Alastalon salissa 21/23

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Luku, jossa Pukkilalle tulee muissa hengenpinnistyksissä mieleen asioita, jotka tähän asti ovat olleet salaisia, ainakin muutamat, ja jossa Janne Pihlman kirjoittaa laiva-osansa, suuruudeltaan sen, minkä Pukkilakin luvun lopussa saa lukea parkkikirjasta.

Muitakin käveli tämän jälkeen pienempää väkeä, kuinka sattuivatkin istumaan lähempänä tai kauempana pöydän likettyviltä tai muuten olivat kursevampia tai arkaluontoisempia veriltään, vuoroltaan pöydän vierillä nimeänsä kirjoittamassa parkkikirjaan ja osaansa merkitsemässä, niinkuin esimerkiksi molemmat Simut, Raha-Simu ja Risu-Simu -- kolmatta Simua, Filu-Simua ei Alastalo, kuten mainittu ja niinkuin muistamme ollut käskenytkään paikalle vissien hevoskauppaharmien ja jahnausten vuoksi heidän välillään näennäiseltään -- Risu-Simu ja Raha-Simu siis kävivät kirjoittamassa ja samaten Jäderholm, liukas ja pelaavasilmäinen halkolaivuri raskaissa merisaappaissa, yksivakaa Pöylin isäntä, lyhyt varreltaan -- tavallinen mies: päätänsä pitempi Pöyliä! sanottiinkin muista, joiden mittaa ei tämän sanan tarkoitus ollut liioitella -- lyhyt varreltaan, mutta piukka toimiltansa: talokin velaton jo, vaikka rengin palkkasäästöt olivat ensimmäisenä ja ainoana käsimaksuna kun talo ostettiin, tai Tupinkorven vanha isäntä, vaarallinen mies aikoinaan ja kova keräjäinkävijä, mutta nykyään syytinkeillään ja talonvaarina valpas vain siitä, että jokainen kerätty kopeekanpenninki ja kiiltävä ruplanympyrkäinen hänen käsistään kieri sinne, jossa ne parittivat kaksoisia ennen takaisin palaamistansa. Käveli heitä, yksi toisensa jälkeen ja useampia perätyksin vuoroltansa osaansa kirjoittamassa ja nimensä merkitsemässä pöydän vieressä, Nordblom ja Nordberg ja muut, mutta toimitusta ei enää seurattu mainittavammalla vireydellä ympärillä: miehet tunnettiin ja tiedettiin, että kirjoittavathan he osansa, mutta pienen vaan ja semmoisen, ettei maailma siitä lonsoo, sen verran, että mukaan tulevat ja jakoon pääsevät, joku, niinkuin esimerkiksi juuri Pöyli, saattoi ajatella proviantin muonaamistakin ja sitä, että sai myydä lahtiansakin ja muuta talon teurasta ja perunaa niinkuin voitakin sopivasta hinnasta kevätrustauksissa ja syksyvarusteluissa.

Pukkilallakin olisi näissä oloissa ollut koko mukavaa pöydän päässä ja joutilasta katselemisen ruokaa yllinkyllin -- eihän ollut mitään pelkoa siitä, että niistä kukaan enää hänen osaansa pistäisi varjoon, ja alkoi, kun unohti Langholmat ja Alastalot ja Härkäniemen, ja kadotti silmistänsä heidän isottelunsa ja 1/8 osansa, alkoi, kun unohti ja kadotti mielestänsä, tuntua jo omakin 1/16 aika mokomalta ja laivanosan kokoiselta kaikkien noiden 1/64 osien ja numeromurusten yläpuolella ja rinnalla: olikos kukaan muu enää hänen jälkeensä mennyt hänen tasoilleen koko jonossa, Lahdenperä kyllä, mutta mitä semmoisesta, joka tuppaa itsensä suurempiensa verroille ja tuhlaa metsänsä ollaksensa mahtava! -- olisi ollut joutilasta olla ja oikein mukavaakin katsella, ellei mieltä olisi sekottanut ja silmä alinomaa palannut epäilemään sitä, mitä pahanhengen juonia Alastalolla ja Langholmalla mahtoi olla keskenänsä kun Alastalon parta keikkui niin uskollisesti, kuin olisi äijä istunut täkkipookien vieressä tikkaustöissä, eivätkä korvakeräjät katkenneet edes Nordevallin saapumisen ja tervehtämisen ja hänen poistumisensa jälkeen: härrää kuin paksu kimalainen kedolla! paheksui Pukkila Alastaloa karsastellen ja ihmetteli sitä, että malttaa ja kehtaakin pysyä pöydän vierestä poissa silläaikaa kun muut ovat puhinoissa ja kirjoittavat täyteen hänen parkkiansa!

Oikeastaan olivat Pukkilalla omat epäilyksensä ja vahvatkin epäilyksensä asiasta, ja söi ajatus kuin mato hänen sydäntänsä! Eikä Pukkilan kauan tarvinnut epäilläkään, sillä Langholman tavalla -- sekin niitä Eframin omia! -- Langholman avaralla tavalla oijennettiin nyt keinutuolilta vakuuttava pivonanto Alastalolle -- miksi senkin piti olla juhlallisen kuin tapulitornin kelloluukun avauksen humaus Kolminaisuuden päivänä, eikä tavallinen miestenkeskinen kämmenenpaiskaus! -- oijennettiin vahvistava pivonanto Alastalolle ja pää, painava langholmalainen pää suoritti pienen, melkein huomaamattoman nyökäyksen myöntönsä -- oli sekin taitoa ja pesän perintöä olevinaan kuljettaa pääknuppiansa sillä painolla ja tuommoisella pystyfasuunalla, ikäänkuin olisi sen ja vaakaleiviskän niskasaranoita säästettävä ja varottava kumartelun taivutuksissakin ja suostumuksen noikkauksissa! -- pää, eframilainen pää suoritti nyökäyksen hyväksymisensä, ja Alastalo -- häpee joskus, vaikkei tarvekaan olisi, eikä toisten palkoissa ole heidän puolestaan häpeemään, mutta häpee, pahustakin, saastaisestikin joskus, kun näkee ja havaitsee ja huomaitsee jonkun liperiksi ja nöyräniskaiseksi, vaikka hänellä sentään omasta takaakin pitäisi olla kanko kauluksissa omaa päätä pystyssä kanattamaan! -- Alastalo, kahdentoista, etten sano neljäntoista leiviskän sämpylä, ja pukuverkansa, isosemmatkin pukuverkansa, tähän asti itse ja omasta kukkarostansa maksanut mies, Alastalo, hylje ja hytky ruumiiltansa, juoksee, totisesti ja minun elävien silmieni edessä, livistää ja varvastaa kuin papumaihin päästetty harjahuiska pojankyynärä pavunpalvoille, juoksee varvastaa hartaasti, tai jollei juoksekaan, niin on meno lihavalta mieheltä niin joutua kuitenkin kuin olisi asiata nurkan taakse ja kiirua asiaa, menee ähkyy omassa salissansa ja omilla permantolankuillaan ja omissa liikaleivisköissään Langholman, Langholman isosen Eframin luvilta ja suostumuksilta kuin kyörättynä, karaa ja lykkää faarttia ja kenenkäs puheille? oman entisen renkipoikansa! Jata-Fiinan Jannen! vaikka hän nyt onkin Janne Pihlman ja perämies ja viikset harjattuina ylähuulissa, Lundqvistin, Kaaskerin Lundqvistin meriopit käynyt ja Siwiän styyrmanni, kukaties talon katsottu vävykin ja pojanvara Alastalolle parkin kapteeniksi sitte kun itse väsyy! suorasti kuin siimalta ja tuoreilta puheilta Langholman kanssa ja keinutuolin luota etummaisen meriääriakkunan eteen ja Janne Pihlmannin tuolin viereen!

Tätä pirhanan piuvia touveissa ja tätä saamarin nykäystä hinaköydessä oli Pukkila koko päivän varonnut, oli kieltänyt itsensä ajattelemasta sitä, mutta varonnut ja vartonut henki varpasillaan ja haukotus kitaluissa! Ei ihminen voi kieltää sitä, mitä omine silminensä näkee, ja nyt oli selvää, että aivan pian tapahtuisi, eikä montakaan sanaa tarvittaisi Janne Pihlmannin korvaan, ennenkuin samanen Janne nousisi tuoliltansa ja lähtisi kävelemään kirjoituspöydän eteen ja saisi katsella samalta istuinpaikaltaan, millä nytkin istui, kuinka Janne, nuori perämiehen penikka, kirjoittaa osansa parkkikirjaan, kirjoittaa ennen Evaldia, meidän Evaldia ja kirjoittaa kukaties, Jata-Fiinan Janne! -- poika oli visu, vaikka virkkupäinenkin ja saastasella säästöjä itsellänsä ja sitäpaitsi seläntakana vielä Alastalo tukemassa ja nyt lisäksi Langholman lupa ja suosio! -- kirjoittaa julmettunut kukaties jopa täyden kuudestoista osan, niinkuin minä itsekin, kirjoittaa Jata-Fiinan Janne täyden kuudentoista osan parkista ja ennen Evaldia!

Pukkilalla alkoi totisesti maistua nieleminen kurkussa raudalta ja messingin karvaalta! Hän joi pohjiin viimeisen kulauksen äskeistä totilasiansakin ja kiristi silmänsä kuin kaksi siilinkäisen harjaskarvan kärkipistiäistä aavistamattomaan Janneen, joka siniverkaisessa perämiesmunteerissaan ja sunnuntaisissa hamina- ja kaupunkihankkinoissaan oli huomaavasti noussut seisaalleen Alastalon tullessa hänen viereensä ja nyt kunnioittavasti kuunteli, mitä sanomista kapteenilla oli. Ihmismäinen osaa pahus olla, ja on vanhempansa edessä niinkuin nuoremman pitää, vaikka näytti minulle kielen päätä muinoin aidan takaa, kun minä kyöräsin viikarin ja Jata-Fiinan hunsvotin papumaastani! tunnusti Pukkila vasten tahtoansa, kun silmä urkkien ja kuin koira kadonneita jäniksen jälkiä vainuten haki ja etsi vähintäkin vian rikkaa tai ratkoimen rakoa piikatytön pojassa ja nykyisessä kapteenin taimessa ja Alastalon plantussa, miehessä, ja jollei miehessä, niin miehen jakussa, ja jollei miehen jakussa, niin miehen jakun fyöräyksissä ja kuljetuksen moitteettomuuksissa!

Pukkila katseli ja kärsi, katseli ja koetteli, niinkuin koira luupalasta suuhunsa, jota ei konstillakaan saa mahtumaan kulmahampaan taakse ja joka kuitenkin olisi pureskeltava murskille! Eikös jo kiduttanut kirkonpenkissä ja leikannut sydäntä mennä syksynäkin, kun suvireisuilta palattua taas näki Jannen, joka silloin oli ollut -- paritalvea meripoikavuosinansa Lundqvistin opissa istutaan ja logaritmit laskettuaan sekä senjälkeen kielten ja praktiikan vuoksi ulkolaisissa ja oolantereilla seilattuaan --, ensimmäisen suvensa Alastalon perämiehenä ja Siwiän styyrmannina, eikös pistänyt jo silloin mieltä kuin ohdakkeen piikki, kun näki Alastalon penkissä poikamiehen, jota ei ensikatsannolta tuntenut, mutta senjälkeen ymmärsi Janneksi! Katsos perhanaa! ajattelin jo silloin, se vesa ja pajuvitsa on kasvanut mieheksi ja raitapuuksi, ja onpas, raato, kasvattanut itselleen huuliparrankin, niin että häpee! Fiina, se liehka ja tytönpalanen, Jata-Fiina sittemmin, otti itselleen kirkonkirjoihin Pihlmannin nimen, kiusalta juuri Pihlmannin, niinkuin minunkin nimeni on, ja samana vuonna kuin minä pidin hääni, ja Pihlman on senjälkeen jäänyt pojallekin nimeksi, Jannelle, Jata-Fiinan pojalle. Tosi kyllä, Jannen Fiina sai seuraavana vuonna, kun hän edellisenä oli ollut meillä piikana ja palveluksessa, ja kiukuissansa, kun ei päässyt emännäksi, hän nimenkin otti, Pihlmannin nimen, minulle kiusaksi! Mutta tarvitsiko sen mitään todistaa, meillä on ollut piikoja monta, ja lapsiakin niillä muutamilla, ja kehtaisiko ympärilleen katsella kirkossa, jos pitäisi ajatella, että omiansa näkee penkeissä! Fiina oli liuhka ja äkäpää koko elämänikänsä ja toimitti itselleen Jannen, että sai minulle kiusan! Niin ylpeä nenännyrpältään -- hänellä oli aikoinansa hieno, oikein puhdasmuotoinen, melkein jalo nenä piikakasvoissaan -- niin ylpeä nenäpaikaltaan, ettei elatusta hakenut, vaikka olisi voinut, mutta niin kopea sisultaankin ja niin kiusantekoinen sydämeltään, että nimen otti, Pihlmannin nimen, minun nimeni kirkonkirjoihin itselleen ja kakaralleen, vaikka Löfgrenin tytär oli, pitkän Löfgrenin tytär! Vaikka silloin, sinä syksynä, nähdessäni suvimatkojen jälkeen Jannen, Jata-Fiinan pojan kirkonpenkissä ensi kertaa taaskin jostakin vuodesta, taisi olla parista kolmesta, jotka hän oli seilannut ulkolaisissa aluksissa ja niinkuin sanottu, kielten vuoksi, engelskan ja ruotsin, vaikka silloin hätkähtikin ensi pistämältä sydämessäni, kun näin ensi vilaukselta melkein kuin engelsmannin istuvan Alastalon penkissä, enkä kohta tuntenut, ennenkuin olin niistänyt nenäni ja putsannut ulkotuulista, ja katsonut uuden piukemman kerran: pahustakin, ajattelin, vaikken häntä paljoa ajatellut, pahustakin, ajattelin, Janne siinä sittenkin istuu, entinen minun papumaavarkaani, vaikka nyt styyrmannina sinisessä sheviotissa ja knalli luultavasti penkinnaulaan ripustettuna: onpas vasikasta kasvanut mullikka ja takunkarva karra-elukassa asettunut silonsiivoille ja puhtaankiilloille! ajattelin kohta ja tunnustin, ennenkuin ymmärsin, ja katselin hyvikseni sekä riuskasta pääkenon pitoa penkissä että liehan friskiä kaulaliinan solmuissa ja silkkiruutuisissa leuan alla. Pitäjän flikoilla on tänäpyhänä työtä ja salavihkan katselemista penkeistänsä! ajattelin, tyhmä, ja sekin ajatus juoksi päähäni, ennenkuin sain itikan nitistetyksi, että kelpaisi, pentelettä, vaikka omaksi pojaksi tunnustaa peeveli!

Niin, sillä lailla tein syntiä ja kirosinkin ajatuksissani kirkonpenkissä, enkä arvannut, mikä harmi minulle vielä oli penikasta tuleva, Jata-Fiinan pojanpenikasta, ennenkuin huomasin Siviänkin kirkossa naisväen puolella, Alastalon penkissä. Evaldille, meidän Evaldille minä olen Siviän katsonut jo pikkasesta asti; siitä asti, kun Alastalo on menestynyt merillä ja minä kävin talossa, nostinkin aina flikanplantun ja naisentaimen laattialta polvelleni ja näyttelin kelloani ja annoin lapsen kuulustella tikutusta! Tyttö on ainoa lapsi ja perii talon ja tavarat, ajattelin jo silloin ja ajattelin samassa Evaldia, ja vaikka senjälkeen onkin tapahtunut vahinko ja syntynyt kymmenen vuoden jälestä Eevastiinalle vielä Viikkakin, -- Aksa kuoli jo pikkasena! -- niin Alastalokin on sillä aikaa paksentunut ja rikastunut, eikä Evaldin tarvitsisi kärsiä vahinkoa, vaikka Siviän saisikin. Siviänkin huomasin siis kirkossa, Alastalon Siviän Alastalon naisväen penkissä, ja olisin ollut iloinenkin, koska olin ottanut Evaldinkin matkaan ja kirkkoon ja hän istui vieressäni penkissä, mutta silloin piti pistämäänkin sydäntäni niinkuin olisi tikulla silmään torkittu, sillä vissisti -- ja siinä minä en erehtynyt, vaikka kuinka koettaisin itselleni jälestäkäsin parempia vakuutella -- vissisti olivat Siviän silmät kuin kaksi kynttilän liekkiä leimuttelemassa semmoisia hyviä lämpimän terveisiä jollekin kirkossa kongin toisella puolella, että jos ne terveiset olisivat kulkeneet Evaldiin ja minun vierilleni penkissä, niin minä olisin sen päivän kolehtikukkaroon pudottanut täyden ruplan rahan kiitokseksi ja lykännyt Evaldillekin kouraan samaan tarpeeseen puolen riksin hopealantin! Mutta mihinkäs olivatkaan tähtiprikut tähdätyt? ei meihin päinkään, ei sinne käsinkään, vaan silkasti ja syntisesti ja vielä kirkonpenkistä ja sunnuntaisilkin varjosta suoriltansa sinne, minne sinä pyhänä siltä puolelta kirkkoa, missä silkit kahisevat niskoissa ja palmikot viskelevät selkäpuolilla oli muukin monempi tuore virkunpari karkumatkan kipalla ja kimalaisen retkillä, mikä pumpuliliinasensa suojista, mikä, niinkuin Siviäkin, taattisilkkinsä kahakohojen turvista varkaan vaelluksilla ja luvattoman matkoilla konkikäytävän toisilla puolilla ja Alastalon miesväen penkissä, Jannessa ja Siviän nuoressa styyrmannissa vahaviiksineen ja ruskeankutivineen ylähuulen versoilla! Voi sievati, kyllä minäkin tunnustin, että mallaa tyttöihmisten katsella ja tuntea kielen päässä, pienillä kielenpäillään meden heruvia ja synninsyljen silkkiä saarna-ajan kestäessäkin -- voi sentään helmaisia: saarna-ajan kestäessäkin ja kirkonpenkissäkin! -- mallaa, ajattelin, pienissä päänmurusissa ja huiviliinojen peitoissa jahdata vaikka mitä metsästyksiä ja kissanpennun hiirestyksiä, ajattelin, kun katselin itsekin pääknuppia, entisen Jata-Fiinan Jannen ja Alastalon nykyisen styyrmannin tihuvatukkaista hienosti varvattua pääknuppia, tarkastelin ja katselin ja hain ja koetin pitelin silmäsormineni, eikös missään ollut sattunut vahingoltakaan sorvinterälle pientäkään vikaviiltoa varvauksessa ja vaikkapa esimerkiksi leukapielen luusta hälväisty se pienimmän hieno liikalastu, joka saattaa turmella puhtaastikin vedetyt naamarikin riitingit ja roikottaa leukapuomia esimerkiksi joko vetelän saamattomasti liika alhaalla tai ylpeän typerästi liika korkealla pystyssä, tarkastelin, hain ja noukin silmineni, nirkonterien kärkikyttäimillä, missä olisi jyvänsiemenenkään tai kirpun takakoiven kokoinenkaan vianvirhe vaikka ihokarvoissakin kasvoilla ilmiloikiltansa näkyvissä ja näpättävissä, mutta pahuksen pintelettäkin ja pirun äitimuorin parranjuurien kautta! mitä olisin saanut saaliikseni, vaikka kahden sijasta silmäni olisivat työskennelleet kymmenellä tutkaimella? Merimiehen pään -- jumaliste, minä olen rehellinen ja tunnustan ajatuksissani, salaa, koska ei tarvitse sanoa asiaa julkisesti ja kuulutella -- merimiehen pääknupin näin, saman, jonka nyt näen noikkausfasuunassa, niinkuin nuoremmalle sopii, Alastalon edessä, niin piukan ja pitävän saumakohdiltansa ja niin salskin ja solean höyläpinnan hipaamilta, että tihdatumpaa astiaa ei jättänyt eläissään käsistään Jata-Fiinan muinainen isäkään, Kiliskerin vaari ja pitäjän paras saavi- niinkuin paattimestarikin. Jata-Fiinan Jannen isä! Semmoinen kirvesmies, ja niin hieno käden ja niin hiuksentarkka kirveen kuljetukselta, että huimasi aseen ja puolenleiviskän piilun kauas päänsä ylitse ja korkealle selkänsä taakse ilmoihin -- mies oli syllän ja seitsemän tuuman salko varreltansa! -- ja suhaus! kun kirves neljäkertaa peräkkäin humautettiin voiman väeltä tukkiin, ensi kertaa pikkusormen ja nimettömän väliin, seuraava nimettömän ja isonsormen levitettyyn haaraan ja senjälkeen vuoroltansa kumpaankin muuhun kämmenlehden haritettuun sormenloveen ja joka kerta olantakaa hartiaväeltä sillä puhdilla, että piilu puri teränsä tuuman syvältä tukkimöhkyn visatukkaan ja pölkyntyvi kyynäränpaksuna sai joka kerta seurata korttelinmatkansa ilmassa ja kolista mäntyisenä takaisin laattioille, ennenkuin terä ja kymmenen naulan piilun lehti oli kiskaistu puun puruilta ja vapaana uusille huimauksille miesmitan korkeuksilta olan takaa! Niin huimi valtoimiltaan kirveen kiloterä, että repi riiteli vieressä seisoessa viillon kylmä tukan juurissa, kun puruteräs vilkahteli korkeimmillaan, mutta että sylkähti sydän lystiäkin korikarsinassaan, kun istui iskemiltä piilun terä varmana tukissa ikäänkuin ei voisi teräksen mieleenkään tulla purra, leikata haurasta ihmisluuta tukilla, kun mies varren päästä kuljettaa kirvestänsä!

Semmoinen kirvesmies ja hiuksen karvankin halkaisija oli terä-aseen kuljetukselta äiti-Fiinan isävaari miespäivinänsä, ja totisesti, kun silloin kirkonpenkissä odottamatta ja ennenkuin kerkesin omiin ajatuksiini, Jannen pääknuppi vastuutiseltaan oli edessäni ja silmissäni, niin eikös hemmetissäkin ensimmäisenä ollut mielessäni vanha Löfgren itse -- Löfgren Jannen lailliselta nimeltään pitäisi olla, eikä Pihlman! -- vanha Löfgren ja hänen puutyönsä, jonka kirvesjäljissä ei visukaan sormi surmiksensakaan uskonut pitelevänsä muuta kuin höylänterän hienoa hijetyötä! Voi turkanen, ajattelin, viaton, kuinka tihuvasti joku lastun vuolemalta veistetty ilmetyksi merimiehen pääknupiksi! Merimiehen pääknupiksi! ajattelin, hullu, ennenkuin kerkesi karvastelemaan ja kraappimaan sydäntä! Merimiehen pääknupiksi, sanon, sillä merimiehen pääknupin pitää olla jo luiltansa eri asia, kuin knuppi tavallisen maatonkijan kaulakurkun päässä. Tavallisen maatonkijan tauluriitinkiin riittää, kun leuka on leveä niin, että luu kestää rytisemättä, kun hammasta purren on kiskottava välttiä savisotkosta tai lapionlusikkaa savilotkolta, mutta merimiehen kasvoluiden pitää olla samassa tingassa ainetta sekä lujankestävää kuin kankorauta vääntösyrjiltänsä että hienonpiukkaa kuin viulupuun kielijänne vireillänsä, kestävät tämmeiltä silloin kun miehen on oltava kymmentä itseänsä, jottei sormien lävitse sieraa se, mikä ei sormien lävitse saa sierata, vaikka henki menisi ja käsivarsi mukana, mutta valmiit varuiltansa silloinkin, kun on löysiltänsä oltava silmänvalppaitansakin vilppaampi ja joutilailtansa tiedettävä jo sormenjärjestä ennenkuin päänjärkikään on käskenyt, koska käden on oltava keloilla koviltansakin keveän, ja myödettävä pingankirissä ja piukankirossakin se hellityksen hengitys ja helpotuksen huokaus, joka riittää nostamaan juopapartaankin laitapuun kastumatta hengillensä kiehuvista ja valjastamaan tuulenpuuskan virmaharjan ohjatuksi orhivarsaksi pyyhkimille pursivan haahden ja kiihtämille karkaavan keulan! Voi siekanaa, kuinka hienoa pitää sorviviilan jäljen olla merimiehen kasvojuonissa, jotta puhuu jokainen ihonhuokonenkin hipiänhijoiltaan siitä, mistä luiden lujakin tiiveiltä veistoiltansa: miehestä kulmavasta kulmavassa paikassa, mutta miehestä hilpevästäkin hilpevillä ilmoilla, kouramiehestä kouranottamilta ja sylkipivolta touvin piuviin, mutta silmäherkiästäkin otsaluun varjoissa valvomaan kärppänä samalla haavaa taivaan pielet kuin pultaanin puhditkin, miehestä riuskaasta riuskailla räiskeillä, mutta tihuvastakin tiukan tupruille, meripojasta tukan turjasta anturan läiskään ja kämmenen näpeistä silmän kynteen! Voi puhinaa minun varsiluissani, minä katselin poikaa vastuudelta ja kolmen vuoden takaa kirkonpenkissä, ja, jumaliste, puhdas meripoika siellä istui Alastalon vieressä ja englannin sheviotissa, kasvot koolla ja kasvot herkiöillänsä, niinkuin Ravi-Musta, minun Mustani aisoissansa ja kengillänsä, ennenkuin harja huiskasee ja kaapavarvas sieppasee maata, ja niinkuin pitää sillä, jolla täytyy joka jäsen olla hallussansa ja veri vilpas niin polvinivelissä kuin ajatuksen kynnenpäissäkin, kun miehen on tapeltava raakanuoran kieppuvilla henkensä edestä pysyäkseen tippumatta kintuillansa sen ajan, kun kämmen kiskoo haaluuväeltä sormenveriltä ja olkavarren katkeemilta pultaanin paiskivaa tuulenpojan kitaposkista köysiliekkaan raakapuun kylkiin, ja säärivartta on pidettävä potkotanassa vastasuuntaan aina, kuinka kuutonlastulla alhaalla kulloinkin on ällipäätä kastella rikinsarviansa vasemmanvuoroilla alalaidan kita-irviin tai oikeanrullauksilla ylälaidan ruiskatuprain viskeisiin, ja puskia keulapiikkiä vuoroin muljanupiin allonlaakson mustiin edessänsä vuoroin torkotella samaa tikunkärkeä merivuoren harjaskohinoilta tähdensilmiin yllänsä taivaan riepupalasella kiitopilvien raoissa! Voi totisesti, merimieheksi ja suolaveden viruttamaksi minä paikalla pojan tunsin ja Jannen, kun sain silmiini kasvot ja naaman, ja sylkähti ensi erehdyksessä sydänverissä ylpeyden loiskaus, ikäänkuin omaa poikaani olisin penkissä katsellut, omaa lihallista poikaani eläviltänsä, ja pintele soikoon, etten ajatellutkin, ennenkuin ymmärsin ja tulin järkiini, että tuon pojan nenä on senkaltainen ja siihen fasuunaan leikattu, että sen kantajalle vielä uskotaan pitäjässä vaikka kolmimastoinen laiva kuljetettavaksi; eivätkös olekin pojalla päässä aivan minun silmäni, samat elävän kipenät päässä, vaikka vakaan kiinteät, kun minun vilkkuvat! ajattelin, hullu, ja olin pehmeä, enkä muistanut edes Evaldia olkapään vieressä. Kiinteämmät silmät kuin minulla, vaikka samat elävän kipenäiset valppaissa kasvoissa, ja nenäkin, eikös sekin ole linjoiltaan riitattu ja onnistunut paremmaksi kuin minun nyppyni, joka katoo partaan ja huuliviiksiin, hänellä on Fiinan nenä, kieltämättä Fiinan nenä, eikä minun, orsi hieno ja hiliänsuora ja sierainsiivet elossa: se nenä pojan teki Fiinalle, en minä Fiinaa olisi talossa huomannutkaan muuten! Tuo nenä, sen tiivis toimekas silkkaus ja nuo silmät, niiden vakaa vilkkaus ja koottu elokkuus, ne ne vaaralliseksi tekevät pojan, nenänsä, tuon, joka on hänellä oleva keulana ja esikappaleena naamassa koko elämän ajan ja puksprööttinä niin pilivinnissä kuin myötäsessäkin, sen hän on perinyt Fiinalta, ja silmät, ne perhanat ovat minulta kotoisin, mutta nekin ainoastaan osaltaan, ja vain vilkauksen sivukerkiämiltä; muu osa katsannosta, se, joka sihtaa vakaasti sauman syrjät asioissa ja tutkii tarkantyyneelti liitoksen paikat niissä vedenpitäviksi, se on peräisin isä-Löfgreniltä itseltänsä ja se merkitsee sitä, että tyttären poika on oleva yhtä visu asioiden uurtamisessa kuin äidinisä oli astioiden, ja veistävä toimenlastua yhtä saumatarkasti järjenterällään kuin toinen puunlastua kirveenterällään: nenänluu veistävän luonnoiltansa äidin, silmäin tirke tutkivan luimuiltansa äidinisän, minulta vain se pirunpuhti ja hengenpihaus nuustimiin, joka saa sieraimet Jata-Fiinankin perintönenässä hakemaan ja haistelemaan maailman ilmatuulia laveammalti kuin tuvan nurkista ja jatakasojen tunkkopinkojen kirvottimilta, ja se viekanan vilaus ja pahanhengen pliiri silmämunien eläväisiin, joka siirtää tirkkiäiset Löfgreninkin tarkan otsaräystään varjoissa timperisihdeiltä ruuvipenkin vierillä ja likinäköisiltä saumasyyneiltä höylänterän paimenissa sträkintähtäimille ahteripakan kompassitauluissa ja ilmapielien latituudiprikkujen kaitsemisiin kapteenivahdilta! Karsastin minä jo kirkonpenkissä silloin koko poikaa, vaikka tunnustinkin, että luonnistanut silloin oli, kun poika joskus oli saanut fasuunansa, ja että puhtaampaa kasvopuolta ja riuskasempaa merimiehen kaulakenoa ei kirkossa sinä pyhänä istunut miesten penkeissä katseltavana, tunnustin, vaikka karvastelikin ja vaikka Evaldkin, meidän Evald istui vieressäni, ja ajattelin sen ajan, kuin ei ajatus vielä ollut koottu hyppysteni kouriin, että laillensa tyttölapset vahtaavat penkeistänsä, ja lainaa varastaa laillensa Siviäkin silkinlymyn varjoista silmänkaritsaisia konkin ylitse ja Alastalon miesväen penkin vaiheille, ajattelin ja naurahtelin miesverissäni sekä soin ensi erehdyksessä kuin omalle pojalleni synnit ja viattomuudet saarnan aikana ja kirkon penkissä ja sydänsykkäsiltä neitolenninkeissä!

Ensi erehdyksessä, sanon, ja ennenkuin olivat ajatuksen ohjasperät minulla kourissa ja koossa! Sillä kyllä minua oli kylmännyt kohta alussa, ja pisti senjälkeen kun olin kerjennyt palaamaan mieleeni ja ajattelemaan, pisti sydämeeni kuin tikulla, että nyt oli, jumaliste, sittenkin menossa toteen se, mitä olin pahoin pelännyt, että nimittäin Alastalon Siviälle ilmestyisi friiari pikemmin kuin minulle sopi ja olin odottanutkaan, ja ennenkuin oli puhunut Alastalon otolliseksi ja toimittanut Evaldille kihlat Siviätä varten ja lähettänyt pojan Alastaloon ja mennyt itse fölissä! Soimasinkin silloin kirkonpenkissä ensi hämässä ja asian laidat vähän haistettuani sekä ennenkuin harmistuin Jannelle, itseäni ja omaa ruokotonta saamattomuuttani -- koska meillä heinänkorjuu-aikanakaan kiiruut tulevat patapoudallakaan taloon, ellei vasta taivaan saavien kaatamilla! -- soimasin omaa ketununtani ja koipien ojentelemista laiskoiltansa silloin, kun jänis on nipannut kuonon ohitse niin likeltä, että hajukarvoja kutitti, soimasin ja kylvin suolankarvastelevaa omantuntoni ihoille, sillä piti minulla olla varoituksia vanhaltansa!

Mitäs olin nähnyt joku vuosi sitä ennen omin silmineni esimerkiksi, kun olin tullut tuliaisille Siwiään, kun Alastalo oli palannut viimeiseltä suvireisultaan ja makasi ankkurissa kotolahdessa? Juu, saman Siviän juuri, silloin vielä ripillepääsemätön tytönheitta, ja saman Jannen, vuotta paria ehkä kolmattakin parempi pojankloppi, Alastalon uskottu ja kajuuttavahti puurissa jo monet vuodet, molemmat rinnatusten Siwiän märssykorin partailla istumassa ja jalkovarsia heiluttelemassa ylhäällä rikissä ja puolimaston korkeuksilla! Eikös silloin jo kohta, kun katselin alhaalta täkiltä, kuinka tuuli ylhäällä raittiiltansa huiskutteli tytönhuiskan pellavaleteissä ja karttuunihelmoissa sekä huljutteli ja humisteli poikaviikarin friskeissä meripojanharjaksissa, eikös silloin kohta leikannut sydäntä pelko, että katsos perhanaa, mikä raikas pari, vaikka vielä puol'lapsia kummatkin, sopivat toistensa viereen kuin kaksi marjaa samalla mättäällä: ymmärtääkös Alastalo varota tytärtään ajoissa, ettei joudu omalle rengille ja kajuuttapojalle? Käskinkin Evaldin silloin paikalla kiipeämään mastoon kolmanneksi, mutta olenkos sittenkään ymmärtänyt olla tarpeeksi valpas, ja otinkos oikeaa oppia silloin siitäkään, että pari kohta, ja tytön rutto kiiliäisenä edellä, läksi vilkassa kieppaamaan saalingin sarvia kohden, kun näkivät Evaldin vanteilla: se meriorava taitaakin olla oikea merimiehen tytär ja todellinen meripojan siippa pyydystettäväksi! tuumin ajattelematta, kun katselin täkiltä, hieman ehkä harmissani Evaldin puolesta, mutta enemmän kuitenkin virkistettynä veriltäni, hameen hiippaa ja kinttuparin vilskaa rikissä: olisin vielä vekanain ijässä itse, niin koppina olisin rikissä minäkin, ja katsottaisiinpas, kumpikos kissanpennun korjaa, minäkö vai Jannen-kloppi, vaikka olisi vantustettava topin knuppiin saakka kapsiaisen jäljissä! tuumin virmastuin tukan juurissani ja aloin jo silloin epäillä Evaldia, joka ei kiivennyt kuin puolimatkalle saalinkia kohden, toisten molempien istuessa vieretysten saalingin sarvilla, Jannen ja Siviän, kummankin puolellansa mastonrunkoa, jalkopareja vallattomasti viipotellen, niinkuin varhemmin märssyllä, mutta nyt kahta raakaväliä korkeammalla ja likempänä sinisiä yllänsä, puol'lapsia kumpikin vielä, neitosen taimi ja miehen alku mastopuun humivilla, tukat tuljuvina, silmät sinillänsä, avarat edessänsä sekä ajan pielillä että ilman rannoilla!

Voi turkasta ja totisesti, varotukseksi sen piti olla, parin saalingilla silloin minulle, ja varotukseksi minä sen kohta ymmärsinkin, mutta niin syntinen minä olen, että riuskasi siitä huolimatta sydänalusia lysti, kun piti silmän näkemään nuoret raikkailtansa kuin pari kastepisaraista aamukedon ruoholehdillä, ja ihon tuntemaan omilla hipiöillään samat tuulen helman hulmut ja sulhon viestit kuin tunsi parikin keinuvissa korkeuksissansa, ilmojen liehdot tuoreitten kasvojensa hereillä verillä! Ja voi messinkiä minun sydämessäni ja heikkouden hunajia verissäni, eikös hiipaissut, ensiällin virheeltä, kirkonpenkissäkin sama hivelän sulka hyvän voiteita sujahtaviltaan siihen paikkaan poven ihoja, joilta ihminen tahtomattansakin ilahtuu, kun hän näkee kaunista, eikös hiipaissut, sanon, kirkonpenkissäkin samana äskeisenä pyhänä lohdutuksen pensseli, hiveltänyt leveimmiltä siveltimiltään koko sydänastian ulkopuolustapintoja, kun ensi sieppaamalta lennosta otin neidon silmäparin ja Siviän virkut suloisilla varkaanretkillä ja varovaisilla linnunhypyillänsä kirkonkongin miespuolille ja senjälkeen huomasin nuoren huuliparin vissistä väväyksestä omalla puolella kirkkoa, että siipivä olikin tutuilla teillänsä, ja västäräkkejä vaikkapa parittain lennon silloilla kirkossa! Kas vaan, entiset leikit vanhoillansa vielä maailmassa ja muinaiset taidot elossa nuorissakin yhä! riemastuin heikoissa ja helposti lankeevissa miesverissäni ja viehtymyksissäni sekä hyväksyin, viaton, koko syntisen pelin, koska itse en enää niissä vehkeissä kirkossa istunut ja saarnaa kuulustellut, enkä kohta muistanut Evaldiakaan ja omaa poikaa penkissä ja vieressäni!

Sokaistu minä saatan olla, kun vielä huikaisee silmää tytönsirkku saalinkiraa'alla lentävin palmikkopiiskoin ja kullan huiskein auringon ilmoissa ja sinisten helmoissa, ja sulillensa saattaa sydänkin juosta, kun vielä virittää veriä ilmestys neitovan immen hämyillä humivan kirkon ja uskallus rohkean silmäparin ujoilta salaavan silkin, mutta en minä ole lammaskaritsa ja kerittävä enkä sorkkalehmä ja lypsettävä, vaan kissankatti pikemminkin sekä villankaljulta että kynnen kraapaukselta, ja kaapa-eläin ennemminkin sekä kavion sieppaukselta että kavion takavasaralta, ja niinpä minä olen, nenästä kuljettamattakin ja ilman muiden ihmisten vaivoja, mies järkeni sekä kynsille että takakavioille silloin, kun tarve on ja pehmeät kintaat ovat riisutut käsistä! Ei koirakaan sitä leikiksi ymmärrä ja silloin silittämistä selässänsä kärsi, kun luupalasta kiskotaan sen hammasten raosta, ja harjakset ovat karanneet härisijällä pystyyn niskassa! Ymmärsin minä jo Siwiän kannella silloin, ja ymmärsin kirkonpenkissä myöhemmin ja ymmärrän parastaikaa, että Alastalo katsoo laupiain silmin Jannea, ja että Siviä -- niin, Siviä on tyttö-ihminen ja neitoverinen ja Janne on merimies ja poika ja pulskiaskin, niin, auttamattomasti pulskiaskin, pulskiaampi kuin Evald, kieltämättä, meidän Evald! -- että Siviä on heikko ja naispuolinen ja silmät lankeevaiset, kun on Jannesta huuliparran paikkakin samassa huoneessa kuin hän -- mitäs huomasin silloin kirkonpenkissä vuosi sitten ja mitäs havaitsin vielä täälläkin, tänäpänä vielä juuri äsken omin selvin silmin, kun oli totiprikka taannoin tuotu saliin ja asetettu pöydälle ja flikka turhissa flikanajatuksissaan peilasi itseänsä (peili onkin, Alastalon Ranskasta tuoma ja Le Havresta kopeuksissaan ostama, tuo samanen tuolla korttelin leveissä kehissään ja muussa kultaplooran kukkasissaan, onkin ripustettu korunkomeudeksi seinälle juuri valiten pöydän yläpuolelle ja sopivasti eteen, kun pöydän edessä seisoo), peilasi itseänsä, tytön-kipenä, peilissä, ja mallasi, niinkuin samojen kipenöiden tapa on ja tyttö-ihmisten luonto, kun kuvansa näkevät vaikka missä kuvastimissa, toisen ihmisen silmäterän kuoripinnoissakin, mallasi tasoitteli tukkaansa ja silitteli sitä, mitä vissisti oli silitetty sen kymmenen kertaakin jokaisen haituvan kohdalta ja asetettu kunkin kellankarvan kurittomilta jo varhemmin tupakamarin peilin edustoilla ennenkuin prikka oli nostettu käsivarsille ja salin ovi avattu ja tytär tullut ja talon korea kynnyksen tälle puolelle, mitäs havaitsin, sanon ja kysyn, kun tytönkuva peilasi itseänsä peilin edessä, ja minä vahingolta katselin ja seurasin tarkasti: tukan tasoituksissakos silmät viipyivät ja toimen hommissa? ei sinnepäinkään! karkulaisina kulkivat ja kevyt-mielen kengillä millä matkoilla livahtelivatkin peilin pohjilla ja vastaseinän kuvastuksilla, ikäänkuin ei kukaan voisi huomata mitään ja ymmärtää vielä enempää! Janne, Jannen viholainen, samasen Jata-Fiinan pojankurki, minun muinainen kertainen kompastuslystini ja minun nykyinen kiusani ja elämänaikainen harmini siellä istui ja kierteli viiksiruuvejansa kuin vasiten tällättynä tuolillensa juuri sille meriseinän kohdalle, jonka ilkosiltaan kuin avatun kirjan lukupräntin piti selkosiltaan olemaan juuri peilin pohjilta näkyvissä ja Siviän katseltavissa täysiltä tyttöihmeen silmäparilta: sen minä vielä olisin voinut antaa pojalle anteeksi, että hän istui tuolillansa, sillä missä muualla hän olisi voinut istua kuin paikallansa, kun hän kerta oli Alastalon käskemänä salissa, mutta mitä varten piti hänen istua juuri peiliä vastapäätä, kun sillä paikalla olisi voinut yhtä hyvin istua Evaldkin, ja mitä varten piti hänen jälestäkäsin, ja kun Siviä oli korjannut silmänsä ja välkkyvänsä erehdyksiltä ja harhanretkiltä kotiin ja tukantasoitusten jälkeen takaisin siivoille toimille pöydässä ja kainoille askareille lasien järjestämisissä, mitä varten piti hänen, Jannen, sillä hetkellä ja juuri kun minä parastikään vartioin häntä silmineni ja ymmärsin pelin peilissä taaskin niinkuin varhempana kertana kirkonpenkissä, miksi piti hänen minun silmien edessä ja minun selvästi nähdessäni ja julkisesti sivellä hivellä viiksihaiveniansa niin saastaisen onnellisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän korjannut huulikarvoiltansa talteen jotain niin marjantuoretta ja tertturypäleen verevää, ettei ihmisen mieli oikein jaksa todeksi uskoakaan semmoista medenmakua maistaneensa, ja ikäänkuin olisi ensi kertaa maailmassa tapahtunut sellainen elämän ihme ja se juuri hänen miekkosensa kohdalla, että tyttövarkaan silmäpari huikentelee kilpasilla siellä, missä haivenoi oraksen varjoa nuoren miehen huuliversoilla! -- ymmärsin jo varhemmin ja ymmärrän, parastikäänkin, niinkuin sanottu, että Alastalo katsoo laupiaasti ja Siviä haikianvärinöillä Jannea, samaa Jata-Fiinan Jannea, jota minä en viitsi ajatellakaan, mutta joka siitä huolimatta on osannut asettaa itsensä ja pahanhengen toimensivansa niin tarpeelliseksi isälle, ja kääriä saman itsensä ja noidutun, viiksekkään naamasivansa silopuolet niin likeltä ja niin tiiviisti tyttären sydänkerän lankoihin, ettei toinen usko tulevansa toimeen merillä ja parkkiastioissaan ja toinen poviverissään ja elämänsä haahdessa, ellei samainen Janne ja vahingon vesa -- minun pinteleen ja pahanlykyn kylväjän vahingonvesa, jos lievästi kiroilen -- vahingonvesa, sanon, ja syystä sanon, vahingonvesa ja karkujuuri! ellei samainen Jata-Fiinan Janne ja elämäni myrkky ole longituudin räknääjänä logaritmilaskuissa isällä ja apella Atlanneilla ja Spanjan matkoilla, ja latituudien levittäjänä sarsihameen vyötäisissä tyttärellä ja kapteenin-emännällä elämän Biscaijoilla ja yhdeksän kuukauden reisuilla!
 Pukkilan pää alkoi kuumeta mitä kauemmin hän katseli, ja mitä kiivaammin hän ajatteli Alastalon supinoita Jannen, Janne Pihlmannin korvaan meriakkunan ääressä. Pää puhaltaa ajatuksia kuin viskuri akanoita! koetti hän vielä asetella veriänsä ja malttaa mieltänsä, mutta silmää, silmien tikkuparia hän ei saanut irti kuiskuttelevasta parista: mistä juonittelevatkaan keskenänsä? tyrkyttääkös pappa jo tytärtänsä, vai laivaosaakos vain vävypojan pestiksi? Juoksee ensin ja liikaleivisköissään Langholman supatuksilla, niinkuin olisi juoksunpalkoissa omassa salissaan, ja senjälkeen saman kyörin ja höyhenen hypyin, -- kahdentoista leiviskän höyhenen hypyin, -- kahdentoista leiviskän höyhenen hypyin ja hyllyvin! -- pojan, pojanvesan ja jonkun Jannen korvanjuuriin ja salaisille? Mistäs suhistaan: laiva-osista varmasti! ja tungetaan poikaa, narrataan ällitön pojankloppi enempiin kuin akitsee tyyrin palkastaan vaivainen ja tyhjätasku! Kirjoita nyt puoli määrää enempi kuin muut pienemmät, ja 1/32 osa, kun Pöylit ja Jäderholmit jaksoivat ainoastaan 1/64 osaa! kuiskuttelee pahan kieli ja käärmeen leuka toisen korvaan, toisen korvalehtiin, takapuoliltaan vielä kuivaamattomiin, sen näen Alastalon silmistä, jotka ovat niin rehelliset ja niin vakuuttavat kuin ikinä silloin, kun hän syöttää pahinta pajunpalmikkoansa köytenä meklariketuille ja paatuneille Salmanassareille ja rahtiriksien ryöväreille haminoissa! Voi pihaus, etten syntisemmin kiroa, surku tulee nuoren miehen ja nuolemattoman penikan puolesta, joka nyt on vasikanjärkineen ja ymmärryksen maitimätineen sen leipojan ja taikinan vanuttajan kynsissä, jonka hiertimillä kivikin joskus näyttää rupeavan tuntemaan rukouksen tarvetta raesaumoissaan ja lakialvokaatin hikeä ja heikkoutta ja omantuntonsa piessä prosessiriidassakin ja vastapuolen palkoissa keräjillä! Narraa vielä vissisti pojan ja vanuttamattoman vantuksen enempiin ja isosempiin kuin sääty ja siivous suvaitsee ja Jata-Fiinan Jannelle sopi! Olenkos minä mikään Mooses ja noita, ja minulla Mooseksen sauva koputtelemaan vuorensyrjät sylkemään vettä tai penninkiä siellä, missä mitä puuttuu silloin kuin sen aineista tarvitaan? Mistäs hemmetistä ja pirunpihdin raosta minä ne setelit ja rahan väärtit kiskon, jotka tarvitaan, jos julmettunut nyt on julkea ja Janne muitten tyrkyttämänä kirjoittaa parkkikirjaan täyden pienimmän kapteeniosan ja päällikönpestin ja 1/32 merkin, ja minun on kiriskurkussa ja kukkaro hirressä kirjoitettava Evaldille ja pojan nimiin ainakin sama, ellen piruksi itseäni pistä ja paranna numeroa!

Pukkilalla oli totisesti tosi sydämessä, ja kauluksen tärkkirihman kiristys nuoranhampun tuntuinen kurkun ympärillä, kun todella nyt Janne Alastalon rinnalla lähti meriakkunan edustoilta kävelemään kirjoituspöytää kohden. Janne oli nuori mies riuskaimmassa meri-ijässään, ja vesillä tottunut ripeisiin kääntymisiin silloin kun oli naakelin vyyhtimiltä samassa tuoksauksessa oltava rikin rikkaillakin ja kärppänä raakaköysillä keikkumassa, eikä siis Pukkilakaan nyt kerjennyt nielemään montakaan tyhjän kulausta kurkun ilmaa vatsoihinsa, ennenkuin oli silmänpleikistä silmäinpleikkiin tapausten kanssa, niinkuin ne tulisivat tapahtumaan, ja Janne istui edessä pöydän vieressä totena niinkuin puukon tutkain ja teräksen sini sikateuraan kurkun tuntumilla! Selkeä luja katse pahuksella on! täytyi Pukkilan vieläkin tunnustaa, kun läheltä katseli, kuinka Janne Pihlman kokosi silmänsä paperiin edessänsä ja samassa jo kohotti kynän varren telineeltä käteensä. Noilla näkimillä noista kasvoista ja noilla valppaan akkunoilla noista järjenpytingin päätypielistä katsotaan ennen toimen alkamista ja hihavarren liikuttamista paikka etukäteen tarkaksi paperilla kynän juoksuille ja ilmanrannan piste vissiksi merillä kompassineulan torkoille, ennenkuin kumpaakaan päästetään liikkeelle ja liukkailleen, kynänterää vastuullisille valkoisen petollisille ja kölinpujaa vielä vastuullisemmille vetten viekkaille kavalille, mutta liikkeellä ja juoksunnuoteillaan ne saavatkin suihkia vapaan hilkkaasti vaollaan, kumpikin valloillansa kurissa ja silmäin siimassa, toinen siliöillään ratilinjan tarkoilla, toinen viistäviltään keulapuun piukassa kurssissa! Nämä ajatukset tulivat vasten tahtoa ja tarkotusta ja sulasta perisynnin heikkoudesta ja veren eksymisistä Pukkilan mieleen, kun oikeastaan ensi kertaa tapahtui, että joutui näin likeltä ja kasvon juonista kasvon juoniin näkemään Jatafiinan poikaa; ja ennenkuin pääsi järkensä ohjasperiin kiinni häälähti merkillinen hyväntahto ja suopuuden hulaus niillä paikoilla ruumista, missä tykyttää, kun joskus tulee armo jotakin ja toisen ihmisen puolesta: nuorukainen oli auttamattomasti raitis pojan hedelmä ja hyvin onnistunut omena!

Pukkila pelastui kuitenkin niin nopeasti mielensä viettelyksistä ja ajatustensa lankeemuksista, ettei hän melkein itsekään niitä kerjennyt huomaamaan, sillä Jannen jälistä, vaikka vähän myöhästyneenä oli pöydän vierille nyt jo saapunut Alastalokin, ja ähisi siinä, niinkuin hän olisi tarvittu vahdiksi ja pännän paimeneksi paikalle! Nyt läähkytään paularihmoilla ja tullaan katsomaan, kuinka langat juoksevat juontenpelissä ja -satimissa! oli uusi ajatus jo haukkana kynsillänsä Pukkilan silmissä, ja äskeisistä mielenpehmiöistä ja tilapäisistä hattaranhaituvista enää jäljellä vain kuin pilven siekaloitu riepu kaukana laskutaivaan alamäessä, jota luodetuuli pyyhkii sen vietävän kyytiä loitommille metsän latvojen taakse muuten silkosen selkeiksi laastuilta ja teräksen värisiksi vaihtuneilta ilmanpieliltä. -- Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä minä äsken pojasta ajattelin, ja että potkasi sydänpesässä ylpeyden pursto kuin mänkivä lahnan vonkale katiskakarsinassa! hätisteli Pukkila koko edellisen mielensä luotansa ja oli raitis taas kuin kiiskinen meressä piikit pystyssä ja hauen haisteltavana. Ei nyt ollut aikaa muinaisiin ja pannukakkulättyjen maistelemisiin: nyt oli pidettävä pöydän päässä silmät varsilla ja korvalehdet kahtena tratinläpenä!

»Kolmaskymmenestoisen osanko minä nyt sitte kirjoittaisin, setä!» Janne Pihlmannilla oli kynä koholla, kun hän teki tämän nöyräniskaisen kysymyksensä vieressä seisovalle Alastalolle, kysymyksen, jonka alttiudessa ja samanaikaisessa valmiudessa eritoten sen viimeinen sana viilsi ja raapi sitä, jota Pukkila uskoi sydämekseen. Vai niin omaisia jo ollaan ja yhtä pesää, että sedätellään, vaikka kysyjä ja noudesilmän nostaja on Janne ja Jata-Fiinan piikapoika, ja vastaaja ja neuvonarmon puhisija Alastalon kapteeni ja äveriäs Mattsson! Jokos sormuskaupat ovat tapahtuneet talossa ja vävynsiemen sormimassa appipapan lompakon nyörejä, ovatko löysillä? kidutti Pukkila ilmankin jo riittävästi rääkättyä kärsimyksen keräänsä ja sydänsäkkiänsä. Pojan ja Evaldin puolesta sai tässä kärytä kuin silakka hiilustalla paistuvalta kyljeltään!

Alastalon vastaus Jannen velvoittavaan, vaikka luottamukselliseenkin kysymykseen ei viivähtänyt muuta kuin sen sekunnin ajan, jonka hän tarvitsi kootakseen sanansa lyhyimmästi tärkeimpään niinkuin asioissa piti ja rahakysymyksissä oli tarpeen. »Niinkuin sinulle jo kerkesin sanomaan, niin keskustelin äsken vielä uuden kerran Langholman kanssa asiasta ja hänen mielensä on sama kuin minunkin, jonka tunnet. Kirjoita sinä kuudestoista osa vaan, niinkuin puhe on ollut, kait siitä toimeen tullaan. Ellet omastasi saisikaan kohta aluksi kokoon, niin eiköhän joku keino keksittäne: Langholma on takanasi niinkuin minäkin!» Tämä oli tyvenesti laskettua puhetta ja riittävää rohkaisemaan kenen hyvänsä, mutta Alastalo vahvisti vielä ja lisäsi kehoitusta, vaikka entistä matalaa puhettansa vieläkin matalammalla äänellä -- ei kuitenkaan niin matalalla, ettei Pukkila olisi sitä kuullut ja noukkinut senkin koko sen riitelevässä karvaudessa korvaansa! -- »Merkitse kuudestoista osa vaan, on parasta vastaisuudenkin varalta, että sinulla on omast'takaa riittävä osa parkissa: se on Langholmankin ajatus!»

Pukkila oli kalpea mies ja pleiki nenänpäästä pöydän päässä, mutta Janne Pihlmannin silmät olivat välähtäneet, kun lyhyt kuraus Alastalon yhtä lyhyessä kurkussa oli ilmoittanut, että hän oli sanonut sanottavansa. Eihän Jannen kynä nyt kauvoja siekaillut kädessä, ja nuhjus hän olisi ollutkin mieheksi eikä itseänsä, ja sama virkkutukka pojanvesa, joka Alastalon rannassa muinen ja engelsmannien aikaan pelasti pitäjän sokerit ja valehteli silmät umpeen ja järjen puomiseilin pyyhkimille tulli-Blombergillä, nuhjus hän olisi ollut eikä friskiä itseänsä ja pitäjän parasten uskomaa tulevaa parkinpäällikköä, ellei näiden sanojen hengissä ja tämmöisen rohkaisun palkaksi, »Janne Pihlman» olisi syntynyt paperille kuin pyyhkäisemältä ja samassa vedossa myöskin rohkeiltansa ja kuin louelinnun viistolaskuin veden keikkumille päättävä kynänpiirto, jonka selkeästä käsialan juoksusta Pukkilan oli, tahtoiko hän uskoa silmiänsä vai ei, luettava, että Jata-Fiinan poika oli nyt kirjoittanut parkkilaivasta kuudennestoista osan omakseen.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot