Seitsemäs luku.
Tulli rommitetaan Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niinkuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkia.
»Kuka hemmetissä ymmärtänyt!» Se oli Alastalo, joka nyt kivahti salissa ja matki turhaa kysymystä. »Lautapää härkäkin ymmärtää sorkissaan», sanoi hän ja oli vereksiltään vieläkin suutuksissaan muinaisista, »lautapää härkäkin ymmärtää sorkissaan, että silloin harataan vastaan, kun kävellään sinne, missä kurkkua kutitetaan puukonterällä, mutta kun istuu lautamies airon tyvessä ja Härkäniemi tyyrissä, niin silloin pitäisi harmonikankin vielä soida, kun soudetaan sokerilastia paatin kukullinen suoraan tullimiehen nokan eteen! Vielä tänäpäivänä minä suutun, niin että nahkaa kirpii, kun muistan, kuinka minä jahtini kannelta näin ja näine samoine silmineni katselin, kuinka Kuuskerin nokan takaa alkaa metsän takaa vilkkua semmoista likaisen väristä ja variksen valkoista, jonka minä kohta arvaan Karjamaan Eenokin Laiskan seiliksi. Mikä helkkari teillä piti oleman, aikamiehillä, tuliko hätä housuihin vai, vai mamman tisaako jano, kun niin tullaan, tulla hopsotellaan kuin juottovasikat sorkat ravissa ja kurkut pitkinä veräjän taakse juomista kokottelemaan, vaikkei talossa vielä kuin kiuluja haetaan lypsylle, tulla hamssitaan, soudetaankin vielä, istutaan airon lavoissa ja liikutellaan laiskaa selkää, ikäänkuin ei tuuli, se vähäinen tuulen hönkä, joka silloin viitsi puhallella, olisi laahannut proomua tarpeeksi livaan, lykkinyt liikakin joutuun sinnekäsin, missä sitä ei tällä einemällä tarvittu ollenkaan, mistä se tällä hetkellä olisi saanut pysyä niin kaukana poissa kuin viisas hiiri pysyy kaukana kissan pussikan kynsistä, soudetaan laiskotellaankin vielä, sanon, ikäänkuin ei sitä selän virkistystä olisi voinut säästää parempiinkin toimituksiin. Minä olin niin kiukkunen, että kihisin. Olimme juuri tullin kanssa niin pitkällä -- tulli oli rannassa paketteineen rantamakasiinin kyljessä jo ennen minua, olivat luusineet rantalahdella meitä odottelemassa jo viikon päivät -- olimme siis niin pitkällä, että kun köydet oli töijätty ja jahti tuuvattu möljän viereen, olivat luukut avatut ja tullimiehet kokkipoikaa myöten muljaamassa suolasäkkejä ruumassa katsomassa olisiko säkkien alla mitään, joka haisi heille nenään paremmalta kuin suola. Minulla oli kirkas omatunto, ja selvä, vaikka vähän vajaruumainen lasti, niinkuin tiedätte, ja puhelinkin senvuoksi par'aikaa ja koko miehen suulta tullikapteenille, joka seisoi vieressäni kannella ja kyttäili minkä lyhyttä kurkkua oli ja silmien pienissä pippuran näkevää, luukun suusta, tulisiko mitään parempaa näkyville, laskettelen toimellisia siis ja pääsen juur'ikään sanomasta: 'Selvä siis, 80 tynnyriä suolaa, tullivapaata tavaraa, muuta lastia ei olekaan ruumassa, ellei Tukholman möljältä ole juossut hiiriä sekaan! Saamari sittenkin', vahvistin, 'kun pitää olla ihmisen rehellinen tässäkin ijässä vielä, eikä edes sokeritoppaa uskalla pistää joukkoon, saisi silloin edes jotain palkakseen, kun engelsmanni on luovimassa joka luodon takana ja valmiina niskaan, jos äkkää topin päänkin. Vaikka hyvähän sekin', puhelin lorujani, 'hyvähän sekin, kun saa edes suolaa kotorantaan silakkojansa varten näin keväästi, kun on kutuaika, ja lykky se, kun on jahti taas töijätty omaan möljään ja kruununmiehetkin turvana kannella'. Noin olin puhellut, asetellut lankoja sileälle ja sanonut omille miehillekin, että menevät ruumaan auttamaan tulliherroja säkkien siirtelemisessä, niin päästään pikemmin tuliaislämpimille, noin olin puhellut ja asiat erinomaisessa sihdissä, kun vanhaa tottumusta ja merimiehen luonnoltani vähän vilkaisen sivullekin ja näen teidän penteleen riepunne vilkkuvan Kuuskerin kuusten takana, näen jumaliste, Laiskan seilit! 'Nauriit ja kaalinkerät!' pääsee minulta vahingosta sana, kun siinä ensituimaan ajattelin mätiainetta teidän pääkoppienne sisäpuolella. 'Nauriskere? mites kippari ny puhele?' kysyy hölmö vierelläni huonolla suomenkielellään korvat tutkaimina niinkuin silmätkin. 'Kotoväelle vaan tuolla rannalla puhelen, kyselen, joko nauriit ovat istutetut ja kaalinkerät pistetyt maahan itämään!' vastasin minä, vaikka sisuksissa kipenöi kuin kiukaan kivissä ennen kinkerisaunaa, ja ihon saumat ritisivät paljaasta kiukusta. Kyllä pitää olla päässä nauriinnaattia, eikä ihmisen ajuainetta, kun käskeekin seilata saunaamattomat kroppansa juuri tähän pyykkiin! sadattelin minä ja ajattelin itsekutakin teistä, Härkäniemestä alkaen. Mikä helvetin hätä teillä piti ollakin, täysmiehillä, kun oli luotoa vaikka kuinka paljon pysyä takana, ja luuta ruumiissa laiskotella vaikka tuomiopäivään saakka! 'Piru sentään!' pääsi minulta vielä synti suusta -- se synti lasketaan teidän tilillenne, kun loppulikviidi tapahtuu! -- 'Piru sentään!' pääsi minulta ja käsi kynsäsi niskanharjallisiin, kun samassa se, jossa oli valkoisen hilvaistakin sentään sen verta, että sen ymmärsi purjeeksi se, joka tiesi, seisahtuu ja verkakseen painuu takaisin petäjiensä peittoon: tuulella ja rannan kivillä oli ollut parempi älli kuin teillä, kivi osannut eteen, tuuli reistannut ja teille tullut luovin kääntö! Tullimiehellä olivat nytkin olleet korvat tallella, ja minua katsella tikutti pieni silmäpari niin kysyvästi, kun tullimiehen silmäterissä saattaa olla kysymyksen tutkainta virantoimituksessa. Minun ei auttanut muu kuin ähistä edelleen ja olla pyyhkivinäni otsan hikeä, jota sille todella oli pusertunutkin hitsissä. 'Perhana sittenkin, kuuma päivä!' lievittelin minä ja sivelin kämmenellä otsaa, koska käsi kerta oli koholla. 'Nyt maistuisi lasillinen väkevää hyvältä kurkkuun!' sanoin minä, kääntyen Pukkilaan ja Krooklan Mikkeliin, jotka seisoskelivat makasiinisillalla, ja joiden silmistä huomasin, että he olivat nähneet samaa kuin minäkin.
»'Eikös Alastalossa sitten enää rommia ole, että isännän pitää janoansa haikailla omalla rantasillalla!' tokaisee Pukkila niin nopeasti rakoon, kuin kerkesi. Hän oli äkännyt manööverin ja oli kohta apuna kuuteissa, ja sitä paitsi, älä kielläkään, Pukkila, sinulla ei ollut mitään sitä vastaan, että suulle tuli kallistettavaa mieluummin hiukka ennemmin kuin vähän myöhemmin! 'Mitäs muuta kuin maihin vain, ja pöytä koreaksi salissa!' puhelit sinä siis ja hoputtelit. 'Jano tulliherrojenkin jo on, kun hikihatussa ovat kieritelleet suolasäkkejä ahtaassa ruumassa!' päästelit poskista ikäänkuin olisit omille rommeillesi käskenyt. 'Isäntäkin paikalla, niin ei suinkaan ihmisiä janoon näännytellä Alastalon rantasillan lankuilla!' laskettelit, koira sekä ala- että yläleualta, kelmi ja kiusanhenki niin minulle kuin tullinuuskillekin. 'Alastalon Mattssonilla on aina parasta Ruotsin rommia kaapissansa!' kehuit, ikäänkuin jo olisit ollut itse maistelemassa, ja oma kurkku syhynyt ainakin yhtä pahasti kuin se kurkku, jota olit syhyttelevinäsi, ja syhyttelitkin, sillä tulli-Blombergin killisilmät pelasivat jo hyvinäkin oravina punakassa naamassa. Ruuman puolellekin tuntui jo kuullun puheen teksti sillalla, koska liikkumisessa huomasi selviä sahtaantumisen merkkejä: eihän hullukaan silloin selkäänsä runtele, kun on ryypyn vuoro lähestymässä, varsinkaan, jos kuuluu siltä, että vuoro tulee vain toisten parroille, eikä omalle.
»'Riuskaita poikia teillä!' katsoin minä tarpeelliseksi sanoa, 'muljaavat säkkejä niin, että jos olisi silmäneulakin tullin luvatta pinojen välissä, niin sen löytäisivät kirkkaasti: kun nyt olen nähnyt ja katselen, niin en minä tämän erän perästä enää kahvinpapuakaan vuovaisi lastin sekaan, saati sokerimurenaa edes yhtä rommitotia varten! Mutta minä nyt olenkin koko elämäni ollut tämmöinen lammas ja lainkuuliainen oinas, niin että mitäs minusta ja vuovaamisista muutenkaan! Toista tuon Pukkilan tuossa, pitäkää sitä miestä silmällä, jos olisi hänen jahtinsa tässä minun jahtini asemasta, niin minä teidän sijassanne maistaisin joka suolarakeenkin säkeissä, ettei se sittenkin olisi kahvinpapu!' Minua harmitti hienokseltaan Pukkilan liika liukkaus suulta, kun oli minun kaappini aineista kysymys -- seisoskelit, hirttämätön, sillallakin siinä puhdissa, ikäänkuin minun klahvini avain olisi ollut sinun housuntaskussasi eikä minun! -- ja annoin pienen nenämaistiaisen edes, koska ei parempiinkaan keräjiin ollut aikaa.
»'Mennäänpäs vaan, kylläpä rommi tosissakin maistuisi nyt!' sanoin minäkin siis vain laupiaasti ja vahvistin Pukkilan kehoituksen, koska ei muu auttanut ja hyvin ymmärsin, ettei teidän nylkemättömien luovikaan ijankaikkea saattanut kestää Kuuskerin nokan takana. 'Ja mennään miehissä oikein, herrat ja matruusit yhdessä, yhdessä työkin on tehty ja samallainen janoinen ihmiskurkku kullakin!' panettelin minä ja sojottelin, kun kerta oli soopa keitettävä ja oltava itseänsäkin liukkaampi. 'Ja kaikella muotoa, kokkipoikakin mukaan, ei suinkaan parasta miestä joukosta jätetä, kun on puskenut säkkien kimpussa, niin että minullekin tuli hiki katsellessa! Joka koipi kannelle nyt ja ken kiiliäisenä kerkiää ensimmäisenä mäkeä ylös, sille se pikarintäysi suuhun, johon vielä raskitaan kaataa tuimaa vaikka laitojen yli juoksemalta!' yllyttelin minä ja panin parastani, että olisi valkeata hännän rohtimissa, kun törmättiin mäen rintaa ylös, sillä ei sitä tietänyt, mikä pää teidän rievullenne taas tulisi, alkaisi taas kumottaa kuin kuun lakana oksien takaa! -- vaikka olisiko sen kumottamisista sentään niin suurikaan vaara ollut: onkos näinä vuosina enää mahtunut paljoakaan mustanhilvaa istumaan silloiseltaan lisään niihin tuukkeihin, joita sinä kutsut reisupaattisi seileiksi, Eenokki? Niin noh! summa asiasta oli kumminkin se, että nopeammin kuin arvasinkaan, me olimme koko joukolla kirmasemassa mäkeä ylös, tullikapteenikin oli pehkanan nopea nappuloiltaan, vaikka ähkyi lyhyestä kurkustaan ja luimisteli julmasti sivuilleen, kun ruumamiehet alkoivat kerjetä kannoille. Pukkila sentään tietysti ensimmäisenä kerkesi talon nurkalle, hänellä nyt on kurkku luonnoltansakin niin pitkä ja venyvä, että kun se on janoinen ja hän sitä kurottaa, niin ei hiivattikaan siitä ohitse mene, ja varmasti hän olisikin ollut ensimmäinen mies kuistilla, ellei nurkalla juuri kokkipoian pinna, jota ei juostessa huomannutkaan jaloissa, olisi kuin västäräkki puikkinut ohitse ja vilastanut rappusilta kuistille kaikkien edellä niin, että ota hännästä kiinni vain jos kerkesit! Virkku poika ja oikea merimiehen penikka, on käynyt merikoulunkin jo, ja Eckerön Ekblom on antanut parkkinsa fyörättäväksi, viime suvena Hullissa nauroimme yhdessä muinaisillemme, kun istuimme meklarilla toditettavina! Koko liutana siinä oltiin samassa jo muutkin kuistilla, tullikapteeni sentään ja minä viimeisinä, koska olimme lihavimmat, eikä rankikaan silloin paljoa meinaa, kun on ryypystä kilpajuoksu. Siinä kuistilla tömistellessä, kun alkoi itsekukin taas päästä oman järkensä häntiin, ja kruusailtiin, kukas toisten edellä menisi porstuan puolelle -- tullikapteenikin, joka oli nokillansa siitä, että oli jäänyt viimeiseksi, eskotteli ja esteli niinkuin oven suussa pastorin tätimamselli, joka ei päästä emäntiäkään ohitsensa, mutta ei itsekään mene kynnyksen yli ennenkuin on seremonioinnut sen ajan, että hänet huomataan herrasväeksi -- siellä kuistilla minä siis vielä sain messingin maun suuhuni, kun sopukopua puhellen ja muulla kämmenen kehotuksella yllytellen ja äijän selkään taputellen satuin vilkasemaan sivulleni kuistin akkunasta merelle ja siellä näen rantalahdella niin selvästi kuin aapiskirjan lehdellä A-puustavin riitingit tikun torkottavan kärjen edessä, tai virren numerosifran lukkarin taulussa kirkon parven kyljessä teidän viisikertaisenne niin täydessä lastissa kuin viisikertainen ikinä on ollut parraspielen vettä maistamatta sokerilastia kukullansa, ja niin viattomana kuin hurskas tunkio lehmänavetan luukkupäädyn seinämällä! Minä luulen, että tulli-Blomberg joutui astumaan porstuan kynnyksen yli nopeammin kuin hän oli aikonutkaan, ainakin on minulla tunto, että tyrkkäsin melko rotevasti, koska kämmen oli varalla hänen selkäpuolellaan, ja käsikaupalla minä toisetkin sain porstuan puolelle ilman että siinä katsottiin tuliko kokki ensimmäiseksi, vai muu konstaapeli. Kiiruut paikat olivatkin, sillä joku kainommista jo sormi tuvan linkkua: mukamas ei rohjennut odotella ja kokotella saliin käskemistä herrojen mukana! Sinne, tuvan penkeille, en olisi tällä havaa päästänyt tullikoiran kirppuakaan, saati miestä, jolla oli naamassa tullinuuskin silmäpari, sillä tuvan päätyakkunan edessä makasi rantalahti kuin avatun virsikirjan lehti, eikä silmäsankoja olisi se tarvinnut nokalleen, joka sieltä katseli, mikäs värssy kohta oli veisun alulla rantasillalla! 'Saliin, salinpuolelle vain!' huutelin minä ja hoputtelin kaukaa niinkuin lammaspiika laumaansa karsinan veräjälle hätistellen. Kaunis räppä ja nätti asia olisikin ollut, jos neljä tullimiestä neljän tullimiehen silmäparilla, kokkipoika viidentenä penteleenä, olisi Alastalon tuvan peräakkunasta katsellut ja nauraa hörähdellen vahdannut, kun te totisina poikina hääräätte rannassa ja töijäätte siltakarkun viereen siltaan kuin suden suuhun lastia, josta täytyi ihmetellä, että viisikertainen repeämättä kesti laidoissaan senmokomat toppapinot: makeantapulia leiviskän pöntöissä, kuin halon muhkuroita kahden talven lämpimiksi voipaan talon halkovajassa! Olisinpa melkein suonut, että sekin komelja olisi tapahtunut teille opetukseksi ja saanut itsekukin teistä raapia sitä tukkaansa, joka sillä kerralla ainakaan ei peittänyt edes palvatun pässinpään veroista pääknuppia! Läpyttele siinä nyt silmälautojasi, Härkäniemi, kun tästä puhelen, mutta olisit totisesti saanut sillä kerralla pitää rakoa niiden välillä edes senverran auki, että tullijahdin topin olisit huomannut torkottamassa rantamakasiinin möljän vieressä, vaikk'et jahteja nähnytkään, kun oli talon niemi senverran omenapuineen edessä ja rantahuoneen nurkkakin peitti! 'Saliin, saliin vain joka mies!' toimittelin minä siis porstuassa, koska ei muukaan auttanut ja sorkatkin oli saatava samaan säkkiin, mihin sikakin! 'Kun Alastalo vieraita käskee, niin saliin hän vieraansa vie: taksvärkkärit tuvan puolella istuvat!' puhelin minä sen kuin sylkeä oli suussa juttua öljäämään ja hangottelin tampuurin ovea selkoselälleen, että miestä mahtuisi sisään vaikka kaksi rinnatusten.
»Eihän asia aivan siinä järjestyksessä tapahtunut kuin menot ja seremoniiat olisivat vaatineet, tullikapteeni on sentään tullikapteeni, vaikka Blombergkin, ja karsaasti Blomberg katselikin sivuilleen, kun miehet kopistelivat hänen takanaan: sopikos se oikein, ja mitä sanovat reglementit semmoisesta, että päällikkö ja hanttimiehet kävelevät samasta ovesta kalaseerattaviksi? Ei minulla kuitenkaan ollut aikaa antaa hänen ajatella, minä tyrkin häntä selkään vähän ylemmälle kuin siihen paikkaan, mihin minulla olisi ollut halu häntä pehmittää, ja toisen kerran hän siitä kuin oli kuistin ovesta tultu, meni omaa luonnollista puhtiansa nopeammalla kurssilla kynnyksen yli. 'Ei täällä kainostella ja turhia kruusailla!' sanoin minä: 'esivalta edellä! ymmärrän minä sen, että kapteenille kunnia kuuluu!' puhelin minä, koska oli puheltava, kun oli oma suunvuoro ja varjeltava toisenkin ajatuksia turhilta pyräyksiltä: kun vasikkaakin taluttaa, niin silloin on parasta pitää juoksumenoa friskinä omissa sääripiipuissa ja siirtää omiakin nappuloita, minkä räätäli on housunverkaan mittaa leikannut, niin oma ajatus ei kerkiä sikiämään mullikan päässä ennenkuin kukaties vasta karsinan puolojen sisäpuolella veräjän takana! 'Viimeisenä miehenä reilingin ylitse, kun partailla on jano ja haahti hotkona särppää merta, ensimmäisenä miehenä lavitsoilla, kun on pöydällä kumottavaa ja kukullista kokolla omaan partaan: se on merilaki kapteenille!' puhelin minä, kun jo koko liuta saapasteli salin puolelle, kapteeni kävellen tänne peräsohvalle, miehet hidastellen ovinurkassa ja painuen toistensa selän taakse, mikäli oli muita tyhmempiä eturivissä seisomaan, arvasi sen nimittäin hitaampikin järki, että salissa istuminen ei elämänikää kestäisi, ja että joskus palattiin jahtiin takaisin taaskin ja komentoreglementteihin, ja että silloin oli parempi, ellei nyt jäänyt oma naama pläsipuoleltaan liika selvästi harmittamaan kapteenin silmää, koska hänen kuitenkin joskus täytyi karsastaa miesten nurkkaankin.
»Mieliala oli kummallakin kulmalla selvällä lommolla, sen haisti paikalla, kapteeni tuhisteli vihaisenkaltaisena nenäänsä, vaikka vielä kulkikin siivolla kriimun päässä, miehet näyttivät senmukaan kuin kullakin heistä oli huomaamisen järkeä semmoisilta, joilla on jalka vielä astumassa, mutta varvas valmiina vetämään itsensä takaisinkin, jos vaarallisemmalta alkaa jalan pohjan alla tuntua, ja Pukkilakin, jolla sentään piukoissa paikoissa tavallisesti on luonto tallella, liikuskeli kapteenin takana peräsohville päin niinkuin liikutaan omenanvarkaissa, jolloin pienimmältäkin krapaukselta on löydettävä jalat altaan: hän oli myöskin kuistin akkunasta huomannut molemmat priiseilinne ja tiesi sen minkä minäkin, että jos rutistaa kasvonsa tarkasti ruutuun ja kurkistaa tiukasti sivuvinoon, niin salin merenäärisistä akkunoista, vaikka ne muuten antoivatkin viattomalle kurille, niinkuin muutkin salin akkunat, saattoi nähdä rantasillalta sen, minkä tällä erällä tarvitsikin sieltä nähdä, jotta tullimiehille tulisi kiiru asia ulos. Minä ymmärsin, että vaikka minua nyt tarvittiinkin tuvassa niin nopeaan kuin minun silloisellakaan vatsallani, joka vielä oli aika paljon suiviampi kuin minun nykyiseni, mies kerkesi hopussa ja kiireen vilkkaa pitäen kääntymään: olihan saatava sana teille, höylättömät höyläpäät ja iduttomat järjen nauriit, että sillä aikaa, kun kissa nuolee maitoa vadin pohjilta nurkan takana, hiirten on seinän toisella puolella liikuttava visusti, vaikka nopeasti! vaikka siis ymmärsin, että tuvassa minua tarvittiin, niinkuin tarvitaan totolla nopsantulijaa ja emäntää, vaikka rukin kaatumilta, kun kahvipannu kraakun kärjellä on kihipäällä ja kullanliemi tuhassa tuon tuoksauksen ja toron sylkemiltä, jollei ole ketterä paikalla ja hameenlieve lennossa; tarvittiin niinkuin tarvitaan nenän niistämiltäkin perämiehen peukalo kuuttinuoran naakelille silloin, kun tuulenpoika purjeessa on heittopäällä ja paatinparras huikentelee juodakseen, niin, vaikka näin oli, ja täpärät kynsissä silläkin takin liepeen puolella, niin olivat körtit toisellakin puolella vielä reiviänsä vailla, ennenkuin salin uskalsi jättää edes sen einemäksi, että sanan sai päästää oven raosta tupaan, vaikkapa vain hiiren livahtaman avaamalta! 'Vaimoväellekin tarvitsisi huutaa, senverran juosta tuvan ovelle, että totiveden pistävät päälle!' puhelin siis vain, mutta olin kiiruulla klahvilla: 'Kirkastusta kurkkuun sentään ensiksi, niin ei yskitä, kun saadaan parempaa!' puhelin ja hain pari pikaria pöydälle. 'Tässä aluksi tämmöistä kotorukiin hopeatakin!' puhelin, kun kaatelin ja karahviinin suu pulppusi helmiviänsä. 'Kapteeni kävelee nyt tänne ja kaataa tuimaa suuhunsa: suolan katkuakin on senverran niellyt ruuman luukulla, että kurkku tarvitsee viruttelemista!' sanoin ja puhelin, lykäten täyttä lasia pöydän kannella sinne kohden, josta kapteeni jo oli omalta halulta tulossa. 'Kulauta sinäkin pikari poskiisi, vaikket työn ansiosta tarvitsisikaan!' sanoin Pukkilallekin. 'Kun sinulla on oma kurkku ensin karaistu, niin uskaltaa uskoa vaikka koko karahviininkin haltuusi!' puhelin: 'Kaada sinä nyt toisille -- senverran joudat auttaa! -- niin minä pääsen pistäytymään tuvan puolella ja vaimoväki tietää toimittaa höyryävää saliin, niinkuin on luvattu!' sanoin ja lykkäsin karahviinin todella Pukkilan käteen. 'Älä nyt sentään kaada itsellesi muuta kuin toisille antamiesi ryyppyjen välillä, niin saavat muutkin jotain!' varoitin vielä, kun jo olin menossa, jotta saliin jäisi pieni naurun ja hyväntuulen hörä jälkeeni. -- Sain minä asiani toimitetuksi tuvassa, koska kappaleen ajan jälkeen prikantäysi laseja helisi saliin sekä sokerit myöskin ja posliinikannu kuumana, ja arvata osasin, että myöskin sillalla oli alettu häälyä, vaikkei siitä krapinaa kuulunut saliin; mutta kyllä Pukkilakin oli hoitanut asiansa salin puolella: karahviini seisoi tyhjänä pöydällä ilman tilkan pisarettakaan pohjallaan ja silmäparit vilkkuivat jo tukkaharjasten alla hiemasen rohkeampina sekä keinutuolin lavitsoilla että ovinurkassa. 'Soromnoo!' ajattelin minä ryssäksi, 'tässä pianpäälle täälläkin päristään kamraatteina: tullikapteenikin on jo siirtynyt keinutuolille istumaan!'
»'Saittekos muut mitään, vai yksinkös Pukkila omaan kurkkuunsa kaiken kaasi!' puhelin minä jutun aluksi kohta saliin palattuani, ja menin kohottelemaan tyhjää karahviinia pöydältä. 'Pukki kaalinvartia, pukki kaalinvartia ja Pukkila klasin korkki: sama historia!' tullikapteeni nauroi keinutuolilta: tuuli oli alkanut puhaltaa hyvältä kurilta! 'Milles kippari ny viruttama oma kurkku, kun tiskivesi kuitti?' kapteeni kysyi hihitti vielä samaa menoa hyvältä kyljeltänsä ja silmät kiiluivat vahingoniloisina nuppeina päässä. Mutta nupit muuttuivat vilauksessa napeiksi: keinutuolilta sopi nähdä piha-akkunasta, kuinka piika-Miina juosta huiski parasta menoa kuistin ovelta pihalle ja sieltä villastaen pyrynä edelleen, kadoten rantamäkeä alas. 'Mike jahti talossa? Vaimoveki jaaka ja hame humise, oleko varis peltovaras?' kapteeni kysyi mongersi huonolla suomenkielellään, mutta silmänpippuroihin virkosi virka taaskin ja katse vahtasi ruotsiksi!
»'Variksen perhanoita tässä juuri vahdataankin, tullivariksia!' oli kerjennyt kiemahtamaan omassakin päässäni, mutta onneksi oli Eevastiinakin samassa prikkoineen tulemassa ovesta salin puolelle, niin että siinä helinässä ei olisi piukempikaan mies kuin tullikapteeni pysynyt järkensä jäljillä: Blombergilläkin juoksivat silmät prikan visertäviin ovella, niinkuin kevätvesi sulanhypyillänsä puron vilivässä, ja keinutuolissa istui taaskin mies, jolla tullimiehestä oli vain vormutakki yllä ja kiiltävät napit rinnan pielillä, mutta jolla muuten oli sama janoinen ihmisluonto hoidettavana kuin meillä muillakin, syntinen kuti, kun lasin hilkku silmään lupaa helmivän tulta huiluun. Minäkin olin jo toimillani klahvin edessä ja vedin avainnippua housuntaskusta. 'Rommiahan tuli luvatuksi, ja rommillehan tänne tultiin!' puhelin avainnippua selväksi sälistellesäni, ja kutittelin kurkkujen alustaa, että ajatukset pysyivät oikealla nyörillä. 'Vai variksia jaakaamassa?' olin minä nauraa hörähtelevinänikin avainta reikään sovitellessa. Oli parasta ajoissa nyhtää sekin ajatuksen rikka juurilta, ennenkuin lykkäsi tainta, ja lisäsin siis varoviani: 'variksistakos nyt kerkiäisi kiirutta olemaan, kun on herroja salissa, vaimoväellä tuvassa semmoinen hoppu, että tomu huiskii liepeistä, piikatkin mäellä juoksemassa tikkuja totiveden alle!' Klahvi oli nyt jo avattu ja minulla kädessä ensimmäinen kiiluva-maha etummaiselta riviltä. Minä huljuttelin sitä ilmassa ja nostelin akkunan päivää vastaan muka aineen selkeyttä tarkastellakseni, ja saivathan muutkin siinä samassa esimakua kielellensä, kun punanen välkähteli säihkyväntuliansa lasinkilon sisäpuolella. 'Ja mitäs viisaassa talossa tarvitsee juosta variksia kevätpelloilta hätistelemässä, kun on kallioille totkujakin leviteltävänä ja variksien nokkia varten pitopöydät tuoksumassa virstojen hajulta!' puhelin vielä rohkeviakin alettuun uraan, uskoen, että luonto nyt jo konteerasi tullimiestenkin ajatuksia. Vahinko oli kuitenkin livahtaa suusta, kun samaa laveata lasken rommikarahviinin prikan keskelle pöydällä ja pakisen julkisiani jatkoksi ja muuksi mielten nostamisiksi. 'Tässä olisi pötyä pöytään totkuiksi tullivariksillekin!' oli viholainen päästämäisillään huuliltani, kun ajoissa kuitenkin kerkesin kirkkaan vendan, ja sanoa puhelin höövelein kielin: 'Parempaa tässä ei talo nyt voi tarjota, vanhaa Ruotsin rommia vain, mutta eihän näytä olevan homeessa vielä liemi, niin että ehkä se tulliherrojen kurkuista juoksee!' puhelin paskottelin ja asettelin laseja sopivammin pöydällä. 'Sopisi kävellä sekoittamaan nyt vain!' sanoin ja kehoittelin: 'herrat tietävät omat mittansa ja laimiskansa niin vedessä kuin väkevämmässäkin paremmin kuin minä, niin että kukin kaltaa oman porsaansa vain: sokeriakin haitte tongitte ruumasta selät märkinä, mutta turha vaiva se oli, koska vaimoväellä näkyy olevan murenen muhkuraa tallella senverran, että rommit saadaan kodon varoillakin makeiksi!'
»'Taksiin vain, taksiin vain! ei meidän salissa laiskottelemista kärsitä!' hehettelin, kun kapteeni jo oli tulossa pöydän viereen, 'taksiin, kapteeni edellä ja besättninki jälessä, niin on kruunu virassa sekä esi- että takavallan voimalla! Tämmöistä vain, Ruotsin kuninkaan kellarimestarin vanhaa rommia!' puhelin vaatimattomia, lykäten karahvia paremmin sille puolelle pöytää, jossa kapteeni jo oli viranaskarruksissa. 'Kluk, kluk!' sanoi astia, kun kapteeni hartaasti kallisteli lasiin, jonka pohjalle nimeksi oli kaadettu vettäkin, mutta sensijaan sokeria sellainen kahmalollinen, minkä tullimiehen tottunut koura oli saanut pysymään viisihaaraisessa kahmimessaan. 'Kelpaavaa ainetta siinä pitäisi olla!' sanoin kehoittimiksi, kun katselin, kuinka astian kurkussa rohkeasti kulahteli. 'Kellarimestarikin kehui antaessaan: 'Ruotsin karvasta Suomessa maistettavaksi!' sanoi. Kuningas oli kiitellyt edellisen lastini siikaa, parasta syyssiikaa se olikin! ja siitä tämmöinen taskumakkiainen! Olen säästellyt klahvin nurkassa sitä varten, että olisi varalla kurkun kastetta silloinkin, kun tulee herrasia vieraita saliin!' puhelin ja autin vielä kevitin karahvin pohjasta, ettei kapteenin tarvinnut kainostella, vaikka lasin laidoilta jo vähän lorisi ylitsekin.»
»Totta minä siinä puhelinkin!» selitti Alastalo juttunsa keskeyttäen. »Kyllä aine Ruotsin kuninkaan kellarimestarilta saatu oli! Olimme olleet siikatynnyrin kaupoissa ja pullon hän todella minulle antoi, kun ensin oli vilkutettu silmää, ja minä mäiskännyt hintaa tynnyrille niin rohkeasti, että maksusta ei tarvinnut laskea kouraani kuin puolet, ja sittenkin tulin omilleni niinkuin kellarimestarikin omillensa rätinkiä kirjoihinsa viedessään. Mutta kellarimestari oli kettu muussakin kuin hovin puolesta siikoja ostaessaan, ja aine hänen pullossaan huonointa sotkua, mitä minä olen ikinä klahvissani tallettanut; en minä sitä koskaan ole muille tosissani tarinnutkaan kuin tullimiehille, siitä on omatuntoni puhdas! Pukkilaa nimittäin en tässä asiassa laske keneksikään, sillä hän istui publikaanien seurassa, ja semmoiselle sopii publikaanin ryyppykin! Mutta todistamaan hän kelpaa, oliko keppi valittu peitottavan turkin mukaan, ja juoma sopivaa lientä tullimiesten kurkkuihin tullimiesten kalaaseissa!» Alastalo viurutteli muidenkin lystiksi silmää Pukkilalle.
Pukkilan meni suu vieläkin pahaan muiruun. »Älä riettaita puhu!» sanoi hän ja oli sylkevinään. »Jos kettu oli ketun kanssa marjalla siinä siika-rommikaupassa, niinkuin minä sinun tuntien epäilen, niin minä pelkään, että sinun siikasikin on päässyt kuninkaan pöytään vain kuningattaren anopin vieraillessa! Hyi saakeli sinun rommiasi, vieläkin tulee maku suuhun, niinkuin olisi risiiniöljyä niellyt! Tullimiehet kuin tullimiehet, ja heille minä suon vaikka tervaa sisukuntaan, mutta lähimmäinen on lähempänä, ja mikset minun vuokseni edes sentään laitaa ainetta pistänyt pöytään! Kun pääsin kotiin, niin minä vielä viruttelin suutani selvällä viinalla! Sain minä koko järkeni vangita silloin, etten ensimmäistä laimiskaa pruiskauttanut suustani yhtä nopeasti kuin sen olin kaatanut kurkkuuni, ja viattomassa uskossa jopa aika hyvän kulauksenkin, koko lasin kerrallaan tyhjäksi! En minä niin vanhaksi elä, että minä sen räpän sinulle joskus anteeksi annan!» Pukkila kakisteli kurkkuaan, ikäänkuin siinä olisi vieläkin kymmenen vuoden takaista pien puhdistelemista. -- Itse asiassa virkisti Pukkilaa sanomattomasti, kun vapaaehtoisen vaikenemisen jälkeen sai jotain sanoakin viimein. Ei ole mukavaa vilkassuisen miehen istua seurassa pitkän päälle näräpäällä ja omat sanat oman mielen laskoksiin niellen, vaikkapa sen olisi kotoa lähtiessä päättänytkin ja manannut itsensä, ettei sekoita itseään tällä erää enempään kuin tarvitsee. 'Antaa Alastalon nyt pitää pormääkkiään ja puhella parkeista koko vatsan täydeltä, koska sitä varten koko pitäjä haalataan koolle ja hänellä vatsan henkeä on pitempäänkin praakkiin!' oli hän sluupissa tullessa sanonut Evaldillekin ja lisännyt: 'istutaan me vain ja kuunnellaan, kuunnellaan visusti, niin tiedetään, kuunnellaan, koska korvapari on päähän annettu!' Niin hän oli paatissa puhellut Evaldille ja manannut, mutta toista on päättää ja toista kyrätä päätöksen takana ja pysyä nahoissansa. Oikeastaan menee ihminen kaksinkerroin omassa mielessänsä, ellei suuta viljele, kun kerta on ihmisellä suu ja suuhun juoksee sylki. Eenokkikin sattui viereen toiselle puolelle istumaan ja toiselle juuri tänäpänä Lahdenperä, niin ettei sopinut edes korvanlehteen pieni sanansiraus naapurille, kun pahimmin potkasi mielessä, toiselle ei, koska Eenokille puhuminen oli ainakin niinkuin seinän hirrelle puhumista, ja Lahdenperälle ei, koska sen tiesi ajattelemattakin, että tänäpänä lautamiehen korva ei hahmi muuta puhetta kuin sitä, josta humisee nuotin alku Vaarniemen metsän kauppaan! Ei ihminen pahalla päälläkään kuitenkaan koko päivää elä huulipartansa imeskelemisestä, ja oma vaikeneminen on jumalatonta kuulustelemista korvaan silloin, kun muut prätisevät ja oma leuka saa levätä jouten! Kun siis Alastalo nyt oli nykäissyt nyöriä -- koiruuttansako hän sen teki ja kurikseen, sitä ei tiedä, vai muuten vain liukasta käärmeen luontoansa, koska hän oli isäntä salissa ja hänen pidettävä silmää siitä, ettei vierailla kelläkään päässyt nenä karsastamaan suuhun ja että muutenkin pysyi puhti niinhyvin jutun liepeissä kuin muunkin meinaamisen helmahuiskuissa -- kun Alastalo nyt siis oli auttanut alulle ja päästänyt tyrän kokkareelta mielen patoutuneen saon, niin ei Pukkilakaan enää kristi-ihmisenä ja lähimmäisen veroisena itsellensäkin viitsinyt ja jaksanutkaan kauemmin vastustaa luontoansa ja kiduttaa sitä osaa lihastansa, joka hänellä oli kieleksi suuhun annettu. Tottamar ihminen sentään puhua saa, vaikka harmittaakin sisuksissa! ajatteli hän. Ja keneltäs minun oikeastaan lupaa tarvitsee kysyä, jos sanonkin jotain ja omaa partaani käytän? Ei suinkaan ihmisen itseänsä tarvitse rääkätä, kun kiusa on kuitenkin vain oma!
»Perhanan koiras sinä sittenkin!» sanoi hän siis Alastalolle ja päästi tunnustuksen. »Minun suustani viis! vaikka olisit sinä edes minun vuokseni saanut sen kerran kaataa parempaa ainetta tullimiehillekin, tullimiehen perhanoille, sanon. Mutta sinun sileä naamasi, naamataulusi: mitkä nyörivärkit sinulla siinä ovat ja millä sinä ne voitelet niin liukkaiksi, kun joka kipenä kasvoillasi tottelee ja ne pysyvät hurskaina, lape laupiaina niinkuin vakoansa asteleva härkä, vaikka toinen tietää, että ihonahan alla vilskuvat pirun pienet -- pienet turkaset, sanon, vaikka ison köriläitä ajattelen! -- hyppelevät vilskuvat ihonahan alla kuin kankurin syöstävä loimen kujassa ja kutovat peijakoitansa! Sinun naamaasi, sinun sitä pieltäsi, jolla muut ja viattomammat ihmiset tavallisesti kantavat syntejänsä, niinkuin lukkarintaulu kirkossa virrennumeroitansa, sitä minä vahtasin, katselin kuin tipanlukija rohtopullon suuhun lääkeryyppyä valmistellessaan, tirkistelin kahden silmäni pinnistetyllä tutkaimella, näenkö pirun hännästä tupsun livauksenkaan lakaisevan sitä sileätä, jota sinä viljelet kasvopuolenasi kirkon penkissä ja kauppa-asioissa ja muissakin semmoisissa paikoissa, missä hurskaus vie miehen pitemmälle kuin rehellinen valhe! Mutta eipä pelkoa: mies puhelee valheen paksua suustansa, niin että tadikko pysyisi pystyssä kasassa, jos sen siihen lykkäisi seisomaan, mutta kasvot, ne pysyvät puhtaina ja plankkeina kuin luudittu tuvan laattia sunnuntaina, ja silmät, silmäin kaksi vuohipukkia, nekös osasivat pelata vaarattomuutta ja uskollisuuden ylenpalttisuutta yhtä harmaan hartaasti kuin samat syntikerät tyttölapsen otsatukan alla vakuuttavat viattomuuttansa, jos joku joutilaisuuttaan, vaikkei uskoakseen kysyy, ovatkos piikaselle nämä toimitukset ja tämmöiset suun suihkaamiset tuttuja ja totuttuja jo vanhaltaan! Kissanpetokin permannolla on mukava katseltava, kun sillä on hiirenpoika vahdattavana pussikkojensa välissä: miksei sanoisi silmänvirkuista, että sirkkuvat hyvinä, ja miksei uskoisi tassukan hivelästä, että siro on silkinpehmyt, ellei näkisi kellanpalavaa kummankin kiiluvan viirussa ja ellei tietäisi viittä kynnenvalpasta kummankin villavan peitossa! Katselin minä maon lystiksi, ja kuuntelinkin syntisen luontoni ja Aatamin virkistykseksi sinun kissanpelejäsi ja puheitasi tullikapteenin kanssa, ja vaikka minä olin niin kiukkuinen sisuksissani kuin kihisevä kiuas joka kerta, kun oli ryypättävä lasista ja nieltävä omaan krääsättyyn kurkkuunsa sinun saastaista pikilientäsi, niin voiteli minua kuitenkin sanomattomasti sydänseiniä joka kerta, kun siirsin silmäni sinun kirotulta parraltasi Blombergin tuhmankillivään naamaan: munaskuuta virkistää, kun pestään sitä, joka ansaitsee pesemisen, ja höylätään tullimiestä, niin että näkee puunsyyt ja huomaa männynrosoksi sen, joka vormunpuleerissa kiiltelee parempanakin mahonkina! Semmoista tullimiestä puijaa paremmissakin asioissa naurussa suin, joka on niin yksinkertainen, että antaa itsensä puijata lasin vieressäkin ja tyhjentää hurskaaseen partaan rommin paskaa hyvänä rommina, ajattelin, ja harmittelin, kun en itse ollut enempiä yritellyt. Ajattelin kyllä sitäkin, kun sinua katselin välillä ja kurkistelin sileätä naamapintaasi, että tiedän minä vanhaltaan, ettet sinä silmää räpyttele, kun hevoskauppaa hierotaan ja myydään vaikka pattijalka valakka kolmivuotiaana oriina sille, joka semmoisia uskoo, mutta että sinä olit niin kypsäksi keitetty pirun liemissä ja niin lihava omantunnon hylliltä, että sinä lasiakin kilistäessä, jolloin ihminen kuitenkin on ilko ihminen silmältänsä toista ihmistä silmäkarvaan, ja rehellisissä maistelemisissa sanot parrasta partaan parran punastumatta rommiksi sitä, mikä ei ole rommia, ja sekoitat yksinkertaisemmalta hänen viimeisenkin uskonsa, niin että hän alkaa epäillä oman suunsa maunkin selvää todistusta, sitä en minä ennen sitä erää olisi sinustakaan luullut! Joka kerta, kun otinkin uuden kulauksen -- ja kulaus täytyi ottaa, sillä sinä olit kuin pentele vahtaamassa ja kilistelemässä, että jokainen teki työnsä täydestä kalaasissa, niin kapteeni kuin miehetkin: 'ei salissa laiskoja sallita, koskei ruumassakaan!' puhelit ja hoputtelit, jos joku säästi suutansa ja piti pitemmän välin, minuakaan, perhana, minuakaan sinä et surkutellut, minä luulen, että sinä koiruuttasi vahtasit minua pahimminkin! -- joka kerta, joka tihuva kerta, kun kulaus siis oli otettava, ja kun kulauksen otinkin urhoollisesti, vaikka teki mieli saman tien sylkeä pärskiä tervan rivo suuta polttamasta, joka kerta siis minä siemauksen niskaan ajattelin ja sadattelin: muista se aina, Petter Pihlman, että Herman Mattsson on vaarallinen mies, vielä liukkaampi kuin sinä olet ymmärtänyt ajatellakaan! Jollei rantasilta olisi ollut kahden kivenheiton päässä, ja minä arvannut, missä tällissä asiat siellä olivat: sokeritopat, joista minullakin oli osani, keikkumassa hemmetin kiiruulla viisikertaisen julkisilta rantapuodin laariin, ja selkää heilumassa sillalla niin monta, kuin teitä oli hikistä äijää tuhtaamassa paatin ja puodin välillä! ja ellen myöskin olisi kristitystä sydämestä suonut tulli-Blombergin nahkoihin lipeätä pahemminkin, kuin mitä hän halulla ja hartaudella silmäini edessä itseensä imi, niin rehellisyys olisi kuitenkin viimeinkin ottanut minussa urakan, ja minä sanoa läjäyttänyt Alastalolle päin kasvoja: 'Viruta porsaittesi kinttuja tällä juomalla, mutta älä semmoisten ihmisten kurkkuja, jotka ovat kastetut samalla kristivedellä kuin sinä itsekin!' jumaliste, olisin sanonut ja sylkenyt suuni viimeinkin saastaisesta puhtaaksi! Mikä pirun juoni kaskikin sinun hakemaan klahvistasi juuri sen kuninkaan kellarimestarin rommin -- lieneekös sekään mies vielä hirtetty! -- ja vaikka ymmärränkin, että toisia oli vahdattava, jotteivät ajatukset juosseet tarpeettomiin ja kurkut kerjenneet tunnustelemaan, mitä helvetin ainetta kulisi loroissa, niin hemmetissäkö sinun oli vartioitava niinkuin viholainen minuakin, että minäkin olin uskollinen lasini kimpussa, ikäänkuin minäkin olisin istunut kruunun knapeissa sinun salissasi ja ollut virantoimituksissa: hyi saakeli! suussa vieläkin rivon maku!»
Alastalo nauroi hyllyvän vatsansa täydeltä Pukkilan sydämenpurkaukselle, oli mukavaa ja parempikin, kun Pukkilakaan ei kestänyt närässään, vaan taas oli friski poika joukossa ja leuka laistolla: eihän katrilli miltään maistu anturoissa, jos yksin loiskii permannolla! »En suinkaan minä lähimmäisenä saattanut katsella sinua yksin janoisena ja tyhjää ilmaa nielemässä pitkään kurkkuusi, kun muut paksukaulaisemmatkin ympärillä imivät märkää nahkoihinsa kuin sienet!» oli hän puolustelemaan itseänsä ja härnäämässä toista jatkettuun sanavänkään. »Ja mitäs muinaisia suret, koska elävänä istut siinä ja hengissä pysyit! Vai vieläkö tunnet sääressäsi, kun minä pöydän alitse potkasin sinua: sinä sähiset korvaani kuin viskuri akanoita sylkiessään, puhisit pahemmin kuin ruistynnyrin kantaja vastamäen juostuaan: 'mikset sinä parempaa ainetta saanut antaa, minun tähtenikin, kurkkukin menee ihmisellä sijoiltaan, kun vääntää lorttia alas!' potkasin, kun en muutakaan kerjennyt ja taisin potkaista liikakin makeasti, sillä kokki, tullikokki kliputteli oven suussa korviansa niinkuin jänis ennen loikkaamista, ja kuka muukin hyvänsä olisi kuullut sen, minkä sinä luulit suhisemiseksi, jos vielä olisi ollut kirkasta päätä salissa muuta kuin kokilla ja minulla! Turhia sinä kellarimestarin ainetta morkkaat: täyttihän se tehtävänsä, ja seurakunta oli harras pöydän ympärillä, jonne vähitellen kaikki olivat siirtäneet tuolinsa lähemmälle Bethesdaa! Ja koetithan itsekin jotain sekotella ja selvitellä, senverran sinullakin oli vielä selvää järjenrakoa päässäsi, hämätä ja peitellä jälkiäsi, jos joku olisi sattunut kuulemaan, kun kuhiset korvani juureen: 'Olenhan kuitenkin minäkin mukana ja paikalla ja minunkin kurkkuni kaltattavana, ajatteles sitä!' olit saanut sanotuksi ja katsonut minuun semmoisilla silmillä, että piironki seinällä tuossa olisi järkkynyt jaloillaan ja paremmat rommikarahvit kilisseet sen mahassa pahoina ominatuntoina, jos minun sijastani olisi silmäsi lävistänyt sen oviklahvia. Jos minullakin sinä hetkenä olisi miehen sydämen sijasta ollut tinanappi kylkiluiden sisäpuolella, niin tinaliemeksi se olisi pihauksessa sulanut pelkästä paljaasta surusta ja mielensärystä toisen ihmisen puolesta ja lähimmäisen luontokappaleen surkeuden tähden! Ties kuinka olisi käynytkään ja minä vielä prässännyt itseni pystyyn uuden kerran kolistelemaan klahvissa ja katsomaan, olisiko siellä vielä sittenkin jotain muutakin sopivaa haettavaksi pöydälle, jotain semmoista, joka olisi saanut sinunkin suupielesi leveiksi ja hyvänhörölle, kun olisit lukenut ja tavaillut kullan pränttiä kyljen prameassa plakaatissa, ties kuinka olisi käynyt, sanon, ellei viholainen samassa olisi istuttanut sinunkin päähäsi ajatuksen planttua, ja sinäkin äkännyt, että äskeinen kuhisemisesi ja kuiskuttelemisesi kukaties tarvitsi vähän lakasemista ja luudan viljelemistä. 'Tulimmaisen hyvää ainetta!' sanoit sinä siis päistikkaa kapteenille ja maiskuttelit suutasi niin väkevästi, että hiotumpi mies kuin kapteeni olisi paikalla huomannut sinun juoksevan valheen köyttä naakeliin. 'Kysyin juuri kuiskuttelin, puhisin Alastalon korvaan', puhuit sinä ja toimitit ja olit viattomia selittelevinäsi kapteenille, vaikka silmäpenteleesi lähetti siltä nurkalta, joka oli minulle päin, myrkyn makkiaista minun maistettavakseni. 'Puhisin Mattssonin korvaan ja kysyin!' sanoit sinä ja olit silminesi kuin kärppä kuonosuippoinensa kahdella kivenkololla yhtä haavaa, 'kysyin Mattssonilta, sanoin, millä kurinjuonella hän on tullin haistamatta kuljettanut sodan aikana näin hyvää tavaraa klahviinsa, tämmöistä, että kieli hihkasee, ennenkuin on päässyt makuunkaan!' Minä pysyin kuitenkin hurskaana levolliselta naamapuoleltani, ja koska kiiruun paikassa toimen aina pitää olla ripeämmän kuin sanan, niin oli minulla rommipullo jo koholla kädessäni ennenkuin sinä olit vienyt nylkemättömät sanasi ameneen, ja minä pulputtelemassa uutta kirkasta aineenlisää kapteenin puolityhjään lasiin, jotta hänen sai silmäinsä ja ajatustensa mieliteko otollisempaa askaretta kuin sinun puheittesi joutavien jälkien haistelemisen. Pöydän alla potkaisin kuitenkin sinua sääreen uudemman kerran ja sähisin sinun puoleisellasi suupielelläni sinun ripittämättömään korvaasi, mitä sähisin ja kerkesin: 'Menetkös sinä kutittamaan nukkuvaa karhua huulikarvoihin!' narisin pinteessäni. Turhan taitse minä kuitenkin kellon naputusta kuuntelin liivini taskussa, niinkuin minun on pään selkeentymisen ja muun valmiuden vuoksi tapani tehdä silloin kun on piukka paikka ja edessä äkkiluovi, sillä tullikapteenin järki oli jo pukseerissa ja mieli rommin hinassa. Ei kapteeni siis tällä erää sinun jaarituksistasi suurempaa asiaa tehnyt, kuin ne ansaitsivatkaan, eihän koirakaan silloin sääriin töytää, kun sille luupalaa kuonoon kokottaa, ja harakorvaisempikin mies kokoo korvanlatvansa luppuun, kun istutaan sopujutuissa ja rommilasi tuoksuu sieraimiin nokan edessä. Jotain kapteeni kuitenkin oli viran vuoksi ja takin nappiensakin tähden sekä muunkin siivollisuuden ja esivallan arvon nimeksi puhella mongertavinaan vaivalloisella suomenkielellään: 'Ettei vaan olemas smuggelitavara, Mattsson? Ei saapi tuoda vekeviä Ruottista! Kotona lupa poltta, ei smuglata! Paluviina talonpoja suuhu tarppe hyve ainette, ei tarvis mouka suu, ei kunjakki, ei rummi! Ei haaska variksille kruuti!'»
Pukkila keskeytti Alastalon ja naurahti: »Muistatkos, mitä hän vielä sanoi muuta: 'Sinu viljele rummi liika paljo, Mattsson, liika suuri vatta, suurempi vielä kui minulla. Kuka kunnioittama minu sinu vieress ja esivaltta, ku sinu paksump? Mitä teke talonpoikakippari nui suurella vattalla? Liika herranen vatta, liivin knappi pullottamas julki syndisest, rasuva liika paljo, sinu olemas liukas mies, vaaraline mies, sinu olemas angerias sorme välis, kun pitele: minu eppele sinu, vaikk juoma sinu ainett!' Miltäs tuntui, Mattsson, kun oli nieltävä karvaan marja ja pidettävä suu höövelinä ikäänkuin mamsellia puhuteltaessa? Kokki oven suussa nauroi niin, että hihkui tuolillaan ja minäkin sain kakistella ison aikaa, kun meni pyrskähtäessäni sinun pahuksen pikiöljysi väärään kurkkuun!»
»Olisit tupehtunut silloin, niin et nyt olisi kiusana, kun pitäisi saada asia selitetyksi!» ärähti Alastalo, mutta nauroi kuitenkin. »Kyllä sinä parhaasi teit, että minä sain hikoilla! Mikäs virka helvetissä sinullakin lienee aikanansa varattuna: kekäleiden kohentajana paistinpatojen alla kait sielläkin juoksentelet? 'Vanhaa ainetta!' puhelin minä ja rauhoittelin kapteenille, kun en kerjennyt siinä hongassa antamaan sinulle näpsäystä nenänpäähän. 'Tallessa ja kaapissa jo isävainaan ajoilta!' sanoin minä ja valehtelin kerran elämässä minäkin, vaikka siitä valheesta en minä ikinä joudu vastaamaan, kyllä se on viety sinun kirjoihisi: sinä asian siihen pistit, että valehdeltava oli! 'Enkä suinkaan minä itseäni varten ja oman kurkkuni viruttimiksi tuommoisia aineita kaapissani tallettele!' selitin minä asian jatkoksi ja olin hurskas, vaikka olikin semmoinen mies kuin Pukkila seurassa. 'Mitäs minulla sitte olisi tarittavana, jos omiin nahkoihini parhaat pulppuisin, kun tulee herroja taloon ja isosia vieraita, niinkuin nyt? Vai minä uskaltaisin kuljettaa jotain salaa tullilta maihin? Halu kyllä olisi, sitä en minä kiellä, valehtelisin, jos kieltäisin, tälläkin matkalla, voi pahus, kuinka minua kiusasi, kysyin itseltäni ja tukustin omaatuntoani: enkös sittenkin ostaisi jotain tuliaisiksi, Ruotsin punssia edes pullollisen; jos sattuisi tullijahtikin olemaan kotorannassa odottelemassa, olisi kuitenkin tuoretta suunavajaista tarjottavana, eikä tarvitsisi vanhoja kopeloida kaapista, tuoretta ja friskempää, että herratkin saisivat virkistystä, kun ovat saaneet kuivin suin odotella', kysyin ja koetin parhaani, 'mutta eipäs, luonto ja rehellisyys pysyivät kankeina vaan niskakarvoiltaan, ja tyhjän vesiä nyt litkottaisiin, jollei olisi ollut vanhaa tallella. On jumalaton asia tuo, kapteeni, että ihminen on sydämeltään liika rehellinen ja pelkuri! Eikös olisi nyt mukava asia sekin, jos minä olisin uskaltanut, ja meillä olisi tässä edessä pöydällä iso mahakas Ruotsin keltaista? Mutta minä en vuovaisi kuljettaa salaa maihin housunnappiakaan niin kauan kuin te olette tullikapteenina näillä vesillä!' 'Tuo Blomberg!' sanoin muillekin pöydässä ja nostin lasia, etteivät unohtaisi työntoimitusta, 'tuo Blomberg, hänellä ovat silmät päässä kuin pavunvierivät, niillä on kantti pyörivä, ja ne ovat joka paikassa, ihmettelen välistä tosissani, osaisiko semmoisilla pipanoilla, jos ne olisivat omassa päässä kiilumassa, pujottaa langanhiuksen vaikka neulan puikkokärkeen, kun omilla silmillä on tosi käsissä ja naisapu mielessä silloinkin, kun olisi saatava edes silmukankin nenässä jotain pysymään; ja nenä hänellä, olettekos koettanut salavihkaa pitää silmällä, millä voiteilla, millä saamarin narduksilla hän sitä ruumiinpaikkaansa sivelee ja silaa, kun niin on hieno hajuiho sen sieraimissa, että enkelin istuinpuolikaan ei ole hipiämpi, ja että kahvinpavun ainoa pipanekin lastissa pistäisi sen aivastelemaan, vaikka vaivainen olisi kahden lankkukerran taakse kätketty ja upotettu tervahulikon pohjaan! Voi, Blomberg, mikä mööpeli ja jalokivi sinulla kuitenkin on tuossa nenässäsi: jollen minä niin vissisti tietäisi, että partani jokainen karva kasvaa minun omasta leuastani ja on juuriltansa rehellisesti minun omassa manttaalissani kiinni, niin uskaltaisinkos tätäkään luutaa huiskia näin vapaasti siinä ilmassa, jota sinä haistelet? Kerrankin muistan tässä samassa salissa, kuinka sydän hyppeli kurkussani, kun olitte taaskin virantoimituksissa ja maistelitte kanssani, olitte ottanut hyllyltä tuon samasen piipun, jota nytkin hypistelette käsissänne, ja jumaliste, silmiäni en ollut uskoa, kun kuljetatte noin vain ikäänkuin muissa ajatuksissa ja niinkuin muuten ajankuluksi nenäkarvojanne kutitellaksenne piipun vartta koko sen pehmeältä sahviaaniosalta nenä-alustaanne myöten: te haistitte asian, vaikkette sanonut mitään, ja tosi olikin: samalla reisulla minä olin varustanut Tukholmassa uuden nahkavarren piippuuni, vaikken ollut arvellut asiata sen arvoiseksi, että siitä olisi ollut tehtävä tullille ilmoitus ja deklaratiooni! En minä teitä ja teidän nenäänne jutkuttamaan uskaltaisi ruveta, en unennäössäkään, en vaikka kymmenen ruplaa maksettaisiin paikalla käteisellä kouraani! Toista tuo Pukkilan Pihlman tuossa!' sanoin, kaataen viidettä kertaa kapteenin lasin täyteen, ja lainaten Pukkilallekin semmoisen silmän katsauksen, että hän ymmärsi minun liikkuvan velan maksuissa. 'Toista tuon Pukkilan laita tuossa!' sanoin. 'Ikävä sanoa oman pitäjän miehestä, mutta kyllä hänen kanssaan on viisainta kapteeninkin olla varovainen. Parta hänellä kyllä on rehellinen ja oman leuan kasvattama, niinkuin minullakin, mutta muusta en minä takaa miehessä mitään. Kiittäkää onneanne, että se mies on vienyt sekä jahtinsa että kaljaasinsa Vehmassalmen pohjukkaan sammaltumaan! Sentähden istuu nyt täälläkin norkkimassa, että saisi suolasäkin säynäitänsä varten, kun sen saa riskittä rannassa kierittää paattiinsa. Mutta, auta armias, että se mies vuovaisi oman nahkansa ja köliastiansa semmoisen luodon taakse, jonka toisella puolella engelsmanni saattaa kyttäillä, niin syntiä tapahtuisi, ja hänen lastiansa saisi muljata aikalailla, ennenkuin sokerin joukosta löytäisi suolasäkinkin, joka avattaessa ei olisi kahvisäkki. Minä sanon ystävän sanan, koska yhdessä juomme: varokaa hänen partaistansa miestä, hän on sitä lajia kylmäveristä sorttia, että hän voisi istuttaa teitä salissansa ja juottaa koko tullibesättningin salakuljetetulla rommilla Silläaikaa, kun oven takana porstuan puolella kahvisäkit pinotaan seinän nojoon ja sokeritopat marssivat ullakolle!' Minä tikistin silmäni melko vahvoiksi, kun minä tätä sanoin ja koetin kuinka likelle tullikapteenin ymmärryksen karvoja jo sai käydä ilman, että järjen valkuaista alkoi läpytellä.
»Liika varhain minä sillä kerralla vielä kuitenkin olin kohennellut nauriin naattia: vielä ei ollut muhkuran mukula niin paksu juureltansa, kuin minä olin uskonut. Tullivarikset, niin kuin variksia ovatkin, ovat tottuneet karvaampiinkin liemiin, ja niiden kurkkua saa viruttaa väkevällä niinkuin ankan selkää vedellä, eivätkä pahukset muuta kuin pyristele höyhenkarvojaan niiltä paikoilta, joita on kastettu, ja ovat raittiita taas ja pyristelevät tupsujansa niinkuin kukko tunkion harjalla! Tullikapteenin pentele oli nopeammin ketarillaan kuin arvasinkaan, siemasi kyllä lasinsa tyhjäksi pöydältä poskiinsa kaiken varalta, ja tuoli kaatui kolisten laattialle selän takana, mutta minun sanani porstuasta ja kahvisäkeistä oli istunut päähän ja eikös vainenkin äijä keikkunut porstuan ovelle käsin, vaaperoinut kintuillaan kuin samanen ankan kyntys, josta äsken sanoin! Eipäs olisi uskonut, että tullimieskään liikkuu viidennen lasin jälkeen ketaroillaan niinkään livakasti kuin siinä liikuttiin, huomasihan kyllä sen, että pääpuoli ruumista jo oli stuuvattu vahvaan ylilastiin, ja että jaloilla olivat omat meininkinsä siitä, mihin päin kurssi oli sträkätty, pyrkivät vimmatusti etukamarin ovelle silloin kun nenänpriimas kuitenkin selvästi torkotti puksprööttiä porstuan ovea kohden, mutta kun on urhoollinen ja ottaa luovin mutkia, kun kakluunin kulma tulee eteen, niin klaaraa mies asian kuitenkin, kun komennon pitää. Koetin minä rauhoitella ja tyynnytellä, että ei mitään hätää, että ei totivesi vielä ole loppu, kannussa on, ei tuvasta tarvitse mennä hakemaan, ja kaasinkin jo, hulistelin, hädissäni kaptenin lasiin, tällä kertaa kuitenkin silkkaa sekoittamatonta rommia, niin paljon kuin laitojen sisäpuolella varisematta pysyi, koska huomasin, että kiuas oli sitä lajia, joka vaatii vahvan löylyn. Porstuan ovelle kuitenkin tultiin ja se saatiin kuin saatiinkin auki vaikka saranapuolelta aluksi haettiin kahmittiin lukon kahvaa, ja kapteeni katsoi kuin katsoikin, niinkuin virka vaati, porstuan puolelle.
»'Jokos ovat saaneet kahvisäkit pinotuiksi porstuassa!' pääsi minulta pirunkurillinen kysymys, kun en malttanut itseäni ja kapteeni kurotteli senverran kuin lyhyessä kurkussa oli kurottelemista päätä ovenraosta porstuan puolelle, vuovaamatta kuitenkaan sitä askelta kynnyksen ylitse, joka varmasti kaikkien merilaskujen mukaan olisi kumonnut ainakin yhden miehen säkiksi porstuan permannolle. 'Jokos kapteeni on haistanut tarpeeksi raitista, täällä olisi taas uusi lasi pöydällä odottamassa!' sanoin ja nostin kolistelin taas kapteenin tuolinkin pystyyn pöydän viereen, vaikkei se manööveri enää minultakaan peräti sulavasti tapahtunut, kokkipoikakin oli jo juoksemassa auttamaan, vaikkei sitä apua tarvittu: taisi minullakin olla jo jonkun lasin aavistus päässä, kun oli tyhjennettävä muille esimerkiksi. Kapteeni oli kuullut minun sanani ja arveli kait muutenkin, että viran velvollisuudet olivat kunnialla täytetyt, sillä kurssi oli nyt jo taas pöytää päin, vaikka arvata sen sai, että pöytää päin oli matka, sillä aikamoisia koukun konsteja osasivat jalat keksiä lystikseen sillä lyhyellä reitillä, joka oli ovelta tuolin haminaan.
»Jos yleensä voisi ihmisellä tulla surku tullimiestä, niin kyllä sydäntä olisi rääkännyt katseleminen, kun miesparka yrittää pari askeletta vinoon ja kolme yhtä harrasta päinvastaiseen sihtiin ennenkuin on puolen askeleen mitan eteenpäin sitä kurssia, jossa on pöydällä täyteen kaadettu lasi odottelemassa, kun sinne asti pääsee. Mutta visu pääknuppi miehellä oli, se on sittenkin tunnustettava! vaikka jaloista ei enää ollut paljon mitään tietoa, niin annas, kun hän noukkii kahden askelen välillä ja vaarallisen ylihaalauksen jälkeen silmäntikkuihinsa kokkipojan, joka on laattialla palaamassa paikalleen ovensuussa, autettuaan minua tuolin pystyttämisessä pöydän vieressä, niin on järki paikalla kintuillaan miehen päässä: 'Mite sinä siine kävele laiskana, poika, juokse kippa puuriin, meiden jahti tarvis vahtin!' sanoo hän ja silmät ovat päässä kuin knapit. 'Mitäs kapteeni turhia!' tuli minulle kiiru. 'Tuossahan jahti keikkuu touveissansa möljän vieressä akkunan alla. Eivät meidän västäräkit varkaita ole, vaikka hyppelevätkin kannella!' sanoin nauroin ja torkotin peukalollani merenääriseen sivuakkunaan, jonka takana näkyi palanen tullijahdin täkistä omenapuun oksien välitse, ja siellä todellakin pari västäräkin viatonta tullibesättningin virkaa hoitamassa. 'Pojan totilasikin vielä tyhjentämättä pöydällä: ei miestä hirteenkään viedä, jos totilasi on kesken juomisen, mitäs te parasta miestänne kuivin suin lähettäisitte ulos! Älä lähde!' rauhoitin minä kokkiakin. 'Kapteeni laskee leikkiä vain, pienin mies vasta oikein totinsa tarvitseekin, että kasvaa! Näet sinä sen kapteenin kävelemisestäkin, ettei kapteeni tosia meinaa: kun varvas sieppaa kolme kvarttia sivulle ja yhden kvartin eteenpäin puolen kyynärän matkasta, niin varvas hijoo silloin valssia, ja sanakin hänellä veivaa samassa tahdissa, niin että sitä on noudatettava nuottien kaarteissa eikä travikaupalla karaten!' Pojalla oli vekkuli tukan alla ja taisi veijari pitää vähän meidän puoliammekin niinkuin kristitty aina pitää kristityn puolta, ellei siitä itselle ole vahinkoa ja jos asiasta on kujetta oman mielen hyryksi, kokkihan hän sitäpaitsi vain olikin tulli jahdissa, eikä hänen takissaan vielä kruunun knappeja kiiltelemässä, hän siis meni kuin menikin taas ja palasi takaisin tuolille oven suuhun istumaan, silmät taaskin kileinä vahtimassa tukan alta ympärille: minä pidin siitä pojasta, sillä olivat silmät virkut kuin kerät päässä, ja mies hänestä on tullutkin, kuten jo sanoin kerta, vaikka tikku hän sillä erällä tunnossani oli, ja epävakaisesti minun oli joskus varastettava silmä häneen. Kapteeni oli kuitenkin unohtanut asian, kun poika oli poissa silmistä ja totilasi houkuttelemassa pöydällä vielä totisen matkan takana ja monen koukeron ja jalan kompastelun päässä. Mutta kun kapteeni kryssiensä jälkeen viimeinkin oli taas pöydän namuilla, ja niinkuin mies, joka täyden taksin jälkeen ja prässit kestettyään tarvitsee ansiosta täyden kulauksenkin, siemaissut seisomajalalta janoonsa sen, mikä oli kumottavaa hänen täyslaitaisessa rommilasissaan, viristyi hän kuin krapu veteen päästyään ja järjen tali alkoi taas lepatella kynttilän toimituksissa päässä.
»'Kaadas lisään, kippari!' sanoi hän, kun tunsi taas vakavan tuolinlaudan selkätyvensä alla eikä enää jalkoja huiputellut, ja lykkäsi pöydällä tyhjän lasinsa eteeni. Merkillistä kyllä, puhui hän tällä kertaa selvää suomenkieltä, eikä enää herrasmaisesti mongertaen niinkuin ennen, eihän hänen sitä aluksikaan olisi tarvinnut tehdä, sillä Rymättylän Naatilan poikia hän oli, mutta virka ja herrasuus pani isottelemaan. Mutta äskeinen tuimaus oli ensi leiskaukseltaan selvästi kirkastanut hänen pääknuppiansa. 'Mite varte sinu, Mattsson', sanoi hän äkkiä terävästi ja mongerrukseensa palaten, 'mite varte sinu, Mattsson, aina seila jahdissa knappi lasti, lommo lasti, kun minu syynissä?' kysyi hän, kun kaatelin uutta rommia hänen lasiinsa. 'Minu aina ihmettelemä ja eppelemä, kun luukku avata ja ruuma pohjall lasti kui kana tripaus kana perssest: kiikari tarvittema, ett näke, onks lasti! Mite varte, hullu mies, sinu seilama tyhjä jahti Stokholmist? Miks'ei ota teys lasti sisään? Tienä parempi, ku on teys lasti suola ruumas!' jamasi hän ja ärisi korvan vieressä kuin hörhiäinen. Minä huomasin, että nyt oli juttua venyteltävä niinkauan, että äskeinen tuikaus kerkesi päähän asti kapteenilla. 'Riski liika suuri, riski liika suuri!' panin minä ja kaasin rommia niin rohkeasti kapteenin lasiin, että laimiska juoksi pöydällekin. 'Engelsmanni nappaisi pian, kun kyttäisi luodon takana ja niihin suihin menisi koko kallis lasti jahteineen päivineen!' puhelin minä ja työntelin varovasti, ettei aine läikkyisi yli, lasia pöydällä lähemmäs kapteenia. 'Minä olen köyhä ja varovainen mies, minä en mene riskeeraamaan liikaa, puoli lastia suolaa, siinä on kaikki, mitä minä vuovaan engelsmannin kynsiin!' sanoin minä ja olin totinen. 'Kun saisi seilata maahan sokeria ja kahvia, silloin olisi laita toinen, silloin kannattaisi seilata täysi lasti, lastata ruuma täyteen ja pinota täkillekin senverran kuin reilinkien sisäpuolella varisematta pysyy!' lisäsin ja olin vielä totisempi. 'Kui sinu puhele, Mattsson? sinu olemas sittekin yksikertane mies, vaikka sliipattu pentele! sokeri ja kahvi paljo tyyris, engelsmanni nappa sokeri myös, riski paljo suuri, sinu ruineerattu mies! ymmärrys hoi!' Blombergin silmät alkoivat olla kyllä aika sameat, ja niiden oli vaikeata molempien yht'aikaa tämmätä tutkainta minuun, mutta harmaan perukoilla piili vielä kuitenkin joku epäilyn koira vahdissa ja minun täytyi pysyä nahoissani. Tosi kyllä on, että minun alkoi kärsivällisyyteni olla lopussa ja minua rupesi kiukuttamaan, kun ei mies pehmene, vaikka niin rehellisesti juo: hän oli jo tyhjentänyt lasinsa taaskin ja hivutti tyhjää minun eteeni uuden kerran täytettäväksi. 'Sinulla hoono järki, mutta hyve rummi!' sanoi hän.
»Ei minun muu auttanut, kuin jatkaa nuottia siis vain, minä asetin naamani taaskin laupiaaksi niinkuin olisin istunut kirkonpenkissä isonpitäjän rovastin saarnaa kuuntelemassa, kaasin pulputtelin uutta karvasta tyrkytettyyn lasiin ja puhelin paskottelin: 'Te olette sitte viisas mies, kapteeni, järki hieno niinkuin hiuksenkarva, merkillistä, kun ei kruunukaan ole huomannut, teidän kaltaisianne miehiä kun istuisi förvalttareina tullikamareissa keinutuoleilla keikuttelemassa ja sikaaria polttelemassa, niin milläs me vaivaiset enää eläisimme luodoillamme: mennäyötisen unen te noukkisitte ihmisen päästä kuin täin, ja sakottaisitte, jos syntiselle on sen aikana näytetty tullaamaton kahvinpapukin vaikka lasiraameissa! Voi totisesti, niin pitkälle en minä olisi surmikseni ymmärtänyt järjelläni poukata, mutta tosi se on, toisenkin kerran tosiasia, selvä, kuin plakilla kirjoitettu: miks'ei engelsmanni voisi napata täyttä kahvilastiakin niinkuin täyden suolalastinkin! Ei kaiketi auttaisi siis muu, kuin seilata minun kahvia ja sokeriakin vain puoli lastia!' sanoin minä nöyrästi ja olin entistäkin hurskaampi. 'Mutta eikös oteta lasia vielä, jos sopii!' lisäsin ja lykkäsin auttelin hänen eteensä sitä lasia, jota hän jo itse sormin haritteli. 'Prehti mies, prehti mies! sinu Mattsson!' taputteli kapteeni minua olalle, 'sinu olemas prehti mies, mutta saakelin yksikertane: engelsmanni nappa poole lasti yhtä hyvi kui teys lasti! Skool, Mattsson, sinun järkesi kulkee kuin täi, täi tervassa, muta minun hyppää kuin kirppu, kirppu lakanalla! Perhanan mukavaa ryypätä rehtien miesten parissa! Tulliherra ja tullipreijari ovat kamraateja, kun he ymmärtävät toisiansa.'
»Visanen knuppi samalla Blombergilla. niin virutettu pää sisäpuolelta kuin vuoden vedessä maannut katiska, ja nyt vasta alkoivat merkit puhua, että ajatuksen nilkoilta olivat holtit helppaamassa: mies puhui vääntämättä sitä kieltä, jota osasi! Aika jo olikin, sillä minulla alkoi kellarimestarin rommi jo veisata viimeisiä virsiään karahvissa ja astia pahasti kevittää käsissä; sitä oli viljelty tihuvasti viimeisen tunnin kestäessä, eikä se mikään Zarpathin lesken kruukku ollut, kyllä sen pohja aikanansa paljastui; minä olin jo ihmetellytkin ja sadatellut sisuksissani, että se tosi tässäkös vielä todella on edessä, että minun sittekin on kuitenkin haettava kaapista oikeata ainettakin, jota miehet raskitsevat juoda vain keskenänsä. Ei pullossa enää todella ollutkaan kuin laimiska pohjalla, kun sitä huljuttelin ilmassa, ja koettelin, olisiko enää puoltakaan lasin täyttä lähtemässä perukoilta poroa, jos lääkettä ikäänkuin vielä tarvitsi parantaa. En minä sentään enää ollut nopea ja hätiköinnyt turhia; kun flakun kärjet kerta ovat kääntyneet ilman mukaan, niin kyllä myötäisen veto seileihinkin kerkiää, ajattelin ja säästin laimiskaa. Tiesinhän minä lasin mitoistakin laskien sen, että tullikapteenilla ihmisjärjen mukaan piti olla täysi lasti päässä, ja että nyt oli maltettava odottaa vain niinkuin kylvömiehen kylvönsä siunausta. Sen tunnustan, että hengitin minä helpotuksesta, kun tälle tällille oli päästy ja tervaskanto käännetty kyljellensä, sillä kyljellensä oli Blombergin ajatus jo selvästi kallistanut: hän ei enää huomannut siirtää tyhjää lasiansa minun eteeni täytettäväksi. Nyt saisivat miehet jo ruveta kuulumaan rannastakin pian! ajattelin minä ja siunasin muutamassa ajatuksen välissä jo muinaista kellarimestariakin ja hänen rommiansa: oli sinullakin viisautesi, vanha kettu, kun tämänkin minulle aikoinasi petkutit, ajattelin: oli nyt sitäkin sorttia minulla, jota raskitsi antaa tullimiehille tarpeeksi! Turhia sinä, Pukkila, sanon uuden kerran, ainetta morkkasit, ja suutasi väänsit: maistumisen laita olkoon kuinka hyvänsä, mutta asiansa se ajoi tullimiesten päissä kuin poika! Vai kummanko olisit sinä hetkenä ottanut helpommin taksiksesi: tanssinut potkutusta tuvan laattialla täysi taikinahulikko sylissäsi, vai pistänyt Blombergin liikkeelle rantasillalle tullisyyniä toimittamaan?»
Alastalo naurahti juttuunsa hyvällä omallatunnolla ja katsahti ympärilleen rauhallisella vatsalla. Hän tunsi, että hyrinä oli juossut parrasta sillä nuotilla kuin tottuneelta mieheltä pitää silloin kun isännän on kohenneltava mieliä salissaan ja pidettävä vieraitansa semmoisella suun höröllä ja mielen mehulla, etteivät leuat piukistu, ja istuta joukossa kuin kirkossa silmät sitkaina. Tiesi hän luonnoltansa ja vanhalta pyytäjän tottumiltaankin, ettei ongellakaan auta pitää vavan vartta pitkän päälle liikkumatonna, sillä ahvenkin on luontokappale ja nuokahtaa, jos silmä liika pitkän ajan torkkuu saman houkuttelevan syöttilihavan hievahtamattomiin, vaan on vavan vaappuvaa taiten pidettävä elonhengessä ja semmoisessa hienossa värinässä, joka ei äkkiseltään säikytä viisaskuonoista haistelijaa, mutta joka ajan oloon herättelee halun huolet hersyville kylmän kitaluun pohjilla ja ärsyttää lopulta varovankin närppijän paremman järjen uhallakin hotkasemaan kiduksiinsa sen, jota oikeastaan oli alunalkaen asettanut vain joutilaisuuttaan ja vuoroin kummankin silmärenkaansa huvitukseksi katselemaan. Siten on kalamiehen tehtävä, jos tahtoo kalan onkensa kärkeen, oltava elävin toimessa, vaikka liikutaankin hiljaa ja huomaamatta, ja sittenpä ihmistenkin silmien edessä ja niittenkin nokan haistavilla lihavan syöttiä vilkutellessa, silloinkin on liikuttava sekä taiten että rohkeasti, sitä visummasti taiten, mitä ihmisen ihon alla on kavaluutta kätkössä enemmän kuin kalan suomusten peitossa, ja sitä kalpeammin rohkeasti, mitä ihminen on samoilta luontonsa haluilta kalaa ja ahventa ahneempikin. Kun porsasta taluttaa, vaikkapa sen omille ruuhipurtiloille sikalaitumella, niin sitä on pidettävä hyvällä päällä, kyhnytettävä korvan juureen vuoroin ja vuoroin siihen paikkaan kylkeä, jossa harjasten juurten mukavimmasti arvaa syhyvän, ja se kävelee koreasti kuin kytkyimessä jalan vieressä ja nöhisee röhähteleekin siankiitostansa, pyöreä turpa mielen ja ropsutuksen hyvästä hupahdellen, ja kun ihmistäkin, saappaissa kävelevää miestäkin, kahdella jalananturallansakin luonnoltansa paljon uppiniskaisempaa elukkaa kuin neljällä sorkanharalla asteleva porsas, tahtoo suosioin taluttaa, vaikkapa hänenkin ruokaruuhilleen ja parhaille popsimakepuilleen, niin silloinkin on parasta kyhjytellä hänessäkin niitä paikkoja, joissa mielihyvän nystyrät istuvat hänen nahoissaan, syhytellä sanan sormenpäällä ajatuksen saivarpaikkoja korvan takana ja kutitella kähnytellä puheen peukalolla mielen kylkeä harjasjuuriin niiltä ihonhelliltä, joilta koipi alkaa uneksia ja sätkytellä turhia ilmassa ja kuono nöhkiä ihkahyviänsä kuin ruuhen ruokavissa kyntäisi, vaikkei ole enempää sorkalla potkittavana kuin kärsän päälläkään tongittavana muuta paksumpaa kuin jutun ilmaa ja kyhnytyksen höystettä! Haistellaan muinaisia, niin on mieli miesmäisissä tänäpänäkin, kiukaankin täytyy ensin kihistä, ennenkuin löyly karaa laolle, ja ryypyn täytyy ennen kiemaista kieltä, ennenkuin se potkasee tukan alla. Koskas kukon poikakaan ennen kukonkurkulla kiekasee, ennenkuin sillä on sulan pystyä purstossa keikkumassa, ja koskas miehelläkään miehen harja paisuu, ellei ajatus sitä ennen poikaviansa nostele? Ikenet helliksi yksiin puheisiin ensin, niin kuola on liikkeellä ja suu löysällä muuhunkin parempaan ja poikivampaan juttuun!
Alastalo katseli ympärilleen salissa: asioihin päästään, kun ensin on hierattu ne nystyrät pehmeiksi ja juoksuherulle, joissa ajatus on mahlalla! »Ne olivat tienstin aikoja ne, ja tuhansia riksejä keikutitte te rantasillalla puodin turviin suolatiinujen taakse sillä aikaa kun meillä oli meidän hitsimme salissa!» sanoi hän, mennen jo pitemmälle nuoteissa ja siirtäen tammilautasellaan nappulaa jo eteenpäinkin. Eihän hän sitä tarkoittanut, että juttu jäisi tähän kesken ja loppuisi näihin sanoihin, eikä hänen sitä tarvinnut pelätäkään: liika selvästi olisi vähemmänkin tarkka katsoja kuin Alastalo huomannut, että salissa oli monta, jotka jo odottivat sitä vuoroa, jonka väliin heiltäkin olisi sopinut sana, olihan rantasillalla myöskin ollut oma kuhinansa sillä aikaa kun salissakin, ja jos Härkäniemi saattoikin tyytyä piipun imemiseen silloin kun joku toinen oli äänenpäällä, niin oli siellä ollut sillalla toppien kimpussa muitakin, niinkuin esimerkiksi Lahdenperä, jolla jo virankin puolesta oli lautamiehen leuka ja tämän leuan saranat hyvin löysällä silloin kun suukeräjiä pidettiin. Ei Alastalo siis sitä tarkoittanut, että juttu jäisi keskosilleen, niin lörppä ei ole järkimiehen koskaan lupa olla suultaan, ettei sitä juttua vetäisi solmuun, jota kuuntelemaan on muut narrannut! -- hän vain sanoi tämmöisenkin sanan, koska arveli otolliseksi opastella ajatuksia oikeille torkotuksille: sitävartenhan hän oli koko jutun virittänyt, että muistuttaisi mieliin ne ajat, jolloin oli yhteisväellä kierretty rahaa kokoon niin, että nyt oltiin miehiä isosempiinkin! ja koska sitäpaitsi oli puheeseen jätettävä rakopaikkakin niinkuin isännän sopii, jotta vieraistakin kuka, jos hänen huultaan siihen venytti, sai loven sanalleen: huono pelimannihan se semmoinen soittaja olisi, joka itse loikkia loikiskelisi, minkä säärtä on koipiin suotu, permannon keskilaveoilla sillä aikaa kun pitokansa istuisi nurkissa penkeillänsä ja sihtaisi nenäorsiansa myöten lankun rakoihin laattiassa! Ei vieras sitä ateriaa kiitä, jossa isäntä noukkii lihanpalaset padasta omalle lautaselleen, eivätkä jalakset sen miehen reen alla viuhkien virstoja jätä, joka valjastaa hevosensa reslan taakse itse revelläkseen aisapuissa! Vieraalla talossa suunvuoro, niin ei hän kehtaa puhua kuin myötäsukaa, vaikka ajatus olisikin vängän kynsillä, ja mitäs hauen ajatuksista, jos vain koukku istuu omalta nielemältä poskiluissa! Puheleva mies on mies puheen siiman hinassa, kun vaikeneva on kala vielä oman purston potkimilla. Saappas miehet leukavireeseen, niin muu painavampikin leiviskä suomusten alla ui itsestänsä ja halusta jälestä, mihin leuanpielestä piukottaa! Alastalo lähetti ympärilleen vilauksen silmistään kuin kahden pihdin raosta: puhelkaa nyt, jos ikenille on laskenut jutun kuolaa, liukkaammin seuraatte, jos oma nilja voitelee kupeita! Ettekä minun katiskoihini vahingoksenne ui! ajatteli hän vielä ja oli lihava hyvän mielen suopeudeltakin. Katraakin, lammaslaumaa on etupässin laitumilla ohjattava sopumääkin edeltä astellen ja kutsutellen, eikä sarvipari harassa takaa kyöräten, kun on saatava, jollei järjellä niin viekkaudella, syytön ja omaa nenänhajua vailla oleva joukko siirtymään nypityiltä ketokankareilta lihavammille noromaille, jotta kun taaskin hyviksensä puree vehmailta ruohon runsasta poskiinsa vierillä kuuluisi muittenkin mukava narskutus ja seura olisi turvallisena ja villavana yhä ympärillä. Ihminenkin on suopa ja seuralias elukka, kun vain on laitumen ketoa niin avaralti, että omat sarvet mahtuvat vapaasti ja kalisematta liikkumaan, ja ruohon mehoovaa purtavana poskiin niin viljalti, ettei oman turvan hopulta ja hahminalta kerkiä kuljettamaan kadesilmää vierilleenkään ja vahtaamaan niitä korsia, jotka katoavat suihin naapurinkin kielen korjaamina. Sopunahkaisena miehenä ja kehoittelun suopuus silmissä katseli siis Alastalo nyt ympärilleen salissa vieraittensa kehää ja ajatteli vierasvaraisen isännän sydämestä, että jätkänkin, jos korvat kuuntelemiseen kallistuvat, mutta lopetankin ja annan vuoron muille, jos kellä on kieli poikimassa.
Olihan siinä sohvalla paikallansa Pukkila, Pukkilan Pihlman, joka aina oli valmis laattian keskelle, kun viulu vingutteli sitä nuottia tai puhepolskaa kierrettiin, ja jota, ilman sitäkin, Alastalo äskeisillä jutuillaan oli vasiten kärttäillyt sanannuotan piuvaamiseen, oli hänen vieressään Lahdenperä, lautamies, muutoinkin ja tavallisissa oloissakin hiljaksittain ja sanan pukahtamatta istuttaessa leuan mallilta ja huulien lerpalta semmoisen näköinen mies, että niillä silloinkin oli kuulevinaan pientä protinan muistoa ja puhumisen pihinää, ikäänkuin puuropadassa, joka vast'ikään on käännetty tulelta kraakun nokassa jäähtymään ja vielä lieden nurkallakin pohahtelee kypsiänsä sisuksissansa, ja muistelee kyhähtelee vielä paaden kylmilläkin äskeisiä kuumiansa: nostappas tämä samainen puuropata uuden kerran kraakulle ja käännä verekseltään nokinen kylki taaskin liekkien nuoltavaksi, niin paikallapas on elämää padassa, puurolla ahdas olo laitojen sisäpuolella ja hidas nopea nuolasemaan sitä paikkaa äyrästä, josta vikkelimmin pääsee ylitse, sitenpä istui Lahdenperäkin sohvalla nyt niillä mielen hiilustoilla, joita Alastalo juur'ikään oli jutuillaan kohennellut ja liekkiin puhallellut, ja ihmepä oli jo päältä katsellenkin, jos miehellä luonto enää kauaa voi pysyä kannen alla, ja se pata juoksematta reunojen ylitse, jonka sisuksissa jo omin pihauksinkin sylkähteli se kiha, joka koettelee, miltäs kohdalta parraskantti on matala! Sekä Pukkila siis että Lahdenperä olivat peräsohvalla niitä miehiä, joista vedonlyöjä salissa ei olisi mennyt kuin riskin kaupalla sanomaan, kumpi heistä ennen toistansa kerkesi ääneen, kun Alastalo näin oli jättänyt sananraon muillekin, ja sitäpaitsi istui sohvalla kolmantena vielä sohvan päässä Härkäniemikin, josta itsekukin tiesi, että sanaa hänen taholtaan ei tarvinnut vartoa, jos muut vaikenivat ja tuli tilaa verkkaalle puheelle.
Tällä erällä ei kuitenkaan ollut peräsohvalla kukaan niin nopeana leukansa liipasimella, kuin tässä täpärässä olisi tarvittu, jos olisi tahtonut tarinalle ennen Krooklan Mikkelssonia, Mikkelssonia uunin kulmassa, oven suussa. Hän, Krooklan Mikkelsson oli muuten, ja tavallisissa oloissa sitä lajia miestä, joka ison paikan isäntänäkin istuu suuremmassa joukossa vain yhtenä lisäksi seinäpielellä muun joukon muuna jatkona sillä kohdalla miesriviä, jolla leukaparia vierustoillakin käytetään etupäässä vain vaikenemiseen. Karjassakin on aina sitä nuhipäätä jälkijoukkoa, joka kinttulaiskana vielä kuhnii ja kyhnii tarhan veräjissä, kun toiset valpassarvisemmat jo nopeassa sorkkapolkassa rientävät kapsavat kaukana tanhuoilla laitumen luvattuja ketomaita kohden, ja jotka ehtoostikin vielä nuhjustelevat toisten jäljestä esiin pajupehkoista ja muista metsänrannan alhopuskista silloin kun muut valmiimmat ja utararaskaat jo ovat aikoja seisoskelleet lypsyveräjän takana veisaamassa ja korvaparien etukenolla hoputtamassa: eikös tänäpänä kiuluväkeä kuulukaan talosta! ja samatenpa on miesparvessakin aina se joukkonsa, jolla kihtaa järki ja leukapieli hitaammin kuin toisilla, ja joka senvuoksi luonnostansa unisena jää hännän taakse astelemaan siellä, missä nopeammat kävelevät keikkuvasarvisina edellä menopolulla. Jos nyt tästä tämmöisestä vakaasta jälkijoukosta joku odottamatta saa kiiliäispaarman häntänsä alle tai järkensä juureen ja lähtee pyräsee karkumenossa ja pyyhkäsee takasaparo sojona muitten ohitse etummaiseksi koko jonon johtoon, niin silloin tyrmistyy kyllä kukaties aluksi kellokas, ja joku muukin turpakorska etukarjan ylvähistä jää askelen vaihtaman ajaksi lavein kintuin ajattelemaan, onkos tuommoinen meno järkeä, mutta kun puhaltaa koko liuta, niin monta kuin on kinttuparia karkupotkoon ja sarven kalskivaa ravistettavana ohitse, niin ei auta viisaammankaan muu kuin siepata kaksi paria itsekin alleen ja kerjetä jälestä, minkä sorkka kurottaa ja polvi naksaa: heilukoot utarat, kun lautanen keikkuu, ja pirskukoon maito täysistä maahan, kun kirmasee mahamahtava ketoa! Sitenpä salissakin nyt: Mikkel ovinurkassa, Krooklan Mikkel, Mikkel Mikkelsson, nuhju mies nenältä ja mitätön näöltä, vaikka rikas kuin raato isän perinnöiltä ja oman näpin pennin pitimiltä, nirson venyvä naamaltakin ja piimänhapan alahuulen killumilta, mies, jota muulloin ei muistanut seurakunnassa kukaan, paitsi silloin, kun oli kellä laihan kurki vierailla kukkarossa ja sormi turhaan haki setelinkaltaista massin jokaisesta tyhjästä oltavasta, silloin ehkä tuli Mikkelkin mieleen muiden mahdottomien asioiden ohessa ja Krooklan tupakamarin kitisevä klahvin ovi piukkoine lukkoineen, Krooklan Mikkel siis, Mikkel Mikkelsson, jonka läsnäolon niinhyvin tässä tilaisuudessa nyt salissa, kuin silloin muinenkin yhdessä tullikapteenin kanssa tässä samassa salissa laseja tyhjennellessä, kumpikin, sekä Alastalo että Pukkila olivat kokonaan unohtaneet, niinpaljon kun heillä kummallakin juuri nykyisissä täpärissä olisi ollut oma syynsä, ja hyvät syynsä kummallakin kummankin pitää tarkassa mielessä varsinkin juuri Krooklan Mikkel, Krooklan rikas Mikkelsson, Alastalon, koska sen, jolla on isonuotta apajalla, on katsottava, että isoselkäiset varsinkin ovat hartaita hartiaväeltänsä ja kouran tarttumiselta touvin haalaamiseen, ja Pukkilan, koska tämänpäiväisistä asioista ei vielä tiennyt, ja vaaka kukaties keikkuisi siten, että laihalle olisi tarpeen lihavampi ystävä oman punnuksen lisäksi, Mikkelsson nyt siis itse muistutti itsestänsä, koska eivät muut tuntuneet muistavan, ja rykäisi ovennurkassa kurkkuansa, rykäisi vahvanlaisesti. Tämä vakuuttava rykäisy, joka siltä kulmalta salia kuuluvana, jossa Krooklan isäntä istui, ja Mikkelssonin kurkusta lähteneenä oli niin odottamaton, että sekä Lahdenperä että Pukkila, jotka molemmat peräsohvalla olivat varoviltaan kurkistelleet vierilleen toisiinsa, kerkiänkös minä nyt edellä hönkäsemään, vai sinä pahus, että kumpikin, sekä Pukkila että Lahdenperä saivat kuin laastarilapun suullensa ja vaikenivat kuin kaksi veräjän tolppaa, joiden välitse kirmaisee lauantaiehtoon irstaudessa sunnuntaisille laitumille päitsimistään päästetty vanha valakan koni, tämä porstuan oven pieliltä salin muille perille kantava rykäisy, joka lähti Krooklan Mikkelin kurkusta, oli suoritettu paristakin eri syystä. Ensinnäkin siitä merkillisestä syystä, että Mikkel Alastalon kertomuksen sillä kohdalla, jossa tullikapteeni, samainen Naatilan Vihtori ja Blomberg, oli niin käkihumalassa, että virka putosi mieheltä mielestä eikä kieli enää hokannut askeliaan ja kävellyt arvolla, vaan päästeli suusta silkkaa, vääntämätöntä suomea, että Mikkel tällä jutun kohdalla elävästi ja odottamatta muisti, kuinka hänelläkin samaisissa tullimiesten kalaaseissa juuri tässä napakassa oli viimein hänelläkin karannut voima päähän, niin että hänkin, kauemmin jo ajateltuaan ja aikailtuaan, lopulta oli kesken kaikkea, tässä samassa salissa ja tällä samalla paikalla kirkastanut kurkkuansa, rykäissyt ja rykäissyt voimallisesti, ajatelkoot muut ympärillä mitä hyvänsä, rykäissyt miehen kurkkua merkiksi, että nyt häneltäkin lähtee sana, kuunnelkoot muut vuorostansa, niinkuin hän tähän asti, tämän rytäkän Krookla muisti ja häneltä pääsi nauru naamaan: ryjäsen nytkin, ajatteli hän. Sitäpaitsi oli toinenkin syy Mikkelssonilla nyt ohjata huomio itsestänsä muihin toimellisempiin asioihin ja otollisempaan katseltavaan kuin hän itse oli: Siviä oli salissa jo prikkoineen kerjennyt kiertämään koko merenäärisen akkunaseinän ja oli järjestyksessä nyt tulossa kakluunin kulmitse Mikkelin eteen kakluunin nurkassa. On ainakin noloa miehisen ja täysikasvaneen ihmisen, joka on tottunut istumaan seurassa visusti ja turvassa nurkassansa, kun siellä ymmärtää pitää leukansa kiinni eikä muutenkaan syljeskele, on noloa hänenkaltaisensa noukkia kaikkien katseltavana ja silmien edessä kupin kopero käteensä ja pistellä pala palaselta sokeri liemeen, jota ei kuitenkaan muuhun tarpeeseen sekoteta, kuin omaan suuhun ryypätäkseen, ja eritoten on paikka paha ja kampela silloin, kun prikan takana lisäksi on tyttöihminen kuin enkelien orpana katselemassa semmoisin silmäpuhtain ikäänkuin olisi pari kynttilää lainannut päähänsä joulukirkon kynttiläkruunusta ja pitäisi semmoisten tuikkujen edessä omin karvapäällisin kämmenin hakea tarjottimen tusinasta oma tassinheläjävänsä siivolla kouran pihtiin: sieluansa siinä kuumassa ajattelee ja sitä, ettei kotoa lähtiessä tullut leuasta rapsituksi mennäviikkoinen sänki! Tämänkin tähden Mikkel nyt siis rykäisi ja rykäisi perinjuurisesti, kun Siviä nyt todella oli kupinkantamuksineen edessä ja nyt oli tosissa toimittava, jotta kunnialla oli tämäkin seremonia ohitse ja ihminen taas kylmillänsä omissa oloissansa. Kupin Krookla oli kuitenkin saanut manövreeratuksi käteensä, ja koska nyt oli kurkku jo rykäisty valmiiksi, ja muutenkin oli mukavampaa, että ympärillä oli muutakin tekemistä kuin hänen näppeihinsä tirkistäminen, niin jatkoi hän samaa sojoa ja ohjasi huomiota muuhunkin kuin itseensä ja siihen pinteeseen, jossa hän pahimmiltaan oli.
»Minä se olin», sanoi hän siis poikki salin Alastalolle Alastalon juttuun, »minä se olin, joka syljin laattialle ja sanoin tullikapteenille, että 'koetappas poika, kumpi kurkku enemmän vetää, sinun paksusi vai Pukkilan pitkä huilu; minä olen tässä istuessani sitä asiaa ihmetellyt!'» Mikkelsson laukaisi tämän suustansa yht'äkkiä kaataessaan muutenkin kermaa kuppiinsa astiasta Siviän tarjottimelta. Hänestä tuntui, että kun kerta on toimessa, niin samassa vahingossa sanookin jotain ja tapahtuu huomaamattomammin. »Minua harmitti Pukkilan suuhun katseleminen, kun muikistelee semmoiselle tavaralle, joka on ulkolaista ja värjättyä ja ostettuna maksaisi rahaa, ja sitä paitsi ymmärsin minä sinun nuoteistasi, että tarkoitus oli, että Blomberg tulisi täyteen kuin leili. Senvuoksi minä sylkäsin laattialle ja sanoin, että joisivat kilpaa, soin Pukkilallekin harmin, koska ei ollut maksanut inträstejä päivälleen!» selitti Krookla asiata, koska suu oli käynnissä, eikä sokurikaan vielä ollut kupissa. Julkesi ottaa paremminkin eteensä, kun puhui muuhun saliin, vaikka kaksi palasta sekaan, koska Eevastiinakin oli tulossa sämpyläkori parmoillaan: kahta palasta ei kotona kumminkaan koskaan raskinut ottaa, ja karsasti vierastakin, jos kahmi liika rohkeasti. Sopi ottaa näin ja korjata vieraissa, koska tarjotaan, karaisi hän luontoansa: eihän omaansa ihminen kuluta, kun naapurin hyviä maistaa! Silloinkin, samoissa tullimiesten kalaaseissa, otin itsekin rohkeanlaisesti lasiini, vaikka ajattelinkin, ettei Pukkila niin väärässä tainnut olla, kun pyrki irvistelemään joka ryypyn jälkeen, mutta kun ilmaiseksi saa ja rahan maksamatta juo, niin kaataa kurkkuunsa vaikka tervaa, kunpa liemi vain karvastelee sisukunnassa. »Hoto tratti koko Blomberg!» kuului ovinurkasta ääneenkin sana taas: nyt oli koura sokeriastiassa, niinkuin äsken kermanekan korvalla. »Vaikkei asia minuun kuulunut ja aine minun omaani ollut, niin neljättä lasia ladatessa kyllä minun jo teki mieli paljaan jumalan viljan ja rahan väärtin haaskaamisen vuoksi pidätellä Blombergia hihapuolesta ja sanoa hänelle, että hän oli käki jo muutenkin ilman, että enempiä pulputtelemisia enää tarvittiin! Mutta mitäs minä toisten asioihin enää rupesin, kosk'en itse ollut vielä pehmeä, ja minun taksini vasta kolmannessa kvartissa. Mutta mukava päivä se oli ja minäkin, joka en joutenpäiten naura, nauroin vatsani heikoksi, kun pidin silmäni vahdissa Pukkilan naamalla joka kerralta kun kulaus oli nieltävä ja painettava kurkusta alas, ja vaikka sana minusta omassa poskessa on liki kopeekan väärti, eikä niitä siis ole varisteltava löysältänsä ja kasakaupalla niinkuin lehmä jälkiänsä, niin rupesin minä kuitenkin puheisiin ja kysyin viidennen lasin jälkeen kurillani Blombergilta, että tietääkös herra kapteeni, mikä on ero sokeritopan ja suolasäkin välillä, jos lastissa sattuisi olemaan kumpaakin lajia ja on kirjoitettava protokolla tarkastuksen jälkeen. Se on visu paikka, ettei tapahdu sekaannusta, sanoin, sillä suolaa pistetään silakkoihin, mutta sokeri sekotetaan totiin. Hiukka liika varhain minä sentään vuovasin kysymykseni, jota minä jo olin ruvennut jahtaamaan kohta rommipöytään istuessa, sillä porsaalla oli vielä joku rommittamatonkin paikankohta omassa päässään, ja sensijaan että hän, niinkuin kuka muu järki-ihminen hyvänsä hänen tällissään olisi alkanut aprikoida asian vaikeutta, niin sensijaan tirkistääkin minua silmien sumusta kaksi kysymyksen tikkua niinkuin neulankärkeä puurolusikasta, jota juuri vie suuhunsa: 'Sinukin puhele! olekos sinullakin leuka? Sokeritoppa? Sanoko sine sokeritoppa, puukuva? Missä saakelissa sokeritoppa?' Alastalolle tuli peijakkaan kiiru karahviininsa kanssa, kuudennen lasin hän huomasi tarvittavan, että viimeinenkin nurkka tulisi virutetuksi siinä osassa Blombergin päätä, jossa tullimies vahtasi, ja minä itsekin tulin tuokion ajaksi selväksi mieheksi, niin paljo pelästyin. Turha kuitenkin oli kummankin säikäys ja turhanpäiten sinä minua luimistelit Blombergin selän taitse, Alastalo, ikäänkuin olisit luvannut syödä minut, kun ensin olin keitetty, sillä kintut Blombergin järjen alla olivat kuitenkin aika pehmeät jo, ja ajatukselta meni, pystyyn karattuaan, sääret lenkkiin. 'Sokeritoppa?' sanoi hän ja vasen silmä haritti kysymystä haaralleen. 'Suolasäkki?' sanoi hän ja oikeatakin silmää sumetti. Minä huomasinkin, että nyt tarvittiin minun apuani, ja minä olinkin järjen käsikynkässä, jottei samalla rysäyksellä lonsottu nurkkaan koko kropalta nukkumaan! 'Sokeritopan, katsokaas', sanoin ja selitin, 'sokeritopan erottaa lastissa suolasäkistä, kun nostaa kummankin kannelle ja alkaa pyöritellä: sokeritoppa on silloin kuin lempo, anna sille vaikka kuinka hemmetinmoinen kyyti, niin paikallaan se pysyy, huiskii tyvipään paksulta ympäri niin, että surku tulee katsellessa, kun virstat jäisivät, jos vaan olisi pääsö, mutta supopää, topan kärkipää, liikkuukos se mihinkään? ei tuuman vertaa, ei hivenän palasta, vaan istuu paikallaan kuin piru housujensa istuinpieleltä pikipukillaan, kuinka kiertääkin; niin istuu kuin pyöriäinen ilman lävessä, etkä sitä siitä mihinkään siirrä, vaikka tuhtaisit maksun edestä: suolasäkki sensijaan kannella, se on rehellinen ja talonpoikainen pideltävä, se kierii sinne, mihin vierittää, mennä noksahtaa kyljen olkoselta vaikka laidan yli, jos on hullu ja pudottaa sen sinne, kierähtää kellahtaa vaikka rantasillalle ilman konsteja ja samaa menoa puodin kynnyksen yli, jos on kääntäjää, ja tarvitsisi kätkemisen tarpeettomalta näkijältä! Kapteeni ymmärtää itsekin!' sanoin ja katsoin pingotin rehellistä silmänvalkuaista kapteenin kumpaankin eri aikana läpyttelevään silmään. Kapteenikin oli kovassa pinteessä ja koki ajatella: hiki pisarteli äijän otsalla. 'Mutta kääntämä toppa toisin käsin ja kierittelemä!' valkeni hänelle. 'Kierittämä kirkkaasti rantapuodin kynnyksen yli!' Hän tuli ylpeäksi ja taputti minua olalle: 'Kollo, pässinpää ilman sarvia, klaari asia, selvä kuin kuu: käännä toppapahus, suippo pentele nord-ost-sträkistä syd-vest-sträkkiin, paksu piru sydvästistä nordostiin, niin toppa kierimä kannelle kuin pilli, ja mine, tullinuuski saama nuolla näppi, kun sokeri flinkisti puodissa! Ota vaarin, ja neuvo talteen, kun viisas sanoo!' 'Jaa'ah, se oliskin, sitä minä en ole ajatellutkaan, kun ei ole tullut mieleenkään!' sanoin minä puhelin, mutta nostelin taas ryppyjä otsalleni. 'Mutta mitäs perhanaa sitte, jos tyvipää silloin vuorostaan istuu navaksi ja sojopää alkaa huiskia, milläs sen enää seisautatkaan, sillä tyvi on tykevämpi navaksi kuin kärkipään nirko ja kärjen köykäisempää huiskia ympäri kuin tyven perseen?' Nyt tuli totinen paikka, sillä kapteeniltakin heltesivät järjen nyörit lopullisesti käsistä ja kaksi harrasta silmäparia tuijotti harmaan neuvottomana toiseensa pöydän poikitse: kantapää ei enää tuntenut pohjaa allansa ajatuksen syvillä! 'Kapteeni ymmärtää nyt itsekin', sanoin minä ja vilkutin silmää Alastalollekin ja Pukkilalle pöydässä, 'ymmärtää itsekin, että hupsun hypyillä se mies häärisi, joka topin tevanoita tullilta puijaisi: Täkin kannelle ne kyllä nostaa, mutta mihinkäs sitte, kun alkaisi kierittäminen ja pitäisi saada pahukset tullin silmiltä korjoon? paikallansa pyörisivät kuin kana, jolta on pää vierähtänyt jalkoihin, ja joka sitä hakee viipottaa siivet räpsytelleh, mutta mitään tietysti löytämättä, koska silmätkin ovat pään mukana permannolla! Sitä minä olen elämänikäni tai kumminkin sen ajan kuin olen kapteenin tuntenut, ihmetellyt, että kapteenikin, järkimies ja jolla vielä on pääknuppi tallella ja paikallansa kaulan tyvessä, eikä varpaitten edessä kierimässä, niinkuin äskeisellä kanalla, että kapteenikin, jolla on silmät kuin pesty klasi ja ymmärrys kuin ahvenan selkäpiikki, että kapteenikin, lihava mies, hosuu turhia ja potkii tyhjää niinkuin tuulennussija ilmaa niitunojan yläpuolella, hakee semmoista, jota ei hullukaan tuo lastissa maihin tullin korjattavaksi, ja tekee työtä, kun viattomat niistävät nenää ja katselevat vieressä päältä. Minä olen moniaasti ajatellut, että jos minä joskus pääsen praakkeihin kapteenin kanssa, niinkuin minä nyt olen päässyt, niin minä sanon ja selitän asian. Katsokaas, kapteeni, jos minä joskus kallistaisin korvani pirun huiskutuksille ja saisin halun olla petollinen, niin minulla on se järki, että minun silloin olisi oltava viekas kuin käärme: jätettävä topat Ruotsin puolelle, koska niitä ei kumminkaan kannelta kellistele ja tullilta pelasta, kuinka hikoo ja kieritteleekin, ja seilattava kotiin vain suolasäkit: ne laskisi mennä kolistelemaan toistensa ylitse vaikka langongia pitkin maihin ja pyöriä huristamaan itsensä pinoiksi rantapuodin perälle sillä aikaa, kun tulliherrat istuisivat salissa ja maistelisivat minun rommiani pöydän ympärillä.' Puhelin pakisin ja olin hartaampi kuin itse uskoinkaan silmiltäni: en hellittänyt silmänläpytyksen verraksi kapteenin killiviä omistani muille valloilleen.
»'Sinu olema kelmi mies ja studeerattu koira, minu pitämä sinu rantapuoti nuukasti silmä alla!' puheli tullikapteeni, jolla jossain nurkassa päätä oli enemmän kynttilää valveilla kuin minä olin uskonutkaan. 'Mutta sinu olema pässi, oinaspässi, palvattu oinaspässi pääknupilta: mite varte fuskama suolasäkki tullilta, ku suola tullivapa tavara?'
»'Jaa'ah? mitä varten?' aloin minäkin ihmetellä. 'Se asian puoli kestääkin ajattelemisen!' sanoin ja nostelin taas otsaryppyjä. 'En minä sitä selvitä! Ei minun päävärkkini sellainen ole!' sanoin minä. 'Se on vain kototarpeeksi veistetty ja kirveenterän jäljet näkyvät. Mutta kuulkaas, kapteeni!' sanoin ja siirryin toiseen asiaan, 'kuulkaas kapteeni, koska teillä on järki leikkaamaan kuin partaveitsen terä, ja ymmärryksen eläväinen asioiden kruusuissa kuin piippaussakset pappilan mamsellin tukassa, niin sanokaas minulle kapteeni, mikä on tullimiehen ja nuuskikipparin provisuuni silloin, kun lasti on matkalla vuotanut täkkiluukun kautta ylös ja ruuman puolella tullimiesten tullessa puuriin on enää vain jälellä se, mitä sinne oli painolastiksi ladottu suolasäkkejä Tukholman rannassa?' Minulla oli mennyt tukkaan paitsi muuta ja rommia, myöskin pieni suuttumuksen kihaus, enhän minä siitä vielä olisi mitään asiaa tehnyt, jos hän olisi kutsunut minua vain pässiksi, yksinkertaisesti pässiksi, sillä pässejä on monenkaltaisia, viisassarvisia ja tyhmänhareja, mutta kun hän sanoi minua pässinpääksi, jopa oinaspässin pääksi, ja vielä palvatuksi, niin se minua kismitti, karvasteli oikein todenperään ja minä kysyin senvuoksi ehkä tihuvamminkin, kuin kukaties oli otollista siinä manööverissä. Ennenkuin minä sentään kerkesin itse vastaamaan kysymykseeni -- kapteeni oli omasta puolestaan jo itse siinä tällissä, että häneltä olisi voinut kysyä vaikka sitä, kummallako jalkaparilla kirppu hypätessään loikkaa, etupussikoillako vaiko takakäpälillä, taikka sitä, onko rommi todiksi sekotettuna merilain mukaan ja tullisäännön jälkeen makeata vai karvasta ainetta, ja hän olisi jäänyt vastauksen sijasta vaikka tuntikaupalla kiipeämään järkensä ylisillä ja ymmärryksensä tikapuilla ikäänkuin olisi Athanasiuksen tunnustusta itselleen selvitellyt -- ennenkuin minä siis itse olin yskäissyt ja itse kerjennyt vastaamaan omaan kysymykseeni, täräyttänyt selkeästä suusta, niinkuin se, jolla verkkaamminkin kallisteltuaan on kolmen totilasin voima hattunsa alla, sanonut, että tullimiehen provisuuni siitä syynistä olisi pitkä nokka, leiviskän painoisena naamassa killuva ja kärsäpäästä paksu kuin sokeritopan tyviperse! -- ennenkuin minä siis olin läjäyttänyt päin tullimiehen taulua ja puhunut silkkaa suomea, niin olit sinä jo, Alastalo, hätähousu, senkin seitsemällä kiiruulla silittelemässä ja sovittelemassa, hoit ja puhelit, hissasit seiliä ja solmit reiviä, minä muka juonut itseni juovuksiin, riskit merellä, kun engelsmanni kyttäsi, eikä uskaltanut seilata kuin vajalasteja kuutossaan, -- 'vajalasteja!' vuovasit itsekin sen sanan! -- hosuit suullasi kuin soopankeittäjä harikollaan patansa vieressä, raaputit kynsien paukkuen kuin koira kalliolla sammaleen nöhtää takajälkiensä peitoksi: paskoja prätisit ja turhaa tohisit, sillä, jos tulli-Blombergilla joskuskaan oli järjenhiiri juoksentelemassa hänen älykoppansa sisäpuolella, niin kyllä se hiiri silloin ja niissä täpärissä jo nukkui niin hurskaan unta, että kuorsaamisen kuuli, jos kuulusteli!»
Krooklan isäntä olisi pyyhkäissyt suupieltään, jos hänellä olisi ollut jompikumpi käsi vapaana. Hänellä oli nyt korjuussaan sekä kahvikuppi, että Eevastiinan sämpylä ja rinkilä, niiden näppiminen oli tapahtunut huomaamatta, kun samaan aikaan oli sopinut puhella, eikä turhanpäiten salissa tirkistelty. Nyt ei hänellä puolestaan enää ollut mitään sanomista, sillä kuppinsa tyhjentämisen sekä vehnästensä syömisen suorittaa mies kyllä hämäytymättä, kun ne kerran ovat kunnialla kourassa, ja se toimitus tapahtuukin parhaiten omassa rauhassa. Niinpä oli siis Krooklan Mikkelsson vaiennut, eikä Eevastiinakaan mitään sanonut lähtiessään Mikkelssonin edestä Nordbergia kohden, joka jo oven toisella vierustalla odotteli kuppi kädessä sämpyläänsä, Eevastiina oli nimittäin tottunut siihen, että hän ei miesten päristessä enää pukahtanut sanan taivaallista suustaan: niillä oli toinen nuotti puheissaan, koska niillä oli parta veivattavana mukana, kun leuka väänsi, eikä siihen tahtiin päässyt kiinni helmaihminen, sitäpaitsi oli joskus mukavaa ihmeen vuoksi levähdellä omaakin kieltään, kun oli aikaa.
Krooklan Mikkelsson oli siis vaiennut salissa yhtä umpiäkkiä kuin hän oli odottamatta ruvennut sananvuorolle, ja kun hän nyt oli alkanut pistellä Eevastiinan sämpylää, senverran kuin siitä kerrallaan mahtui kumpaankin, vuoroin kuppinsa sisuksiin, vuoroin hartaan suunsa kätkimiin, niin olisi saanut odottaa hyvän jumalanpalveluksen ajan, ennenkuin hänen taholtaan ja hänen leukapielestään taas sanankaltaista olisi lähtenyt: yhtähyvin olisi kaakelikakluuni hänen vieressään avannut messinkipeltiset luukkunsa ja alkanut saarnata saranain täydeltä kuin Krooklan Mikkelsson tällä hetkellä olisi viljellyt niitä poskia sananhaaskoon, joita tarvittiin sämpylän korjaamiseksi kristilliseen talteen. Salissa syntyikin semmoinen tuokio kuin silloin meren vesillä, kun navakassa länsietelässä itäetelä odottamatta saa päähänsä koetella, ovatkos sillä hänenkin poskensa puuskutällissä ja pahus puhaltaa kesken kaikkea ja hampaitten irveitä tuhattulimmaisimman tappuran pyyhkimään lakean laitumia ja turjuttamaan tukkaharjaksia, mitä merentupsua sattuu sokean menossa silmittömän kynsiin, koko pyräyksen hävitäksi samassa sen hännättömän tien ilman ummille, joilta oli järjettömänä tuiskahtanutkin niskaan: henkäyksen kestämän ovat vetelän varsat hämässä lavean loiskumilla, laukan meno sotkettu kaapaa nostavilta ja niskojen virmoilta roiskeen ravistus, ennenkuin taas on kaulain kaari menoharjoilla suoristettu selkeään kyömyynsä, selkien lautaset loiviensa puhtailla notkumilla ja aavojen laumaisat ratsut taas vaahtisella vaellolla rannattoman vellovalla laella, jota tuuli tannertaa, niinkuin sillä on mieli ja matkan selittämätön määrä. Tuommoinen tuokio oli salissa niillä murtumillaan, jolloin äkkipyräys jo on hellittänyt hyppysensä harjojen tuiveroista, mutta jolloin aaltojen seljät ensi tuperruksessaan vielä eivät tiedä, vanhoilleenko on niskan sojoa yhä kyömytettävä, vai istuuko uusi herra jo varmana satulassa ja onko kuolatin temmattu nelistävillä jo uuteen pinkaan!
Ei Pukkilakaan, niin liukas kuin hän olikin järkensä elohopealta ja merimiehen nopea kouransa näpeiltä, ollut kohta Krooklan pyräyksen jälkeen selvillä, olikos nyt nuoteissa vuorolla enää jahnaus Alastalon kanssa vanhoista rommeista, vai oltavako kuuteissa Krooklan puheitten vuoksi, joissa sopi ymmärtää hyppelemistä hänenkin nenälleen, vaikka hänellä kuitenkin oli kapteenin nenä omana ja Krooklalla vain rusthollarin peritty orsi naamassa, ja vielä vähemmin oli Lahdenperä, maantonkija pellon kankeoilla ja lavitsanistuja keräjäpenkeillä kun hän vain olikin, perillä tässä manööverissä siitä, kuinka käsin ratti nyt oli käännettävä ajatuksen meinassa ruorisarvia pidellessä, höläytettäväkö hyvä nauru Krooklan Mikkelille palkaksi, -- sillä oli juutaksella se revärssin paperikin pahus tallella kaapinklahvissaan häneltäkin ja ilmaiseksihan mies maostansa nauraa! -- vai oliko visumpaa tänäpänä olla koko rustholliltaan höyli Alastalolle ja säästää kaikki voide siihen akseliin, joka näissä tärkeissä nyt kääntää ratasta: nauraa räjähdellä tässä salissa ja näillä sohvilla vain Alastalon puheille vatsan pohjilta ja muitten jutuille korkeintaan toisen suupielensä kuirulla, niinkuin keräjätuvassakin on pakinanvälillä säällistä ja säädynmukaista mitata naurun paksuus eritouviseksi silloin kun tuomari laukaisee jotain leuoistansa ja silloin kun kirjuri vikertää höystäviä nälkäisen linnunnokkansa alta. Oli siis hiemasen sillä tapaa salissa kuin pitkospuulla kävellessä metsäpolulla alhon silmän poikitse: oli pideltävä silmä tarkantärkeänä, ettei astunut jalka kummallakaan puolella vetelään, enempää oikealla, jossa oli suota, kuin vasemmallakaan, jossa mättään turvas myöskin saattoi livettää.
Alastalohan kuitenkin istui tässä salissa helvarin varressa, eivätkä hänen kuutossaan purjeet muutenkaan saaneet pahemmissakaan pyräyksissä omilla konsteillansa lystäillä: pieni nykäys varteen, sen ohuen vertainen kuin kämmeneniho tuntui käskevän ja henki sanoi keulan tarvitsevan kulkemisen hajuille noustaksensa, ja taaskin olivat kliput mastoissa huudintiedossa ja vedonhengessä ja kuuttinuorat kiristämässä menonpuserrusta parrasvieriin. »Peijakas sinua!» rohkaisi hän siis aluksi Krooklaa, jota oli suotuisaa pitää häntäkin hyvällä mielen karvalla, ja sanoi sinnekäsin sen sanan, joka tarvittiin, jotta Krooklan ommel sujaviltaan juoksisi silmukan lisänä jutun nuotan muitten verkkosolmujen jatkoksi, ja Krookla jäisi vuovauksensa jälkeen tyytyväisin poskipakein ja kunnialla hörppimään kahviansa, »peijakas sinua!» sanoi Alastalo siis ja katseli niillä silmin Krooklaa, kuin katsellaan miestä, jolle tahdotaan sanoa ja kehotella, että olet sinäkin koko koira sinäkin leualtasi, kun paikkaan tullaan ja tarvitaan, vaikkei uskoisi kesyiltä karvoilta! »Olit pinteleessä pistää minut pirhanan knääkkiin! Mikäs Zarpathin lesken ehtymätön kruukku minun rommiflaskuni sinun mielestäsi oli, että sen pohjilta enää kaiken kaatelemisen jälkeen vielä olisi ollut laimiskaa kuin Bethesdan lammikossa juoksuteltavaksi kilpaliemenä Blombergin ja Pukkilan alipäistään vuotaviin kurkkuihin? Vai täydellä tolkullasiko ja pahahenki kuiskuttelemassa korvasi juurella sinä tarkoitit, että minä tosissani ja tässä lihavassa ruumiinmajassani, jonka Jumala minulle on antanut, olisin vaivautunut tuoliltani ja mennyt uuden kerran klahville ja ruvennut juottamaan tullimiehille oikeita ihmisten aineita? Pois minusta semmoinen! ajattelin minä kohta ja torjuin voimalla kiusaajan niissä verkaisissa housuissa, jotka Muntilan Eevert, kraatarivainaa aikanansa oli leikannut sinun sääriäsi varten ja ommellut prässisaumoihin! Lieto mies tuo Mikkeli kieleltänsä, vaikka enimmälti pitää sen karsinassa!» kehasi Alastalo suojelevasti laveammallekin, jotta jäisi Krooklan nurkkaan hyvitetty ja hengen mielessä päälaen tuntuville taputeltu mies niihin leppoisiin askarruksiin, joissa ihminen on sopuviltaan, kun on suun vahingolta tullut hellittäneeksi omastakin mielestä mukavia parrastansa ja samalla on vehnästä purtavana poskeen ja kahvin lientä särpättävänä päälle nisusen painimiksi. Otsaluun karvoille kyhnytetty vasikka ei veräjässä hangottele! ajatteli Alastalo, silmä jo muilla isännän jäljillä ja ohjasperäin rihmoilla. »Pukkilasta tietysti se silloinkin oli pahin risti!» sanoi hän, koska pataa on härkilöitävä kaikilta reunoilta, jotta puuro kiehuu tasan, ja jo oli aika, että sohvanpuolellakin salia muistivat ennen nuokahtamistaan, että istuttiin yhdessä muutakin varten kuin tuijottamassa omaa nenäortta myöten lankun rakoihin laattiassa. »Mikkel oli tuskin kerjennyt sanomaan pahankurjen sanansa Pukkilan pitkästä ja Blombergin paksusta kurkusta ja siitä, kumpi tosipaikassa vetäisi enemmän rommia, kun Pukkilan silmissä jo hyppeli orava kummassakin: orava, sanon siivosti, vaikka tarkotan pirunpenikkaa polskimassa tasa-anturalta kummankin pakanan kiiluvissa. En minä ymmärrä, millä syntisellä pelillä kristityn ihmisen silmäpari kerkiää ja uskaltaa pelkän paljaan ilman varassa niin nopeat ja niin rohkeat loikaukset rommipullon tyhjiltä pöydällä avaimen lehteen klahvipiirongin lukon suussa ja sieltä takaisin omaan tyhjennettyyn lasiin, kuin vuohikilit Pukkilalla sillä kohtaa naamaa, jossa muilla ihmisillä ovat silmät, siinä vilauksessa loiskasivat! Ja kun joskus loppuselvitykset tapahtuvat ja pukkienkin puolella ansiot mitataan ja isosyntiset tuomitaan isommalle kiukaalle ja pikkusyntiset pienemmille pihipaasille, niin jos minut silloin käsketään todistajaksi pöydän eteen Pukkilan Petterin asioissa, niin siinä paikassa minä en puhtaalla omallatunnolla ja totuudessa pysyäkseni voi muuta kuin peittelemättä sanoa, että vahingon ilon lieska oli, surku sanoa, aika isonen samaisissa Petterin silmissä, kun hän siinä kiipelissä ja niissä kulman kiertämisen täpärissä silloisissa tullinuuskien kalaaseissa katseli lähimmäistänsä, eli minua, ja että, jos minun yksinkertaista mieltäni kysytään, niin kyllä minä pahasti pelkään, että Petterin luissa istuu perisynti perin lujalla, ja että pienet valkeat ja tavalliset silakanpaistokekäleet eivät riitä, jos hänestäkin on kärytettävä pulmunen taivaan puitten oksille visertämään! Juu, juu, Petter, mutta liika varhain sinä sillä kerralla sentään kieltäsi liposit, sillä Blomberg alkoi niissä veisuissa jo olla pulmunen maanpäälläkin ja hurskas poika tuolilla. Se ymmärryksen tolkku hänellä vielä oli jossain pään nurkassa valveilla, että sai käännetyksi niskan kankeata senverran, että ihmeissään katseli Mikkeliä uunin kulmassa tuossa, missä Mikkeli nytkin istuu, tirkisteli kummissaan Mikkeliä naamaan siihen paikkaan, missä parran liuskare oli Mikkelin puhuessa Mikkelin leuan päässä liikahdellut. 'Puhelikos muurin kaakeli, vai mies muurin nurkassa?' kysyi hän paki ällistyneenä, kun ei sieltä käsin enää enempää pukahdusta kuulunut, ja se mikä oli ennen ollut liikkumattomana, oli taaskin liikkumattomana. 'Kaakeli sanoi, että minulla paksu kurkku ja rommilla lyhyt reisu vatsaan!' riemastui hän nauramaan koko sen tyngän hyppimättä, joka hänen ruumiistaan istui tuolilla, ja siemasi naamaansa sen laimiskan, mikä hänellä vielä oli jäljellä lasissa pohjilla. 'Pränsthaka nurkassa, mutta viisas mies kuin Salomon sananlasku!' hoilasi hän ja killisti nauriin silmiä naamassansa Mikkeliin, kuin seitsemänteen ihmisenihmeeseen Naantalin kadulla. 'Naamalta kuin kaakelin neliskantti, mutta puhuu kuin Daniel Baabelissa: pitkä kurkku, sanoi, niin viinalla virstan matka, lyhyt kurkku, sanoi, niin rommi kohta kotona! Blombergilla priima järki, Blombergilla järki kuin kanan nokka: noukkii viisaan sanan kuin jyvän tunkiosta, ja ajatuksen madon vaikka kollomoukan poskihampaasta! Kurkku lyhyt, jestan-kiesus sitä ajatusta! niin rommilla lyhyt matka ja talonpojankin rommi pääsee taivaisiin ja tulliherran hattuun! Missäs sinulla, Alastalo on enempi ainetta? Blombergin kurkku on lyhyt, niinkuin Salomo ja kaakeli uunin nurkassa sanoi, ja kipparinkin rommi kiipee sitämyöten kunniaan ja pääsee herrasseuraan kapteenin päässä!' Hän työnteli tyhjää lasiansa minua kohden pöydällä, ja minä jo vähän peljästyin, että tuleekos tässä tosi sittenkin eteen ja Pukkilan perhanalle nauru, kun minun sittenkin olisi käveltävä vielä klahville, ja haettava sieltä pöydälle sitä, jota Pukkila tiesi siellä olevan. Mutta Blombergilla olikin jo järki siltä päivältä viimeisillä niiskauksillaan, ja kun minä maltoin vielä sen ajan vartoa ja pitää mieleni kuuttia kovana, että lasi hänen torkotellessaan kaatui hänen kourastaan kumolleen pöydälle, niin ymmärsin minä, että ellen minä kiiruuta pidä, ja hätiköi, niin rymisee kohta muutakin, ja tullimiesten suihin ei tule minun salissani sitä ainetta, jota ei ollut tullimiesten varalta minun klahviini talletettu! Blomberg jäikin tirkistämään kaatuneeseen lasiinsa ja siihen laimiskaan, joka sen pohjilta kuitenkin vielä vuosi pöytäliinan aivinalle, kuinka tyhjille sen luulikaan kallistaneensa: hänelle tuli kai sydämen surku, kun senkin tilkan piti juosta suulta hukkaan aivinan lankoihin! Se haikean puru sydämen syrjässä jäi siltä päivältä kuitenkin hänen viimeiseksi selväksi tiedokseen, ajatukset olivat äsken heiluneet liika väkevillä notkumilla hänen päässään, ja nyt pyyhkäisi ylihaalinki viimeinkin miehen sinne, minne hän olisi varhemminkin joutanut: ensin pehmeni yläruumis pöydän laitaa vastaan, silmät äijällä harittivat siinä sumussa, jolloin tuntuu samanvietävältä, hoiperteleeko itä lännen kulmilla taivasta vai luutiiko omia nurkkiansa kotokantillaan, eikä senjälkeen enää tarvinnut kauvaa odottaa, ennenkuin tuolin jalat kolisivat ja kuuli sen ryminän, millä mies kypsänä kellistyy lavitsoilta ja pöydän partaan näkyviltä ja löytää ansaitun levon permannon lankuilla. Minä olen kristitty mies ja minulla on kristillinen sydän, mutta minun kärsivällisyyteni rihma oli juossut loppuun, ja kun minä myöskin olin huomannut, että muutkin tullimiehet olivat kytänneet laseihinsa tarpeeksi hartaasti ja että besättninki oli likipitäen samassa lastissa kuin päällikkökin, niin minä en pidätellyt itseäni enää, minä olin pystyssä kuin piru ja piikki kiiskisen niskassa, koura tempasi lähimpään tuolin karmiin ja kapteenilla oli seuraa seuraavasta miehestään pöydän alla, kun oli kiskaistu peräpakarain alta tuolin turva. 'Mitä helvetin komentoa semmoinen on, että kapteeni makaa laattialla tullisyynissä ja miehet killuvat nokkineen laiskoina pöydän ympärillä!' kiljuin minä, ja tuoli jyrisi tuolin jälkeen, kun minä tein puhdasta protokollaa ja mies miehen jälkeen kieri säkkinä sinne, mistä ei enää oma kinttu nostanut, kuinka tullisääret sätkivätkin. Kokkipoikaa minä en sentään kerjennyt lonsottamaan, sillä se pirunpalanen oli jo oravana omilla nappuloillaan talon töissä minun apunani ja kiskomassa kuin kerjäläinen kyrsää tuolin puuta hän puolestaan Pukkilan housunpaikkojen alta, niin että Pukkila oli helisemässä, ennenkuin sai kahmaistuksi taakseen tuolin karmin ylitse senverran, että oli viholaista niskavilloissa ja vinittänyt pojanpenikan aikamiesten joukkoon pöydän alla. Krooklakin oli ruvennut liikkumaan uunin nurkassa, hän oli alkanut kirvottaa tuoliltansa sitä miehen mittaa pystyyn, mikä hänellä oli luiden varaa vinkkelien saranoilta oijennettavaa, ja oven yläkarmin tasalle sitä tavallisesti riittää hänellä, kun kaikki on venynyt paikoillensa. 'Minun kaiketi tästä nyt täytyy lähteä rantaan kävelemään ja hakemaan apuväkeä, kun sinäkin turhan päiten nakkasit pojan naskalin pöydän alle, vaikka hän olisi ollut nuorempi ja liukkaampi juoksemaan!' marisi hän Pukkilalle, kun kumarteli niskojansa mennäksensä ovesta. 'Joutavat sieltä tulla säkitkin kantamaan, kun ovat topitkin souvanneet!' arveli hän vielä tampuurin puolelta ja katseli taakseen, päätä senverran kallistellen, että sopi nähdä koko rivi pöydän jaloissa. 'Talolla ovat sikansa ja kruunulla tullinsa, ja kummatkin tonkivat, mutta siat pääsevät kaaduttuaan pöydän päälle vateihin, kun tullimiehet jätetään pöydän alle saappaisiinsa!' lähti viisautta vielä poskista, ennenkuin Mikkel tosissaan hävisi porstuan puolelle ja alkoi saapastaa rantaan päin.
»Sähimistä pöydän alla piisasi, eihän siellä ollut polstareita kylkien pehmittimiksi, vaan honkaista lankkupuuta, ja joku sitkaampi koetti kahmia itseänsä pystyynkin vielä, vaikka yrityksiksi se jäi muilta paitsi kokkipojalta, joka viholainen yks' kaks' oli taaskin kärppänä kintuillaan ja kuin messiäinen nenänkärkineen jokaisen lasin suulla pöydällä, jossa vielä oli ainetta pohjalla haisteltavana. 'Hyvä pappi siunaa oman sielunsa ensin, ennenkuin muille pakanoille saarnaa!' hihkui huuditon, siepaten Pukkilan nokan edestä Pukkilan melkein kajoomattoman lasin ja juosta vilkaisten hirttämättömänä siihen päähän pöytää, johon ei Pukkilan käsi ulottunut. Ei Pukkilan tämän jälkeen enää olisi tarvinnut vääristellä suutaan tälle lasille niinkuin hän nyt vääristeli entistäkin pahemmin, sillä liemi oli nielty saman menon, ja poika pärskyttelemässä niin kuin aikamies pärskyttelee kelpo kulauksen päälle. En minä sentään nauruani kerjennyt loppuun saakka nauramaan, kun minunkin lasini jo oli kadonnut minunkin edestäni pöydältä. 'Saamari!' sanoin, mutta se oli myöhäistä, sillä poika oli jo kyykyssä pöydän jaloissa, käsi tullikapteenin niskan alla tylttymässä ja pulp, pulp! sanoi minun totini, kun se juoksi Blombergin röhisevään talteen. 'Pasuri puurissa, niin pasuri täälläkin!' puheli poika vain, kun Krooklankin lasi hävisi pöydän partaalta ja kallistui kostuttamaan uutta janoista tullimiespartaa. 'En minä tukan kynimisiä muistele, kristillistä se kaiketi oli, kun se tapahtui kokin niskassa, ja kristillisesti minäkin jaan jokaiselle!' kuului pöydän alta vain, kun lasi lasin jälkeen vuoroltansa katosi pöydän syrjältä ja palasi paikalleen takaisin pohjalaimiska tyhjennettynä. 'Minä olen mönsträtty kokiksi puuriin, ja minulla on kruunun virkana tiskata, kun muut ovat muissa virantoimituksissa ja juovat!' lykkäsi pahankurki sananselityksen minuakin varten askareensa raosta ja läpytteli silmäpakanoitansa niin syntisesti minulle, että vähemmästäkin ymmärsi meidän perkaavan samaa kiiskistä.
»Pöydältä olikin tiskattu joka ainoa juokseva pisara, ja Ruotsin kuninkaan kellarimestarin tullaamaton rommi viimeistä tippaansa myöten tallessa tullin sigillin takana pöydän alla, kun porstuassa viimeinkin alkoi kolista ja ovelle ilmestyi miestä kuin enkeliä, edellä Härkäniemi partoinensa, ja hänen takanansa Lahdenperä, muut sikäli, kuin naamaa mahtui toisten olkapäitten ylitse kurkistelemaan miesriviä lakokarheessa laiston mitalta permannon niitulla. 'Tarkkapas täällä onkin syyni, kun laattian raotkin luurataan!' puheli Härkäniemi ja oli olevinaan, ikäänkuin tässä olisi lusikka kuletettava vain niinkuin muuhunkin tavalliseen papuvatiin, mutta kynsäsi hän kuitenkin toisen kerran, tai tarkemmin sanoen kolmannenkin kerran elämässänsä niskakarvojansa. Ensimmäisen kerranhan se tapahtui hänelle, niinkuin tietty on ja kylä kertoo, elämässä silloin, kun miehenalulla ei vielä ollut housuja säärien peittona -- vesa oli silloin jo Mallena ja kolmivuotiaana koltturessuna sama vakaaleukainen ja järkäniskainen Malakias, joka tänäpänäkin ja tällä haavaakin istuu Härkäniemenä edessämme tuossa sohvalla katseltavanamme ja imeskelee piippuansa sillä leuanpidolla, ikäänkuin ei niissä pihdeissä ikinä olisi istunut imutukon kaltaistakaan -- no niin, imutukon tumppi hänellä niinä päivinä kuitenkin oli nykyisen piipun sijasta roikkumassa hampaissansa, kun miehen tamppi helmat heilahdellen tallusteli rauhassansa kotokylän suviraitteja sen seikan hämmentämättä, naureskelivatko vastaantulijat aikamiehelle ja valkovillatukalle, vai olivatko nauramatta, tai röhkäisikö sianporsas sivuveräjän puolojen takaa ihmeissänsä; olivatkos kotonakaan vaimoväen valta ja äitimuorin torat riittäneet riisumaan leuasta sitä, mitä mies oli tottunut ikämuistoiltansa leuassansa kantamaan? -- menkääpäs tänäpänäkään ja tuolta sohvalta hellittämään Härkäniemen leukapielistä sitä, mikä Härkäniemen hampaissa istuu! -- niinpä siis, samana Malakiaksena ja Härkäniemenä kuin tänäpänä, vaikkei silloin vielä luukkuhousuissakaan, käveli Malle taaskin kerta keikutteli tanhualla, kun sattui kylän kaivon ohitse ja tuli vakaviltaan mieleen mennä poutapäivän ratoksi kurkistelemaan kaivon luukusta sammakkojen peliä alhaalla: katselikin sinne, mutta tällä kerralla jäivät sammakot tarkastamatta, kuinka kyykkivätkin hyppyvalmiina sammalrakojensa suilla, sillä kaivon pohjilta tirkisteli kuvastimiltaan hullunkurinen vekana miessilmään, hiustuppuraa sillä oli pellaviltaan päänympärillä niinkuin itselläkin ja naaman nauriissa samat silmänkippurat, mitkä tiesi omiksi akkunoikseen ja nenänpäänä juuri semmoinen nysä, jota omana nenänpäänään paraastansa piteli, mutta suussa, selvästi suussa, oli jortikalla sokerituppu, ilmi-ilkonen sokeritotti tupunimuna täysmiehen suussa, isossa koltussa astelevan niinkuin itse: silloin ja siinä ällistyksessä harasi Mallen kynsi ensimmäisen kerran Malakiaksen niskakarvoja, kunnes suu vähitellen laveni miehen-alun naamassa, äijänkyynärä nauroi itseänsä ja Härkäniemen silloin vielä parrattomalta höröltä tipahti kaivoon jotain semmoista, jota luukkuhousuijän saavuttanut mies ei enää mielellänsä perästäpäin muistele leuassansa ikinä kantaneensakaan, ja jota minä en Härkäniemen läsnäollessa nytkään vielä kutsu vauvantutiksi.
»Toisen kerran harasi Härkäniemi elämässään niskakarvojansa siinä ijässä, jolloin ei enää kävellä koltussa, vaan jolloin mies jo kohentelee housuja jaloissaan hihnavyötä nostelemalla ja jolloin jo on viiksenvesaakin versonut huulille niin paksulti, että leukapieleen mallaa jo vaikka piipunnysäkin entisen tutin paikalle. Tässä ijässä siis, kun miehen naaman jo eroittaa kauempaakin katsellen karheoiltaan naispuolisen siloisista, mutta jolloin Härkäniemen aineinenkin mies kuitenkin vielä on penikka ja ujo, erehtyi Malakias kerta ullakosta Herras-Heikkilän suurissa häissä Isonpitäjän puolella muinoin. Kun on miehenmuotoisella jo nuoreltansa Härkäniemen vakaat luut ja muu mielen luonto, niin sattuu ijässä semmoinen välimaa, jolloin ei ole kotonansa paremmissakaan pidoissa, ja jolloin roikkuu salin ovenpielillä, sen ajan kuin siinä viitsii, ja pitää harakoimisena sitä poukkimisen peliä, jota siitä katselee, mutta jolloin ei myöskään vielä tunne itsessänsä sitä tykevyyttä ja muuta mielen potkoa, että lykkäisi itsensä kamarin puolelle muitten partaisempien pariin istumaan ja hyrisemään toisten joukossa totipöydän vieressä omine leukoineenkin, ja niinpä oli Härkäniemen Malakiaksellekin näissä häissä aika alkanut käydä lopulta ikäväksi, ja ehtoouninen kun jo silloinkin oli, oli hän arvellut viimein viisaimmaksi lähteä hakemaan itselleen lepopaikkaa omin päin ja omilta kompuroimilta, mistä parhaimmin löysi. Olihan hän viimein muutamalle vinnille löytänytkin toisen pitorivin ullakolla, hyväksi hän paikan katsoi, polstareita jonossa toistansa pöyhempiä vierivierellä laattialla päädystä päätyyn kymmenen syllän määrät -- tietäähän ison talon polstarivarat, jossa on viisi tytärtä naitettavana! -- ylislakanakin herrasesti taitettu kauniiksi laskokseksi jokaikisen täkin yläpielen päälle, niin että oikein juljetti täysmiehen katsellakin, saati ajatella, että semmoiseen liinaiseen pehmoon oli omat sääret pujotettava. Saihan Malakias kuitenkin housut jaloistansa, ja tunnusteltuansa itsellensä keskipaikoilta vinttiä mielestänsä parhaan ja pehmoisimman sijan, karaisi hän kuin karaisikin luontoansa, nosti lievettä ja pujahti kuin pujahtikin lakaniin: eivät siellä oljet kahisseet selän alla, vaan mies oijenteli jäseniä kuin mamselli höyhenissä, siunasikin itsensä kerta taas monesta vuodesta oikein kunnollisesti. Ei yöstäkään ole enempää sanomista kuin että hyvästi uni maistui, minä en usko, että Härkäniemi on elämässään kuorsannut hurskaammin kuin sinä yönä, sillä tapaa sanovat ainakin ne, jotka olivat sitä kuulemassa, ja niitä on nyt emäntinä kolmessa pitäjässä, jollei useammassa. Mutta sikeästäkin unesta herätään aikanaan, ja Härkäniemen herääminen tänä häähuomeltaina oli syntinen. Eihän aluksi hätää ollut, kaskotteli niinkuin tavallisesti käsivarsistansa ja poskilihaksistansa unen loput ja ravisteli virkistyksekseen hartialihoja, ihmetteli vain, kun ei jalkapohjissa rytissyt sängynpää. Mutta sitte tottui silmä aamunhämärään, katse heltesi vinnin orsipuista vaellukselle vinnin ullakolla, ensin verkakseltaan vasemman olan ylitse länsipäätyä päin ja senjälkeen koko vireästi oikeallekin käsin itäpäätyä kohden, ja silloin se tapahtui, että Härkäniemi toisen kerran elämässään harasi kourin niskakarvoihinsa, nyt tällä kertaa jo melkoisesti paksutupsuisempiin kuin muinen kaivonluukulla kolmivuotiaan pojanjallin järkiröyhälöillä. Istuviltaan oli mies polstarillaan, ja uskoiko tyrmistynyt silmä todeksi vai ei, niin niin pitkälle kuin vinnin ullakon hämäriin kantoi kahdella puolen suviaamun sarastuksessa vakaan vanhanpojan alun ja pöpperöisen miehen jänistävä katse, oli letin kevytmielistä palmikkoa leveänään jokaisen tyynyn valkoisella kaiteella ja hempeätä hengittävää joka lakanan huokuvilla, ellei tirskunut mistäkin nurkasta nenänpäähän asti vedetyn peiton varjosta silmäpari kuin västäräkki varkaisilla! On tunnustettava, että Härkäniemi myöhemmin elämässään on tiukoissakin paikoissa ollut pelvoton mies, jonka housut eivät vähistä tärise, mutta silloin oli hänen ensimmäinen tekonsa senjälkeen kun hän oli raapaissut tukkansa takalistoa ollut se, että hän nopeammin kuin syöstävä oli pujahtanut takaisin peittonsa alle, vetänyt, mitä käsiinsä sai, korvainsa ylitse, niin ettei miehestä näkynyt peiton alta kuin päälaen ylin hiustupsu ylhäällä harittamassa tyynyllä ja toisen jalan isovarvas kurkottelemassa esille jalkopäästä alhaalla. Lukuvuoroilla, kun ei mies osaa papin edessä palastansa, ei ihminen seiso laattialla ja nahoissansa niin hiiren hissuksissa ja niin pienenkään karvan liikkumatta järjessänsä, kuin Härkäniemen Malakias nyt makasi lakanan alla pikkuvarvastansakaan häälähtämättä sen einemän ajan kestämän, jonka varpunen kuljun partaalla tarvitsee noukkiakseen nokkaansa vedenpisaran ja livauttaakseen sen kurkkuansa myöten alas janoonsa, vain molemmat silmät arvatenkin läpyttelivät miehellä selkoselällään hupun pimeässä niinkuin jäniksellä puskassa, jonne pupu on saanut edes päänsä piiloon. Sen enemmän kuin varpunen tarvitsee juodaksensa kulauksen kurkustansa alas, sanon, sillä vilauksessa olivat mielessä syntiset miehen housuparit peiton julkipuolella vuoteen jalkopäässä niin näkyvissä kuin viisaripari ikinä kellon taulussa, tai oma nuhainen nenä kirkon liinalla, kun puhiseva pärskähtää aivastukseen keskellä sakramenttia, ja samassa vilauksessa möyri jo peiton alla niin jumalaton pöyhy, ikäänkuin kuhisisi Herras-Heikkilän emännän taattitäkin verhoissa valloillansa vähintäinkin kahden talon porsaspahnan nöhkäväki. Katosivathan nyt tosin pöksyt täkin päältä ja hävisivät kumpinekin tromppuineen lemmon nieluun, kuin noidutut, mutta koko vinttikin oli nyt valveilla ja niin monta kuin oli Herras-Heikkilän suurissa häissä Heikkilän ison rivin avaralla ullakolla lämmittänyt tyynynpielustaa neitoisa poskipää, niin monta oli tyynyä nyt kylmillä ja päänpalmuvaa pystyssä, kun oli niillä silmäntirskuilla, joita kussakin tytönpäässä on kaksi, ja molemmat välistä liikaa, katsottava, kuinka nopeasti mies todella kerkiää housuihinsa, kun hänellä on tosi kiiru. Nopeammin se tällä erällä tapahtui, kuin Härkäniemi on ikinä elämässään missään asiassa liikkunut, ja kyllä myös kolisivat ullakon raput, kun se Aatami oli päässyt pöksyihinsä ja pötkinyt paratiisista, joka ei ikinä olisi ansainnut naisväen ullakon rappusia kavuta. Vasta ullakon alarapuilla, ja korvien kimistessä sitä naurunkulkutusta ja mahdotonta huikutusta, jonka muutaman tusinan tyttöihmisen kurkkuhuilut saattavat lähdettää rekistereistään, kerkesi peljästynyt mies vielä uudemman kerran ja tällä erällä perille asti kahmasemaan niskakarvojaan, ja minä luulen, että pelästynyt silloin vannoi tukkansa alla sen valan, jonka lykyssä Härkäniemi vielä tänäpäivänä polttaa piippuansa vapaana poikamiehenä keskellämme!
»Kolmannen kerran elämässään raapaisi Härkäniemi nyt siis tukkansa takametsän pensaita, kun toisten edellä salin puolelle astuessaan näki esivallan pöydän alla ja tullin virkatoimituksissa laattian syynissä. 'No en minä kapteenia vielä ole sopivammalla paikalla nähnytkään', sanoi hän toiseksi sanakseen ja ajatuksen välipuruksi huomaavaisuuttaan Blombergille, koska tämä kuitenkin oli laattiallakin kruunun mies, ja besättningin ensimmäinen, sekä pyyhkäsi otsaltansa niitä karpaloita, jotka vielä kiiltelivät ihon kuparilla jäljellä rantasillan tuhtauksesta. Blomberg unohtui kuitenkin, koska arvovatsainenkin mies näyttää melko vaarattomalta pyllyviltään pöydän alla, ja Härkäniemen silmä suoritti luovinsa pöydän jaloista pöydän päällekin. 'Mitä ketunpeliä tämä ja tämmöinen on!' oli hän suutahtavinaan, kun siirteli haikeata silmää tyhjän rommipullon kyljestä tyhjiin totilaseihin pöydällä. 'Kristittyjä miehiä ja lähimmäisiä, niinkuin meitä, rääkätään rantasillalla, niin että rinta pihisee prässistä ja selkä juoksee vetenä hiestä, silläaikaa kun penikat ja publikaanit istuvat jouten joutilaina pöydän ympärillä salissa ja tyhjentävät tullimiehen kurkkuihin sen, mikä kelpaisi ihmisenkin suuhun!' murahteli hän ja olisi ollut vaarallisemmankin näköinen, ellei olisi jo kaivon luukullakin muinen oppinut naurun nuottia leuan pitoonsa. 'Vai mitä lientä sinä niille olet juottanut?' kysyi hän samassa minulta, ja katsoi silmällä kuin auki riipaistulla linkkuveitsen terällä paremman kerran pulloa pöydällä. 'Tuon kamraatin minä luulen tuntevani!' pääsi häneltä hampaistaan samaan menoon, ja parran karvat rintapieluksilla alkoivat liikahdella niinkuin ne liikahtelevat Härkäniemellä silloinkun poskipakarat hänellä valmistautuvat hellittämään naurua täydeltä rikiltä, mutta vielä eivät rullaa. Ruotsin kuninkaan kellarimestarin rommipullo oli kuitenkin jo nostettu niin korkealle pöydän pinnalta kuin miehen käsivarsi ulottuu ylöspäin kurottamaan tyhjää lasia, ja sitä ravistettiin semmoisella puhdilla, että jos lasi pelkkänä lasin kuorenakin hikoilisi, niin viimeisenkin herunhempiän se olisi siinä hulkkinassa hellittänyt seinäsiliöistään. 'Totisesti, tyhjä se on, ja viimeinenkin pisara juotu!' laukesi Härkäniemeltä pakirehellinen tunnustus, ja hän katsoi minua semmoisilla silmillä, ikäänkuin olisi minulla ollut omallatunnollani vähintäinkin anoppimuorini murha, jos muija olisi silloin vielä ollut elossa ja puheentämmissä. 'Olet sinä koiruuksia ennenkin elämässä tehnyt, mutta suurempi koira sinä sittenkin olet kuin minä olisin ikinä sinustakaan uskonut!' sanoi hän; niin vilpittömästi hän oli ihastunut, että kun hän oli saanut kirvotetuksi kädestään kellarimestarin pullon takaisin pöydälle, molemmat kädet hänellä menivät sulasta kunnioituksesta housuntaskuihin. 'Vai viimeinkin sinua luonnisti ja sinä olet sittenkin saanut kekatuksi tuonkin liemen kurkusta alas!' sanoi hän, ja astui pari askelta taapäin, että sopi kallistella päätä näkemään pöydän allekin taas. 'En minä ymmärrä, mutta surku minun sittenkin tulee, niin tullikoiria kuin ovatkin ja pöydän jaloissa mukavampia kuin täkillä!' puhelit sinä ja vankkasit pään runtavaa kahtapuoleen. 'Penskaa tuommoisillakin voi olla tuvan nurkissa tuhrimassa jossain enemmän kuin toimellinenkaan esiliina kerkiää kunnolla nenänalustoja siivoamaan, muija kotona ja surunsaivarat oman pääkuoren sisäpuolella hurisemassa tämän vuoden adventista tulavuoden adventin aattoon, kun ei leipä paloteltunakaan muutu monemmaksi eikä lantti kiskottunakaan veny syrjiltänsä kopeekasta ruplaksi: ihmekös siinä ajossa ja nälkäjahdissa, jos hiiri livahtaa siitä reiästä, joka on kolona kuonon edessä ja mies ottaa hyyryn sieltä, mistä penninki on luvassa näppiin, lainaa rehelliset luunsa vaikka tullimiehen takkiin napitettaviksi! Ei miestä tuomitse, jos ajattelee itsensä kulloinkin kunkin nahkoihin ja siihen paikkaan varvasta, josta kellä kenkä puristaa, enkä minä tullirakkareidenkaan niskaan pyri, vaikka häpeänkin senpuolesta, että ihmisen kuvaisen pitää joutua elättämään itsensä ja siemenvesansa sillä koirantoimella, että vahtaa toisilta heidän leipäänsä ja rehellisellä hiellä tuhdattua ansiotansa, ja totta puhuakseni ja kielen kyljiltä syljen vaahtoa virutellakseni täytyy minun nytkin sanoa, että surku minun nytkin on todenperästä, jollei juuri tullimiehiä, jotka voivat olla mitä hyvänsä, niin kuitenkin heidän kurkkujansa, jotka ovat syytöntä ihmislihaa. Liika on liikaa kaikissa asioissa, ja semmoinen on minun mielestäni liikaa, jos viljavaras vieraisillaan koputtaa isännän uniltansa ja sängyn lämpimillä yönselkään rehkimään apuna, kun talon aitta tyhjennetään ja jyväsäkit keikutetaan parempia suita varten kestin paattiin, ja jos tullin niistäjä tullin nenää nipistäessään vielä rääkkää tullia muiltakin hellemmiltä ruumiinpaikoilta, ja ottaa palvelukseensa tullin viattomat kurkutkin, jotka kuitenkaan eivät ole tullimiehilläkään kruununpalkoissa ja kruunulle myydyt, vaan jumalan luomalta juomisen tarvetta varten ihmisellä, lainaa nämäkin lähimmäisen persoonan koto-osat ja itsekullekin Paavalille itselleen pyhitetyt sisäpinnat hänen sielunastiassaan souviin virantoimituksen ulkopuolellekin ja viljelee niitä ränneinä omien hylkyrommiensa kaatamiseen ja klahviensa siivoamiseen semmoisista aineista, joita lasikaan tyhjennettynä pöydällä ei jälestäpäin irvistelemättä muistele seiniensä sisäpuolelle sulkeneensa! Rääkkäät, sanon, jos se olisi rääkkäämistä, jäniksen, puhumattoman luontokappaleen rääkkäämistä, jos jäniksen olisi juostessansa harpattava oman turpansa sivutse ja ihmisen, munteeratun ihmisen ja kruunun virkamiehen rääkkäämistä on se, jos tullimiehen pitää ruumiinensa ruveta tullimakasiininkin virkaan, kätkeä kupunsa leiliin se kelvoton, jota aikoinansa ei ole virantoimituksessa haistanut ja korjannut vaarattomaksi kruunun talteen, maksaa nokkansa erehdykset, nokkansa, joka kuitenkin on vain ruumiin ulkopuolustaa ja virkamiehen palkoilla, maksaa nokkansa erehdykset kurkkunsa kidutuksella, kurkkunsa, joka sentään on ihmisen sisäihoa ja itsekunkin omaa sielunpintaa!'
»Härkäniemi saarnasi kuin poika ja Pyhämaan rovasti, ja ties mitä olisi parta vielä paasannut hurskaita, ellei silmä juuri tässä puheensträkissä olisi sattunut kompastumaan siihen lasiin, joka kokkipojan laskemilta seisoi tyhjänä ja pisarankaan pohjallaan kiilumatta pöydän partaalla Pukkilan nenän alla. Tyhjästä lasista ei ollut kuin kananloikaus Pukkilan pitkänkaltaiseen naamaan lasin yllä, ja Härkäniemeltä loppui puhe parrasta kuin varsalta juoksu seinän eteen. En minä tiedä mitä happamia Pukkilalla tällä erällä oli pureskeltavina viiksiensä haruksissa, mutta kyllä minunkin mielestäni Petterin kasvot sillä haavaa pikemminkin olivat sennahkaiset kuin mennävuodelta kaapin hyllylle unohtunut juuston kuori, ja nauruun olisi mennyt minunkin suuni, ellei samassa olisi salissa läjähdellyt Härkäniemen leuasta senpaksuinen naurunhulkutus, että kristi-ihmisellä ei ollut samojen neljän seinän sisäpuolella ensi hädässä muu edessä, kuin omien korvalumpeittensa varjeleminen. 'No, jokos sinäkin olet ruvennut syntiesi pesoon ja viruttanut sisäpuolustaasi: lipeätä minäkin arvelen, että siihen toimitukseen on käytettävä! Alastalon rommi voiteena ja viisi tullinaakelia krapoina, niin pyykistä lähtee vaikka mustalaisen paita pulmusen valkoisena ja sinun kurkkusi enkelin huiluna: muista minuakin, kun Pietari aikanansa vahtituoliltansa käskee sinun laulamaankin koetteeksi, kun eivät muut neuvot auta, ja kolmannen kiekauksen jälkeen kieltää järkensä niinkuin kerta kukonkin kirastaessa, ja avaa portit! Vai sinä sen kalkkiveden viimeisen pisaran sittenkin jouduit tyhjentämään, jota Alastalo rehellisesti on kymmenen vuoden aikana koettanut meille prakata joka kerta kun yhdessä istuessa hänellä on ollut asiaa klahvinsa ovelle, ja jonka kostutukselta sinä olet sanonut unen painajaisissakin höpiseväsi rukouksia kurkkusi varjelukseksi! Lähimmäinen minä olen sinullekin, ja tunnustan minä, että tervan makua minullakin on kurkussa nieltävänä tällä haavaa, kun minä katselen sinun tyhjää lasiasi! 'Jaa'ah! kyllä ihmisen on lunastettava sielunsa ja omatuntonsa kalliista maksusta!' arvaan minä, että sinä olet ajatellut joka pisaran välillä, kun lääke on juossut kurkusta alas, ja arvaan senkin, että rikkiä sinulla on ollut silmissäsi joka kerta, kun katse tullimiesten vilkumilta salaa on päässyt Alastalon käryttämättömälle parralle! Laki kieltää, ja lupaa raippoja kaakin ja hevosen rääkkäämisestä, mutta ihmisestä ja hänen lihallisesta kurkustaan se ei puhu siinä paragraafissa mitään! En minä laukkaa tahdo kaataa sinun mielesi palohaavoille ja muuhun sydämesi verilihaan, mutta kyllä minä sinua ja sinun kurkkuasi surkuttelen jumalattomasti ja enemmän kuin liivin napit laillensa kestävät!' Härkäniemellä ovat härän kintut sanavältin vetämisessäkin, ja kun vako kerta on avattu, niin vetonuotista ei helpoteta eikä kakkulaa löysätä, ennenkuin sorkka on saran päässä ja juhta puhaltaa. 'Kirookin puolen fientelin sana, niin kukaties helpottaa vähän!' lohdutti hän siis vielä viime nykäykseksi Pukkilaa.
»Mutta Härkäniemi on rupeuksilta merimieskin, jos niskakankeoilta härkä, ja merimies on riuskas poika touvin päähän ja kimpa kampela piuvissa, kun on venda menossa, keulapuu kääntymässä ja sylki mäjäytetty valmiiksi miehen pivon pohjaan! 'Mitäs tässä seurakuntakaan enempiä rukoilee, koska papitkin jo ovat palkoillansa pöydän alla!' sanoi hän alkajaisiksi ja pyyhkäisi parran läämää valmistukseksi pois tieltä rintapieliltä olan taakse. 'Pojat!' lisäsi hän samaan vetoon niinikään selkänsä taakse miesliutaan, jota oli kiertänyt porstuasta salin puolelle oven suu täyteen, niin että viimeiset eivät päässeet sisäänkään, vaan kurottelivat kurkkujansa etumaisten olkapäiden ylitse korjatakseen jokainen silmänsä nokkaan osankin siitä, mitä oli nähtävänä sekä pöydän alla että pöydällä ja pöydän ympärillä. 'Pojat!' sanoi hän ja valmisteli selkäänsä ja kinttujansa siihen potkoon kuin ojamies ojan pohjalla ennenkuin saven sitkaasta nostetaan lapion lasti pyörtäneen partaalle, 'täällä tarvitaan miesapua niinkuin näette: salikin on putsattava, kun kerta siltakin on siivossa! Ja leikin paikathan meillä ovat olleet ulkona toppain kimpussa, kun täällä on prässätty hengen edestä pöydän ympärillä: katsokaas Pukkilaa ja katsokaas Blombergia, toinen kalpiaana pöydän vieressä ja toinen punasena pöydän alla!' Härkäniemi oli nyt tämmissä ja kumpikin koura Blombergin hartiaharuksissa, mutta suuta oli vielä viljeltävä, ennenkuin punnaus tosissa alkoi. 'Ei talon auksuuniakaan vasaran kopauksen jälkeen jatketa eikä saarnaa amenen perästä, ja mitäs tullillakaan siellä enää on virkaa, missä syyni on suoritettu loppuun pöydän laseista laattian rakoihin saakka!' puheli hän ikäänkuin selitykseksi, kun verkakseltaan haalasi tullikapteenia näkyville pöydän alta. 'Ota sinä jalkakakkuloista kiinni, etteivät patiinit varise!' käski hän Lahdenperääkin, joka lautamiehenä ja esivallan jäsenenä seisoi vieressä ja veti sormikoukkua paremman järkensä kanssa siitä asiasta, oliko hän paikalla lähimmäisenä vaiko virantoimituksessa, ja oliko hänen, niinkuin ihmisen ja kristiveljen tulee, autettava jalkopäästä, etteivät Blombergin potkimet kolisseet maassa ja kynnyksiin, kun muulla ruumiilla oli vapaa kyyti, vai oliko pidettävä kädet viisaina ja housuntaskuissa ja kunnioitettava kruunun miestä niin, ettei häneen kajoo sormensa päälläkään muuta kuin päälle katsomalta, paukkukoot palkoissa olevat luut kuinka hyvänsä ovenpieliin, ja sätkykööt virkaverkaiset sääret, mitä vakoa kyntävätkin tien pölyyn. Kristillisyys voitti kuitenkin tällä erää viisauden kuiskutukset, ja sydämen neuvo järjen varottavat paragraafit: ennenkuin Lahdenperä itsekään huomasi, oli hän kumpinekin kourineen kiinni Blombergin villasukkaisissa sääryksissä ja tullille tuli köykäinen lähtö salista, kapteeni rankinsa mukaisesti juhlallisesti edellä, muu besättninki mönsträysjärjestyksessä sopivasti jälestä, sillä rotevaa kouraa oli karannut muuhunkin miehenkaltaiseen pöydän alla, ja mikäs säkillä kannettuna muu on edessä kuin mennä sinne, minne keikutellaan, vain kokkipoika juosta livisteli omilla nappuloillaan, puikki syöstävänä ohitse, mistä pääsi, ja kirmaisi velho kuistin ovesta pihalle huudittomana jo samalla tunkemalla kuin Härkäniemikin kiskoo kapteenia hartiapuolesta ulko-ilman henkiville, Lahdenperän ähkyessä sätkyvässä jalkopäässä. Minäkin olin päässyt liikkeelle ja seurasin kapteenin kunniaksi Lahdenperän takana katsomassa, että ovet olivat auki saranoillaan ja prosessilla tanhua selvänä. Ulkona ilman raittiissa, kun taitettiin salin päädyn ohitse ja lähdettiin rantamäkeä alas jahteja kohden makasiinimöljän kyljessä, oli kuitenkin piru päästä katiskaan. Oli raikas pohjatuuli ja kuinkas kävikään friskissä ilmassa, niin kapteenilla rupesi järki lykkäämään isovarvastansa tohmelon peitosta ja kurkistelemaan ympärilleen, lakkikin, tulliherran punanauhainen virkalakki, jonka kokkipoika kyllä kohta noukki maasta ja pisti omaan päähänsä, oli Härkäniemen rintaa vastaan hieratessa pudonnut päästä ja silmiä peittämästä, joille se oli vahdissa valahtanut, niin että näkikin mies taas ympärilleen, ja pääsi vilposan henki pitelemään otsaa ja löyhyttelemään tukan juuria pääihon marrolla. Alkoikin kohta kuulua puheenmurinan kaltaista niiltä paikoilta Härkäniemen rintapielustaa, joilla tullikapteenin pää oli siinä sykkyrässä, johon se näissä ahtauksissa mahtui. 'No jollei peto tai pahempi minun silmiäni riivaa, niin totisesti tuo on Alastalon rantamakasiinin viirisalko, jonka knupin joku perhana on pystyttänyt torkottamaan juuri siihen paikkaan taivasta, johon minäkin katson!' puhisi puhe selvästi Härkäniemen ja Lahdenperän knyytistä. Ja kun ymmärrys kerta oli kirvoittanut kapaloitansa, niin se alkoi potkia. 'Minu ole kruunumies, ja mite saastaisen tekemistä talonpojan tangolla torkottamassa samaa plättiä taivaalla, kuin kruunumiehen silmä?' alkoi pahus rikeerata riitaakin, ennenkuin oli selvillä siitäkään, missä vatupassissa hänen jalkansa olivat. 'Käveleekö minu neljällä jalalla, kaksi kopisee kainalokuoppain alla ja kaksi kantapään takana?' oli hänen seuraava ajatuksensa. 'Kiikutin-keikutin, kiikutin-keikutin!' hoilasi hän samassa, kun Lahdenperä ja Härkäniemi ähkivät eteenpäin kumpuraisella tiellä ja raskas osa tullikapteenin ruumista nytkähteli välillä kuin enkelien keinuissa.
»Mutta nyt olivat ainakin silmäplaneetat jo Blombergilla toimessa ja kieli myöskin löytänyt herrasille jäljillensä. 'Paljo meehi, paljo meehi, ei pöydässä ryyppäämässä noin paljo meehi!' hoki hän ja vilhui ympärilleen, minkä päätä sai kääntymään Härkäniemen ryntäyksillä. 'Ja mike perhanan kaakinpuu kangottamassa minu niska takana?' harmitteli hän ja väänsi päätään senverran, että Härkäniemestä tuli tullin horisonttiin leukapuolustalla se osa partaa, joka oli juurillansa, kun muu luuta oli lykätty pois tieltä ja kiusaamasta olan taakse selkäpuolelle miestä. 'Minun renkejäni vaan, ja taksvärkkärejä!' koettelin minä selitellä. 'Huusin pellolta ja käskin töistä auttamaan herroja rantaan ja jahdin puolelle, ettei tarvitse itse vaivata ja prässätä itseään, kun on mäkikin trampattavana!' puhelin minä ja rauhoittelin. 'Tämä tässä on minun voutini, meidän iso renki!' sanoin vielä ja nykäsin takakulmalta päätä sinne käsin, jossa Härkäniemi puhisi parmauksineen tulliherran niskan takana. 'Fogdi!' ihmetteli tullikapteeni. 'Fogdi?' vahvisti hän uuden kerran ja kangotti lyhyttä niskaansa niin paljon taapäin, että nyt hänellä oli Härkäniemen naamasta koko eturiki näkyvissä. 'Fogdi!' kiljaisi hän kolmannen kerran, ja oli samalla aivan selvä mies ainakin kielenpäältään ja niiltä paikoilta otsaluun takana, jotka pistävät ihmisellä silmät killimään vuohen kileinä päässä, niin selvä, että kieli vahveni kangerruksissaan. 'Eikös olemaskin Herkkeniemi, piru pärkkele!' mongersi hän ja hammastarhasta poukki sanaa kuin katrasta karsinan veräjästä, mustaa ja valkoista lammasta sekaisin. 'Herkkeniemi, piru pärkkele, ko myy sokeri Turu rännas minu noka edes, minu niistety noka edes, ko minu kattele sillan päält alas paatei, kattele ja vahta, minu nekemäs, omi silmi nekemäs sillan peelt, ko luura, pahus, kyttä ymbriles, mutt ei ylöskesi, vete, venyttele sokertoppi paatis suol'sekkette peitost, kattele ymbriles visuste, mutt ei ylöspei ja vete framil sokertopi frouva varte möljäll. Minu nekemä, minu juoksema, hutkima kova kyytti rantta, huutama jo kaukka, trapuilt, huutama ja huikkama: 'Onks sull, pahus, sokeri paatis suolatte all!' mutt mites teme, Herkkeniem, pärkkele? jette sokertoppis siihe paikka, o kui kiäl suulävel ja vesi ränni suus pestis kimpus, repele ja nytki, potkaseki, ja ko minä ole paikal, nii sillo paat keikku jo ulkon rannast keskel jokki, ja minä kattele möljält, kon priiseil vähä liukkaste nouse mastos! 'Om mar kyl minul sitäkin lai, sopi juost Kuuva nokka kurottama', huuta viel jälkkes, ko sai helvari varrest kii ja istus tyyri. 'Minul o vähän kiir ny, kosk o hyvä tuul ja pyhki!', puhele viel pirujas taakseskin, ko vahvas briisis lähte seilama jokki alas. Mine niisti ensi nokkan, ennenko minä ymmärsi, mut sitt minä läksi travama. 'Trott, trott', sanos vatt liivi all, 'hot, hot', sanos sukan kantpää patiineis, ko minu ol kiir ja minä juoksi! Ensmäises kadunkulmas minä kirosi, toises minä pyyhen ottatan, kolmanes minä törmäsin yhde muijan katurännisse siunama itteäs, ja neljenes nuokus isvosik troskilas kaduvieres suvikuumas. Mine niinku kere troskil ja nakoma ja hosuma isvosikka selkke niin ko vimmatt. Se heres ja rupes vuorostas hosuma hevostas, ja nii lähdetti, että pöörä firisivä, mut pei Raunistula, ko minu meininkin ol Ottkantti! 'Mihi helvetti sine aja, ko joki juokse pei linna!' huusi minä ja repeli ohjasperist isvosika korvatte ohitte niin ett laki nurkis kuumott. Kyll me Ottkantti sit tulttinki, mut ko me peesti Kanavanokal nii seila piru jo kui kooho Pikisaart kohde ja vihtaa pärkkele, punasel nesduukil paattis ahterist minul ko minä seiso möljäl ja häritä kalppia nyrkki rannal. Kyll minä miähen tunne silt erält, vaikken muust viss' ol, kon parrast!' Blomberg puheli lopulta jo selvää rymättyläläistä, niin että minä ymmärsin, ettei enää ollut hätää ja vaara ohitse siis ja aloin rauhoitella miestä, varsinkin koska Härkäniemi oli jo tullut kärsimättömäksi ja murahteli kapteenin pään takaa kapteenin kiroomisiin.
»'No, sillä erällä sinä et vielä päässyt pirun paattiin, mutta paatissa piru sinut kuitenkin kaiketi joskus varmasti perii, sillä kyllä sinä olet raskas raato kainaloista kantaen!' ärähteli Härkäniemi siis, ja oli äkäinen, kun oli raskaampi pää miehestä hänen kiskottavinaan. -- 'Ei tämä ole sama mies, vaikka prikulleen saman näköinen!' riensin minä hätään ja selittelemään: 'Härkäniemellä on vain parta pitempi kuin tällä, ja se kasvaa hänellä rinnoille eikä olan taakse, niinkuin vouti on kasvattanut partansa: siitä heidät erottaa helposti!' Härkäniemikin hörötteli jatkoa minun juttuuni ja suurusteli asiaa paremmaksi: 'Täällä merimaissa kun puhaltelevat aina nuo tuulet, niin traakaa pelloillakin ja parta kasvaa saralla astuessa tällaiseksi vinoksi!' selitti hän vakavissaan ja askel askeleelta kuormaansa rantaa päin kolutellen.
»Tullikapteeni ei kuitenkaan enää näitä selityksiä tarvinnut, eikä hän niitä kuullutkaan, sillä heti juttunsa lopetettuaan hän oli nukahtanut taaskin viattoman uneen, ja pää herkahteli Härkäniemen turvallisilla ryntäillä joka askelen kompumalta kahtia käsin kuin naatistansa roikotettu nauriin kerä. Ei tullijahti sen pitemmällä ollut kuin makasiinirannassa tuossa kivenheiton päässä päädyn edessä ja myötämäkeähän sinne kävelee, mutta katselin minä, että karpaloa puserteli otsapinnan kuparille vähän itsekullekin teistä, ennenkuin huohoteltavat olivat huohotellut ja tulli tuuvattu tullijahdin reilinkien sisäpuolille: eivät tullimiehetkään ruumiitansa näkyleivillä ravitse, vaan rukiisella! Ei siinä pitkiä seremoniioja pidetty ja hyvästejä kätelty senjälkeen kun vuoroltansa jokainen säkki sorkkinensa oli vieritetty kruunun täkille; vain Härkäniemi ja Lahdenperä ähkivät vielä kuorminensa ja harasivat kapteenin alas koijun puolelle, nostivat äijän sänkyynkin ja tupposivat peittoa korville, minkä roittia löysivät, ettei ensimmäiseen kolinaan heräisi: 'mies ansaitsee unen rauhan, kun on tuhdannut senkin souvin kuin Blomberg tänäpänä, siivonnut oman kurkun urakalla Alastalon klahvin ylivuotisista kelvottomista ja hoitanut kruunun virassa tulavuotiset sokerinsärpimet talteen parin pitäjän varalta', oli Härkäniemi puhellut ja huolitellut, kun kerta elämässään säälitteli lapsenpiikankin askareissa ja kiskoi lievettä parran peitoksi vauvan posken alla tutun hyviksi. Avuliaisia me olimme muut täkilläkin, juoksimme falleissa, minkä kurkun henkeä oli, hissasimme seilit ylös, kiinnitimme kuutit naakeleihin ja kevitimme tullijahdin ankkurin, kokkipojan olin minä jo varhemmin käskenyt menemään ruoriin, koska hän oli ainoa selvä mies besättningissä, ja koska sitäpaitsi tullimestarin mainittu lakki kenollansa viikarin päässä nosti penikalla sekä nenänpäätä että virkarankia ja kokinkloppi korvat peitossa kävi, reilingin partaan ylitse nähtynä, vaikka paremmastakin Blombergista -- lykkäsin puolen riksin lantin hunsvotin kouraankin, koska pidin pojasta ja hän ymmärsi pysyä nuoteissa pelin ajan! -- Parhaimpamme mukaan me siis huushollasimme jahdissa: hyvä myötäinen oli, ja kun keula vain haisti menon pään, niin ennen Turun möljää ei tarvinnut kynnen kopeloida köysissä, jos ruori vain piti keulapuuta torkotettuna sinnepäin, missä raumat olivat raollansa edessä ja kivet poissa kolisemasta kölin alta, ja sen asian taas vahtasivat kokkipojan västäräkit silmiksi varmasti paremmin kuin kapteenin talinpölköset. 'Terveiset Naantaliin ja katsokaa ohiseilatessa, mitä aikaa kello näyttää viisarittomasta taulusta, jos rannalla polskii jotain ja vilkkuisi matamista aurinkopuoli!' hoilasimme me oman jahtimme täkiltä, kun Eenokkikin, joka viimeisenä kähmi tullijahdin puolella -- häneltä oli sähinässä pudonnut piippu kannelle, ja se oli korjattava leukapieleen, vaikka mies samoine leukoinensa olisi jäänyt tullin kniippiin! -- oli loikannut kruunun reilingin ylitse omille lankuille, ja tullijahti niisteli keulaansa alkaaksensa painella meren peltoa sinne käsin, josta sen kunniaksensa ei olisi koskaan pitänyt nokkaansa Alastalon lahteen pistääkään: kokkipojan pirpana ruorissa vain huiskautti kerran pari ilmassa tullimestarin lakkia päänsä ylitse hyvästiksi maihin ennenkuin kumosi sen miesmäisesti takaisin knupillensa korviensa ylitse, ja miehen prikku lakin alla aluksen perässä hävisi aluksen mukana Nautluodon nokan taakse kiskoen kurkustaan 'Engelskan sotaa' niin kimeästi kuin pilliä oli neljässä huiluntorvessa!»
Alastalo sylkähteli tuttua vihiänsä rintapielillensä merkiksi, että juttu nyt oli lopussa, ja naurunhöräys siellä täällä salissa palkitsi hyvätuulisen pakinan. Vanhaltansa tuttuja asioita ne olivat jokaiselle, itsehän olivat enimmät olleet mukana, ja koskas ei noita muistoja kerrottu, kun paremmalla päällä oltiin ja yhdessä istuttiin: mukaviahan mukavat muinaiset aina! Eikä Alastalokaan niitä nytkään olisi hyrissyt, ellei olisi ollut joutilas aika, kun vaimoväki juoksi kahveinensa ympäri salissa, eikä muukaan todempi puhe sopinut, ja isännän kuitenkin on pidettävä höröä parroissa valveilla salissansa, jotteivät vieraat nenäorsiansa mittaa odotellessansa. Sitäpaitsi on takan tultakin viritellessä aina viisasta kohennella halkoja kuiville kyljille ja kehitellä tuohet hyville riisteille ennenkuin valkean sytyttää, jotta liekin kieli pääsee kohta alussa ruokavain mauille, ja samaten on ihmisiäkin ja miesköllejä aseteltava pinoillensa ja käännettävä sopupitelyllä ja taitopuheilla niille kanteille, joilta mielen haruset luonnostansa ovat rohtimilla ja halun haituvilla, niin että virikkeellä, kun sen viimeinkin lykkää likelle tikun karvoja, ei ole enempiä viran vaivoja, kuin krihaista kuiviin, ja lieska ritisee niin kuusisessa kuin koivunmähkässäkin sinne asti, josta toro nuolemiltaan nielee nokiseen kurkkuunsa niin savun sakeat puuhkat kuin puikkivat tulen kieletkin ja liehtavan valkean huiskavat latvat! Alastalo siis vihitteli tyytyviä rintapielillensä ja kuljetti salissa miehestä mieheen sitä ystävällistä silmää, johon lammaskarjan kaitsijalla on varaa, kun katras loikkii kesynä karsinassa ja uuhta kuhisee vierillä altisna vuoroltansa polville niin villavana kuin saksilla on keritsimenpieltä purra: määkytään muinaisia laitumilta, niin heruvat suut hyville märehtimisille keritessäkin! ajatteli hän, Alastalo.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten
