Alastalon salissa 8/23

Kahdeksas luku.

Muinaisia siitäkin, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuulen kyörillä Turkuun.

Peräsohvan päässä luirutteli kuitenkin jo Härkäniemikin silmiänsä. »Kertoisit saman menon sen toisenkin jutun, kun tullikapteeni tuli seuraavan kerran katsomaan vieläkös Alastalossa oli rommeja jäljellä kaapissa!» kuului sieltä käsin salia, kun Härkäniemi ensin oli siirtänyt piipun suupalan hampaistansa puolemmas! Härkäniemellä pohotti hyvännahkainen vahingon muho parrassa, kun hän verkakseltaan alta kulmain siirteli silmäinsä kuria piipun pesän puhoovilta ylös Alastalon ryntäitä myöten Alastalon yleensä hiukan punaviin kasvoihin: hän tiesi vanhaltaan, että tämä juttu ei oikein maistunut Alastalolle, siinä oli paikkoja, joissa Alastalon oli, kuunnellessaan sitä muittenkin suista, pureskeltava omaa huulipartaansa, niinkuin esimerkiksi varsinkin se, että Blombergin sittenkin piti olla knupiltaan juoksevampi kuin hän oli arvellut, ja perästäpäin, sumuista selvittyään, mies asettelemaan omassa päässään peli Alastalon salissa ja vähin rantapuodin sillallakin tolkuille ja riitinkeille; Härkäniemi siis naapurina ja yhteisten marjamättäiden noukkijana muisti ystävän makkiaisiksi pienellä silmännurkan vilauksella Alastaloa, ennenkuin aloitti tarinan, josta hän tiesi, että se Alastalon alkamilta kernaammin jäisi puhumattomana ikenien juuriin, niinkuin Kitulan Matin luusuurus syömättömänä pussin pohjiin. Myöskin salissa katseli Härkäniemi ympärilleen, ja arvasi naisväen toimista, että vielä menisi hyvä aika siihen, ennenkuin taas jäätäisiin miesten kesken ja asiat saisivat rauhansa: ensimmäinen kuppi vasta oli tarittu, ja Siviä huiski ympärillä, tällä kertaa Rauhan kanssa kokoomassa paikoilta ja miesten käsistä tyhjennettyjä kuppipareja prikoillensa. Juttelenkin tässä, ajatteli hän, niin toinen kierros kannetaan huomaamatta, ja aika kuluu, niin että ollaan valmiit, kun alkuun päästään.

Härkäniemi siis yskäisi ja siirsi piipun suupalaa puolemmas parroiltansa. »Blomberg minun muistaakseni palasi vielä kerta tänne!» sanoi hän siis. »Sinä et ollutkaan sillä kerralla mukana Ruotsin puolella!» lisäsi hän selitykseksi Lahdenperälle vierellänsä, ikäänkuin olisi hänelle puhellut lähimmiltään, vaikka koko salissa kuunneltiin, koskei muutakaan virkaa ollut korvilla, ja koska silloin tavallisestikin istuttiin hiljaksittain, kun Härkäniemen parrasta huomattiin, että se oli pitemmillä liikkumilla.

»Se tapahtui paria viikkoa myöhemmin äskeisiä, ja meille sattui erinomainen tuuli kotomatkalla, tulla pursutettiin Ahvenanmeren ylitse niin kiiruulla, ikäänkuin Alastalolla olisi ollut tieto, että sauna oli lämpiämässä kotona; engelsmanni oli pyyhitty Pohjanlahdelta kuin hyttynen härisemästä joulukirkossa, Kihdin salmet noukittiin kuin sukan varras langan silmät, ja pikemmin kuin te täällä kotona olitte osanneet arvatakaan, olimme me Maantakana ja Nautrauman suulla: oli puhaltanut merillä myöskin toinen tuuli kuin täällä sisävesissä, niin että sekin prillasi teidät ja olitte jokainen Jusseina kotonanne, kun me jo olimme Markkuina markkinoilla. 'Loukkeet ja ahvenanpojatkos tällä kerralla ovat vahtivuorolla sokeria passaamassa!' harmitteli Alastalo, kun ruoripakalta kurkisteli tyhjille rannoille, joiden kivillä vain tiirat kirastelivat ja pitivät elämää. Minä puhelin, että pistettäisiin ankkuriin ja lähetettäisiin mies ruuhella viemään sanaa maihin, että tietävät tulla lossaamaan ja saadaan sokeri turviin. 'Blombergin pahus voi taaskin olla kyttäämässä!' sanoin. Mutta Alastalon Hermannilla on välistä kukon harjalehti pystympänä päässä kuin järjen sarvi, ja tällä kerralla häntä kukotti. 'Mitäs turhia!' kopeili hän, ja nakkasi, kun ei purstossa ollut höyhenkertaa keikkumassa, villankarvaista niskaryhää! 'Seilataan komeasti kotorantaan vaan, sitä varten sinne on siltakarkut veistetty, että talon jahti laskee talon haminaan!' ylvästeli hän harja paksuna. 'Sai Blomberg sentään viimeksi semmoiset nuuskat kuonoonsa, että aivastelemista riittää joksikin viikoksi, ennenkuin taas tekee mieli Alastalon möljille!' paasasi hän ja paisutteli liiviensä vatsapuolta. 'Ja kismittävät minua unikeot maissa, kun ei sitä nyöriä nenissä ole, että olisivat variksina siellä, missä kraakun marjat kypsyvät! Jumaliste, tekee minun mieleni katsella Pukkilan naamassa nenää, venyykö se orttansa pitemmäksi, kun hän on paikalla vasta, kun tuliaisryypyt jo ovat maistetut ja tallessa! Löysille kuutit ja puomi lavealle, koska tuuli pyyhkii, tällä erällä ei Blomberginkaan tarvitsisi ihmetellä, että Alastalo seilaa puolilasteja rantaansa: ruumassa toppipinoa ladottuna, minkä laidat ryyppäämättä kestävät, suolaa vain se säkkikerta päällä peitoksi, etteivät loukkeet pudota ilmasta piilojansa suoraan kahvisärpimiin, kun luukut avataan!' Sillä lailla Alastalo silloin kerskaili, vaikka nyt läpyttelee silmälautojansa niinkuin lammasvaras keräjillä tai klipo-Fiina katekismusläksyillä lukuvuoroilla, ja purjeet kahtapuolen virsikirjan leveälti me pyyhkivässä myötäsessä laskimmekin Alastalon lahteen, lippukin oli komeudeksi hissattu läiskämään kahvelin kärkeen. Uljuutta kesti vielä siihenkin, kun muhkeassa kaaressa siepattiin tuuli siipevästä purjeesta ja jahti viistävin viiletti kuin käskystä hiljeten kylkevän laidan poskelle sopuvan kotomöljän. Jo oli kotoväkikin juossut vastaan sillalle, köydet töijätty paanuihin ja Alastalo tyytyväisenä hieromassa kämmentä ennenkuin läiskäsee reilingin ylitse kättä kotolaisille Tukholman tervehdyksiksi, kun joku rannalta alkaa kurkistella Kaaskerin nokkaa päin ja Alastalokin kääntää niskaa sen puolenkvartin verran, että näki Kiviveden suulle. Minäkin olin jo katsonut sinnekäsin ja kuinka halu kielsikin, niin silmä ei voinut evätä sitä, että sieltä oli nokan takaa pusertamassa esille tutunnäköinen kruunun seili, pukspröötti näkyi jo, ja jos pienen ajan vielä katsoi, niin varmasti oli tullijahti koko kylkensä pituudelta kohta rantalahden suulla niinkuin reekeli lukon sapessa.

»'Saatana!' pääsi Alastalolta samassa sydämen pohjasta, ja tyrmistyneinä seisoimme me muutkin, rengitkin sillalla. Minä olen katsellut vierestä välisti, miltä näyttää naaman pidolta ja silmäin kuljetukselta mies, jolla helvarin varressa jo on sinänsä täysi kynsissä ylälaidan puuskupäiden vartioimisessakin ja alalaidan kaitsemisessa ryyppypäältä, ja joka keskellä kihivää menoa äkkää juuri niillä kiljumilla, jonne keulan puskevallakin parhailtaan on löysin lentonsa, kivenkärjenkin kiehumapaikallansa näyttämässä kaljua kylkeä kuohuvista, valmiina koettamaan, kumpikos tässä myöten antaa, kiven harmaakos syrjäviltään, vai puun rauskasko lautaviltaan: jos mies helvarissa silloin on mies, niin silloin on poskien peliä mukava katsella miehen naamassa, ensimmäisinä muuttuvat silmien viilut kasvoissa pureviksi kuin rauta, senjälkeen on kuin terästä piukalla kasvojen joka juonessa silmien singahtavilta suupielien kiristyvään kuiruun, ja vasta kun keula kiihtäviltään nousee ja venheen kylki sylen matkalta viistää vihojansa sylkevän kärjen, arvaa, että jousen pingalta on helähtänyt käsky ja kasvojen teräspiuvi suorittanut teräksen työtä käsivarressa helvarin kurjella. Samaa peliä minä siinäkin katselin Alastalon Hermannin kasvoilla, kun tullijahti jalka jalalta kirvotti koko maalatun kylkensä Nautniemen nokan varjosta ja silkoilla ollen käänsi pilivinnikurssia pusertamaan meitä kohden rannassa, hissasi pilkan vuoksi ja muka tervehdyksen komeljaksi sekin lipunkirjavaa kahvelinsa tankoon, niinkuin läiskytteli meilläkin meidän kahvelimme kärjessä vielä värituukki viattomana penteleenä, huiski kuin lempo, vaikkei kukaan käskenyt huiskimaan, katselin sekä tullijahtia, joka pursutteli joka syljennielemän kuivimalta kitalaessa lähemmäs ja lähemmäs, että Alastalon kasvopuolta, jossa kitisi, niinkuin rikissä, kun tuulen puuskunperi ja karkupuosu koettelee joka tuukin poskella, onkos sauma tihuvaa pultaanissa ja mitäs ainetta köyden hamppu naakelien piukoissa, katselin ja ihmettelin, vieläkös tämäkin kerta helvari kerkiää alalaitaan ja kivi kihdataan sivupuolitse kyljen kutimatta, vai jokos nyt rämähti astia!

»Niin katselin ja kirnusin sylkeä poskissani, mutta Alastalolla potkasivat jo silmät päässä, kuin kiiskinen verkossa: 'Janne!' kiljaisi hän samassa. Kiljaisi, sanon, mutta niin tiiviisti nahoistansa, että ääni jo kolmen sylen matkalla oli umpikuulumaton kuin veden lukkoon suhahtanut kivi meren ummessa. 'Janne!' sihahti hän siis hampaittensa välitse renkipojalle sillalla, samalle nykyiselle Janne Pihlmannille tuolla seinän vierellä. 'Ovatkos sinulla nappulat allasi nyt, poika? Niin nopeasti kuin kerkiät Kumpelin vuorelle, ja sieltä vielä liukkaammin takaisin! Ruplan saat joka sanasta, jos olet ajoissa takaisin ja läähkytät jo rantatörmän takaa, että engelsmanni on tulossa, Kumpelin harjalta näkyvät topit ja fregatti Seksmiilarilla!' Ei siinä ollut aikaa pitempiin raamatun selityksiin ja plaraamisiin, eikä niitä tarvittukaan, Jannella, Janne Pihlmannilla tuolla, oli lakin piippa jo sivaistu hiusharjalta käteen, ja kun tullijahti samassa tekee käännöksen siepatakseen tuulen pois seileistään ja laskeakseen kaaressa meidän jahtimme kyljelle möljän sivussa, varoo poika itselleen sen tuokion, jolloin tullijahdin puomi peitti tullimiesten näkyviltä sen sillankulman, jolla hän seisoi, ja katoo kuin riivastus makasiinin nurkan taakse. Ei Alastalollakaan ollut nyt aikaa, kun tämä kuutti oli hellitetty, enempiin toimituksiin sillä puolen rikiä. Levollinen mies asteli nyt, leveä ruho keinaviltaan täkin poikitse keikkuen, ja kasvopuoli tyvenenä kuin vuorokauden vanhan viilipiimän sileä taalekerma punkan partaiden sisäpuolella, rauhassansa jahtinsa sitä reunaa kohden, jonka vierille tulli juuri oli loksavin, löyhdetyin purjein laskemassa kruunun kylkeä. Tyven silmä tarkasteli manööveriä ja katsoi Alastalo tarpeelliseksi varoittaakin vierasta, ennenkuin laskeutui lapakalleen käsivarsiensa varaan reilingin laitaa vastaan paremmin seurataksensa menoa. 'Älkää kamfiilatko vaan kylkivieriä, pielet ovat tuoreeltaan tervatut ja tulee tullijahdin maalikin turmelluksi!' neuvoi hän hyvänahkaisesti ja sylkeä tupsautti kuin pehmikkeeksi laitojen väliin. Minäkin olin mennyt seisomaan Alastalon rinnalle reilingin viereen, nojaskelin siinä ja katselin, jotta tullilla olisi höyliimpi vastaanotto, ja puhelin minäkin jotakin puhuakseni, kun ensin olin lykännyt mällini, jota siihen aikaan vielä pureskelin, toisesta suupielestä toiseen. 'Sopivasti tulittekin!' sanoin, 'katselin juuri lootaa eteeni!' sanoin, ja sylkeä mojautin minäkin harmissani, ja aika laimiskan, mutta tullijahdin kannelle. 'Älä hiivatissa, Härkäniemi, ärsytä niitä, on tässä muutenkin peliä tarpeeksi!' ähisi Alastalo korviini, mutta tullikapteeni oli jo kuin pyhä pyry oman jahtinsa parraspuun takana, silmät krihasivat päässä niin, että piippunsa olisi sytyttänyt kipinöistä. 'Ele sylkke, kollopärkkele, fiinil kruunun täkil, kyll' mine sinu viel' opeta, Herkkeniemi fogdipahus, parttatas siivoma!' tiuski hän ja punotti niin vihaisesti, että minä jo olin kysymäisilläni, 'Rymättylästäkös ollaan ja silakanpää nielty kurkkuun', mutta Alastalo kerkesi ennen. 'Vai tuli kapteeni tänne rommipitoja jatkamaan?' puheli hän ja seisoi niin leveänä, kun minäkin autin hartiamitaltani vieressä, reilinkinsä takana, että tullijahdin puolella saivat tosissansa katsella, miltä puolelta parraspuuta miehen sopi luikkia ylitse, jos ikäänkuin oli asiata meidän kannellemme, jota heillä ilminähtävästi oli siitä päätellen, että niin monta nokanpäätä kuin niistettäviä oli tullijahdissa, nyt tungeskeli tullijahdin partaan takana. Alastalo kuitenkin vain jatkoi levollisia hampaistansa ja puheli, niinkuin tullikapteenilla olisi ollut kiiru Turusta hänen pakinoilleen. 'Paraaseen aikaan osasittekin tulla, kun juuri on Tukholmasta palattu ja rommi tuoretta, viime kerralla jäivätkin pidot kesken: mikä kiiru kokille tulikaan, kun toimitti lähtemään!' puheli hän ja siirteli reilinkinsä takana tukevaa liivipuoltansa huomaavaisesti ja sopumiehenä aina sille kohdalle parrasta, josta edestakaisin kannellansa hyppelevä tullikapteeni oman reilinkinsä takaa katseli itsellensä paikkaa, mistä sopivammin harpata ylitse meidän puolellemme: täytyihän kruunun miestä puhutella höövelisti ja suoraan partaan, eikä noin vain karsaasti ja olan ylitse sivukantilta! 'Rummi, rummi!' kihisi kapteeni ja ähisi laitansa takana kuin pörriäinen ruudun pinnalla, josta ei pääse puskemallakaan lävitse. 'Sinu rummi kui sontaliemi: kokki kuulema kui Pukkila Pihlman hokema sinu korvalehte: sinu juottamas hoono rummi tullihärroil, Pukkila, prehti mies, sanoma: hoono rummi! ja sylkemä! Sinu, Mattsson, puheli viimis kerta paljo klookust, minu ajatteli perä, ko minu klaarantus: sinu ei ole yxikertane mees, niinku sinu naama, sinu olema kaks'pohjanen mees, sauma all' toist' tyykki ja siin tyykis vast langatte oikki färi. Minu funteerasi koton, ajatteli sängys ja muistin kaike: vaarallinen mees, site poikka teyty pittä silmä all!' ajatteli ja sanosi muijallekin, heretin kuorsamast ja sanosin, 'ens' viikol', muist' se, ja san se minul, ens viikol minu teyty taas Alastalo rantta ja luurama, ko Mattsson tule uudelt reisult, se seila flinkist!'

»Tullikapteeni oli jo viimeisiä puhuessaan ja Alastalon hiljaisista manöövereistä huolimatta jahtimme kannella, oli loikaissut tasajalkaa minun ja Alastalon välitse, ja luikkivat siellä jo muutkin tullihessut, oli jo joku vääntämässä kannen luukkuakin auki, ja lasti näkyvillä, suolasäkit viattomina päällimmäisinä. Tullikapteeni seisoi jo luukun suulla ja katseli täyttä lastia ruumassa: 'Sinu seilama tell kertta teys lasti, Mattsson, oikke iso lasti, paljo soola?' puheli hän pirusiaan ja silmät pelasivat Alastalossa niinkuin olisi ollut hyvänahkaisempikin mies kannella. Ei nyt ollut kiirukaan enää, kun oli niinkuin kourassa se, mikä oli otettavissa: ei kissakaan silloin enää kiirettä pidä, kun on hiiri leikiteltävänä pussikkain pitimissä. 'Flinkki mees, sinu kelmi!' puheli hän siis ja taputteli kehoitteli Alastaloa olkapäälle: esimaku oli niin hyvä, että kuolan märkää tihkui äijän toiselle suupielelle. 'Rummi maistuma hyvi, ko syyni ohitse!' sanoi hän ja pyyhki tuhri parran karvoja kämmenellään, ikäänkuin olisi totilasin kumoomilta jo jouhia kuivattava. 'Teys last!' puheli hän pakisi kiiluvin silmin ja oli niin tyytyväinen, että kieli nytkin pääsi rymättyläläisille jenkoillensa, niinkuin maistellessa. 'Oikke lysti katel noi toimelist lasti, ko o nii uskolisest tuuvattuki, ete rao kaltastakka nää säkkette välis, vaikk nenäklaseil sihtais. Onks sinu lastis ruuman pohji myöre noi tihuvast larot: sualsäki saaki tuuvatuks pali tiivemäst lastisse, kon sokertopi kiäriväise, vai kui? Joku teist sanosikki, ett sokertopi ova pahuksi kiärimä! Mut sanommar vaa, ett paljo sinul o sualoi lastis, jos kölipuuhu ast säki kaik o sama natsuuni. En minä mittä eppäl, mut viran pualest täyty ruvet muljama. Paremi minä sinu järjestäs ny kuitenkis ajattele ko enne, kos ain oles seilan pualilastei haminaha, nii et o harmittan sinu turh vaevas ja engelsmanni pualväline kiussamine!'

»Blomberg oli niin hyvänpaisteilla, että kieli hikosi sanaa, kuin heruva kinkun kylki rasvan helmeä hauteessa. Eihän silloin ole ryypyn kiirettä, kun tuoppi täytenä vaahtoaa edessä, ja sieraimet ensin ahmivat osansa lemasevasta ennenkuin kurkku siemaisee omansa nahkoihin! 'Suala kuitenkis tarvita!' puheli hän, 'ja kruunu o kovaste tytyväine semmossi alamaissi, ko ova nöyri ja lauppiai ja seilava riskiläs ilman tiänstiäkki rehelist suala maaha. En mar minä semmossi ihmissi kyll ymmärr, enk usk olevanka, mut häppe minä rehelisest ja ihmettele perästkässi, jos täsäkin paikas ny kölihin ast tuhdata, eik enämppä tul framil, kon karvast suala ja tyhmi säkej. Mut täyre lasti sinä täl kerral ole seilan, Alastalo, ja siit sinul pitä ol kunni! Minä kiro ain ja väliste väkevämmästenkin, ko luuku avata ja ruuman pohjal on lasti semmone kasa kon kirpun paskamurunen, ja säki päälpäätteks sikisoki hajustoil ruakottomast pisi ruuma, niinko joku olis oll sohrimas lastis enne minu! Sinul ovakki säki vähä nätiste tosa rivisäs!' kehui hän ja katseli Alastaloa silmävalkuaiseen, niinkuin kahvinkäristäjä paahtimensa sisuksiin, jokos pavut ruskettuvat. 'Tekis miäl vähä häälyttä päälmäist, ja katto, mitä all mahta oll!' sanoi hän, ja katseli miehiänsäkin, jotka seisoskelivat luukun partaalla, odottaen, mitäs kapteeni käskee. Koirakin nuolee suupieliänsä, kun oikein on herkunpala pussikkain välissä, ja nuolasee parikin kertaa, ennenkuin malttaa sovittaa kulmahampaan sille katsotulle paikalle, jolta luu narskuen murskautuu ja ytimen hyyde pihoo hersettään ikenten ahnaville.

»'Joo, joo!' venytteli Alastalo, jolla ei ollut mitään syytä joudutella jutun menoa, ja joka väliaskareeksi luurasi rantamäkeä päin, joko Jannea mistään kuuluisi. 'Juu, juu, sanon!' puheli hän, ja nieli, jos kapteenin sanoissa tuntui ruodon kaltaista. 'Kapteeni viime kerralla neuvoi salissa, ja minä ajattelin, että koettaisko pahus sitäkin, kuulustelisi kokeneen puhetta ja pistäisi kerran täyden lastin, ei hullummin kuitenkaan käy, kuin siten, kuinka luonnistaa! Ja hyvinhän kävi, koska lasti nyt on kotorannassa ja haminassa, säkit siivosti ja kapteenikin kiittelee, tullikin paikalla kuin tilattuna, niin että syyni menee siinä kuin lossauskin! Hyvinhän lykästi, sanon, ja kapteenin ansiosta tässä nyt on täyden ruuman lasti muljattavana, ennenkuin taas päästään rommeille. Vaikka eipäs sitä aina tiedä harpassa, kriipaseeko jalka sittenkään partaan kamaraan ojan toisella puolella, vaikka luulee hyvänkin puhdin saaneensa. Tälläkin erällä' -- Alastalo kääntyi, ennenkuin jatkoi, verkakseltaan katsomaan olkansa ylitse Kaaskerin raumaa kohden Seksmiilarin puolella ikäänkuin tarkastaakseen, oliko kurkun suu mereltä käsin puhdas.

»'Tälläkin erällä --' aikoi hän jatkaa, mutta Blomberg oli liika hyvillänsä malttaaksensa odotella, kunnes jotain valmista läksi Alastalon leuasta. Hän oli jo taputtelemassa Hermannia uuden kerran olkapäälle, täytyihän hyvitellä edes miestä, joka oli niin selvästi kiikissä, kuin Alastalo tässä pilivinnissä oli. 'Sinu vaarinottavaine mees, nouta hyve neuvo ja seila teys lasti!' puheli hän ja kehui läiskytteli toista niinkuin tyytyväinen paistinostaja hyvää reisipalasta kaupungin torilla. 'Hyve reisu sinul' Mattsson?' kyseli hän hyvänläämältänsä ja oli silkkaa kamraattia. 'Sinu jahti seilama flinkist, minu melkkest förseenasi itten!' maisteli hän lykkyänsä. 'Mainio matka!' myönteli Alastalo, 'ja onni vielä parempi!' lisäsi hän. 'Sitä minä tässä juuri rupesinkin sanomaan', jatkoi hän, kun sai pitää suunvuoron, 'että lykky on joskus parempi ihmisellä kuin ansio. Kelpaa minunkin tässä nyt kruunun turvissa, mutta parituntia sitte en minä olisi maksanut koko minun lastistani enempää kuin jahdistakaan, en rommiryypyn hintaa: engelsmanni ei leikittele jahdin kanssa, jonka se on napannut. Onneksi on Jumalalla kuitenkin ollut järki ja hyvä aika Kihtiä vaarnatessaan ja pistänyt sinne karinaakelia pystyyn, niinkuin piikinharia hevoskrapaan: manuaarikin pelkää kolisemista kölin alla, ja fregatti, peto lennolla ja haukka siivillä meren lakeoilla muuttuu lakeaksi linnuksi vesillä ja saa siipensä siivoon, kun karit kihisevät keulan edessä ja jahti varpusena puikkii kynsistä sinne, missä rannan irvet avaavat raumain rakoa vain pyrstön viistämän leveälti! Sinne Seksmiilarille minä Kihdin karien taakse engelsmannin äsken jätin niistämään nenäänsä, jos kanuunoista lähti räkää, ja minun puolestani saa siellä pysyäkin, jollei äkkää Kaaskerin raumaa tuossa ja lähetä luuppiansa katsomaan, oliko meillä suolaa vai, kun niin oli kiiru!' Alastalo väänsi taaskin niskaa ja selkäpuolta katsellakseen uuden kerran Kaaskerin rauman suuta kohden, ja kuulusteli palasen aikaa Seksmiilarin kohinaa. 'Vaikkei nyt sentään pahempaa hätää enää ole, kun on kruunun miehiäkin puurissa!' puheli hän kotvan perästä ja kääntyi turvallisen näköisenä Blombergiin.

»Tullikapteeni sai kuin äkkitikun naurunsa sormenpään hellinpään ihopaikkaan, parrasta oli paikalla hörähtely hävinnyt kuiville kuin viheriänmehevä lakastuneesta perunannaatista aidan riukupuulla, ja kaksi hyvin pylleröistä silmää tirrasi harillansa Kaaskerin rauman tyhjään suuhun, ikäänkuin sieltä härisisi jo engelsmannia lahdelle kuin puskiaista potkaistusta kannon tyvestä. 'Engelsmanni!' kiljahti hän, ja kaksi tukevaa tullimiehen kinttua vavahti täkillä, niinkuin neljä seipäävää sääripiippua vikurin varsan alla, kun puskassa krapahtaa tien varrella. 'Engelsmanni!' sanoi hän toisen kerran, mutta karku ja kakspari oli kuitenkin lykätty siihen seuraavaan tinkaan, jolloin niitä ehkä tarvitaan, ja epäluuloinen silmäpari riippui nyt kärkineen Alastalon tällä hetkellä liikkumattomassa parrassa. 'Luuraako sinu pahus minu taas, sinu kelmi mees?' heltesi hädässä Blombergin hampaista, silmä oli kerjennyt hyppäyksen avoimen luukun suullekin ja säkkien kutsuville pylleröille ruumassa, livahtaakseen takaisin Kaaskerin nokan salaperäisesti viljuville vesille ja sieltä nopeasti epätoivoisen kerran Alastalon yhtä suljetuille kasvoille. 'Sinu olemas koira ja totinen ketun naama, ja sinu jekuttama minu päi silmi?' koetti kapteeniparka kolkuttaa tiedon murenetta itsellensä, niinkuin takoo voimattomin käsin rautaporttia se, joka huomaa itsensä teljetyksi lukon taakse, ja tirkisteli Alastalon hievahtamattomaan partaan, kuin mihinkin hyvän ja pahantiedon puun lehvävastaan.

»Armahtihan Alastalo toki miesraiskaa. 'En minä kapteenia uskomaan pakota, jollei kapteeni uskoa tahdo!' puheli hän ylen tyvenesti, vaikka kuitenkin hiukka terävämmällä äänellä kuin ennen: hän huomasi, että hänellä alkoi olla sakara käsissä. 'Mutta kyllä minä engelsmannin tunnen, kun minä engelsmannin olen nähnyt. Eikä se ole sanottu, että he juuri tänne ensimmäiseksi löytävät, vaikka laskisivatkin sluupin vesille. Eikä kaiketikkaan tämä se sama laiva ole, joka mennä suvena lähetti sluuppinsa Kaaskerin lävestä Kivivedelle nuuskimaan?' puheli rauhoitteli Alastalo tullikapteenia, joka seisoi täkillä kuin tulisilla hiilillä.

»'Tuosta ne tulivatkin, minä istuin juuri tuvan akkunassa ja katselin, kun sousivat lahdelle kahdenkymmenen miehen voimalla!' lausahteli Alastalo edelleen kuin hyviäkin muinaisia muistellen ja osoitteli peukalollaan Blombergin kalpevaksi muuttuvan nenän ohitse Kaaskerin nokkaa kohden. Alastalo naurahteli. 'Tulimme miesmäisiksi silloin kylässä, ja kun engelsmanni meitä syhyttelemättä -- minun oli jahtinikin Naution takana piilossa -- sousi sisään Kivivedelle, niin lähetimme sanan -- minä luulen, että se oli Härkäniemi, jonka pääknuppi silloin hullutteli! -- lähetimme sanan Karjamaahan ja muihin lähitaloihin, että nyt on hyljeparvi sihdissä, jos vaan on hyljepyssyä mynningillä ja miestä takana tarpeeksi Kaaskerin rauman kummallakin rannalla. Parin tunnin kuluttua meitä olisikin ollut koko liuta paikalla ja koolla ja reikiä olisi vissisti paukuteltu engelsmannien punaisiin takkeihin kummaltakin puolelta rauman läpeä, ellei engelsmanni lykyksemme olisi ollut meitä liukkaampi ja jo soudellut ulkona Seksmiilarilla, kun me olimme pyssyinemme postissa kivien takana. Lykyksemme, sanon, sillä mitäs olisi taloistamme ja kylästämme jälellä muuta kuin kekäleitä, jos olisimme päässeet paukuttelemaan, ja engelsmannikin tullut fregattinensa katsomaan rauman suulle, mitä leikkiä täällä pidettiin. Kyllä engelsmanni tien tänne osaa, jos tahtoo!' puheli Alastalo kuin muita hyviänsä vain olisi puheskellut ja rauhoitellut, vahdaten kuitenkin koko ajan vaivihkaa myöskin rantamäkeä päin. 'Mutta en minä sentään usko, että engelsmanni tällä erällä nokkansa tänne pistää, en usko oman lastini ja suolojenikaan vuoksi!' lisäsi hän, kun alkoi nähdä valkoisen tukantupsun vilkahtelua ahteen takana.

»'Kas, kun tuulikin on täydessä luoteessa ja puhaltaa koko vahvasti!' puheli hän ja katsella tähysteli tuuliviiriä tullijahdin topissa. 'Hyvä tuuli teillä Turkuun, kun syyni on lopetettu, kapteeni, lykkää pyyhkii perästä astiata kuin piru noitaa luudan tyvellä pääsiäisenä! Mikäs hätä teillä, jos engelsmanni aivastaisikin Kaaskerin lävestä sisälle: miehet puuriin vaan, seilit länsiin, ruori alalaitaan ja sen hemmetin kyytiä tyhjin astioin Turkua päin, niin että ota kiinni, engelsmanni, jos hännästä saat, ja soutaen kerkiät! Toista minun, seilit alhaalla, trossit kiinni, jahti raskaassa lastissa: minun suolojani ei pelasta mikään, vaikka piru messuisi ja piispa kiroilisi!' Alastalo oli nyt jo huomannut, kuinka Janne, Janne Pihlman tuolla, tulla vilkaisee rantamäkeä alas, minkä tukanharja juurillansa päänahassa pysyi ja jalannappula kerkesi tromppua siirtämään, pojalla hekotti naama punaisena kuin keitetyn krapun pinta.

»'Mitäs odottelemisia ja kirkonmenoja me nyt tässä oikeastaan enää pidämme, suoritetaan syyni, koska luukkukin jo on avattu, niin päästään pikemmin rommeille!' puhella hoputteli Alastalo, kun oli saanut kirvotetuksi silmänsä pojasta. Hän oli nyt ylen tyventä miestä, selvästi hänellä ei ollut muuta mielessä kuin ilman kantit ja tuulen haisteleminen. 'Luodetuulellakin ovat semmoiset konstinsa, että se ehtoommalti lakenee, ja mikäs silloin lakaisee tullijahtiakaan Kivivettä pitkin, jos tässä niinkauan laiskotellaan ja nenänkyynärää kasvatellaan, että engelsmanni sittenkin lykkää nokkansa horisonttiin!' sanoi hän ja siemensi ajatusta Blombergin päähän. 'Likistävätkös kapteenilla patiimet varpaita vai?' lisäsi hän samassa muka osanotolla katsellen, kuinka tullikapteeni todella tanssi semmoista varvasvähtiä täkillä luukun partaan ja reilingin välillä jahdin kannella, että yksinkertaisella olisi sillä hetkellä voinut tulla mieleen pahempiakin pelkoja kapteenin ja vaikka hänen housujensa sisällön puolesta, kuin varpaan ahdistukset. On sitä sisukunta lyönyt löysäksi miehellä helpommissakin tapauksissa, kuin niissä pinteissä, joissa Blomberg ilmeisesti nyt hyppeli sielun ja ruumiin henkselit yhtä piukalla: selvä asia kuin oman nenän knuppi oman kouran pitelemiltä oman naaman taulussa, että suolasäkkejä luukulla ei tarvinnut kuin kyhjiä kyljilleen ja sokeritoppaa vilkotti ruumassa enempi kuin oma mako uskalsi ajatella, mutta pääsikös niitä kyhjimään nyt! Silloinkos juuri hellitettävä kynsi nuotan köydestä, kun apajassa polskii näkyviltä siian niskaa niin paksulti kuin padassa puuron puhivaa!

»'Engelsmanni tulee, engelsmanni tulee!' kuului samassa jo mäen törmältä. 'Ne tulevat, ne tulevat!' huohotti Janne jo sillalta, minkä läähöttävistä keuhkoista ilman ääntä lähti. 'Minä juoksin, minä juoksin!' puhisi hän sillalla, ikäänkuin sitä tietoa saattaakseen olisi vähissä hengin törmäissyt paikalle, ja ikäänkuin tullikapteeni sitä asiaa kuullakseen olisi silmät tapilla karannut meidän jahtimme maanäärisen reilingin viereen. 'Kumpelilta näkee, Kumpelin vuorelta minä katselin!' hoki Janne niin hengästyksissään, että minäkin olisin uskonut toden olevan kysymyksessä, jollen olisi paremmin tiennyt. Pojan pahus oli luhdin nurkan takana vähdännyt tallipässin kanssa, joka siellä oli vasikkain kanssa laitumella, ja jonka hän kureissansa talvella oli opettanut puskusille, kun sitä tarttui sarventynkiin: siitä hän oli hengästynyt. Oli, naskali, järkevästi kyllä, arvellut, että mitäs hän Kumpelille asti turhia karaa metsiin, kun häntä likempänäkin tarvitaan ja kukaties pikemminkin kuin arvaakaan, oli jäänyt siis luhdin taakse, josta sopi kytätä laattian alatse, miltä asiat sillalla kulloinkin näyttivät, ja välillä mänkiä sarvisilla pässin kanssa, että sai verensä vähän liehtomaan. Sieltä, luhdin nurkan takaa, hän siis nyt oli kiilinyt paikalle, kun hänen mielestään tullikapteeni oli luhdin alitse katsoen vihtonut käsiään semmoisella tavalla, että nyt hän loikasee luukun suusta ruumaan, oli kiilinyt paikalle ja huohotti nyt liehotti pässin tappelujaan jahdin reilingin varassa sillalla. Siitä teosta Alastalo hänet sitte palkaksi ottikin myöhemmin kokiksi ensimmäiselle reisulle kuunariinsa ja opetti pojasta merimiehen!

»'Kumpelilta minä katselin!' puheli poika, 'laskivat manuaarista juuri sluuppia vesille, kaksikymmentä miestä minä laskin, kun istuivat airoihin.' 'Mitä sinä kohiset, poika!' puheli Alastalo, joka myöskin oli tulla kävellyt samalle puolelle jahtia reilingin partaalle tullikapteenin viereen. 'Poika on nähnyt vuorelta jonkun fiskarin viskelemässä paatistansa verkkojansa veteen merellä, ja silmät iiranneet niin, että tulee puhumaan historioita tänne!' rauhoitti hän kapteenia. 'Missäs sinä olet lorvaillut keskellä parasta arkipäivää, kun et ole auttamassa!' marisi hän Jannellekin. 'Saat hypätä ruumaan ja autella tulliherroja säkkien sanelemisessa, niin että päästään alkuun ja tullaan valmiiksi!' käski hän. Tullikapteeni oli kuitenkin jo saanut Jannea takinrinnuksesta ja pudisteli käsissään häntä siitä, ikäänkuin totuus lähtisi paremmin napeista piukottaen. 'Mite sinu nekemä? Mite poika puhele? Engelsmanni tule? Joko kohta tule?' Janne oli nyt jo puhaltanut pahimmat puuskutukset keuhkoistansa ja oli siriä puhumaan. 'Kumpelilla minä olin, Kumpelin takana uukolla koskelon pesää hakemassa. Kiipeen juuri ja olen uukon suulla, kun katselen Seksmiilarillekin, Katan taakse. Iso engelsmanni siellä ankkurissa, kolmimastoinen fregatti, kanuunat luukuilla. Laskivat juuri sluuppia vesille, kaksikymmentä miestä airoihin, keula päin Kaaskerin läpeä. Minä puusta niin nopeasti kuin pääsin: tulevat polttamaan kylää ja taloa!' Tullikapteenilla olivat silmät harillaan päässä. 'Olekos vissi asia, poika, vissi asia silmän blinkkaamatta?' 'Niin vissi kuin pässin sarvi!' vastasi Janne, jolle kai tuli mieleen äskeinen vähti, ja räpyttelemätön silmäpari katsoi valkuaisen hievahtamatta rehellisen pojan naamasta tullikapteenin vielä rehellisempään, vaikka tällä erällä levottomanlaiseen partaan: minäkin silloin ajattelin, että pojasta tulee vielä flinkki merimies! 'Paljoko pitkä matka Kumpelin vuori, mine juokse kattoma, puhuko tosi?' hätisi kapteeni. 'Runsas ruotsin virsta!' sanoi poika pleikkaantumatta. 'Ja kaksi alhoa välillä, jotka täytyy kiertää, toinen oravapetäjän puolelta ja toinen jänispuskan takaa päin ketunkiveä teerenkuusen vieritse!' lisäsi poika kuin hihasta omia kurejansa riimaten. 'Oravapetejä? jenispuska?' hölmistyi kapteeni, mutta ei kerjennyt selvittämään sekaisin meneviä järjen lankojaan päässään, kun Janne jo painoi omien livistimiensä peittimiksikin helvarin vartta tihuvammin sitä laitaa vastaan, jolta nyt keula nostettiin ventaan. 'Kohta ne ovat Kaaskerin lävessä, niillä oli iso kanuuna ahterissa ja toinen keulapiikissä ja sousivat repelivät kuin vietävät, mies keulakanuunan takana kyttäsi niinkuin pässi sarvenvarttansa pitkin ennenkuin pukkaa!' lateli poika niin syntisesti, että minäkin jo, vaikka leukani sillä hetkellä oli viaton, aloin tuntea synninsaivaraa parrassani. Enkä kiellä sitäkään, että mekin, minä ja muut myöskin, jotka jahdissa asian paremmin tunsimme, että meilläkin silmät sillä hetkellä olivat vähän knapillaan päässä ja vahdissa samassa Kaaskerin nokassa, ja että selässä kulki semmoista, jota kutsutaan viluksi, kun ajatteli, että jos sittenkin kallion takaa juuri sillä haavaa stryykäsee lahdelle kanuunan mynninki ja punaista mannia takana: Janne oli totinen poika kuin Jooseppi veljiensä viljasäkkejä muljatessa!

»Mitä tullikapteeniin tulee, niin häntä ei tässä puhdissa enää olisi pidättänyt pirun pihtikään meidän täkillämme, ei vaikka Alastalo olisi auttanut vierestä ja roikkunut silloisten kymmenen leiviskänsä painolla Blombergin jakun korttien liepeissä: tasajalkaa oli kapteeni oman jahtinsa puolella ja muukin besättninki saman vilkan kruunun reilinkien takana. Olen minäkin manöövereissä joskus ollut, mutta niin sivaa minä en elämässäni ole nähnyt liikuttavan prässeissä, kuin tullijahdin täkillä silloin, yks' kaks oli ratti nakattu kapteenin omissa kourissa siihen kehrään, että keulalla ei ollut muu edessä kuin pusertaa päin sinne, mihin myötätuuli painoi ja purjeet köysien kurottimilta leveöinään naakelien kiristyksiltä pyyhkivät. Siunaamaan emme me kerjenneet jahtimme kannella, saati hattua hyvästiksi heiluttamaan, kun Naution nokan takana enää näkyi tullijahdista vain vanavesi, ja Blomberg keulapuun kiehumilta paineli Kivivettä myöten sinne käsin, jossa engelsmanni jäi ahterin taakse, jos oli takapuolella, mutta jossa järkikään ei saavuttanut äijää tukanhaivenoista kiinni, ennenkuin kukaties joskus vasta Turussa Turun möljän kyljessä.

»Emme me sentään häntä suremaan kerjenneet rannassa, ennenkuin joskus vasta totipöydän ympärillä täällä salissa, sillä sillalla oli sillä kerralla lastista totisesti tavallista piukempikin taksi ja miesten selkien höyryttävä, ennenkuin ruuman kaikki pinot olivat losatut. Kyllä sinä sillä reisulla, Alastalo, olit ollut tavallistakin ahneempi, ja kun viimein sai ojentaa selkäänsä ja pyyhkiä hikeä otsalta, niin tallessa oli makasiinissa sokeria ja kahvia pienemmän maaherran läänin varalta ja jokaiseen rantapuotiin porvattavaa suviviikoiksi!»
Härkäniemi vaikeni. Jutun kestäessä oli toinen kahvikertakin kannettu ympäri salissa, tällä kertaa yksin Siviän hoimin, koska enää ei ollut vehnäskoriakaan tyrkytettävänä ja Eevastiinalla oli tuvassakin tarpeeksi juoksemista ja kansien nostelemista, käskemistä sinne ja hohkaamista tänne, ennenkuin totivedet ja muut räätit ja ateriat olivat, mikä kiehutettu, mikä paistumassa, mikä muuten vain valmiina kuoreltaan ruskeumassa, haisteltu, maisteltu, sokerin suurusteltu tai suoloin höystetty, kaneelein ripoteltu tai kauhoin kuohkaistu, puheltu vasemmille ja hoputeltu oikeille, toimiteltu käden täydeltä ja hyöritty hameen pyörimiltä. Härkäniemi siis vaikeni ja huomasi kummikseen tyhjästä kahvikuppiparista kourassaan, jota Siviä juuri oli noutamassa häneltä pois muitakin tyhjiä kuppeja salissa kootessaan prikalleen, että hänkin oli juttelemisen kuumissa noukkinut toisen kahvikuppinsa itselleen prikalta edes Siviää silloin huomaamatta, ja juonutkin sekotellut koko hyvän liemen niin äkkäämättä, ettei maun tietoa ollut suussa enää muuta kuin muistelemalta.

»Puhelin paskottelin ja meni mistiin koko kupin täysi suulta!» harmittelikin Härkäniemi Siviälle tyhjää kuppiparia prikalle laskiessaan. »Kiusankappaleet koko Blombergit ja, miksen sanoisi, koska ajattelen, Jannet myöskin, kun juoksevat parroille parastikään, kun ihmisellä olisi parempaa tekemistä ja tyttölapsi on kantanut kahvinkultaa maisteltavaksi! Pitäisi minun ijässäni miehen olla oppinut sen, että viljelee kahdesta samanhaavaisesta asiasta niin silmäänsä kuin suutansakin aina parempaan: unohtaa muinaisten sumut silloin kun paistaa edessä tuore poskipari vereksiltään ja kasvojen kukkivilta katseltavana, ja painaa jutun sammaleet poskihampaansa juureen siksi ajaksi, kun kuppi lemuviltaan tuhlaa hajujansa kourankoparoilla ja liemenaltis hilkuttelee tassin pohjilla hemanmakujansa huulen hörpättäväksi!»

Härkäniemi naureskeli partansa muhoovilta ja silmäinhiiret kulmakarvojen alla viliskelivät rohkeasti omilla luvillansa, koska hänellä nyt kuitenkin taas oli Siviä edessänsä sen tuokion kestämän, jonka koura tarvitsee sovittaakseen tyhjän kuppiparin odottavalle prikalle, ja koska aina on jokainen mukava elämänpisara maistettava niiltä kierahtamiltaan kuin se tipahtaa kielen päähän, jottei katuisi perästä päin ja nielisi tyhjiä. »Jauhaa jaarittelee tässä niin, että päästää neitoihmisen ja sinun kaltaisesi jumalanihmeen prikankukkuroin ohitsensa sanan puhuttelematta ja suunsyljelläkään kiittämättä, vaikka käsi korjaa kupin, ja että nielee liemensä tuntematta suussansa kahvinmakuakaan omaksensa jälestäpäin!» haikaili hän ja pahoitteli itseänsä. »Ikäloppu ja vuosien hamilo semmoinen lammaskin, joka ruohon purtavilta ja vastaan vehmaksilta kiipee kallion kaljuille veisaamaan ja suree määkii tämänvuotisilla vihannoilla mennäkevään kuivuneita kuloja: haikii kaluaa aidan harmaat seipäät ympärillään sammaleen kuoriltansa sensijaan, että hahmisi turvan kerkiämiltä tuoretta hampaisiinsa, minkä keto verestä kasvaa! Vanhaksi ihmisen täytyy tunnustaa itsensä vasten luontoansakin ja ymmärtää, että ijän kaihi on kutonut verkon silmukkaa silmäin kaihtimiin ja kangistanut veren viehtimiä, jos vasta senjälkeen kun aurinko jo on maillansa, ehtoo laskenut ja selkää värisyttää, alkaa kääntää vilupuolta päivän lämpimille ja hahmia sädettä yllensä ilman kylmyviltä, ja jos vasta kupin tyhjää prikalle sovitellessaan myöhiksi katumisikseen ymmärtää, että kuppi on täytenäkin liekkunut käsissä, vaikkei siunattua ole huomannut kourassansa kiittää sen parhaitansa lemutessa, ja että neitosen armo on tarittimensa kuormin kukkaviltaan kulkenut ohitse, vaikkei silmä suomuiltansa ole tuntenut liehtivää luomillansa eikä veri varjoiltansa lämmön läsnää vierillänsä, ennenkuin kaunis on askelilla kaukaisiinsa, ihana loitoilla siipiensä viuhkein, ja jäävällä vain sydämen karsinassa muiston värisyttävä vilu!»

Härkäniemi puhui nauroi muhooviltaan ja vakaitten kasvojen silmävarkaissa kilotteli tosi ja pila kuin tumman heije ja välkyn pilke auringon hilkuttamilla veden läikkymillä: eihän kaiketi, kun sanan lykky ja suunvuoro oli ihmisellä, pitänyt koreata laskea kiittämättä sivutsensa ja päästää neitosenkuvaista korvalehden hiilumatta laattian laveoille loittonemaan!

Kahta asiaa minun omatuntoni ei niele tikun pistosta sielun kurkussa tuntematta: siunaamatonta nukkumista ilman ristikäden rukousta ja tytönheleää askelilla ilman sanan hivelää korvissansa! ajatteli Härkäniemi ja oli tyytyväinen partansa peitoissa. Eikähän Siviäkään muuta tainnut tarittimensa takana kuumilla jalansijoillaan kuin nauraa hänkin helkkivin hampain, vaikka punan lento lehotti valtoiminaan kasvoilla. Eihän sopinut suuttuakaan, kun oli sydämenpohja hyvillänsä: kukas tepposiltansa närkästyy? Tunsihan Härkäniemen sedän: Vilhovelhokin pihalla, turrukarva, tupsukorva, vihoinkos sitäkään raski kovitella, kun se yltämiltään hyppi kömpelöltänsä ympärillä ja valtoimiltaan killisteli uskollista silmäparia ja tuhri turvallista turpaa ylenpalttisen suosionsa ja karvapussikkaisen ystävyytensä osoitukseksi. Ja olihan korvan kajailemilla vielä Jannenkin nimi, Janne Pihlmanin, korjattu valppain askareen juoksuilla äsken puheen kuulumilta hienoisiin lehtiin hiuskuherain varjossa ja kätketty nopein neitomielen sopukkoihin: sitäkös kättä yrmien tyrkkisi, joka parailtaan kurottaa kukkurantäyttä marjarovetta kouran hahmimilta noukittavaksi, ja siitäkös torupalkoin kiittäisi, että sydännupukka visertää iloa enemmän kuin poskiparat mahtuvat onnensa ylpeyttä punastelemaan! Ei Siviän, Alastalon korean Siviän muu auttanut muhoileviansa katselevan vanhan Härkäniemen sedän edessä, kuin punastella, minkä nuorilla kasvoilla oli ihonhipiätä herkkimässä ja kerjetä tarjottiminensa ja tytön hiusmarron alla kiertävine ajatuksinensa niin nopeasti kuin kepeä nilkka kantoi sinne päin salia, jossa oli etukamarin ovi avoimiltaan pelastamassa kenen hyvänsä silmiltä niin kiirehtivän neitosen kuin heläjöivän kuppitaakankin: ei edes Janne olisi puoleltansa salia saanut tällä hetkellä luvalta katsoa rientävää kasvojen helakkaan kuumaan.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot