Yhdestoista luku.
Totivesi kannetaan saliin, ja Härkäniemi, niinkuin muutkin, ja varsinkin eräs, saavat taas mielikseen katsella Siviä-neitosta salissa, jopa peilinkin pohjilta. Muutakin mukavaa sattuu, kuten esimerkiksi sitä, että Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein sekoittamattomana ja että Pukkila pääsee liikkumaan komeasti.
Nyt piti sentään Langholma naurunhörinää riittävänä ja rupesi lepposiltaan asettelemaan kopua. »Riitelette ja repelette kuin kaksi kukonpoikaa samaa suolinkaista kumpikin päästään!» hymähteli hän Alastalolle ja Pukkilalle, ja oli toruvinaan. »Kait nyt jo Tiinasta on sen verta puhuttu, että päästään taas parkkiasioihinkin palaamaan!» lisäsi hän vakavammin. »Ovatkos täällä kaikki valmiit kirjoittamaan osansa, niin että saadaan kirjat selviksi ja parkki merkityksi täysiin?» kysyi hän Alastalolta, koska arveli, että jonkun tässä kuitenkin oli ensimmäisenä astuttava kynnyksen yli, ja miks'ei hänkin sitä tekisi sill'aikaa kun muut odottelevat? Ei pöytäänkään pidoissa kukaan kävele, ellei yksi astele edellä! »Minä luulen, että saisimme alkaa, kaikkihan ovat jo paikalla!» sanoi hän siis, ja oli Langholma keinutuolilla.
Salissa oli naurun hälinä lakannut, oli hyvinkin hiljaista kaikissa neljässä nurkassa ja pitkillä seinillä myös, Lahdenperäkin oli jo lakannut pärskimästä, kun äkiltänsä oli vatsantäysi naurunholotus tukautettava yskänähkyksi ja istuttava peräsohvalla lautamiehen naamalla, Pukkilakin oli vetänyt pussikkansa kokoon: nyt oli oltava valmiina loikasemaan, miltä nurkalta hiirenhiuku vain uskalsikin käpälänsä laattioille! Ainoastaan Alastalo oli vähän ikäänkuin hiilillä, hänen silmänsä pysyivät tikkuina etukamarin ovenrivassa: mitä sährimistä niillä oli olevinaan tuvassa, kun ei jo alkanut kuulua mitään ja ovi krapahtanut! Langholmakin! harmitteli hän, mitäs hän ajattelee, järkimies tavallisesti, kun alkaa hoputella ja nykiä vieressä kärsimättömiänsä kyynäspäähän juuri siinä parhaassa tingassa, kun toinen on monen sihdin ja turhan vaivan jälkeen viimeinkin saanut langanpään oikealle torkolle ja säije sittenkin on lopulta sentään kiusojen palkaksi neulansilmän närpillä ja sujahtamaisillaan kärjen kapeasta sisään, vaikk'ei kuitenkaan vielä aivan pujeen varmoilla ja sisäpuolilla! Alastalon sieraimissa tuhahteli, vaikkei hän mitään sanonut, koska se kuitenkin oli Langholma, Langholman Efram, joka nyt oli sotkemassa. Puhelee valmiista ja kirjojen selvittämisistä, vaikk'ei vielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen siemauksen, koska totuus kuitenkin aina sadattelee totensa todeksi omissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse kielenpäästä kaikelle maailmalle paukutella, niinkuin löysävatsainen hevonen purkiansa tielle! Sopikos tässä nyt ennen mitään totisia alkaa, ennenkuin totivesikään on pöydällä ja lasit höyryävät!
Tietysti on jokaisella täällä hänen pääknuppinsa matkassa ja mukana kotoa, ja lompakon sisällys laskettu ennen tänne lähtemistä, mutta mitäs täydestäkään padasta kraakulla, ellei valkea porottele padan alla ja kiehuttele puuron laiskaa hypyn loiskille ja ryynin kylmiä kypsän kuumille? Miehen järkikin tarvitsee kuumentamisensa, ennenkuin se huomaa luontonsa loikasevaksi, ja leimaus lasista on samaa poikaa kiemasemaan päässä, kuin kolme-neljä halonkyhjää räiskymään suuruspadan alla pesässä: odotappas aikasi ja varro tuokiosi, niin kihasee kumpikin, padassa tulella sylkevä suurus malmikylkien huminoilla, ja pään pajassa paisuva rohkeus miehenmielen nousemilla! Mitäs humalasta, se on tietty asia sanomattakin, että porsas pöydän vieressä on sika pöydän alla, mutta se kiemaseva kihaus, jolloin tukan alla piirtää semmoista, jota ei muutoin tunne, ja jolloin ajatus uskoo siipisankoja havittelevansa ja mieskroppaa kevittää, vaikka hän seisookin tanterilla tavallisilla anturoillaan, se ensimmäinen karku veren karpaloissa ja kirkas leimaus sydämen kuopassa, se se tekee lampaasta leijonan ja miehennahjuksesta tanssivan Taavetin harppu haruksissa! Ei miehiä ketoon juoteta, kun elosarka avataan, mutta pikari on isännällä mukana pellolla ja tuikuntuima varassa kurkunkaraisuksi kullekin, kun roikka lähtee ja vainiolla alkaa kahina: suonten soiluissa veren laulut, kun kiihtää pellolla poikaparvi ja taipuu suihkava olki suulle hahmivan kilpaavan sirpin; helke saralla ja hilke hilpeässä joukossa, kun vilkaten solmivat neitosormet ja kiireellä jää sorjilta lyhteen lykkyvää sängelle; terä ja toimi heilumissa miesten, kun vakaat viuhkovat hihojen huljumilta, ja kavejaa kasvaa kavejan taakse jonoille poutavan lakean! Haukotustakos kiskoen laivakirjatkaan pöydälle levitettäisiin ja unikekonko puumerkein parkkipaperitkaan präntättäisiin?
Alastalo oli jo liikkeellä keinutuolilta, ja niskatkin laattialankkujen alla tiesivät painosta, että isäntä oli nyt itse kävelemässä salissa ja Mattsson permannolla: jäykkäkin honka, kahdeksantuumaiseksi palhottu kanteiltaan saattaa sopivassa paikassa osoittaa otollista kunnioitusta ja huojua heijahdella viidettä syllän jäntimillään hätiköimättä sen hiuskarvan vapisun, että notkumilta erottaa, asteleeko palkeilla painaviltaan kuka kahdentoista leiviskän Kaifas, vai joku muu vain laihempi Iskariotti. Ja ymmärsivät salissa muutkin kuin huojahtelevat laattiapalkit, että tärkeä toimitus oli menossa, kun Alastalo laattian poikitse verkakseltaan läheni etukamarin ovea, verkakseltaan keikutellen ja ilman kiireen pitoa. Ilmassa oli, ennenkuin ovi avattiinkaan ja mitään sanottiin tuvan puolelle, tieto, mitä nyt tapahtuisi: Pukkilalla paloivat silmät päässä ja hän istui sohvalla kuin orava oksankyykyllä, valmis loikalle, mutta nopsa paikallansakin, kuinka ketteriltään vain oli virkkuna oltava varpaillaan, Lahdenperän levisivät ja paistoivat poskipakarat rehellistä lautamiehen laveutta, ja valheen synnin päästäisi suustansa aivan tarpeettomasti, jos sanoisi, että Härkäniemikään tällä haavaa olisi istunut piippunsa takana pelkkänä tyvenenä vierasmiehenä ja haukottelevana haasteen todistajana: suonenvetoa räpytteli hänenkin silmälaudoissaan, kun Alastalo nyt oli tupakamarin oven edessä ja ripa koska hyvänsä voi krapahtaa.
Se tapahtuikin: Alastalo aukaisi oven, ja monessa tuulessa nuijinut tukka ja idem d:o eri toimissa heilunut parta katosi muun karvaisen päätukun mukana tuokionkotvaksi näkyviltä oven rakoon etukamarin puolelle muun osan kapteenista ja manttaalimiehestä pysyessä ruumiin tukevilta puolilta salin turvissa ja niin monen silmäparin tähdättävänä kuin tällä haavaa oli sanan pukahtamatonta istujaa neljän seinävieren mitalla. Olihan laita siten, ja se tiedettiin, että Alastalo oli tukeva mies anturoillansa Siwiän komentosillalla, kapteeni salissansa isommankin joukon keskellä ja rusthollari-isäntä kirkonpenkissä ja pitäjällä, liukas, kun oli oltava ankerias asioissa, ruissäkin painava, kun kuka luuli leikillä liikuttelevansa, täräyttäväkin, jos oli kaviota tarpeen takapotkoon, ja miks'ei hän ollut karhu konnossansa kotonakin ja Mattssonin paksuinen Hermanni Alastalossakin, kun oli arki, talo tavoillansa ja Eevastiina ilman pitsimyssyä. Mutta tämmöisenä päivänä kuin tänään, ja tämmöisen päivän edellisenä päivänä ja vielä senkin edellisenä, jolloin talo jo vuorokausimäärät on ollut väärinpuolin ja siinä juoksunhuiskeessa ja muussa hopun kohinassa, että miespuolinen ihminen hyödyttömyydessään, ja sielläkin tiellä ollen ja puoleen tyrkittynä, missä luuli parasta tekevänsä ja auttavansa, saattaa hiljaisessa mielessään alkaa napista Jumalaansa ja luonnonjärjestystä vastaan ja ihmetellä, onkos tapahtunut mistaaki ja paha erehdys vai, kun on senkinkaltaisia ihmisiä maailmaan luotu, joilla ei syntymästä ole hame yllä; tämmöisenä, ja, kuten sanottu, tämmöisen edellisinäkin, mutta varsinkin juuri itse tämmöisenä päivänä, jolloin emäntä kymmeniltä muistamisilta on ensimmäisen vieraan jo kolistellessa porstuassa viimeinkin varastanut itsellensä seitsemän kiireen välissä sen välttämättömän ajan raon tupakamarin peilin edessä, joka joudussakin tarvitaan, kun silmien vahdatessa tupaan ja suun hokiessa hoppua juokseville, on tingan kaupalla mallattava vieraitten tuloksi tukkakin sileäksi ja levitettävä talon arvon tähden pitsinsilkit kapteenskan taatiksi emännän hiuksille, tämmöisenä ja tämmöisinä päivinä on rohkeakin mies ja isäntäkin talossansa, varsinkin jos hänellä on Eevastiina emäntänä ja kapteenska semmoinen, joka tietää, mitä talolta tarvitaan, kun on vieraita salissa koko pitäjältä, uljaskin mies siis ja Mattssonin tykevyinen lape laupias otus äänen pidolta ja kesy lammas tuvanpuoleisiin asioihin kajotessaan. Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin, ja mitäs Alastalokaan tällä hetkellä ja oman tupakamarinsa oven suussa olisi ollut oman arvonsa ehjänahkaisuuden vuoksi sen harjavampi, kosk'ei mikään hätä ollut pakottamassa, ja koska kaunis puhe on aina otollisempi silloin kun tietää, että mellastamisella ovat riskinsä ja omat kynnet alttiit käpälämäkeen. »Jokos teillä tuvan puolella pian tulee totivesi valmiiksi, että saadaan tänne lämmintä sisään!» sanoi Mattsson siis asiansa siivosti oven raosta ja painoi oven nopeasti ja kiireellä takanaan umpeen pujotettuaan ensin päänsä ketterästi takaisin salin puolelle. Tuvassa oli nyt kumminkin siis tieto, että salissa jo odotettiin, ja ovi niin ripeään kiinni, ettei salissa mitään kuultu, jos tuvassa jotain sanottiinkin! Helpotettuna miehenä palasi Alastalo toimitukseltansa takaisin keinutuoliansa kohden. »Kuiskasin tuvan puolelle, että vaimoväki tietää hopun!» selitti hän kävellessään ja melkein kehasi.
Miks'ei manööveriä olisi huomattu ja ymmärrettykin: Härkäniemi veti tavallistakin syvemmän haikuhuokauksen piipustansa ja ummisti pari kertaa luomilautojansa, ajatellen sillä aikaa, samalla kun koetti salata pienen vahingoniloisen naurunpoikasen hyppelyjä silmänurkkiensa vilauksissa, sitä merkillistä onnea, haikeata lykyn siunausta, että hän kuitenkin oli omasta puolestaan sentään yhä vieläkin vanhapoika ja naimaton mies, ja avoi kotonansa oven kokonansa auki, kun hänellä oli asiansanomista salistansa tuvanpuolille. Myöskin Pukkilan silmät olivat Pukkilan kasvoissa tällä haavaa niin kaittuja karitsoja ja niin viattomia samarialaisia, että Alastalon itsensäkin täytyi takaisin keinutuolilleen itseään sovitellessaan ja vaivihkaa Pukkilaan vilkaistuaan epäturvallisesti vannoa sisuksissaan auttamattomaksi todeksi, että pahus ja kärpännuoli oli kuitenkin kerjennyt äkkäämään ja korjannut nokkaansa asiasta sen, minkä tarvitsi ollaksensa valmiina paikan tullen livasemaan lätän suustansa kuin siivo västäräkki livan kivelle sirotakkinsa taskusta hännän huiskasemalta!
Manööveri oli siis huomattu ja ajatuksissa selitetty joillakin kulmilla salia -- Eenokkikin oli, merkillistä kyllä, osoitellut elonmerkkejä itsessään ja tuhautellut piipunnysänsä yläpuolella paheksuvasti sieraimiinsa viitsimättä kuitenkaan nostaa piipunpesästä enempää kuin puolen silmää kurjuuteen: kuri ja kaikenkaltainen sananvalta pitäisi järjestyksen nimessä sentään talossa olla turhemmissakin asioissa sillä, jolla on käskynväkänä leukapielessä piippukin! -- Mutta yleensä oli ilmassa virkistyksen humausta Alastalon sanojen jälkeen etukamarin ovella, jonka takana oli tupakamari ja sen toisella puolella tupa, josta parempikuuloinen voi kuulla astioiden helisemistä ja muuta virkistävää kilinää. -- Ajatukset menevät pitkässä istumisessa paremmassakin seurassa hiukka myttyyn ja kaksinkerran laskoihin, jollei joukkoon vähä itsekukin pääse vuoroltansa verryttelemään omiakin jäykistyviä mielenjäseniänsä, ja niinpä oli Pukkilan kielenkärjen sulavammistakin oravanloikista ja Alastalon järjenkynnen tanavammistakin karhunpussikan taputuksista huolimatta leikki ruvennut tuntumaan pitkältä salissa ja minä-sinä alkanut varoviltaan katsella toisiaan silmiin ja kurkistella lähivierille: eikös tästä parempaa pian kuulukaan ja räättiä vaihdeta pöydässä niinkuin lautasiakin? Näissä oloissa vaikutti siis salissa Alastalon tervetullut ja jonkun verran odotettukin kävely tupakamarin ovelle ja paluu takaisin toimitetun asian jälkeen keinutuolille istumaan, mieliin, niinkuin merillä ja markkinamatkalla uusi tuulenhönkä paremmalta kurilta purjeisiin, jotka jo olivat alkaneet laiskotella mastoissa ja laskotella entisen vedon nukkumilla, mutta nyt taas viriävät ja virkistyvät uuteen lykkimisen henkeen, alkavat oikein tosissansa taaskin puhdata poskiansa, niin että lysti on taaskin markkinareisu, airot saavat levätä, keula kumartelee kevyitä noikkumiaan myötälaineitten kuohumilla, paatti huristaa vaahtiviltaan päin kaupunkia ja laidan liepeillä lirkuttelee merenpoika hopevia solinoitaan!
Lahdenperä oli paikalla ja ensimmäisenä vilpastunut mies: »Kutu käy ja kala parvii, koska pinnallakin jo pulahtelee ja lahnakin tunkee kuononpäätä merestä henkipaikkoihin ilman hajuille!» sanoi hän ja kuljetti silmän siirtyvää niin merkitsevästi Alastalosta keinutuolilla kamarin ovelle ja kamarin ovelta takaisin Alastaloon, että kenenkään ei tarvinnut jäädä aprikoimisiin ja ajatuksen vaiheisiin siitä, ketä vertauksessa kukaties tarkoitettiin polskivalla lahnalla, joka tekee lupaavia keikkojansa kevätvetten lystäimillä, ja oliko mitämaks kenelläkään mitään paremmanpuoleisia pyytöodotuksia mielessään visseistä mieluisista helinöistä etukamarin ovelta käsin. Myöskin vastapäisellä puolella muuria tampuurin oven vieressä oli huomattu viimeiset tapahtumiset muurin toisella puolella etukamarin ovella, ja Krooklan Mikkelin pää liuhoine parranhaituvineen ilmestyi hänen kurjenkurkkunsa venymillä näkyville kaakelikulman takaa niinkuin olisi sitä vähävähältä kurkotettu seipäännokassa yhä pitemmälle saliin. Se ihme tapahtuikin, että Mikkel, omaa tuoliansa tosin hiukan eteenpäin siirtäen, mutta istumassa pysyen ja paikaltansa sai kurkistetuksi muurin editse ja nurkan kulmitse etukamarin ovelle, niinkuin hänen halunsa oli. Hänellä, Mikkelillä, olivat nimittäin sääntönsä ja tarkat lakinsa ihmisissä, ja se nenä, että uuninnurkka oven kyljessä oli, ei tosin vaatimattomuudesta, vaan säällisestä kursailusta, hänen paikkansa vieraissa, josta häntä ei kuljetettu, ellei härkäparia saliin haettu, edemmälle laattialla, paitsi silloin, kun oli toisena miehenä orpanan ja Langholman perästä käveltävä lasi hakemassa käteen totipöydältä tai ruokapidoissa asteltava käskyn jälkeen pöytään istumaan, ja nytkään ei hän siis paikaltansa liikkunut, mutta veti tuoliansa kuitenkin senverran edemmäs, että sopi muurin nurkitse seurata, koska ovi krapahtaa ja kamarin puolelta kannetaan mannat saliin: hän kirkasteli kurkkuansakin jo selväksi ja ryki väyliä puhtaiksi.
Pientä odotuksen kahinaa oli muuallakin salissa, tuolin jalka narahti siellä täällä, kun joku siirteli itseänsä sopivammin istuimellansa ja puheenkerta eri kulmilla oli ylt'ympärillä semmoista, että jos joku menon ja muun sävykkään istumisen ja muodon vuoksi jotain huomasikin sanoa vierinaapurilleen, ja näön tähden sekä senpuolesta, ettei aivan pukahtamattominakaan istuttaisi, niinkuin mannerlaiset pidoissa ja nökövarikset ruokanorkkumilla pellonaidan harjaspuilla, kysäistä torkasikin, keltä kysäsi ja mitä kieleltä ajatuksen vaivatta ja omia olkojansa oli kyselemisen herua juoksemassa, niin vastauksen kuulemiseen ei korva kuitenkaan jäänyt heritetyksi, jos vastata huomattiinkin, sillä kysymys ei ollut tarkoitettukaan vastattavaksi, muuten vain lausahdettu suun käyttämisen merkiksi seuran vuoksi, ja ilman tyhjän paikan täyttimiksi sillä aikaa, kun sekä kysyjällä että kysytyllä huomio tällä haavaa juoksi tärkeämmillä asioilla ja tarkemmilla vainumilla, kuono kosteana nuustellen niin kuin koira jäniksen jäljillä, millä risauksella harahuuli luikasee pensaasta kedolle ja jahdin kaarestus alkaa! Eihän tässä tosin sen pahempi jaaki ollut odotuksissa, sen tiesi, mikään semmoinen karku, jossa vatsan kuve saa karvapuoliltaan pyyhkiä maan ruohoa, minkä varvas harppaa turvetta, kun kynsi kurottaa, ja haukku ulista kurkusta, minkä ääni hinkuu, kun kita liehtoviltaan päästää kielen riippumilta innon vinkua väylille, eihän tässä mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin kanssa ollut edessä, sen tiesi kukin ja jokainen, mikään kannunkaato ja kurkun valelu kiulukaupalla; ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys vain, semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie miehen tukan juuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on rohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari. Ei siis mitään rytinätä odotettu, mitään semmoista Vaasan polskaa laattialla ja markkinamaanantain aattoa seinien sisäpuolella, jolloin sammalsaumat honkahirsien välillä alkavat tapettien alla kysellä toisiltaan ja lasiruudut akkunapookissa hutista keskenään, ovatkos isännät hulluja vai; ei, laitatotia vain odotettiin saliin, ja sitä helinää ja hilkansiukua silmään ja sydämeen, korvan kalvoon ja munaskuiden pohjiin, kun ovi aukee ja täyden tarjottimen taakka lasien kimivää juhlaa ja karahviinien kimalaa hehkua vaeltaa virkistyvän ihmislapsen editse ja elävien silmien todistukselta taivaallisine kuorminensa pöydän avatulle siivulle, joka varmana ja todellisena odottaa sivuseinän keskikohdalla valmiina akkunain välillä!
On kumma tunto ja ilonväri sydänalassa, kun merillä tyvenen peilien keskellä ja penikulmien päilymillä purjehtijan silmä viimeinkin veneestä ja peräsimen varresta tähyää sinisen rihmat tuolla täällä virstojen väilymillä: jo noukkii, jollei tietoonsa vielä, niin ainakin aavistustensa hajukarvojen kärkiin, että ilman lintu on huomennukkumiltaan jo ulohtaalla taaskin ja koettelee meren henkimillä, vieläkös siipi viuhkoo viistämiltään, solinat muistavat eiliset taitonsa ja katras karkeloi tuhatlaumoina tuhanten takana tuulen paimenen kaitsemilla rannattomilta rannattomille, on kumma tunto, sanon, kun sieraimiin koskee tuoreeltansa tuulen heräävä haju, purjeen lasko huomaa virkistyksekseen, että ilma elää, laitojen laulamilla havahtuvat aallot ilakoiviksi ja keula alkaa maistella, onkos tosikin, että merellä on entinen märkyytensä ja suolan roiske! Se sama humaus ja heluntaihuomenen ruohon haju lemahti saliinkin nyt seinäilmojen täydeltä, kun todella etukamarin ovi lensi selkoselälleen auki ja kamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kilkkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.
Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty ja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri rannnattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan. Jo oli neitonen vereviltään kulussa laattialla, hopeitansa visersivät lusikanvarret laseissa, reunat kimisivät tyhjiltään ja syrjien heliät soittelivat hienojaan, kun kannan kevyt nousi ja kannan kevyt laski ja kukkava käsivarsi kanteli heläävää heijivää kuormaa avoimilla vakaisen salin ja katsomilla ilahtuvain miesten piireillä avarain seinäin.
Ja kukas kiikutteli, kapsaviltaan tyttären jälestä, ellei emäntä itse taaskin, Alastalon ketterä Eevastiina! Kun kärppä poukkii kiviröykössä, niin silmä kerkiää sieppaamaan vilauksen sen harpasta vasta senjälkeen, kun enää on vain kolon harmaa suu tyhjänä katseltavana edessä, ja Alastalon Eevastiinakin pitotoimissa, sai sulkea toisen silmänsä umpeen ja sihdata sitä terävämmin toisella, jos sillä räpäyksellä tahtoi siepata emännästä vilauksen, jolla häntä katsoi! Kyllä nytkin kieri kuin kerä laattialla, kun ihmeenä kulki salissa kuin siipileijoin, taitohiljaa ja hievahtamattomin kanneltuna holhoomilla ihmiskärpän kuormankallis kaksine karahveineen ja kukkuvin posliinikannuin: vasemmiltako livahti ohitse, oikealtako sivuutti Siviän, kun nopeviltaan sirkeä äiti jo ennen tytärtä sujutti pöydän kaiteille juhlan leimuja heppavin toimin ja hepsavin helmoin. Jo oli Siviäkin vierillä pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus neitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja toimissa oli nuorten käsivarten kokottimilta taidoin ja varovin, valppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin siirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen sylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin kyynärkaarisen tarjottimen avaroilla äärillä.
Kunnialla oli tehtävä toimitettu: lepäsi siivukkaan kantimilla lasien laitaisa meri levossansa, vipajamatta enää livertävän parven ja ainoankaan hopeavarren enää siukumatta laulujensa hienoja syrjien neliöihin; helpotuksesta huoahti huojentunut rinta, keventynyt silmä nousi vapauksillensa ja Alastalon selkeäotsainen Siviä kohtasi tuoreeltansa oman nuoren katseensa peilin heijiviltä pohjilta seinällä pöydän yllä akkunoiden välillä. Paalteleva oli kehysten kullassa upean peilin lavea reunus ja juhlan lupia kimmelsi pöydällä lasien liutava lauma, himmivät kehillänsä kulmien kuhmukkaat välkyt, ja läikkyivät pintojensa hijeitä lasien tahotut syrjät, kun edessä Ranskan hohtavan peilin ja Englannin helyileväin yllä Alastalon nuori tytär nosti paisteista otsaa ja kohotti käsivarren soreata kaarta tasoittaakseen toimellisin käsin suortuvien sukeata päälaen rikkailla raskailla ja silittääkseen jakauksen jaoille vallattomiksi hellenneet haituvat ohranoljen väreissä helkkivällä tukalla. Palmikkojen kaksi painavaa leiskaa läikytteli norean niskan nakkaamilta pellavansa keltoja soleana selän ja nuorten olkapäiden notkeilla taipumilla, kun käsien askare suoritti päälaella huoltavan työnsä, silmien toimi tarkasti sormien valpasta hommaa, vartalon varsi keinui ja taipui, kaulan kaari kenoi ja siroi. Kaunis oli katsoa, kuin heinänkorsi heilumillaan suviniitun nurmikolla, notkean uuman nuori nousu kurottumilla korkean peilin, ja sirkkuva silmään, kuin kirkas karitsalapsi laitumilla veresten orasten, oli päilymillä kuvastimen syvyytten kasvokaarto iholämpimän neitosen, sieluin tietävän-tietämättömin ihanuuttansa ihailevaisen.
Katselivathan sedätkin ympärillä, kukin kohdaltansa ja ketään unohtamatta, Härkäniemestä sohvan päässä alkaen Krooklan Mikkeliin saakka ovensuussa mielimehuin ja melko hyvillänsä sekä koreaksi kuormittua pöytää semmoisena kuin se nyt kattaamiltaan lupasi hyvää ja parempaakin niin kielelle kuin kurkulle ja sydämennupukallekin, että neidonumpukaistakin kissanpennun veikinöissään peilin pintaleen edessä, ennenkuin tosihääre alkoi ja kuumaa alettiin näppäriltään kaataa kannuista laseihin, katselivathan, sanon, salin piiriltä setäsetkin vakavilta muhoomiltaan ja partojensa hyryksi pöydän virkistäviä ilmestyksiä niinkuin kukoisteluita pöydän edessäkin ja peilin nuortuvilla pinnoilla, mutta todet sanoen ja vilpittömästi puhuen oli laita tällä haavaa salissa ja varsinkin peilin etusilla kuitenkin auttamattomasti se, että kuinka leppoviltaan, niinkuin esimerkiksi Härkäniemi omiksi mielihurskaikseen tai vaikkapa pinnistäviltäänkin, niinkuin Pukkila silmäsyntisillään ominkin heikkouksin, mutta etusijassa ja pääasiassa kuitenkin pojanpahuksen tähden ja Evaldin puolesta, nyt erikulmilla salia itsekukin kallistelikin harrasta päätä, kuka jo hieman harmahtavaa, kuka kaljunvoittoisempaa, ja istui vakaassa vahdinpidossa silmäkulmainsa alta sinne kohden, jossa kohta oli laseihin helmivä, ensin kirkasta ja tulisempaa senjälkeen, ja jossa sitä ennen parempia odotellessa oli jo pelkillä peilin laitumillakin silmänhemaa katsomisen ruuaksi koko kuultimen kyltä, ja pöydän häärimillä neito-ihmisen hiipivää ihmettä sydänkerän suliksi enempi kuin paatunut sykkyrä todeksi taisi tunnustaa, tästä kaikesta siis huolimatta, ja kymmenien vakaitten silmäparien jouten kantaessa ja turhanpäiten tuhlatessa kokeneen katsomisensa uskollista uhrilieskaa, kuka kirkkaammin loimottavaa, kuka sakeammin käryävää, kiitokseksi ja suitsutuksensavuksi nuoruudelle, joka selkääkin kääntäen vielä kukoisteli sorjiansa ja jakeli almunarmoja vartensa armailta solakoilta, tästä kaikesta huolimatta oli laita siis kuitenkin nyt se, että Siviä, Alastalon nuori ja kukoistava Siviä, Alastalon salin peilin edessä ja pitäjän isäntäin ja kapteenien katsellessa, hiuksiansa tasoitellessaan ja päälaen löyhtynyttä kuria asetellessaan, ennenkuin nosti kannun käteensä ja rupesi vettä kaatamaan laseihin, ei tietänyt mitään koko katselemisesta, ei enempää kuin karitsainen nyppiessään ruohon nukkaa kedolla tietää siitä, että vieressä on kyynärän päässä pensaan oksa torkottamassa vehmaitansa purtaviksi, lehvästön takana ja yllä kokonainen korkea koivunlatva huojumassa raskaita huminoitaan, koivun huojun vierillä metsän rantaa nuokkumassa niin lavealti kuin laitumessa äärtä, ja pensaan, koivun, metsänrannan, koko laidunlakean mahdotonten äärten yllä taivaan telttaa niin avaralti kuin ilmoihin ikinä sinisen väriä mahtuu pingoittumaan, ja sinisen kaarilla poudan kultaa hulmimassa niin kukkuroiltaan kuin karitsaisen viaton sydän koskaan jaksaa käsittää ja karitsaisen turpa ahmia hyviksensä, ei olisi siis enempi kuin äskeinen karitsa syyttömillä nyhtimillään taivaan sinisistä, Siviäkään tietänyt mitään koko salin katselemisista, aavistanutkaan tyttöaivojensa pitsinyplien hienoisissa tuntimissa ja säikivien pyydintensä kietovilla verkkosilmukoilla uiskentelevan kalaa särjensätkivästä lahnanveroisiin möhjäleihin saakka parvimiltaan, ei mitään olisi neitonen tällä erää tietämättömissään aavistanut, ellei parastaikaa, kun käsi oli parhaissa toimissaan ja tasoitteluissaan päälaella ja tarkastava silmä juuri oli hyväksymillään sileän silotetuksi, ja katseen tutkiva arvostelu tunnustamillaan kuvajaisen kuvastimen pohjilla kelvolliseksi kantamaan kaulansa sulavaa kaarta ja näyttämään kasvojensa puhdasta muotoa Alastalon Siviänkin moitteettomissa nimissä, ellei juuri tässä täpärässä ja näillä silmän hellittämillä olisi tähän asti nuhteeton katse käväissyt karkumatkan sen västäräkin hypyn mitan, joka oli oman poskihipiän ohitse ja korvalehden sivutse suoritettava peilin sisäsyvyyksiin, jotta aivan suinpäin ja silmien päistikalta suistuisi suoraan kuin kaivoon ja mihinkä: Janne Pihlmannin katsoviin silmiin, jotka nälänläpinä olivat kuin odottamassa tätä kompastusta, kyttäämässä kuin varman saaliinsa vartoomilla aivan korvalehden vierillä, vaikka salin vastapäisellä puolella! Nuori neitonen saattaa harmistua joskus, vihastua niin sydämensä pohjista välisti, että otsan hieno marto tukan juurissa lentää punaiseksi, ja siten tapahtui nyt Siviälle, tapahtui niin nopeasti, ettei kerjennyt kääntämään kasvojansakaan poiskäsin, rihahti kuin tulentappura tukkaan, niin että saikos salatuksi punastumisensakaan näkyviltä avoimiltaan peilin edessä! Tolvanakin, asettaa itsensä, tällää itsensä istumaan suoraan kuin lasketusti peilin eteen, vastapäätä aivan, tollottaa, vaikkakin toiselta puolelta salia, tirkistää suoraan kasvoihin ihmistä, kun toinen korjaa hiuksiansa ja on tietämätön, katselee, niinkuin olisi hyvänkin kolttosen keksinyt ja hypistelee huulipartaansa, ikäänkuin me tässä katselisimme yksissä neuvoin toisiamme ja minä kurkistelisin peilistä kenenkään viiksiä: pitääkin, taitamattoman asettaa itsensä tielle juuri silloin, kun minä katson häneen!
Totisesti, linnun lennostansa olisi murhannut se katse, joka nyt jätti onnettoman Jannen syyllisyyttensä syvyyksiin peilin pohjille ja käänsi salamoivat säkenensä laseihin pöydällä, viattomia toki ne sentään onneksensa vielä, koska seisoivat tyhjinä ja odottivat. Lykky oli, että Eevastiinan kantamuksilta vielä toinen kannu seisoi odottamassa pöydän kulmalla -- toisesta, matalampikaulaisesta kaateli jo Eevastiina itse toisessa pöydänpäässä hopulla ja toimella, huulet tällä erällä kuitenkin piukkaan nyplättyinä, kuumaa kiehuvaa sähisemiltään tyhjiin laseihin, minkä joudulta kerkesi -- lykky oli, että oli kulmalla valmis kannu odottamassa ja Siviällä työ kuin tilattuna käsiin. Ja onneansa sopi Jannenkin kiittää, jos ymmärsi, siitä, että istui ehona ja kärventymättömin poski-ihoin tuolinsa vakavilla salin toisella puolella kaukana turvissa niiltä kuumilta, joilla Siviän kiivaan käden hoitelemana Alastalon korkeakaulainen pitokannu nyt englanninposliinisesta kuvustansa sylki ja syyti toron täydeltä kiehunvarejansa lasien sihiviin sisuksiin. Aijai sitä kannun korua helkkivin rinnoin ja kruusatuin kultakyljin, että posliini heloittikin ja kirkas kimmelsi niinkuin olisi ovea raotettu ja silmä noukkinut taivaan salista semmoisen pitovilauksen, jota ei todeksi uskonut, vaikka selvästi näki, ja aijai sitä tyttösen kuvaa heljoposkin ja sinkosilmin, että punanlieskaa oli niin valtoimiltaan impi-ihmisen hipiäpäillä ja nuolenkärkeä niin kimpuiltansa suloisissa siniterissä, niinkuin olisi karsinan rauhasta puolapuiden päästimiltä loikkinut karitsakatraan sijasta ja siivojen villapyllyjen viitteestä, tuiskinut tantereille veräjän täydeltä taivaantarhan tähtikarjan virmointa kipunatukkaa ja pyryvilliä kimalalintua semmoinen sikeä parvi, että silmiä sakensi, vaikka järjellänsä torjuikin, ettei tulipalo sen laveammilla aloilla loiskunut, kuin sillä kapealla kaistalla, mikä neitolapsen valkuaisella on ripsiensä välissä armasta katsomisen rakoa!
Armonpaikka kuitenkin Jannelle -- Janne paralle, jonka oikeastaan sentään olisi pitänyt näissä rippijäisissä olla melko viaton mies, niin kaukana kun hän istui siivosti tuolillaan vastapäisellä seinällä salia, ja joka sitäpaitsi olisi tehnyt paljon pahemman ja anteeksiantamattomamman synnin, elleivät hänen silmänsä olisi olleet valmiina ja vahtipaikallaan silloin, kun Siviälle ihmeeltä sattui kiireen keskellä sekin ajatus, että askareenvälissä armoilta, vaikkei ansiosta päästää hänkin silmänsä sivumatkoille peiliin niille kohdille, joilta odotettavasti oli niitä vastassa vissi katse, vaikka vain varastamisenkin toimituksilla ja luvattomuuksilla -- armonpaikka siis kuitenkin Jannelle tällä haavaa se, että ne lasit, joihin nyt kuumiltaan kaadettiin kannun kiehuvia, olivat syntymästään saakka hipiätöntä ainetta sisuspuoliltaan, eivätkä mitään ihmisen ihopinnan helliä paikkoja, ja lusikat niinikään lasiloissa nekin kirkasta karkaistua hopeata kestämään kalttautumatta tulistakin valelua kiikkumillaan, armonpaikka, sillä kiivas oli kieltämättä se kauniinkokoinen neitosenkäsi, joka tuimin vaikka sulavin toimin nyt seurauksia surematta hoiteli kannun valtikkaa pöydän ääressä ja sitä asian puolta, että ainakin lasit, niin viattomina kuin ne kilottelivatkin syyttömissä riveissään, saivat tuntimissaan, jos niillä semmoisia oli, kuumiltaan kokea, kuka oli suuttunut, ja huomata joku toinenkin sivulta, jos katseli ja oli mieltä päässä, mitkä lämpimät olivat tällä hetkellä hänen kärventimikseen hänelle sydämestä suodut ja hänelle ansiosta tarkoitetut!
Posliinia oli, ja säälintietoa vailla se kaarekas kannuntorokin, jonka tunnoton kuro nyt valkumiltaan syöksi suun täydeltä suitsuvaa kihaa ja kiehuvaa kimmeltä kuumiensa viluja virviville hopeavarsille laseissa, ylväs yllä nöyrän alamaisparven oli korkea kannukin vaellollansa vaiheilla vartoovien lasien, kun kupumahtava hohtavin kyljin ja holhoomana kukoistavan immen kaateli kallistumiltaan täytensä armoja tyhjien pyytöön, ja ane pöydällä vaihtui jäljiltä lahjivan jakajan välkyksi helmiväin maljain; ja saavuttamaton kuin leijillä ilmojen lintu liukumillaan, tai meren kaiteilla haaksi henkivä purjein levitetyin tuulen entimillä, olisi ollut enää tavoittaa katse neitosenkaan, Alastalon ylpeän Siviän, tointansa tavoin ja tiedoin, nuorin neuvoin ja tyttären taidoin, valppain ja varoin hoitelevan, ellei olisi korean povessa sykkinyt sydänkin uumantaipumaa ylemmällä ja ellei olisi kaulan keno kantanut kasvojen korun ja palmikko-ihmeiden ohella tyttösen pääkerän odottamatonta mieltäkin ja sitä silmien hilpaa, jota viisaankin tyttölapsen ripsiparit saattavat salalymyiltänsä tuhlaten välkytellä, kun eksyvät tutuille erheteille ja lähitienoilla joku saa, vaikkei oman tomppeliutensa ansiopalkoiksi niin hyvänhyvyyden sulalta armosuomalta sydämenmannaa kimpuiltansa semmoisen suloisen liehdon, että surku tulee saajan itseänsä, ja sydämen poltto omien rintaluiden ahtauden vuoksi, kun yhden hengenvedon huokasemilta ja samoilla palkeiden levittymillä on korjattava enemmän onnen paisua talteen kuin kehiin kunnolleen mahtuu ja saumat napisematta kestävät! Niin kummasti nyt siis sitte kumminkin oli laita, että Janne, joka oli ansainnut ja juur'ikään saanut niin kovan näpäyksen sydämensä sormenpäihin, kuin ikinä saattaa kaunis silmäpari suloisillansa pysyen ripinsinkaa lyödä salamoiltansa, ja jonka siis nyt olisi kaiken kurin ja säädyllisen sopivaisuuden nimessä pitänyt istua tuolillansa jotenkin läksytettynä ja minävaivaisena miehenä, että tämä sama Janne nyt istui Pihlmannina, Janne Pihlmannina puolellansa salia niin vehoisana ja niin vellavillaan kuin rehoin pajupehko keväisessä villassansa ja päivän punan parhaiten värjätessä latvaveresten tuoreita vitsoja, viiksien käherätkin huulten hyryillä huudittoman onnellisina, silmien kerät kuin kimalaispari askareissaan ja poskien paki kuin herkkupalasen pureskelijan: merkillinen asia kai maailmassa olevinaan ja ihmeen kummia tapahtumassa, kun nuori mies on julkea ja on saanut korjatuksi vaikkapa varkainkin ja omin luvin, peilin pohjilta talteensa nuoren neidon varomattoman katseen ja sitäpaitsi seuraavan katsevilauksen, joka vilpittömästi ilmoitti ja sanoi ja säkenöitsi, että tomppelia ei katsota, ei hivauksen vertaa silmää viivytetä mokomassa, ei ripsivälien raoltakaan huomata koko suottaista miehenkokoista, vaikka haetaankin, taikka näyttää niinkuin haettaisiin!
Höyrysivät nyt kilpavilkkaa lasit laitavan tarjottimen avaroilla äärillä ja seestyi kuuman kihiviltä helmiville heelteille puolilleen kaadettu hohteleva puolilleen kaadetun hohtelevan jälkeen, kun kiivas tytär hehkuposkin ja ripsas emäntä toimisormin, sorja Siviä ja Alastalon ketterä Eevastiina nyt kumpikin pöydän ääressä heilui helkkuvin kannuin omassa päässänsä pöytää ja rivi riviltä kohta välkkyi toimekasten jäljiltä valmista tasajonoa kentillä kestivillä maljavan pöytäpinnan. Ei hiiskunut sanaa Siviä, sillä poskipäät paloivat, eikä kiikkunut Eevastiinan kieli, sillä nyt oli totisempaa teossa, ja totivettä kantaessa saliin ja kaataessa laseihin ei sopinut vaimoihmisen päästää kieltänsä liekoilta, eikä emännän miespidoissa muuta kuin säädyiltä niksata helmojensa niian, kun valmis on pöytä ja saavat kävellä kemuille vieraat. Vain kannut kurokaulat lauloivat laulunsa lämpimiä sihinöitä, helma kahahteli hoppuisen äidin ja hihanvarsi sujahteli nopean tyttären, kun joudukas oli pöydän ääressä hääre, lasien hilkkuvista tusinoista jo viimeisetkin kuumilla höyryävän kaadon, ja kaarteilla seinävän salin juhlakas varto ja vakaiden miesten odottava piiri.
Jo oli valmiina tytär, viimeinenkin lasi läikkymässä puolitäysiänsä hänen puolellansa pitoisaa tarjotinta, huolekas käsi vain hoidellen hoivissaan keventynyttä kannua ja toinen siroillaan siirrellen somemmille lasien helkkiviä rivejä; ja emäntäkin jo kaatamisen huolista muissa toimissa, silmä tarkkaamassa, oliko säilynyt varisematta kukkuramaljan reunavilla hopeoilla sokerin lumekas kuorma valkevilla kutsuillansa, ja kaitseva katse valvomilla, ylenikö niin ylpevin kuin pidoissa piti ja Alastalon pöydällä sopi välkkyvän lasikansan yllä ylhien karahvien kaksi ruhtinaista kuroa, ja säihkyttivätkö pitäjänkuulut kupujensa kristallia ja sisuksiensa jaloa tulta niin leimuviltaan ja kirkastahkoisina kuin vaati talon vauras kunnia ja nopsan emännän toimekas maine. Vain se enää oli valppaalla Eevastiinalla toimen huolena, että siirsi huomaaviltaan tarjottimella väljemmille laseja sokurimaljan edessä ja järjesti ottamisen otolliseksi sille, joka ensimmäisenä astelisi sekottamaan lasiansa, lisäsipä hän Langholman tavat tuntien runsaan tilkan silkasta veden kirkastakin vielä lasiin, joka näin oli tarjolla arvovieraan ottamille, ja se toimi ripeällä tyttärellä, että entämiltänsä juoksutti tupaan tyhjille kaadetun kannunsa saattaakseen saliin täytettynä takaisin kuumanvaraksi pöydälle kupumahtavan niille, jotka ensimmäisen lasin jälkeen vahvistaisivat itselleen vielä toisenkin erän ja uuden täytetyn. Näiden viimeisten toimien ja emännän niiden nypellysten jälkeen, joilla hän vielä tarkan taitonsa jälkeen sovitteli pöydällä Siviän tuomaa kannua parhaalle paikalleen, siirsi puolemmaksi, että posliinin helopinnalla olisi tilanavaruutta ympärillään välkkyä kaikessa kultakukallisessa upeudessaan, veti lähemmäksi, että kannun kahvakaari olisi sopivasti käden tarjolla, kun sitä tarvittiin, palautti takaisin sille hiuksentarkalle välipaikalle, jolle sen Siviä jo alunperin oli oikoviltaan asettanut, ja jolta se sekä hivelin näkyi hivelissään, että oli mukavin otettava mukaviltaan; näiden viimeisten nypellysten ja huolehtivien silmä- ja sormiaskartelujen jälkeen ei vaimoväellä enää ollut salissa muuta toimituksen tärkeätä kuin emännällä niksauksen taitava ja taatikas, Tukholmassa opittu polviniia, millä salin neljän seinän piiriltä vierasväelle ilmoitettiin helmojen kahahtamalta, että totipöytä nyt oli valmiina salissa ja vieraat Langholmasta alkaen ja Krooklaa myöten Härkäniemeen saakka ja Karjamaata unohtamatta kutsutut hakemaan lasinsa: kehoittavan kumarruksen laveaan kehään oli salissa suljettu itsekukin kohdaltansa, viimeinenkin niinkuin ensimmäinenkin, vain arvollinen Langholma keinutuolilla sai kahdesti, kumarruksen alkaessa hänen kohdaltansa ja niiauksen päättyessä häneen, osaksensa kunnioittavan kapteenskan ja pitäjän toisen valtaemännän säädykkään silmäkäskyn. Jo astelikin Eevastiina, emännän edustukset täyttäneenä ja omatunto totipöydän huolilta huojentuneena entisiltä hepsaviltaan salin poikitse vieraitten keskitse etukamarin ovea kohden, alussa arvonmukaisesti ja askelta juhlallisesti hidastellen, niinkuin vaati hetken tilapää ja muu viivykäs sääty, mutta lopulta jo viekkaampaa varastellen, ja ovella jo puolijuoksuakin varvastaen: pannut ja paistit kaikki uunissa ja pitoruuat kesken! Juhlallisuus oli nyt jo helmoista jäniksen virstoilla.
»Te täällä toteinenne ja praakkeinenne, kun minulla on tosi ja kiiru tuvassa!» kuului enää vain ääni jälestä, kun emännänkerä oli hävinnyt ovesta, ja jos tämän jälkeen kuulusteli tarkemmin tuvan puolelle, niin ymmärsi, että kyllä Eevastiinalla vielä oli kielikin tallella, vaikka sitä seikkaa olisi voinut epäilläkin hetki tuonnempana ja totipöydän velvoittavissa valmisteluissa. Siviä myöskin oli jättämässä äitinsä jälestä salin, vaikka sydän hänellä viime tingassa heltyi ja niillä paikoin salin merenääristä akkunaseinää, jossa sattumalta istui muuan Janne Pihlman ruskein huuliparroin, ja josta varhemmin oli ollut niin otollista pitää vahtia peilin pohjiin totipöydän yllä, niillä samoilla salin seuduilla viivähti nyt tuokion kestämän tupakamarin ovelta semmoinen pieni neitosen salainen katse, joka välisti siipii ilman halki ihmeellisen osuvasti maaliinsa poikki miestäyteisen salinkin ja myöntää armon suomilta vaikkei ansiosta synninpäästön sellaisellekin syntiselle, joka luvattomana hetkenä on korjannut omaksensa neitosilmien vaellukset ja neitokasvojen punastumiset vaikkapa peilin pohjilta: epäilemättä oli Jannelle annettu paljon anteeksi, ennenkuin Siviä jätti salin, ainakin olisi Härkäniemi sohvansa päästä voinut semmoista päätellä, jos olisi valmiin totipöydän kiinnolta kerjennyt tällä haavaa paimentelemaan piippunsa takaa muutakin salia ja huomannut Janne Pihlmannin kasvot, jotka paistoivat sellaisessa onnen silassa, että hävetti pojan puolesta päältä katsellenkin.
Naisväki oli nyt siis poissa, tupakamarin ovi suljettu ja miehet kahdenkesken totipöydän kanssa salissa. Olipa melkein juhlallista ympärillä, kun istuttiin yhdestä puolesta vaiti ja vältettiin katsomasta sinne, jonne silmiä veti. Pukkilalla, jolla olivat pelaavimmat silmät, oli piukin paikka, hän kuritti kuitenkin silmälautansa laupiaille läpytyksille ja löysi luvallista katselemisen askaretta ulkona omenapuiden oksissa peremmän meriakkunan yläruudun takana. »Tuulikin lakenee-lakenee, jollei käänny-käänny!» puheli hän ja venytteli. »Lakenee, sanon», lisäsi hän, »jollei käänny, sanon!» Ei siinä ajatuksen langassa kuitenkaan ollut pitkiä kehräämisiä, ja jos olisi ollutkin, niin ei niiden säikeiden kehittelemiseen nyt ollut aikaa, sillä mies on mies ja ihmisen mieli ihmisen mieli ja valmis totipöytä myöskin valmis totipöytä. »Kotiinkin-kotiinkin passaisi lähteä, lähteä, sanon, niinkauan kuin tuulikin-tuulikin, tuulenpiikakin pyyhkii-pyyhkii ja oksissa häälyy henki-henki, sanon!» yritti Pukkila vielä sopivaisuuden vuoksi jatkamisen kaltaista, mutta silmät eivät enää haruilleet ruudun takana omenapuiden latvoissa eikä ajatuskaan totellut pitemmälle: totipöytään hän nyt katsoi, niinkuin Krooklan Mikkelsson jo varhemminkin ja muita rehellisiä muualtakin, Lahdenperäkin silmänvarastamilta sohvalla.
Alastalo oli kuitenkin nyt jo toimessa ja seisomassa: isännällä ovat isännänvuoronsa ja kapteenin nenän haistettava, koska ruori nakataan kääntöveiviin! »Häärivät hoimittelivat äsken pöydän vieressä!» naurahteli hän ja oli Mattssonia. »Kävelläänpäs katselemaan, mitä kanat munivat: jäsenetkin kangistuvat pitkästä istumisesta! Pukkilakin jo katselee tuulia ja kurottelee kurkkuansa: pitääpäs kurkiparalle valun voidetta torveen, ettei saranoissa kitise!» lisäsi hän ja luirautti ymmärtävästi toisella nauravalla silmällään peräsohvaan käsin, vakavan silmän pysyessä totisiltaan arvokkaana. »Alottaisit sinäkin, Langholma, nyt, niin uskaltavat toiset janoisemmatkin jälestä!» pakisteli hän, äänen nuotti tahallisesti ja vaatimattomuuden tarkoituksessa asetettuna siihen tämmiin, ettei tarvinnut toisen enempää kuin tämänkään talletella korvan taakse, kenen nimi tässä ensimmäisenä sattui mainituksi, vaikkakin silmien vakaisa torkotuksen kiinto kyllä osoitti, että sana oli tarkoitettu juuri hänelle, jolle se oli lausuttukin, ja että ilman levittelemisiä ja seremonianpitoja muutenkin tiedettiin, kenen ensimmäisenä piti salissa mennä sekoittamaan lasinsa. »Eikä tässä muillakaan pitempi matkantaksi ole edessä kuin laattian poikitse käveleminen!» lisäsi hän kehoittavasti laveammallekin ja oli höyli isäntä silmien luontevilta ja pielien kääntymiltä vasemmillensa niinkuin oikean käden istujillekin. »Ei pieni käveleminen ison miehen luita riko, eikä suopakaan sali laiskottelevia vieraita seinävierillänsä kärsi!» rupatteli hän ja puheli Alastalon sojojansa liikojen juhlallisuuksien hätistimiksi ja ensimmäisen esikankeuden sulattamiseksi mielten saranoista.
Langholma oli jo kuitenkin totellut ensimmäistä kehoitusta. Hänelle oli mieleen ja nenänmukainen se vaivihkainen ja huomaamaton muoto, johon Alastalo oli osannut pistää käskynsä -- kunnioitusta sopi osottaa, kun se tapahtui ikäänkuin ohimennen ja sillä maulla, ettei siitä tarvinnut tehdä isompaa asiaa kuin se ansaitsi! -- ja koska jonkun kumminkin oli ensimmäisenä mentävä ottamaan lasinsa, eikä sitä kuitenkaan kukaan koskaan tehnyt ennen häntä, niin oli hän, Langholma, jo jättänyt keinutuolin ja astelemassa nurkkahyllyä kohden päinvastaisella puolella salia: tuomarivainaan pitkävartinen piippu oli ensin asetettava paikoillensa käsistä ja hyllylle meriseinän puolella ennenkuin lähti lasia sekottamaan pöydän eteen ja maanääriselle puolelle salia. Olisi nyt ollut sopiva ajanväli Pukkilankin siepata tilaisuus itsellensä ja kävellä keikutella, kun muutkin kohta olivat liikkellä, totipöydän likemmille tuttavuuksille, hän kun istui jo koko keviältä sohvan nahkasilla ja sitäpaitsi kyllä olisi ollut mies samaan aikaan sekä hanskaamaan piippua käsissään että koettelemaan ja nostelemaan karahviineja, välillä puhumaankin pajattelemaan, ettei tarvinnut koko salin joutessansa ympärillä tirkistellä silmä vahdissa, kaasiko vahvemmin vai heikommin lasiinsa, olisi ollut sopiva ajanväli Pukkilalla ja samoin Krooklan Mikkelssonilla, joka kakluunin nurkassa niinikään näkyi olevan valppaillaan ja valveilla haistelemassa maailman menoa, jokos tästä olisi lähdettävä saapastamaan; olisi ollut kummallakin ja kenellä hyvänsä salissa, Härkäniemelläkin, joka myöskin oli ensimmäisiä, tai Karjamaalla, joka läksi liikkeelle silloin, kun hän itse tykkäsi, tai vaikkapa Lahdenperällä, joka menojen miehenäkin ja keräjäpaikoillakin tavoille ja tuomarien huudeille tottuneena miehenä kuitenkin joskus ja joissakin kuumissa saattoi kohiloida -- vahinko sattuu viisaallekin! -- unohtaa kapteenien ja isosempiensa seurassa lautamiessäätynsä ja saliseremoniiat ja kävellä niinkuin tavallisten isäntämiesten keskellä muitten edellä ja ilman eri käskyjä sinne, jossa pöytä on koreana, olisi kenellä hyvänsä nyt ollut sillä aikaa, kun Langholma piippuhyllyllä, selin muuta salia päin, kopisteli puhtaaksi ja asetteli paikoilleen Ristikylän tuomarivainaan pitkävartisen piipun, se vuorontila, jolloin itsekullakin olisi omasta puolesta ollut otollista nousta paikoiltaan ja lähteä kävelemään totipöytää käsin, jos vain itse rohkeni ja tunsi sopivaiselta. Sitä ei kuitenkaan kukaan tehnyt, ei tullut kenenkään mieleenkään koko salissa, kukin istui omissa oloissansa ja katseli, kuka vain piippuansa tai omia saapaskärkiänsä, kuka joutessansa akkunan ruutuihin tai muuten haraltaan ympäri salia, joku turhiinsa höyryäviä lasin kuumiakin pöydän tarjoilla ja joku Langholman mustaverkaista selkäpuolta petsatun piippuhyllyn edessä. Viimein oli Langholma valmis, mustavartinen piippu nuhteettomasti paikoillansa hyllyn keskipienoilla ja levollinen mies kävelemässä tyveniltänsä sinne, jonne hän jo keinutuolilta noustuansa oli ollut matkalla.
Tarvitaan paikkansa täyttävää miestä astelemaan julkisiltaan syltäisen salin halki, kun kaikkien katseltavana on, omaa arvoa liioittelematta, mutta silti jokaisen tuuman koko mitastansa omaksensa tietäen ja omaksensa tunnustaen, käveltävä ryhdillä ja luonnollisuudella se keisarin ja itseminän matka, jonka katraastakin vain pääpässi ja sarvikreivi rohkenee ottaa osallensa muun määkylauman ja sotkivan sorkkakansan edellä, ja joka matka niin lammaspoluilla kuin totipöytää lähetessä ja muillakin elämän valta-askelilla on suoritettava sen, joka oman nenän luvilta ja oman nenän suorentamilta ensimmäiseksi rohjeten etummaisena saapuu perillekin. Ja tällainen, paikkansa, ja niin ilmasijansa kuin takkinsakin varmasti kuin valettu täyttävä mies oli Langholma, oli muuallakin ja missä hyvänsä, ja oli tällähaavaakin kävellessään Alastalon salin halki totipöytää kohden ilman kiireenpitoa ja kohentelematta mittaansa tuumaakaan sen pitemmäksi kuin hänellä oli hänelle riittävää omaa tiivistä vartta. Ei se mikään juhlallinen tapaus ollut, kun hän viimein oli perillä ja pöydän vieressä -- sopi vain ajatella, kuinka Pukkila, Pukkilan pitkä Pihlman olisi samoissa katrilleissa ollut poikaa ja pulskiasta ketarillansa: siinä olisi sihdattu, siinä nostettu karahviinia, pidetty akkunan valoa vastaan ja tarkattu pään kallistamilta, palaakos rommissa laillinen tuli ja liekkikös konjakkikarahvin kristallissa niinkuin piti, tuhannet pelit siinä olisi pidetty ja kymmenet seremoniiat konstailtu, ennenkuin teatteri niin pitkällä olisi ollut, että eri esi-askelilta ja muilta ajatuksen ärsyttäviltä menuettiluoveilta viimeinkin olisi maltettu tositekoihinkin ja pulputeltu kallisteltu karahvista lasiin sitä, joka kohta on kiemaseva omassa kurkussa! -- sopi vain ajatella Pukkilaa samoissa kauhtanoissa ja samoilla sakramenteilla, niin tunnustaa pitää, että Langholma oli aika tasainen mies liikkumisiltaan ja säynäs pikemminkin kalaksi kuin mikään sampi tai lohenpotkiva, ruvetessaan nyt sekottamaan lasiansa.
Ei sen vertaa, että olisi tarkannut, kumman karahveista nosti lasirivien takaa käteensä, lähemmän vain otti, joka oli sopivammin ulottuvilla: se sattui olemaan rommikarahvi ja konjakki jäi! Pukkilakaan ei saattanut muuta kuin pahoitella katsellessaan sivulta. Olihan Langholma kyllä mies monessa asiassa, ja miksei hän saanut ensimmäisenä kävellä ottamaan lasinsakin, koska mieli teki ja muut käskivät ja tyrkyttivät, ja siihen oli totuttu niinkuin saarnan lopussa ameneen, mutta se oli vissi paikka, ettei hänellä ollut käsialaa totiveden sekottamisessa pöydässä eikä suitsien pitämisessä hevosajossa! Onkos tuokin nyt laitaa; ottaa rommikarahvin, kun on parasta ranskan konjakkia vieressä pöydällä? Ja kuinkas hän pitelee karahvia kädessään: roikuttelee ilmassa kuin mitäkin pyykkivaatetta tai niskasta napattua kissanpoikaa! Pukkilan kaiveli todenperästä sydänalaa: ei silmännyökäystä, ei ajatuksenvilausta arakkiin, ei tunnustamisen tervehdystä, ei kaltaistakaan, vaikka kouran pitämillä leimuu rommi kristallissa punaisena kuin Mooseksen palava puska! Sokerikos todissa pääasia on, että se tulee laillensa sekotetuksi ennen väkeviä vesiin, koskei silmää siitä hommasta senvertaa lainata jalompiin, että tietäisit, vaikka paikalla valalle joutuisit, Eevastiinan tiskivettäkös nyt kädessäsi huljuttelet vai Alastalon tulisinta jamaicaa? Olen minä sinua katsellut, Efram, kun sinä ajat Polleasi ja pitelet suitsiasi niinkuin taikinaa vanuttaisit purtilossa, mutta jumaliste, onkos sisuksiani vääntänyt pahemmin kuin nyt, kun pitää näillä elävillä silmilläni katsella, kuinka jumalan lientä viljellään ikäänkuin olisi karahvissa huljutettavana laimiska saunakiulun pohjilta! Ole sinä, mikä olet pitäjässä, mutta seisomaan sinun Pollesi minun Mustani rinnalla jää, ja ensimmäisenä miehenä pitäisi minun olla totia sekottamassa pöydän vieressä, että Alastalon aineille tulisi kunnia! ajatteli Pukkila sohvalta ja oli loukkaantunut Alastalonkin ja talon puolesta, paitsi omaa harmiansa, joka oli nieltävä.
Ei Langholma kuitenkaan tosiansa häärien aavistanut mitään, mitkä tutkaimet kipenöitsivät häneen ja mitä karvaita muut hänen vuoksensa olivat pakoitetut kärsimään ja sanan nupisematta painamaan nahkoihinsa hurskaan vuoronodottelemisen peittoon. Hän oli todella jo sekoittanut sokeria veteen ja juuri siihen lasiin, joka oli lähimpänä odottamassa ja jonka Eevastiina jo oli valmiiksi hänen varaltansa kaatanutkin niin täyteen, ettei tarvinnut itse lisätä kannusta enempää: katsos Eevastiinaa vaan, kun on ajatellut! tunnusti hän mielessään huomaavaisuuden, ja kun vakavakaan kasvotaulu ei aina takaa miehellä sitä, että silmät pysyisivät nurkkiensa kureilta kaikissa säissä samanjuhlallisina, niin tapahtui tässäkin siten, että, jollei sitä salissa kukaan julkisiltaan huomannutkaan, niin Langholma kuitenkin oman omantuntonsa edessä tiesi ja tunnustikin rehellisesti omissa ajatuksissansa, että naurahtaminen heikkous oli tällä erällä hänellä hyvin likellä kasvojen arvokkailla, ja melkein kuin valmis hymähdettäväksi. Juuri tasan se kolmenkvartin määrä vettä, minkä minä lasiini kaadan, kun minä totia teen, hyväksyi hän ja hymähti todelta: ankarankaan otsapielen takana ei mies ole turvassa turhilta ajatuksen pyräyksiltä. Ajattelee se Eevastiina sittenkin päänmurusessaan, vaikkei sitä uskoisi vaimoväeltä ja muuta luulisi heidän järkensä fingerporiin mahtuvan kuin sen hopun, jolla heidän on varvastettava ajatuksinensa kieltensä elohopean jälissä ja päästävä itse jäseninensä perästä sinne, jonne helmat kulloinkin ovat juoksun lennossa edellä! Lasissa pisaralleen se vesi, jonka minä totiini tarvitsen! todisti hän uuden mieluisen kerran mielessänsä, ja vahvisti hyvänsuostumilta vielä pari palasta lisääkin astiasta veteen, jossa jo olivat sulaamassa edellisen hyppysellisen sokerit: sekottaa makeaksi veden, niin karvas maistuu paremmalta suussa! ajatteli hän inhimillisesti.
Silmänkärjissä niillä ja sormennokissa heillä on järkensä aina rihmanjuoksevilla ja hyppysillä, eikä niinkuin meillä miehillä vaivan takana ja pääkerän sisuksista kehiteltävänä! tuumi hän ja ajatteli vaimoväkeä, koskei totia sekottaessa sopinut vakavampiakaan ajatella, ja lisäsi vielä palasen veteen, mutta hymähti samassa uuden kerran, tällä kertaa itsellensä: pitää tässä keräjiä Eevastiinan järjenjuoksusta, mutta missäs ovat omat ajatukset: rommikarahviahan hän kädessään kohotteli, kohta saapuessa pöydältä nostettua! Harmitti kuitenkin: naurahtelee muille ja naisväen ajattelemattomuuksille, vaikka ne ovat tarjolla ja mielen hyllyltä otettavissa siltä paikalta, minne ne ovat asetetut, ja silloin kun niitä tarvitaan, mutta omat ajatukset, niitä luulee liikuttelevansa kukaties lapion lasteissa laarin täysiltä miespäästään, vaikka sitte kokeekin, että tarvitessa ovat jyvät kyllä laarissa, jopa vaikka kukkuralonsoomillaan, mutta lapio, jolla niitä pistelisi ja pussi, johon niitä ahtaisi, ne ovat, toinen, ties missä, ja toinen siellä, mistä sitä ei löydä! Langholma tuhautti perittyyn pärisevään Langholman Eframin nenäänsä: morkkaa ja manaa muut, käy munaskuissaan keräjät ja pitää protokollat parkkipraakeista ja naisväen totivesistä, Pukkilat mittaa ja syynää Alastalon jutun saumat, Eevastiinankin nostaa, vaimonkerän hänen juoksujensa hopuilta, puntarin kärkeen, ikäänkuin olisi itse mikäkin, ja varis varista enempi, vaikka äkkääkin varpuset varpusenkokoisiksi ympärillänsä! Tarvittiinpas tähänkin Israelin tuomaria ja Samuelia pöydän viereen, että huomaa nostaneensa väärän karahvin käteensä totipöydältä!
Langholma oli kuitenkin itseripissään jo nopeasti vaihtanut karahvia kädessään, rommi oli palautettu paikalleen pöydälle ja sijalle nostettu konjakki: lapsimaistahan se, ja turhanaikaista, mutta hän ei surmiksensa kärsinyt punanräikkää vedessä ja romminhelakkaa lasissa! Hilkkumilla niinkuin semmoisen taljan valhetta ja pöyhkää, jolla on plooraa ja katinkultaa niin paljo hepenissään, ettei karvasta tiedä, karhunnahkaako pitelee vai katinnahkaa rehellisiltään! Konjakki sen sijaan: se on lasin sisuksissa silmälle avointa ainetta eikä se muuta välkyttele kuin omia tuliansa, niinkuin vauras talo perittyä rikkauttansa ja mies omillansa oman järkensä mieltä! Langholmalla oli siis kädessänsä konjakkikarahvi nyt: ruoka tai raha, juoma tai mies, rehellistä piti aineen olla joka tipalta ja murenelta, helähtävän pyöreältään tai mittavan tuumaltaan, viinaa tai konjakkia, talonpoikaa tai herraa, mutta selänvarrelta suoraa ja silmäterältä selkeätä, sen kuulasta, minkä tulistakin, ja sen veistävä terältä, minkä säkenöivä tutkaimiltansa!
Langholma oli tullut päästäneeksi ajatuksensa pienille haukan siipien havituksille: kun istuu joukossa, ja sopumenon vuoksi ja hyrinän lorua suvaitakseen asettaa itsensä lauhkeammaksi kuin luonto on, niin jonkun ajan perästä ja kun hartioissa jo pakottaa puutumus, tulee ihmiselle tarve edes omissa sisuksissaan virkistellä itseänsä ja oijennella mielensä kangistuvia jäseniä ainakin sen vertymän, että taas tuntee veret omiksensa suonissansa ja itsensä itseksi, ja tietää, kuka sittenkin kuka on! Ihmisen ihopinta on onneksi kuitenkin ajatuksenpitävää ainetta, ja veren loikat jäävät varsan loikiksi omassa kototallissa, kun pitää karsinan veräjän kiinni ja hakaraudan visusti sapen suulla. Eipä siis salissakaan tarvinnut kenenkään huomata Langholmasta enempää, kuin että mies tyveniltään toimitteli asioita pöydän ääressä ja käden kiiruhtamatta kaateli rauhassa ranskan viljoja lasiinsa. Ei edes runsaampaa laimiskaa siinä kaadettu, kuin veden väriksi oli tarpeen ja laitojen saaliisiin mittoihin sopi senjälkeen kun Eevastiina oli ymmärtänyt lasin täyttää riittävällä vedellä. Kielen kirpistimiksi ja suun maun virkistimiksi: mihinkäs muuhun tarpeeseen ihminen itsellensä lasia sekoitteli, jos on miehellä suonten putkissa veren sahti itsestänsäkin ja omilta käymisiltään oikeata ainetta? Aina on ylpeyden kukko ihmisen mielessä karauttamassa sulan pyrstöä pystyyn, ja Langholmankin oli tässä, lasia hämmennellessään ja tilkan väriä veteen sekotellessaan, tunnustaminen mielessään, että kopea hän kuitenkin oli, kopea niin, että verissä potkasi. Siitäkös nyt oli nostettava höyhentä ja nenänpäätä, että laati lasinsa laimeammaksi kuin muut muutamat? Tosi kyllä, että vieroitti katseleminen, kun näki miesten luulevan itsensä tuopeiksi, jotka olivat tyhjiä niinkauan kuin ei niitä täyteen kaadettu! Totta kai ihmisessä sentään pitää itsessään ja omissa putkissaan olla mahla niillä nesteillä, että miehen ei tarvitse vierailla väkevillä rohkeuttansa kohennella ja keritellä! Vissi ainakin oli ja auttamaton asia se, ettei hän hyvällä tahdollakaan osannut katsella miestä miehenveroisena ja tunnustaa todenperän ja sormikoukun arvoiseksi niitä, joiden ennen oli pulputeltava nahkansa leileiksi, ennenkuin itsekään uskoivat itsestänsä mitään! Pukkilakin esimerkiksi, ymmärrys miehellä juokseva kuin liukas vesi, ja järki kääntyvä päässä kuin kieli käärmeen suussa, mutta vaikka olisi tieto kärjeltä kuin tutkain ja taito pyörimiltä kuin kela navoillansa, niin mitäs miehestä, jolla on nousu sydämessä vain lasin kaatamilta, eikä omain suonten sykkämiltä, ja rohkeus verissä vain korkin paukasemalta eikä oman mielen paisumalta! Oma siipi haukan kantaa ja omin ponsin honkapuun salko vartensa kaaren suoraksi nostaa paineessa puhurinkin tuulen: omat mehut miehenkin suonet miesväkisiksi tykkivät, ja omat huuhdot omilta liehtimiltä miehen veret miesveriksi humaltavat! Langholma oli nyt kallistellut karahvia, ja vaatimattomasti se sentään tapahtuikin, vaikka ajatukset kyllä tällä tavalla puhtailivat semmoisia luovikaareja, ikäänkuin olisi isompikin ja juhlallisempi toimitus menossa, kuin muutaman konjakin tilkan varistaminen veden sekaan. Laita on nimittäin semmoinen, että ammetynnyri kierii tyhjiltänsäkin koko kehänsä ympärykseltä, ja että ajatuksella on avarassa miehessä tilaa suorentaa selkäänsä niin vähissä asioissa kuin isommissakin tekemisissä. Langholmalla oli hänen kokoiselleen miehelle hyvin kohtuullisessa vajaan kolmen kyynärän mitassa vahva palje tykyttämässä kylkiluiden alla ja tiet putkissa selkeät kuumien eläviltään virrata niihin otsantakaisiin salikamareihin, joissa veret vaihtuvat ajatuksen seesteille, kun vaan on kulmain salvoksissa perittyä tilan ruumaa miehen mielen liikahdella, ja mielen pohjiin kudoskertaa laskettuna esipolvien tiivimiltä väkevänkin käymäsakan huuhtimiksi. Niinpä ei ollut hänellä omain seinäruumain sisäpuolella pelkoa, että paikat tuntuisivat ahtailta ja lakimatalilta, vaikka joskus pienissäkin asioissa ja vähäpätöisissäkin liikkumisissa oijenteli mielensä jäseniä lavealle, niinkuin kulloinkin oli verenhaluilla potkoa ja jännevarsissa kaskottelemisen tarvetta, ja niinpä hän nytkin, pitkän tyhjänpäivän istumisen rasituksia hartioiltansa karistaakseen potkasi edes mielessänsä itsensä mittoihinsa ja kosti turhain jaaritusten kestämät ja ajatustensa pakolliset kaksinkerroin kyyristelemiset niskaamalla itsensä edes konjakin kaataman ajaksi oman varren oikeuksille omissa nikamissansa, ja omien ajatusten kyömyille oman mielenihon pintapeitoissa! Eihän ylpeyttä tarvitse torilla kantaa ja kylänraitilla julkisuuttaan pamputella niinkuin kellokas laumassa kalahtelevaa lehmänkelloa lehmänkaulassansa, mutta ylpeyden ja miehen tiedon tarvitsee ihminen sisuksissaan, niinkuin hakkuupölkky tarhalla neljä harajalkaansa allensa, ja neliniitinen jyvänkultaa rohtimisiin tyhjiinsä seistäksensä riihen sillalla tynnyrin ruissäkkinä! Ei kymenkään tarvitse kiviin potkia näyttääkseen, että varsalla on harjanhuiskaakin heiluteltavana, vaan riittää pieni kuheran pääkin pinnan selkämillä osoittamaan, että tästä kuljetaan, kun rauhassa annetaan soljua! Luun kantti miehen mitat määrää ja hartiat pingottaa, eikä lihan hylli, ja omilta kerityksiltänsä verikin parhaansa suonissa laulaa, eikä kurkkuun kaadetuilta!
Langholma hymähti itsellensä kesken ajatuksiansa: mahdunkos omiin nahkoihinikaan enää! siivosi hän sydäntänsä sovitellessaan karahvia, jota hän ei enää tarvinnut, kädestään takaisin paikoilleen lasien taakse pöydälle ja valmistuen nostamaan kouraansa oman valmiiksi sekotetun prykinsä tarjottimelta. Mainio asia, että ihmisellä on otsakuori ajatusten peittona, ja sydämenkukkaro, paitsi omassa kuopassansa, vielä nutunkin verkapielen suojissa, niin ettei tarvitse vieraan katsella kaikkia karitsan loikkia ja jokaista pässinhyppyä karsinoissa! lohdutteli hän itseänsä, lasi nyt jo kädessä, ja lähtemässä takaisin keinutuolille. Tämän isosempi en minä ole varreltani kuin että näreikön puskista muiden parempien miespuiden ja tosimetsän tieltä taitettu ja mittapuuksi karsittu vaivainen kuusenkeppi torkottaisi pystytettynä ja sylenmittaisena minun vieressäni kynnenvaaksan minun kiirettäni ylempänäkin hakokärkineen, mutta tässä minä kuitenkin kävelen laattian poikitse, niinkuin olisi kirkontorni kulkemassa koko pitäjän edessä kaikkien katseltavana, ja päänkumuilta kaiutettavana malmiläpän pyhäpauhaa vaikka kymmenen kylän kuulumille! Mitäs sanoisi, ja vierittelisi ajatuksen pavun poukkivaa päässään Härkäniemikin, jos huomaa katsella ja näkisi noukkia minunkin ajatukseni: konjakkia lasissa senverran veteen kaadettuna, kuin olisi kukko käynyt sylkemässä partailla, mutta ajatukset miehellä kuitenkin harjaksilla, ja mielen korkoissa kevitystä ikäänkuin olisi jo moneskin kumo tyhjennettynä ja seitsemäs tuimempana nokan alla haisteltavana? Kuinkas puheleekaan pilojansa joskus Pukkila, kun on parin lasin pehmittämä: silmä, Langholma! mies joutuu katsomaan silmäterään ja lotisee kukaties lampaaksi polviltansa, jos heikottaa sydänalaa, mutta käsi, Langholma! varsa ei tunne kuolattimissaan kuin käden ja ohjasten pidon ja karaa omille hemmeteilleen, ellei pide ole jäykkä: sinä, Langholma, sinä olet paakava poika salissa ja keinutuolilla ja Langholma pitäjässä, kun silmää mitataan silmään ja kysytään kumpi tottelee kahdesta, jotka katselevat siivosti toisiansa, mutta reessä, Langholma, reessä sinä et istukaan silmästä silmään, vaan hännän takana, ja varsa, se peijakas, se huiskasee huudittomasti häntää, olkoon silmä mitä hyvänsä, ellei vain ole ranne pahusta ja käsi kovana ohjaksissa! en minä varsaani sinulle opetettavaksi tuo, mutta itse otan joskus oppia sinusta! Tosiahan tuossa, niinkuin oikeassa pilassa aina, mutta on verissäkin varsaa paimennettavana, ja vaikka varsa kuin varsa ja veri kuin veri, niin erilaisia ovat ja eri vahti Pläsi-Pollesta, joka muistaa liikkumisen tarpeelliseksi vasta, kun neljännestunti on ohjasperissä menemisen uskoa hevoseen sahattu, ja Lippari-Tuiskusta, jolla jo vavahtelevat virstat sieraintenlevityksissä, kun kaapa vielä kuopii irstaitansa tallin siltaan. Tunnustan minä sen miehen hevosmieheksi, jonka kourakireissä kuvevauhko ja orihevonen asettuu nöyrävarpaiseksi ja valakanluontoiseksi, mutta miehenveroisena minä pidän senkin, jolla on käsi teräksestä omissakin kuolattimissa, niin että veri kuohuvanakin kävelee aisoissa niinkuin sitä kävellytetään miehen suonissa, ja lentää vasta lennon luville päästettynä!
Langholma oli nyt jo palannut totilasinensa keinutuolille takaisin, ja pöydän edusta vapaana muillekin, joilla oli uskoa lähteä liikkeelle alkupäässä ja toisten edellä. Pukkila olikin jo jaloillansa, mutta Krooklan Mikkel, joka myös oli vahdannut vuoroa ja jolla oli lyhyempi matka muurin kulmasta pöydän eteen kuin Pukkilalla peräsohvalta, oli kuitenkin ensimmäisenä paikalla; hänellä oli kyllä enemmän vartta kirvotettavana jäsenissään, ennenkuin mies oli pystyssä tuolilta, kuin Pukkilalla, mutta hän osasi olla tämmöisissä tapauksissa ja totipöytään lähdössä odottamattoman nopea, ja koska hänen sitäpaitsi ei tarvinnut suorittaa laattialla sitä luovinkaarta keinutuolin sivutse Langholman ohitse, joka Pukkilalla oli peräsohvalta tullessansa edessänsä, niin ensimmäisenä hän nyt oli ennen Pukkilaa, serkun ja orpanan ja Langholman jälestä toisena totipöydän edessä, ja rommikarahvi hänellä korjattu käteen, ennenkuin kukaan muu sitä otti. Oli kuitenkin jo Pukkilakin niin likellä, että hengitys tuhisi korvan vieressä, ja hänellä yhtä nopeasti konjakkikarahvi kädessä, ikäänkuin pelkäisi hän, että Mikkel vielä korjaisi varoihinsa paremmankin tavaran, niinkuin jo oli tallettanut sen, josta hän ei tässä vaalissa pitänyt väliä. Mahtui heitä pöydän eteen hyvästi kaksi, ja koska kummallakin oli hallussaan se, jonka saaminen oli tärkeätä, niin ei enää ollut erikoisemmin kiirettäkään ja sai katsella rauhassa eteensä, ettei hopussa tehnyt hätiköntöitä, joita jälestäpäin katuisi. Mikkel tarkasteli, oliko missään lasissa vettä kaadettu laitoihin senverran vähemmäksi, että rommilla oli ruumaa ja julkesi ruveta edes kaatamaan ainetta: ei suinkaan kirkonpenkissäkään isosta ja isäntää vähemmille tiloille ja kyynärpäitten ahdistuksille tungeta kuin pikkumanttaaleja ja taksvärkkärejä eikä lasissa väkevää vedenlaimiskoja pienemmille ruumille! ajatteli hän. En minä tänne Alastalon kaivovesiä ole juomaan tullut, vaan rommilientä! lisäsi hän vielä ajatustensa taksia, kun huomasi, ettei Eevastiina ollut ajatellut asiata ja kaatanut hänen varaltansakin sopivaa lasia valmiiksi pöytään, niinkuin hän oli äkännyt Langholmaakin varten tehdyn. Ei miehen housuja muut ylemmäksi nostele kuin mies itse! arveli hän tämän jälkeen vain ja tyhjensi lähimmästä lasista puolet vedestä viereiseen: tottamar tynnyristä sotkut tyhjennetään, kun lahnaa sijaan suolataan! tuumi hän. Kahmalon täysi vielä sokeria sekaan, niin sai helpata lasitulppaa ja ruveta pulputtelemaan karvasta joukkoon. Se juuri rommin hänelle paremmaksi aineeksi tekikin, että sen näki, kun se värjäsi veden, joka lirauksen vuodattamalta, tummankarvaisemmaksi, niin että karmasi kielen pintaa jo etukäteen, ennenkuin maistoikaan. Pukkilakin viitsii lirputella tuossa vieressä konjakkikarahvia pleikeiltänsä kädessään, vaikka on täysi mies ja pitäisi olla suussa sama maun parkki kuin minullakin! Krookla hörppäsi hyvän siemauksen täydeksi kaadetusta lasistaan maistiaisiksi, oliko sopivan vahvuista: oli karahvikin vielä kädessä, niin sopi lisätä ainetta, ettei tyhjin lasein lähtenyt kävelemään paikallensa. Toisen tarkan koettelemisen ja tämän jälkeisen yhtä tarkan täyttämisen jälkeen -- oli silloin otettava, kun ilmaiseksi sai, eikä maksaa tarvinnut! -- toisen täyslaitavahvistuksen jälkeen oli Krooklankin mielestä sekotus tasaväkevää ja riittävän tummanpuhuvaa lasissa, ja karahvi maltettiin viimeinkin sijoittaa takaisin paikalleen lasirivin taakse, vaikkakin huomattavasti kevyempänä kuin virantoimeen nostettaessa. Ei tarvitse sanoa, että Krookla arvolla palasi takaisin paikallensa tuolille muurin viereen, hän oli kuitenkin Langholman serkku ja orpana äidin puolelta, ja Karjamaan ja Langholman rinnalla isopeltoisin mies pitäjässä. Tosin täytyi hänen kävellessään kerta seisahtua matkalla, kun alkoi näyttää vaaralliselta niiltä paikoilta, joilta lasi voi vuotaa yli reunojensa, ja ryypätä se laimiska talteen, joka muuten olisi hulkkunut ylitse, mutta joltisenkin pärjätyin lasein hän kuitenkin palasi uuninkulmaansa ja järjesti saranansa siten, että tuolilla taaskin istui totinen Krooklan Mikkel, nyt kuitenkin melkein koskematon totilasi kädessä ja puolilasillista jo tallessakin. Ei tarvitse katua myöhemmin tarpeettomasti, jos katsoo eteensä silloin, kun on toimessa! tuumi hän, ennenkuin käänsi kävelemisen virittämät ajatuksensa naksahtavaan linkkuun. Se on poikaa ja Alastalon rommia, sanoi hän vain enää päättäjäisiksi itsellensä, kun katseli väkevän nesteen verentummaa paloa lasissansa ennenkuin kallisti tuimaa partoihinsa.
Pukkilakin oli Mikkelin toimien kestäessä ollut askareessa omalla puolellansa pöytää. Konjakkikarahvin hän oli pelastanut itsellensä, kuten sanottu, napannut kohta käteensä, kun pöydän viereen tuli, vaikka perästäpäin harmittikin, kun mööpeli ja lasinkomu oli tiellä ja käsissä silloin, kun olisi tarvinnut sormensa vapaiksi ja liikkua silkasti. Krooklakin, Mikkelkin, Mikkelsson kyynärpään nyheillä vieressä ja sährimässä, niin että osasiko tässä hantteerata niinkuin ihmisissä ja Lübeckissä ja kuljettaa rannetta ja ruumiinlievettä niinkuin konsulit ja Schierbeckit ja muut meklariherrat, kun kaivelevat nenäänsä herrasesti ja katselevat, ennenkuin pistelevät sokeria lasiinsa! Vaikka turhia Pukkila harmitteli: kyllä hän osasi ja kyllä kelpasi katsella, Lahdenperänkin, joka sentään oli nähnyt laamannejakin totivalmistuksissa. Pukkila oli niitä venyviä miehiä, jotka kasvavat tilapään vaatiessa ja tärkeässä paikassa ohi oman mittansa, ja korkeassa hatussa kävellessään astuvat jalkopäältäänkin varpasillaan!
Kun esimerkiksi Uskon kanssa ja Uskon komentosillalla oli seilattava Trawen mynningistä sisään ja laskettava möljän kylkeen Lübeckissä, niin sopi puolen Lübeckiä, jos oli joutilaana ja jalkeilla, seistä katselemassa koijilla! Kyllähän Trawella saattaa joskus ja useinkin keikuskella aluksia, joilla on mastoja enemmän, joilla on kokoa enemmän, joilla on kaikellaista sekä maalin koreutta että raakojen prameutta enemmän kuin Pukkilan Pihlmannin Uskolla, joka sentään oli vain prikilaiva, eikä niittenkään joukossa suurempi kuin pikkusormi muitten sormien rivissä. Mutta pippuraa maistellessaan ei oikeastaan tunnustele suussaan sen suuruutta, vaan sen karvautta, ja kiiskinen verkossa ei ole niinkään tuntuva kokonsa kuin potkimisensa vuoksi, ja Pihlmannin prikikin oli Pihlmannin komennossa semmoinen alus haminaan tullessaan, että sen huomasi niinkuin pippuran kielellänsä ja kiiskisen verkon silmussa, oli koko mikä hyvänsä. Jo Pihlman itse, Petter Pihlman Pukkilasta oli ketarillansa komentosillalla semmoinen kipenä vietereillä, että sen huomasi kapteeniksi ilman kiikariakin, vaikka kauempaakin katseli ja paljain silmin! Västäräkin vikkelä keväisellä kaltojäällä ei kääntele riukuansa pyrstössä rivakammin kuin Petter korttejansa niille lentämille, joilla liepeitten oli kulloinkin suoriltansa huiskittava, kun suu kirasti samalta kädentorolta ja samalta hengenvedolta komentoa keulavahdille kokkapakalla ja käskynkiroa ruorimiehelle milloin styyrpuurikääntymillä, milloin olan ylitse paapuurin puolelle. Se vielä meni ja kuului komentoon säällisessä laivassa niinkuin rukiisen maku leipäkyrsään, että kapteeni selvittää kurkkunsa suoloista ja muista meren ruosteista satamaan lensatessa ja kiljuu pakalla, ikäänkuin olisi naakelien avattava tammivisoissansa korvalävet, ellei mies samassa sivassa ole viivana paikalla köyttä löysäämässä, kun kirotaan, se vielä olisi mennyt ja Pukkilan Usko laskenut Lübeckin möljään, niinkuin mikä muukin prikinrikinen alus tervatuin kyljin, jossa on partainen kapteeni karvaisena kajuutan katolla, täkillä meripoikaa vilisemässä hikisinä männiäisinä, pultaani läiskämässä mustanhilvaisia laiskanlaskoja raakapuilta, ja pelikelat vinkumassa keulapakalla korvaluiden repelemältä, se vielä olisi mennyt, ja lübeckiläistä kävellyt kädet housuntaskuissa, minkä mannia ovista mahtui, kaijien turhilta seisoskelemisilta kellaritupien hupaisemmille hyrinöille, mutta nyt olikin Pihlman, Pukkilan Pihlman, Petter Pihlman itse patiineissaan, eikä mikään muu joku tavallinen pikiparta ja porokippari leiskumassa tasajalkaa prikinsä komentosillalla, ja möljän kylkeen olikin nyt laskemassa ei mikään muu kuutto vain ja minkä Nordblomin kahvelikaljaasi, vaan Usko, Usko itse, Pukkilan Pihlmannin Usko, Petter Pihlmannin kaksitoppinen priki, jossa, jumaliste, piti plokkien vilkkua rikissä valkoisina kuin fregatissa ja mastonnuppien maalin ploorata niinkuin pesty pilkkumin poski astiahyllyllä! Eipäspä vain malttanutkaan puukenkäisempikään saksmanni ja janoisempikaan mestarimies, ehtoopuhteen levossa päiväntomuja kurkustaan levollisessa rauhassa viruttamaan saapunut, ennenaikojaan vääntyä odottavasta kellarinovesta vartoovan vaahtokannun viereen, ennenkuin oli silmiensä näkemältä loppuun saakka todistanut, että manööveri on sentään manööveriä, kun sitä on taitomies tekemässä, ja katseltava asia, kun laiva laskee kylkensä möljän viereen, vaikkei sitä joka pojan ja nuuskunperin suorittamilta huomaa äkätäkään! Näkeehän joskus ja katselee jouteikseen kukon luoveja pihan perillä, ennenkuin kaikki siipikatrillit ja varvasrapsutukset ovat menoilleen ja menueteilleen suoritetut ja kana kyykissä, mutta on sitä aluksellakin siipimisen prässiä ja kaarestuksen komeutta haminassa ja kapteenilla koipipolskaa potkittavana komentosillalla, ennenkuin on priki töijissä, touvit paanutampeissa ja kapteeni herrana ja hatussa langongilla konsulille kävelemässä! Ei siitä puhetta, ettei olisi ollut korvallakin kuultavaa, silloinkuin silmälläkin nähtävää! Yhden miehen kurkusta voi helletä monenkaltaista ääntä, varsinkin jos kurkun huilu on Pukkilan Petterin kaulaklarinettina ja sama Petter Uskonsa komentosillalla hengessä ja puolen kaupungin katseltavana laskemassa Lübeckiin! 'Konsti! ovatkos signaalit fiirissä: siimalta toppiin, kun minä käsken, joka klippu kuin pieru kirkonpenkkiin sihdiltänsä ämmän hameista! Puosu pakalla, onkos köysi vihdissä: sojolta maihin kuin kusi suihkuna tallin lauteille valakan saparosuorasta, kun minä huudan! Vilen märssynaakelilla ja timperi pramtikulla, ovatkos kynnet nivelillä ja sormet kämmenten kärjissä: nuorat irti, kun minä kiljasen, raa'at löysille ja pultaani irstaimille, kuin neito verillensä ja helmojen heikkouksille pitelyissä kourivan miehen!' Ei merillä ja tervatulla laivan täkillä Pappilan mamsellien korvalehtien varalta puhella, eikä kiiruussa ja hemmetissä sanojansa jauhosihdin reikien lävitse välppää, ja Pukkilalla oli nyt puhti kluuteissa ja tuuli jakun liepeissä! Voi kirkastus ja voin kasaa tuuman paksulta nisuleivällä, kuinka puhtaasti Usko pusersi nousuun ja pukspröötin piikki kiipesi tuuma tuumalta, kun kapteeni vihtoi pakalla, ruorimies väänsi ratissa ja peräsimenlehti viisti Trawen savivedessä; voi enkelien paidat ja taivaan pilvivillat, kuinka pultaani läiski löyhtymilleen, raakapuut laulahtivat narisemilleen ja touvit hengähtivät höltymilleen, kun kurkku kiljaisi komentosillalta, naakeleilta raikui »all right» ja tuuli hellitti rikin pingat kuin ammutun ilveksen raukeeva kynsi hongan kelot; voi vilastusta neitosen silmä-akkunoissa ja krihahdusta poikasen anturasiloissa oman siepatessa oman parmailla valssin silkkiä hääsalin siliällä permannolla, ja voi Pukkilan Petteriä Pukkilan Uskon kansilankuilla ja Pukkilan Uskoa Pukkilan Petterin käskykomennoilla, kuinka lankkupuusta ja honganjyräkästä veistetty aluksen astia sentään on silkasta mieltä ja liukasta laivan henkeä piikin kurottamilta keulassa stäävin leukaan saakka perässä, ja kuinka mies liiveissänsä ja housunhenkseleissään sentään on harppupoikaa ja tanssivaa Taavettia hiusjuuriltansa anturapohjiinsa saakka, kun on komea tottelemassa ja riuskas käskemässä, tervakylki kääntämässä uljasta pieltä kaijin möljään ja itse kapteenina pakalla katseltavana, Uskolla signaalit karaamassa nyöriltä toppeihin kahden maston kirjavilta ja oma kurkku huikaamassa kimeät kannelle niinkuin korkeat rikiinkin ja kaikuvat koko haminan kuuluville: piti tiilipäätyjen kalkkisaumojen rappauksessa tuntea raikumilta niinkuin näki väkikin kaijivierillä rengassilmien katselemilta, mitä meteliä ja äänen paisketta tarvittiin, kun prikialus töijää möljäpaaluun ja Pukkilan Pihlman lieve lennossa on juhlallisesti laskemassa Lübeckiin!
Kyllä Pukkilan Petter liikkua osasi ja liepeensä kuljettaa, oli sitte helma pitempi tai lyhyempi sortuutin heilumilla ja kysymys herrasista kalaaseissa tai pulskioista merikomennossa, ja kyllähän hän sama mies oli ja kelpasi katseltavaksi salissakin ja totipöydän vieressä lasia sekottamassa kuin Lübeckissäkin täkin läiskymillä ja kapteenin tepastuksilla komentosillalla! Hätiköidyksi kyllä oli tullut alussa ja näpätyksi konjakkikarahvi Krooklan tähden ennenaikojaan talteen ja kouraan, niin että oli roikuteltavaa käsissä ja tiellä, kun muuten olisi ollut sormiltansa vapaa ja parooni! Pahankurki ja Krooklan koirasvaris tuhriikin kyynäspäineen pöydän vieressä niin, että tässä saa liikkua latuskaisena kuin lude kynnen alla! harmitteli Pukkila ensimmäiseltä mielen hönkämältä, mutta huomasi kuitenkin, että toimitukseen tuli vissiä kaarta ja puhdinpyörevyyttä, kun oli käden holhoomilla kuljetettavana kannunvetoinen karahvi melkein koskemattomin ainein! Karahvi kohotettiinkin nyt ilmaan silmäin tasalle, eikä sitä temppua olisikaan joka mies osannut tehdä niin julkisesti ja juhlallisesti, kuin Pukkila, kun hän nyt, ennen enempiä seremoniioja, tarkasteli, akkunan valoa vastaan käännellen, aineen väriä kristallikuvun välkkymillä, isosen kuin paremmanpuoleinen kaalinkerä. Katselenkin sillä aikaa, kun Krookla valmistaa prykinsä, niin mahtuu senjälkeen tunkematta pöydän viereen itsekin noukkimaan sokerin veteensä! ajatteli hän ja muisti myöskin Hullin konsulin, kuinka tämä pisti rillit nenällensä aina, ennenkuin kaasi ainetta lasiin, ja kuinka näytti sekä arvokkaalta että tietämisen puolesta täysruntaiselta ja esimerkin kannalta seurattavalta, kun hän ensin, ennen enempiä kiiruhtelemisia vei pullon silmäinsä eteen ja verkakseltaan luki tarkasteli tavuu tavuulta ranskan pränttiä kyljestä lapun kirjavilta kultaisilta sekä senjälkeen vielä maltti itsensä ja mielensä niinkauan, että pullo laillensa oli kohotettu eri korkeuksille päivän valoa vastaan ja erinäisiltä kallisteluilta ja viistosihtailuilta silmäsyynillä varmennettu värin ehtaus oikeaksi aineessa ja välkkämisen vilaukset rehellisiksi konjakin tuliksi seinäkilojen sisäpuolilla. Pukkilakin siis nyt liikkui Hullin konsulin seremoniioilla ja nosteli urhoollisesti karahvia, vaikka sisuksissa harmittikin, että Krooklan, koko Mikkelinkin sittenkin piti kerjetä edellä pöydän viereen ja sohri tiellä nyt, kun olisi ollut hänen oma vuoronsa sekottaa toti valmiiksi! Aikakin menee hukkaan tässä, ajatteli hän ja kallisteli päätään tietoviisaan näköisenä, koska nyt kerta oli karahvi ylhäällä ja konjakki tarkastettavana: leimuttelikin karahvinvietävä niin viekottelevasti palontuliaisia sisuksistansa, että ärsytti kurkkua pahemmin kuin kristillisesti uskoi! Kylmänahkainen mies koko Hullin konsuli! sadatteli hän siinä joutilaassa aivokulman nurkassaan, joka ei kyrännyt lähimmäisen rakkautta Krooklan Mikkelin verkaiseen selkäpuoleen: karsas katsellakin silmäin edessä kuin liikkumaton armin siipi laiskassa myllytuulessa! En suinkaan minä tähän asti ole sylkeäni nielläkseni tullut seisoskelemaan sinun selkäsi takana! kihelmöitsi päässä ja ajatus rupesi tulemaan rehelliseksi. Pahukset minä konsuleista ja heidän hienouksistansa ja syynäämisistänsä! noitui Pukkila jo tosijärjillänsä: tottamar minäkin totini otan, kun kerta pöydän vieressä seison ja kyynäspää minullakin on Krooklan puolella ruumista!
Täydeltä rintamalta heitä kohta nyt jo olikin kaksi miestä työssä vieretysten häärimässä pöydän edessä, ja oikeaan aikaan, sillä Härkäniemi oli jo kävelemässä laattialla viemässä piippuansa nurkkahyllylle ja Lahdenperä yskiskeli ryiskeli peräsohvalla rohkaistaksensa itsensä ennenkuin lähti liikkeelle ja myöskin Karjamaan Eenokilla oli jotain valmistuksia. Pukkilalla oli kuitenkin kohta harmia, kun piti todelta ruveta lasin prykäämiseen: eikös ollutkin, julmettunut, Krookla, knääkkä ja nääkänkottarainen, Mikkelin kituspiikki tuossa vieressä, kaatanut liiat vedet ja lähdelaimiskat omasta lasistansa sen perhanan kukuiksi, joka nyt oli rivissä otettavana hänellä edessä sen tyhjän paikan vieressä, jolta Langholma oli nostanut lasinsa! Onpas kraakunmarjassakin makua ja Krooklankin päässä joku vieteri tämmissä ja potkasemilla! ihaili hän ensi huomaamilta ja ennenkuin äkkäsi koiruuden ja sen, että uuspeili oli valanut liiat vedenklutut lasketusti juuri siihen lasiin pöydällä, joka oli sopivasti vuorolta hänen edessään otettavana! Kiemahti vähemmästäkin Pukkilan kulmaluiden elävien nystyröiden peitossa! Krookla sinä ja variksen puustellin patruuna, kovanonnen velkarevärssikin mennäkeväältä, jollei se nyt olisi sinun klahvisi lukon takana Krooklan tupakamarissa, niin veden saisit takaisin omaan lasiisi korkoineen ja inträsteineen, niin että laitojen ylitse hurisisi lorona rommin liika kaivomaidon tieltä! Tämä oli ensimmäinen ajatuksen ryöpsäys, ja juosta lirputteli kyllä jo siinäkin järjen penikka mukana travissa, vaikka veri olikin loikasemassa, niinkuin valakkavarsa piiskan siimauksen makeoilta selkänahan lannepingan tuntumilla! Ei orhin himaakaan Pukkilan ohjaksissa karulle päästetty, vaikka piukat otettiinkin kaviokaapoista, eikä omaa tahtoakaan omien kuolattimiensa väkeen jätetty, koska suitsenperät sentään olivat omissa käsissä!
Jos siis nytkin oli kaunan-aiventa takeltumassa kurkkuun, niin nielty se oli koko palanen ennen pahempia kakistuksia, ja Pukkila, vaikkapa kyräsilmin, askaroimassa maltilla ja toimella pöydän lasien parissa. Lykkään pois tuon tieltä, koko Krooklan planttauksen! ajatteli hän ja työnteli varoviltaan vähän sivummalle syyllistä lasia, ettei se jäisi hänen vaaroikseen, työnsi saman menon vähän pitemmällekin prikalla, pois silmiä kiusaamasta, siirsi sokeriastian juurille asti, aivan reunan koskemille. Siitä Härkäniemi tavallisesti ottaa lasinsa, josta on vähin vaiva sokeria pistellessä veteen! tuumi hän ja sovitti lasin tunnollisesti ja tarkalleen kukkuraisen astian parraspielen varisemille. Palaset kierivät itseltänsä veteen, noukkijan tarvitsematta katsoakaan lasiinsa, ennenkuin nostaa käteensä, ajatteli hän toimellisia lähimmäisen puolesta ja oli nyt jo unohtanut Krooklat harmeineen ja selkineen: Krookla olikin jo poistumassa laattialla, niin että oli tilaa ja mahtui askartelemaan pöydän vieressä. Pukkilalla oli nyt jo omakin lasi tarkastuksen alaisena ja valmistelun esineenä: miksen minäkin niinkuin Krooklakin hyvällä esimerkillä edellä! rohkaisi hän mielensä ja tilkka Eevastiinan kuumaa vettä hulahti taaskin nopean taitavasti kaadettuna, tällä kertaa Pukkilan hoitelemilta, siihen lasiin, jossa ennaltaankin oli vesiaineen siunausta riittämiltä. On Härkäniemellä vettä ainakin nyt senverran lasissa, että sokeri sulaa! vahvisti Pukkila sydämensä tyytyväisyyttä, kun katseli työtänsä ja helmivän vesiliemen kirkasta kimmeltä sokeriastian kupeilla. Joku valkosen murunen vielä varistettu astiasta sekaan, niin lasi onkin jo reunoiltaan ryyppylaitasilla silkoista kaivon hyvistä ja likosokerin imelöistä, ja Härkäniemellä päänkyhnimistä, kun pappi ei mahdukaan kirkkoon eikä konjakki toti vesiin!
Pukkila oli sirkeillään taaskin ja pienet mielen lommot unohdetut: oli tällä haavaa yksinkin ja itse vaan pöydän edessä, niinkuin olisi ensimmäisenä ja Langholmana lasiansa ottamassa, ja alaa liikkua niin lavealti kuin oli ruuman tilaa vierisivuilla. Ja kyllä nyt liikuttiinkin: olisivat joutaneet lübeckiläisetkin kaijiltansa olla tälläkin kertaa taas näkemässä, kuinka todinprykikin on todinprykiä, jos prikin manööverikin on prikin manööveriä, kun on mies sortuutissa ja Pukkilan lieve leiskumassa. Osaamista kysytään papiltakin juhlakasukassa, ettei kävele kapeakinttuisena ja hätiköiden alttarille, vaan astelee laveasti anturillaan, niinkuin on heilumisen sääntö ja tahdin verkkaus samettiliepeissä, ja taitamista tarvitaan siinäkin, kun mies kunnialla suorittaa tehtävänsä totipöydänkin edessä, levolla, niinkuin vaatii oma arvo ja puhdilla, niinkuin käskee kunnioitus taloa ja talon tarjoamia kohtaan! Mutta ei pelkoakaan, ettei Pukkila olisi osannut: ei puhettakaan nuhjuttelemisista ja nenänupin kätkemisistä takapenkin siunauslautoihin silloin kun Pukkilan Pihlman oli kongilla ja faartissa! Kuinkas jo noukittiin sokerikin astiasta: ei sinnepäinkään, että sitä olisi nypitty sormiin niinkuin tavallistakin valkoisen raetta muitten murusten joukosta ja varistettu huomaamatta hyppysistä veteen, niinkuin minkä muun vihkimättömän kahviliemen sekaan, ei puhettakaan semmoisista: ei vieras ole nirsoilemista varten taloon käsketty, vaan kunnioittamaan lavealla ottamisella sitä, mitä laveasti tarjotaan! ja niinpä oli sokerinpalanenkin otettava astiasta, niin että ottamisen huomasi ja tunnusti kappaleeksi sen, jonka Eevastiina oli kappaleeksi palottanut eikä murenen kipenäksi! Ja puhdilla se oli hellitettävä sormista, niin että henki nykähteli takin liepeissä säärissä: todin tekijä onkin vieraana salissa ja juhlallinen juhlallisessa toimituksessa, eikä mikään varis kuusen latvassa, joka pillaa havuille vaivihkaa sitä, mitä ei julkisiltaan kehtaa purston viuhkasemalta pudotella! Entäs sekottelu, kun lusikan kilahtamilta makea kiivaasti lätkittiin sulaksi vedessä ja hopealehteä nostelemalla kärsivällisesti tarkattiin juoksiko liukas herneettömänä kipeiltä ja heeltyikö pohjilla kirkas selkeäksi konjakin vuodattimille? Ei ollut levossa nytkään sortuutin häntä säärillä eikä tukan harja turjumatta, kun totinen oli työ ja tarkka toimitus: mitäs mies kunnioittaa, jollei omaa suutansa ja sitä, jota suutansa varten valmistaa! Kurki yhdellä jalalla seisomassa ja rovasti kahdella, toinen ajatuksissansa aprikoimassa alhoniitulla ja toinen virassansa ja kaprokissansa kontrahtikokouksessa eivät ole ruumiinsa arvonpidolta ja koipitanan juhlallisuudelta kuin puolen virstan matkalla täyden kestikievarivälin hollikyydistä verrattuna siihen seisomisen tietoon, sääripiippujen salkoisuuteen ja selkäkenon nostoon, johon Pukkila osasi suoristaa vartensa, kun paikkaan tultiin, ja johon hänellä oli jumalan suomalta nikamaa niin niskan kaaressa kuin muussa ruumiin heiluvassa, kun tarvittiin ja miehen oli liikuttava juhlallisesti ja vietraten!
Nyt oli hyvä sekin ja mainio asia, että oli konjakkikin jo nostettu valmiiksi ja karahvi kädessä niin, että oli vaakaa ja vissiä painon ryhtiä käsivarren kuljetukseen, kun sujaviltaankin oli oltava kapteenia ja komeata pöydän edessä! Ja kylläpä kannattikin katselemisen ja oli maksunveroista nähdä, kuinka nyt vasen käsi näppärän ranteimilta hoiteli lusikan vikkelätä vesissä niin sukkulanliukkaasti kuin olisi lehden hopea kiikkunut tiukuvat helinänsä lasin syrjiin varsi mamsellin sirojen sormenpäiden sujuttamilla eikä Petter Pihlmannin karkeiden mieshyppysten hypyttämillä, ja kuinka samalla erällä saattoi oikean holhoomilla miehen kädessä kaaria ilmassa kannunpainoinen karahvi kirkasta ranskan konjakkia niin ilmestyksen kevyviltä kuin vaati kristallin säihkymillä kalliin aineen jalo palo, ja niin vaakaisen mahtavalti kuin käski arvo ja kunnia-nosto täysikupuisen juhlasarkan! Että voikin ja osaakin mies hallita itsensä ja jäsenensä ja olla, vasemman tietämättä oikean asioista, ja oikea viattomana vasemman toimista, samalla haavaa kuin silkasta pajuvitsan notkeutta niveltensä taipumakohdilta ja rannenivelen kääntymiltä, ja kuin kankipuuta ja hääsalon ylpeätä kylkeä niskannostolta ja selänkohennuksilta ruumiin juhlallisilla paikoilla ja arvollisilla liikkumilla: 'Evald, muista se! notkeasti pienet asiat ja isokaariset isossa puhdissa!' neuvoi Pukkila poikaansakin aina ja opetti!
Vahinko vain, että nyt viimeinkin, kun kirkonmenot jo olivat lopussa, amen näkyvissä saarnasta ja vuoro vihdoinkin edessä oikein todelta alkaa kallistella karahvia ja vuodatella kaadella valmiiseen veteen verkakseltaan sitä, jota vailla vesi Kidronin ojastakin ja Zarpathin lesken kruukustakin maistuisi täysimiehen kurkussa pelkältä kaivolta ja alhosilmän laimiskalta, ja jonka värjäämiltä kuin Eliaan ihmeenä Alastalon pirttikaivon vesikin, ämpärissä kehän kannelle vintattu ja olkatankojen hulkkumilla tupaan kannettu, vaihtaa lasissa karvaa silmän näkemältä ja sydänkerän hypähtelemiltä kuopassansa, muuttuu joka lirauksen juoksuttamilta lehmän juomasta ihmiskaulan kasteeksi, ja saavitavarasta porstuan nurkassa jaloksi aineeksi ja tulen kiemuksi totilasissa salin pöydällä ja kapteenin kädessä, vahinko, sanottakoon, että nyt viimeinkin, kun oli paras käsissä ja amen paukahtamassa saarnastuolista, ja kun muhkeudesta ja manööverin komeudesta ei enää puuttunut muuta kuin se pieni, hienon pieni leiskauksen läjäys, jolloin liput karaavat nyöreiltä toppeihin, riki kirvottaa kirjavaa ja mastot humahtavat flakuihin niin korkealti kuin nupeissa taivaan torkotusta, että juuri tässä tärkeimmässä tingassa, ja vaa'an kielen kääntymillä piti hopun kyniä kyynäspäähän ja kiiruun hiiren vilkaista livistellä veren poluilla suonissa: eivätkös vain jo laattialankut narahdelleetkin selän takana: kukas muu sillä nuotilla astella kävelee kuin Härkäniemen papa-Malakias vasempansa tahdilla ja oikeansa vuorolla? Ja eiköstä ollut liikkeellä ja lähestymässä jo Eenokkikin, Karjamaan isäntä kintuillansa, saapasten syhtäämisistä päättäen! Hukkaan nyt menivät kaikki hyvät sihtaamiset: liiku avarasti silloin, kun joudut silakanlitteille suolatynnyrin rateihin, ja komeasti silloin, kun saat lirputella konjakkia lasiisi latuskaisena kahden semmoisen ähöniskan välissä kuin Härkäniemi oikealla puolellasi ja Karjamaa vasemmalla kyljelläsi totipöydän edessä tunkemassa ja lasia itselleen hakemassa. Jollei korva pettänyt, niin oli sitäpaitsi myöskin jo Lahdenperä lankuilla ja lautamiehen anturoilla!
Pukkilalla olivatkin nyt nuotit prillatut ja henki lommossa, eikä muu edessä kuin hätiköiminen ja tavallinen konjakin kaataminen lasiin, pulputtaminen karahvin suusta niin nopeasti kuin kerkesi, että sai lasinsa täyteen ja pääsi pois jaloista: vahinko kyllä hyvän aineen ja juhlallisen tilapään, ja muun otollisuuden, mutta mitäs siitä, Alastalon konjakkiahan se sittenkin oikeastaan oli, eikä oman karahvin ainetta Pukkilassa, ja milläs palkoilla ja messupapin viroilla hän täällä oli kohennellakseen toisen tavaroita ja levitelläkseen semmoista, josta kunnia kuitenkin juoksi vain talolle ja Hermannille: -- nostakoon kukin koira oman häntänsä itse, jos on lorvissa kaarta ja karvan viuhkaa! Pukkilalla oli nurpu nenässä ja harjalehti lotkolla, kun nyt kaikkien kukonhyppyjen ja harakanharppojen jälkeen oli konjakki ilman enempiä menuetin menoja ja kannusten kaarestuksia kaadettava kuin mikäkin kaljanlaimiska puutuopin pohjilta kiiruulla veteen: nuhju kukoksikin, joka kiipee kanan höyhenille kuin kissa kurruun sänkyolkien lämpimille, ja rääpys ankaksikin, joka rääpii lammikkoon siiventyngänkään räpyttelemättä!
Siinä nyt jo olivatkin Härkäniemi vieressä ja Eenokki toisella puolella todelta tungeksimassa pöydän edessä, Lahdenperäkin tuhimassa selän takana, niin että mistään julkisemmista liikkumisista ja kyynärpään kuljetuksista ei enää ollut kysymyskään, hyvä niinkin ja lykyn kauppaa, kun sai kunnialla kirvotetuksi karahvin kädestään, konjakin takaisin pöydälle ja pujottelemalla pelastetuksi itsensä ehein napein ja lasinsa täyslaitaisena rykelmästä ja oinaspässien tuuppimilta juomaruuhen parraspuilla! Tulivatkin janoisiksi samalla haavaa kaikki ja puoli salia! napisi hän ja oli nurisevaa Israelin lasta vielä väljillekin päästyänsä ja holhottuaan lasia kädessään niin onnella, ettei pisaraakaan sentään hulahtanut hukkaan reunojen läikkymiltä, niin taitotarkasti ja tasalleen kuin lasi olikin laitojen mahtumaa myöten maljattu jaloksi! Niin ruokoton minä en sentään ole ja kelvoton Sakari nuottasaaliin jaossa, että minä piispankeräjilläkään ja Pappilan kalaaseissa rovastienkaan kilvoilla ja pastoripoikien tunkemilla palaisin totipöydän kilinöiltä ja korkkien kirvoittamilta tyhjä sarkka kourassani ja puoltäytistä lasia kädessäni roikotellen niinkuin kissa kintaanraatoa käpälissään siitä kolosta, josta hiiri oli jo ennen loikkaa livaissut pakoon! Pukkila miehistikin itseänsä, kun nyt taas oli vapaillansa ja väylillä, ja mitään moitteen sijaa ei nyt enää ollutkaan uljaassa miehessä, kun hän täysi lasi kohollansa julkisesti piirteli salin keskitse laattian vapailla vakaata kulkua peräsohvan arvopaikkaa kohden, nyt kahden syllän mitaltansa mahtavana vartoomassa, kuka ensimmäisenä saapui vähämiehistä maljallisena nahkavan nojoille koko salin katseltavaksi muun kolmen seinäpiirin laveudelta!
On komeata, kun kuka liikkuu, niin että kestää katselemisen, ja kunniaksi koko pitäjälle, kun arvokkaat ovat arvokkaita: mitäs salkoviiristä hääportilla, ellei vartta nostamaan ja lippua leiskuttamaan, ja mitäs isosta vieraasta pitosalissa, ellei ole naamassa nostettavaa, kun on nenää kannettava pystyssä, ja selässä suoristuvaa, kun on arvoksi talolle juhlallinen mies laattialla! Ei lehmäkään karjapolulla nuhjustele, kun kello kalkahtelee kaulassa ja sarvikreivinna uljaana astelee etummaisena salosalia takakannoillaan kolmenkymmenen kihnukintun häntäheiluinen liuta, eikä hämmentele permantopalkeillakaan mies, joka palaa Pukkilan Pihlmannina totipöydästä ja Pukkilan Pihlmannin toimituksilta totipöydän edessä ja nyt kävelee laattialla täysi lasi kädessä kaikkien silmien edessä peräsohvaa kohden tietäen, että häntä katsellaan salissa, ja että, kun hän on istunut ja on sohvalla ja nojaa selkäänsä nahkakarmiin, niin ymmärretään ympärillä niinkuin merkiltä, että nyt ovat isoset ja pitäjän ensimmäiset jo käyneet ottamassa omansa, ja vuoro salissa nyt itsekullakin muullakin ilman erotusta ja rangin kursastelua kävellä hakemaan itsekin lasi itsellensä käteen.
Eivätpäs lähteneet liikkeelle ennenkuin minä istuin! hyvitti hän sydäntänsä, kun istui paikallansa ja sohvalta kuin korkeammaltakin paikalta katseli ympärillensä, kuinka ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, eri kulmilla salia samanaikaisesti alkoi vissi häärinä ja lähtemisen valmistus ja hälinä: Engström ovenpielessä, jahti-Engström toisella puolella tampuurin ovea, kun toisella puolella istuu uunin nurkassa Krookla, lykkää toimittaa lakkia kädestänsä tuolin jalan nojoon laattialle, Nordblom vieressä, kala-Nordblom oijentelee jalkovarsiaan ja koettelee, koska tässä kohta saa kävelläkin, liikkuvatkos jäsenet vielä, pitkästä istumisesta kangistuneet, Haukisten Hannu, huuditon, jo meriseinältä saapasmarssissa puolilaattiassa päin sinne, josta todin haju lemuu sieraimiin: nielemistä ollutkin pojalla ja perintötalon isännällä, ja kurkun omenan imemistä kuiviltansa, kun on saanut sopivaisuuden vuoksi ja vanhempien miesten joukossa istua turhan puolen päivän mitan tuolin nokassa siivona ja raittiina pärskäyksen päästämättäkään ja olan hartiata levittämättä, vaikka sentään ovat talot ja tavarat kotona! entäs Sjölund, kapteeni, vaikka pikkanen ja ilman taloa, mihinkäs ollaan menossa, vaikka säädyllisesti ja sivuluovilta, tarkasti poikkimattoa noudattaen ja paljaspaikkoja ja mattojen välejä permannolla ihmismäisesti vältellen vaikka visusti ja taitohiivissä vaivihkaa sinne, minne toisetkin kävelevät ja mistä saa totilasin käteensä julkisesti, kun vartoo ja passaa aikansa: Knuutti sinä Markkujen marssissa! Kas vaan, liikkeellä koko sali, kun minä olen päässyt paikalleni ja tuonut lasini pöydästä! hyrähteli Pukkilan hyvä mieli, kunnes sai niellä harmista ja närkästyä: Jannekin, Janne Pihlman on nenätön ja lähtee liikkeelle ennen Evaldia: miksei Evald nyt sitäkään taas äkännyt, että olisi vartonut vuoronsa ja lykännyt edelle!
Totipöydän edustoilla alkoikin olla tiheätä. Härkäniemi, niinkuin tiedämme, ja Karjamaa ja Lahdenperä olivat siellä jo paikalla ja sohrimassa Pukkilankin aikana, ja tiellä ja kiusana, niin ettei saanut se, joka osasi ja jolla olisi ollut lievettä kauhtanassa, kunnialla ja ylösrakennuksella valmistaa lasiansa loppuun saakka sillä liikkumisen tilalla ja kyynäspään kuljettamisen avaruudella, joka kukollekin on tarpeen purston levittämistä varten tunkion harjalla virttä kiekaistaessa, vaan joutui juuri paraassa kohdassa ja kukkelikuussa nielemään nuotit kurkkuunsa ja potkimaan patikoilleen, hätiköimään, niinkuin kuppari sarvensa pussiin ennen saunaa, ja pappi saarnansa amenen pottuun ennenkuin lakia vielä on häritetty enempää kuin nyrkin näyttämältä ja evankeliumista huilutettu alkuluirutustakaan!
Olihan Pukkila toki itse vielä kerjennyt kirvoittamaan sortuuttivartensa ja korjatun lasinsa joltisellakin arvolla ja säilytetyllä seljän ryhdillä rykelmästä, mutta nyt, kun hänen käveltyään ja peräsohvalle päästyään, laattia avoimiltaan oli hänen jälkeensä vapaana salissa itsekullekin asteltavaksi, ja jokaisella edessään permantoa lakealtaan vain mitattavana se matkan väli, mikä omilta istuttavilta oli todeille ja pöytään ja kiliseviä kohden, niin nyt alkoi liikkumisen häärinää ja lähtemisen kähminää vähän joka puolella ja eri nurkissa salia, meriakkunain puolilta niinkuin maa-akkunain ääriltäkin, oviseinän vieriltä niinkuin peräseinän kulmiltakin, ja tromppuparia vilahteli kohta avaroilla honkavan laattian, ja anturan tasaista silahteli notkumilla leistavain lankkujen ja pehmovilla mattojen sarkain, kun miestä nyt asteli saapastrampissa ja poikaa polki sääripuhdissa eri suunnilta, vaikka määränpää samana suoraan päin sinne, jonne nenän torkottamilta oli lyhyin matka rohkealla laseille! Niinkuin kompassintaulussa kaikki piirut ja sträkin viirut reunojen hajustoilta nuolivat suorimmasti keskipilkun mustaan sydämeen, tai niinkuin kesyksi totutettu lammasparvi koko laidunaitauksen avaroilta laumajuoksussa karaa ja tiimeltää saman veräjän avaamille, kun on tuttu kutsuja puolainpuiden takana ja leivänpala rukiisiltaan luvassa jokaiseen turpaan, samaten oli nyt jalkeilla ja liikkumassa seinävierten joutilailta kehiltä koko mahtava sali ja laattiata polkemassa neljältä haaralta samaan maaliin yhteinen tunkeva meno ja astuvain miesten tukeva töminä kun joukolla painoi janoista tulijaa toistensa takana hartiaväellä väljien tyhjyviltä tihuvien ahtimiin tienoilla tavotellun, kutsuvan pöydän, laseilla kuormatun ja jalojansa välkkyvän.
Niinkauan sentään kuin hääri nykyinen kolmikko pöydän edessä, keskellä Härkäniemi hartiakyynärineen ja kummallakin sivulla, toisella Eenokki kapeampana mutta Karjamaana, ja toisena olkapäänaapurina tiiviiltä vieressä Lahdenperän lautamiesryhä, ei tulijoilla, saapuiko heitä sakeamminkin, kuitenkaan ollut ensi kiireeseen muuta tekemistä selkäseinän takana kuin kurkistella vuoroa itsellensä olkapäitten ylitse, jos oli kurkku riittävän pitkä, ja katsella, jäikö karahvien pohjille vielä heidänkin osallensa laimiskaa, kun miehet ensin olivat kaataneet. Eenokilla, vaikka hän omasta puolestansa olikin tarkka mies ja piti turhaa käyttämistä ja kuluttamisen syntiä yhdentoistakymmenen käskyn rikkomisena silloin, kun oltiin Karjamaassa ja hänen oma tavaransa kulumassa, ei Alastalossa ja toisen karahvia pidellessä ollut mitään järjellistä syytä pitää silmävahtia visuna karahvin sisuksiin käsin, paljokos se tyhjeni, vaan päin vastoin valppaina oman lasin reunoja kohden, että ne tulivat laitasilleen: itseäni varten minä rommia lasiin kaadan, ja rommi on Hermannin tavaraa! rohkaisi hän itsensä järkiin, kun luonto sittenkin pyrki visuttamaan ja käsi väkipakosta tahtoi jättää kaatamisen kesken. Pisaralleen sen, minkä laidat vetivät Eenokki kaasikin lasiinsa: sen minkä kylässä saa ja talossa annetaan, se on vieraan omaa ja kotoreppuun korjattua! tuumi hän, Krooklan Mikkelin äidin orpana isän puolelta, ja vahvisti vakuutteli ilman rohkaisemisiakin sitkeätä itseänsä: ei omaa tavaraa silloin kuluta, kun toisen rommia juo! -- Selvä valhe pääsisi kieleltä, jos sanoisi sitäkään, että Lahdenperäkään Härkäniemen toisella puolella mainittavammasti olisi säästellyt ja säälitellyt Alastalon karahvin rommiaineita, kun viimein kaikkien sokerinsekottelemisten ja muitten ajankuluntoimitusten ja turhanmenojen jälkeen viimeinkin tuli tosi ja hänenkin vuoronsa, ja Eenokin laskelmilta hän oli saanut kurottaa Härkäniemen ohitse, ja nostaa pöydältä käteensä Krooklan ja Karjamaan jo hiemasesti keventämän vaikka vaakavuudeltaan silti yhä vielä ja käden varassa heiluteltuna aika turvallisen helkkupapan ja pulppuvaarin. Ei, kyllä sitä siekailematta kallistettiin -- ei Lahdenperällä ollut tapanakaan ja säädyntahtina muulloin kursastella kuin käskettäessä ja seläntaputuksin vierestä tyrkytellessä, jolloin saaminen oli vissi muutoinkin ja tiesi noukkivansa osansa ilman kilpaa! -- rohkeasti karahvia nyt kallisteltiin, kun se kerta oli kädessä ja pulputteli ja rommi juoksi omaan lasiin. Lahdenperä piti rommista paremmin kuin konjakista: jo värikin on poikaa! ajatteli hän, kun veden karva lasissa tummeni ja kirkas sakeni punaiseksi. Talonpojan suuiho ei ole fröökinän huulihipiätä, vaan täysi-miehen nahkaparkkia, ja sen aineen, joka prykätään sitä leikkaamaan, pitää karvastella väkevältä jo lasissakin ennenkuin suussa! säesti Lahdenperä työtänsä, kun mieleviltään katseli, kuinka kaatelemilta lusikanvarren hopeakimmel lasin sisuksissa vähitellen vaihtui leppovammilta punan liekuilta mustanpuhuvaan uhkapaloon: tuimii se kitalaessa, koska maistuu jo silmänkärkeenkin! ennusteli hän, profeteerasi, ja oli harras mies seurakunnassa ja lusikkaa liikuttelemassa.
Kolmas rintamassa pöydän edessä, Härkäniemi oli kuitenkin paras ja ravitsevin katseltava, kun oli aikaa kulutettavana ja kytättävä vuoroa itselleen selän takana vartoessa. Malakias ja kiiru eivät olleet luodut samana päivänä ja kaikkein vähimmän oli mielevän miehen hätiköitävä totipöydän edessä ja totia itsellensä valmistellessa. Kas Eevastiinaa vaan! sokerikin paloteltu oikein pitokappaleiksi ja pideltävän kokoisiksi! tunnusti hän ja otti ajan itsellensä lähimpään ajatukseen, kun katseli ennen noukkimista mahtavia muhkurakuhmuja astian pinoilla, yhä vieläkin kumpuroilla, vaikka kukkuroita jo oli käytykin lonsottelemassa ja Pukkilakin jo maustanut totinsa! Varistelee niitä ja kierittelee veteen muutaman möhjäleen, niin urakkaa on Hermanninkin konjakilla ennenkuin makea on purtu siihen kirpiin, että eine kiemasee ehtaalta ikenissä! arveli hän sen ajanraon täytteeksi, kun veti venytteli sokeriastian varjosta lähimpää lasia eteensä. Merkillistä: Siviäkin, taitoflikka aina ja järjestyksen ihminen, lykännyt lasin niin, että sitä saa hakea: missäs harakan ajatukset ovat lentäneet! kerkesi hän vielä pienen harmittelunkin, ennenkuin juuri jo hypistellessään sokeria (neljä kappaletta riittää mainiosti näitä Eevastiinan paloittelemia! oli hän jo perillä ja selvillä toimituksen tästäkin puolesta) juuri siis jo varistamaisillaan astian reunan ylitse palasia veden likoon äkkäsi hän ja pääsi parahiksi sentään kirouksen pihaus suusta ennenkuin vahinko vielä oli tapahtunut! Katsos pakanaa, etten julmemmin sano, kun olin sekottamaisillani itselleni todin täyteen vesilasiin! huoahti hän viime tingan räpäyksessä pelastettuna miehenä ja sysäsi ensi hämäyksessä vesilaitaisen lasin niin loitolle luotansa kuin tarjottimella oli tilaa ja hänellä kädenvarren mittaa.
Noinkos pahasti Siviä ja tyttöparka sentään jo on piessä, että on pulputellut lasin vettä kukullensa, kun silmät ovat karanneet muilla matkoilla! koetti Härkäniemi selitellä itsellensä selittämätöntä seikkaa ja tunsi surkua sydämessään, kun katseli järkipuuttolaisia ylivesinensä muiden säällisten totilasien riveissä. Ja minun osakseni juuri olisi liko tullut! kiersi vieläkin sydäntä ältö ja vahingon täpäryys. Kuinkas liekkuikaan väri väkevänä Pukkilan lasissa äsken, väkevänä niin, että kade kurkkua piteli, kun oli katseltava vierestä, ja minä olisin kantanut veden kalpeata kourassani sohvalle palatessa! Härkäniemi työnteli vikapäälasia vielä loitommille prikalla visusti muiden lasien taakse rivien toiselle puolelle: ettei kukaan muukaan saisi käsiinsä. Pukkila! pysyi kuitenkin ajatuksissa kuin tikkuna: Pukkilan lasi kulahteli kultaisena, liika keltaisena! eikös sitä kohta alussa jo silmäänpistämältä ja ajattelemattansakin epäillyt: sekottamatontakos konjakkia turkasella silkaltansa lasissa? Voi keritsemätöntä koiraa ja ketun kuonopäätä: kaatanut veden laimiskan omastansa toiseen hulikkoon, ja lykännyt, päiväämätön, myrkyn ja värjäämättömän vesimixtuuran vasiten minun varaltani minua varten valmiiksi sokeriastian varjoon partaitten viereen minun otettavakseni! Härkäniemen muljasi tuntoa niin, että raitista lasia siirrettiin vielä kolmas kerta, pois silmistäkin kiusaamasta, nostettiin lasirivien takaa ja huolellisesti taitse seisomaan äärimmäisenä reunalla, viimeisille tarjottimen sivuvierien nipukoille ja häntähäpeille! Ottakoon hörpän sieltä, kuka ottaa, vaikka Pukkilan oma Evald, mutta minä en kärsi katsella kirkossa alamaista ja semmoista huuditonta, joka istuu ymmärtämättömänä ja takapuoli penkin laudassa silloin kun isosemmat ja vallat ovat turhalla vaellolla kongilla penkin paikkaa itselleen täydessä kirkossa katsellen, enkä minä totipidoissakaan konjakkikarahviakaan ehdoin tahdoin ja karsastelematta semmoisen ruokottoman lasin ylitse kuljeta, jolla on julkeutta seisoa vesikyltäisenä pöydässä ja itseänsä täynnä hylkylastissa tarilla silloin kun jalompaa on vuotamassa ja konjakki kurkistelemassa karahvin kurkun suulla, missäs on nöyriltänsä laitaa varalta vartoomassa viljan armoja ja kellan kullan pulputusta!
Evald! hymähti Härkäniemi vielä, kun jo oli valinnut lähimpää oman lasinsa puolitäytisistä ja siirtänyt lähemmäksi, että sopi mukavasti varistella sokeria astian syrjiltä veteen. Jollen minä huonosti ymmärrä, niin kyllä Siviä on laskenut, montako lasia täällä tarvitaan pöydässä, ja viimeiselle jää vissisti käteen Pukkilan pryki tuolta kulmalta, johon minä sen siirsin! heräsi askarrellessa vahingonilonkin pikku-piru lysteillensä mielessä. Evald varmasti saa hörppiä isän vesiklutut poskiinsa, ennenkuin väkevän tippaakaan mahtuu valeltavaksi lasiin! hyvitti hän sydäntänsä: se nenä pojalla sentään on, että nuorimpana jättää itsensä loppupäähän ja Janne kyllä katsoo aikanansa eteensä!
Härkäniemi oli nyt siistinyt sydänporstuansa siivoon ja mielen kuistit lakaistuiksi tässä asiassa, niin että nyt, kun sokerikin jo oli lasissa ja sekotettu ja makea sulamassa veteen, mies tyveniltänsä ja aivoitukset otollisina sai hengen levossa ja hartiain leveydeltä uskolla ja hartaudella suorittaa sen teon ja vakavan toimituksen, joka vielä oli jäljellä ja laiston alkamattomana edessä, ennenkuin palasi istumaan paikallensa takaisin sohvalla ja taas oli puolen tiiman mitaksi tyydytetty lapsi Israelissa ja napisematon luontokappale muun seurakunnan keskellä. Konjakkikarahvi olikin nyt vuoroltansa hänen kädessänsä, ja hänkin puolestaan tunnollisena miehenä ja kunnioitukseen velkapäänä, kohotteli hänkin, ennenkuin enempiin tuttavallisuuksiin rupesi ja kaatamisen kallistelut alkoi, jaloa astiata siunattuine sisältöineen akkunaa ja päivänvaloa vastaan, jotta silmäkin sai tarkastamisen arvonannolla osoittaa tarpeellista alamaisuutta ja tunnustusta sille, jonka suu aikanansa oli maistamalla todistava hyväksi. Korkeita herroja katsotaan silmään ja säädyllisesti kasvotauluun, ennenkuin praakkiin rohjetaan ja kuulumiset kysytään! ajatteli hän. Minun kourassani sinä nyt hilkut ja Alastalon salissa ja kohta minun lasissanikin ja Härkäniemen huuliparran ryyppimillä, vaikka saattaisit keikkua riikin saleissakin herrasilla ja kreivien kilistämillä ja kastella paroonien viiksikarvoja patruunain pidoissa, kunhan olisi joku muu kuin Alastalon Herman hellittänyt sinusta ranskan markkaa ja heittänyt kultakolikkoa kierimään tiskille! harkitsi hän hyvillänsä vaikka surunhaikian muodossa, ja hiveli mieltä ennenkuin suuta. Itseänsä saattaisi kadehtia, jos olisi sydäntä ja kiitollisuutta ihmisessä! Mitäs olimme mekään poikina, Herman ja minä, muuta kuin muutkaan vilistelevät kinttuviikarit ja mukulanaskalit kylän tanhuoilla, nenänalusta märkänä, jos oli talvi, ja sääret nappuloina, jos oli suvi, ja nyt istumme tukevina ja tykyreinä saleissamme, joissa seisovat seinävierillä nahkaselkäsohvat ja mahonginkarvaisiksi petsatut tuolit, kallistelemme viinankarvaan sijasta kylmiltänsä kalpean putelin suulta kurkkuihimme pärjättyinä miehinä konjakinkultaa tulisiltaan laseista ja sokeriveden lämpimiltä ja puhelemme isosina isoväkisesti parkeista ja pantterien kurottamisista kaarillensa niinkuin pienemmät ja tiinuntekijät vähäisiä kepuistansa ja kuron uurtamisista: makkaratikkuja veistelimme ja nyt torkottelemme mastontoppeja pystyyn!
Oli sekä nöyryyden niskantaivutusta miehessä että tiedon tiiveyttä itsestänsä, kun Härkäniemi nyt arvolla, niinkuin paikkaan sopi, mutta pöyhistelemättä, niinkuin maku vaati, kallisti karahvia ja vuodatti valmiiksi sekotettuun lasiin sitä nestettä, jota ei tottuneempanakaan kunnioittamatta varistellut luonnonväriseen vesiaineeseen. Kyllähän vesi kirkasta on, mutta ei se suussa sinään ja silkaltansa paljolta maistu! arveli hän viisaasti, kun tunnustuksella ja mielen ja esimaun hartaudella katseli, kuinka ensimmäinen keltainen piraus kultaisiltansa juoksi joukkoon ja veden väri viluiltansa paikalla vaihtui liekeille ja karkutulille: oppiva lapsi sinä olet ja kaksitoistavuotias temppelissä! kehui hän. Eihän Härkäniemi mikään leilinkupu ollut ja sienenhoto märkää imemään, mutta lasinsa hän sentään aina kaatoi täyteen, ja myöskin tyhjensi sen, koska jumala kerta oli suun hänellekin nenän alle poikittain antanut ja suuhun semmoisen kitalaen, joka maistoi hyvän. Mikä mies minä olisin sylkemään luotani kovakuuroisesti sen, mikä ihmiselle on virkistyksen viljaksi annettu ja sydämen lohdutukseksi suotu! arveli Malakias Afrodite Härkäniemi ja karaisi horjuvaa ihmisluontoa: epäuskon ja kiittämättömyyden muodot ovat monet, ja eräs niitä, eikä lievimpiä niistä se, kun ihminen asettaa järkensä jumalan lahjoja viisaammaksi ja hylkii suustansa semmoista, joka maun ja vaikutuksen selvältä todistukselta kuitenkin on väkeväksi väetty purraksensa syntisen miessuunkin armon tiedoille, ja nesteeksi luotu ihmisen kurkussa tulisena kulistakseen! Uskolla sonnustettuna ja vakaaksi vahvistettuna miehenä suorittikin Härkäniemi nyt työnsä vakuutuksella loppuun pöydän edessä, kaasi lasinsa niin laidoillensa kuin säällisesti sopi ilman että ahneelta näytti, mutta myöskin ilman tarpeetonta vajaa reunoilla: sen kunnian ja arvonosoituksen on vieras sentään talollekin ja talon aineille velkaa, ettei kävele tarjopöydältä paikallensa puol'lasillista kädessänsä hulkutellen!
Tämän jälkeen kun lasi nyt oli täynnä, toimitus tehty ja karahvi paikallaan, ei enää enempiä arvelemisia tarvittukaan pöydän edessä: Härkäniemi alkoi kirvoitella hartioitansa joukosta ja sopukaupalla valmistella itsellensä ja lasillensa tietä pöydän lähistöiltä väljemmille. Raon hän avoikin ja teki väylää tungokseen, niin että lasi tuli pärjätyksi ja hän itsekin jälestä, ja kävelivät leveämpänsä vanavedessä Lahdenperä ja Eenokkikin, lasit kunnialla ja pelastettuina heilläkin kourissansa, laattian vapaille niiltä tunkemilta, joilla pöydän hajuille nyt survoi itseänsä kyynäspäävoimalla ja vuoron oikeudella kolmen tyydytetyn ja totimuonansa korjanneen sijasta viisi miekkosempaa miestä mahtavimpiensa jättämille tiloille: saivathan ne ruuman, kun sovinnossa häärivät, eivätkä Härkäniemen hartiat enää olleet pöytää pimittämässä. Surku kuitenkin sitä sikeätä liutaa, jolla vielä oli vuoronosana vain selän takana seisominen ja oman kurkun omenan nieleminen kuivakseltaan, sillä aikaa kuin lemut hulisivat ilmassa, ja onnellisemmilla jo olivat todinhajut omissa sieraimissa! »Kyllä siellä vielä lasin heläävää on Siviän prikalla ja veden kiehuvaa Eevastiinan kannussa teidänkin varaltanne!» lohduttelikin Härkäniemi hyviltänsä ja sydämen suomilta takarivin miehiä, ennenkuin lähti laattialla kävelemään sohvalle käsin omaa paikkaansa kohden lasinensa ja läikkyvinensä. »Ja Alastalon karahveissa riittää kyllä kallisteltavaa, niinkuin tunnetaan ja niinkuin kokee se, joka kaataa!» rohkaisi hän vielä joukkoa ennenkuin liikkeelle lähti tositeolla ja keikutteli laattian poikitse. »Sinä olit valmistanut lasin jo Evaldinkin varalta pöytään ja minä siirsin sen puolemmas syrjään, ettei kukaan muu ota ennen kalpeata pöydältä ennenkuin hän sen saa!» sanoi hän sivautti ohimennessään Pukkilallekin ja torkotti väkevänkarvaista lasiansa ikäänkuin toisen katseltavaksi, vai kilistämisen tarkoituksissako hän vain sitä häritti Pukkilan silmien edessä?
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten
