Alastalon salissa 5/23

Viides luku.

Siviä kantaa kahvin sisään ja Alastalon Eevastiina on emäntä salissa, Langholma on juhlallinen ja Härkäniemi ajattelee erilaisia, elämän kukoistusta niinkuin turhuuttakin ja on onnellinen siitä, ettei hänellä ole vaimoa, mutta kyllä toppakahvit.

Salissa oli semmoinen tuokio, joka aina sattuu asioissa alun edellä, kun rihmat rupeavat olemaan juoksuvalmiina rullilla ja kaikki tietävät, että nyt oltaisiin siis valmiit alkamaankin, mutta jokainen odottaa toistansa ja vähän itsekukin kuljettaa silmää ympärilleen: kukas tässä nyt yskäsee ensiksi ja sanoo sanan, että alkuun päästään, sinäkös vai minä vai muista joku toinen? Alastalo puolestaan, taitomies ja verkas siinä paikassa missä nopeankin on liikuttava verkkaasti, oli vähän siinä puhdissa kuin kalamies, joka siimaa läpäten lykyllä myötäen ja onnella noutaen pikku hiljaa on johdatellut ja hivutellut leiviskän hauen paattinsa viereen polskimaan ja nyt katselee arvellen ja oman kielen liikkuvin, potkun tahtia ounastellen, milläs nykäyksellä minä piuvasen, että peto pätkäsee oman purston vinkauksin itse itsensä paatin partaan sisäpuolille, ja saaliin selkävä siiman katkeematta loiskaa tallessa teljuilla. Langholma taas, hän oli vieraissa ja johdettu keinutuoliin salissa, eikä sen miehen sovi läpätä kieltä ennen aikaa, joka on saatettu paikalle äänenantajaksi silloin, kun menot avataan ja asiat asettuvat seremoniiaan. Härkäniemi myöskin, hänellä oli piippu paimennettavinaan ja levollinen olo sohvan päässä, ja mitäs hän muutenkaan silloin puhui, kun ei tarvinnut puhua, mies on yhtähyvin hiljakseen kuin viljelee suutansakin, ja ajatuksen lanka on yhtä mukava päässä kuin pakistunakin. Pukkilan tiedämme, hänellä olivat omat ajonsa ja jahtinsa ajatuksissansa, eikä sitäpaitsi liukaskaan kieli aina ole syljessä, Lahdenperän taas oli pidettävä fasuunaa kasvoissa, että oli mies, varsinkin lautamiehen arvoinen mies tänäpänä sen väärti, kuin pitää olla väärtin sen, jonka metsästä kukaties vielä rakennetaan parkkilaiva ja joka juuri sen asian vuoksi nyt istuu Alastalon salin peräsohvalla Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan kapteenin vieressä: ei sovi nahkasohvalla ja topatulla peräpieluksella sama praakki ja pärinä partaan kuin jouten istuessa muuten seinävierillä tavallisella puutuolilla muitten isäntien parissa! Puhumatta vielä Karjamaan Eenokista, jonka suupieliltä koskaankaan ei lähtenyt luotua sanaa ja Krooklan Mikkelistä, jonka puhumisia ei kukaan olisi kuunnellutkaan, jos hän sanan olisi särissyt huulipartansa peitoista uuninnurkassa, oli salissa muutenkin suun viljeleminen tällä hetkellä verrattain vaisua niin seinävierillä kuin keskemmälläkin: eiväthän malmin heiluvassakaan reunat ennen humaja, ennenkuin läppä on mäikännyt syrjiin, eikä sovi salissakaan ja mahtavissa vähäisten hellitellä sivuseinämillä ja ovipuolilla kielenkantimiansa ennenkuin isoset ovat peräpuolilla ja sohvaseinillä antaneet äänen, ja hyttynenkin vuovannut hyristä siellä missä paarma härisee.

Mitä sittenkin nyt oli kuitenkin itsekullakin ajatuksen hajua päässä ja puheenalkua poskipielen tallessa, se oli nyt kumminkin joka tapauksessa pidettävä visusti prosentin kasvulla omissa nahoissa, sillä tuvan puolella olivat asiat nyt viimeinkin valmiit, etukamarin ovessa krapahti niinkuin Pukkila oli aavistanut krapahtavan, ovi lensi auki selkoselälleen ja avoimesta ovesta purjehti etukamarin puolelta miestäyteiseen saliin edellä tytär, Alastalon Siviä, jälestä äiti, Alastalon Eevastiina, Siviä kohohameissa ja tärkkiesiliinoin, poskien valkealla hipiällä tuore ja raikas puna, silmien vireässä sinessä nuori toimi ja raikas hymy, Eevastiina, silkinmustaa solmuröyhelönä päälaen harmavilla, emännän taatti yllä ja kapteenskan kahaa liepeissä, nopsava liikkumilta, näpsävä kielen pidolta, rypyn ketterää kasvojen elossa, silmien nurkissa valppaus kotona ja kerkeys kestinä; tytär huolin ja huomioin, sulavin väistöin ja siroin viistoin, neuvokkain taidoin ja taipuvin kumartumin ohjaten ja opastellen, pujotellen ja poimutellen pihtipielien ohitse kantamusta käsivarsillaan laveampaa reunanhelävästä reunanhelävään kuin oli hyvää pääsemisen tilaa pielestä pieleen kyynärän ja kolmen korttelin ovessa, äiti takana kiirehtien kielin ja mielin, jalka vielä kynnyksen tuolla puolen, mutta silmäpari jo lentämässä salissa tyttären kummankin olan ylitse, helmat hopussa, vaikkei jalka vielä livaamassa, kieli karussa, vaikkei puhe vielä papenilla, sämpyläkori kukullansa sylyn täytenä käden kokoilla: »Pääsetkös, Siviä, ennenkuin rinkilät varisevat minun koristani, taita vinoon ja sujuta syrjittäin, herran harmi, kun tekevät ovet semmoisiksi, ettei niistä mahdu, kun on kuljettava! mahdut sinäkin maailmaan, vaikka ahtaammasta, semmoinen pinne, että tulee kaikkea mieleen ja pisu hameisiin! livuta prikka edellä ja sinä jälestä, niin minäkin pääsen perästä, en suinkaan koohonestikaan minä tänne jää sinun taaksesi, kun vieraat odottavat salissa ja minulla on kori ja kiiru!» Jopa oli kuitenkin onnella tarjotin salin puolella, Siviä sipsaten menossa, emäntä konkaten kulussa, vieraat hyryllä ympärillä.

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä! On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina! On miestä mehopartaa tuolin painajaa neljän seinämän rivillä salissa ja höröhuulta nauruhöngässä sekä vieripuolilla että perälavioilla, kun laattian lakealla etenee tytär, sirkku ja soljas kuin koivun keväinen virpi silmuillansa, jälestä äiti, liikkuva nipperi kuin emovästäräkki suvikivellä pesän vierillä, viitenä vikkelänä samoissa höyhenissä; tyttären hoimilla tarjottimen kaartuma heikun helovaa silmän yltämältä ja lemun lämpevää ilman kyllävältä, äidin kuormana parman taakka tuoksuntuoretta sämpyläpinoa herkkuvaa ruskuviltaan, hemaavaa valkuviltaan, Eevastiinan parasta, pullavaa kielelle ja vehnävää mielelle! Jo lämpeni leppyville Langholmankin silmäterävän ankara vierinurkka, kun oikoseltaan läheni kohden nuoruus norjana vaaluvin silmin, kunnioitus polven kumarruksessa, kasvojen armaudessa armo, nöyrä nöyriltä, sulava sulavilta, korkea korkeuksilta nuoren neitouden, ja herahti taampana hyville Härkäniemenkin muhova parta, kun oli kahvin kulta salissa ja kukkava kulussa: jokos oli piippua siirrettävä hampaista ja harjaa pyyhkäistävä huulilta puolemmaksi, jotta oli otollinen ja valmis, kun oli sirosa jutun ylettyvillä edessä ja kupin herkku käden kurottuvilla tarjottimella? Pukkilakin jo nieleskeli kaunojensa viimeisiä kuoria mielensä kurkusta alas, sillä miehen luonto ei suvaitse sitä, että naama on muikea ja huuli hapan silloin kun on nuorta hipiää silmän näkyvillä ja hemaa luvassa sekä suihin että jutun pirusiin: saan kahvin ja kuppini, niin ollaan kotona ja päästetään poskista sutevaa jos purevaakin, eikös pistetä Siviänkin poskipäihin vielä herivää, jos vanha kieli osaa taitonsa!

Langholmalla oli se tahti, että asiat tapahtuvat arvolla, niin nenän niisto kuin papin makso, niin kotona kotoripissä kuin kirkossa kirkkoripillä, ei lavennellen enempää kuin oli kyynäspään käännettävää, mutta ei myöskään minä-vaivaisesti, niinkuin ei nenäänsä kantaisi Jumalan antamasta. Niinpä oli arvokas sekin toimitus ja vaitiolo totinen salissa, kun nyt oli tarjotin perillä, Siviä saapunut Langholman eteen ja vakaa mies vakaviltaan ilman silmän turhaa ja sanan turhaa, kursailutta nouti levolla ja sivusyrjille vilkamatta käteensä kuppiparin edestänsä eturivin keskeltä niinkuin se oli tarjottimelle asetettu ensimmäisenä otettavaksi. Ei virkattu sanaa vielä silloinkaan, kun Siviä taivisti polvea ja holhoi taakkaansa matalammille, jotta oli kurottuvammilla kunnioitetun vieraan saavutettavissa posliinin välkkyvän keskellä kolmen kuppirivin saarrossa kerma-astian hohtava hopeakupu ja valkosiner kuhmukkaan sokerimaljan mahtavilla kukkuroilla. Senverran oli ihmisluontoa ja miehenveren heikkoutta Langholmankin silmässä kuitenkin, että taisipas vain hänenkin, vakaan ja arvokkaan miehen ja pitäjän ensimmäisen, katsominen viivähtää eineemmän kauemmin kuin oikeastaan oli tervehtämisen toimitukseen tarpeellista nuoressa silmäparissa, joka näin läheltä nähtynä kieltämättä oli hipaisevan kaunis ja avoin akkuna katseltavaksi. Niljahtaa vakavallakin astujalla joskus pienesti askel, kun oikein liukkaalla kävelee, vaikkei sitä muitten tarvitse huomata, ja toden puhuen, niin kyllä Langholmakin nyt piti pienen välin, ennenkuin noukki ensimmäisen sokerinpalasen jälkeen toisen kuppiinsa, sillä eihän se ole synti, että kaunis on kaunis ja että tuntuu hyvälle, kun hyvää näkee. On sentään mukavaa, kun nuoruus herii nuoressa ja virvottaa kuheran luuloille vanhankin veret, ajatteli hän ja oli kiitollinen ajatuksellensa, vaikkei sitä sopinutkaan hyväksyä. Tuntui melkein samalta kuin joskus suvikuussa niityn vartta kävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa heikottaa järjen aikamieheltäkin, niin että lapsiksensa noukkii varvaspolun vierestä tuoreen apilanyrtin käteensä, vaikka sen sitte varistaakin häveten huomaamatta isännän sormistansa maahan takaisin ennenkuin on vienyt ruohon nenänsä alle. Onpas taimi tässäkin jo yrtillä! -- ajatteli hän omituisella mielenhyvällä, joka melkein olisi tuntunut syntiseltä, ellei se olisi niin luvattomasti lepyttänyt vanhan sydämen sulia.

»Olet sinäkin kasvanut niiltä ajoilta, ja palmikko sekä paisunut että pidentynyt siitä, kun vielä kiipesit polvelle istumaan ja nyit toimissasi kätösten täydeltä minunkin partaani väittäen, että omakin pellavatukkasi kasvoi, kun venytti kiharan kurittomia suoremmille rinkilöiltään!» livahti kuitenkin odottamaton sanapuhe vakaastakin suusta, kun Langholma kallisteli kermaa kuppiinsa ja Siviä sai sekä punastella hiusrajaa myöten otsansa valkealla heleällä että pidätellä naurunpyörylöitä tuoreitten poskipäittensä hilpeiltä ennenkuin takohopeainen astia taas oli tanakkana ja arvonsa painoisena paikallansa kevytkiloisemman kuppikansan keskellä tarjottimen kaarella, ja sai lähteä edelleen kantamus kokollansa Härkäniemen setää kohden, joka sohvanpäässä jo näkyi muhosilmin odottelevan piippu suupielestä riisuttuna ja muukin kasvojen meno siinä viattomuuden virissä, jolla ihminen on hyvän jälkeen valmis saamaan suihinsa vielä parempaa. Viivähti Langholmallakin vielä naurun varjo silmäkulmassa ja leppo ajatuksen nurkassa, kun hän kupin täysi kourassansa hyväksyen seurasi katseellansa poistuvaa neitosta: kummallista, mikä elämän lehti ihmisen lapsi kuitenkin on, kun hän on nuori, sielu huomeninen ja viaton kukkivilla, otsan puhtaissa keväimen paisto ja silmien nostossa avoin aamu, armas kasvoilta, almu sydämeltä, hymyisä poskien täydeltä tuoreelta, hämyisä hiusten kullan salalta, synti sykkeiltä väikkävän veren kuin tumma viete hilpeväin vetten, tosi totisin ja vieke veikevin, haikein haikea elämän ja sula taivaan silmä, neito ja ihmisen ihme elämän kynnyksillä!

 Langholma hymähti kuppi kädessä itsellensä: tottakos tuokin, että vanhankin sydäntä vielä puree riudun muisto, kun on nuori kulkemassa ja neito kengillä salissa? takaakos ihminen ja minäkään otsakulmainsa sisäpuolta, mihin ajatuksen linnut kulloinkin pyrähtävät ja mitä kantavat nokassaan pesään. Minäkin, mies keinutuolilla ja otsalla vako, kuin olisi laki kulmillani ja tuomion vasama ohauksilla, minullakin on mieli kimalaisena ja sykkärä kärsänä hunajan haulla, kun vain on mettä haisteltavana ja kukkasen maljaa torolla karvatukun kömpiä! Missäs minä muita totisempi olen kuin siinä, että minun on rypistettävä vako syvemmäksi otsalla ja pidettävä varjo kulmilla ankarampana, koska minulla on veressä vahdittavana pahempi kimalaispesä kuin monella ja ajatuksen karja karkuhypyillä, jollei sitä pidetä kytkyimissä. Ei sen aitan ovi vahvaa lukkoa tarvitse, jonka laarit ovat tyhjinä, eikä hampun kriimun varressa tarvitse olla samanpitoista valakalla kuin orihevosella. Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin akanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto mehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin puuskuttelevaa pidätettävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa rikissä ja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin painon vakavaa kölissä ja lastin kuormaa ruumassa. Minä pidän siitä teosta, jossa mies on koko väkinensä, ottaa sarvista hangottavan ja kukistaa mullikan polvillensa, ja minä pidän siitä miehestä, joka nostaa raskaan säkin keveästi; minä pidän, että mies on miestä sen mukaan, kuinka hänellä on kyömyä niskassa ja käynnin varaa veressä, mutta kyömy kurissa ja käynnin humal astiapuissa: mies miehuutensa herra ja lekkerin tammi viinaa väkevämpi!

Langholma havahti ajatuksistansa: emäntähän seisoi ilmi-Eevastiinana edessä ja sämpylää korin kukkuralta tarjomilla, minkä kouraa oli ottamaan! Langholman oli myhähdettävä itsellensä, rypistettävä otsaa, mutta myhähdettävä, kun näin jälestäpäin huomasi, mikä pyräys taas oli ajatuksilla ollut. Merkillinen se ajatuksen siipisanka, sen on hävitettävä ja oltava haukkaavinaan ilmaa, vaikka pelkän pehkokannon päässä istuisi ja vaikkei olisi muuta tehtävää kuin räpytellä sulkaa sulaa joutilaisuuttaanko! Jokos oli taaskin mitattava siipeä, ikäänkuin olisi laviammillekin aloille nousu, kuin istuttava lakeana Alastalon salissa keinutuolin puulla ja noukittava sämpylää näppiin? On ajatus veressä ihmisen vaarallisin ruumiinkappale, ja kirishampain saa pidellä kuolattimista, ettei varsa reistaa koko kuormaa karkuun. On minulla kuitenkin otsan tuimaa ja kulmain ankaraa silmäin yllä, jotta on valjaissa vauhkoveri ja ohjas kireällä vikurin tepastaa. Lestiltä saapas ja ajatuksen kyömyltä mies, ja sen on mies rintava kuin hänellä on palkeen levitettävää keuhkoissa! Langholma myhähti uuden kerran sisällensä ja itsellensä: on sitä ihmisen mielessä varsatallia, ja harjanpudistajaa salvan takana karsinan veräjän sisäpuolilla! Minäkin olen miesten mahtava silmäin pidolta ja suupielen piukalta ja tavallansa olenkin juko, ja asiat knääkin takana minun niskani takana, mutta millaisissa villastavat ajatukset kuitenkin, ja onkos tämäkään nyt täysimiehen tekoa, kun mieli puuskaa isosia ja käsivarsi puhtaa kopevia, vaikkei ole laveampaa menossa kuin sämpylänisusen nouto vehnäskorista? On sitä niiskua ihmisen veressä ja turhan karkua tukan alla, kun olen minäkin kuin varsa valjaissa ja kolmastalvi aisavärkeissä! manasi Langholma vielä itseänsä, ennenkuin nostettiin asettunut silmä, ja vakaa mies, Langholma ja pitäjän lukko keinutuolilla ja Alastalon salissa, arvoin ja tyvenesti nyökkäsi niskaa emännälle salissa ja Alastalon Eevastiinalle.

On vikkeläkin joskus itseänsäkin keviämpi, ja kivitaskulla kivellä kolmekin varvasparia hypyllä välistä, ja oli Eevastiinallakin nyt, Alastalon Eevastiinalla sekä kielen kerkiämistä että silmän kerkiävää, kun oli isovieras edessä ja itse Langholma praakattavana ja passattavana. »Tässä olisi pientä vähäistä meidän tämmöistä, sämpylääkin, kun ei ole muuta, tytön kipenä ja ihmisen palanen, Siviä, tarkoitan, käskikös sokuriakaan sekaan? ettän kysyn ja jottan muistan, kuinkas Helena jaksaa? rinkilää myöskin, herran tähden! miksei Helenakin istunut paattiin? Siviälle sanoin jo eilen ja Rauhalle mennä viikolla: jos Helena tulee, Langholman täti tulee, Siviä! jos emäntä tulee, Langholman emäntä, Rauha, niin sinä, Siviä, juokset ja sinä, Rauha, kippaat, mutta minä istun tupakamarissa kuin pannu toton pesässä ja numeron siffra lukkarin taululla, istun kuin poro kupin pohjalla ja puhelen, puhelen papenoitsen kielen paukkumalta ja vatsan kyllältä, kun kerrankin on vieras omast'takaa minulla ja tupakamarissa Helena, muinainen pikkuorpana ja saman kortteerin ja saman sängyn tyttö rippikoulusta, Siviä! sanoin, Rauha! sanoin, te saatte juosta, juosta kipata nuoren jalan nuortimiksi, mutta minä istun, istun tupakamarin tuolilla siunaaman ja katselen, kun te huiskitte, mitästen istuisi ja miksen katselisi, kun olen jouten, ja puhelisi Helenalle korvat täyteen, kun kerta saan puhella: kielikin kasvaa homeelle, ellei sitä pidä liikkeellä, jollei koko liukare sitä ennen kuivu suussa kapakuorelle niinkuin särki ja ahvenen poika rantapuodin seinämällä auringon ahavassa! jestanpookenas ja kuun kuori taivaalla! puhelen ja prätistän kuin karitsan keritsijä enkä käske vierasta leipään enkä lapaan: rinkilä nyt, herran tähden! minä kun en puhukaan, niin minä en kehoita, mutta meillä otetaan käskemättä: kun sämpylän nielee, niin rinkilän tuppoo, ja molemmat mahtuvat, talo leipoo ja vieras syö, niin saadaan valmista sovussa eikä kukaan ole jouten! kehtaanko minä Helenalle silmiänikään näyttää pyhänä kirkonpenkissä, jos vieras palaa Alastalosta, ja sinä sanot kotona, että kahta lajia leipääkään ei Eevastiinalta räkännyt!»

Sanaa juoksi Eevastiinan huulilta kuin langan lirppua rohtimen tukosta, kun käsi vain nyhtää, hiertää, jalka polkee ja rukin kehrä lentäen siukuu, Langholmakin oli nöyrä ja noukki liukkaasti käskyn mukaan niin sämpylän kun rinkilänkin, minkä kourassa sormen harivaa oli ja sormien välissä näpin mahtuvaa, sillä isokin on välistä viisas, ja sen tiesi koko pitäjäs, että Alastalon Eevastiinan kanssa ei muu sopu auta kuin totteleminen silloin kun ovat talossa pidot ja tarjoominen kysymyksessä: hullukin se mies, joka rupeaisi keräjille tuulen kanssa, eikä pelastaisi hattuansa ennenkuin puuska sen on siepannut päästä! Koreasti noukki siis Langholmakin ja sanan napisematta käteensä sekä sämpylän että rinkilän, vaikka vaikeata niitä oli halkoa saman käden viiden hyppysen välissä, koska ne olivat Alastalon Eevastiinan vieraan varoiksi leipomat ja muhkeimmat sitäpaitsi ladotut juuri päällimmäisiksi pinon kukkuroille Langholman veroisten vierasten varalta.

»Sinulla on uuni vain entisessä lämpimässä ja vanha hypyttelyn taito sormissa!» huomasi Langholmakin puhella lepposia ja turhia, kun vehnäsen haju lemahteli lauhkean hyviänsä nenään ja muutenkin oli sopuisaa laskea joutilasta suusta, ennenkuin tarvitsi leukansa vakaviin. »Sanost' muuta!» laukesi paikalla Eevastiinan kieli kantimiltaan, jotka muutenkaan eivät olleet piukalla: »Sanost' muuta ja kost' jumala sanomasta! tottamar juoksen ja tottamar muuri on vari, kun on talo väärti ja vieras muistaa, ja tuttavat pitäjältä salissa! tottamar emäntä köykäinen ja minä varpailla, tupa lennossa ja taikina tanssissa, kun Herman hokee maanantaisti ja Mattsson tiistaisti: vieraita tulee, vieraita tulee, kohisee vielä keskiviikkona ja näppää joka nimeltä vuoroin eri sormenpäätä: Langholma tulee, Härkäniemi tulee, Pukkila tulee, Lahdenperä tulee, Krookla tulee, Eenokkikin tulee, koko pitäjäs tulee! hurisee hännissä vielä tuorstaina: kuulitko, että Langholmakin, Langholman Efram on luvannut tulla? tottamar silloin emäntä on köykäinen ja varvas rapsaa, uuni hekottaa ja lapio liuhkaa!! Vai ei sitten Helena kerjennyt kylään? Vaikka ymmärtää sen, kun on itse emäntä ja kerkiämistä enemmän kuin hameenliepeellä aikaa kiepata kunnialla puhtinsa säärissä!»

Viimeiset sanat oli Eevastiinan jo viskattava olan ylitse taakseen Langholmalle keinutuolilla, koska oli sämpyläkori ennätettävä muillekin vieraille ja juoksunhippaa jouduttava Siviän jälestä. Sohvan päässä olikin Härkäniemi jo tunnollisesti noukkinut kupin kouraansa Siviän tarjottimelta. »Jokaista varten sinulla onkin kuppi muistettu prikallesi, niinkuin minuakin varten!» oli jutun porina jo kohta ollut valmiina Härkäniemen säveässä parrassa, kun vereä Siviä lemahtavine taakkoineen oli saapunut sohvan päähän Härkäniemen eteen ja Härkäniemi kerjennyt luotsaamaan silmiänsä tarjottimen posliinimerellä. Eihän kiiru ja Härkäniemi yleensäkään olleet saman päivän poikia papin kasteella, ja sitäpaitsi, hullun hoppuahan semmoinen olisi, jos silloin hätiköisi, kun talon korea on passaamassa ja kaunis pakinoitavana ja niinpä oli nytkin vienyt vissin ajan ja jutun jaaritustakin jatkettu, ennenkuin toimitus oli niin pitkällä, kuin se nyt todella oli ja Härkäniemellä kuppi kourassansa. »Minkäs noista nyt otit, kun hekottaa riviä silmän kulkemalta katseltavana ja jokaisen kupin poski käskee: sinun varaltasihan minä tässä hilkun helkun, enkös hilkukin kuin synnin kimala nuoressa veressä? ota minut, ettei pure surku sydäntäsi myöhemmin, kun et minua saanut kämmenellesi!» oli puheenkertaa jatkunut, niin että Siviällä oli jo sekä nauru että verenväri kerjennyt vaihtelemaan poskipäillä jonkin kerran ennenkuin Härkäniemellä nyt siis viimeinkin oli omansa kädessänsä ja silmä voittanut itsensä ja haikealla eronnut muusta tarjottimen viettelyksestä. »Kupin sentään voi ratkaista, minkä ottaa tarjottimelta, sillä ne ovat rivissä ja ottaa lähimmän, mutta älä sinä usko, että elämän prikka tasii tarittavansa yhtä selvässä järjestyksessä kuin sinä kupit sinun prikaltasi!» puhella jonotteli Härkäniemi edelleen, koska parta kerran oli liikkeessä ja jotain siitä sopi hellitelläkin, koska oli luonnikas kuuntelija. Härkäniemellä oli nimittäin vanhaltansa se luonto ja heikkous, että hänen sydämensä lähdetti helposti jutun lankaa kerältä, kun sattui hyvä mieli ja sanan kantamille nuori tyttölapsi kätkevin korvin ja nauruntäysin silmin. Ja mitä erikseen kahvin vahvistamiseen tulee ja taitoon valmistaa omat poskensa kahvin nuoteille, niin paitsi sitä, että ainakin on mukavaa pistellä sokeri verkakseen kuuman sekaan ja levolla katsella, kuinka makea räiskyttelee vallattomia pirskeitänsä pinnalla ennenkuin kovan murene asettuu sulaksi pohjalla ja lema herahtaa makuvat hyvänsä liemen kultaan kupissa, niin on eri lystinsä vielä siitä, jos kahvinherkän ohella on tuoreen poskiparin vereväkin silmän tarkattavana prikan toisella puolella ja saa pienellä pilan viattomalla koetella, suliiko leikinkin murene silmäinkin avoimissa ilon synniksi ja herahtavatko naurunkin hyvät nuorilla poskipäillä väreille ja värjyvän rusoille!

Eihän ihmisen ijässänsä niin vanhaksi tarvitse tulla, ettei nuori olisi nuori hänen silmissänsä ja etteivät veret virkistyisi, kun armas on armautta ja neito neitosa silmien puhtailta ja armailta kasvojen avoimen sulon! Kenenkäs silmä kaihtimatta kestää kehrää taivaan laella, ja kenenkäs sydän sulamatta säentä nuoren silmäparin? Jo olisi pintani kalan suomua ja suonieni neste kylmää, ellei silmä kiittäisi näkemistänsä ja sydän siunaisi lyömistänsä, kun on kaunis katseltavana kahden silmän täydeltä ja viaton väikkymässä vanhankin rinnan välkkymiksi! Tottamaaka ihmiselle on kielenkipenä annettu suuhun sitä varten, että hän kiittää silloin kun hänen on kiitettävä; ja kun joku hyvää hyvyyttään on nuori ja neitonen lisäksi ja tarjoo toiselle vielä kahvin kultaa päälle kaupan, niin syntisempi olisi kuin onkaan ja paatuneempi kuin olisi verellä lupa vuosienkaan kankeassa paatua, jollei mielessä alkaisi helistä pientä kielten piukua ja vanhakin vilkastuisi koettamaan, vieläkö on vetoa jouhen juoksussa ja virettä viulussa laulun valtoimille! »Lähteenvedelläkös sinä silmäsi peset, kun ne ovat niin kirkkaat!» kysyi silmää räpäyttämättä mies, jonka kasvonnahkaan meren suola ja auringon paahde muutaman suvikymmenen kestäessä olivat purreet tarpeeksi paksun ahavan, jotta vähän minkinkaltainen sana sopi sakoamaan poskiin sen turvissa, ja jonka säpsähtävä neitonenkin kyllä hyvin saattoi päätellä Härkäniemeksi siitä tasavakaisesta levollisuudesta, jolla samanaikaisesti hyvän puolen tuopin kerma-astia nostettiin paikaltaan tarjottimella ja käden turhia vaaperoimatta kallistettiin juoksemaan tyvenen paksua sisältöään siunaukseksi Härkäniemen kuppiin. »En minä tiedä sen makuisampaa väriä maailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja sopuhiljaa sekottaa leppeän ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä sen hempeämpää kuin veren kaino lentävä hereä, kun se valtoiminaan karkelee nuorille poskipäille ja hämmentää hipiän vilvaat liehtonsa lämpimillä!» jatkui puheenkerta edelleen tasavakaisesta parrasta sen seikan erehdyttämättä, että tyttölapsikin kuitenkin on ihminen elävältään, vaikka onkin koru ja imaranihme katseltavaksi, ja että siis Siviänkin kasvotarhat saattoivat avoimiltaan lentää kukkasille, kun oli seisottava kauniisti tarjottimen takana ja kuunneltava mokomia.

»Setä ottaa nyt kahvinsa eikä puhele turhia!» kiirehti avuton torjumaan, kun tunsi kasvojansa kuumottavan, eikä paljon puuttunut, etteikö karitsaisen ääni olisi kätkenyt pientä kärsimättömyyden häivää ja etteivätkö silmäin sirkkuset olisi sinkauttaneet heikkosen suuttumuksen viatonta nuoliparia, kun oli tultava hämille, vaikka oli tosi toimitus käsillä ja oltava parhaassa hommassa: eihän ollut laitaa siinä, että piti punastella kaikkien nähden ja vieläpä salissa vierasten edessä. »Jollei setä nyt ole kiiruumpi ja ota kuppiansa nopeasti, niin setä jää pian ilman kahvia!» sanoi Alastalon Hermannin tytär, jolla oli isältä siemaustakin kieleen, jos äidiltä liukkautta. Olihan melkein vaarallista miespuolisen miehen saada kauniilta silmäparilta katse sellainen kuin Siviän leimuvilta nyt kohtasi niinkin syytöntä miestä kuin Härkäniemi tosiasiassa kuitenkin oli. Eihän ihminen, vanhakaan, jokaista sanaansa aina ajattele, ja tarvitseekos siitä rangaistuksen, vaikkapa niin suloisenkin kuin nuoren tytönsilmän vihastus, jos kieli joskus karaakin vahingoille ja päästää julkikin kiitoksen silloin, kun mieli kuitenkin salassa on kiitoksen syntiä kuormillansa? Mieskö ja mikä olisi, jollei kiitoksellakaan palkitsisi, kun joku on armas kasvojen täydeltä ja suloinen niin paljon kuin silmäin paisteella on katsomisen rakoa?

»So-soo, ja soh vieläkin!» kiiruhtikin Härkäniemi paikalla helppaamaan kuuttinuoria ja löysäämään juttua kireältä sopuvetoon: hän oli kukaties lujakin poika ja tiivis kintuiltansa täkinkannella, kun meren kissa sähisi karvasena partaan vetelällä puolella ja sylki katin sylkeä reilingin ylitse, ja kukaties hän ei hämmennellyt, vaikka parrasta pääsi pahempaakin, jos tuuli rupesi ilveksen menoille mastoissa ja sai kirota kannelta suunsa verilihalle ja sielunsa syntiseksi ennenkuin pojat raa'oilla saavat sen ällin päänuppiinsa, että sitävarten ovat sormenharat ihmisellä kämmenen päässä, jotta niillä isketään kiinni silloin kun tarvitaan, ja että sitävarten on miehellä väkeä hartioissa ja sitkasta käsivarren jänteissä, jotta silloin kiskotaan vaikka hullummin, kun on pirukin hulluna kynsinensä pultaanin liepeissä puoleltansa, kukaties oli siis Härkäniemi mies kantapäiltänsä tasatämmiin täkillä ja suulta sanaan kuin tervapamppuun, jos oli miehenkin näytettävä ikenää silloin kun merikin, mutta auta armias hänen luontoansa maapakalla, kuinka se oli pehmeä ja parta lakea, jos permannonpalkeille ilmestyi vaimoväestä vain hameenhelmakin: kirosikos enää suu niin että miehenkin veri kangistui kuunnellessa, ja tunsitkos oinaan karvaisessa karjun, ja Härkäniemen kapteenin siinä miehessä, jolla silmäpari läpytteli pahemmin kuin lampaanvarkaalla keräjätuvan pöydän edessä, kun oli semmoinen miesteko urakalla, että oli kokonaisen kahvinottaman ajan säilytettävä suun siivo ja muu olemisen hurskaus niin siliänä ja silattuna kuin se on säilytettävä silokarvalla silloin, kun on mieli mannalla ja silmän akkunain edessä eläviltä ihmisen kipenä niin lauhias ja sydämen myötäinen, että kost' jumala ihmisen karheata silmää, kun saa semmoistakin rankaisematta katsella? Ajatellapas, että taivaan salituvassa laattialankut olisivat hilkasta lasin silaa ja että kova lykky nakkaisi miehen niine päivineen täkiltä syntinensä ja hollantilaisissa puukenkäanturoissaan peileille kävelemään, niin silloin tietäisi, kuinka silloin liikutaan, kun on liikuttava varovasti permannolla, ja jouduppas vakaalla miehisellä merimiehen suullasi jutunpitoon tyttölapsen kanssa, jonka edessä et tottavie ole perillä, onko ihmisen katse semmoista ainetta, että sitä on lupa kuljettaa niin herkiällä pinnalla kuin on hipiä pulmusen kasvopäillä, ja onko ihmisellä ääni kurkunpäässä niin lauhkia jumalanlaina, että sitä sopii kaihtimatta viljellä semmoisen korvaparin kuultavaksi, jonka lehtien herille vain enkelin huilu saisi rohjeta siukunsa hienoimmat helinät ja hopeaiset juoksut, niin silloin tiedät, kuinka ihminen häpee itseänsä, ettei hän ole itseänsä helpiämpi sekä iholta että mielen munteerilta, ja kuinka nöyräkin joskus lihassansa rupeaa napisemaan jumalan tekoja vastaan ja härisee mielessänsä sitä, että hänelle on sattunut juuri hänen riitinkinsä kasvojen karhealta ja muulta miehen järeältä, kun samalla luomisen vaivalla ja työn hiellä kuitenkin olisi hyvässä lykyssä hänenkin osallensa saattanut luonnistua semmoinen naama, että tyttölapsi silmän vioittumatta saattaisi silläkin tuokionaikansa ja hyvän huviksensa katsomisellansa viivähtää, ja niin otollinen muu sydämen leppo, että neidon-ihmekin sydänsylkysissään tuntisi miehen ihmiseksi, jonka huomiin arkakin voi uskoa itsensä niinkuin linnun lieto liehumiltansa uskoo itsensä ilman keveiltä keinumaoksallensa.

»Älä sinä otsan hilvaa rypistele ja vihastele väikesilmin, ruusu on ruusua lehväinsä punalta ja silkki silkkisää säihkynsä riteiltä: et sinä neito sillä otsasi armautta kätke, että lentää veri rusonsa lämpimät paalteelle paistavain kulmain, etkä sinä silmäisi sädettä sillä salaa, että herkät välkkyvät tähtiviksi ja sytytetyt säihkivät!» Eihän Härkäniemen lakea puhe totisesti vaarallista ollut, varsinkaan kun sitä päästeli niinkin lauhava parta kuin se, mikä levitti liehuviansa Härkäniemen laveilla rintapielillä, mutta auta armias kuitenkin, mikä raiskaus punaista lensi helakoimaan poskipäitten vereille tarhoille tyttöihmisen kasvopuolilla, ja mahtuikos yhteen, silmäkkään neitolapsenkaan, akkunapariin semmoinen kimppu nuolenleimuvaa ja muuta tulenvasamaa, kuin se säihkyvä, joka nyt ryöpynpyrynä sinkoili Härkäniemen suhteellisesti lujatekoisen pääknupin ympärillä niin valtoimiltaan ikäänkuin olisi koko taivas ampunut yhdessä krossissa kaikki tähtensä yhden ainoan syntisparan niskavilloihin!

»Jollei setä nyt ota kuppiansa, ja nopeasti, niin minä pistän prikan permannolle, ja saa noukkia omansa sieltä se, joka ulottuu!» vahvisti silmäin leimua kaunisten huulienkin julma uhkaus, ja näki flikasta ja nenän kalpeasta, että oli tosi kysymyksessä ja leikki kaukana.

»Älä nyt hiivatissakaan minulle suutu!» äkkäsi Härkäniemikin pelästyä ja kääntää puheenkelkkaa sopusuuntaan. »Syttyy vielä rohdin tukassasi ilmivalkeaan, jos lieskaa noin päästät otsallesi irroillensa!» varoitti hän ensi hätään isällisesti, silmät hajallansa tyttötuikun hiusrajassa, mutta ajatteli samassa: merkillistä, isänsä tytär kuitenkin tukanmartoa myöten, vaikka toinen kasvoiltansa kuin himmelin hilke joulutuvan laella heijumassa ja keijumassa, niin että silmiänsä kaihtaa, kun luulee taivaan helyjen ripsillensä karisevan, ja toinen poskiensa pingalta kuin liika tunkolleen sullottu lompakon nahkakylki, niin että pelkästä näkemisen pitelemisestäkin vanhurskaankin kämmentä alkaa kutittaa mammonan halu ja syhy: enkös nytkin katso samalla silmänvarastamisella, hiukka arkavarpaisemmalla vain samaa tukan tuhjaa otsantasaisen yllä, tällä kerralla vain tihuvata ja hemasevan pehmoisaa, kun muulloin kaljumpaa, kuin silloin, kun joskus talviehtoisin Alastalon tupakamarissa, kun rupeamaa on pitemmälle kuin juttua ja minä ajan menoksi ja ihmisluonnon virkistykseksi härnään pilojakin ja sahaan pientä kinan syhyttelemistä muun paremman puhelemisen puutteessa, silloinkin katselen, mutta sillä kerralla Hermannin omaa otsan kuparia ja vahtaan sillä silmänurkallani, jota säilytän viattomana, vieläkös saa parantaa puheen suolaa jutussa, vai jokos iho alkaa helottaa punaselta karvojen juurilla äijän otsalaella ja nenänpäähän ilmestyä pleikkiä vaarallista väriä, jolloin tiedän, että on otollinen aika helpata kiriä jutun kuuteista ja päästää juonta löysemmälle, sillä Mattssoniltakin saattaa semmoisten merkkien jälkeen nyrkki odottamatta paukahtaa pöytään kesken muuta sopua, varsinkin, jos on tukan alla hiukan rommia. Härkäniemi siis nytkin ymmärsi merkit, ajatteli vain sitä kummallista, että Alastalolla, niin isällä kuin tyttärellä piti vihastumisen signaloida punaista väriä tukan juurille ja kalpeata nenän pään pavussa, niinkuin nyt Siviällä, kun hänellä itsellään samassa manööverissä aina hissataan nenän naurispiikkiin punainen lyhty ja otsan rosoisille taklingeille kalpevat värit. »Vaikka sillä laillahan on laita merilläkin» selvitti Härkäniemi ennen enempää jatkamista tämänkin ajatuksen pähkinän, »että rikissäkin on menijällä vihreä lyhty oikealla ja punanen vasemmalla, kun vihreä tulijan rikissä vilkkuu silmään vasemmalta ja punanen päinvastaiselta, ja siitä tietää pimeässäkin kiepauttaa ruorin rattia sen verran, ettei vihreätä päin kolise, vaan selvittää punaisen kauniisti punaisen poskitse ja pääsee krapisematta ohitse vetelältä puolelta. Kun minä siis Alastalonkin kanssa jutun sträkkiä määrätessä pidän silmäni senverran vahdissa oman nenäni sipulilla ja Alastalon otsakupuralla, että näen, koska alkaa punaista pilkutella jommallakummalla tai molemmilla, tietääkseni siitä, koska on aika painaa jutun kurssi tihuvilta väljemmille, jotteivät kyljet rahise, kun minä siis Alastalonkin kanssa, vaikka hän onkin vanha ja synnin piellä tervattu miehen kroppa ja muutenkin kolhittu astia niinkuin minä itsekin, liikun näin taiten ja pidän silmäni signaalin väreille hellänä, niin kuinkasta en minä silloin hanskaisi pehmiällä tavalla Siviätäkin ja kevittäisi sekä puhettani että ruumistani liikkumaan varovasti varpaisillansa semmoisen haurasen ohitse manövreeratessa, joka on tyttöastia ja vielä koko pinnaltaan nuoruuden heliässä kajoomattomassa maalissa?»

Härkäniemen tuntoa leikkasi tosiasiassa hyväkin surku tyttöraiskan puolesta, kun hänen löysän suunsa joutilasten puheitten vuoksi piti viattoman otsaihon suuttua punaiseksi aivan silmien nähden. Jos minä Alastalon kanssa pärjään, kun me molemmat pidämme puoleltamme signaaleja silmällä ja pysymme sovussa, vaikka olemmekin naapureita, niin tyttölapsen kanssa, joka ei ole oppinut merisääntöjä ja trafiikkia, on helisemässä, sillä semmoinen ei vääjää taholtansa ollenkaan, ja kuinkas silloin käy, jos jalan pieni nyt polkasee laattiaan ja silmäin kirkkaat leiskasevat minuun samaa tappuraa, joka jo vihoo otsan punavilla? Joutuu sitä ihminen joskus syyttömänäkin syntiseksi! Olenkos minä oikeastaan muuta sanonut, kuin sen, mikä on tosi, että tyttö on heraa miehen silmään, ja Siviä eritoten.

Viisikymmentä vuotta täyttäneen poikamiehenkin silmät ovat joskus hurskaat, ja vasiten hurskaat ovat ne varsinkin, jos niiden pitää yrittää viatonta fasuunaa naisihmisen edessä ja läpyttää silmityksin vihastuneeseen silmäpariin, joka samalla on auttamattomasti kaunis ja sydäniholle käypä: niillä ei silloin ole praktiikkaa pitää puoliansa. Lape laupias mies oli siis Härkäniemikin nyt ison partansa jokaista jouhta myöten, kun hän kivisti kestävän näköisiksi niitä, jotka eivät olleet kestäviä, ja niillä silmillään, jotka meklarien kanssa puhellessa muuttuivat tikuiksi tarpeen tullessa, ja jotka Pohjanmeren sylkiessä äkää Toivon ylälaidan takana kovenivat sen näköisiksi, että mereltäkin kysyttiin sisua ja ajan valikoimista ennenkuin se lupaa kysymättä lähetti pirauksensa puulaamaan reilinkien sisäpuolustaakin, niillä silmillään nyt yritteli, uskaltaakos kapteeni hissata katsomisen kaltaista semmoiseenkin leimuun, joka kohtaa syylliseksi itsensä tietävää miestä nuoren neitosen silmäripsien välistä kahviprikan yltä. »Olen minä piukoissa paikoissa ollut, mutta en pahemmassa kuin tässä!» sadatteli Härkäniemi itseänsä ja kovaa onneansa, ennenkuin vihdoinkin sai laukaistuksi leuoistansa semmoista, jota hän piti anteeksi pyyntönä.

»Paskojani minä puhelen, älä semmoisia kuuntele!» sanoi hän. Ja kerta alkuun lonsottuaan, lepytteli Härkäniemi tietysti juurtajaksaisesti: viitsiihän mies leuan vaivoille joutilaammissakin asioissa, vaikkapa jahnaamaan siitä, onko rommi märjempää kuin konjakki, tai onko kurjella pitkä kurkku sitä varten, että se näkisi yli aidan, vai sitä varten, että se ulettuisi kurkistamaan, ovatko sillä todella varpaat tallella omien koipipiippujensa päissä, kuinkasta siis ei viljelisi sitä, joka ihmiselle on kieleksi annettu, silloin kun on kyynärän päässä parrasta pään siroa kallistelemassa tytön kuva herein korvin, ja saa koetella, onko suun siivossa semmoistakin, joka sopii niin hienoisten lumpeiden kuultavaksi! Ihmisen sielulla on karhea nahkansa, mutta sillä ovat myöskin pehmiät pintapaikkansa ihossa, ja niinpä siis Härkäniemikin nyt, kun siihen oli näinkin otollinen tilaisuus edes kahvinnoukkima-ajan, oli hyvällä mielellä vatsan täydeltä ja antoi suun pajata, minkä toisella oli korvan ihoa kuulemaan.

»Kohmettunut maakin sulaa keväillä, kun auringon terä sitä lämmittää, ja lykkää pirauttaa lystiksensä ruohon tyngän, jopa pienen kukkasen piikinkin turpeen juurelle piipottamaan! Minkäs minäkään, vanha mies, mahdan rosoiselle sydämelleni, jos se sylkäyttää suuhuni joutavan sanan, vähän vehavammankin kuin mitä oikeastaan sopisi ja on laillensa minun ikäiseni huulilla rypälöimään, kun on semmoistakin sentään vielä maailmassa välkkymässä kuin sinun silmäsi, ja nuoruutta paistamassa kasvoilta niin paljolta, että sydän alkaa tuntea olonsa ahtaaksi rintakehässä, joka paisuvanakin kuitenkin on vain pieni karsina! Älä sinä sorjanolki minun puheistani enempää välitä kuin välittää leivo livertelyn työssään siitä, mitkä ilmankulmat helskivät, kun helskii vain kaikille äärille kurkun valtoin tiuku, tai kuin välittää sulan kehrä keväisiltä korkeiltansa kultaansa tuhlaten siitä, juoko sen lämmintä armoa karren karu kallion kupeella vai nurmivan niityn lainiva keto runsain rinnoin! Ei kuluta hipiän hiventä rusolta poskipään hohteen ihailu katsovan silmän, eikä riistettä ryöstä välkyltä silmien säteilyn kiitoksen sula kiittävässä mielessä! Ei nuoren neidon auta arastella, vaikka varastaa ilon armo hänestä vanhaankin silmään ja vanhankin sydämen virkistykseksi! Ole sinä vain iloinen, kun minunkin kaltaiseni lämmität: ei aurinkokaan siitä sen köyhemmäksi tule, että se laeltansa säteilee kaikelle maailmalle, niin neitosten nenänyppylöille kuin setästen tohveleillekin! Tiedät sinä Härkäniemen sedän ja minä Siviän, ei nenä raapase, vaikka se pärisee, eikä kedonkielo pure, vaikka sillä on terä, minä olen karvanen jutuilta ja karhea takulta, mutta mikäs vaara karvoista, jollei karvojen alla ole hammas narisemassa; sinä olet kirpi kieleltä ja sinko silmän iskulta, mutta mitäs kirpimisistä, kun olet mansikka kuitenkin kaunan alta ja mehomarja maulta! Sovitaan pois, en minä lepy itselleni elämäni päivinä, jos minä olen vihoittanut vaikka pienimmän ripsikarvan sinun hienossa silmälaudassasi, ja sinä, raskitsetkos sinä todella ja silmän sirulla vihastella ripsien mahtumalta vanhalle Härkäniemen sedälle ilman että omaa sydäntäsi pistelevät katumisen neulat jo minuutin päästä ja pään kääntämältä? Ei sinulla sydäntä ole minulle suuttua, vanhalle Härkäniemen sedälle, vaikka silmissäsi onkin raon avointa räiskymään vaikkapa kynttilät sytyksiin!» Siviätä tähysteli kurillisesti huolestunut silmäpari. »Uskallankos minä näine hyppysineni kahvinikaan ottaa, kun noin on kipinää prikan yllä?»

Siviä ei totisesti ymmärtänyt, pitikö hänen olla harmissaan vai nauraa. »Setä ottaa kahvinsa nyt, eikä puhele turhia enempää! Kun setä on niin vanha, niin olkoon sovittu! Mutta setä muistaakin, että setäkin tarvitsee toruja, kun setä puhuu loruja!» Suu oli tuimalla nipistetty, mutta silmän valtoimet jo nauroivat nuorella. »Sedällä on partakin jo vanhempi kuin koko minun ikäni: ettei sekään setää neuvo, vaan tuoksii turhissa!» ripitteli kielenpää Eevan tyttären suussa nuoreltaankin Eevan tyttären kielenpään luonnoille lentäen silloin, kun on Aatamin sukuista muistutettava ja sopii siemaista. Punanhelakka turkasen kasvoilla, olikos se tällä haavaa enää närkästyksen liekkua hereillä hipiäpäillä, vai muuten vain veren hilpeyttä nuoruutensa tiedossa ilahtuneella iholla?

»Hurtti heidät ymmärsi ja heidän värinsä!» tiukahti Härkäniemen verkkaisessa veressä ajatuksen sykäys yleensä tyttö-ihmisistä. »Älä nyt hiivatissa!» ehätti hän kuitenkin sanomaan. »Vai minäkö vanha, vaikka sen itse äsken sanoin? Älä sinä semmoisia vanhan puheita usko, eivät ne meinattuja ole, vaikka sanottuja! Silloin vasta mies vanha on, kun on silmä niin homeessa, että näkee aidan, mutta ei naurismaata aidan takana, neidon, mutta ei veikettä neidon poskiverillä. Vielä minun hampaani puree kappaleensa omenan tuoreesta kyljestä ja vielä minun silmäni on laitumilla, kun on nuori poskipään vereä katseltavana, ja silloin vasta minä itseni vanhaksi tunnustan ja olen rehellisesti siivo, kun on halu laimistunut lohenneessa hampaassa omenankin veriin ja silmän torkko laupiaana tuhrimassa vain prikan tarjoomilla silloinkin, kun on Jumalan suomilta prikan takanakin Jumalan evästä tarittimilla ja silmillä velka kiittää sitä, joka on kaunis, ja nähdä nuori noreaksi ja ymmärtää välkkyvät välkkyvän silmäparin kosteassa. Senverran vanha minä vain olen, että minun kieleni on tanava suoraltaan sanomaan asiansa, mutta niin vanha minä en ole, ettei kielenkantimille kihoisi tuoretta vielä, kun marjan näen mättäällä punavana!»

Malakias Afrodite Härkäniemi, kapteeni ja vakaa vanhapoika oli valmis nyt sekä jutulta että kuppikouralta. Kämmenen lehdellä lepäsi kuppi niinkuin kupin posliinin pitää levätä levollisen miehen kämmenpohjalla senjälkeen kun sokeriastian kukkurasta on noukittu pari päällimmäistä valkosenmuhkuraa maustimeksi kuppiin ja laillensa varistettu kahvinliemen sekaan sulamaan, kerma-astian kuvusta kaadettu kellavanheruvaa tummaan senmukaisesti kuin mustanväki tuntui herkunväriksi vaativan, ja seosta vielä kiireenverkkaan hämmennetty lusikanhopealla, jotta näki silmin ja tunsi lemaukselta sieraimen lehteen, oliko mehoisassa oikea maistumisen näkö ja haju. Ja juttu myöskin oli vedetty juuri siihen solmuun, johon miehen on aina vedettävä juttunsa niin meri- kuin maa-asioissa, jotta tietää, koska lopettaa ja saa sulkea suunsa levollisesti, olkoon että puhe on hamunnut avaraakin lenkin mutkaa ja lapannut nyörinrihmaa väljänkin juoksemilta. Härkäniemi oli tyytyväinen sekä kahvikuppiinsa, joka nyt oli otettu ja lemusi omana ja suun hyville varattuna kämmenellä että puheisiinsa, jotka nyt olivat puhutut ja sulivat sokerina suloisen tyttömielen pohjalla, joka Jumalankin käsistä oli ajateltu makeanmakuiseksi. Mitäs väärtiä on ihmisellä ja miehenveroisella muutakaan maailmassa ja elämässä, jollei senverran ole nenää järjessä ja sydäntä muussa ruumiissa, että asettaa asioita myötäkarvaan ja sanansa itsekunkin hyviksi ja mielensuliksi silloin, kun sen voi ilmaiseksi ja muitta vaivoitta tehdä, virkistää itseänsä hyvällä kahvin hajulla ja lähimmäistänsä, varsinkin naislähimmäistä, joka on heikompi, hyvällä sopusanalla, joka kuitenkin, olkoonkin vain pelkkä joutilaan suun lykkäämä jutun lastu, sittenkin on toisen korvalle hivelä kuulla eikä maksa omalle suulle mitään. Enkös minäkin nyt olisi pahempi kuin saita, jollei kielelleni heruisi hyviä, ja minä sananpennilläkään kiittäisi ihmistä, joka kuitenkin on silmänlääke kasvojensa ihopuolelta ja sydämen ruoka muulta sielun siliältä, ja joka mielen kylliltä ansaitsee kiitoksen sekä itsensä vuoksi, kun on luonnistanut niin armiaaksi tytön kuvaksi, että kahvikullankin edestä, jonka on hyvänsuomasta minulle prikaltansa tarinnut! Kiitänhän minä mielenhyväni palkaksi ja sydänmukavani lainan maksoksi piipunpesän kipsivahaakin, vaikka se on pelkkä mööpeli ja hengetön kalu kourassa, kun se tuttavuutensa suomasta pohottaa ja lämmittelee omaisesti pivoni sisäpuolustaa ja hekottaa minussa muunkin hyville kuin pitelevän kämmenen ja imakiitollisen suun, niin kuinkasta minä en silloin olisi kiitollinen ihmisenluodullekin, nuorelle vaimonveriselle varsinkin ja hulahtaisi lämpimän puheille sellaiselle, jolla kuitenkin on korvanlehti herkänvärisenä hipiöimässä tukan hienosen varjossa siltä varalta, että pieni haavii pienen sanan, jos semmoinen hyvän perhosena tulla liehii korvan kuulumille ja mielen kutittimille, niin että pirahtaa makean pisara sydänalan supukkaan saakka. Ei ole synti eikä mikään puhella mieluisia ihmiselle, joka itse on ihka elävältä niin mieluisa, että Jumalan vika ja syy on, kun semmoista miehelle näytetään. Kun joku on kasvoilta sielun myötäinen silmän katseltavaksi niin sulavilta kuin kahvinheru on maunmielen myötäinen kielenpään maisteltavaksi, niin anturanahasta leikattu palanen ajaisi saman asian ihmisen suussa kuin Aatamilta peritty kieli, ellei tämä kieli pääsisi liikkeelle ja palvelisi silloinkin, kun on kiitoksen sana sanottava vielä paremmastakin kuin kahvinkullasta kupissa. Säällinen ihminen tietää kiittää ihmismäisesti silloin, kun hänen edessään on taritin kahvikuppineen ja hän noikkaa niskaa, kuinkasta saisi hän siis silloin olla pökkelömpi, kun on Jumalan tarittimilta hänen edessään ihmisen elävä taimi, niin mieluva silmän sulaan, että vanhankin rintakopan komerossa sydän hyrää hyvää mieltänsä? Eihän silmä katsomaansa kuluta, vaikka se ilahtuukin, eikä tähti ylhäisiltänsä siitä sen köyhempänä säteile, vaikka mataloilta on sykettä rikkaampi siihen kantava loiton katse! Velka on maksettava ja virsi veisattava, enkä minäkään muuta kuin kiitän, kun on kiitoksen velassa suu, ja päästän nuoteille parran, kun vetää virsille mieli!

»Sinä olet luomalta sorja ja silmäisi suomalta sydämen lääke, älä sitä ihmettele, ei se mikään vika ole, se on luonnolta sinulla!» katsoi Härkäniemi tarpeelliseksi virkahtaa ääneenkin vielä ja neuvoa lohdutella tyttöraiskaa, joka korvalehdet heloittavina hiusruskean varjossa kuin hiilusta jo vihdoinkin sai siirtää tarjottimensa Härkäniemen edestä ja, laattia polttaen jalkojen alla, kiireenvilkkaa joutua maton saralla muuallekin.

»Mahdottomiapas sentään saa korvaansa noukkia kun ei tiedä, vihastuako pitäisi vai nauraa silmien täydeltä», risteili ajatus valppaan Siviän pienen otsaherkän takana vielä, kun hän jo neuvokkaana kumarteli tarjotintaan mukavaksi Lahdenperän eteen, mutta kuitenkin uteliaana kurkisteli yhä sivutaakseenkin puolella silmänurkalla, niinkuin on tyttöjen taito. »Tiesi koskaan puheitten todet, vanhempienkaan suista lähteneitten, mutta korvaa ne hyviltänsä hivelevät, vaikka silmän onkin oltava suuttunut olevinaan!» päätteli selkeä pää toimeliaan jo holhoovasti alentaessa tarjotinta sopivalle korkeudelle Lahdenperän isännän liikutella kopakkaista maamieskouraansa vapaasti ja ilman kumoomisen vaaroja arkojen posliinivehkeitten yllä. »Saisi sitä muurahaisia neulasina piirtelemään hiustensa juuriin, jos kaikki puheet päästäisi korvaa sisemmälle ja noukkisi ajatusten kärkiin!» tuumi nopea Siviä ja huomasi kehottaa Lahdenperää pistelemään sekaan vielä toisenkin kappaleen sokuria. »Vaikka miks'ei kuuntelisi Härkäniemen sedän juttuja, nehän nauravat sydämessä, niinkuin puhoo hänellä parran lauhka jaarituksen laverrellessa. Otanhan minä Vilhokoiraa korvan karvallisilta, kun se on hullunhauska uskollisten silmätupsuinsa takaa, ja turjutan tupukkaa pihan pyryten lystiksi vallattoman itseni ja karvarinnan Vilhovelhon! Miks'en siis riehkisi leikkimielin, kun on Härkäniemen setäkin korvallisiltansa pihkassa salissa niinkuin on takussansa hupsu Vilhon lurvi pihalla, Jannelle kuitenkin sydän laulaa, jos silmä visertääkin ilmaisiansa Vilholle käpäläkerkiälle ja Härkäniemen sedälle partalaupiaalle ja vaikkapa varpusen raksuville piha-aidan riukupuilla!» Silmäin syntiset olivat viimeistä ajatellessa jo vilkkaana parina unohtaneet Vilhot, sedät ja hauskat Härkäniemet, jopa tärkeät toimet holhoojina avaran prikan ja huomaavan tarjoomisen, ja vaeltaneet lentävän, varastetun retken keveillä teillä tuolle puolen salin, jossa korjasi omaksensa odotetun katseen valmiina hän, jolle kuului luonti kirkkaan ja lämpimän silmän, kuului ehkä koko sirkku sielu virein toimin ja tyttösin suloin.

Oli Härkäniemenkin silmä joutunut siirtymään. Elämä ja uusi tuokio pitää aina huolen siitä, että asian takaa tulee seuraava silmän nenään ja mielen nokkaan, eikä pääse ajatus syömään tyhjää lovea. Eevastiina oli nyt sämpyläkoreineen edessä, ja kun on omassa koparassa kuppi, jossa on makeat seassa ja sokeri sulamassa kahvin höyryvän pohjalla, niin silloin ei ajatuksen oikeastaan tarvitsisi tehdä kuin kananhyppäyksen ymmärtääkseen, että sämpyläkori on edessä sitävarten, että nyt on sämpylän noukkimisen vuoro. Ja näkihän Härkäniemi sekä sämpyläkorin että Eevastiinan ja kuuli myöskin, sillä eihän Eevastiina olisi ollut liikkeellä eikä missään, ellei puheen hurina olis pajannut ilmassa huulilta niinkun pavun variseva herneen vierittäjän roskilautaselta, kun lautanen on pohja ylöskäsin kieraistu aivinan tuppuun ja kierivillä on hyppelevä kiiru kerjetäkseen toista pyörivää ennen kaltevalta luisua poukkimaan vadin täyttyvään kouruun.

»Ja sinäkin Malakias, otitkos vain tarpeeksi sokeria sekaan, kaksi palasta kumminkin, kun on sämpylääkin, huudankos flikan takaisin, että noukit lisään, eivät nuoret huomaa, vaan vanhan täytyy aina olla varpaisillaan ajatuksinensakin, silmätkin vintin väntin, kun kaikki pitää kerjetä huomaamaan, merkillistä, kun ei Jumalakaan ole antanut silmäparia niskaankin ihmiselle ja emännälle, ja kielenpäätä joka hiuskarvan nirkoon, sillä ne tarvitsisi kaikki, kun on kiiru! Otatkos sämpylän, otas rinkilä, kelpaa sinun Härkäniemessä, kun ei ole emäntääkään talossa, niin kiiruut ovat naapurissa ja sinä rauhassa kotona! Haikailen minä, mutta älä sinä haikaile, ota sämpylää vain! ei miesväellä ole ratasvärkkiä ja rukkia päässä, eikä kiiruuta ja huolimista mistään, niillä on partaa vain poskien ulkopuolella, ja parran pehmiät, kyllä ne pöyhii sileiksi tai karvaisiksi, kuinka tahtoo, pistää vaikka mihin fasuunaan, pukin taikka tallukan, mutta kieli, kielen lippa suussa, se on karkupalanen, se on kärppä, se on syöstävä, se on kiiliäinen hammasrivin sisäpuolella: kaitse semmoista samassa karsinassa järkesi ja sylkesi kanssa, niin kaikki kolme ovat lennossa ja hameenliepeesi lisäksi! Kelpaa sinun, joka olet Härkäniemi ja mies ja Malakias, mutta minä olen emäntä ja Eevastiina ja Alastalon kapteenska ja hyrränkin täytyy vain hyrrätä, mutta minun pitäisi vielä pyöriäkin, ja pyöriä paitsi varpaitten kymmeneltä niin myöskin kielen yhdenneltätoista päältä! sanoin jo: ota sämpylää, sanoin jo: ota rinkilää, ota kukonvarvastakin kolmanneksi: sakara leivässä on sakaranlisä ymmärrykseen, sanoi isänikin aina...»

Härkäniemen yllä ropisi sanakuuro kuin sade suvitaivaan kaatamalla levitetyn heinälappoon niskaan juuri kun korjuuniityllä pouta on päässyt hellittävimmin paahtamasta korsiin. Niin heinä kuin ihminenkin on totisesti joinakin hetkinä hiukka ja aikalaillakin epävalmis joutumaan kuiviltaan räystään alle. Huuhkajanhyyppäkin läpyttelee silmätupsujaan elonmerkiksi, kun auringon varas kurikseen on tunkenut kuusen pehkoon ja oksien lomitse iltikseen hypellen pitelee kyykkijää silmäin kaihiin, onkos niissäkin rakoa, jota huikaisee ja lämmittää; ja vanhakin ja kapteenismieskin hiemasen herkistyy känsäisen mielennahkansa alla, kun on neidon hema niin lähellä liepimässä, että tupakankarvaalle kielellekin juoksee meden mehu, ja niin herpivä silmänruoka katsottavana, että sydämen pohjaa herasee ja mies saattaisi hetkeksi hairahtua ja uskoa vielä piipun luupalaa hivelämpääkin olevan elämässä huulen iholle painettavaksi. Härkäniemikin oli siis aikalailla hempeä ja sydänalusiltaan pehmeäksi pidelty mies, kun hän vielä viivytteli silmää loitonneessa Siviässä ja sydämensä kiitollisuudella ajatteli, mikä armo se kuitenkin on, että Jumala aina kasvattaa uutta tyttöruohoa maailmaan, niin että samaa nuorta ja tuoretta on silmän katseltavana, vaikka sammal harmaantuukin omalla päälaella ja korvallisilla ja silmäkarvat pensastuvat puskiksi. Mikä koru ja sielun päästö Siviäkin tuossa, kun keikkii ja väikkyy ilmi ihmeenä silmien edessä, niinkuin olisi tähden tullut taivaan laella surku sydämeen meitä muita täällä alhaalla ja entänyt korkeuksistansa, pukenut yllensä tyttösen silmäsäteet ja hankkinut itsensä tyttölapsen korkoihin astellakseen keskellämme Alastalon salin laattialla kahviprikka käsivarsilla ihmisen elävänä! Kuinkas kerkesi nytkin hänen katseensa Lahdenperän edestä nopeana kuin pääskyn viiltosiipi lento halki salin? Minnes sillä oli matka? Kuin linnunsirkku lumen pehmeälle talven metsässä, kuin säteen lämmin marjan poskelle suven mättäällä? Seinällekö meriakkunain väliin, jossa on taulu, nuorukainen neitonsa polveen nojaten? Ehkä seinälle: kukas tyttösten silmänkulut vartioi? Miksei siihen katsoisi, katson minä vanhempikin, katselen useinkin, kun satun saliin ja täältä peräsohvalta on mukavaa jutun raossa ja haikunvetojen välillä kuljetella silmää seinilläkin. Alastalolla on oma fasuunansa, miehen fasuunansa, fasuunaa nenässä, mutta fasuunaa muussakin, mikä miehellä on näkyvää puolta, nenä on iso, se on mööpeli ja pärisee jumalattomasti, kun mies puhdistaa sitä miestavalla, vatsan ympärystöä ei hänen myöskään tarvitse itsessään hävetä ja tyhmempikin ymmärtää jo päältäpäin, kun näkee hänen liivipuolensa, että se ei ole isosuutta miehessä, vaan luontoa, kun jonkun on puhistava kahdenkin puolesta miesseurassa seistessä ja oltaessa kapteenia pieliltäkin, hän on hahmolta kieltämättä mies, jolla on pinta miehennahasta, ja sisäriitinki myös, ajatuksen näpit ja muu piukka meinassa, kyllä ne iskevät hänellä kynnen asioiden hamaan niin visusti kuin hohtimen hammas naulan niskaan, ei pelkoa, että Alastalo olisi pehmeä, kun on peli menossa ja veto siitä, kenellä sormi ensiksi oikeentuu. Kyllä Alastalo on mies miesmäisissä ja paksu paksuissa asioissa, karvas miehen maku hänessä on ja tupakan haju, mutta hempeitä hän ostaa seinillensä ripustettaviksi niinkuin tuommoisenkin helohempan, jota minä juuri katselen. Tunteekos ihminen enää sydäntänsä oman ihonsa ja parkitun pintansa mukaiseksi, kun palaseksi aikaa saa silmänakkunoihinsa saman maun kuin kielenpäähän silloin, kun on pistänyt suuhunsa lusikan täyden vattumarjaa sokerissa ja maidon kermassa? Aina minun menee mieleni makeaksi yltä ja kyltä, niinkuin häppää juodessa lapsena, kun minä näen tuon parin puskansa juurella, mitä niillä on yllänsäkään, sametinmaistuvaa vaatetta, ja osaakos tosissa ja maanpäällä ihmisen ripsipari lähdettää raoistansa semmoisen kimpun kullan ja minkä muun hyvän makuista tahansa maailmassa kuin flikka tuhlaa silmistänsä turhia sille, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin herraspoika poskinensa hänen polvensa nojalla? Herrapookenas sinua tyttönen, Rakel silmiltä ja Susanna kasvoilta, Ester kulmain korulta ja Sulamit sydämen silkiltä, kun on lupakin ihmisen lapsen, vaikka vain taulun pohjilta ja lasin sulkemilta neljän kehyksen sisulle, kantaa kasvoissansa silmäparia semmoista kuin olisi tämän ainoan silmäparin valloissa ripsiensä välistä välkyttää ihmiselle, ja samoine hentoine ripsinensä sammuttaa ja peittää ikinäkyviltä taivaan aurinkoinensa ja kaikkine tähtinensä! Kasvot kuin selvä hunaja, ja silmäin saframi kuin sulavat sokerinpalaset totiveden pohjalla! Voi Abraham Mamren tammistossa ja Joonas öljypuskan juurella, kuinka saattaa riipaista sydänalaa ja heikottaa täysikäistäkin miestä kurkun kukkuraa myöten pelkkä värinhyvä ja silkinsametti paperin pohjilla, ja semmoinen kaunis, joka on vain kihoa silmään ja himmelin kimmellystä tyhjiltä vilkkuvilta lasin kilon takana! Kyllä siihen paikkaan seinää katsoa sopii ja päästää silmä jouten laitumille ja apilakedoille, missä on koukusta killumassa kuin elämänniittu neljän kultakehyksen sisäpuolella, värin hekumaa niin ja muuta ihanan paalletta yllinkyllin, sinisen sulia visertämiltä ja punan hilkasta paisumilta, viheriän herkkuvia ja kellankumpuvia, silmäin sykettä sormen pideltäviltä ja ihon kuulasta sielun maistuvilta, mielen voidetta ja sydämen salvaa niin läämälti, että silmän sopii mässätä ja teräin syödä täytensä ikäänkuin nautaelukan, joka on päästetty valtoimeltansa veräjän sisäpuolelle semmoisen tahtoimen tarhaan, jossa kasvaa aitojen tasalta parasta purtavaa ja tarvitsee vain upottaa ahmivaa turpaa korvia ja sarvenpäitä myöten heinän tuoksuviin noutaakseen tihuvilta kielen kiertimelle vehmasta ruohoa tukun paksulta ja suun täydeltä leukapielien pureskeltaviksi! Sopii minun katsoa ja sopisi Siviänkin, mutta älästä huoli, hipaisiko Siviän silmä taulun vihjaa seinällä edes sen tuokion kestämän kuin västäräkki tarvitsee siipiparinsa avaamiseen ja sulkemiseen kiveltä kiven viereen lentäessään, ja laitaakos semmoinen olisikaan, että täysihminen ja säädykäs talontytär hypittelisi silmiänsä seinillä kesken parasta kahvin tarjoamista ja vahtaisi prikkansa takaa tauluja? Ei, Siviä tietää, mikä sopii ja silmänsä hän ymmärtää pysyttää säädyissä ja seremoniioissa, kun on oltava huomaavainen, mutta taulun alapuolella istuu tietty, istuu seinävierellä juuri kuin määrättynä taulun alareunan alla Janne, ja kukas sitä laittaisi, en minä ainakaan, kun tyttösen silmä varastaa itselleen sen pienen vilauksen, jonka se tarvitsee, ollakseen taas tyytyväinen hyppäyksensä jälkeen ja totinen toimensa hommissa. Ja kukas sitä huomasikaan, pientä silmän kerkiämistä, tarvitsikos minunkaan huomata mitään, vaikka hyvin näen, kuinka Janne vielä korjaa viiksiänsä, ikäänkuin sivaus niiden silittämiseksi olisi tärkeätä nyt enää, kun Siviän silmät jo aikoja sitten ovat siivosti paimennetut takaisin tarjottimelle ja kuppiriveihin? On se merkillistä kuitenkin, kuinka kaksi silmäparia, joilla on tie tuttu toisiinsa, kerkiävät nopeasti aivan kuin lennosta sieppaamaan toisiltaan jotakin ja palaamaan muille toimituksilleen takaisin ikäänkuin eivät olisi missään käyneet, vaikka selvästi ovat lastissa ja täysillänsä kuin messiäinen hunajan pisareen apilaan torvilta persottuaan. Käännelköön ja hypistelköön Janne nyt viiksiänsä, nuoria haivenia huulillansa, niinkuin olisi mettä odottamatta satanut versoville, jota hivelee sormiinsakin, ja kumartukoon Siviä nyt itseänsäkin auliimpana ja armaampana tietämättömän Lahdenperän edessä ja tarjotkoon tarjotintaan höröttävän ottajan kurottuville sillä silmän suomisella ja annon hyvyydellä, ikäänkuin olisi hänellä nyt tarjottimen täydeltä kaiken maailman hyvää tuhannesti runsaammin tarittavana kenen otettavaksi vain kuin vielä tuokiota aikaisemmin ennen äskeistä silmäinlentoa!

Olkoot onnellisia, kyllä minä heille luvan annan, sitävartenhan he ovat nuoria, että sydämet olisivat sykkyrällä, ja tyhjän taitse taivaissa! En minä maaherran piippuakaan tuolla muitten suilta kadehdi, vaikka minä sitä ihastelenkin Alastalon piippuhyllyllä, en ainakaan niiltä suilta, joilla on arvoa piipun verroille, eikä minun sydämeni syrjällensä käänny neidon terhenenkään vuoksi, vaikka on siivekäs suvillensa valmis ja neidon silmälle tie kepeä sinne, missä istuu tuttuna nuorukainen! Ei maailma terheniinsä ole hankkiutunut minun pivoni varalta, vaan omiksi koreikseen ja hyviensä lystiksi, ja hullu minä olisin, ja sydän särkypäällä sunnuntaihuomeltaista lauantaisaunaan saakka joka jumalan viikko, jos minä surisin sitä auringon kultaa, jota minä en ole kerjennyt käärimään omakseni elopellon päivänkilolta, ja jos minä murtaisin mieltä jokaisen tuoreen poskiparin vuoksi, jonka verso on silmälleni kukkiviltaan näytetty, vaikkei minun ottavan käteni hiveltäväksi suotu. Houru olisin, jos kurottaisin maan mataloilta käteni koruiksi tähtien tuikkivia ylhiltä korkean taivaan, kuinka helmittynä viekkuisikin ylläni saavuttamattomain avaruuksien kaari; hourumpi olisin kuitenkin vielä ja turhemmin hävittäisi mieleni haukka sulkasato siipiparinsa kynittyjä sankoja, jos vuosieni varjosta vielä viuhkisin toivon levittyvää siipeä ja nostaisin vereni huurtuvilta kylmiltä silmän karkelevaa muulle lennolle kuin kiitoksen liidolle niiden taivasten siintimille, joiden kaaret ovat kantavaa siltaa vain siipivän nuoruuden askelille, ja joiden pielien puuntoon vain nuori toivo ja nuoren sydämen uskova uni kutoo elämän kangastavat kankaat loimista punaisen veren ja kuteista sielun seesteisten lankain, kuinka haikiikin vielä rintansa janoon hentoutta herkän hengittävän poven, jonka armaus ei kuitenkaan syki jäähtyvää rintaa vastaan painettavaksi, ja kuinka kuulas onkin katsella loisto elonkostean silmäparin, ripsien avaaman, ripsien salaaman, jonka välke ei kuitenkaan liehu ilmojen ihmeillä vangittavaksi vuosien himmentämän katseen!

Mikä kumminkin on ihminen otus otsaa kantavaksi, kaksin jaloin liikkuvaksi vatsasäkiksi, karvainen jos siliäkin sekä pintapuolelta että ajatuksen ihon alta: minäkin, vakaa mies seurakunnassa ja painava pappa piippua imiessä ja nimenriitinkiä paperille präntätessä, istun suu höröllä ja silmä herassa, kun keikkuu näkyvillä neitosen kenkäkin helmojen peitosta, ja saan ajatukset nesteille ja sydämen hölkälle, kun pelkkä semmoinen, jolla on tytön iho kasvojen lahjana ja sitä anetta ja Sulamitia silmissä, jota neitolapsilla on liikaakin ripsien välillä, kun semmoinen ihme ja elämänkerä viipyy edessä kerman kaataman tuokionkin ja näyttää minulle kuin kiusalla, että tämmöistäkin on olemassa ja taivaan makua sydämeen saman elämän seinien sisäpuolella, josta sinä olet löytänyt vain piippusi parhaaksesi! Enkös nytkin katsele Siviää ja Siviän silmänlentoja salissa sydän niin hauraana ja haikeillansa, kuin olisi vilu nahoissa, kun on selkä käännettävä nuotion lämpimiltä yön kylmiin?

Mihinkäs löysi pehmeisiin vielä minunkin ajatukseni känsäkuorinen kämmen äsken: hentoutta haikaili herkän henkivän poven, liehtivälle sydämelle aroin painuvan ja armaasti painetun, silmää haki tuoretta elonkosteista juotavaksi ikiorvon katseen terien täydeltä ja silmäsuonen tykkimiltä, luuritteli makean haikusiaan koko rekisteriltä kuin säkkipillin pullistunut maha piipityksensä kipeitä jokaisen reikänsä pihivältä läpältä! Kyllä ihmisessä ja miespuolisessa Aatamin viat elävät, olkoon sitte sileäleuka nallikka juur'ikään rippikoulun liinalta päästetty, tai senverran parempi, että on jo haivenoras hoidettavana omalla viiksisaralla, vai vieläkin uhompi karvankasvulta ja leuan päässä luudan tyveä minunkin partani mokoma: silmät killivät kuillakin samoina synninpalloina, minkä vain on näkemisen rakoa karpaloilla lautojensa välistä sinne, missä on Eevan tyttärestä hameen lievekin laattian palkkia huiskamassa ja palmikon kaltaistakin leiskamassa niskan nakkauksessa! Ei järki kasva päässä, vaikka parta poskipielillä, ja minäkin olen hupsu ja saan sydämeni hypylle, vaikka on viidenkymmenen vuoden konta käärinyt sammaltansa kukkarokerän hiltimiksi! Kyllä nytkin on mieli hellä niinkuin mennävuotinen omena tänävuonna ja Siviä silmäini edessä kuin meidän Turvalla sokerin murunen kuonon päässä silloin, kun minulla on sormi pystyssä ja lasken yks' kaks' kolme' ennenkuin penu saa hälväistä!

Vaikka viisaammaksi minun täytyy itseni tunnustaa kuin ymmärränkään ja ansaitsenkaan. Olenkos sittenkään päästänyt kerää omille pyörimilleen, kuinka harras se olisikin sykkyrältään ja yrityksiltään? Yhtä naimaton minä olen tänäpänä vielä kuin silloin muinoin, kun sydämeni oli samalla tavalla varisemassa vaikkapa Eevastiinan helmoihin, niin, miks'ei Eevastiinankin, niinkuin monen muun, jolla myöskin on posken hienoinen joskus päivinänsä ollut veistettynä aivan kuin minun sydämeni mukaiseen siliään. Kuulesta vaan, kyllä Eevastiinalla vielä on kieli puhdissa, ja puhdissa se oli silloinkin jo ja siihen aikaan, kun sama kieli vielä oli syöstävän kiiruilla ja hiphopun jäljillä sen heljän hammastarhan helmisessä karsinassa, jonka vilkkavilta veräjiltä Maanpään sirkkusilmä tytär päästi ja paimenteli ilman laitumille naurun helinää ja puheenvaltointa poukkivan karitsaparven kirjavilta. Osasi Herman silloin noikata noselammin valssiin kuin minä, ei ollut vatsan leiviskää vielä tiellä, ja osasi sorvata sanansomaa tyttösten korvahipiään yhtä sopivasti kuin myöhemmin todenlipeätä ja valheen liukasta meklarien partoihin totipöydän vieressä, ja lykyn hän silloin korjasi, jos se on lykky, kun miehellä korvat kimivät vihkipallilta arkun lautoihin saakka samaa siukua koko elämän sen ihmeenverrat kuin riittää vaimon kielessä vetoa silmänavaamalta aamulla luomensulkemaan ehtoolla jokainen jumalan päivä auringon kiertämän ajan. En minä pahaa suo Alastalolle, mutta kyllä minä sen suon Hermannille, että Eevastiina on hänen vaimonsa eikä minun: lumpeen minulla olisivat korvat menneet jo puolen vuoden päästä, jollei olisi kuolla körähtänyt jo ennen keskenkaiken paljaasta pelosta toisen puolesta, koska ihmisen kuitenkin, vaimoihmisenkin, tarvitsisi kaiken järjen nimessä varata itselleen edes hengen vetämisen aika, kuinka kieli paukuttaakin löysänä suussa ja lanka juoksee kerältä. Todentotisesti on naisihmisen sisurakennus eri tekoa kuin minun, minä imen etupäässä sisäänpäin, montakos heinärukoa savua olleekaan elämän päivinä vaeltanut pesän puhivilta piipunvarren tietä minun suuni nieltäväksi, naisihminen taas, hänellä tapahtuu hengityksentoimitus uloskäsin ja nielemisen sijasta täytyy hänen lirkutella suustansa jutun ilmaa maanmittarin rihman määrät, niin että loppumisesta ei ole pelkoa enempää kuin vedeltä köyhän talon kaljatuopissa.

En totisesti minä Eevastiinaa nykyisillään Alastalolta kadehdi, vaikka joskus aikoinani taisinkin pientä sydämen närää tuntea kylkiluitteni alla, kun hän muinen Tukholman rannassa minulle jahtinsa kajuutassa näytteli ja pivon pohjalla hypitteli kultavitjavihtiä, joista hyvin tiesin, mille sirolle kaulalle ne käädyt olivat pauloiksi ajatellut, en kadehdi, vaan suon mielellänikin naapurin sydämeltä ja retaritoverin siunaamalta lähimmäiselleni koko toosan ja pelihelinän suuvärkkineen päivineen semmoisena kuin se näkyy pysyvän vedossa, pieneksi joka päivän muistutukseksi ja syntien esimaksuksi jo elämän ja lihan päivinä miehelle ja lähimmäiselle, jolla pelkään, että hänellä joka tapauksessa ja lyhennetyinkin velkatilein tulevat kiirastulessa olemaan kuumat paikat ja hikoilemista paljon. Juu, juu, Herman, kyllä sinä silloin olit mairea viiksiltäsi ja siveltelit oravan tuuheita hyvällisin sormin, niinkuin Janne nyt tuolla, puolemmalla salissa omiansa, kun on korjannut Siviän silmän mannaa silmiinsä, mutta miksikäs käännät nytkin ja tälläkin haavaa selän hartiata niin hartaasti sille kulmalle salia, jolta parhaten ja parhaaltaan siippasi ääni kimajaa kuin raksuttaisi kokonainen varpusparvi yhden kielen kantimilta?

On se kummaa kuitenkin, kuin oraksen tuore ruoho suven kuukaudessa karstuu oljen kuivaksi karreksi, ja kuinka neito, sydämen sykky ja heljä toivon heinä, silmältä kuin leivon liuruva liverrys ja mieleltä kuin viistävän pääskysen hiipivä lento, otsan kuulailla onnen lymyt ja hennot luvat, poskien kaartuvilla ruskot lämpimän veren ja liehtivän ihon, kuinka neito, herkkiväin kumpu ja kyltä elämän marja povilla paisteisen maan vuosien hetkessä vaihtuu, ja ihme ja kukka ja Maanpään lintuinen Eevastiina on sämpyläkorinsa takana emäntä ja muori ja rupattava Alastalon akka, ja saa manata korviansa ja varjella turhaaan tyhjän pajatusta kuuluviltaan se, joka onnen miekkosena joskus siunasi silmiänsä, suloisen kasvoilla ahmien laiduntavia ja terien täydeltä apilan vehmaat ihanan makeiltansa korjaavia!

»Sämpylää nouki, herran tähden, sämpylää, nouki rinkilää, tottamar rinkilää, kukonvarvastakin nouki, kuinkast'ei kukonvarvasta, joka lajia, kolmea lajia, kämmeneen sopii ja partaan mahtuu, suu naunaa ja vatsa vehoo; kylmä talo, missä eivät puut talvella pinosta kulu, ja vaisut pidot, missä eivät vehnäset tapulilta tarjoamalla vähene, otatkos käskemättä, kun en kerkiä käskemään ja noudatkos tyrkyttämättä, kun en ymmärrä tyrkyttää, nirso vieras saa emännän vihat ja löylyn livistäjä viluisen saunan! kukonvarvasta kolmanneksi; ei pellolla herrana liikuta, ellei työssä, eikä talo kestiä kärsi, ellei eväksillä, ota hyvällä, niin syöt sovulla, ja noikkaa niskalla, niin saat rehentää ryntäitä, papu on pieni, mutta se kierii, ja kieli lyhyt, mutta se on liukas: et sinä pavun vierinyttä kumartamatta laattialta nouki, etkä sinä emännän kieltä karulta käännä emännän mieltä noutamatta; tottelisit käskemättä, vaikka käskemiseenhän ihmisellä kieli, niinkuin hyppimiseen kirpulla koipi, ota vain mitä kämmeneen mahtuu, Alastalossa otetaan, mitä Alastalossa taritaan, silo puu sujii höylän kieleen ja höyli vieras emännän mieleen, kala on hopeata verkon silmässä, ja vieraan kiitos kutii emännän korvassa; ota viisin hyppysin, mitä ei neljään mahdu! kun ei kerkiä tuo kielenkipenekään kaikkeen, mihin olisi kiiru ja puhti, enkös jo käskenytkin, niin että kielen iho tikuilla! jumalan lykky, kun on kielen juurella kuolaakin, niin ei käry suitsu...!»

Jumalan lykky, Jumalan lykky! myönteli kiitollinen ajatuksen jänis Härkäniemenkin päässä, kun pääsi lavean otsapielen takana taas omakin mieli vähän omille huminoilleen ja hengityksen vuorolle ryöpsinän raossa. Jumalan lykky ja armollinen viisaus, ettei ole ihmisen naamatauluun avattu naisihmiselläkään suunläpiäkin parittain, niinkuin silmiä ja korvia! huokasi hän huojennuksekseen. Tuommoinenkos läpän liuku on kielen kärkenä Siviänkin hereässä suussa parinkymmenen vuoden päästä? hyvitteli ajatus vielä vähän äskeistä pientä lommoansakin ja silmäin kuri suoritti tahtomattakin lyhyen lennon vielä Jannenkin puolelle salia: vahingonilon pisaraa on sentään hyvänahkaisenkin miehen vaikeata olla nielemättä sydämensä voiteeksi. Hypistele siellä huulipartaasi, niinkuin olisi merkillisiäkin maailmassa tapahtunut, ja näytä tyhmemmältä kuin tosissasi oletkaan, niin sopimattoman onnelliselta koko naaman paistavalta puolelta, että selvässä päivänvalossa häpeää puolestasi niinkin paksuihoinen mies kuin minä! Onkos tuo nyt mikään kymmenen kopeekan lanttia isompi ihme ja tänäpänä ensikerran tapahtunut asia, jos tyttösen silmä hipaseekin sinne, jossa on nuorta haiventa huulilla versoomassa? En minä sinua kadehdi, tyhmä olisinkin jos kadehtisin, en minä haukenakaan sitä haukea kadehtisi, joka polskivilta vieriltäni hahmaisisi kitaansa kiiluvan, ja katoisi koukun päässä sen tien, jossa ei enää vapaana potkita, vaan siiman vietävillä. En kadehdi, enempää kuin kadehdin enää Alastaloakaan Eevastiinankaan vuoksi tuossa, vaikka joskus ehkä kirvelikin pientä väkäsen otaa sydämen pehmosissa, kun hari helppasi, mutta se minua harmittaa, että hauen pitää olla haukea tyhmempi pelkän ahneen leukansa vuoksi, ja että mies silmäinsä humalissa nielee salakkana sen, joka istuu rautana kurkun kiduksiin koko elämän päiviksi. Miks'ei olisi minuunkin saattanut riipaista, kiduslihat ovat minullakin ja kidanhotko, enkä minä järkeäni kiitä, vaan onneani siitä, että minä livahtelen löysillä yhäkin ja potkasen ajatuksen purstoa vetten huilivilla, kuinka tykkään ja kuonoa kutittaa, kun toiset pyristelevät siiman päässä, mikä närppimisen toimissa vielä, mikä jo pitkän kyydin nokassa sen hemmetin menon, minkä huulen luut venymättä kestävät, ja että minä kuittaan veroni »kostjumalalla» ja »kiitoskauniilla» ja noukkimalla kupin tarjottimelta, kun koreasti tarjotaan, kun toisilla on vaiva ja vahti ja otsanpuserrus koko elämän jälki-ijäksi yhden ainoan ajatuksen pehmimiltä, ja kielen kimitin korvan juurella paukkumassa vuosien rangaistuksena senkin ajan kuin syö ja ihminen tarvitsisi ruokarauhansa, puhumatta aterioiden väliajoista, vain siitä pelkästä viattomasta syystä, että on uskonut siliäksi ja huulenpehmiäksi sen, jolla on hankkinakin väkähakasin uumittu ja neulanpistävää kärjen mahtumalta muussakin sielunsisäpuolisessa kuin vyötäisten uumaroilla.

Ei merimiehen sovi ajatella naimista, sanoisin minä neuvon Jannellekin, jos viisaan ja kokeneemman järki purisi nuoren tyhmään! merimies tottuu laivan kannella vankkaamaan vasemman jalan tukemilta oikean jalan tukemille ja takaisin vasemmalle jalalle, kun meri muljaa alla ja antura tarvitsee tanaa, kuinka kulloinkin on kannen vatupassi, ja merimiehen tottuu ajatuskin vankkaamisen painoon, se tarvitsee ruumaa kallistaa hartiatansa, kuinka asiat kulloinkin keikkuvat ja varaa tarvitaan tallukoilla pysymiseen, ja mitäs vaimoväen järki jäniksenhypyillään ymmärtäisi semmoisesta? Olisikos minunkaan päähäni päässyt sikiämään tämänkään vertaa järjen sakoa, kuin siinä nyt kuitenkin joutiloi, ja minkäs ajatuksen minä olisin kerjennyt säikeitänsä myöten pitelemään, niinkuin niitä nyt kuitenkin olen jonkinverran pidellyt ja edelleenkin sormin, jos olisin nuorempana ollut hupsu ja mennyt naimisiin ja minun korvissani olisi elämänijän ja arjesta pyhään niinkuin pyhästä arkeen hurissut tuonkin nuottinen rukinhyrrä kuin se ruumiinkappale, jonka jumala on pistänyt kieleksi Eevastiinankin suuhun tuossa? Ihmettelen minä Markomäen Aapelia, käsimiestä ja rukkimestaria, joka minun muistoni ijän on sen ajan, jona ei polje sorvinhyrräänsä, hierannut ajatuksen kiviä omassa hytisevässä pääkopassaan semmoisen rukinrattaan pyörimiksi, joka kierisi varpaan polkematta kukonlaulusta kukonlauluun seitsemän silkkaa Methusalemin ikää, ihmettelen äijänkitulaan turhaa ajatuksen vaivaa, kun naimaton mies olisi minkä papin hyvänsä pudottimilta saarnastuolista saanut semmoisen kerän tupansa nurkkaan, että senjälkeen ei enää olisi tarvinnut ajatella, kuinka hyrrän saa kierimäpäälle, vaan kuinka helvetin saa seisahtumaan tapilleen! Minun korvani kumminkin on semmoinen iholtansa, että yhtämittainen krapina ja äänen rahina, jos se on piipunvarressa tai ihmisessä, nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan ja naimisiin minä olisin viimeinen mies! Parkkiutuu Alastalokin varmasti ihroinensa päivinensä vielä enkeliksi sielunsa nahoilta, jos hänellä elämän päiviä riittää, kun joka toinenkin päivä vain nielee vanhan Aataminsa kiltisti kurkusta alas sillä aikaa, kun pajaa hänellä korvissa koko vuoden almanakan lävitse sama kieli, joka nyt saa minun melkein kirpoamaan saumoistani pelkältä sämpylän nostamisen kestämältä! Kyllä joskuinen autuus on kalliisti maksettava täällä maan päällä! arvaan minä Alastalonkin joskus huokaavan lihavan vatsansa pohjilta, kun hihnat eivät pyri kestämään nielemistä. Mutta mitäs minä vapaa vanhapoika hänen ahdinkojaan haikaan, minä otan sämpyläni ja olen selvillä vesillä, niinkuin järkimies ainakin pitää kuuttonsa uivilla ja kölinsä kiven kolisemilta!

Härkäniemen lavea otsapieli oli tavallisilla tyvenillään ja parran pehkossa naurun hörää koko tyven paksulta, kun hän nyt verkakseltaan jo oli viimeinkin toimissa ja vakaisin käsin työskenteli kukkuraisen vehnäskorin pinoissa. »Kyllä vieras täytensä tekee!» rauhoitteli hän hoppuvaa emäntää sulloen yhden koparan kouriin mieskäpälänkin täyttävää Alastalon Eevastiinan sämpyläpullaa ja saman Eevastiinan pitäjänkuulua rinkiläröyhälää, vehovaa sormissakin, mitä sitten suun maistuvilla. »Ja sinä vain Eevastiina olet entiselläsi ja vanhassa kielen höykässä!» myönteli hän suopeita pieneksi omantunnon lääkkeeksi ja suostutteluksi itselleen: ihminenhän naisihminenkin on, eikä kannattaisi aina ajatella kaikkea mitä ajattelee, tuumi hän hieman syntisenä sisuksissaan. »Ja senkinkös sinä sitte vielä pistät taksiksi, että kämmeneen pitäisi mahtua enemmän kuin viisi haarukkaa ylettyy ympärille!» pakisi hän edelleen hyvänsukaisia, tirkistellen muka neuvottomana kourantäyteistä vehnässaalista pivossaan ja kukkuraista kukonvarvas-pinoa korissa sekä soimasi samalla itseänsä vielä pahemminkin siitä, että viitsiikin pelkässä päänsä joutilaisuudessa täysi mies ajatella viholaisia heikkosukuisemmasta ihmispuolesta, jolla ei kuitenkaan ole muuta puuttuvaa kuin vaimoihmisen tavallinen puuttuva. Mitäs heillä pitäisi olla enempää kuin se järjenmurunen, jonka jumala viisaudessaan on heille antanut heidän tarpeisiinsa, ja niihin tarpeisiin se onkin nopsa ja kierivä niinkuin elohopean pyörivä kivi! ajatteli Härkäniemi ja myönteli, koska vehnäset kuitenkin olivat mukavia pivossa ja muutenkin oli sopumieli.

Asia oli kuitenkin sen arvoinen, että sitä sopi ajatella edelleen, eikä Härkäniemi yleensä jättänyt kesken mitään, ei haikun vetoa piipunvarrestansa, kun se oli loppuunsuorittamatta, eikä ajatuksen langan auki kehittämistä, kun se oli kerittävä kerältä. En minä kyllä ylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja pohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja työn veroiseksi vain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun vältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä kuitenkin ymmärrän tuntea ihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä, jatkoi hän ajatuksensa vakoa, että on niitäkin, joilla ei elämä ole järjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja vastaanpunnaavan, kiskomista työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa läjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain hartia vääntää onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja varvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla juoksuhypyllä tuulen hännissä ja tyhjän kinterillä, tuoksia tomua paikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata pölynä entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen olisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta turhaan juoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta kaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä palaa samoille hulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattoman liikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi ja olla elämänikänsä Eevastiina, jotta kuluneen rinnalle kukoistaisi nuoruutensa vuorolla Siviä samoille naisen osille, juosta ihmiselämä jäniksen kintuilla, joilla loikkimallakin kerjetään kehässä vain lähtöpuskalle takaisin! Ymmärrän minä sen, että senlajisessa hosumisessa järki kuluu toisenkaltaisille kanteille kuin meissä oikeassa ihmisväessä, ja että pavun pyörivä kierii toisin ketteröin ja poukkiikin matkassa vielä omia lystejänsä silloin, kun kivenmuhkuraa on käännettävä kankivoimalla kyljen vakaalta uudelle raskaalle kyljelle ja pyyhittävä otsan hikeä joka väännön välillä. Annan minä puolestani mielen heroin anteeksi naisihmiselle, että hän on vaimoväkeä, ja tunnen surkuakin sydämen verilihalta, että Jumalan on täytynyt talonpitonsa ja ihmislaihon lakastuvaisuuden vuoksi luoda semmoisiakin ihmisiä maailmaan, jotka synnyttävät, ja joita senvuoksi ei ole sopinut saumata umpeen niin, että hekin olisivat ehiöitä astioita ajatuksen väkiväännössä enempää kuin muussakaan miehen hartiatyössä elämän kivipellon muljaamisessa.

Härkäniemen tuli niin likistävää olla sydämen pampan ja kylkiluitten ahtaalla välillä, että karhea miehen silmä oikein tosissaan taas kertaalleen muisti lainata katseen kaltaisen samoille kasvoille, joiden tuoretta joskus oli tullut liikaakin vilkuilluksi. Oletpas sinäkin, parka ja mummonkärppä, jonkun hypyn juossut elämässä ja kuluttanut varpaan nopsaa niiltä päiviltä, jolloin vielä nuorten poskien palkosilo ei tietänyt joskus riippuvansa ryppyjen kurttusilla ja jolloin ei vielä silmien tuore nosto ja elonjanoisten kostea kuulto luullut välkkyvänsä vain lainana mehuvan lauhtuvan veren, jonka tykkeeltä ikä ja velkovat vuodet armotta kantavat saatavansa pisar pisaran puserrettavilta! Härkäniemi pudisteli päänvankkuvaa kivun ja surkuhaikean purressa sydäntä kuin hampain. Happuroille kuluttaa elämä piuvivatkin palmikkoleiskat ja valjuiksi viruttaa vuosien pesu kukkeatkin poskipakarat, ajatteli Härkäniemi ja katseli Eevastiinaa kasvojen köyhiin ja ilonsa riisuneisiin silmiin, niinkuin kuljettaa joskus apeata silmää syksyisen pellon paljaalla marrasmaalla se, jolla vielä elää silmien pohjissa muistona saman pellon liehivä vihanta kesäkuisen nukkansa suhivissa laineissa.

»Sinä vain hohkaat sama veto vietereissä kuin ainakin, ja surkuttelen minä ikävaarin hitsiä ennenkuin sinunkin kaltaisesi karitsa on joskus paimennettu karsinaan!» sanoikin Härkäniemi sydämellisesti, kun omiin ajatuksiinsa syypäänä tunsi tarvetta rohkaista lähimmäistä ystävällisyyden murenella. »Sämpylää sinä pyöräytät yhä vain yhtä täytelästä, kuin vehnäsvehmasta rukkaslohduksi Maanpään tyttären kosijoille, ja kieli on ketterä vielä kuin varvas valssissa muinoin!» laski Härkäniemi miespuhetta rohkeamminkin naisväen korvanuoteille, kun kerta alkuyskän oli yskinyt.

»Herrajesta ja pookenas, vieläkös sinä muinaisia muistelet! Sanos muuta, että mekin olemme olleet nuoria joskus ja valssia varvastaneet!» kohisi Eevastiina jo täydessä höyryssä. »Ja vieterit, voi siunatkoon, kun joka paikka ruumiissa on kuin puuropampulla pehmitetty, ei lepoa kuin sen einemän, että kielen kerkiää vasemmalta hampaanlohkolta oikealle siirtämään, kun kiiruuta pitää, vai karsinaan! sano heilurille kellokaapissa: mitäs turhia huiskit, pistä nukkumaan, niin aikakin säästyy! käske nälkää vatsassa: mitäs tyhjiä kuriset, haukottele, niin nielet suuntäyttä! neuvo emäntää: mitäs hulluja juokset, et helmojasi pitemmälle kumminkaan pääse! vai karsinaan: ei viisari heilurin heilumatta liiku, ei vatsa hurinoiltaan elä, vaan padan keittämiltä, eikä talo talon toimilla ole, ellei emännän lieve lennossa! Vai karsinaan: kun on kiiru, niin ettei kieli pysyisi suussa, ellei olisi kitapäästään kiinni, ja kintuissa hoppu, niin että kysytään polvenpäätä, vaikka niitä olisi tusina minulle luotu eikä vain vaivaiset kaksi! Aitaa sinä kärppä kivikasaan, mutta älä minua talonnurkkaan: minä vilkun kymmenenä kolon suulla silloin kuin kärppä viitenä! Hermankin luulee, että kieltä voisi pitää liekassa ja höyryä kannen alla, mutta niitä ei kumpaakaan vahtaa jumalakaan, saati vaimoihminen kiireissänsä, ja tottahan sitäkin kipenää käytettävä on, joka on annettu suuhun! Siitäkin pitää olla alinomainen riita, ikäänkuin ei muutakin joutumista olisi, ja sinäkin puhut vielä karsinoista, vaikka olet laita mies ja naimaton. Koskas te kaksitromppuiset opitte ymmärtämään, että ihminen on ainakin tynnyrin tarkka astia hoidettavaksi, ja tynnyrissäkin on päästettävä ilmatappi löysäksi, jotta hana juoksee sylkemättä, kuinkasta siis ihmisen olisi läkähdyttävä umpeensa, kun hänelle kuitenkin on kielen henkäin annettu! Sitä järkeä saa jahdata Hermanniinkin enemmän kuin päivän kiiruussa kielen kärkeä kerkiäisi kääntämään, että kun lypsää, niin silloin täytyy sekä vetää että heruttaa, ja että, kun on joutu lennossa ja hoppu askareissa, niin sormi kierii kielen vyyhtimiltä, ja minkä toinen on näpsä, sen ovat nopsia molemmat! Mutta pitääkös ravistunut kiulu veden ja miehen järki selvän asian? Saa sanotuksi, että ihmiselle on annettu kieli, niin saat vastaukseksi: mutta hampaatkin kielen karsinaksi! Sano, että sylkikin kuivuu, ellei suuta viljele, niin tärähtää vastaus: uunin nurkassa syljelle astia on, eikä ihmisen suussa, sylkisit sylkesi sinne ja pitäisit järkesi päässä, niin kumpikin olisi paikallansa ja säästäisit muitten korvia ja omaa kieltäsi! Koeta sopuakin ja yritä ymmärryspuhetta: mutta tottamar saksiparissa suu napsaa, kun vartta näpsitään, ja ihmisellä kieli kerkiää, kun järki käryy! 'Villan sakset keritsevät lampaan selästä, ja veran purevat pöydällä, mutta keritsisikö järjen karvaa sinun käryistäsi liuskaskaan rauta ja purisivatko terävätkään sakset katki tapin loroa ja sinun loruasi!' ärähtää vain vastaus selänkääntämän jälkeen ja ennen tuvanoven paukahtamista poistuvan takana. Ei kuullut Herman porstuan puolelle edes sitä, kun minä vielä sanoin, että hiirikin saa häntäänsä kantaa ja kääntää lirpun, kuinka juoksemisen kurssi piipottaa, kuinkasta ei ihminen sitte kieltänsä, joka kuitenkin on hänellä suussa eikä perässä. Teidän ja miesväen kanssa puhuminen on kuin karkuvasikan taluttamista maantiellä: piukota eteen, niin on neljä sorkkaa vastaharana sorassa, pidättele, niin kyörätään kahdella jalkaparilla karkua, ikäänkuin omasta hännästä olisi menon villastuksessa päästävä! Ei enkeli taivaan Gosenista olisi päivän vertaa naimisissa miesihmisen kanssa saamatta kieltä tikuille semmoisten tervaskylkien höyläämisessä kuin te olette yks' niinkuin toinenkin ja jokaikinen! Pitää vielä sämpyläkori kädessäkin suuttua, kun ajattelee! Sinustakin uskoisi parempaa, ja puhut karsinoimisesta! Hermannistakin on täysi harmi ja työ ja pitäisi muutkin maailmassa vielä ripittää järkiin! Vai karsinaan minä kielineni ja varpaineni, sanos viisaampaa, ja tässä ovat vielä sämpylätkin koko salille juostavina! On teillä pää hartioitten yläpuolella niinkuin muillakin ihmisillä, mutta mitä siinä on sisäpuolella, sitä minä olen ihmetellyt ja Hermanniltakin kysynyt. Sinäkin, kun olet naimaton ja aikaa ajatella, milläs sinä uskoisit tälläkin haavaa sämpyläpullilla istuvasi, jollen minä olisi varpailla ja häälyvillä! Madekalan nylkee ja lahnan suomustaa, mutta miesväen, milläs sen perkaa järjille! Rääkkää jumalakin, kun on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden kielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista kaikkien pääpahnoissa! Olisi sinullakin riivi ja vaimonristi omasta takaa, niin ei olisi minulla vaivaa vielä sinustakin! Saunassa te tarvitsette saippuaa tukkaanne, ja ripit nahkaanne muina aikoina viikkoa, ja kuinkas käy sittekään taivaan portilla, oletteko sittekään puhtaita? kun Pietari katsoo synnit ja täit? Voi vaivaista, kun olen minäkin naiseksi luotu, helmat jaloissa, kun olisi juostava, kiiru pitämässä kiinni vasemmasta liepeestä, kun hoppu piukottaa oikealta, Herman kuin Herman ja kivi kuormassa, sinä kuin sinä ja kanto anturan edessä, muut kuin muut ja mäki vastassa! kisko kivireki kannon ylitse vastatörmään ja pääse minun hameissani sinne, mihin kippaat, emäntä! huutaa yksi, Eevastiina! hokee toinen, Siviä kysyy: missäs lusikat? Siina ovensuussa: mihinkäs lampaat? Herman tupakamarista: vieraat tulevat, jokos totivesi on päällä? olenkos minä kerä, että minä joka päin kierisin, olenkos minä vesi, että minä joka toron suulla tippuisin, olenkos minä lintu, että minä lennon välissäkin livani lirauttaisin? ihminen minäkin olen, ja nenä vain silläpuolella ruumista, jolla ei ole ahteria! Sämpylätkin juostavina ja minä vielä tässä, Lahdenperäkin jo odottaa kuin kurjen kurkka kaulansa päästä, ja minun vain pitäisi prätistä sinulle, kun sinä paasaat, ja päästää päästäsi häkä, kun sinulla ovat omat peitit tukossa otsassa, vai karsinaan minä, pistä kieli jälestä, kun kulaus on juotu kurkusta, ja ota varsaa hännästä virstan takaa, kun itse olet nokillasi ojassa, laske sinä yhteen, niin minä olen kymmennessä ja ala 'minä vaivasta', niin minä olen 'amenessa', karsinaankos minä, kun ryysyni jo lentäisivät yltäni, vaikka itse jäisinkin, ja mistäs minä kieleni enää itsekään saisin kiinni? hyttis tyttis, jollen lähde niin lennän jo, jollei ole puhumista, niin pakisisin jo, olenkos mä knyytti, etten kieri! olenkos mä kärppä kontitta, etten pääse! Lahdenperä odottaa, Pukkila kokottaa, Eenok nokottaa ja sämpylät ovat tässä ja sinä vain lervaat, enkös menekkin hyllerin pyllerin, trivin ja travin, puhu, vaikka puhuisitkin, minä olen vaiti, yritäkin sana, minä en kuule, ei kiiruussa kerjetä, kiiruussa juostaan, ja kieli saa seurata mukana, jos matkassa pysyy! Sinun tähtesi saa tässä tämmöisen hopun, kun pauhaa, eikä omaa sananvuoroa saa! -- -- -- Tuommoisenkin kanssa suusahaan, kuin Härkäniemi tuossa: saatkos kieltäsi kirvotetuksi edes puolimatkaan, saatkos sananpientäkään, hiirenhaukotustakaan sanan penikaksi väliin, saatkos sen sananpisaran edes vuorollesi, ettei kielesi läkähdy, kun hänen pitää olla äänessä myöskin, pakista silloin, kun ei puhu, ja puhua silloin, kun ei pakise!» haikaili emäntä jo samaan hengenvetoon Lahdenperän edessä sämpyläkori ketteränä niinkuin suukin ja koko pieni ihmiselävä. »Pääsemättömissä ihmisten kanssa, joilla on suu mukana, missä ovatkin, minäkin muistutan aina itselleni, hoen ja varotan: Eevastiina, Eevastiina, puhu vähän, puhu hiukan, älä puhu ollenkaan, tarjoa sämpylää, tyrkytä sämpylää, pakkaa sämpylä vieraalle, mutta älä puolen sanan vertaa puhu, älä hiiskasekaan, niin vieraskin saa puhua, vieraskin saa raon sanallensa, saa puhua vatsan virkistyksekseen, vieraskin on ihminen ja vieraskin tarvitsee virkistyksensä, vieras on kuitenkin vieras talossa ja kesteillä...»

Härkäniemi alkoi vähitellen saada korvansa umpeen taaskin. Sämpylä hänellä oli kourassa ja rinkilä myöskin ja täysi kahvikuppi kädessä: ei mitään surun hätää. Silmä vilkaisi kyllä taas toimilleen palaten Alastaloonkin, jolla Langholman keinutuolin edessä oli itsepintainen selkä sinnekäsin, jolta paras pajatus kuului sämpyläkorin seutuvilta salissa: Eevastiinan sinä sait muinen, enkä minä! Silmä oli joutilas ja noukki vielä Siviänkin, ennenkuin ajatus palasi vakaviin ja käsi alkoi järjestää vehnäsiä riviin polvelle, jotta tuli vapaata kahvikupin hämmentämiseen: siriä ja silmään suliva, niin että sydäntä herkäisee, mutta eikös vain ole huulen hiippa ilmi Eevastiinaa, ja missäs minä saman silmän veikankaan muistan, ellen Eevastiinan kasvonkuisteilla, kun oli niillä mittumaari ja lehvät lehtimässä? Siirtyi Janneenkin vielä verkas katse: halulla sinä silmän silkasta siellä viivytät, missä on oljen ruskoilla neidon tukka ja palmikko paistamassa, ja halulla viivyttelisin minäkin silmää sinun sijassasi, mutta onkos paalto oljilla sama räystään ruostuvilla kuin kuhilaan kahisevilla, ja onkos Siviä nykyinen Siviä, kun on ryppy siinä, missä nyt on kulmilla kuulto, tuhkan varjo tukan hilkulla ja huulten herkkiviltä hymyn perhot paenneet, jotta palkojen kuivuneilta vikkeröisi hiirenhernettä sananpapuna yhden suun poikimilta semmoiset ropsumat, kuin olisi samassa kirnussa yhden kielenvaivaisen sijasta kymmenen ihmettä paukuttamassa! Jaa-jaa! Alastalo niinkuin Jannekin, ja Siviä niinkuin Eevastiinakin, kullakin on aikansa, varsalla hyppiä laukkansa kedolla ja juhdata kaakkina länkiruoma rintamilla, ruoholla kukoistaa kukkasen sirkkuna pyörtäneellä ja varistaa palkona rikkapapunsa ruokajyvien mukana laariin, neidolla olla helpeä silmäin hiipiviltä ja siljas kielen kostumilta, kun on vesi naarailla ja viehto ihon pyörylöillä, mutta hölppä silmäin kurttuvilta ja raiska kielen raksuvilta, kun on laukka ratsastettu, ikä leikistä jäljellä ja oma kukoistus tyttäressä! Sämpylän tiedän tuoreeksi, kun sen syön, ja parhaasi taisit, Eevastiina, minulle tarita, kun on vehmas vehnänen minulla varmana kourassani!

Härkäniemi oli jo jättänyt sekä Siviän että Eevastiinan, kullakin hetkellä on oma murheensa ja huolensa, ja toppakahvia juodessa on tärkein huoli siitä, että suuhun tuleva maistuu suussa hyvältä.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot