Alastalon salissa 9/23

Yhdeksäs luku.

Luku, jossa jo todenperään puhutaan parkistakin, parkkilaivasta.

Salissa oli mielala melko kohenneltu, vaikka vähän vartoileva. Niinkuin merillä, kun puhaltelee pyrähtelee milloin minkin nokan takaa riuskas maanpäällinen tuuli, ja iskee manterilta pussejansa purjeisiin kuin lempo, pyyhkii porottaa koko penteleenä milloin vasemmilta poskipuoliltansa, milloin oikeanpuolinen pakara paksuna, ellei unohda hengennielemän hetkeksi koko puuskuttelemisen toimitusta ja laiskottele lekottele purjeen löysissä kuin kärpäsiä kupeiltansa huiskiva ja turpansa kuonoa nuoleksiva lehmä suvitarhalla, niinkuin merillä tämmöisillä vetelän ällipäillä, jolloin taivaan merkit pilvien karkusuunnissa kuitenkin muistuttavat ja virvan kuplat meren kellumilla vaahtoketjuissansa opettavat, että kohta voi ilma kääntää kylkeänsäkin ja toinen totisempi poika reistata vesillä ja seilin saumoissa, etelä liehtoa meren vapaitten keuhkojen väeltä ja rehellinen tuuli pyyhkiä lavaista lakeoilta idän pyräykset harakkoina manterillansa, niinkuin merillä tämmöisissä huiskauksissa, jolloin käsi jo varailee ruoripuuta vakaville painamille leikin kurien perästä, mutta silmällä vielä on vahdin pitoa, mitäs kukonpojalla harjassa äskeisillä vierilläkin, siten salissa nyt: sielläkin istuivat jutun pyräykset vielä parranpensaissa ja veri virkisteli joutilailtaan korvapareja ympärilläkin yhä pälyilemään sivuille ja naapureihin, olikos kenellä muutakin vielä hampaissa ja muinaisten mukavaa jatkuviltaankin piuhimassa miltä kurilta kulloinkin ajatuksen parraspuuta kallistelemaan ja ryöpsäykseltä kastelemaankin, mutta silmäinkerät olivat kuitenkin jo vähän itsekunkin kulmakarvojen varjoissa vanullansa muillekin taivaan kanteille ja ajatuksen näpit valmiina niillä mielen kuuttirihmoilla, joilla niiden pitää levätä, kun odotellaan, koska ilma näyttää toden kyntensä ja puhaltaa niiltä laitasilta, joilla sillä tänäpänä on pilvikarjansakin lammaslaitumilla, ja sillä puhdilla, jota veden väri salamyhkiltänsä vihjoittelee.

Tietysti Härkäniemen jutuille naurahdeltiin, hiveläähän niitä muistoja oli meheviltään muistella ja suu asettui kuunnellessa itsestänsä maun mujuille ja mukaville. Mutta kun vaimoväkikin nyt kahvin kantamisiltaan ja muilta juoksun toimituksiltaan viimeinkin oli jättämässä salin -- enäähän vain Siviä kumarteli ja taivutteli tupakamarin ovella nuorin neuvoin ja notkein uumin, kuljettaaksensa onnella ja pujotellen helisevän tarjottimensa kuppikuorman koko laveudelta pihtipielien lomitse salista! -- kun nyt siis oli syntymässä hiljaista salissa ja miehet jäämässä omiin rauhoihinsa keskenänsä, niin ei oikeastaan enää ollut kenelläkään aikaa ja tilan vuoroa jäädä täydeltään ja pisara pisaralta maistelemaan mielessänsä korvan noukkimaa tarinaa, niin myötäsukaa kuin se ajatuksen karvaa silittikin, vaan nyt oli löysättävä huomio siltä kurilta ja heristettävä silmä niille kääntymille, joilta kuutti uudella kyljellä saattaa kiepaista piukkaan. Olihan Alastalo hyvillänsä, että tämäkin luovi oli asiainkryssissä tehty ja pinnistetty tuulta likelle tältäkin keulan nousemalta: mukavaa, että verestivät mielissänsä, kuka ennenkin oli tihuvissa paikoissa istunut peräsimen varressa! mutta silloin ei maiskuteta suuta niellylle palaselle, kun on parempaa lusikassa poskeen, eikä se hauki tämänpäiväistä ahventa ahmaise, joka vielä pitäisi eilistä salakkaa kidan kiduksissa istumassa! Kirkonpenkissä ihminen siunatkoon itseänsä ja mutiskoon kiitoksia, ellei silmä nuoku, mutta nuotalla ja köyttä kiskoessa miehen on vedettävä! ajatteli Alastalo ja kuljetti silmää salissa ikäänkuin sirppinsä hijonnut elomies saran päässä vainion tuleentuneella laiholla. Suihkasenkos terän näille kahiseville tässä, vai tuossako oljenkulta kallistelee otollisinta vartta sirpin nirkon pujotella korsien karheen! tuumi hän, kun arvellen siirsi katsetta Lahdenperän leukatarhan lauhioilta lammasvilloilta niille siistityille ja suan kurittamille poskipihoille, jotka ankara Langholma tunnusti ja tiesi omiksensa niin julkisissa, vaikkapa maaherraa paremman miehen pakeilla kuin kotovainioillakin kymmenen taksvärkkärinsä käskijänä. Kumpaas partaa tässä nyt on parempi ensiksi kohennella, sitä, joka on supukallansa ja kuhukoholla lentolehovana, kun vain hiukankaan henkeä puhaltaa puskaan, vai sitä, jossa on joka jouhi kireöillä ikäänkuin olisi myllynkivi killutettu puntiksi jokaiseen haivenen hiutuun leuassa? aprikoi Alastalo ja tunsi näränalkua mielessään, kun ei koskaan luudanlavea ole samalla kertaa neulanteräväkin, eikä vieterinpotkaseva höyhenhelpeäkin. Mitäs siitä, jos tapin päästääkin ja laskee Lahdenperän pulpuille: vettä täysikin vesitynnyri kannuun sylkee eikä kaljaa! Ja Langholma taas: kiveä, joka on paasi paikallansa, käy lapsi ja mukula kukaties hypistelemään kyljiltänsä paljain kynsin, mutta ei järkimies ikinä ennenkuin hänellä on käsissänsä kangottimena teräskanki, ja pienet kivet ja maaturpeet pehmitetyt ympäriltä!

Alastalo antoi silmänsä viistää muuallakin miesriveillä. Sinäkin istut, niinkuin olisit täällä piipun paimenen palkoissa laiskottelemassa, eikä miesavuksi, kun tarvitaan! harmitteli Alastalo syyttömälle Härkäniemellekin, kun silmä osui siihen sohvankulmaan, jossa Härkäniemi tällä haavaa onnettomuudekseen istui ja tarkasteli savun viisauksia piipun pesänsä haikumilla. Karvaa tuhlattu sinullekin poskipieliin enemmän kuin pienen talon ladon suusta mahtuisi kerrallaan pistämään, mutta imeväinen ilman parranhajuakaan poskiensa maito-iholla ja pahnatukku ilman piipun varjoakaan mättäänsä pensaasta torkottamassa hoitaisi mytyillänsä samat puhumisen virat pieluksella kuin sinä nyt viisikymmenvuotisessa miehen rikissäsi! harmitteli Alastalo nahkojensa kipenöivissä sisuksissa uskolliselle naapurilleenkin ja parhaalle varatykyrilleen, kun katseli tämän liikkumatonta partaa, joka sentään saattoi liehuakin joskus ja liehua välistä tarpeettomillakin ajoilla ja tarpeettomissa asioissa pitkän reisun kryssejäkin ja ruotsin virstan luoveja! Sinullakin partaa leuassa vaikka luutana lavaisemaan tomut ajatuksen ahtaammistakin nurkista ja rikat laveammiltakin mielen laattioilta, ja poskipielillä karvan kankeata harittamaan vaikka jäykemmänkin jahtikoiran härisemiltä: miks'et niitä nyt viljele ja päästä laistoille naamapintasi lahjoja, kun on pyyhkimillä laiskan unet pitäjältä ja paimennettava veräjille se lauma, joka ei haukun härinättä osaa omille kitumillensa! Alastalolla oli tosissakin pippuraa karvastelemassa ajatuksen ikenillä, kun hän nyt katseli naapuria ja lähimmäistänsä, ja ajatteli sitä, että miehellä on tuumastukilla mitattuna lainattu naamatauluun sekä pituuskanttiin että varsinkin leveysriitinkiin rehellisyyden honkalankkua, vaikka kubiikilta myytäväksi, eikä sitä älliä otsan takana, että silloin kävelisi markkinoilla, kun rehellisyys on mynttiä! Mikä perhana sinua nyt estää tuumin kääntelemästä ja vakavin kallistelemasta salissa sitä laveata otsapielen pintapuolta, jota luukuorta Jumala sinulle on erehdyksestä sorvannut vielä enemmän kuin viisauden mätiä päähäsi, ja jonka levoilta ihminen vaikka hammassäryn poltoissa palaa rauhoittuneena mieleensä totisesti epäillen omien porottavien ikenäjuuriensakin elävää ja repelevää todistusta, ja mikä kravun pihti juuri nyt on istunut nipistimintensä purimin sinun kielesi päähän, niin ett'et sitä nyt saa näillä kääntymille liikkeelle, tai mikä lukonsälä ripustettu juuri näiksi rehutalkoiksi sinun suulatosi oviluukulle, ettei nyt ole kuormalta jutunheinää sullottavana odottaviin häkkirekiin, vaikka sinulla kaikkien tietämiltä on sekä kielenpalanen suussa että pahnaa poskiladossa kymmenenkin talon nautakarjan varalta, ja vaikka itse tiedät niinhyvin kuin kuka muukin, että suusi avaamilta sinä silkalla sanojesi rehellisyyden piimällä ja pelkän turvallisen naamataulusi paljaalla kirvestetyllä uskollisuuden näöllä kuljetat kuin ikenistä vetäen ja huulista haalaten vaikka koko pitäjästä ajatuksen siiman päässä niinkuin kalamies hauenpotkivaa koukunväkäsessä paattinsa laitavierille! Haljeta voisi kiukusta, kun pitää omin silmin kärsiä näkyvissään miestä, jolla on suu poikittain naamassa niinkuin kellä hyvänsä kristityllä, Jumalan luomalla ja kirkonkirjoihin merkityllä ihmissielulla, ja joka ei tätä läpeä taulussansa silloin avaa kun tarvitsisi ja kun hänen leukansa saranoilta järki voisi poikia penikkoja seurakuntaan! Sitä varten härkä on saranpäähän talutettu ja ies rynkäillä, jotta juhta silloin kiskasee ja kiskasee ryhän väeltä, kun vako on aljettava ja saven rinta avataan, ja sitävarten sinä salissa, että sinä kynnät leukapielen voimalta ja väännät järjen hartiaparilta silloin kun minä huiskasen ja auran on leikattava kärjen terä rytisemään viiltoa turpeen pintaan! Alastalo puhisi sadatteli sisuksissaan, niinkuin papupata tulella kantensa alla juuri ennen kiehumisen ryöpsähdystään, ja koska juuri Härkäniemi sattui näissä kuumissa onnettomuudekseen olemaan hänen silmiensä sihdissä, niin tämän viattoman tukkatappuran ylle ja Härkäniemen suhteellisesti syyttömille parroille nyt kaateli mielen purku sydämen noiteita valaamiltaan! Ei ihminen helvetissäkään laiskotella saa, ja hoidella piipunnysää hampaissansa muun kärymisen välillä, vaikka siellä on aikaa ijankaikkisuuden kyynärmitoilla ja almanakan lehdiltä präntti pudonnut niin ennen alventtia kuin alventin jälkeenkin, niin mikäs kruunun kirja ja maaherran lupa silloin päästää miehen vietereiltä ja Härkäniemen ajatuksen syytingeille täällä maanpäälläkään, jossa aika on karkuhevonen ihmisen edellä ja mies potkija semmoisen nelistäjän hännän takana, jonka jouhen karvoja ei kouraansa tavota, ennenkuin kavio suihkii santaa suuhun, ja kumpikin on kuopassa, niin koni jalattomana kuin hengen läähkö somerpalkoin! Alastalo naurahti omalle ajatuksen pyräykselleen: jokos nyt oinas poikii ja nilkku valakka travaa, kun minäkin puhelen psalttaria! hymähti hän. Mutta mäski peruna vadissa voisi haljeta kiukusta ja konttipuoli puupukki havutarhalla kadottaa kärsivällisyytensä ja loikkia nelistää harmin karkua neljän veräjän lävitse, jos niiden olisi katseltava kiireen paikassa semmoista miestä liikkumassa kuin Härkäniemen Malakias! Onkos laitaa se ja laissa sallittua, että ihminen saa omilta leuoiltansa painella peukaloa pesänsä puhimiin ikäänkuin ei miehenkaltaisella muuta tekemistä olisikaan maailmassa, ja asetella rauhassa tupakan pehuja tiiviimmälle piippunsa suulla silloin kun lähimmäisen silmät ovat kekäleinä hänen poskiparroillaan ja kärynkin jo pitäisi haista karvoista hänen nenäänsä, että nyt hänelläkin sopisi olla suunvuoro salissa, ja että puhukin, perhana, nyt jotain, kosk'et muuta ymmärrä ja parempiin kelpaa ja koska odotetaan! Ei kaiketikaan sinunkaan pääsi pajupehko semmoisia ajatuksia haudo, että kokki juoskoon edeskäypänäkin pidoissa, räättien kypsääjä räättien keittämiltä räättien tyrkyttäjänäkin räättien kulumilla, ja minä jakajana juoksuttelemassa lirppua kannuihin sen tynnyrin hanalorolta, jonka harjatorolla minua paraastaan tarvitaan ämpärisouvissa kaatajan puhinoissa! Ei suinkaan se mies, jonka on kiljuttava kapteenin kurkusta ahterin komentotäkillä samalla kortin kääntämällä repele matruusin selkäväellä keulapakan ankkuripelissäkin, eikä suinkaan minun ole täällä salissa samalla nenänniistämällä kiivettävä tulisen turkasena ajatuksen humisevissa rikivärkeissä päästelemässä järjen pultaania puhdille mielten raakapuilta kiiliäkseni samana oravana samoin loikin saman kiiruun käpälillä täkin kaikuvillakin kiinnittämässä sanantouvia vetokiriin jokaisen korvaknupin tyhmän naakelin taakse niin monta kuin niitä norkottaa pareina tukanpuskain varjosta neljän seinämän reilinkimitalla salissa!
Alastalo ähkäsi paksun ruumismajansa sisäseinien täydeltä, kun viimeinkin nyt alkoi olla aika kirvoittaa silmähakaset Härkäniemen parroilta: viili ennen kiikkuu viinan välkkyjä pytyssänsä ja lehmä juoksee lirkuttaa oravan poluilla männyn oksalla, ennenkuin sinulta Kristuksen ajanlaskuun sana lähtee suusta, silloin kun huuli on tuossa tupussa piipun sarvipalasen ympärillä! ajatteli huokasi hän, ennenkuin enempää puhisi. Nostaisit silmiäsi sen tuuman osan, jonka tarvitsisi ja katsoisit Pukkilaankin, niin näkisit vierilähiltäsi päälle katsomattakin ja sormen pitelemättä, miltä mies näyttää, joka itse hulluuttansa on vanginnut luontonsa, ja jolla on suun sisäpuolella niin paljon pidäteltävänä, että hammasparoillakin on horkka, kun pitää niiden ajaa reekelin virkaa semmoisen kielikurpan kammitsijoina, joka tottumattansa on lukittu häkkilinnun hypyille rautalankojen taakse!

Alastalo oli nyt jo unohtanut koko Härkäniemen ja harminsa, kun silmän jyvällä nyt oli todella hänellä itsellään se naama, jonka hän toisen katseltavaksi oli suonut. Vissisti mies rääkkää itseänsä, kun ei puhu, vaikka mieli tekee! oli hänen lähin seuraava ajatuksensa, kun hänelle selvisi, että Pukkilan kasvoja hän nyt avoimelta kirjalta katsellen luki. Orava puolahyrrän sisäpuolella ja ajatus sinun silmäkerissäsi, kumpis kiertää turkasempana kerän ketterää pussikan viskaimilta? kysyi Alastalo mielessänsä, ennenkuin muuta ajatteli. Voi viskuri sinuas siipipyörin, jyvät ja akanat sinä pyryn lentona syljet, jyvät jyville, akanat akanakasaan, kun vain on käsi veivillä ja lapio ruumenta ahtaamassa seulan suihin! Alastalon Mattsson oli kotonansa laveissa liiveissänsä: silmä oli vilauksessa siinä terässä, jolla siepataan tähtäimille neulan kärki, jonka silmukan lävitse langan pää on pujotettava! Vai sinä olet ajatellut, ettet sinä puhu turhia poskistasi tänäpänä, että odottelet ja olet luurilla väijymässä? Vai niin, mynninki sihdattuna ja sormi hanalla, sana hampaan liipasimella valmiina, kun jänis on loikaissut puskasta ja otus sihdin jyvällä? Mutta entäs, jos joku seisoo vieressä ja tyrkäsee kyynäspäähän, joku pahus: hana vireessä on hyvä varalta, mutta hana vireessä on viekaskin sormen syhymillä ja saattaa lipsahtaa pamahtaa pelkän kynnen ällin painamilta ennenkuin järki on haukotellutkaan, saati nostanut etusormen päätä ja laskenut kolmeen! Mattsonilla hierasi Hermannin koura pienen hierauksensa Hermannin kouran sisuksissa: oli kalaporvarinakin muinen äkättävä tukholmarin silmäparin tällistä, koska tinkimisen kauppa oli kypsä ja äyrin pudottamilta koko ruuman lasti rikseinä! Siitä päästä pinoa halkosyltä puretaan, josta puunköllit itse ovat lonsoomillaan ja koko kasa romahtamassa!

»Jalkaa pitemmäksikös sinä parkkisikin puksprööttiä olet ajatellut, niinkuin Uskoosikin pistit prikinmittaa ainakin keulatikkuun samasen jalan mitan pitemmälti kuin minä Siwiään?» sanoi Alastalo äkisti ja ummisti toista silmämunaansa, jotta ainakin sen saattoi ymmärtää hurskaaksi, vaikka toinen pelasikin pirusia Pukkilan parroilla. »Puoli tuumaa pitempi, jalkaa päälle vai vaille, vai kuinka sinä ne mitat taas justeerasitkaan!» korjasi sekotteli Alastalo vielä tasusiltaan sanojansa tyytyväisenä siitä, että nyt oli kumminkin korkinpalanen saatu liikkeelle pullon suulta ja salissa viattomiltaan mainittu, vaikka vain naurunkin pakeilta ja pilapuheen vahingoilta semmoista, jolle korvat olivat heriöillä ympärillä, ja jota oma kielenpaksukin jo oli ollut poikimassa niinkauan, että itseäkin harmitti. Nyt on siis sekin ruuhi uitettu vesille, ja parkin nimi sanottu salissa niin nätisti, ettei kenenkään tarvitse olla salissa huomaavinaankaan, ellei tahdo! ajatteli hän helpotuksesta ja vilasi silmän viistämältä Pukkilan sivutse Härkäniemen piipun ohitse Langholmaankin keinutuolilla ja hiukan koko salin seinäpielien lavealti.

Nyt oli Pukkilan vuoro purra partaa. Tosi niin, että hän oli päättänyt pysyä nahoissansa, pysyä visusti! Kotoa lähtiessä jo ja vielä Maijastiinalle ovesta hän oli sanonut, sanonut puhellut, palannut tuvan puolelle vielä kerran porstuasta ja sanonut: en minä puhu, en puhu, en minä puhu mitään, en parkinpenteleestä kielenkrapaustakaan, en hiirenhaukotukseen avaa suutani, en kirpun pieruun! Mutta kun toinen on Muhamettina rinnuksissa! Parkit ja prikinpröötit ja jalantuumat! Mittaisi omat liivin västinsä ympärysruntalta! Siihen fasuunaan kait laivojenkin pitäisi olla mallatut! Kysynkös minä kerran, ja olen tainnut kysyäkin joskus: Hylliinkös ja ruuman limppumakoon Siwiällä prikin puksprööttiä on upotettu, niin ettei alusparalla torkota keulassa tikunalkua enempää kuin pilanteoksi ja samanverran kuin nenännypyn näkyvää nysää sinun oman poskinaamasi naurispuoliskojen keskeltä? Vai kamppijalka taaskin siitä, että Uskolle tuli riitinkiin se hivene keulapiikkiin, ettei Siwiä ole pitäjän pisin astia!

»Kakkuakos sinä parkistasi ajattelet, kakkuakos? kysyn, kakuksikos leivot, pyörität, taputtelet? niinkuin luonnisti kupiksi, vesikupiksi, saunavesikupiksi prikisikin pilkkumin pohjiltaan, astiasi tuolla lahdella, Siwiätä tarkoitan, vaikken nimeä sano, kakkuakos, kakun pullikasta sinä parkistasikin leivot, kysyn, kuppia, kupin kuppuraista, puhelen -- sanon, vaikka pannua, konttipannua ajattelen, padan pohjaa mahakuvun nokipuolilta!» Pukkilalta oli sanaa ratkennut melkein suun luvatta, tulkoon, koska tulee! ajatteli hän ja katseli vihaisesti ympärilleen, mielessä oli närää niinpaljon, että äänikin tuhisi kuin nuhan paksuilta nenän kautta kurkusta. Puhelee piikittelee alinomaisiaan Uskon pukspröötistä, ikäänkuin ei se asia olisi selvä ja mitattu ja kruunun rekistereissä, että Usko on piikistä piikkiin ja rehellistä rungon mittaa tuumaa vaille jalan Siwiätä pitempi, haljetkoon Alastalo vaikka kateudesta! Tuumaa vaille selvän englannin jalan, jumaliste! ajatteli Pukkila ja nieli kitalakeansa. Vaikka sekin tuuman vajaa vain mistiltä! kipenöitsi hänellä mielessä. Täysi englannin jalka oli riitingeissä, täysi niin varmasti kuin amen saarnan lopussa ja minun pääknuppini minun omani, montakos kertaa minä naputin tuumastukkilinjaaliin ja montakos kertaa minä hoin mestarille: jalkaa pitemmäksi kuin Siwiä! sanoin, näytin paperilla ja mittasin linjaalilla: jalkaa prikulleen pitemmäksi kuin Siwiä, sanoin, Alastalon priki, sanoin, pahus, sanoin ja kirosin! »Jalkaa pitemmäksikö minä ajatellut parkkinikin pukspröötin?» kysyy, ja on hurskas edessäni vatsaltaan! Pukspröötti ja ohran hius! Sammakko minä olen iholtani, jollen minä nyt suutu ja veri kuumahda! »Hiuksen tutkaimiakos Alastalossa ohrariiheltä laariin lavaistaan ja pukspröötin tikkukos tarhaladon nokkapäässä rikaa Siwiän meri-astiaksi ja laiva-alukseksi?» kysyi Pukkila kivahti pippuraa silmiltä ja käärmettä kieleltä. Eikä huojentanut vielä tämäkään sydämen paksuja keviämmille. 'Justeerannut!' karvasteli, kirventeli munaskuun hellillä kuin haukan kynsi. Vai minä justeeraisin, kun mitat ovat selvät ja sifrat pläkillä kruunun kirjoissa: vajaa tuumaa vaille jalkaa pitempi, vaikka hirtettäisiin sekä Usko että Siwiä ja Alastalo vielä kolmanneksi killumaan potkimaan Siwiän keulapiikkiin! »Jokos sinä sitten olet justeerannut riitinkisi, parkin riitinkisi, parkin-parkin, sanon, parkin penteleen riitinkisi, miltäs partaalta tässä astiassa pukspröötti haistelee ilman kuria, paapuurikyljeltä vai styyrpuurilaidalta vai ahteripiikkiinkös sinä keulatikun sopivimmin pystytät pullakakun häntäpyrstön koristukseksi?» kysyi hän ja laskotti silmänsä laupiaiksi. Saa kuulla justeeraamisensa ja syödä myöskin! ajatteli Pukkila myrkyllisesti hampaisiinsa, mutta lisäsi kuitenkin jupisi selitykseksi huuliparrastaan: »Parkista puhelen, parkinpaskasta!»

Laveoidenkin laitojen sisäpuolilla voi välistä ruveta tuntumaan ahtaanlaiselta, ja tosi sanoen niin lensi Alastalollekin hiusten juuriin pientä kuuman kihinää löylyn kihaukseksi, ennenkuin taas naurunlaskot olivat kesytetyt vanhoille muhoilleen poskilihoilla ja silmien vilhaus vetänyt kynnen kärjen takaisin naurun nahkoihin. »Juu -- juu, jänis heinälaistolle ja Pukkilan Usko rahtireisulle!» myönnytteli venytteli Alastalo, koska sittenkin piruutti sisuksissa ja tarvitsi aikaa, että nieli kaunat kurkusta selviksi. »Joo -- joo», panetteli hän, »se tiedetään: jäniksen kopisee varvas niitynaitaan ennenkuin nokka äkkääkään, ja Uskon krapisee pukspröötin tikku Kielin möljään ennenkuin kapteeni on putsannut nenänsä kotohaminan pehkuista puhtaaksi, mutta mitäs asiaa on luokkoojan haravalla jäniksen jäljille niittoniitylle ja mitäs setelinvaahtoa kokoo retarin sormi karhelle siitä vanavedestä, jonka Uskon köli on Itämeren niskaan jättänyt: ei heinä jäniksen juoksemilta laistolle kaadu, vaan viikatteen vilahtamilta, eikä rahtia kölin kerkeämiseltä makseta, vaan ruuman losattavilta!» Alastalo tuhisi nenäänsä: pitikin Pukkilan taaskin nakata vanhat ajanaikaiset riidanhaasteensa kapuloiksi tielle, ikäänkuin astian autuus olisi vain laidan liukkaudessa eikä laivalla laahattavana kölinsä päällä myöskin ruuman vatsaa! »Neulan kärjenkös pistämiltä vain, ilman langan liehaa luikun silmässä, sinun paitasi saumat ovat ummellut, ja kölin viruttimiksikos vain ilman enempää rihman järkeä päässäsi rahan palttinan solmimisiksi sinä Uskoasi Itämerellä uittelet suven mitat?» kysyi hän. »Ei lipoominen pöydän vieressä lihota, jollei ole lusikassa kuoppaa rokan varalta, eikä se laiva rikkauksia seilaa, jonka riitinkistä ruuma on unohtunut pukspröötin puikon takaa!» Alastalo yskäsi ja tunsi mielen pivon pitimiltä, että kilvankiimassa ja kiivastuksessa jutun kuutti nyt oli tullut siepaistuksi kukaties hieman äkkikireälle, ja luovi nostettu liika ahneesti tuulta likelle: hyvähän, että tämäkin tihuva oli noukittu seilin puhtiin, mutta parasta kuitenkin aina myötäillä helvarin varressa sen eineen haistama, että tuukki pysyy hyvässä vetopuristuksessa täysiltä pyyhkimiltään, kun se kerran on korjannut tuulen lykkää poskensa pussiin! Alastalo siis yskäsi rykäsi itselleen varotukseksi: hyvää iiripuuskaa ei saanut päästää maston taakse harmin peleille ja kiusan kliputuksille! »Parkista taisit sanoa jotain, parkkilaivasta?» sanoi hän kysäsi muuttuneella äänensiivolla, silmät puhuivat nyt leppovia ja vakaita, ja kasvoilla oli höylätty kantti päälläkäsin: eihän hän salissa nyt puhellut Pukkilalle yksin!

Eikä; eivät nämä sanat, vähän kohotetustikin sanotut, ei paljoa, hieman vain, mutta senverran kuitenkin, että asian huomasi, jos oli korvaa mukana kotoa ja älliä korvain takana pään sivupuolilla, eivät nämä sanat enää olleet tarkoitetutkaan suuruksiksi jutun entisen padan porinoihin! Eipäs: uusi räätti oli nyt kantamilla, jonka kantamista pitokansa jo hiemaksiltaan oli odotellutkin pöytään! Ainakin syntyi salissa -- ja Alastalon sali oli avara, kieltämättä pitäjän suurin, viidettä syltää nurkasta nurkkaan Pukkilankin mittaamilta, ja sitäpaitsi tällä haavaa neljän seinämänsä mitalta niin täystuuvattu isännänlevuisilla ja kapteeninpaksuisilla, että oli sähimistä ja väen puhinaa jo paljaastaan siitäkin, kun kukin istui paikallaan siivolla vierivieressä ja piti säädyllä ja tungeksimatta hartiainsa tilan haluissansa -- syntyi salissa Alastalon Mattssonin näiden sanojen jälkeen ja parkin mainitsemisen perästä semmoinen äkkihiljaisuus, että korva tottumattomiltaan alkoi odottamattoman äänettömyyden humauksissa hakea muun askareen loppuessa työn tärkeätä itselleen siitäkin, erottiko todella kuulollaan sen erilaisen ritinän vieriltään, millä saumat pingottuvat miehen yllä, jos naapuri vasemmalla hengittää ähkii pehmeässä englantilaisessa verkahankkinassa, mutta oikean käden naapurilla on paikkapaikoilla ja palkeen pintimillä kankea kotokutoinen sarka totisena paisuteltavana.

Oli siis äkkiryöpsäykseltä pakipukahtamatonta miestäyteisessä salissa, niinkuin laiduntavassa lammaslaumassa metsäaukean liepeellä, kun etupässi odottamatta on puhaltanut pärskäyksen sieraimistaan ja kopauttanut sorkannappulallaan varoitusnapauksen piennartantereeseen: silmänräpäyksessä on niin monta valpasta päätä pystyssä kuin katraassa oli turpaa toimessa ja samanmokoma sojoista korvaparia tyhjää ilmaa keihästämässä kuin äsken askaroivaa hammasriviä kedon kangarta nyppimässä: mikäs nyt järjeksi villakarvojen juuriin, pyräys pakoonko, niin että saparon tyngät pyllyvät pensaissa, kun parvi villastaa, mihin kullakin sorkka napsaa, vai karku päinkö, niin että tanner tömisee, kun meno on uljas, joukko polkee ja sarvi ravistaa? Etupässi menon sanoo, etupässin sarvipari ja etupässin polvinivel! Usko sarviisi, harakruunu ja luota kapsaviin allasi, sorkkasankari, niin neljän varpaan väellä sinä viet lauman vaikka valkeaan, peittäköönkin lammassydämiä lammasvilla! Alastalo, Alastalon kapteeni, Mattsson nyt salissansa ja tykevä mies lankulla niin kotona kuin kirkonkongilla ja Siwiän komentosillalla, vaikka olikin joskus ollut vain Herman, Alastalon laiha Herman, liukas Herman kalakaupoissa ja kova Herman killinkinuotalla, finn-Herman Tukholmassa ja fan-Herman tullin muistossa, Alastalon Mattsson nyt nosti harjaa ja salilla oli edessänsä liivipuoli, jota kelpasi katsella; mies kehtaa näyttää itseänsä julkipuoleltakin miesten keskellä, kun hän tietää, että oma laveampikin runta on omissa napeissa ja omassa verassa ja oma paino joka leiviskältä oman permannon notkumilla! »Minä olen ajatellut, että pitäjään olisi rakennettava parkkilaiva, siitä on ollut puhetta Langholmankin kanssa ja sitävarten minä olen pyytänyt tänne tänäpänä muitakin koolle!» sanoi hän tyventä tyvenemmin, niinkuin luotsi tietonsa silloin, kun silmä tuijottimiltaan on pimeän sokeista ja sumun sakeoista erottanut uran ja viimeinkin tähystänyt juopan selkeät, ja käsi varmoiltaan taas saa oiko-ojennukselta osoitella, mistä väylä on vapaa keulapuun kurotella ja meren selkä kirkas kölin puserrella. »Että puheltaisiin jahnattaisiin ja kirnuttaisiin suut syljestä puhtaiksi!» lisäsi miedonsi hän sanojansa ja peitteli liikaa juhlallisuutta, vaikka paisuttikin, levitteli kylkipinteissä ja muissa ruumiin isosuuden paljepielissä niin, että piti lähteä kävellä keikuttelemaan laattialla ja astelemaan permannolla sitä toista keinutuolia kohden salissa, joka vielä seisoi tyhjänä, Langholman keinutellessa toisessa. Ei ollut tullut ketään käsketyksi istumaankaan siihen, ja oli Pukkilallakin sentään ollut omast'takaa se nenä, että oli jättänyt paikan pyhille ja mennyt itse istumaan vain peräseinän nahkasohvalle! Parempi puhellakin täältä keskeltä laattiaa, kuulevatkin ympärillä! ajatteli Alastalo sovitellessaan kapteenin lavuista ruhomajaansa keinutuolin käsipuiden väliin ja pinnapuiden rytistessä pientä napinaa, kun leiviskät löysivät vaakapaikoillensa. Näkee ympärillensäkin tästä, jos tarvitsee ja kun tekee mieli katsella ähistä salissa! ajatteli mies keinupotkolta, ja neljän seinän kehältä leikkasi salia kokeeksi mies mieheltä silmäpari, jolla oli oravanvirkana vahdinpito Alastalon Mattssonin otsalakan varjossa. Puntti oli nyt paikallansa salissa, ja isäntä omaa tuoliansa painamassa vierastensa keskellä.

»Oletkos sinä nyt ajatellut sitä parkkiasiata paremmin, josta mennä talvena ja varhemminkin joskus on ollut puhetta, ja josta viimisviikollakin oli juttua, kun minä ja Härkäniemi seilasimme asiassa Langholmassa?» Kysymys oli osoitettu salin poikitse Langholmalle toisessa keinutuolissa ja lausuttu sillä sopivalla mielen levolla ja muulla isännän tasaisuudella, jolla mies puhuu miesten keskellä miehenarvoisista asioista sille, jolle joukosta miehenvertaiset sanat kuuluvat. Olihan hiukka juhlallistakin näin puhua julkisiltaan salin ylitse keinutuolilta keinutuolille ja kuulustella kampapuun naristessa alla, miltä vakava sana kuului ilmassa, kun oma huuli sen oli päästänyt painaviltaan Langholmalle ja se teki työtänsä muittenkin korvissa ympärillä salissa. Mukavaa kuitenkin, että aikoinaan tuli ripikin nurkatuksi tarpeeksi avaraksi ja saliin tämä tilanverta, että mahtuu seinien ahdistamatta puhumaan tärkeistäkin asioista, kun semmoisia sattuu!

Tosi vie ja lempo uskokoon, kun tuntuu ahtaalta saumoissa! pääsi Alastalolta keinutuolilla puoltaneenkin huokauksen pihaus keuhkoista, kun mielihyvä tihuviltaan liika potkasemalla oijenteli jäseniänsä kylkiluitten varjossa, ja oli ikäänkuin päästeltävä liivinnappeja löysemmälle piukottavilta paikoilta. Kelpaa joskus olla lihavakin, niin luulevat, että ihminen pelkkää pieliensä prässiä ähisee! ajatteli hän kuitenkin nopeasti mielessään, kun huomasi sanansa ja nieli äänensä. Mukavaa sekin sentään, että on näin ruumiiltaankin ruumaava, niin ei arvata hyllin alta aina ja tarpeettomasti pidellä ajatuksen ruotoja! kerkesi Alastalolla mielihyvän kärsä vielä pienelle hunajanpisaralle, ennenkuin oli silmä taas lähetettävä asioille ja järki vahtipaikalle ymmärryksen akkunoissa. Mitäs Langholma nyt sanoo? ihmetteli hän. Viikate on vilautettu ja laiston pää avattu niitulla: kaatuvatkos korret siivolla heinäluokoon paksullekin karhelle? Eikä riitä niittoniityllä ensimmäinen viikatteen sivallus, vaikka laveallekin kurotettu, vaan on laiston lakealla selkä varattava venymään, vaikka virstan heilumille! Mitäs sanoo Langholma nyt, ja kuinkas sujahtaa sana senjälkeen, ja kestääkös hellittämättömänä hartiain pinko ja uuman tempo, saentukoonkin ruoho viikatteen tiellä niittäjän edessä jokaiselta raudan laulamalta ja suihkikoonkin heinä säihkivältä terältä olan taakse kasoina joka askeleen vinhamalta paahtavalla lakealla?

Langholman puolella salia oli keinutuoli seisahtunut keikkumasta. Ei sieltä käsin tovin aikaan muutakaan äänenkaltaista lähtenyt, paitsi että piippu -- Ristikylän vanhan tuomarivainaan ja Rehbinderin entinen pitkä paroonin piippu, jonka Langholma oli toisen kahvikupin juotuaan ja kuppiparista päästyään käynyt hakemassa käsiinsä piippuhyllyltä ja sytyttänyt itselleen -- että piipun luupala siirrettiin puolemmaksi hampaista ilmaan torkottamaan, ja että otsakulmain puskat rypistyivät likemmäksi toisiansa. Ei ollut savun hiustakaan enää ilmassa silmien teräksen tiellä, kun nyt kaksi harmaansinistä naulasi tutkivaa tutkainta sille taholle salia, missä Alastalon tukeva henkilöllisyys hyvin näkyvällä ja rehellisellä tavalla täytti toisen keinutuolin, oman tuolinsa omassa salissansa. »Sinä olet siis ajatellut, että jaksamme ilman velantekoa ja rahan juoksemisia rakentaa parkkilaivan pitäjään?» kysyttiin nyt kysymys salin halki äänellä, joka oli verkas eikä tarpeettomasti korotettu, mutta kuitenkin kulmasärmiltänsä sitä paasikanttia, että piti olla sekä kestävän ajatuksensa kintuilta että turvallisen sydämensä huoneentaululta sen miehen, jonka omantunnon hartioille sana laski kämmenen tämänvaakaisena. »Ei sitä kiivastakaan lähtijää juoksijaksi kiitetä, joka läkähtyy kesken matkaa, ja ojan ylitse on viisasta hypätä vain silloin, kun tietää, että varvas kaapasee kovan kamaran toisella rannalla! Oletkos sinä siitä asiasta varma, että saadaan topeillekin se, mikä parkin mitalta oijennetaan kölipuuksi petille? Tynnyrin säkki on komea miehen selässä ja vielä komeampaa, kun isäntä tyhjentää tynnyrin kantamusta laarinsa suulla, mutta tynnyrin ruissäkki maassa on painava paakka jyviä, ja kylän nauruksi on joskus joutunut tykeväkin selkä, kun mies vääntää minkä sisu puskee, mutta säkki jää isännäksi paikallensa ja säkin perse istumaan isosena kedolla! Prikejä ja kuunareita meillä on, se on tosi, mutta puolentynnyrin säkki ja täys'tynnyrin säkki ovat erillaisia pideltäviä sormissa, ja prikit ja kuunarit ovat puolentynnyrin säkkejä parkin rinnalla! En minä pahempaa tarkoita, mutta minä kysyn, onkos jää koettu ja tie reimattu, ennenkuin minä varsani rannalta ajan?» -- Keinutuoli lähti liikkeelle taas ja piipun lupuala palasi huulille, mutta otsakulman alla pysyi vahti levollisena akkunain suulla ja Alastaloon oli laattian poikitse keinutuolilta keinutuolille liitetty silmäpari, jonka omistaja oli tottunut siihen, että hänelle vastattiin, kun hän kysyi.

Salissa kirvottelivat muutkin jo ajatuksiansa, ja jos tarkasteli ympärillä niin huomasi, että niskaiho punotti Alastalosta puhumatta jo jonkun muunkin takinkauluksen yläpuolella kuparille, niinkuin miehellä, joka vielä ei vuovaa sanoa sanaa ja avata suutansa, mutta aikoo. Höllimmällä olivat nyt saumat Lahdenperällä, joka ilmankin oli saanut tuntikaupalla istua sanattomana isosempiensa joukossa, niin että partaat olivat mielenastiassa jo paljaasta puhumattomuudesta ylihulahtamaisillaan, ja joka sitäpaitsi jo Vaarniemensäkin vuoksi ja metsäkauppojansa ajatellen arveli otolliseksi muistuttaa itsestänsäkin ja olla samantien höylinkengissä Langholmankin edessä: Langholmahan kuitenkin lopulta se mies on, joka kakkulan pistää koukun taakse, ennenkuin kuorma liikkeelle lähtee! »Pitää miehen tarkastaa hihnansa ja kiristää solkivyö piukemmalle uumilla, ennenkuin itsensä paininvääntöön antaa!» sanoi Lahdenperä siis ja myönnytteli vahvisteli Langholman sanoja, osoittaakseen, että hän ymmärsi tarkoituksen. »Kun on ihrakakku hilattava orteen, vaikka iso möhkälekin, niin sen haalaa nätisti kattoon killumaan, kun vaan sylkee kämmeneensä, mutta jos on koko sika koukunpäässä painamassa, niin silloin on paras hakea taljat ja juosta kukaties naapurikin avuksi touvin päähän piuvaamaan!» lisäsi laski hän sopivia, koska sanankelkka kerta nyt oli liikkeessä ja mennä keikutteli jalaksillaan ilman enempiä lykkäämisen vaivoja, ja koska ei ole koskaan vahingoksi ja rasuvan haaskiota, vaikka tiputtaa pisaran enemmän voidetta siihen paikkaan ratasta, josta akseli pyörii navalla! Sanonkos enemmän vielä ja puhelen kampaan karvoja myötäsukaan ja siihen lakoon, johon mielen harjakset ilmankin ovat kallellaan, ajatteli hän, esimerkiksi siitä, että langan pasmatkin lasketaan ja punnitaan, ennenkuin kelaamaan ruvetaan, jos on talossa loimelle luotavana kolmenkymmenen kyynärän kangas. Ei sopupuhe suuta murra, eikä muuta miehelle maksa kuin syljen kulutuksen! tuumi hän.

Lahdenperältä jäi kuitenkin kesken hyvä travi paraassa jutun myötämäessä, sillä Eenokkikin, Karjamaan Eenokki sohvan päässä oli odottamatta hoksannut, että hänelläkin oli ajatus penikoilla kielen kärjessä ja järjenkanalla munanpyöreä pudotettavana. »Säkin nostaa selkäänsä se, jolla on säkki kannettavana aittaansa ja säkki mitattu selän mukaan, ja sian haalaa palviksi saunankoukkuun se, jolla on sika lahdattu ja aikoo sianpalvia syödä talvella, mutta laivan rakentaa se, jolla on rahaa klahvin kaapissa ja parkin jakoon pääsee se osalliseksi, joka on maksanut osansa: minä olen täällä sanomassa, että fienteli parkin ottingista on se säkki, jonka minä ryhälleni nostan ilman seremoniaa, ja kolmaskymmenestoinen osa parkin tienstistä se reisipala, jonka minä vuosijaossa leikkaan rahdinpalvista omalle osalleni ilman praakkia!» Se oli Karjamaan Eenokin leuka, joka nämä sanat laukaisi saliin ja sekotti Lahdenperältä enemmät jutun langat, ja koska sama leuka työnsä tehtyänsä taas oli ummessa ja piipunnysä kotona suupielessä, ikäänkuin ei sitä olisi äsken siirrettykään kouran pohjiin siksi ajaksi, kun leuka jauhoi jauhettavansa, niin olisi saattanut aluksi ja ensi hämäyksestä toivuttua kuvitella, ettei kukaan ollut puhunut sanan saranan naraukseltakaan Eenokin kulmalla salia.

Täytyihän kuitenkin korvan todistusta uskoa, ja sitäpaitsi oli Alastalo liika kokenut merimies ollaksensa ottamatta tuulenhönkää talteen seilinpuhtiin sieltä, mistä sillä kulloinkin oli älli pyrähtää, kunhan se vain pyyhkäisi eteenpäin ja keula pusersi. Olivat tässä manööverissä -- hän tiesi, että Lahdenperän sanoihin oli vastattava niinkuin lahna ruodittava lautasella, ennenkuin kalaa sai pistellä poskiinsa lahnan lihan makuisena! -- olivat sekä Lahdenperä että Eenokki kerjenneet tässä manööverissä ennen häntä, Lahdenperä tavallisella lervillään, jossa ei ollut hampaitten takana järjenpapuakaan kirnua kiusaamassa, vaan vain silkkaa suurustamatonta syljenvettä suusta projautettavaksi, kun tuli sanan paikka, ja Eenokki sillä suuvärkillä, joka sekin kyllä kerran vuodessa saattoi lähteä liikkumaan saranoillaan, mutta silloin aina niin odottamattomaan vuoden ja vuorokauden aikaan, että sitä tapausta ei olisi itse pirukaan voinut hetkelleen edeltäpäin arvata, saati että sen aika olisi ollut almanakan plarille merkitty! Mutta vastattava oli, siitä häkärästä ei päässyt, ja vastattava mieluummin pikemmin kuin myöhemmin: Langholma oli niitä miehiä, jotka kyntävät vaon saran päähän asti, kun kerta on auran terä avannut kamaran ja Pojulle huiskaistu selän takaa, että nyt painetaan rynnästä lankiin ja savi rytisköön! Alastako siis yskäsi toisella keinutuolilla, kokosi mieleensä, mitä vielä oli korvissa Eenokin sanoista ja Lahdenperän puheista, ja puhisi niinkuin mies, joka viimeinkin pääsee hevosparinsa kanssa ajamaan häkkikuormineen veräjästä, jonka suulla varsat ovat vallattomissaan ja irtaimiltaan kiiliskelleet kiusana tiellä.

»Karjamaa tässä pääsi sanomasta» -- Alastalon silmänluonti oli näissä sanomisen vaiheissa liitetty Eenokkiin sillä tunnustavalla ja väkäisellä viivynnällä, jolla seinäkellossa heilurinlaatta hätäilemättä irtii itsensä kunnioituksella, mutta päättävästi tältä kaapinsyrjältä lähteäkseen säädetyllä matkallansa pysähtämättä uudelle juhlalliselle vuorolle toista seinäpieltä kohden, joka odottaa kaapin vastakkaisella puolella -- »Karjamaa tässä pääsi sanomasta, ja samaa minä uskon sinunkin arvelevan» -- nyt oli heiluri jo äskeisen arvelun huipuilta ratkaisevasti laskemassa laaksoille uusia nousuja kohden ja Alastalon silmä vakuutuksella ja vakuuttavana siirtynyt sille puolelle salia, missä Langholman keinutuoli kitkui ja minne nyt oli vuoroltansa kannettava kunnioittava sana ja arvonosoituksen paino, jotta asian viisari pysyisi kulussa -- »Karjamaa tässä pääsi sanomasta, ja samaa uskon minä sinunkin arvelevan, että kukin kimpaiskoon ryhänsä väeltä touvin päästä, niin liikkeelle lähtee vaikka isokin kolopuu, lähtee jumaliste yhteistempauksella irti, vaikka joku kirvestämätön oksankränä väkäisisi harittaisi vastaankin turpeissa ja puskan pehkuissa, minkä härkiläällä on kräkin vaivaista kynsäsemään!» -- nämä viimeiset sanat pääsivät Alastalolta kuumemmin kuin tarkoitettu oli ja oikeastaan oli viisastakaan, sillä silmä oli omin lupinensa käynyt matkoilla muuallakin ympärillä, kiertänyt salissa ja noukkinut takaseinän peräsohvalta vilaukselta Pukkilankin kasvopuolen kärkeensä, pahankurjen Pukkilan huuliparran, jota pureskeltiin sillä kiivaudella, joka ei tietänyt hyvää ja saman harminkappaleen silmänkiusat, jotka olivat salissa niinkuin kirpun vilskuva lakanalla jokapaikassa paitsi siinä, josta poukkivaa peukalonnäppiinsä hakee! Mitäs tuollakin on mielessä pahuksia? kysyi kiemasi Alastalo itseltänsä sen havahtuman aikana, joka ihmisellä on omanansa silmälaudan räpyttämiltä umpiin ja ennenkuin taas tarvitsee avata luomensa ja näyttää hurskasta akkunaa silkaslasisena sille, jolle puhelee. Alastalo malttoi kuitenkin itsensä, ennenkuin ajatuksen palanen poikineen oli nieltykään potkimasta kurkussa: ei sovi silloin kyhnyttää kyynärpäätä syhyväänkään kylkeen, kun on langanpujo parastaikaa neulansilmän närpillä eikä miehen silloin hätistellä variksia oksilta, kun on pyy pyssyn sihdissä! Kukas säädyllinen ihminen ajattelee kirkonpenkissä kirkosta lähtemistä ennenkuin pappi on lukenut siunauksensa ameneen, ja kuka järjellinen ja leukansa arvoa kunniassa pitävä mies taluttaa suunsa tallista silloin varsan tanhualle, kun toimenkakkulat odottavat oven edessä ja valjaisiin on pistettävä talon paras vetovalakka!

Alastalo oli silmälaudan ummistamalta manannut itsensä levolliseksi, ja oli nyt taas miehen katsannoltaan vaikka kolmen kyynärän syvältä kirkas lähteensilmä katseltavaksi, kun nyt oli kestettävä Langholmaa silmäterästä silmäterään ja oman äkkipyräyksen jälkeen ja peittimiksi taaskin palattava asioihin, ja sopupuheella ja sukasanoilla tulkittava Eenokin tosia tarkoituksia. »Kyllä Karjamaa oikeassa on!» -- Karjamaa sai taaskin tunnustavan katseen, joka kyllä jäi tuhlatuksi, koska Eenokilla tällä haavaa enää ei ollut silmää muuhun kuin piippuunsa -- »kyllä Karjamaa oikeassa on: muuta ei tarvita kuin yhteinen ryskäys jokaisen ryhän väeltä, niin ihmeitä tapahtuu pitäjässä!» -- Alastalon silmäkulmain alla oli tässä vaiheessa nyt sitä vinhaa katseessa, ja sitä laveutta silmänkuljetuksessa, jolla mies laistolla huitasee selän heilumilta viikatetta kahtapuolen niin kauas kuin vasemmalle ja oikeaan käsivarsi ylettyy terää vilauttamaan vierille kaatuvassa heinässä, silmä sieppasi Eenokista palatessa samaan sieraukseen peräsohvan vakaat ja Mikkelit ovensuussa, otti puhtiin istujat meriseinän vieriltäkin ja vaippasi nököttäjäin riviä pihaseinänkin pituudelta, ennenkuin tiivisti miesväkistä terää taas sinne, jonne oli kannettava uskon ruohoa kasalta kahden silmän rävähtämiltä, ja vakuutettava silmäntutkaimesta silmäntutkaimeen Langholmakin siitä, että viikate viuhtoi vehmaissa, ja heinää kaatumassa paksultikin terän edessä, kun tämä vain sujahteli toimessansa! -- »Jokainen vain kouransa pivolla touvin piuviin, niinkuin Karjamaakin, niin laulaa kohta köysi, ja auta armias, jos ovat leiviskät paikallansa ja vanhoissa painoissansa, niin liikkeelle lähtee vaikka vuoren perse juuriltansa, kun haalataan!» -- Alastalo vaaputti päätä niin painavasti kuin kirkonkello malmilaitansa kallistuvaa ennenkuin läppä läimäsee laitaan ja kaiku karkaa kierroillensa vainioiden lakeoilla ja metsän raikumilla.

»Parkin, parkkilaivan, kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen haahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon möljän kyljessä, ja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin istumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa keinutuolin puuta! Mitäs parkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa metsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin merimiehen kirous, ja mihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat? Ei muuta tarvita, kuin että mies nousee penkiltä ja oijentaa selkänsä, niin hän on pitempi kuin istualta, eikä muuta kuin että kita kangottaa tuumankin rakoa, niin kurkku karjasee ääntä karkaamaan vaikka virstan selkiin! Astuen penikulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan! Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! Raamattu nahkakansissa on paakava kirja pöydällä, mutta a-sanoista sekin on puustavi puustavilta präntätty jokaiselta plarinpuoliskoltaan! Kun on inttiä istumisessa ja suutarilla kolmenkymmenenkin ajastajan taksi saman kolmikontin nokassa lankunpieltä hieromassa, niin kuluttaa uskollinen pakara lopulta sopiville kuopille kovemmankin männynpahkan lautanaaman, ja kun järki säilyttää hampaansa ja mies pitää järkensä, niin miehen tahto menee aidan lävitse sieltä, mistä se ei pääse aidan ylitse, ja kiertää kettuna käpälillänsä sen vuoren, jota se ei mäyränä kalva kyntensä raaputuksella puhki! Ei vetohärällä muuta ole kuin ryhänsä paino ja sorkan taive, eikä sääskihaukalla muuta kuin silmäin vasa ja kynnenkäyrä, mutta kuorma liikkuu, kun juhta astuu ja jänis karkaa saaliiksi polvillensa, kun siipisanka hävittää ilmassa niskan yllä, eikä meilläkään muuta kuin järjen väki päässä ja toimen terä kynsissä, mutta jos järjellä on hartiota painamaan, niin se painaa, kun hartaasti painetaan, ja jos toimen kynsissä on luun käyrää tarttumaan ja vää'än hijottua iskemään, niin saalis vikisee nurin niskoin nurmella oman kannuksen polkemana! Haukankin täytyy taivaan laelta terästää sihdata silmiänsä ennen ja katsella korkealta, ennenkuin kynsi on kanan niskassa ja höyhenet sinkoavat tarha-aidan juurella!»

Alastalo suolsi sanaa suustansa muhkeampaa joka jousen vetämältä, ja keinutuoli sousi. Ei silloin puhella partaan, kun puhellaan koko pitoväelle, eikä silloin saapasta säästetä, kun viulu vinkuu polkassa sitä heittoa, jolloin korko kopasee puhtia laattiasta, polvi tempasee potkoon ja käsivarsi kevittää vyötäriltä ilmaan sen, joka lentää huiskavin liepein, kun on tämmiä nostajassa! »On lankkua ennenkin naputettu laivan kyljeksi pitäjässä ja vaarnaa ajettu nuijan huhtoimilta pantterien honkaan, minkä kaikua on varvin paukkumilta mahtunut talvi-ilman teräkseen, miksei vieläkin ja isompia, koska olemme isompia itsekin!» Alastalo käännähti keinutuolin käsipuiden välissä niin että näkyi, että tilansa mies tarvitsi, jos täyttikin: sopi samassa puhua avarammallekin salissa, koska potkasi mielessä. »Voi sitä pihkaa, joka on pihkaisessa puussa, ja voi sitä tervaksen hajua, joka miehenkannossakin istuu! Minun nenänsieraimissani haisee varvi, kun minä teitä katselen! Pantteripuuta, parasta pihkaista pantteripuuta niin monta kuin seinävierillä miehen niskaa punottaa tykyrinä takin kauluksen verasta! Tuommoisetko miehet eivät metsistänsä köllejä löytäisi vaikka kymmenenkin parkin ruotopuiksi, joilla on pihivän väkeä omassa järässäänkin niin, että tervaa vielä keittäisi pinnasta vaikka viidenkymmenen vuoden likoomisen jälkeen?»

Kenellä ovat nuottasaappaat jalassa ja astelee pitkävartisissa, hän ei loikiskele turhia, mutta kävelee komeasti. Alastalo oli muhkea nähtävä sekä pielipuolilta että leuanpidolta, ja keinutuoli sousi ja laattia notkui kun mies puhui; sanaa luotiin roteviltaan suusta kuin savipaakalaa lapion kiskomilta kuormakaupalla ojan pohjista pyörtäneen kumoille! »Jumaliste!» sanoi Alastalo, »harakat lentävät pyristelevät ilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen aidalla, mutta ei siitä enempää synny kuin valkoinen liraus riun nokalta ja likainen mäiskäys katavapuskaan, meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno, meillä on otsakulma, kun harakalla siipisätky, ja otsakulmain tallessa siellä on miehellä tallissa monellaista hirnaturpaa, joista hammasrivin porteille talutetaan vain se varsa, jolla on kaapa kengillä ja kavioraudoissa virstain henki! Sitä varten varsa valjaissa hirnuu, että se tienselkään pääsisi, ja sitävarten mies selkää oijentaa, että hänellä on isännän selkä venymässä! Karvainen parta parta on, ja se Miko Miko, joka Mikon suulla kiroo! Jollei mies piilu kädessä ja ranka rihmattuna palkkia kanteille veistä, niin päästäköön housunsa kintuille ja lainatkoon peukalonsa tikuksi takapuolen putsaamiseen, sillä muuhun toimeen sillä kynnenpalasella ei ole virkaa, ja jollemme me näine naamatauluinemme ja niine orsine, joita meille on nenäluuhun tuhlattu, sitä toimeen saa, että pitäjässä vielä on parkintoppikin flakulla, niin kävellään silloin mieluummin kohta joka tromppu porstuan lävitse tuvan puolelle, ja pyydetään Eevastiina hakemaan rukit ylisiltä, että meistäkin olisi jotain hyötyä talossa, kun ensin olemme saaneet hameet hankituiksi yllemme!»

Alastalo ähisi keinutuolilla oikein totisilta paljepuhkuimilta ja katseli ympärillensä kuin Elia tulisista vaunuista. »Sitävarten on moukarin silmässä varsipuu, että puolen leiviskän mähkä mäikyisi kymmenen leiviskän puhdilla, kun mies heiluu salvoksella, käsivarsi nousee, taltta huimasee ja tamminaula taputettuna hattunsa humauksesta ymmärtää, mistä tienura pusertaa läpi parkuvan honkahirren, ja sitävarten on miehellä tahtonsa kärjessä tuikkuina järjen näkimet, että kippari anturasijoillaan kantensa lastulla kuljettaisi kulmainsa alta silmäin haukkaparia penikulmaharpoin valtoimina vahteina lännen pielitse ja idän kuohumitse korkeuksien kannen kiiluviin neulasiin, kun on rannattoman viskeillä tähtien tutkaimista urkittava ja taivaan naulamerkeistä pideltävä, missä on vellovan vierteillä tienura silkasna edessä, ja minne on kiehujen sokeassa huippivan keulapuun torkotettava kärkensä piikkiä sataman kaukaista turvaa kohden: ei se salvuri hirttä häikää, jolla on moukarin mähkä varren päässä kuriksi hirren niskaan, eikä se ohjasten pitäjä varsan mieltä kysy, jolla on ohjasten nuora kieraistu kouran pitimiin! Miehiä mekin olemme ja housut meillä ovat yllä kraatarin leikkaamat: ei parkki muuta ole kuin alus, jonka kirves veistää ja triivi tihtaa!» Alastalo päätteli puheensa tasaisesti. »Mies ylettyy käsivartensa mitan ja vielä varvallisen venytyksen lisäksi, kun hän kurottaa itseänsä!» sanoi hän ja jätti vakuutetun silmäparin katsomaan Langholmaan.

Onkos joku kävellyt talvituimalla ja seisahtunut tieltä katselemaan, vaikka vain parin kolmen kivenheiton päästä, kuinka mies nuijinensa liikkuu salvoksensa nurkkauksella maaliskuisen aamukorkean pakasraikkaissa: nuija nousee kahden käsivarren kurottamana, nousee nousemistaan koko vaakansa huhmalta yli pään kohden taivaan sinisiä, minkä vartta on huhmaron visalla ja rannetta venymään hihain verasta, nousee sitäkin ylemmäs, kun mies telineen lankulla kasvaa varpaisilleen ja kokoo olan kirpooville vartensa linkoavan puhdin, ennenkuin huhkaistaan keuhkojen pohjilta ja ilmassa huimii mäikän raskas kaarensa matkan väeltä miehen hartiain ja pötköltä kimmoovan selän? Näkee nuijan, kuinka se putoo honkahirren raikumille, huomaa, kuinka ponnahtaa taltta kimpansa takaisin mäikätyltä männyltä, ja arvaa, kuinka sammalrako tihteni tuumansa tuimatun alla, mutta korva ei vielä nouki kumausta ilmasta ennenkuin vasta ajatuksen nielemän kulumilta, jolloin jo metsän rannatkin talvisilta lumiltansa raiuttelevat toisillensa kiirivää ääntä niin kauas ja korkeille kuin on pieltä ja loittoa teräksisen maaliskuun aamuisissa äärissä. Siten nyt Alastalon salissakin: sana oli sanottu, läjätty kehällä hartiaväellä taltan huimilta mahtava isku seinäsalvoksen vonkuvaan honkaan, mutta ensin eroitti vain silmä nuijataltan kimpaavan paon satutetulta puulta ennenkuin järkikin oli kerjennyt paikalle ja ymmärrys perillä, että nyt oli sauman rako yhdellä mäjäyksellä ajettu viiden syllän mitalta hengittämään hongan kylki honkapuun kyljellä, ja että kohta oli kaiun kiiri rapiseva ympärille niin pitkälle kuin oli neljä seinäviertä salissa ja valmista leukaparia puheenpajoiksi viidettä syllän seinämillä.

Lahdenperä ensimmäisenä äkkäsi sanoa jotain. »Totta meillä pöksyt ovat, ja miespuolisiksi me olemme kirjoitetut kirkonkirjoihin!» sanoi hän röhäytti lautamiehen suusta Alastalon sanojen vahvistukseksi ja kiskoi hartioitansa röyheämmälle peräsohvan keskellä. Hän säikähti kuitenkin omaa äkkipäistä kerkeämistään, koska toiset vielä olivat vaiti, ja peitti äänensä äkkiyskään. »Piippukin kun röyhää ja kakistuttaa kurkkua!» selitti hän, ikäänkuin ei olisi muuta puhunutkaan, ainakaan sanankaltaista, ja kasvot olivat nyt virsikirjana, se lehdenväli päälläpäin ja näkyville käännettynä, jota ymmärtäväisen miehen keräjäpenkilläkin oli sopivaista kantaa naamapuolenaan muitten ja tuomarien nähtävillä: Lahdenperän silmät olivat nytkin omilta pyräyksiltään ja pieniltä polkanyrityksiltään taas kotona, ja vakaviltaan ja laitamiehen silmälautaa räpsytellen luodut Langholmaan: sieltähän käsin Alastalokin näytti päänsä kallistumilta ja silmäin vahtaimilta jotain odottelevan ja siltähän puolelta salia omakin järjenhämy ilmoitti pian jotain kuuluvan.

Ei tarvinnut muittenkaan kauan odotella salissa, sillä Langholman keinutuoli narahti taas kampoillaan hiukan ja piipun luupala oli jo jonkun aikaa ollut siirretty huulilta. »Minulla on se käsitys, että varsasta näkee jo tallin pilttuussa, onko sillä sieraimien vavahtelussa se levitys, jota juoksija tarvitsee puhaltimiinsa, kun rinnan palkeen huohottamatta on virstain lennon jälkeen vielä uudenkin virstan kiito sierainten ahmimilla ja onko orhinhirnalla sääripiipun silkin peitossa sitä hienoa jänneterästä, joka sinkoo penikulmat keviöiltänsä kavion taakse, olkoon tienselkä pitemmäksikin mitattu, ja minulla on sekin usko, että miehenkin tietää miehen mielen hengittimiltä, ja pitelee ajatuksen potkosiepan järjen polvikimmosta!» Langholma vaikeni ja imi pari haikunvetoa piipustansa, tuomarivainaan pitkävartisesta. »Minä kylvän savimaahan ruista ja urpamaahan perunaa, ja tiedän korjaavani laatuisen laihon kummastakin, ja kun Alastalo sihtaa laiva-asioissa, niin tiedän minä, että silloin on sihdin jyvällä sellainen metso-otus, jonka jaolla itsekin mielellään istuu, kun saalis on kapsahtanut oksalta ja lintu nypittynä käristetään syötäväksi. Juomapöydässä täytyy valita seuransa, että istuu järkijoukossa kolmannenkin lasin kumoamilta, ja sahuri hakee pariksensa lankku-urakkaan sen miehen, jonka hartiat ja selkäpinnan hän tietää kestäväksi sahapukilla aamuhartaasta ehtoon sitkaaseen saakka: minä luotan Alastaloon, sillä minä tiedän, että hänellä ei pää huipi kuohuvankaan kannun partailla pitopöydässä, eikä selkä väsy arkiviikolla sahan laulaessa pitkänkään hirren taipaletta! Minä olen mukana, kun sinä oijennat petikehälle parkkilaivan kölipuuta, vaikkapa jalanmittaa pitemmäksikin keulakurotukselta ja korttelin paksuutta lihavammaksikin pantteriruodoilta, kuin sinä olet ajatellut!» Tämä sana oli sanottu avaralle salissa, vaikka silmäin kiinto turhitta harhailuitta siirrettiin Alastalosta tuomarivainaan merivahapiipun ruskoiseen kupuun ja varren luupala vakaalle paikalleen rusthollarin suuhun kuin ruhtinaan leukaan: keinutuoli oli nyt vapaa keikkumaan juhlallisemminkin.

Nyt olisi salissa kellä hyvänsä, joka vain olisi rohjennut ja ensi kotvaan vuovannut avata suunsa, ollut mainio sananvuoro, sillä Langholman vaikenemisen jälkeen ja hänen keinutuolinsa taas ruvettua notkumaan, kesti hyväkin hetki semmoista äänenrakoa ja hiiskumatonta hiljaisuuden kunnioitusta, ikäänkuin olisi yhteisestä sopimuksesta ja korvaparien terottimilta kuulusteltavana, äännähtelikö keinutuolin kampa laattiapalkilla erillaisella narahduksella etusoudussaan kuin takakenoon painuessaan. Eihän Alastalon sopinut omasta puolestaan hiiskaista ensi hätään mitään, sillä myötämäessä ja varsinkin hyvässä myötämäessä on aina viisainta liikkua visusti ja odotella ohjaksissa, minkä vauhdin pyörät itse huomaavat otolliseksi: vastamäessä punnattava on, mutta myötämenossa huokaistaan ja ehkäpä pidätelläänkin, jos näyttää tarpeelliselta! Pukkilalta taas puuttui muista syistä vire juuri näissä kääntymisissä käydä jutun nappuloihin käsiksi, istuihan hän kyllä sohvalla niinkuin tulisilla kekäleillä ja luonto kiehui sisuksissa pahemmin kuin teki mieli itsellensäkään tunnustaa ja kuin oikeastaan jaksoi nahoissansa pidätellä: istuivat vielä nielemättöminä ruotoina mielen kurkussa Alastalon äskeiset harmittavaiset tikkupuheetkin, ja nyt vielä tuo lakkaamaton praakinpärinä samasta alinomaisesta parkista, ikäänkuin ensimmäistä kertaa maailmassa olisi kolmimastoisesta astiasta puhetta! Ei varsaa, hirnuvaakaan, kuitenkaan silloin taluteta tallista, kun tie on lumiummessa ja kinoksen harjaa tanhualla aidanseipäitten tasalta: Langholmakin Alastalon käsipuolessa kuin paaden nelikulma veräjäntolpan tykyrinä! Ei Pukkilakaan siis vielä muuta kuin puri partaansa, Lahdenperäkin pysyi pukahtamattomana sohvalla äskeisen yrityksensä jälkeen ja muillakin salissa oli itsekullakin ajatuksen veräjällä enempi sanankatrasta tungeksimassa kuin sopi samalla mahtumalla laitumen niituille purkautumaan: Härkäniemikin vasta puhalteli savunpilviä puolemmalle ympäriltään. Vain Eenokin puolelta salia vahvisti muun vaikenemisen keskeltä lyhyt sana Langholman juhlallisen puheenkerran. »Sama meininki minulla!» kuului Eenokin äärisestä sohvanpäästä, ja paremmaksi vakuudeksi siirrettiin piipunnysän puutynkä samassa Karjamaan isännän vasemman poskipuolen hammaspenkistä istumaan hänen oikean leukapielensä kangottimille.

Härkäniemen ympäriltä ja parran lähettyviltä oli nyt savunhurstia jo löyhennetty niin paljon ja puhallettu palloiltaan kiirimään loitommalle ilman paksuvilla salissa, että miehen alkoi taaskin eroittaa sakean keskeltä ja arvata hankkeista, että sieltäkin käsin kohta alkaisi kuulua jotakin. Sen olisi jo kyllä varhemminkin voinut ymmärtää ja mielessään päätellä, jos kellään olisi ollut muilta järjenpinnistyksiltä aikaa ajatuksiansakin viljelemään, sillä niin pölläviltään oli kuitenkin jo kotvan aikaa savun villaa rakennettu makkaroimaan ilman kuormiksi niille seuduin salia, missä Härkäniemen piippu oli toimessa, että semmoista ei tapahtunut Härkäniemellekään, niin vahva tupakkamies kuin hän tunnetusti olikin, muulloin kuin joko silloin, kun suu pitkän pärnäämisen päälle ja kymmenen virstan jutun jälkeen tarvitsi hyvitystä kestettyyn savupäästöön, taikka silloin kun täytyi poskia varustella vastaisen varalta ja ajatella, että laistolla en kumminkaan kerkiä itseäni muonaamaan, niin muonaan nyt! Koska siis Härkäniemi nyt oli ollut pitemmän aikaa sanapuolena -- ja hän piti leukaansa yhtä mielellään levossa kuin sitä viljelikin viljelemään ruvettua! -- niin nykyiset savupilvet hänen kohdallansa sohvanpäätä olisivat tihuvuutensa vuoksi jo varhemmin selvästi ja ilman tunnustelemisia opettaneet, ettei ollut säpsähdettävä, vaikka Härkäniemikin kohta sanoisi jotain.

Ja Härkäniemi sanoikin nyt, ei kuitenkaan kiireellä. Puhallellut hän oli loitommille kerrostelevia pilvipaakaloita ympäriltään, ja kerkesihän asiansa senkin jälkeen sanomaan ja suuta viljelemään, kun ensin oli levätellyt silmää ja katsellut ajatuksen huviksi savun kiiriskelyä, kuinka sillä oli juonensa ja toimensa, kun se levitteli laikkojansa salissa, venytteli venyviänsä ja palleroi paksuviansa, laski kuin sinihurstin leijuvia lakanoimaan niille ilman paikoille, joista akkunat tunkivat valokeiloja miessakevan salin halki, ja pöyhi polstaroi harmaan röykköinä edemmäs nurkemmille ja kaakelimuurin kulmitse varjon peittoihin kuin olisi itsensä niellyt. »Miksemme parkkia rakentaisi?» virkahti Härkäniemi siirtäen silmänsä savun samoamilta miesten kehään. »Sen ajan kukko kiekasee, kuin kurkku on kurotettu ja sen ajan mies aivastelee kuin hänellä nenää syhyttää. Mikäs virka kellon taululla seinällä, ellei kaapissa naksuttele ja veto piukota vietereissä? Vasta silloin on viisarin tikulla lupa ajatella nukkumista, norkahdanko yhteen kohta, vai vieläkö on nirkuttava kahteentoista, kun nyörit ovat juosseet loppuun rattaissa ja luodin leiviskä asettunut levolle permannon lankulla, ja vasta silloin miehelläkin aika arvella, minkäs mastontopin jätän elämässä pystyttämättä, kun tomuäijä jo juosta nilkuttaa vieressä kyynäspäästä nyhien, ja korvapielinauruin torkottaa rankasormissansa katseltavaksi tiimalasia, jonka suppilossa viimeiset sannanhirut sirahtelevat toroon!» Härkäniemi hymähti itsekin sanoillensa, kun huomasi, että äänilaji oli uruissa mennyt alikertoihin, ja sivallutti kämmenellä partaansa, ikäänkuin luutaa löyhemmille huljutellen. »Miksemme parkkia rakentaisi, koska vielä on nenänniisto omissa hoimissamme ja puuainetta metsissä muittenkin kompeitten varalta kuin kolmekyynäräisen arkun?» sanoi hän kysäsi suopeampiakin päästelläkseen suustansa. »Savukin kyljeskelee ilmassa sen ajan kuin sillä on paksuutta ja aurinko sitä pitelee, mitäs ihminen sen laiskempi olisi ja jättäisi kyljeskelemisensä elämässä niinkauan kuin tanterilla ollaan ja saa venytellä itseään päivänpuolisilla piehtarpientareilla! Rakennetaan me parkki vaan, niinkauan kuin lastu irkenee puun kyljestä meidän kirveemme piilumilta, eivät meidän lastujamme muut kuitenkaan meidän jälkeemme veistele eikä savun pelmu sammuneen pesän haikumilta enää kiekuroita kähertele: saunassa on kyllin levähtelemisen aikaa varalta pahemmankin peuhtomisen päälle, ja tarhan tilaa tuulilla huipitella helmoissansa sakeatkin savut ilman haihtumilta!» Härkäniemi siirrähti olkapäätä, ikäänkuin olisi kantaa saven sotkosta kiskonut. »En minä enempää kysele, minä olen myötä silloin, kun saapasta siirretään ja sora kannoilta huiskii: saapas on ihmisellä anturoitu tien niskaa tallaamaan, ja nenänpiikki nirkottu naamatauluun leikkaamaan kärkenä ilmaa siltä paikalta, jolta iho humisee, kun mies tekee matkaa! Valmis minä olen puolestani: kolme toppia on yksi enempi luvultansa kuin kaksi, ja tammipeliä pelataan siten, että nappulaa lykätään siirron vuorolla eteenpäin laudalla. Paremmille pastoraateille pappikin virassansa pyrkii, ja koska meillä ovat laivat leipäsäkkinämme, niin priki on pastorin puustelli, kun parkki rovastin, ja laiha vatsa jää kutsumukseksi sille kappelin papille, joka ei elämänijässänsä emäseurakunnan rovastin levättiä yllensä napita! Parkin retariksi minä itseäni olen ajatellut, jos meillä joskus vaarnaa naputellaan varvimäessä semmoisen astian kylkikumuun: ei matka kävelemättä kulu, eikä mies astumatta paikaltansa pääse!» Härkäniemi oli jo siirtänyt piipun luupalan takaisin hampaisiinsa taaskin, ja savun pelmu pesän röyhtymillä samoinkuin vielä paksumpi sakean tupru poskipielen päästelemiltä ilmoitti sille, joka ehkä odotti enempiä siltä kulmalta peräsohvaa, että Härkäniemi nyt oli puhunut ja täksi eräksi lopettanut.

Alastalon oli oikeastaan aika mukavaa ollaksensa tällä haavaa: heinäkin kaatuu lakonaan! ajatteli hän, kun katseli ympärilleen ja kuljetti silmää salissa kuin isäntämies niittoniityllä laistoväessään. Langholma keinutuolilla, mies seurakunnassa kuin Mooses korvessa lyömään sauvan sivaltimilta vaikka vuoren harmaan seinän vuotoraoille, Härkäniemi hänen takanansa sohvanpäässä Aronina jauhamassa järkipuhetta kuin myllyntoro leipämannaa vakavasta suusta, ja toisessa sohvanpäässä Eenok, leuanjuko kuin amenen nykä pitkän saarnan loppuun: jollei niiden miesten hartiaheitolla laisto kaadu ja ruoho laskeudu laupiaasti karhelle, niin jo on ihme! »Langholma hissaamassa lipunliehaa takamaston kahveliin, Härkäniemi keskimaston tyvessä ja Eenokki etumaston tykyrinä, siinä on besättningin alkua parkkiin ja miestä hoilaamaan käsky komentosillalta pitkätkin mastonvälit keulapiikin kuulumille asti!» sanoikin Alastalo komeutta koko salin kuulumille keinutuoliltansa. »Ei parkkiin enempiä mastoja tarvitakaan kuin kolme!» lisäsi hän vielä juhlallisuuden vuoksi ja siirsi silmää parralta parralle neljän seinävieren mitalta, ikäänkuin olisi oman partansa jouhien hyviltä lohdutellut surkutellut itsekutakin: »siinä näette nyt, kyrsänkannikalle se nahjus jää, joka ei ajoissa korjaa koppiinsa vehnäsen neljännystä kakkukorista!»

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot