Alastalon salissa 14/23

Neljästoista luku.

Alastalo levittää parkinpaperit pöydälle.

Se oli mojakka juttu, jonka Härkäniemi nyt oli hellittänyt parrastansa, Härkäniemi itsekin muhoili, kun käveli piippuansa vahvistamassa piippuhyllyllä, ja hyryssä oli Langholman niinkuin monen muunkin suu, mutta eritoten oli Alastalo tyytyväinen: niinkuin suopavoidetta keloille, ennenkuin kiila lyödään kelkkojen alle ja laiva rytinällä lähtee petiltä! ajatteli hän ja hieroi hierasi kämmentänsä! »Lasit ravistuvat, jollette nyt nopeasti käy pöydän vieressä vahvistamassa uutta ainetta mukeihinne!» toimitteli kehoitteli hän ensi leukavuoroikseen ja isännän liepein, kun huomasi Krooklalla ja jollakin muulla lasin tyhjänä kourassa, mutta ei lakannut siunaamasta sydämessään sitä lykyn potkua, että Härkäniemi oli juuri tämän ja tämmöisen jutun jaaritellut parroiltansa: säärivarren ei tarvitse omastakaa syhyäkään ja omia aikojansa, mutta kyhjäseppäs sitä unen horteessa pintaan ja hierase peukalolla kerran pari ja kolmannenkin martoon, niin kutka palaa kuin saamari ihonahassa ja nyhi silloin, minkä hyppysten päästä irti saat, niin paremmin tarvitsisi kerjetä vain ja laveammilla maistuu lakanan alla kaapimisen kirpivä makea: jolleivät tämmöisen jutuntarinan ja järjensyhyttelemisen jälkeen ajatukset ole saivarilla salissa ja mielenhyppyset sormenpäineen rahankutivilla ja ansionsyhymillä, niin pölkkytukkeja istuu minun tuoleillani, eikä ihmisiä ja kristittyjä luterilaisia! »Kävellään nyt ja täytetään lasit toinen parempi kerta: taitavat laidat tottumiltaan kestää enemmänkin lääkettä sisällään, kuin ensimmäisillä oppimilla!» puhella pakisi hän kuitenkin ja hoputteli isännän toimituksissa, vaikka ajatukset vilskuivat varsoina.

Nyt minä menen klahville ja haen paperit esille! ajatteli hän ja päätteli omiakin tekemisiänsä. Silloin rauta ahjosta siepataan ja siirretään alasimelle, kun palje on puhaltanut takopalasen tuliseksi ja kipenille! riuskaisi hän itseänsä ja läksi hänkin toimillensa piironkia päin, koska näki menemisistä salissa, että isännän sanoja ei enää tällä erällä enempiä tarvittukaan, vaan että kursailematonta astujaa oli nyt seurakunnassa sen taajalti, minkä laattian avoimilla tilanväylää eri ääriltä totipöydän seutuville: mielet olivat rohkeita salissa nyt ja miehet myös: ensimmäinen lasi oli vaikuttanut tukanjuuriin ja Härkäniemen juttukin kait souteli verissä ja nosteli uskalluksen harjaa. Kiivaskin kiuas tarvitsee löylyn, ennenkuin se kihisee, ja väkeväkin lihanmehu suolanraetta höysteekseen, ennenkuin liemi maistuu ruuansärpimeltä suussa! tuumiskeli Alastalo hyvillänsä, kun luovitaidoin ja sopuneuvoin avoi itsellensä vanaa ja keinotteli laattian tungoksissa ja väen tuuppimilla laveoita lihapuoliansa viistovirtaan piironkia päin. Kun karjakin tulee kiilimäpäälle, niin se rynkäsee joukkona vastamäetkin myötäkarussa ja selvittää varpaansa siellä, missä raitissarvinen ei siirtäisi sorkkaakaan! Usko se on, joka loikkaa, kun mies ojan ylitse hyppää! ja nyt on pojilla usko sarvissa, kun minä vaan saan paperit laitumille! hoputti hän itseänsä ja oli vikkelä mies pyöriviltään klahvinsa edessä ja nopea hyppysiltään, kun sormi sapuloitsi ja laatikon perut antoivat paperinsa.

Huomaamatta nämä haetaan, niin ovat valmiina pöydällä ja leveöinä, kun toinen lasi on nousussa tukkaan ja sormissa kirjoittamisen syhy, vaikka pää menisi ja lompakko perässä! Kun ei ihmiselle jätetä ajatuksen aikaa oman päänsä viljelemiseen ja hevoselle miettimisen tilaa omien koipiensa muistamiseen, niin tyhmäkin voi vahingolta tehdä viisaan tekoja ja pattijalka aituroida: hevonen tavata itsensä ilman omaa ansiota nelinkaapoin maistuvan kaurapellon keskellä ja mies puumerkkinensä ilman oman järjen syytä hyvällä paperilla niminensä ja rahakaukaloiden kahmaloimisissa kourinensa! Kiitän minä Härkänientä, joka Malakiaksenakin ja pikkuprofeettana puhui isosena ja Danielin suulla, ja selvitti, minun Mooseksena keikutellessa keinutuolilla ja harjatessa sormien haroilla partaani, tienstien tunnustähdet ja jakoarkkujen ansiosisällöt rypäleisempinä retareille kuin Aaron muinen Israelin lapsille Juudaan hunajat ja Kaanaan vuotavat rieskamaat!

Alastalo oli tykevänäkin ja leivisköjensä liikkumilla paistava poika sydämen suomilta ja kasvojen hyviltä tihkumilta, kun nyt palasi painaviltansa palkkien notkumilla salinsa halki mies mittava, jos vyötäreryntäinenkin, kourassa kahden kyynärän kääre, klahvin sisuksista noudettu, toisessa paperi valkoisiltaan, vaatimaton kooltansa, mutta vakavoin kannettu kunnioittavassa kädessä. Oli hyvä asia, että huone aikanansa oli salvostettu korkeaksikin niinkuin seiniinkin kehätty riittävästi mittaa, jotta nyt oli sekä parrupienojen alla että pielivierillä tarpeeksi tilanavaruutta miehen astella täysin askelinkin ja kävellä laveammastikin salissansa, kun nyt oli saatettava laivanpaperit ja kannettava parkkikirjat julkisillensa ja levitettävä pöydälle ja nähtäviksi. Olihan Langholma isonen ja kieltämättä pitäjän pää, eikä Alastalo sitä vastaan napissut, koska hyväkin pyörä kärrynrattaissa aina tarvitsee akselinnavan huhkiaksensa kehillänsä, ja koska tuolupuissakin tukki on tarpeen, jotta on lointa ja loimissa tämmi sukkulan syöstä kuteitansa ja kaiteen naputtaa kangastansa, mutta ylpeäksi meni Alastalon niska kuitenkin nyt ja tukan alla karahutteli veren varsa korskiansa, kun viimeinkin oltiin näin pitkällä, ja vaelto nyt salissa käärö kourassa ja kahden talven työn ähinä piirtopaperilla valmiina puhtain viivoin ja linjaalivedoin, eikä Langholmallakaan muuta tekemistä kuin keikutella keinutuolilla ja odotella niinkuin muutkin ja kuka hyvänsä: napa kuin napa, mutta rattaan hyrrä virstat jättää; ja loimi tukilla lointa tukilla, mutta kankaan verka vasta kyynärissä mitataan!

Olikin askel lavea laattialla ja kylkien puhina liiveissä oikeuksissansa, kun Alastalo salinsa halki nyt saapui keinutuolien taitse ja peräsohvan editse pohjoispuolisen meriakkunan eteen, jossa mahtavana seisoi keltainen pitopöytä, avara siivu koko päivän avattuna ja valmiina ja muutenkin tyhjänä, paitsi, että sille oli maanäärisen takakamarin kirjoituspöydältä täksi päiväksi nostettu odottamaan se takohopeainen ja Härkäniemen Hullista tuoma, sakaraisia käsivarsiaan kopeasti oijenteleva kirjoitusteline, jonka muut retarit mennä syksynä yhteisestä päätöksestä olivat Siwiän jaossa Alastalolle lahjoittaneet »Muistoksi Herman Mattssonille hyvästä tienstistä» niinkuin kirjoituksessa sanottiin telineen jalustan kumpuroivassa pinnassa. Tänne saatti Alastalo nyt arvokkaat tuomisensa, laski ensimmäiseksi paperin kädestänsä huolellisesti pöydän sivukulmalle pois tieltä, siirsi senjälkeen varovasti vapaalla kädellään hopeatelinettä taaemmas pöydällä, asetti valkoposliinisen kynäpyyhkimenkin kaksine pystyine hanhensulkineen puolemmas akkunaa käsin -- telineen kiiltävillä sakaroilla lepäsi kolmas varsi, luunpalasesta pitsiksi veistetty ja nupissa, niinkuin Eenokkikin kuriksensa joskus oli katsellut, reikäläpi neljällä kulmalla, joista sopi, niin tikunpieniä kuin olivatkin, toinen silmä ummessa, kurkistella Brysselin kaupungin kivitaloja ja kirkkorakennuksia punaisina ja keltaisina toripaikoillansa ja kadunkulmissa eläviltänsä -- lykkäsi korun sälät tuonnemmas tieltä, että tuli tilaa levitellä ja kirvotella käärön kankea kädessä avoimeksi pöydälle ja asetella piirustus näkyville ja katseltavaksi. Oli takakamarin kirjoituspöydän koristuksista tuotu varoiksi viereen naulanpainoinen ja vahvan nyrkkiparin kokoinen vihreälasinen pallonkimpakin kuheraoksaisine sisuskiemuineen, ja nostettu muurin kulmalta toinen isosista punaraakun kuorimöhkistä kiiltelevänä odottamaan, niin että oli varalla ja valmiina painovaakaa sovitettaviksi syrjille ja jäykän paperin suoristimiksi pöydän pinnoille. Siinähän se olikin lopulta toimen ja tarkan asettelemisen sekä huulten hörpän monenkaltaisen vaivan ja myötämutkistelun jälkeen leveänään, ja parkin riitingit avoimiltaan katseltavina pöydän julkisilla; kun enää vain oli viimeisenä toimituksena haettu paperin alta, jonne se vahingossa ja muilta huomaamisilta oli jäänyt, paralellilinjaalikin esille ja sovitettu tarkalleen paperin alareunaa myöten pöydälle, tarpeen tullessa käsille, siltä varalta, että ketä alkaisi haluttaa ja joku tahtoisi likinäköisemminkin tarkastella piirustuksen juoksua, ja sormisyhyssä ja pahanahassa verrata kaaritämmien koveruutta, niin oli kaikki valmista ja vuoro nenänniistämiseen ja päristelemiseen.

Tihuvakin mies järjensyiltänsä, ja ajatustensa ohjasperiä piukasti sormissansa pitelevä mies saattaa joskus tuntea päiväpuolen paisteilla mahlan paisuja mielenpinnoissansa ja löysäämisen juonta pivonsa perillä myötämäen laskemisessa, ja Alastalollakin oli tällä hetkellä täysi työ, ettei pärähdellyt nenäliinan sisuksissa liika mahtavasti, kun nyt viimeinkin sai huojentaa itseänsä, oijennella ihmistänsä ja kevennellä liikoja puhinoita kylkipitimien sisäpuolella. Ei ole pieni asia ja pojan leikkiä, kun on ollut työn kyyryllä vuoden pari ja parinkymmeniä sitä ennenkin, vuosia niin monta kuin on ijän sammaleen peitossa muiston lankaa, sihtaillut ajatuksensa veistämätöntä halkopuuta ensin ja senjälkeen puuvajan parassyiseksi katsottua järkäniskaa, hijonnut pienestä penskasta mielenterää ja silmännirkoa niillä höyläämillä, joilla meren peukalo tahkoo vesialuksen kylkikupeita, ja senjälkeen miehenkyynäräisenä hijonnut kirvestänsäkin teräpuremilta ja syynännyt kuriksensa halonsyrjää alapuolelta, juoksisiko syynjuoni puussakin osaavasti veistettynä ja lastua lihavilta paikoilta hellittämällä meren huulten nouteeksi, veistellyt halkonsa ensin sujaville pohjapinnoiltansa vajassa ja senjälkeen pidellyt järkensä sormenpäillä vielä ja tunnustellut mielensä peukalolla jokaisen tuuman alan, joilta meren kieli keksiikin mutkillansa nuolla tervalankun pintaa pitemmänkin kuuton ja vaikka parkkilaivan mittaisen kölialuksen liukaspuolilla; ei ole leikinasiata tämä ja lukuvuoroläksyn opettelemista kyttäily meren lirputuksilla ja lukeminen heilukirjan pränttiriveiltä, missä kalteessa ja missä poskipielenvinossa puuaineen, joka luontonsa uppiniskalta kuitenkin on vain taipumatonta töröhonkaa ja jäykkää männynjärkälettä on veistettävä vesiainetta, joka taas samalta luonnon perisynniltä ei suuttumusta sylkemättä kärsi koskemillaan kovaa suoravartista, ei kyynärän-, eipä kynnenmitalta, kyttääminen ja lukeminen, missä viistossa näiden kahden kuitenkin on sovittava keskenänsä, jotta puukuve sittenkin sulaviltaan sujahtelee loiskuvien lomitse ilman, että riidasta huomaa muuta kuin vanaveden liukkaat kölin jäljen juoksemilla, ei ole leikintekoa tämäkään ja ulkoluvun lorotusta katekismusläksyillä, mutta tosipeli alkaa kuitenkin vasta senjälkeen, ja täysi järjen travi hikisiltään, kun pään karsinoista ja tiedon hinkaloista on talutettava varsat niinkuin vasikatkin, kahdenparin menoharjat niinkuin neljän sorkan vastaharatkin laskujen ohjaksissa ja kokemuksen kytkyimissä pännän terän tietä paperin tanterille, kesytettävä karkukaapaisten hirnavauhkojen potkopuhtimet linjaaliviivojen valjasaisojen vakaiksi astujiksi, ja kukistettava sarvijärkisten kyömyniskojen ällikyhmyt passaripiirtimen ieskäyrien alttiiksi kiskojiksi, taitettava oman kuonon travinhalut ja vikurinviat viivavarsan kuolattimilta, ja pidettävä huomionpiiskan siimanpäätä piuvivalmiina vakojuhdan kylkikupeilla sillä saralla, jolla järki punnaa ajatuksen ikeessä ja vaivan savessa etupotkoa edeltä ja passarinvarpaan kynsipari takakinttuina kraapasee prikkutiiviisti ja säärien sätkymättä laskujen askelissa jälestä, ja pännän jäljiltä jää paperin puhtaille suoran jälkeä ja kaaren piirtoa jokaisen viivan vedolta, pohtimisen pajassa sulatettua ja aivoituksen alasimella taivutettua puun juonien kaikille juoksuille ja meren mielen kymmenille kuherille ja huulien huikenteluille! Ylpeys nostaa oravankin hännän, kun on latvoilta loikattu kymmenen kyynärän harppa ja kynsi taas kamarassa oksan heilumilla, ja paisutteli Alastaloakin liivipieliltä, kun nyt sai päristellä nenäänsä ja puhdistella itseänsä nenäliinan pohjiin valmiin laivapiirustuksen edessä ja parkinriitingit levitettyinä pöydälle.

Ison säkin laattian palkeilta ryhillensä nostanut ja jyvälaarin reunapuulle kunnialla kumonnut häpeilee aluksi ja noloilee muitten puolesta voimatekoansa ennenkuin veret olkaroimilta karaavat harjastukkaan, ja läähötystänsä asetteleva tunnustelee ja levittelee hartioitansa ominansa. Alastalokin tunsi pääkuorensa alla pientä paisun häkää ja muuta hiljaksista potkontönkää ja nousutaikinan pursu-uhkua, kun hän nyt sitä lakeampana ympärystensä höyliiltä kuljetukselta ja sanapuheen suotuisilta sovittamisilta, mitä isosemmin harjaa ja vyöpieliä paksutti, alkoi äänensä laupiaassa rekisterissä esitellä vähennellä sitä, mikä oli pöydän julkisille laveaksi levitetty: eihän myötämäen menossa muu kuin markkinahumalainen ohjaksissa hihku ja rehkien repele; selväpäinen ja järkimies pikemminkin vetää periä kireämmille ja pidättelee ahteessa, jotta juoksija kerkiää aisoissa selvittämään kaapansa kärryjen tieltä rattaiden rytistessä! »Tässä takaehtoina tullut rutatuksikin piirustelluksi!» selitteli hörähteli Alastalokin siis nyt vain tasaisimmiltaan ja krymppäsi kokoon liikoja liepeitä komeuden laahustimissa askelten kannoilla. »Toin katseltavaksi, jos jonkun tekee mieli silmän pitelemältäkin tunnustella kriipustuksia!» sanoi hän puheli niinkuin mäikän heiluttaja, joka iskuhumauksen jälkeen ja moukarin talttaa levähytellen korttelia syvemmälle honkapuun sisuksiin ajetun tamminaulan laulavilla niskoilla ennen uutta olantakaisen puhtia selittelee rintapalkeittensa huohottimilta: taputtelin tassuttelin äijää hiemasen hattuun!

Ei ihminen kuitenkaan ole jokaisen ihonkipenänsä herra, vaikka tyveneksi tikistääkin kuoripintansa, ja niinpä varasti sittenkin Alastalon silmä, vaikka kovankurissa pidettykin ja ohjasperien siivoissa, västäräkin pyrstön viipaisun ajaksi sivusilauksille ja Langholmaan, joko keinutuoli pian alkaisi narista, kun noustaan ja kävellään katsomaan. Olikinhan sieltä jo Langholma laattialla tulossa, mutta ennen häntä oli jo vieressä ja vasemman olan ylitse selän takaa Pukkila kärppänä ja kurkku pitkänä papereihin kurkistamassa varpaisiltaan ja totipöydältä kiiruulla korjattu vastuudesti täytetty lasi kourassa, Härkäniemikin tuntui laattianiskojen tasaisesta notkahtelemisista päätellen olevan takana lähestymässä, hänkin, niinkuin Pukkilakin, vaikka verkkaampana, paluumatkalla totipöydän toimituksilta, jonka ympäriltä ja rykelmistä jo oli äänten sähinöistä kuullen muitakin kirvoittamassa itseänsä ja vahvistettua lasintäyttänsä. Tulevat tramppaavat kaikki rohkeahattuisina nyt ympärille tunkemaan, niin ettei jää tilanruumaa näytellä Langholmalle ja rauhassa osoitella, kuinka on ajatellut etustäävin kurotuksen ja takastäävin kuvepielet! harmitteli Alastalo nenätuhimiinsa, mutta valmisteli varovasti väljempää vierilleen ja tunki Pukkilaa taiten ja sopuvihkaa taappäin takanaan, jotta oli pöydän edustoilla tarpeelliset kääntymä-alat sekä hänen omille etupielilleen että seisomisen sijaa ja vapaahaminan suojat Langholman rusthollarillekin ja Eframinvartiselle miehelle, vaikka tulisi tungeksijaa enemmänkin selkäpuolille sullomaan.

Siinä Langholma jo saapuikin, askelten otossa sama varmuus kuin suupielien vakaissa tyvenissäkin ja silmäharmaiden tiiviissä selkeydessä, isäntää koko varreltansa, suurentelematon kuin honkapuun harmaa nousu tyvillänsä, mutta suorakin, kuten sama honkapuu latvansa huminoihin saakka. Se kivi liikahtaa, vaikka raskaskin möhjäle ja maan juurissa istuva, jonka kyljen alle tuo kankipuu on vipunostoon sovitettu! vilahteli Alastalon ajatuksissa turvallinen tieto, kun naapuri saapuneena levoillansa seisoi vierillä ja katseen vaaka miehen mitan korkeuksilta verkailtansa vaelteli kyynär-alat piirustuksen levittymillä pöydällä! Ei sinun suusi lukoilta sanan oravaista ensi toviin loikille päästetä, ennenkuin silmä on perehtynyt ja ajatus jäljillä kölin ruodolta kolmen topin kärkeen ylhäällä, rakentanut ruuman ja pantterien kylkiluut, tunnustellut taklingin touvijuoksut ja raakojen ryhdin rikissä, liukunut reilinkien loivitse kaartumakaulat ahterin vipeiltä keulapuun kurkoon ja lukenut piirtojen hahmoista kylkevän laivan laskemilla loiskuvan meren! tuumi Alastalo rauhoitellen itseänsä malttiin ja asetellen veriänsä sillä aikaa, kun mielen suonissa potkaisi paisumapaikoilla, niinkuin verkon perissä lahnan leiviskäpoika, tieto siitä, että piti penteleessäkin jokaisen prikun ja viivanviirun olla paikallansa paperilla kuin präntti! Takaan minä käteni niinkuin pännänikin ja tiedän linjaalini myöskin ja passarin, eikä Pukkilan pirukaan ole nokkinensa, vaikka syynäisi tuumanmatkalta ja likinäköisesti silmänkärkiensä nirkopäillä noukkiva järjenjuoksun puhtailta ja kynävetimen piukasta kuljetuksesta hiuskarvanpaksuistakaan kädenvaajahdusta ja teräkynnen hoiperrusta koko kyytimatkan touvivirstoilla ja kylkikupeitten kestikievariholleilla! karkaisi Alastalo luontoansa ja nosti rohkeuttansa sillä aikaa kuin Langholman vaiteliasta tarkastusta kesti, Pukkilakin pysyi sanan hiiskumattomana selän takana kyttäilemässä olan ylitse ja totilasi kädessä piirustuspapereita, ja visseistä totisemmista puhinoista lähettyvillä huomasi, että Härkäniemikin jo oli muitten joukossa pöydän vierillä ja Malakiaskin perehtymässä parkin riitinkeihin.

Vaiettu olisi kuitenkin nyt ties kuinka kauan pöydän ympärillä, koska tosiasiassa oli papereissa katselemista ja ajattelemisen ähisemistä kylliksi sille, joka oli päässyt lähelle ja ymmärsi jauhata asioita päässänsä, ja koska sitäpaitsi, mikäli totipöydän lähettyvillä valmistuttiin jo lasin lataamisen ja toiskertaisen muonaamisen jälkeen, taas itsekullakin oli joutilasta ajantilaa kävelemisen astelemiseenkin, miestä alkoi olla rykelmältä ja senkuin salissa oli trompun liikuttajaa tungeksimassa ja joukon lisänä niillä likitienoilla, joilta näki, jos oli pitempi ja ylettyi kuroittamaan muitten ylitse, palasen paperin valkoistakin ja riitingin kriipauksia pöydällä Alastalon ja Langholman välitse ja Härkäniemen takaa sekä Pukkilan kurkkivan pään sivuitse, vaiettu olisi siis kukaties joukolla kauemminkin ja pitkän ajan, koska toisilla oli katselemista silmän ja mielen vatsan täydeltä ja toisilla sährimistä, että saivat hekin näkemisen murenelta paperin pintaa tähtäimiinsä, kuka pukspröötin piikin torkottimilta, kuka tyyrilehden saranapaikoilta, vaiettu olisi ja pidetty muun toimeliaan tönimisen ja juhlallisemman paikoillansa pysymisen ohella huoli siitä, että lasi käden holhoomilla ei päässyt pahemmissakaan nykäyksissä hulkkimaan täysiänsä ja kalliinmakuisiansa laitojensa ylitse, vaiettu olisi tiiviisti ja yksileukaisesti niinkuin tärkeissä tiloissa aina, pitopöytään kävellessä ja rippikongilla odotellessa, ellei olisi Lahdenperä sattunut taaskin isosten joukkoon eturiviin pöydän eteen Härkäniemen viereen ja hänelle ruvennut aika tuntumaan pitkältä ja piimänmakuiselta, koska iätkaiket ei kuitenkaan voinut pitää kasvojansa viisaan laskoksissa ja tuijottaa silmiänsä sokeoiksi piirustuksiin, jonka kriipustuksista ottakoon selvän pappi ja virkansa paskantanut herrassöötinki, mutta ei rehellinen kihlakunnan lautamies! Lahdenperän leuasta siis tärähti tälläkin kerralla ensimmäisenä sana, ja niinkuin variksen vaakaus männyn latvan istuimilta suvi-aamun hiljaisuudet metsätienoilla, niin mursi nyt vaikenemisen muurit mietteliäässä piirissä paljastettujen parkinpiirustusten edessä Lahdenperän lautamiehen kärheä äänenräkä. »Vaak!» päästelee siis varis herätessänsä kiitoksia aamun heriöihin ja loittojen kaikumille, ja täytyi lautamiehenkin lauhkentaa sydäntänsä jollakin nokanavauksella, koska kuitenkin rupesi mielenhöyheniä virkistämään huomenen tieto, vaikka laiskotuttikin ruumista selvä lentäminen ja siipivähti. »Juustolaudan minä ymmärrän, kun rehellinen puu on puukonnirkolla kriipustettu kirjoille ja kaarten kruusuihin, mutta jumaliste, jos minun silmäni enää minun ijässäni ja talonpojan naamassa lähtevät hämähäkin käpälille ja juoksevat järjenjahdissa sikinsokin ja silkkisukin tuommoisen verkon silmukkasillat ja ristinrastit himinhämin ja pitkinpoikin!» kehui hän ja paisutteli paasaskeli, koskei ymmärtänyt hepreansvenskasta edessään enempää kuin nauta virsikirjasta, ja järki kuitenkin ja Vaarniemen metsä opetti höyläämään puuta myötäsyyhyn ja mieluummin varhemmin kuin muut ja tietävämmät.

Tämän jälkeen, ja kun pato oli avattu, oli äänenpito luonnollinen asia pöydän edustoilla ja luvallinen teko vakaisemmankin harkinnan palanpainikkeeksi, niinkuin yskiminen talvikirkossa senjälkeen kun joku rohkeampi ensiksi on tehnyt alun ja ryäissyt kurkkuansa ja muutkin kaiken alkukankeuden ja muun hartauden ja kahisemisen jälkeen uskaltavat noudattaa esimerkkiä ja yksinäinen ensin itäparvelta niiskahtaa pidätetymmin ja toinen länsiparvelta jo kileämmin ja senjälkeen tropissa ja yksitellen kuin raesateen ropsumilta tai kattilapaikkurin nakomilta paukutellaan pitkin kirkkoa neljän ristihaaran kaikilla kulmilla niin vaimoväen huokaavammilla puolilla kuin miesten käreämmissä penkeissä, oli siis Lahdenperän suunavauksen jälkeen riukupuu salissa pudotettu sanapuheen veräjiltä ja kellä kyntöparilla hyvänsä tie edessä jutun kesantosaroille vaonpäätä puskemaan.

Härkäniemi ensimmäisenä oli valmis ja sananvalakka valjaksissa ajatuksen auran edessä. »Syynännyt sinä olet halkosi pohjapuolta sitä veistellessäsi!» sanoi hän ja kallisteli päänkuorta ikäänkuin itse olisi sihtaamisen toimissa, ja rintavuuden kaarrot palkopintoina silmän tunnusteltavissa paperintasaisilla. »Ja hienosti sinä olet siirtänyt halon pinnasta pännän piirtoon sen, joka pohjan mallissa on liukasta: kun tuo kuutto lykkii priisissä ja kallistelee neljänneskvartin, niin kylki silittelee veden silkkiä niin köykäisesti kuin sulhasen silmä morsiamen kasvohipiää vihkipallia kohden kävellessä!» vahvisti Malakias Afrodite sanojansa, ja tervapihkaista merimiehen sydäntä hykersi ja hypytti niin virkistävä ilo, ikäänkuin olisi itse vihkipallia kohden kävelemässä ja vieressä tepsuttelemassa silkkikengissä ja valkoleningissä ihme, jota vanhapoikasilmillään tuskin rohkeni katsoakaan sinisen marjoihin ujoharson verhoissa. »Jukoliste, ihmettelen minä ihmisluonnon ahneutta ja janokurkun pohjattomuutta, että sinäkin olet päällepäätteeksi perheellinenkin ja naimisissa oleva mies, vaikka sinulla sentään ovat taivaan esikartanot jo pelkän puukkosi nirkonkin vuolemilla ja sinä silkan peukalosi hierittämiltä kaverrat honkahalon jäykät puukyljet jylkiltänsä taipuviksi vesien nouteille kuin morsiamen neitseelliset hempeät sulhasen kupeille, ja siirrät silmäsi siristämiltä ja harpin harumilta vaaksaviiruin ja hiuskärjen kuljetuksin halonkuvuilta paperinlatuskaisille laivan kuvan niin tutkaimentarkan kuin hämähäkki riitinkinsä ja unienkieli valheensa, niin puhtaan pohjaviivan vedolta kuin alusastian mieli ikinä meren tanterilla, ja niin kulkevan sojonsa sujuilta, että kiskoo jo paperin naamoillakin ja paljaalta katselemiselta sydänkukkaroa mermiehen kylkihäkistä ja rintakuopan pohjilta, niinkuin mannerpakalla samaa sämpylää kolmen kuukauden meripaaston jälkeen jo pelkän naiskannan näkeminen hameen liepeen hilpimillä!»

Härkäniemi kehui rotevasti ja niin että tuntui, sillä kilotteli kuin kilottelikin hänenkin mainitussa sydänsämpylässään tällä hetkellä ilon pihi, väkevä kuin pien hiki täkkikannen saumaroissa, joita puolipäivän aurinko koko urakallaan porottaa sydänsuven helletaivailta ja keskimaston torkoilta Atlantin tinan keskellä ja ainoankaan aallonkärjen heilumatta niillä vatsapoluilla, joita merellä laiskoiltansa on tilaa levitellä lekotella taivaan rantojen välillä. Harvoin merimiehellekään sattuu, että laiva-alus koko virheettömässä alastomuudessaan kolmen topin korkeudelta kölipuun paljaisiin saakka on solakoiltansa ja salaisiltansa kirjanavoimilla ja silmänlukemilla julkisiltaan edessä, ja että ainoan katseen halaukseen saa sulkea sielunsa kammion salavuoteessa niin sen, mikä ilmojen näkyviltä sykäyttää ymmärtävän sydämen sulhasmiehille rikinousun neitovissa ylpeyksissä ja runkokaartumain impivillä suloilla, kuin senkin mikä meren näkymättömissä viettelee kokeneen veret miesteoille kurkomieli kölisuoran suostuvissa valmeuksissa ja kantavan laivaruuman lantevassa vaimoudessa! »Hirvi halmeniitun partailla sieraimet leviöillä ennen karkua on kaunis eläin ja jalo katsella metsän rannassa sormi liipasimella, ja metso oksalla, silmäin punaiset vilkkumilla ja ennen pyräystä on komea palanen ja meho tähtäiltävä havun keikkumilla pyssyn piipun sihdissä, mutta mikäs on vertaa sille ja rintakehän hengenvedon laajentumille, kun silmä siriöiltänsä lukee ja veri neliöiltänsä laulaa paperin vitivalkoisilta ja kynäpännän kirjavista kriipunjäljistä laiva-aluksen kuvan ilmieläviltänsä topeissansa ja taklinkeissansa, ja tietää järkensä jäsenissä ja toimenneuvon sormenpäissä, että kuva ei jääkään paperille, vaan että kölillä on tosi edessä ja toppien tutistava ilman haukan iskupäissä, ja että on toisenkin miehen vielä heiluttava pitäjässä ja itsekin väännettävä myötäurakassa sekä hartiaväellä että hihnavoimalla niin ruumiin kuin hengenkin mielessä, ennenkuin se, mikä tällä hetkellä vielä humisee metsissä jyräkköinä juurillansa ja huojaa lauluja latvoissansa lintujen lentämillä, ennenkuin se on nummella ja kylkikaatumillansa kuritettu kuuliaiseksi honkaniskoiltansa, ja kirveen keikkumin ja sahanterän soittamin ja talttatuiman taputtamin opetettu ymmärtämään, että kolmenkyynäräinen on sittenkin kolmikymmenkyynäräisen herra, kun hänellä on piiruja papereissaan ja teräksensä päässä vartta; ja että kopevankin, vaikka jäykän varreltansa, on taivuttava kapevan tahdoille, vaikka hienon viiruiltansa, kun järjen tutkain on kuljettanut kynän kynttä edeltä ja taito terinensä tarkaltansa noutaa askeljälkiä jälestä ja veistää uppiniskat suoltuville ja syltäsyisten honkajylkkäin järkäpinnat viivojen vedoille ja sääskisääri harppikaaren neuvoille ja notkimille!»

Härkäniemi oli harras kuin hauki vetosiiman päässä ja niin todenperästä sydänperukoiltaan ja nenänharuiltaan riitinkien vanoissa, ettei itsekään huomannut, kuinka kieli oli ruvennut lyömään isoa läppää ja suu päästelemään komeoita, ennenkuin kuuli äänensä ja omat sanansa. Täyskasvaneena miehenä ja naurunymmärtävänä parroiltansa riensikin hän paikalla hämäämään liikoja juhlallisuuksia puheistansa ja liikkumaan taas tavallisilla jutuntanterilla ja suutaritekoisilla Härkäniemen anturoillaan. »Kärpäsen kärsäpään piirustuksia minä olen joskus katsellut sen kuonopuolessa, ja ihmetellyt jumalan viitsimisen vaivaa niitäkin hienouksia ja semmoisen elukan tarpeisiin harppiessaan, mutta sitä minä en ihmettele, että sinä olet ähissyt lihavassa ruhossasi pöytäsi edessä ja tuhissut paksuun nenääsi paperisi yllä, ennenkuin tuommoinen pitsi on syntynyt sinun sormiesi työnä ja nyplätty joka solmulleen valmiiksi, ja ennenkuin tuommoisissa tuoluissa ja noissa kangas-asetelmissa on sinun pujottamiltasi jokainen säije ja pasmalanganpää sujutettu loimillensa ja tiukistettu paikoillensa kaiteen kaitsemille ja niisikertojen komennoille!» ilmaisi hän siis tunnustuksensa uuden kerran ja paremmalla tavalla luonnollisesti ja ilman leiskauksia koronkannoissa ja hartiaheittoja selkäryhän suorennuksissa.

Pukkilalla oli taas ollut nielemistä täytensä ja ylipaljon. Ensinnäkin tuo pahankyljen Härkäniemen ijänaikainen Vaasan kapteenin juttu, kuin talia tuleen ja päreen liekkiä rohtimiin, kun muutenkin ja ilman sitäkin olivat ympärillä kuin salakat onkimadon närpillä, ja Eenokkia myöten jokaikisellä pöksyt valkeassa, kun vaan parkin sanakin mainittiin salissa! Määkäseppäs kureillasi katraalle aidan takana, niin »pää -- pää -- ppää!» veisataan virreltä jokaisen kolmenkymmenen kuonon nuotilta ja venyttämiltä, ja vaikka täällä ovat oinaat partaisia ja karitsat viiksisiä, niin yritäppäs tepposta, ja joka nurkasta kuulet saman määkän: »parkki -- parkki -- pp-aa-rkki»! Harmitti enemmän kuin kestää halutti, vaikka kestää piti! Senverran sentään oli saanut itseänsä kevittää, että oli sivusihkaa, vaikka muittenkin kuultavaksi, suhaissut Härkäniemen taannoisen jutun päättyessä Lahdenperän korvaan -- jollekinhan täytyi sydäntä purkaa, koska sisuksissa kanitti ja miksei siis sille, joka lähimpänä istui, vaikka hän olikin Lahdenperä! -- 'Härkäniemellä on niin paksu parta, että juttu siilautuu karvojen lomitse tuntikaupalla ja verkalleen, kuin pitkä piimä tuopin suusta ja tervan paskat tynnyrin pohjilta! -- Niin, sinusta tässä prätisemme ja sinun partasi kiiruista!' oli hän lisännyt, kun oli huomannut toisillakin vierillänsä kallisteltavan päätä ja Härkäniemenkin noukkivan isoihin korvanlehtiinsä sen, mikä niille oli terveellistä, ja mikä niille oli tarkoitettukin. 'Mutta saakeli sittenkin, sinulta unohtui kokonaan laskematta, montako karvan haivenan päätä Vaasan kapteenin poskiparrassa antoi itään ja montako länsisträkkiin!' oli hän vielä lisännyt myrkyn mauksi, koska tilaisuus oli ja sopi ja nopea kerkesi. 'Tusina useampi kummassakin leukapielessä erikseen kuin sinulla molemmissa yhteensä!' oli Härkäniemi vastannut ja kääntänyt selkänsä: pistos oli sittenkin sattunut pehmiään paikkaan, ja äijä nenäyksissään, kun kehuminen oli karsasta!

Tämä olikin ollut Pukkilan ainoa mielihyvä pitkään aikaan ja sekin oli tapahtunut jo sohvalla istuessa ja ennenkuin Alastalo oli hakenut piirustuksensa pöydälle ja levitellyt. Tässä nyt sai toisten selän takana kurotella kurkkunsa sijoiltaan eikä muuta saa silmänkärkeensä kuin puhdasta pännän vetoa ja silkasta käyränjälkeä niiltä kohdilta, joilta laivanmuotoisen on oltava liukkaan aluspuiltaan, ja nousuryhtiä niillä uljaspaikoilla, joilta masto-astia puhuu komeoita kelle hyvänsä ja hivelöitä merimiehen silmään ja sydämeen! Peto Herman on halkopuun kimpussa ja mato silmiltänsä löytämään juoksut puun luonnossa pohjamallia veistellessään! tunnusti Pukkila karvastelevissa munaskuissaan ja nieli kuin apteekista ostettuja pillereitä. Edes kärpänen olisi suvikuumilla juosta prikuttanut pilkkujansa sopimattomiin paikkoihin paperilla, niin saisi osoitella riitinkeissä ja kysellä pilkata, mitäs plokkeja tuohon on tarkoitettu! toivoi sadatteli Pukkila kristillisissä sisuksissaan, kun armoton ja auttamaton asia oli se, että viivan virhettä ja käsialan horjaa ei silmä keksinyt kankopaperin pohjilla, ei keulapiikin keuloilla eikä takastäävin pielillä, ei vesirajan juoksutuksissa eikä rikinousun kenoissa, ei raakapuiden sarvisissa vaajoissa eikä taklinkiköysien hämähäkkisissä verkkojuonissa, ei vaikka olisi lukenut ja rukoillut »Isämeidän» huulillansa, taikka noitunut silmänsä piruiksi!

Pukkila oli itse veistellyt kölin soikoa puuhun ja siirtänyt passariharpilla halonkyljen kaartumia paperin oikosille ja tiesi käden kuljetukselta ja ranteimen kevittämiltä, mikä työ oli visua ja missä kireissä kielen kärki oli pidettävä ohuen nirkolla keskellä suuta, jotta vuolto tärkillä kohdalla onnistui hienoksi ja hengittäväksi ja piirronveto rohkeiltansakin ja avoimenjuoksuilta tarkantiukaksi ja hiuskarvan hipomille, eikä hän makoansa siihen kylmyyteen ollut saanut karaistuksi, että olisi vasten parempaa tietoakin ja silmien selvää todistusta raittiin suin ja silkalla rehellisellä sanalla juljennut laitella morkata semmoista, jonka oma sisu, vaikka karvastellenkin, kuitenkin pakosta tunnusti ja vastakarvaisesti kehui puhtaaksi työksi ja mieskäden jäljiltä lähteneeksi! Ei edes huuliinsa nupista ymmärtänyt aluksi, ja nahoissansa olisi kukaties pysynytkin ja kiukutellut ja pihahdellut vain kiukaansa sisäkivissä, ellei Härkäniemi vieressä olisi aivan korvanjuurissa kuin hyttysen hörhiäinen röhissyt kiitoksiansa ja levitellyt kehua sanoihinsa niin paksulti kuin tätimusteri voita kummilapsensa vehnäleivälle, niin että sai sekä hävetä että suuttua, kumpaa enemmän kerkesi. Ei Pukkila mikään enkeli ollut, ei varsinkaan tämmöisenä päivänä, jolloin kärsivällisyyden saumat muutenkin olivat piukalla hänen liiveissänsä ja kovalla koetuksella, ja niinpä saikin Härkäniemi hälväyksen parhaisiin psalttarivirityksiinsä. »Mihinkäs Alastalossa aisakello on kadotettu, kun sinä sen virkaa hoidat ja rämiset salissa? Aisakello sanon, vaikka lehmänkelloa tarkotan ja mahohärkää tanhuvilla!» Nyt oli ilves pussikoillansa ja hammas verenmaulla! »Variksen huiluko visersi vai taikinahulikkoko sivasi valssinsilkkiä anturapohjistansa? On kraakunmarjakin marja ja ojasammakkokin vesielävä, mutta mitä sinä ymmärrät pitsinpynteistä ja Malakias kankurin polskista, sen selittäköön Athanasius ja nyplinpenkki! Koska härän turpa on kuunnaamaa nuolaissut kuonopuoleen taivaan taululla ja sinun järkesi juhtasorkka astellut vakoa virkkineulan sipsuvarpaitten jäljissä? Jo venyy harakan luuhuulikin naurunleviöille, kun kana luulee itseänsä linnuksi ja räpyttelee lentoa tarhalta, ja nauraa räksyttää sitä viattomampikin, kun oinas poikii ja Härkäniemi on viisas tuolupuissa!»

Nyt sai taputtelu kuitenkin riittää näillä puustipuolilla ja Härkäniemi jäädä rauhassa tunnustelemaan, karvasteliko hengenihossa kynsikäyrien raapaisu, sillä Alastalon poskipakara odotti, ja kun kynsien nelihara kerta oli kirvotettu ja irvillänsä tassukan tupsuista, niin miksei sitä viljellyt sinne, jonne parhaiten kutitti ja makeimmin sivalsi! »Vai tuolupuihin ja nyplinnäpliin Härkäniemi sinut istutti?» sanoi hän alkumaistiaisiksi Alastalolle, ennenkuin tosikähmimisiin kerkesi. »Vaimoihmiseksi ja raumalaiseksi sinä olisitkin koko mies!» lisäsi hän tunnustuksen voidetta harminmauksi ja mielenmustikoiksi toisen sydämelle sen ajanpalasen kestäessä, jonka silmä silmittömiltäänkin tarvitsi hakeakseen kynnen raapasemisen rakoa iskettävän ihoilla. Tynnyrin ja kymmenen kapan ruissäkki laattian tasaisilla on itsepintainen pideltävä sen jäykänkin pojan hyppysissä, joka tietää, että tynnyrin hän kukaties hyvässä lykyssä ja mieskilpailussa vääntäen keikauttaa keinottelee niskoillensa, mutta ei surmiksensakaan kapan vertaa enempää, ja liukkaallekin vedenkielelle ja viekkaallekin loiskuvarsalle on tihdattu tervarako ja pietty kyljen sauma haaksi-aluksen kuvepuolella ja sivusiliöillä semmoinen kiusanpaikka ja juoksunpilkka, jonka sylkemillä saat tehdä turhan työtä, haaskata hartioita ja viertää venyviäsi, ryngitkö sitte harjaspäinä karkumenossa kylkiseiniä vai nuoletko likisovussa huultesi hipumin kölin kutimilla: Pukkilalla oli nyt sekä Alastalossa, Alastalon Hermannissa miehenä, että piirustuksissa, Alastalon Hermannin laivapiirustuksissa pöydällä saman Hermannin työnjälkenä sama tihuvanpaikka ja urakantaksi edessänsä kuin tynnyrin jyväsäkin nipinnapin nostajalla tynnyrin ja kymmenen kapan keikauttaminen laattialta ja rotevasti omille ryhille, ja kuin meren pojan nopeallakin ja suonekkaalla peukalolla hulivan paikan löytäminen niillä tunkemilla, joilla honkalankku vereksillään on tervahampulla ja taltan nakomilta tilkistetty vereksen hankalankun viereen pisaranpitäväksi ja kymmenenmiehen hengenturvaksi väkevilläkin heilumilla ja syltäkyömyistenkin harjaniskojen roiskumilla. Mutta jos olivatkin tihuvia ja syhyvienkin sorminäppien yltämättömillä, ja kärpävänkin järjen kynsimättömillä sekä mies vartensa ryntäiltä ja mielensä niskoilta että paperit silkoisilta vedoiltansa ja kynänkärjen puhtaalta ymmärrykseltä, niin nyt ei auttanut kysyminen, lensikö päistikkaa ja nokillensa paasiin, vai sieppasiko siivenhavi ilmaa, vaan jotain oli nyt sanottava ja haukka sydämenhäkissä päästettävä kynsillensä koettamaan nokanluuta, oliko missä mitään iskettävää ja repelemisenmakuista: vaikka louhikon kiviin hijoo käyriänsä, kun kipenöitsee kärjenpäissä!

»Mullikkoja sinä poikamiehenä joskus seilasitkin Tukholmaan kansilastina jahdissa, ja vasikkojakos sinä parkissasikin vielä ajattelet rahdata spanjuutareille paistin-möö'ksi, koska karsinakin jo on valmiina?» kysyikin Pukkila äkisti ja joksikin käärmeenpistokseksi, kun pirautti sisuksissa enemmän kuin kevittämättä kesti ja silmä edes ahterikorin kehäkaiteessa luuli napanneensa semmoista, johon sopi kairata sananpeukaloa kynsipäin. Oli pahustakin ja todenperästä ja vanhanaikaisasti tolpattu yksinkertaisesta puuparrusta ja veistetystä neliskantista koko aitakehä peräkeulan ympärillä puolkannen suulta ylälaidalla puolkannen suuhun alalaidalla, eikä herrasittain ja engelsmannisti puikkotangoin ja rautapylväin, niinkuin minä rakentaisin ja kaupunkilaisetkin nyt jo tekevät takahäkkinsä! »Meidän pihatossa minä olen sentään antanut pistää aidan puolat tihuvammalti parsiin, kuin sinä olet arvellut tarpeelliseksi riukua parkkisi ahterikarsinaan!» lisäsi Pukkila vielä levollisia ja tiukisti piukemmille sitä kuuttinuoraa, jonka pää oli sattunut kouraan. Ei ihminen sentään jaksa ajattomia aikoja pysyä nahoissansa ja hurskaana, kun sisuksissa kiehuu enempi kuin partaissa on laitaa pidätellä sisäpuolillansa, ja niinpä räiskähtikin nyt Pukkilasta ja hän puhui Alastaloa suoraan silmiin tuuman matkalta omista hyppelevistä kulmakarvoista: »Pihattojakos, Kustavin pihattokarsinojakos sinä lähdet seilaamaan Espanjaan! ja voimaakos, voimanlisää Atlanttiin, kun miehet luantaisin luutivat lannan pakalta?»

»Älähän silmiin lennä, ennenkuin partasi olet silittänyt!» torjui varjeli Alastalo itseänsä ja rauhoitteli toista, ennenkuin enempiin keräjiin rupesi. »Puu on kelvannut aineeksi kirkon parven parraspieliinkin ja kelvannut on puu pukin häkiksi Uskonkin kantäkkiin!» lisäsi hän käreämmin: mies kärsii kutituksen ja ymmärtää leikin, jos on vain parta kysymyksessä ja oman leuan liehu, mutta älä mene peukaloinesi liika likelle säyseävatsaisenkaan miehen työn jälkiä näiden helläpaikoilla! »Pujota sinä rautalankarihmaa pitsinkruusuiksi krinuliineiksi oman muijasi pursto-kantäkkeihin, tai vaikkapa karsina-aidaksi oman lervisi löysäpaikoille ja veräjänsuille, mutta älä sinä kukonsulkia orivarsan häntäharjaksiin ripustele, äläkä rautatikun rikkoja niille pielille pystyttele, jotka laivassa laulavat honkavia, kun merenpoika hyrskien kosii ja sylkee kyljillä lentävän! Rauta on rivo silmään ja vääntää tuntoa kuin rikka viililusikassa ja raiska vihkihameessa, kun se torkottaa väärällä sijalla ja seisoo kärkii honkapuun silkosilla kuin piikki elävässä lihassa kynnen alla, ja sitäpaitsi mitäs luulette kantäkkilankun sydänsyissänsä ja mäntytiiveissänsä pitävän siitä, kun ehopintaan taltataan raudantylyä johtamaan ruostevettä sisäsuoniin, ja merilaukka tekee työtänsä ytimissä, vaikka pinnankarvaa kuinka kultaisesti tervattaisiin: se lankku, joka kestäisi kaksikymmentä vuotta on kymmenessä vuodessa mätä ja pehmeä kuin keitetty mäti!» Viimeisessä lauseessa oli jo Pukkila pudotettu silmistä ja asia selitetty järkiperältä muillekin salissa, jotta ympärillä ymmärrettiin, kuka taaskin oli puhellut turhia ja millä vikurin neljästyksillä ohjakseton kieli Pukkilan suussa saattaa karata, ellei sitä suitsita.

Putoo joskus vahingolta tai kenen kohiloidessa päreen kieleltä karren palanen lastukasaan takan juurella, ja on palanut kokonaisia taloja katonharjaa ja viimeistä hirsikertaa myöten, ellei joku neuvokas vieressä ajoissa äkkää ja tallaa tuhonluikeraa sammuksiin anturansa alle niinkauan kun viholainen vielä on matonen ja hiirenhännän lieruilla laattialla, eikä jo kaapase orhin tuiskassa orsia kohden ja lihoo kärpäsen nieltyään härkästä nielemään, ja härkä saaliina kielen saavuttamilla nuole jo samaan lonkaroon koko laidunta aitoinensa päivinensä! Laiva-asiatkin ovat tulenarkoja asioita ja rohtimisia pideltäviä valkean lähettyvillä, varsinkin jos samoilla pöydän nurkilla ja samoja parkinpiirustuksia on tarkastamassa, toinen puolustamassa tekonsa jälkiä ja toinen hakemassa lovipaikkoja ja peukalon töherryksiä samojen jälkien saumakohdilta, kaksi sellaista tietomiestä kuin Pukkila ja Alastalo, ja näillä samoilla miehillä on kahdenkymmenen vuoden kani selvittämättömänä välillään siitä seikasta, kumman nenä on hienompi ja kriipasee paremmin, kun oikein tosipaikka tulee ja naakeli naakelilta tunnustellaan, kuka se on, joka ymmärtää ja kumpi ei, ja osoitetaan toisillekin, jotka itse eivät haista, mikä tikku paavinpelissä sittenkin on paavintikun tykevyinen. Ties mitä tuimia tästäkin viattoman kipunasta nytkin siis olisi saattanut syttyä ja mille lieskoille riita olisi loiskinut parkin toppeja myöten, jos orava nyt olisi päästetty käpälilleen rikiin ja roihuhäntä saanut juoksemisen vallat kantäkin laidoilta köysitikkaillekin ja saalingin sarviin, eikä Langholmaa olisi ollut paikalla tallaamassa paloa kohta alkuunsa anturainsa alle ja sammuttamassa kytöä ennenkuin se oli liekissä.

»Minä olen katsellut sinun piirustuksiasi», sanoi hän rauhallisesti Alastalolle ikäänkuin pellollansa isäntä, joka leporupeaman ja elokahvien jälkeen katkaisee turhanjaaritukset ja muut joutilaat leuankiskoittelut kankarepakan pyörtäneillä ja nostaa sirpin ruohosta käteensä merkiksi väelle, että kuppiparit ovat nyt tyhjennetyt ja kakkuneljännykset poskissa ja aika taas liikkuakin ja lähteä saranpäähän. »Minä olen katsellut sinun piirustuksisasi!» sanoi hän siis ikäänkuin muut jutut ympärillä tähän asti olisivat olleet hyttysen hurinoita ilmassa, joita aikamies ehkä kärsii korvissaan sen ajan kuin niitä on kuunneltava, mutta jotka unohdetaan, kun askelille päästään. »Ne ovat hyvät senverran kuin minä ymmärrän!» lisäsi hän ja kokosi purjettansa vaatimattomuuden reiveihin ennenkuin päästi puomin pyyhkimään. »Koska sinä olet varma asiastasi, enkä minä tähän asti ole vahingoille joutunut sinun kelkassasi, niin minä puolestani olen myötä ja mukana: kahdeksannesta minä olen ajatellut osakseni, jos semmoinen neljänneksen puolikas minulle liikenee parkista!» Se oli tasaisesti, hyvinkin tasaisesti sanottu, eikä ääni levennellyt enempää kuin muukan niskan muhka, mutta humahduksen kaltaista tuntui kuitenkin salissa, kun sananvakaa vaakapainossaan oli pudonnut ja kukin kerkiämisensä järjestyksessä oli selvittänyt ajatukseksi päässänsä sen, jonka korvanlehti jo varhemmin oli hahmaissut talteensa: kahdeksas-osa parkki-aluksesta on kuitenkin aikamoinen ruuanpalanen ja metsolintu teerikanaksi yhden ainoan suunavauksen paukasemalta!

Alastalokin, joka semmoista kuitenkin oli odottanut ja joskus lasin vieressä uskonut ajatuksensa Härkäniemellekin: 'kahdeksattaosaa vähempää ei Langholman Efram kirjota, vaikkei enempääkään, sillä hän astuu askeleensa niin kirkonkongilla kuin kotomäelläkin aina isännän mitalla tasalleen haarojensa mukaan ja täydesti: ei kurjenkoipia kurotellen suosilmien ylitse, eikä nälkäpukin loikissa kalliolaitumilla, mutta ei myöskään kinttua kihnaten tai varvasta varoten niinkuin lehmä tanhualla tai kana tarhan rikoilla!' Alastalokin siis, vaikka oli varautunut, nielaisi pari kertaa kuivaltansa kurkkuansa, kun nyt oli tosi todelta edessä ja miehen sana salin kuulumilla, valjashevonen valmiina aisoissa ja kakkulakoukku painettu paikoillensa rekikuorman vetoväärttiin: ryskäseekös anturain alla, kun eloviljat liikahtavat saralta ja lähtevät jalaksilla riihille! Huimasee joskus piukkaakin pääkerää, kun tanner anturain alla on komentosillalla tavallistakin paremmalla nousukurilla ja lankunlaisto kalteviltaan kurottelee jälestä samoille tähtien sihdeille, joille keulapuun torkokin kiehuviltaan kiipee meriorhin harjoilla edeltä, ja saattaa humaltaa väkevääkin verta, kun myötäisen kiihto sylkee laitaa ja haaksi karkaava paeten vapisee niskoilla kantavan meren ja vyöryvän syöksyn! Tunsi Alastalokin nämä parin nielemän hetkeä omassa salissansa ja omien laattialankkujensa narisemilla mielessänsä ja kurkkunsa kutimilla jotakin samanmakuista kuin Siwiänkin peräkannella joskus sydämensä sylkimissä, kun meri parhailtansa vierittelee lykkiviä loiviansa ja laivan lastu lentäviltään luulee itsensä linnuksi purjepingan silpivillä pyyhkimillä! Myötäsen keviöillekös nyt laita löysi ja paiskoikos pultaani paisuvilleen raakapuissa? laulahti verissä menemisen riemu ja merimiehen ilo kuin silkin silo!

Se mies oli tyytyväinen, jos toimennopeakin, joka nyt ripeästi haki hanhensulan pitimiltään, pikakiiruin aukaisi hopeakannen kristallitolpon suulta samassa menossa ja laati tilat vapaiksi laivakirjalle piirustusten edessä pöydän etusilla, levitti paperit valmiiksi ja avoimiksi eteen ja siirsi vielä tuolinkin, nahkatopninkisen ja kaartuvaselkäisen mahonkituolin, joka vartavasten oli tätä tarkoitusta varten nostettu tavalliselta paikaltaan takakamarin kirjoituspöydän edessä saliin, siirsi tämän Eevastiinan perintönä Maanpäästä saadun juhlatuolin pöydän suojilta ja siivun varjosta julkisemmille ja sopivasti istuttavaksi. 'Liikkuupas karjukin kylkinensä kärpän kiiruilla joskus ja kähmii viidentoistaleiviskän paistikin sukkulan keränä karsinassa, kun kärsä haistaa ruuheen kaadettavaa sakoa!' ajatteli Pukkilakin karsaasti kipenöitsevissä sisuksissaan, kun piti vierestä ja toimettomana seistä todistamassa teerenpeliä edessänsä ja katsella oman verkon risusaaliilta naapuria lahna-apajansa nostotoimissa! 'Sitävarten hyljekin on lihava, etteivät kulkiluut ole tiellä, kun on oltava liukas kääntymillä silakkaliudan purstopuolilla ja sitävarten kait sinullakin on hyllisi, että olisit paksuiltakin paikoiltasi ankerias ja livahtaisit sinun kylkinesikin rasvattuna aidan raoitse papupellon hernehalmeille ja popsimiselle siellä, missä laihempikin ja kuivanahkaisempi jää kaistaryntäisenäkin ja kurkikaulaisena riukupuiden väärälle puolelle ja veräjän taakse rehellisyyden osille ja tyhjän nielemisille!' pureskeli hän harminapetta sydämensä hinkalossa, koska muutakaan ei ollut hampaisiin ja ajatuksen leukaa kuitenkin oli käytettävä! 'Jumaliste, olisi minulla leiviskä lisään sinun kahteentoistasi kropassani, niin minä ähisisin myöskin ja rehevöitsisin nahoissani, enkä pippuroisi kipenöitsisi kuivissa luunkanteissani, niinkuin nyt!' suomi suolasi hän sekä itseänsä että toista edes sydämensä karvastelevissa salakamareissa ja ajatuksen piiskansiiman hollilla, koska julkipuhetta ei kuitenkaan sopinut näissä sakramenteissa päästää parrastansa, niinkauan kuin oma järki oli voitolla ja mielenastian vyöpaikat kestivät! 'Saakoon lahnansa maihin ja parkkinsa papereihin, mutta Pukkila minä sittenkin olen ja Petterinä pysyn ja Pihlmannina kävelen trompuissani!' lohdutteli sadatteli hän ja karaisi itseänsä, koska karvaskin palanen on nieltävä miesmäisesti, ja kukon kiekaistava kukonluontonsa harjaksille silloinkin, kun pöksyt omine älleinensä pötkivät pakoa toisen kieppaavamman nokilta!

Vuorenharmaa on kuitenkin harmaata vuoren rintaa, eikä haukkakaan, kuinka villiikin sydämenahma höyhenkarvojen peitossa, kynsiänsä koettele ja nokkansa käyrää verille iske sinne, mistä yrittämättäkin ja vanhoilta kokemilta tietää jäykänkin vain kirpoavan kovemmastansa lysmille taittuneena. Pukkilakin siis antoi anteeksi itsellensä, että hän näissä nokkavastaisen puuskutteluissa ja seinätörmien edessä kuitenkin malttoi mielensä ja säilytti kasvojensa sileät ja näkyvät puolet hurskaina, vaikka verissä kiehuikin pahemmin kuin kannen alle kunnolla sulki, ja kulmaluitten karsinoissa karasi ajatusta kuin kymmenen orivarsaa yksien ohjasperien suitsittavina! Ei hullukaan kivenmuhkuraan pure, kun semmoinen on sattunut pähkinän sijasta leukatarhaan, vaan säästää hammastarhansa parempaa palasta varten, ja mitäs minäkään sormeani yrittäisin sormikoukun vetoon, kun on tuuma terästä ohennettavana koukun nokassa suoraksi! ajatteli hän ja asetteli sopusukaan sydämensä haruksia, koska paljaalta oman itsensä maulta tunsi, että voimaton tässä kuitenkin täytyi olla ja päästää se kivi kierimään, jota ei jaksanut pidätellä. Lahdenperäkin seisoo tyhmänä vieressä ja katselee silmähikoin päältä isompiensa toimituksia, ikäänkuin janokurkku vaahtotuopin kulkemista muilla paremmilla parroilla ennenkuin oma kallistamisen vuoro tulee ja saa hörppiä sen, mitä tyhjiä on pohjille jätetty! ajatteli Pukkila vielä karsastaakseen edes sydämessään ja jonnekin käsin hälväyksen, koska mieli alkoi olla niin pehmitetty ja kesy, ettei hammasta enää haluttanut tosipiskeihin: tehkööt papereineen, mitä tekevät ja kriipustakoot sulkineen, mitä kriipustavat! alistui hän ja vältti sen erän, jonka jaksoi, olla silmänvarastuksellakaan katsomatta koko Langholmaan ja Alastaloon ja muihinkin, mitä olivat olevinaan!

»Sinä kirjoitat nimesi ensimmäiseksi, ja minä toiseksi!» olivat kuitenkin ne harvat karvastelevat sanat, jotka Pukkilan kaikista silmänpudottamisista ja ajatuksen luomilautojen ummistamisista huolimatta nyt oli noukittava korvalehtiensä kouruun, ja salamanvilaukselta täytyi hänen vielä täytymältäkin nähdä ja omin silmin katsella, kuinka kyynäräinen hanhensulka nyt todella Alastalon vakaan juhlalliselta oijentamalta siirtyi Langholman arvokkaaseen käteen ja kuinka se mies, jonka pitäjässä aina oli astuttava etummaisena tai istuttava ylimmäisenä, oliko sitte peijaissaatto kulkemassa kirkkotanhuan suulla tai pitopöytä aterioitavana hääsalissa, sanottava seurakunnan puolesta tanasana silloin, kun oli riita rovastin kanssa piispankeräjillä tai seisottava jukona joukon edessä ja yhteisestä puolesta maaherran supliikeilla, kuinka tämä mies samansuoruisena kuin aina tärkeissä tapauksissa ja leuanpito vääjäämättömillään nyt päättävästi istui valmiiksi asetetulle tuolille, veti povitaskustansa mustan nahkakotelon, sovitti kultasankasilmälasit verkakseltaan nenälleen, ja ennen ratkaisevaa toimitusta ja asiakirjan lukemista vielä kohotti hanhensulkaa kädessään ja koetteli viimeisenä menona ennen alkamista peukalonsa kynttä vastaan, oliko kynänhari leikattu taipuvaksi ja sujahtavaksi kärjeltään: Alastalo oli valmistelujen aikana verkakseltaan ja varoviltaan siirtänyt kaksitoista leiviskäänsä puolemmille pöydän edustoilta ja muutkin olivat esimerkkiä noudattaen tehneet tilaa ja siirtyneet loitommille palaten paikoillensa istumaan siksi aikaa, kunnes kullekin tuli vuoronsa ja ne olivat kirjoittaneet, jotka olivat järjestyksessä.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot