Alastalon salissa 1/23

ALASTALON SALISSA

Ensimmäinen luku.

Alastalo ottaa vieraita vastaan.

Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. »Istumaan, istumaan vaan! Lämmittelemäänkös sinä istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen itsesi jätät, kakluunin viereen? Ei se kyllä enää kuumia hekottele, Valpuristi sitä viimeksi on prasutettu, ja almanakka on jättänyt jo Mikkelinkin taakseen! keinutuolejakin on salissa, ei suinkaan ison Krooklan isäntä oven suuhun jää!» kehoitteli hän pitkäleukaista äijänkränää, joka itsepintaisesti kuitenkin jäi tuolille, jonka oli valinnut. »Peremmälle, peremmälle vaan, kyllä meillä tuoleja on takaseinälläkin!» tyrkki ja kehoitteli Alastalo vieraitaan; kuistinporstuassa kopisi jo uusia askeleita.

Alastalossa oli iso päivä tänään. Viime talvena asiata jo oli totisemmin jahdattu jokaisilla lukuvuoropidoilla pitäjässä, ja missä miehiä muuten yhteen sattui; taisi juttu olla vanhempikin vielä; siitä oli ollut puhetta vuosikausia. Nyt suvella vasta kuitenkin oli asia alkanut saada vissempää fasuunaa Alastalon päässä. Harmitti haminoissakin kaupunkilaisten seuroissa istuessa, kun puhelivat isosia talvirahdeistaan ja prikikipparit saivat tuppisuina sivulta kuulustella, kun miehet keskustelivat. Oolanteri-kapteenienkin kanssa puhellessa meni juttu yhä useammin siihen, että prikit ovat liika pieniä astioita, kuunareista puhumattakaan. Sitäpaitsi alkoi yhä selvemmin näkyä, että Janne Pihlmannista saadaan flinkki mies vaikka parempaankin kuuttoon. Alastalo oli ollut yhä paremmin tyytyväinen perämieheensä; eihän kapteenin tarvinnut paljo muuta enää, kuin istua kajuutassa ja poltella piippua: poika järjesti asiat! Siviällä ja Jannella oli sitäpaitsi jotain keskenänsä, siitä oli Eevastiinakin sanonut ja itsekin hän oli joskus ollut huomaavinaan samaa, eikä siihenkään asiaan oikeastaan ollut mitään sanomista: huonompiakin vävyjä voisi taloon tupata! Pojalle täytyy aikanaan toimittaa kuutto, että nähdään, mihin kynnet pystyvät! oli tullut lakkaamatta mieleen suvimatkalla. Ja sitäpaitsi, ennenkuin tässä tosi todessa jää maapakalle ja jättää ulkomaitten vedet nuorempien kulattavaksi, olisi mukavaa kokea vielä sekin, miltä miehellä tuntuu hatun alla, kun ahteripaikalla laskee edessään kolme mastoa, ja pukspröötti haistelee Atlanttia Spanjan rantoja päin norkotellen! Siwiän tuliaiskalaasissa kolme viikkoa sitte oli Alastalo siis jo ottanutkin asian vissemmin pohtimen päähän, tunnustellut hammastarhaa siellä ja täällä, lykännyt ajatuksen siementä, missä multa tuntui otolliselta. Ei ollut Siwiän sluuppikaan saanut montakaan päivää maata laiskana näinä viikkoina kotorannassa, senkin seitsemän luovia oli Jannen kanssa kryssäilty Kivivedellä, Härkäniemikin joskus mukana, kun oli käyty jokaisessa vähänkin voipaammassa talossa pitäjässä ja totilämpimän edessä heiluteltu partaa tupakamareissa ja saleissa. Kirkkomäelläkin oli parina sunnuntaina porinaa piisannut sekä ennen jumalanpalvelusta että jälkeenkin, niin että muu kirkkoväki sai tuntikaupalla odotella ja suututella rannassa, ennenkuin isännät saapuivat ja kirkkopaatti pääsi lähtemään kotomatkalle. Langholmassa Alastalo ensiksi oli käynyt -- sillä kerralla hänellä oli vain Härkäniemi mukana, Langholma oli nimittäin semmoinen mies, että hänelle oli viisainta puhua alussa kohta asiain juuret selviksi semmoisina kuin ne hampaissa olivat, ja silloin oli mukavampi, kun ei Janne ollut istumassa vieressä. Kun juttu sitte reisu reisulta näytti rupeavan menemään riitinkeihin, kävivät he, tällä kerralla kaikki kolme, uuden kerran Langholmassa, ja siellä sitte oli sovittu, että paras on, kun saadaan miehet koolle Alastaloon ja katsotaan, syntyykö valmista. Langholma oli, sivusilmällä joskus savunvetämän väliltä Jannea mittaillen, arvellut, että voidaan katsella, kyllä hän puolestaan pistää paattinsa kuntoon ja seilaa Alastaloon, niin nähdään sitte.

Tämän jälkeen oli asia ruvennut olemaan selvenemistä päin: kun Langholma kerta oli matkassa, niin silloin tulevat mukaan muutkin! Ja niin pitkällä oltiin nyt siis, että Alastalo oli käsi kokolla kuistinsa edessä ja johdatteli miestä miehen jälkeen saliinsa, pakotteli istumaan ja opasteli piippuhyllylle, kehräsi suustaan kehottavaa juttua ja hykivää naurua. »No Nordberg, peremmälle, peremmälle vaan, et sinä Tukholman kalarannassakaan hämmentele, kun paikkaa katselet jahdillesi: kipparin nokassa pitää olla luuta senverran, että ymmärtää satamassa haistaa jahdillensa möljän kyljessä sen paikan, jossa ostajat parhaiten kuhisevat, ja maissa itsellensä sen tuolin pitotuvassa, jolta on lyhyin matka asteltavana totipöytään!» jokainen sai sanan, sai vaikka parikin, alhaisempi vai mahtavampi: suostutellen hevosen laitumelta ohjasperiin saa, eivätkä perunat vaosta vakkaan itse loiki, ellei niitä omin sormin nouki! »He-he, ei meidän laattialla jalka saveen paadu, niinkuin sinun pitkillä saroillasi!» kehoitteli hän, Karjamaan verkkaista isäntää hienoksiltaan selästä työnnellen ja laattian poikitse peräseinän mahtavaa nahkasohvaa kohden joudutellen. »Isäntämiehet semmoisille paikoille, että ne isompiakin kestävät!» pakisi hän kieltä taitavasti sujutellen. »Ja mullikkoja taas tänä syksynäkin täysi tusina Ruotsiin, kuulin minä! Koskas sinä kaikki Ruotsin riksit saat Karjamaahan lypsetyiksi, he-he?» pajatteli hän, painellen pienellä väkivallalla vierastansa sohvan nurkkaan istumaan: Karjamaa oli mies vaikkapa kuudestoista-osaankin parkkialuksessa, ja häntä oli syytä pitää hyvällä tuulella. »Jokos sinäkin viimein olet päässyt siihen ikään, että ujous alkaa ihmistä vaivata, kosk'ei piippu vielä roiku parrassa!» sai sohvan keskisillä istuva Lahdenperän rojo lautamieskin ohimennen ystävällisen kehoituksen, ennenkuin Alastalo oli käsi sojolla uutta tulijaa vastassa salin ovella.

Niinkuin hylje vedessä puikkelehti pyylevä Alastalo vierastensa joukossa. Käden sujaus sula, sanan sujaus sulavampi, ajatus otsaluun takana kumpaakin ankeriaampi. Kun on ihminen pitokokkina, niin silloin pitää olla kauha joka padassa lipoamassa, ja ryytiä joka soppaa suurustamaan! Ei ratas kitisemättä kulje, jollei ole suopaa akselissa ja hammasvärkki rasvattu! Kellosepän kelpaa, jolla on pintit ja pihtimet, viilat ja vasarat, taottava ruuvitukissa ja selvä teräs mukiloitavana, mutta siinä peukaloa kysytään, kun on pistettävä jenkoille ja ratasvärkin juoksuille järki parinkymmenen miehen pehmeässä tai kulmavassa ällinupissa, joista jokaisen omistaja tietää lompakkonsa povitaskussansa omaksensa! Siinä jo ajatuksen vähtiä tarpeeksi, kun on omassa päässään selvittänyt, että parkki pitäjään rahaa seilaa, ja ajatellut, kuinka asia menee sopevasti kölille! Mutta senjälkeen vasta työ alkaakin, kun kiiskinen on keitetty ja vadissa! Voi sitä ruodon sorttia, jota saa noukkia, ennenkuin jotain on suussa, ja voi turkanen sitä työtä ennenkuin ihmisten päissäkään koukkii pienen murenen järjen pehmeätä kallojen visaisesta luusta! Hylliä on minulla kyljissä kylliksi noselasti käännelläkseni itseäni, eikä kieli ole koskaan minulla suussa väsynyt, mutta jumaliste, joll'ei minun tänä syksynä joskus ole tullut surku sekä ryntäitäni että kieltäni, kun niin liukkaasti on ollut keikuttava kummankin! Järkikin juoksee karpalonpisaroiksi otsalle, kun niin piukasti pitää ymmärrystänsä viljellä! ähisi Alastalo tuokion loven omissa ajatuksissaankin ja pyyhki taskusta noudetulla sinikuvallisella nenäliinalla punertelevan otsan pursuvia hikihelmiä. Missä Langholmakin viipyy, että saisi ruveta ottamaan asioita sarvesta? »Janne!» sanoi hän samalla, kun kuistilta taas alkoi kuulua kolinaa ja hän ovelle mennessä sivuutti nuoren Pihlmanin, perämiehensä, »pidä sivuakkunasta silmällä, koska Langholma luovii nokan takaa lahdelle, että olet rannassa auttamassa seilejä alas!» Pukkilan pahusko sieltä nyt on tulossa! ajatteli hän samassa porstuaan käsin kuulustellen: sen kuulee sätinästä! Priki ja priki ja priki! Nyt saadaan kuulla taas koko Athanasius etuperin ja takaperin! Sillä on Evaldkin mukana: tietysti! Missäs hännän lorvi, jollei selän hollin päässä koiran takana roikkumassa? »Priki ja Evald, priki ja Evald» kohta korvissa nukuttavammin kuin tuvan nurkista sunnuntaina ennen lukuvuoroja katkismuksen hurina: »mitä-se-on-vastaus!» Mutta sotkukoon pukin parta! Kun se on aikansa prikittänyt, niin jumaliste, minä en ole Alastalo, joll'ei poskipieli vielä veisaa paa-a-arkkiakin! Ja Evald varistetaan niinkuin jänikseltä papena ennen loikkaamista!

Alastalo oli nyt jo kuistilla sojolla käsin. Pukkila sieltä todella oli poikineen tulossa. »Ahaa, Kivivesikään ei ole niin pitkä, ett'ei päähän pääse luovimalla! Täällä jo Härkäniemi sinua odotellessa on valinnut hyllyltä parhaan piipun, pelkään minä! Ja kaksin miehin matkalla, niinkuin prikissä mastoja!» Alastalo kätteli isää ja poikaa, sujutti puhetta solkenaan: oli pidettävä suu käynnissä, jos Pukkilalta sananvuorossa tahtoi pysyä. »Olisit ottanut Vernerinkin mukaan, niin olisi ollut parkkitopit sluupissa! Mutta syntisellä on pelkonsa: pirun kolmihaarakahvelikos sinulle laiva-asioissa mieleen tulee, koska kolme mastonkärkeä aluksessa sinun silmiäsi niin karvastelee?» Oli paras jo porstuassa alkaa kina, niin oli puhti toisella vähempi salissa!

Pukkila sieppasi reiviä juttuun. »Kaiketikkin, kaiketikkin!» pani hän ja pakisi partaansa. Ei suinkaan teertä ennen ammuta kuin hollilta ja porstuassakos hän räiskyttäisi tyhjille seinille sen, mikä vasta salissa kärventäisi Alastalon leukakarvoja, kun makean on todistamassa tusina persoa korvaparia ylt'ympärillä! Vielä rantamäkeä ylösastuessa oli hän sanonut Evaldille, pojalleen: »rakentakoot parkin-parkin, minun puolestani parkin-parkin, mutta kyllä minä suolaan-suolaan, suolaan-suolaan! Alastalolla ovat isoset korvalehdet, kuninkaalliset korvalehdet, haavit korvalehdiksi, päästetään vähän sanahyttystä hurisemaan niihin: niihin mahtuu! Langholmakin luovi vasta Kaaskerin takana, niin on aikaa täällä kutitella hammasta! Palvataan-palvataan äijää, niin laihtuu vähän liika lihavuudestansakin! Poski kukaties on päästelevinään naurun mehevää ja ryntäät hytkyvinään hyvää tuulta, mutta kerran pari, kerran pari ja montakin kertaa on harmistunut peukalo äkäisesti tuhraseva sieraimen laveata sisäpieltä, kun Pukkilan sanaväkä pistää ihran lävitse mielen ihoon ja salin kaikilta neljältä seinäviereltä holottaa korviin häliseväin miesten leukava nauru! En minä ole pieni, enkä minä ole isonen, minä olen Pukkila, minä, ja Pukkilan kielenpalanen on minun suussani! 'Älä sinä naura, Evald, en minäkään naura, kun minulta pääsee piru parrasta, mutta katsele, kun muut nauravat, Evald, sillä lailla minäkin katselen!'» oli hän vielä neuvonut poikaansa, kun he jo pyyhkivät jalkojaan kuistinedustan tuuheaan havutukkuun. -- »Kaiketikkin-kaiketikkin!» jupisi siis Pukkila vain omia sanojaan Alastalon härnäämisiin. »Kanitti-kanitti tuulikin-tuulikin vastaan-vastaan Kivivedellä-Kivivedellä!» puheli hän puheenväliä katkaistakseen ja kieltänsä lipeällä pitääkseen, jott'ei toinen pääsisi enempää karvasta tiputtamaan korvaan: silmät vahtasivat jo Alastalon olan ylitse tampuurin lävitse saliin. Ahaa! Lahdenperän neliskanttikin naamatauluksi jo paikalla ja paistamassa peräsohvan keskellä! Jokos lautamies luulee metsänsä veistetyn pantteripuiksi ja itsensä parkkilaivan retariksi? Ja Härkäniemi kryssäämässä laattian aukeata piippuhyllyn nurkkaa päin nenänpäässä vetohönkä: tulikos kiiru äijälle vai, kun kuuli Pukkilan porstuassa, minun porstuassa, että kerkesi saamaan parhaan piipun omiin hampaisiinsa? Ja Krooklan Mikkelssonin laiha nuuskanenäkin uteliaan käyränä kurkottelemassa oven postin takaa? Senkin kitupäristimen on Alastalo osannut juonitella tänne? Pukkilan silmä palasi retkiltänsä ja vilautti epäluuloisesti Alastalon rehevän rehelliseen naamatauluun. Sinä nauraa röhiset: sikakin röhisee, mutta sillä on torahammas kummassakin poskipielessä! Leikinhyryä sinulla on silmänurkkien vilkkeessä ja hyvän tuulen hytkyä kasvojen hyllyvissä palvoissa, mutta silmien tutkaimissa hijoo valpas haukka kynsiänsä ja poskien muhon alla on neljännestuumaa syvemmällä kovaa luuta! En minä ole painiskellut kevätpaisteessa laiskottelevan sylenmittaisen hylkeenrohjon kanssa liukkaalla jäällä paljain käsin, mutta sinun kanssasi minä joudun painiskelemaan salissa! Tästä taitaa sittenkin tulla perhanan tosi päivä sittenkin tänään! tuppasi väkistenkin epämieluisa ajatus Pukkilan mieleen. »Jahah! Vai parkkikuuttoja sinä vielä alat ijässäsi veistellä! Minullakin oli semmoinen ikä muutama vuosi ennen rippikoulua!» Eihän ollut muita kuulemassa pistosta kuin Evald, mutta mielenapea lykkäsi myrkyn kielenpäähän turhanpäiten näin ennen aikojaan. Se oli hukka satsi, Pukkilaa harmitti itseänsäkin, olisi saanut karvastella Alastalon korvissa, kun Lahdenperä olisi nauraa rojotellut, kukaties joku muukin salissa. »Parkki-parkki-männynparkki!» kairasi hän kuitenkin asiata paremmaksi selvyydeksi, jott'ei sana aivan jouten luiskahtaisi, tuli siten senverran suutakin viljellyksi, ett'ei Alastalo kohta jutunloveen päässyt.

»Parkit kuljuun ja miehet saliin!» sohotteli Alastalo meholeuoin ikäänkuin ei olisi hulinaa kuullutkaan. »Salin puolelle-salin puolelle, sanon minäkin kahteen kertaan, koska on kaksi käskettävää! Pöydän notkuvaan pitotuvassa, kun isäntä olkaan taputtelee, ja laiston pitkään niityllä, kun viikatteen väärä käteen taritaan, se on laita tapa hyvässä talossa!» Alastalo lateli suustaan sopevaa sanaa kuin suopaa, käsi työnteli hienokseltaan Pukkilaa selästä kynnyksen yli pakotellen, toinen viittasi Evaldia seuraamaan jälestä tampuurin puolelle. »Vai olet sinä uitellut omatekoisiakin kuuttoja joskus?» puhella porisi hän viattomia Pukkilan korvaan salin ovea lähetessä. »Ja minulla kun on ollut semmoinen luulo, että sinä ostat aluksesi valmiina luvialaisilta silloin kuin eivät oolanterit prakkaa sinulle hylkyastioitaan!» Oli parasta hiukka leikata kurssia miehen poskista, ennenkuin salin puolelle pääsi, jott'ei kieli kohta ruvennut paukkumaan siellä!  Se oli harmin sana Pukkilan korvissa, kun ihminen juuri oli astumassa salin ovesta sisäpuolelle! Pukkilaa kiemasikin sisukunnissa niin, että teki mieli potkaista takakavioilla pirulaista sääripiippuun, siellä kun se röhisi selän takana. Tosi se oli: Usko oli Luvialta ostettu ja Fridan kaupoista oli mieluummin nykyään jo vaiti. Käskeekin jumalattoman tulla semmoisia kuiskuttelemaan toisen syyttömään korvaläpeen juuri, kun vieras on viattomana kävelemässä saliin! Ja höpisi, viholainen, myrkkynsä vielä niin matalasti korvan juureen, että meni penteleeseen mitään vastaamaankaan, kun ei kukaan ympärillä ollut kuullut mitään! Pukkilalla ei ollut muu edessä tällä hetkellä kuin niellä harmi, niellä kuin kiisken ruotoinensa kurkusta alas, ja astua nipistettynä miehenä kynnyksen yli salin puolelle.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot