Kahdeksastoista luku.
Krooklan nenänkärjestä tipahtaa kirkas rommiveden helmi parkkipapereille, Härkäniemi aprikoi Athanasiusta ja puoli parkkilaivasta tulee merkityksi.
Nyt oli siis mies kulussa pöydän vierille ja mahonkituolin topninkeille, olivatko sitte muut omasta puolestaan tai Alastalo toisten edestä ajatelleet vuorojärjestyksen näin tai toisin tai kuinka hyvänsä. Kun ihminen on friskattu pääknupiltaan, niin hän on raitis toimiltaan eikä kainostele ja ottaa sämpylän siitä korista, jossa vehnästä on, ja lykkää purtavan siihen hammastarhaan, jonka haukkaamisen halun hän omissa poskipielissään tuntee. Eipä Krooklakaan siis siekaillut ja itsensä kanssa turhia kruusaillut, kun nyt oli pöytä edessä ja tuolin pinta istuttavana, vaan rytisten vedettiin karmimööpeli pöydän varjoista selkosemmilleen laattialle, jotta sellainenkin, jolla oli sääripiippua enemmälti selvitettävänä allansa, sai kirvotella kaikki saranansa oikosiksi koko mitalta pöydän alla tarvitsematta pelätä sekaantuvansa omiin jalkavarsiinsa, kun nousemisen aika tuli. Sen ajatuksen mitan vain Krookla kerkesi pieneen harmitteluun ja kihasylkeen mielensä ikenissä, kun tuolia siirtäessä pivo piteli nojan mahonkia ja puu maistui ihopintaan merkillisen herraselta ja silonkiloiselta. Haaskaa kalliita rahoja kaikenkaltaiseen kirsperin kiiltoon, ikäänkuin ei takaverkojen hieromisiin kelpaisi muukin tikuton puulauta kuin nojapieli peilipuleereissa ja kaariväärissä! tuomitsi hän ja paheksui Alastaloa, ennenkuin istui. Mitäs aikailemista Krooklalla enää tämän jälkeen olisi ollutkaan, kun kerta istui ja oli valmis, kynänvarsi odottamassa kirjoitustelineen vaajalla ja paperi leveänä edessä pöydällä?
»Mikkel Mikkelinpoika Krookla» -- hänen isänsäkin oli ollut visu mies niinkuin hän itsekin, eikä kasteessa siis ollut hänellekään tuplattu turhia ja tarpeettomia ylinimiä, vaan sama Mikkel vain, jolla esi-isätkin niin pitkälle polvessa kuin tiedettiin olivat tulleet toimeen maailmassa ja talossa -- »Mikkel Mikkelinpoika Krookla» siis syntyi paperille yhteen vetoon ja samalla kuivalla hartaudella, jolla se aina kirjoitettiin ja oli luettavana niiden revärssi- ja velkakirjapaperien alivahvistuksena ja hyväksymisen todistuksena, joita eri riksimääräisinä ja eri miesten nimillä talletettiin hänen tupakamarinsa yläklahvin keskimmäisessä laatikossa viinaputelin ja jalattoman pikarin yläpuolella: ylälaatikossa olivat talonkirjat ja perintöpaperit vanhoissa taitteissaan. Nimi siis, Mikkel Mikkelinpoika kirjoitettiin, ei sujuvasti, mutta ei kankeastikaan, vaan verkkaalla ja asiallisella tottumuksella, ja vain Pukkila, jolla yleensä kuitenkin oli edelleen yhä närää mielensä pohjilla, ja jolla lisäksi oli ikäviä muistoja joistakin edellisistä Mikkelin nimikirjoituksista, joita niitäkin edelleen talletettiin Mikkelin klahvissa, vain Pukkila saattoi sohvalta jonkin verran karsastella vakaata työtä pöydän ääressä ja ihmetellä lähimmäismielessänsä, kynännirkollako vai korttelivartisen nenäortensa kärsällä Mikkelin nimikirjoitus yleensä tapahtui, kun naamaa työn tarkkuudessa aina kuletettiin niin likeltä terän juoksua ikäänkuin olisi haistettava paperilta tuliko musteen jälki lailliseksi ja keräjät kestäviksi valkoiselle. Valmista tulikin työstä ripeästi ja samassa jaksossa ja yhteen rupeamaan nimen kanssa pirahti paperille kynän kärjestä myöskin, niinkuin Alastalo jo varhemmin oli arvaillutkin, se 1/32 osan numerosifran kirjoitus, joka myöskin oli vanhoilta tottumilta ja entisiltä laivakirjatoimituksilta Krooklan käsialakirjoituksen luonnossa: en suinkaan minä kaaho ole järjeltäni, ja 1/16 osia kirjoittele, kun puolellakin maksulla pääsen laivaretariksi ja saan talvivoini ja syysmullikkani provianttikaupassa myydyksi ja rahoiksi! oli hän jo haistanut krooklalaiseen nenäluuhunsa silloin muinoin, kun kirjoitti ensimmäisen laiva-osansa entiseen Fritjoffiin, eikä hän suinkaan ollut niitä heikkoverisiä, jotka huikentelevat ja heittävät käsistään ensi hämässä sen järjen touvin pään, jonka sieppaan kerta ovat saaneet kouransa.
Työ oli siis lopussa nyt, kun kynä nyt oli riviriimin päässä. Ja tuhtausta kirjoittamisessa sentään oli ollutkin, enemmän kuin itsekään uskoi, sen huomasi hän nyt, kun kirjoitus oli valmiina luettavana ja alla se tipaus paperilla, joka tavallisesti häneltä juoksi nenänkärjestä silloin, kun oli järjenpinnistystä ja vakavat paikat sormissa. Olisin huomannut niin olisin pyyhkinyt kämmenen päällyställä nenän alustan kuivaksi! ajatteli hän, kun katseli rötöstä nimensä alapuolella ja tunsi hienotuntoisuuden kaltaista Alastalon paperin puolesta, mutta ymmärsi asian myöhäiseksi ja nousi tuolilta. Nyt hänellä kuitenkin jo oli punasenkirjava nenäliina kirvotettuna esillä taskusta ja nenänvuotopaikkoja plankattiin nuhteettomasti, kun Krooklan isäntä palasi pöydän vierestä ja matka oli takaisin kakluunimuurin nurkkaan. Puhdasta rommiaineen helmitippua se kuitenkin vain oli! rauhoitti hän omaatuntoansa ja oli säärihaarat koottuansa taas Mikkel entisillään tampuurin oven suussa ja tuolin lavitsoilla, vaikka nyt parkinretarina.
Alastalo, joka toimitusten väleissä ei viime aikoina enää ollut kuin käväisemältä joskus kerjennyt tyhjälle keinutuolillensa keikuttelemaan, oli taaskin kuin kärppä jalkeilla ja keränä pöydän kurkkeilla kumartelemassa parkkipaperin yllä sen kuin vatsan pyöreä taivuttelemisen tiloja myönsi. Vaikkei hän parempaa ollut odottanutkaan, niin ei hän kuitenkaan tyytyväisyyttä nenäänsä tuhissut, kun luki vaivaisen 1/32 osan taaskin Krooklan nimen jälkeen niinkuin äsken tai taannemmin Karjamaan kitupiikin kirjoituksilta, ja verrattain tuiman äkkinäinen oli se syrjäliike, jolla kuiviketolppo siepattiin telineeltä ja santaa kaatamalta ripotettiin syyttömälle paperikirjalle melkein koko Krooklan nimen peitoksi ja varsin paksulti eritoten niille kohdille, joilla silmä kohta oli äkännyt viattoman pisareen läjäyksen puhtaalla paperilla. Alastalon veri saattoi joskus olla hieman maltiton, jopa kuumakin, ja tosi tunnustaen, niin kyllä hänessä nytkin kannen alla kihisi ja kiehahteli, kun piti ihmisten vuoksi ja asioiden juoksuttamisen tähden säilyttää naamapinta viilipunkan ihoilla ja vanhan valakan kristillisillä siivoilla, vaikka silmää rääkkäsi niin jumalattomasti tuommoisten solkkausten ja kuolarähjöjen katseleminen omalla paperilla ja parkkilaivan julkisella peruskirjalla, että nahoissa karmi ja varsanpotkun, kihelmöivän varsanpotkun olisi vissisti laukaissut takakaviosta siihen sääreen, joka varsanpotkun ansaitsi, jos sen huomaamatta ja viattomuuden vahingolta olisi saattanut tehdä ja Krookla seisonut piipuillansa takana!
Tuommoinen miesknääkkä, jolla on ruumiskin niin kitsas ja näppejänsä päin, ettei ole raskinnut kasvatella vatsaakaan itselleen keskikohtiensa hylliksi, vaan vain pelkkää kurkoa ja laihaa luuvarren venyväisyyttä niihin jäsenniveliin, joilla saita harppaa koipikiiruussa kotitalteen sen, minkä ahne on olkaojolta harannut sormikynsiensä korjoon, ja itara visuuttaa nenäkyynärän tipuilta pisaramitoilla toisten ihmisten papereille sitä, mitä perso on pulputellut kurkuntorven virstaränniin kannukaupalla liikaliemiä talon aineita! ajatteli Alastalo ja oli kiukkuinen katsellessaan tahran läiskää paperilla. Ei tässä nyt ihmisten vuoksi kuitenkaan auttanut muu, kuin rinnan krääsääminen puhtaammaksi vähän ylituimalla ja tavallista pahemmalla ja perinjuurisemmalla yskänrytinällä ja lähimmäisen kristillinen suolaaminen paljailla ajatuksen pippurakylvöillä, sillä parkki ja paperien valmistuminen oli kuitenkin tärkeämpi, kuin ansaittujenkin makkiaisten antaminen ja potkujen jakaminen keille hyvänsä tippunokille ja krooklansäärisille, istukoot sitte nurkissa tai olkoot korkoanturan kantamilla! Alastalo siis asettui sisukiehumissaan ja tuhautti vain sen verran sieraimiinsa, että maltti palasi takaisin mieleen. Sen kuitenkin suuttumisen kiehaus vaikutti, ettei hän nyt enää ajatellut vuoroja ja viisauden neuvoja käskemisissä, vaan kutsui sen, joka oli järjestyksessä ja joka naapurina lähimpänä miehenä koko vahdissa jo varhemminkin ja kohta Langholman ja itsen jäljissä olisi saanut kävellä kirjoituksille ja pöydän vierille, ellei juontenlasku ja pelinpito olisi kuiskutellut mielenkorvaan muuta.
Härkäniemelle Alastalo nyt siis noikkasi päällään ja sanoi äänellä, joka kaikista malttamisista huolimatta kuitenkin vielä sentään pienesti särähteli: »Tuleppas sinä nyt kirjoittamaan, niin näkee lukea paperilta laivanosankin taas hakematta silmälaseja nenälleen!» Se oli hieno vilauksen terä, joka näiden sanojen jälkeen leikkasi sekä Karjamaahan sohvan lähipäässä että ovipuolille Krooklan rusthollariin tampuurin oven suussa ja joka kysyi jotakin semmoista kuin: ymmärsittekös, pojat, yskän, ja että miesten kesken on lirtti lortin rinnalla pieni ja 1/32 osa laivakirjoissa miehen pudottamaksi västäräkin jälkiä! Sanoi Alastalo vielä lisääkin, vaikka matalammin ja partoihinsa, mutta niin kuitenkin, että kuului ja sopi noukkia korviinsa vaikka muurin vierillä ja niillä paikoilla salia, missä Krookla istui tuolillansa: »Ovat merituulet kuitenkin sinun nenänalustasi kuivanneet semmoisille ahavoille, että paperit uskaltaa lykätä nokkasi eteen ilman pelkoa kuolantipoista kärjenkäppyröiltä!» Korjatkoon kuulohaaveihinsa, koska ihmisellä ovat korvat kahden puolen päätä! ajatteli hän, sillä harmitti kuitenkin enemmän kuin kärsiä viitsi koko Krookla 1/32 osineen ja rivous paperilla.
Alastalon sana ja niskannoikauksella vahvistettu kehoitus tapasi Härkäniemen kesken niitä aprikoimisia, joita mieli ja tupakansavun tirkisteleminen hänessä vielä kehitteli, ellei enää juuri taannoisen totivesivähdin ja tulisten kannutuhtausten jäljiltä, niin kuitenkin sitä merkillistä maailmanjärjestystä pohtien, että pikkainen turha askaretapaus toimituksissa tai vaivaisen sannansirusen raemurunen sopivalla tai sopimattomalla paikalla vedenvilinän tiellä voivat vaikuttaa ihmeellisiä seikkoja ja ojavesien kääntymisiä elämässä. Säynäs-oja esimerkiksi Talinkorvessa, olisi se ottanut alunperin toisen iirin ja lähtenyt lorisemaan itäiseltä Vehka-alhon partaalta, kun se nyt lirisee läntiseltä ja päinvastaiselta, missä mätäs on saattanut olla turvetuumaa matalampi, niin Lahdenperän puolille luotomaata eikä Langholman salmille vuotaisi nyt se maavesi ja metsänheru, joka kevätsulilla tuntuu makeanmakuna ja kudunkutsuna säynäänkuonoon jo kauas aukkovesien seljille, niin Lahdenperä kukaties istuisi nyt mahtavana keinutuolilla ja Eframina pitäjässä, kun Langholma tappelisi lautamiehenä ja kaitasena köyhyyden kanssa talossansa ja laskisi rantapuotiinsa variksenpesään vajalaitaisia särkihaaveja puolet siitä luvusta, minkä äveriäs ja naapuri lukee säynästäysiä tynnyritiinuja kammioaittansa yhdellä ainoalla suolaisen hajahtavalla honkaseinämällä! Tai olisi esimerkiksi Siviän nenännypyn päässä pientä karsauden vikaa, kun se nyt on parasta soiviaa ja hienointa höylätekoa, niin samoja tulevaisuuksiakos se tähtäilisi hänelle vinoiltansa kuin nyt suoriltansa? Eipäs suinkaan; ja jos Jannekin hänet niineen naisikin, niin se kauppa olisi semmoinen, että nenänkarsaus otettaisiin myötäjäisten karvaana lisänä pesän kotoon, ja kahden ihmisen elämä torkottaisi vain tuon pienen virhesuunnan vuoksi karsaan kieroa kaikkiin niihin vuosiin, jotka heille ovat onnen osaksi suodut, toiselle karsaan nenän karsaaseen kantamiseen ja toiselle karsaan nenän vielä karsaampaan katsomiseen! Ja pelkältä pilapäiltänsähän Pukkilakin ja Alastalo äsken taannoisesti ennen minun kannukommelluksiani ja posliinin kuumotuksia kihakatin viroissa minun pivoihoissani olivat sananväännössä ja penikan pureskelussa joutumassa siihen äänenrysyyn ja leukakankoon, jossa ei enää häristä yksin ja hingata hengen puhkua, vaan jossa jo hammaskin vilskuu leikissä ja kohta voivat takkuvillatkin lennellä pyristellä ilmassa, ja mitäs silloin olisi saattanut tapahtua, kun pitäjän kaksi teräväpiikkisintä kitaa olisi todenperästä ja kiljumiltaan iskenyt hammasluuta kurkkua kohden ja niskaharuksiin tosissansa? Jos kaksi tappelee, kun on yhteinen karahvi kynsissä ja vääntö kysymyksissä, kumpi ensimmäisen tilkan pulputtaa kurkkuihinsa, niin rommi on pian ja karahvi myöskin, rommi kissan nuoltavilla ja karahvi murenina laattiassa; ja jos järki silloin palaakin päihin, ennenkuin kynnet ovat toisen rinnuksissa ja verkapielissä, niin permannolla seisoo rytinän jälkeen toisiansa vastapäätä kaksi nyhteriä, joiden naamat venyvät sitä mukaa, mitä selkeämmäksi he näkevät läiskän rähjän edessänsä, joka laimiskan sijasta laattian rivoilla olisi ihanasti saattanut virkistellä kummankin kurkkukaulaa sopuvuorolta ja jaloiltaan nautittuna. Kuinkas olisi käynyt, ajattelen vieläkin, jos Alastalo olisi karvastunut silmittömäksi ja kerjennyt täräyttämään suustansa semmoisen sanan, jota mies kunniansa vuoksi ei enää palauta takaperittäin, vaikka halukin olisi, ja jos Pukkila olisi närkästynyt nenänpäänsä arkapaikoissa niin verilihoille, ettei sitä olisi enää lääkinnyt hyvän sanan laastarikaan, vaikka voidetta olisi haaskattukin?
Nytkin äsken ja vähän viimeistä varhemmin, kun Siviän nimi oli paukahtanut salissa juuri, kun tyttö itse oli totivesikannuineen tulemassa kynnyksen ylitse huoneeseen, ja Alastalo ja Pukkila parastaikaa katselivat toisiansa punaisin silmin ja niin likeltä vastapäätä kuin kaksi kukontepaa, jotka nokanpäät totisina yhdessä ja kurkuntapit höyhenhareilla kiertävät toisiansa varvasverkkaan havuilla, vartoen sitä siunattua silmännikausta, jolloin sopi tarkalta sihdiltä nyökäistä ja oman luukäyrän voimalla, jos onnistui, nakata silmänpuhko umpeen ja vuotaville toisella pahuksen kaksipöksyisellä, nytkin äsken tuonnoin siis, ellen minä olisi niin pehmiä sydämiltäni, kuin minä visseissä vahtivuoroissa todella olen, ja minun tullut surku tyttökasvuisen ihmisen puolesta, että häneltä, herkiältä ja verivauhkolta jäivät suuttumuksessa vedet ja kannut silmittömästi ja huolimattomasti laattialle, kun oli parkupakissa paettava huoneesta ja pelastuttava näkyviltä ennenkuin kuuman lähteet olivat heruilla silmissä ja veden viljat kasvoilla jokaisen katseltavina, niin mitäs olisi kerjennytkään, ellei minulle kesken muuta olisi tullut tämä surku ja kannupilkkumin kiiru ja kuuma piteleminen, mitäs olisi kerjennytkään ilman tätä, sanon, tapahtumaan salissa ja mitä höyheniä ruvennut pölyämään ilmassa missä lähimmässä ryöpsäyksessä hyvänsä? Ajatusta tuihittaa joskus jälestäkäsin, kun on jäillä ajellessaan aamupimeässä hevosineen kulkenut turvallisena reimattua tietä, ja päivänvalolla palatessaan samaa tietä huomaakin, että tien viereen on virta tietämättä yön aikana syönyt elätysläven ja oma jalas ja hevosenkaapa huomeltaina aivan hipoomilta on sivunnut mustanhuljaa lumien sulissa syvyytten viljuilla.
Niinpä äskenkin ja ennen sitä, kun viimeisiä ajattelin: mitäs olisi parkistammekaan ja monenko talvimitan turhista praakinjaarituksista ja parranhuiskutuksista syntynyt muuta kuin kesken tuhrimisen jätetty ja ensimmäisen kiukkupään kiivaudessa kukaties sykkyräpalloille rutistettu ja mytyn möykkynä nyrkin kourista Alastalon pöytälaatikon pohjille ja viimeisimpään nurkkaan nakattu paperinhylky, jos nyt ja äsken kiuas olisi päässyt räjähtämään ja pisarakin vielä olisi valettu niille tulikuumille kiville salissa, jotka jo paukahtelivat kyljissään! Alastalo on vissiin tinkaan asti sujahyllinen mies sivuiltaan, joka sekä puhisee paisuu avaratkin housunmitat täyttäväksi että piukkaa punnaa itsensä todellista tukevuuttaan ahtaammistakin aidanraoista ja veräjänlävistä, ja Pukkilalla niinikään on selän- ja niskanpidossaan taaskin oma määränsä tuoreen haapapuun luontoa, joka sekä riuskailee suoranpotkoa aisavarren viroissa että norjuu taipuu vaikka luokkakaaren kyömyille valjasruomujen pinteissä, mutta älä mene napittamaan Alastalon takkia ahtaammille kuin uumanmitat ähkymättä kärsivät, äläkä luule luokanväärääkään ja Pukkilaa pajuvitsaksi, jota kostamatta pidellään sormissa niinkuin taivuttamisen älli syhyy, sillä silloin lentävät pian napit odottamatta napittajan kynsistä koko tusina nurkkiin ja pajuvitsaksi uskottu potkasee päin planeettojasi, niin että saat hakea hampaitasi seiniltä, jos enää löydät!
Olivat totisesti napit vaarassa Alastalon paikkapaikoilla ja liivipiukoilla äsken ja tikun risaa riitelemässä Pukkilan niskan taipukohdilla ja siliänvaarallisilla silloin, kun kumpikin piteli toistansa kielenpäällänsä silmittömästi ja varomattomasti, ja koko seurakunta salissa oli vaarassa saada seuraavassa rysäyksessä päin silmiänsä semmoista, jota pyyhkimään olisi malttavaisenkin täytynyt lähteä salista pois ja kotiinsa. Ja olisiko parkki ja parkkilaiva pitäjässä sen rämäyksen jälkeen ollut melkoakaan eheämpi ja paikattavampi astia mureniltaan kuin Siviän totivesikannu siruissansa laattiassa, jos minä sen kerta koparoihin kopattuani olisin minäkin ollut kärsimätön ihoiltani ja helläpivoinen ja nakannut kesken kantamisen tulinkaisen kynsiäni kärventämästä, paiskannut pahuksen permantoon, ennenkuin se oli asetettu pöydänkantille ja tallessa totisekottamisia varten. Asioissa sattuu semmoisia paikkoja, että on unohdettava oma kämmen, vaikka porottaisi pohjissa kuinka saastaisesti hyvänsä, ja vietävä työ korjoon, ennenkuin hieroo pivoansa ja kiroo. Vaikka minä tiedän, että kannu eheänä pöydällä ja totivesi astiassa kuumana ja valmiina lasin pohjille kaadettavaksi ja sokeripivolliseen sekotettavaksi ei tärkeydessä ja riikinmerkityksissä ole samanveroinen asia ja samaan katekismuksen pääkappaleeseen kuuluva mitä-se-on: vastaus, kuin parkkirikinen aluksenastia täydessä taklingissa pitäjässä ja kolmimastoisen laivamanuaarin täysjako syksyisessä ja keväisessä rahtilikviidissä, vaikka minä tämän tiedän ja täydesti ymmärrän niin puoleen kuin toiseenkin, ja värteeraan sekä lasi- että lästimitalta, niin en minä sittenkään pääse siitä mielestä, että Alastaloa kuitenkin äsken ämmätti, kun hän tärkeässä tikissä päästää kärsimättömänä neulan omille juonilleen käsissään ja sohrii huitoo sivuille ja silmittömiä ja Pukkiloita silloin, kun saumanratkoa juuri on parhailtansa piukattava umpeen ja silmää niinkuin neulankärkeäkin pidettävä yhtä piukasti tikun nenällä kuin järkeä Athanasiusta lukiessa! Mikäs miesteko se on, kun nostaa posliinikannun laattialta ja kantaa pöydälle, vaikka se onkin helvetti kynsissä, mutta minä en kiellä sitä, että isoissa asioissa ja Alastalon liiviseltä olisi sopinut odottaa sitä miehen paksuutta, että suuttumisen sarvipässit, vaikka ne puskisivat kuinka jumalattomasti sydänkarsinassa, pidetään kurissa ja veräjän takana hammasaitauksen sisäpuolilla sen ajan kuin toimissa ollaan ja parkkikirjat ovat pöydällä!
Näistä ajatuksista ja juuri näiltä vähän moittivilta ajatuksen kohdilta havahdutti nyt siis Alastalon kehoitus Härkäniemen, ja se olikin härkäniemen hartiaväkinen ja muu jäsenjykevyinen mies, joka nyt varusteli lähtöä sohvalta ja sovitti varsipiippua otolliseen nojoon sohvankulman nahkavierustoille siksi ajaksi kuin itse käveli toimituksiin ja savupäästöille. Nyt olisi oma taskuvara ja arkipiippu sittenkin ollut parempi sytytettynä ja hampaissa, sillä sen olisi voinut pitää leukapielessänsä ja haikuhuokumilla kirjoittamisenkin ajan! ajatteli hän hienoksittaisella kieltäymyksen haikeudella ennenkuin lähti liikkeelle ja keikkumaan. Ovathan Alastalollakin olleet ähkinänsä ja hengenpuuskuttelunsa ennenkuin kuorma on tähänkään traviin saatu ja reki kiskottu näillekään ahteille, joilla nyt köryytetään, ja laiskemman ja minunkaltaiseni kannalta myötähölkkääkin ja kuorman kukkuroilla jäsenkoipia ja selänjoutilasta venytellen! tuumaili hän kävellessään, ja melkein nuhteli itseänsä siitä, että ajatuksen kapine värkkää päässä ja syynää ja soimaa muita, jotka tuhtaavat ja pusertavat hikikarpaloa otsahattuihinsa sillä aikaa, kun itse istuu penkinpangolla ja vahtaa nenäorttansa ja mielensaivariansa. Mitäs sanomista siitä on, jos papupata prätistessään sylkee pihahtelee kannen alta joskus pirauksen partaan ylitsekin ja tuhkaan, kunhan vain rokka kiehuu kypsäksi laitojen sisäpuolilla, ja kaikkein vähimmän sanomista pitäisi olla sillä, joka on ensimmäisinä lusikkoineen vadin syrjillä, kun kypsä on kannettu pöytään ja suurussiunaus luettu! Härkäniemi epuutti ja peräytti kaikki äskeiset nupinansa ja tarpeettomat ajatuksen huiskutukset poskissansa, kävellä vankatessaan nyt laattialla kirjoituspöytää päin ja kootessa mieltänsä siihen leppoon ja tasavipuun, joilla tuumiva mies ja omilla anturoillaan oman astian kansilautoja astuva kapteeni aina suorittaa vakaat teot ja täysvendan käännökset, olkoon kysymys nimikirjoituksista maissa tuolin tasalavitsoilla liukkaan paperin kavaloille pinnoille, vai tuulen puuskukuonon noukkimisista pultaanin paisuposkiin merillä laudan ruskatessa jalan alla ja mänkivän viskellessä laidan takana paiskopäitä reilinkien törmiin.
Salin laattian poikitse asteli nyt siis kirjoituspöytää ja levitettyjä parkkipapereita kohden päätöksiltään ja kulkusiltakin sormenotoiltaan kylläkin huojumaton ja pihtinäppinen mies, mutta mies myöskin, jonka polvinivelissä ja sääritanassa lisäksi oli sitä huojuvaa myötöä ja varsisitkaan varavalppautta, jonka meri ja heiluva täkinkansi opettaa sekä järjenknuppiin että astumisen jäseniin sille, joka elämänsä eräät vuosikymmenet on tottunut vahtaamaan reilinkilaudan taakse sitä, mikäs kuoppa seuraavassa tingassa muljaa vatupassit uusiksi kölin alla ja antura-aavistuksiin. Eihän hän, Härkäniemi, kerta perille tultuaan ja tuolinhamasta istuimen itselleen sopivasti esille siirrettyään, enää aikoja tarvinnut arvelemisiin pöydän vieressä, sillä selvä se oli, että hän kirjoitti nimensä papereihin, koska hän oli paikalla ja asia varmaksi ajateltu, ja selvä sekin, että kahdeksannesosan hän kirjoitti parkista, koska muissakin aluksissa hänen osansa oli aina kahdeksas-osa ja tietysti siis parhaassakin, eikä myöskään istumisen passaileminen vaikeuksia tuottanut, sillä ei hänellä vatsaa ollut liikkumisissa liikoja yli tukevuuden tarpeen tiellä, ja hartiahöngän, jos sitä onkin ryhille ladottu runsaammasti, lykkää kyllä livakasti sinne, mihin muukin ruumis mahtuu, varsinkin jos sitä, niinkuin muitakin jäsenpaikkojansa on joskus tottunut häälyttämään raakaköysillä ja taklinkinuorissa senmukaan ja siinä vinossa, kuinka riki kulloinkin vinttaa paapurin kastumilta styyrpurin sylkimille ja päinvastoin.
»Malakias Afrodite Härkäniemi» oli siis rivin mitalta yhtä sujalti paperilla kuin selkäneliskantin sovittaminenkin oli tapahtunut tuolin telineihin pöydän edessä, ja »kahdeksasosa jakamattomasta parkkialuksesta» vahvisti seuraava rivi vakaasti ylärivin yhtävakaisen nimiradin, ikäänkuin kaiun myöhempi laveneva raiku talvi-ilman pielillä nuijan varhaisemman pamauksen kehähirren mäikätyillä honkaniskoilla. »Se ja senkokoinen osa jakamattomasta laiva-aluksesta» oli nimittäin Härkäniemen ainainen sanamuoto ja hänen oma välttämätön erikoislisänsä aluslaatuisen meriastian laivapapereihin nimikirjoituksen jälkeen osamäärää merkitessä jo siitä pitäen kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen laiva-osansa Alastalon toiseen kaljaasiin. Osamäärät olivat saattaneet hiemasen vaihdella kaljaasikuuttojen neljännes-osista kuunarialusten ja prikirikisten astioiden jo Härkäniemen kohdalta vakautuneisiin yksi kahdeksannesosan merkintöihin, mutta jakamattomuus pysyi osakirjoituksissa hänellä muuttumattomasti väistämättömänä ja välttämättömänä murtoluvun ratkopalasen kiinniparsimisena ja makkaranpätkän avopäiden umpeenpujottamisena, jota ilman muhkeankin laivan mokomankokoinenkin osa olisi hänen silmissään ja mieleensä tuntunut kuin -- olkoon isompikin -- lohjekahvale komeankin pitokarootin posliinisyrjästä tai kuin omaksi kiskaistu liepeenkluutti kouranpitimissä siitä verkanutusta, jota joku muu napittaa yllensä ja liivipaikkojensa lämpimiksi. Tämä ajatus ja jakamattomuuden välttämättömyys yhteisissä souveissa ja pinnistyksissä oli siinnyt hänen päässään jo niinä päivinä, kun hän henkselittömänä ja pelliluukkuisena miehenvesana oli katekismusläksyissä ennen pääkappaleita joutunut Athanasiuksen tunnustuksen kimppuun ja oli saanut ruuvata päätänsä, joka jo silloin oli ollut sama Malakiaksen pääknuppi kuin yhä vieläkin, melkein rivinomille saakka, ennenkuin alkoi saada sanoista kiinni ällin langan pään. Hän oli ajatellut, että mikäs ruuhi ja vesiastia semmoinen enää on, joka on hakattu kolmeksi palaseksi, etukeula erikseen muusta ja samaten keskipiitan paikat omaksi astiakseen ja ahteripeilin puoli kolmanneksi, vaikka kaikki kolme kukin ovatkin kieltämättä ruuhta ja ruuhessa välttämättömät sekä myöskin selvästi ymmärrettävät ja tarpeelliset saman jakamattoman ruuhen eri paikkoina ja eri toimituksissa. Kun tämän ajatuksen ja selvittämisen jälkeen ja sen perästä, kun oli ihmetellyt, kuinka samat palaset saattavat olla murusia eriltänsä, mutta astiata ehiöiltänsä, palasi Athanasiukseen, niin oli jokainen ratirivi kirkas silmäin luettavana, ja ymmärsi niinkuin sydämen syömisen, kun pähkinän kuori on purtu, että keula, ahteri ja partaat ovat, vaikka erinimisiä ja eritoimisia, niin samanveroisia yhden ainoan ruuhikaukalon eroittamatonta ykseyttä ja kokonaisuutta ja että ruuhta ei kuorimallakaan eroita osistansa, vaan että keula on täysillänsä ruuhta niinkuin ahterikin, ja että kolme yhtenä on samassa tingassa sekä kolmen erillisen yhtä eheätä ja kiinteätä ainoutta että jakamattoman kokonaisen kolmea omatoimista itseä, jotka, vaikkakin laitaa, jonka hanganpotkoilta airo ponnistaa, ja vaikkakin keulaa, joka pusertaa päisin, ja vaikkakin perää, joka jättää matkaa taakseen, niin kaikin kuitenkin ovat kaikki kolme saman kantavan ruuhen samaa lautaumpista palkokupua, joka on kuutto ja astia vasta yksiltäisyyksiensä ykseyden voimasta. Tämä Athanasiuksen tunnustuksen muinainen puhkipohtiminen ja ruuhenosien ymmärtäminen jakamattomaksi kokonaisuudeksi vesiastiassa siis vaikutti, että Härkäniemi ei enää myöhemminkään elämässään, kun tuli aika ja semmoinen vuoro, että joutui merkitsemään ja jaksoi merkitä laivanosia paperille, voinut ja saanut luonnon-Aatamistaan sitä urakan voittoa, että olisi osannut, niinkuin toisetkin muut kaikki yksinkertaisesti merkitä paperille vain paljaan 1/8 osan laivasta niinkuin paloteltavasta kyrsänpuolikkaasta, vaan täytyi hänen aina tunnon vuoksi ja alusastian rääkkäämisen välttämiseksi kirjoittaa, niinkuin nytkin 1/8 »jakamattomasta» parkkilaivasta: täydellä käsinyrkillänsähän mies kirjoittaa nimensä niinkuin muunkin, ja siis myöskin omantuntonsa ja sydänpallonsa täydellä ja molempipuoliskaisella tiedolla ja järjellä.
Oikeastaan olisi nyt, kun nimi oli kirjoitettu ja osamäärä myöskin laillensa paperilla, asia Härkäniemen kohdalta ollut valmis senkuin tässä tingassa, ja silloin kun laivasta ei kuitenkaan vielä ollut enempää tiedonhamua kuin tämä taitettava paperiarkki siloisiltansa pöydän pinnoilla, saattoi puhua mistään valmiista, ja Härkäniemi siis hyvästikin ja mitään laiminlyömättä voinut ilman enempiä ajatuksen jahtaamisia nousta paikoiltaan tuolilta ja tehtävänsä täyttäneenä miehenä palata säyseitä menojaan takaisin sohvan kulmaa kohden koettelemaan, vieläkö perut elivät valveilla pesän pohjissa ja uskollisuus kyti poroissa, kun sai varren pään suuhunsa. Härkäniemen lähtemisistä ei kuitenkaan tullut ensi toviin mitään, vaikka kieltämättä hiukka hämmensikin istumisen tasatyvisyyttä ja mielen muuta lavitsarauhaa piipun ja haikuvedon puuttuminen leukapielistä ja ajatuksen mausta, ei tullut, sillä suurus on pureskeltava suussa ennenkuin sen nielee, ja teon palanen, varsinkin jos se on isokokoinen ja lahna kalaksi eikä mikään särjenpoika, on hienonnettava mielen hampaissa tarkasti ja joka nikamalta, ennenkuin se juoksee ajatuksen kurkussa ruotojen raapimatta seiniin. Ei siis Härkäniemi vielä hievahtanut tuolin topninkeilta ja pöydänvieriltä ennenkuin oli noukkinut sekä silmiensä nirkoihin että ajatusnystyröittensä talteen sen mikä nyt, hänen kirjoitettuaan osansa, oli tähän asti valmiina ja siframääräisenä paperilla luettavana parkista: koska tässä nyt istun ja itse katselen paperia, niin miksen silmänäkemältä laske saman tien sormenpäihin paljoko tynnyri vielä on vailla ennenkuin se on puolikoilla, arveli hän, olematta sen uteliaampi kuin se, joka tarha-aidan takana ja päällimmäisen riukupuun nojoilla suvipäivän takailloissa ja ehtoolypsyn jälkeen joutiloiltaan seisoskellessaan tulee muitten ajatustensa ja mielenleponsa ohessa huomanneeksi, että Mansikeita seisoo lähimmässä aitauksen kulmassa kolme uskollista yhteisillä hännän huiskeilla ja kuonoturpain nuokkumilla ja lisäksi vielä siellä täällä pitkin tarhaa mahamakuuillansa ja leukahartauksissa havuilla neljä muuta, utara-Mustiketta, ja siitä päättelee ilman enempiä laskemisen murheita ja pään vaivoja, että talossa on tarha-aitauksessa seitsemän märehtijää. Niin kuin tällainen levollinen laskija rintalapakoiltansa aitariukujen nojalta, samaten Härkäniemi nyt tuoliltansa ja parkkipaperin edessä huomasi kohta, että Langholman ja Alastalon kaksi kahdeksannesta olivat selvä parkinneljännes yhteensä, ja kun siihen yhdisti hänen oman kahdeksanneksensa niin puuttui täydestä laivanpuolikkaasta ennä ainoastaan yksi kahdeksanneksen lohko, minkä vajan taas täsmillensä täyttivät se puolikas kahdeksanneksesta, jonka Pukkila oli kuudettatoista-osallansa merkinnyt ja ne kaksi kuudettatoista-osan puolikasta, jotka vielä olivat pipanoina ja osanpiloina kirjoitetut 1/32 osina paperille.
Härkäniemi oikein hymähteli lauhkeoisiin partoihinsa, kun noukki varmemmin silmäinsä nokkaan Mikkelin niinkuin Eenokinkin ja Karjamaan niinkuin Krooklankin rusthollarin jäljet ja visukintun askeleet paperilta. Näkee hiirenkin jäljet lumessa, kun tarkkaan katsoo! tunnusti hän ja väänsi niskaa niin paljon, että ensin näki vasemmilta vieressänsä Karjamaan sohvan päässä ja senjälkeen oikeoilta sivuiltansa Krooklan uunin nurkassa: »miehen kokoisia te sentään kumpikin olette, ettekä mitään peipposen-västäräkkejä, vaikka jäljistä ja pirauksista voisi päätellä vaikka kärpäsiä kävelleen parkkikirjalla sillä aikaa, kun te olette osanne kirjoittaneet!» sanoi hän ja ilmoitti mielensä ääneenkin sekä tarkasteli, paitsi osamurusten penikoita kuin höyhenettömiä kananpoikia minävaivaisina alastomiltaan paperin julkisilla avoimilla, myöskin niitä samaisia räiskäyksen läjiä ja tripan priiskeitä, joita jo Alastalokin oli karsastellut parkkikirjassansa Karjamaan kynäpännän askarruksilta ja Krooklan nenäräystästen tippumilta. »Kas vaan!» sanoi hän kuitenkin ja lisäsi lepytteli jotain sovinnon haastettakin mahdollisen lyhytnokkaisuuden ja närkästymisten herkkä-ihoisuuksien varalta juttuunsa. »Kas vaan!» pakisi hän siis ja kahnutteli sopusaivaria parranjuurissansa peukalonpäällään. »Kas kurkisen kureja, kuinka murenekin konstaa tapin viroissa, kun hiirenkikka kierii tukoksi toronsuihin sahtitynnyrin pulppupaikoille, ja kuinka kuparin vaskikin vaihtuu hopean karvoille, kuu saidan sormi katoo lantin latuskaisen päällimmäiseksi kopeekaksi ruplan pinoon!» naurahteli hän viurutteli siltä puolelta naamaansa, joka kallistui Eenokkia käsin. »Minäs pilanpalasena ja kamfiilattuna juustonsyrjänä roikkuisi kilottaisi taivaan pielipohjillakin semmoinen kuunpuoliskokaan, jonka molempien sarvikulmien kärjestä olisi kummastakin nokanpäästä lohkaistu kolhittu vanhingonkahvale, vaikkapa vain vaivaisen 1/32 osan kokoinenkin sirpa täyden kuuammeen kumopohjista, ja Krooklakaan, mikäs Mikkel hän olisi mieheksi nenänviisariansa vailla taulussansa enempää kuin Eenokkikaan mikään Karjamaa ilman piipunnysää leuassansa, vaikka eivät kumpikaan, jos sitte ajattelen nenäpiikkiä, joka on kitsas muussa, paitsi pituudessa, taikka piipunväärää, joka on saita muussa paitsi paikalla istumisen itsepintaisuudessa, vaikka eivät kumpikaan, sanon, ole kooltaan ja tuumastukkimitaltaan hengille kirjoitetun Krooklan kaikesta maallisesta mammonasta saati Karjamaan manttaalille pannusta mannusta edes pikkuvarpaan kolmaskymmenestoisen osan täyttä 1/32 osaa!» lasketteli hän ja oli meho mies, jollei juuri niille, joille parastikää oli hieronut hieman nuuskan siementä nenän syhymille, niin muulle syyttömälle salille. Merimies ja kapteenipakan astelija on reilingin taakse katsellessaan tottunut siihen, että hyvän tuulen muljatessa muljaa meri kaikilta kyljiltänsä sen, minkä on kehäntilaa ja silmätannerta horisontin partaitten tällä puolella, ja senpävuoksi hän on tottunut siihenkin, että hyväntuulen rullatessa omissakin kehäruhoissa ei nappeja aristella, vaan nauru saa loiskia valtoimiltansa, minkä on hylkkää ruumiissa ja raumanruumaa kaulakurkun välissä puskivankin puuskutella ähkyrannan ahdistamatta! Valtoimiltansa nauraa hulkutteli Härkäniemikin siis nyt koko kirvestetyn ruumiinsa neliskanttisilta hartiaryhiltä (leveyden latuskaisuutta ei nimittäin niissä ollut yksin, vaan myöskin muuta luisevuuden rynkää sekä selkäpinnoissa että niillä puolilla, joilta takki mieheltä on napitettu kiinni rintapielillä), kun hän hyvän hyvinensä katseli ja silmien sumeeraamalta laski täyttä parkkialuksen puolikasta nyrkkinsä alla paperilla, ja rintaryntäittensä paisuvilla tunsi, että kolmen topin laiva-astia nyt alkoi olla melkein kuin puolivissi asia pitäjässä, ja että jos oli jo tähänkin asti astunut askeleensa joltisellakin tanalla ja anturavarmuudella niin maakamaran kuoripinnoilla kuin tervatäkin läiskymilläkin, niin tästälähin oli säärivarsi tietävä vantterat paikkansa vielä tämmäävämmiksi parkkiretarin ja vaikkapa aikanansa parkinkapteeninkin verkatromppujen peitossa, ja ottava tornit ja Atlannin tyrmäykset sen läjämmällä pötköllä vastaan kuin mitä Atlannin niitun alatkin ovat Pohjanmeren aitatahtoimia laveammat, ja puskijalla siellä selkälääniä ja niskamanttaalia rutommasti rynkäpäiden kyömysyöksyyn reilingin lankun roiskuville torjutörmille.
Se olikin lavea mies, ja sellainen, jolla humisi sekä verissä että korvakarvojen tuntumilla tuulenpuhtia avarammilta pyyhkimiltä, kuin tämän salin seinävieriltä, joka nyt, kirjoituksensa kirjoitettuaan ja osansa merkittyään ja asiansa myöskin ajateltuaan nousi tuolilta ja pöydän vierestä ja ennen lähtemistä ja kävelemistä takaisin sohvaa päin ja istumapaikoillensa, laski Härkäniemen vakavan kämmenen pöydän pinnoille ja levitetyille papereille. »Sinä olet sentään poika ja paras kukonvesa parvessa, Alastalo, ja ensimmäinen livistäjä joukossa jo silloin muinen, kun pahanteossa ja papumaavarkaissa juostiin! En minä kehu, vaikka kiitänkin ja sanon selvästi, että se hylje sinä olet, joka edellä möyrit ja elätysavannot haet, kun me muut mahakyydissä rämmimme jälestä! Sanoisin, että sinun virkasi niiltä ajoilta asti, jolloin kaljaasi meidän mielestämme vielä oli alus, ja jolloin uskoimme puhtaavissakin pöksyissä jo astelevamme, kun kaljaasikippareina kävelimme vast'uusissa Tukholman tohveliverkaisissamme kirkonkongin keskikäytävillä, sanoisin, että sinun virkasi jo silloin oli meidän muiden vaivihkaista puijaamista ja nenäharuksista taluttamista niille kauraruuhille käsin, joille ei oma ylähuuli itseltänsä ymmärtänyt venyä, sanoisin marisisin, ellei vähävähiltä olisi sinun alkuvioiltasi, vaikka myöhemmin omiltakin hahmimisen synneiltä ja halunhajuilta joutunut itsekukin semmoisten paljujen ja rehutiinujen partaille, joiden ääressä älä enää uskokaan, että kerkäiäisit mihinkään korvien luimuttelemisiin ja harmilotkoihin enempää kuin hyvän hymäyksiinkään ja kiitoksen hirnahtelemisiin muuta kuin pure vaan ja rauskuttele hartaasti, minkä turpa hahmia jaksaa ja hammas loukuttamaan kykenee sitä suuruksen paksua silppua ja kauranhajuavan hyvää, jonka kahinoissa kuono ahneena möyhii silmäupia ja otsakarvojen tähtivalkoista myöten!»
Härkäniemi muhotteli partaansa ja näytti kuin ei loppua tulisikaan pakisemiselle, kun kerta oli kielen kylki käännetty ja kuutin kiri löysätty näin myötäisille pyyhkimille. Hän oli kuitenkin mies, jolla ehkä oli lieha parta, mutta parran peitossa luja leuka, ja niinpä saattoi hän sekä hyristä, kun hänen mielestään oli tilaa siihen, että ymmärsi myöskin lopettaa, kun se oli sanottu, mitä oli puhuttava. »Sinä, Mattsson, minä tiedän vanhaltansa, että sinun talossasi on talvi sitä varten, että isonuotta olisi valmiina ja paikattuna parsilla kevätkudun ajaksi, ja senkin tiedän, että mitä sinä huiskit, ja näytät laiskemmasta huiskivan tarpeettomiakin, sen sinä huiskit sen varalta, että talvitahman jälkeen on sula-apajan vuoro, ja silloin on hyvä jos kellä on satasyltäinen nuotta orsilla odottamassa! Et sinä satasyltäistäsi sentään ilman naapuria mereen potki ja tässä nyt olemme apunasi: puoli parkistasi on merkitty paperille! Kiitokset ansaitsisit, koska kaikki nyt olemme sinun langoillasi säynästä aitaamassa yhteiseen karsinaan, mutta ei nuotan vedossa noikita vaan kulataan kylmissä ja haalataan hartiaväeltä umpeen sitä rakoa, joka vielä on avoimillaan lahden pussin suilla, jotta puhjuissa alkaisi pulina!» Härkäniemi puheli viimeisiä roteviansa jo astellessaan pöydän vieriltä sohvan kulmasijoille käsin, mutta virkahti vielä ennen piippunsa pitelemisiä ja sitä seuraavia vaikenemisen taukoja pienen kehoituksen muillekin salissa. »Joutukaa nyt muutkin ja kävelkää patikoikaa vuorollanne, sillä parkkeja on tänäpänä merkittävänä ainoastaan yksi salissa, ja siitä on puoli jo liesussa niiltä, joilla ei vielä ole nimi kirjoissa!» --
Nyt oli Härkäniemellä jo piipun suupala hampaissa, ja koska sen henkeä oli koeteltava, niin oli jutunkerta nyt tältä erältä lopussa hänen kohdaltansa. Kun hän jonkun verkan jälkeen oli kerjennyt sovittamaan itsensä istumaankin takaisin paikoilleen sohvan kulmassa, niin salissa sai taas ruveta odottamaan jotain muuta tapahtumista. Härkäniemi oli nimittäin sellainen, joka yhtä kernaasti piti suutansa ummessa kuin toimessakin, mutta joka jutun tarinan alkuun jouduttuaan ainoastaan saattoi toisinaan olla epäselvillä sopivasta lopettamisen kohdasta, kunnes oli saanut piippunsa taas sytyksiin ja paikoilleen suussa ja syyn vaitipysymiseen.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
2 vuotta sitten
