Alastalon salissa 20/23

Kahdeskymmenes luku.

Luku, jossa ilmestyy jo muitakin ja uusia tuttuja pöydän viereen ja kirjoittelevat useatkin osansa parkkikirjaan, vaikkeivät vielä kaikki.

Salissa oli nyt jo, paitsi tupakansavua, jota toistakymmenen piipun, pitempivartisen kurkikaulan ja hyllyherran tai lyhyempivartisen taskuvaran hartaan työskentelyn ja tiimakautisen rätinänpidon jälkeen riitti kiiriskelemään ilmoissa niin nurkkapuolilla huonetta ikäänkuin toinen toisensa niskoille tapuloituina pilvimöykkyinä ja paksun paakaloina kuin leijimään ja kankuroimaan keskilattioillakin ikäänkuin olisi sinne ilman tuoluille pingoitettu epäluku hurstilakanoiden huimaa liepeittensä ja viippeittensä häilymille ja sinenharmaille notkumille, salissa oli jo, paitsi näitä tupakansavun kerrostumia ja kodikkaita koukeroimisia, mieliala muutenkin päässyt hyrinöille ja saonnut tuttavalliseksi ja praakkihumööriin. Lahdenperän kirjoittamisen kestäessä ja vaivanprässin aikana pöydän ja parkkikirjan vieressä oli jo useampi ensin ja viimein melkein jokainen vuoroltaan kävellyt totipöydän tykönä ja vahvistellut sekottanut lasinsa uuden paremman kerran, niin että alkoi olla mieli ja tukanalusta alkuperäistä virkistetympi, ja viljeli jo hieman itsekukin suutansa sellaisena kuin sen kotoansa oli mukanansa tuonut ja semmoisena kuin se naamassa istui. Ei siis enää istua nökötetty tuoleilla visusti niinkuin ennen ja kuulusteltu laupiaalti huulet napitettuina ja järki reivinnyöreissä, mitä isosemmat, jotka uskalsivat, keskenänsä jahnailivat salin poikitse toisillensa, vaan Nordberg puheli Abramssonille vieressänsä ja Engblom kyseli Pihlmannin Jannen ohitse Huuskerin Hermannilta silakan hintoja Tukholmassa, ja salissa oli porinaa jotenkin yhtä paksulti kuin savuakin, ja kulmanurkissa ja vieriseinillä melkeinpä sakeammalti kuin peräsohvilla ja keskilaattian keinutuoleilla, jossa oli istujia harvemmalti ja sohvaltakin Pukkila poissa ja parkkikirjaa vahtimassa sekä Lahdenperäkin parastikään vasta menossa kirjoituspöydästä totipöytää päin, josta ensin oli noudettava viruketta suuhun, jottei kuiviltansa palaisi paikoillensa kieli anturana ja kääntymättömänä nahanpalasena suussa vaivannäön ja kirjoittamisen hikoilun jäljiltä.

Rohkeus oli siis nyt yleisestikin nousukurssissa salissa. Kirjoituspöytääkin kohden ja parkkipapereihin oli ilman käskyjä ja Alastalon eri kehoituksia nyt jo kohdistettu moniahtakin silmäparia sekä länsivierustoilla salia että itäpuolillakin seinäpiiriä siinä selvässä ajatuksenmielessä, että lähdenkös minäkin nyt vuoroltani liikkeelle, koska paikallani olen tässä ja pöydän edusta tyhjä ja sopii mennä ja täällä sitä varten ollaan.

Ensimmäisenä oli nyt kuitenkin matoilla Varanpään Eemil, Frans Emil Söderberg, Söröpäriksi kutsuttu, ja toiset saivat jäädä odottelemaan. Hän, Söröpäri, oli kapteenikippari hänkin, pieni maanpaikka hänellä oli, Varanpään niemi, jonka hän itse oli pykännyt rakennuksiin ja jossa eukko ja lapset elivät sillä aikaa kun hän seilasi merillä, ja leuka hänellä oli kuin lankunpäästä veistetty ja vähän taitamattomasti liitetty muuhun naamaan. Hän oli niitä kapteeneja, jotka seilasivat niillä laivoilla, joihin toiset jo olivat väsyneet ja jättäneet, vuosivat tai mitä vikaa astioissa kulloinkin oli, elleivät olleet pelkästään ikälahoja ja vuosiloppuja, ja joilla, nimittäin kapteeneilla, senvuoksi oli se nimi merimiehinä, että satamainvälit heidän reisuillansa pyrkivät olemaan pitempiä kuin muilla: eihän sitä lahomahoinen alus liika nopeata jälkeä kynnä vesiinkään, vaikka ne ovatkin veteliä, eikä tuukkia myöskään pidetä täydellä uskolla ja friskeydellä semmoisen kuutto-arkun mastoissa, jonka saumat huokaavat kuin syntisen omatunto ja lotisevat kuin pahantekijän polvet kaakinpuussa, kun rikissä hiukankin humisee ja tuuli puhaltaa pilliä touveissa. Hiturin nimissä Söröpäri siis oli kapteenina ja leuanjärkä myöskin vaikutti kasvotaklingeissa semmoiselta, jonka puomipuu oli luovinkäänteissä ja sanakryssissä verkas, se oli melkein liika suuri muihin vaatimattomampiin kasvonosiin verrattuna ikäänkuin olisi tavalliseen priitankomastoon rikattu jahtipuomiseili, ja senvuoksi selvästi raskas hantteerauksissa ja liikuttelemisissa. Hyvän hoidon hän sentään aluksistaan piti, ja seilasi haaskoilla, jotka muuten olisi laskettu mäkeen, vielä vuoskausia ja kokosi tienstia retareille, ja omatkin asiansa oli hän, visu ja tarkka mies, hoitanut niin hyvin, että Alastalo oli hänellekin huiskaissut asioista, ja hän nyt Alastalon salissa parkinmerkitsijänä ja kävelemässä parkkikirjaa päin. Jos elän ja aika kuluu enkä kesken kuole, niin pääsen vielä parkkiakin kuljettamaan, kun se loppuu ja kajuutasta on tuoreuden haju hävinnyt, ja silloin on mukavaa, jos on osallinenkin aluksessa! ajatteli hän kävellessään ja tuumi tulevaisia. Ei Söröpäri suurta osaa kirjoittanut, eikä Alastalo sitä ollut odottanutkaan, kun hän Söröpärin oli käskenyt mukaan, mutta 1/32 osa oli kuitenkin tasalleen 1/32 osan lisä laivan kokonaiseen, varsinkin kun sen tiesi tismalleen maksettavaksi selvässä säästetyssä rahassa. Juuri 1/32 osan, niinkuin odotettu olikin, Söröpäri merkitsi parkkikirjaan nimikirjoituksensa jälkeen, leukajänkän loksahtaessa jännityksen jäljiltä löysemmäksi naamassa, niinkuin puomipuu höllemmän heitoille tuulen kynnen hellittäessä pultaanin pingoilta. Se kirjoittaminen oli niin selvä asia senjälkeen, kun oli huomannut Söröpärin istuvan salissa ja joukossa, ettei Pukkilankaan karvastellut pöydän päässä sydäntä nimikirjoituksen katseleminen ja osamäärän syntyminen paperille enempää kuin sen pillerin nieleminen, jonka lääkäri kuitenkin on määrännyt ihmisen nieltäväksi.

Kun Söröpäri oli saanut työnsä valmiiksi ja nimensä kirjoihin, niin seisoi jo hänen takanansa vuoroansa odottamassa ja tuolin selkänojon vaiheilla vartoomassa toinen pitäjän pienemmistä päälliköistä ja talottomista kapteeneista, Syöpäri, niinkuin edellinen oli Söröpäri, ja joka kirjoitti nimensä Alfred Erland Sjöberg, entinen Vännilän Alfred, Vännilän Hiskiaksen poika, Vännilässä hän vielä piti kortteeriakin, kun oli talvisin kotona, ja niinkauan kuin ei itse vielä ollut mennyt naimisiin. Keski-ikäinen mies hän oli, neljänkymmenen korvissa kohta jo, seilasi Langholman ja Isonpitäjän Urkolan Jonnia, Langholman toista kuunaria, virkun sirkku, pienenläntä mies sinisessä sheviottipuvussa, silmät vikkelät pienessä elävässä pääknupissa, ja vasemmassa korvalehdessä kultainen knappi kiiltämässä, korvalehtikin siro käheränkarvaisessa tukassa. Hän nyt, Syöpäri, seisoi Söröpärin tuolin takana ja odotti vuoroa päästäkseen kirjoittamaan, oli arvellut virkasäätynsä ja kapteeniasteensa vuoksi sopivaksi ja arvonmukaiseksi kulkea Söröpärin jäljillä ja merkitä nimensä ja osansa parkkikirjaan tarkasti Söröpärin nimen ja osamerkinnän alle, koska olivat molemmat kapteeneja, mutta Söröpäri jonkun vuoden vanhempi. Syöpärin Alfred oli tarkka mies tavoiltansa ja nuuka järjestyksestä, vaikka oli vain Vännilän poika ja palvellut taloissa renkinä ennen merille menoa. Koska hänellä oli hyvästi varvattu ja lukuvuorollakin huomattu pää sekä ulkopuoliltaan että sisävuoraukseltaan ja silmäpari sirkku asioiden kyttäimille niinkuin västäräkin nokka siemensirusten noukkimille, niin oli hänellä melkein jo kohta toisen merivuoden ja palvelukesän perästä Pukkilan laivoissa paljon äkättyä tallella sekä puurista että haminoista, ja selvillä päässä kuin katekismuksen läksy ja ulkoa kirjasta, kuinka ihmiset ovat hienoja keskenänsä ja karttavat kamfiilit toisiinsa. Niinpä, jos tahtoi nähdä moitteettoman miehen ja sinisheviottisen kapteenin ilman riskan varpua harjatulla munteerillaan, niin sopi mennä riikin konsulin konttooriin Lübeckissä ja nähdä Alfred Erland Sjöberg konsulin edessä pulpetin vieressä ja laivapapereita esittämässä. Ja niinpä oli nytkin, ennenkuin seisottiin tässä tuolin takana ja varrottiin säädyllisesti vuoroa, kävelty omalta tuolilta lähdettyä, tarkimmalla kurssinpidolla ja huolellisella jalanasettelulla ensin poikkimattoa ovensuussa muurin edustoille ja senjälkeen suorakulmaisesti kääntyen taiten ja tasavaroen sitä pitkosmaton selkää myöten, joka johti suoriltansa laattialla kirjoituspöydän eteen ja tuolinkarmin taakse pöydän edustoille. Ikinä ei Alfred Sjöberg horjunut siinä, missä oli menojen noudattaminen kysymyksessä, ja hän olisi kauhistunut itseänsä, jos hän olisi astunut silkalle puulle siellä, missä matot olivat levitetyt laattialle käveltäviksi. Oman täkkinsäkin kannella: saumatarkasti hän asteli niitä kahta lankun selkää, joilta matka kulloinkin oli alkanut, jotta miehet ja besättninki tiesivät, kuka kulki arvolla ja ketä oli toteltava laivassa, olkoon sitte kapteeni pienikin mitaltaan! Katekismuksen läksy poikana suusta ulkoa kuin silkas juokseva vesi, ja kapteenin paseeraus kannella kuin siimarihmalla tarkasti kävelty: kellossa vieterin kierretty veto ja ihmisen päässä opin talletettu tieto, niin kello käy ja mies kelpaa, viisari kulkee ja elämän paperi on linjeerattu sekä longituudiin että latituudiin! Alfred Sjöberg oli selväakkunainen mies, jonka maailma oli järjestetty, niinkuin merioppi määräsi, ja mikä ei sopinut loggikirjaan, se oli erehdystä ja kompassivirhettä, kunhan vain itse oli logaritmeistansa vissi ja käveli laattiata siitä, mihin matot olivat asetetut astuttaviksi ensin poikin- ja sitte pitkinpäin. Kun siis Söröpäri oli noussut pöydästä ja Syöpäri päässyt hänen paikallensa ja tuolille, niin mitä ajan haaskaamista ja ajatusten kallistelemista siinä enempiä enää tarvittiin, kun vaan sai varren käteensä, paperin sopivaan vinoon eteensä ja kyynäspään siihen tälliin pöydällä, jolta käsiala juoksi, niinkuin oli opetettu. Virkut, sinisenvisut silmät naulattuina kuin naskaliparin kaksi kiiluvaa piikkiterää paperiin, ja otsa, kaita ehkä ja kapeanlainen mitoiltaan, mutta hyvin sorvattu malliltaan ja selvästi sellainen kamari sisäpuolustoiltaan, jonka luuhyttiin, niinkuin kajuuttakoppiin erinomaisesti mahtuivat kaikki tarpeelliset ajatuksen mööpelit, mutta ei ainoatakaan enempää, otsa toimen tolkkua ja elon tirkettä vavahtelevana, sellaiset silmät ja tällainen otsa olivat nyt kallistettuina pöydän ylitse ja parkkikirjan paperiin ja »Alfred Erland Sjöberg» seisoikin lehdellä luettavana melkeinpä ripeämmällä nopeudella kuin itse Pukkilakaan ennätti oikein äkätä ja silminensä seurata, vielä vähemmin harmitella, vaikka mieltä sarvettikin ja sydäntä söi, kun muisti, että sama sojonperi ja miehenneulinkainen oli kuunarinpräkällään juljennutkin viime suvena kiiliä neljä Apenraden matkaa Itämerellä, kun itse oli Uskoineen kerjennyt ainoastaan kolme Lübeckin reisua (vaikka tännempänä Apenrade on kuin Lübeck, ei paljon mutta tännempänä kuitenkin, kukonaskelkin on matkan lisää, ja kun Lübeck on Apenraden takana, niin mikäs ihme siinä, jos Apenradeen kukakin nopeammin kuin Lübeckiin seilaa, lähteköönkin Porista, kun minä Raumalta, ja sanokoonkin viisastelkoon, että väliero matkoissa on tasittu, ja skarvattu pohjoisessa se, mikä etelässä knappasi!) Kerkesi Pukkila kuitenkin, joka siltään sentään myöskin oli nopea, varsinkin kielen ja myrkynkärjen kuljetukselta, pieneen pistokseen ja väkäsanan livaan, ennenkuin kynänterä oli terävässä kryssissään selvittämässä viimeisiä reimaritikkuja saitanokkaisella matkallaan ja laskemassa Hiskiaksen pojan tarkkapiikkisen nenäluun sihdissä suoriltansa sataman suihin ja osamerkinnän Apenradeen ja sifralukuun! Tiesihän sen kuka hyvänsä, eikä sen asian haistamisiin itseä tarvittu ja omaa hienoa Pukkilan nenää, ettei nuuka mies Vännilän Syöpärin kasvofasuunoilla suurempia parkinosia kirjoitellut, kuin minkä itse raskitsi ja omilla rahoilla jaksoi, ja että Vännilän tapisoidussa porstuan peräkamarissa (sen ylellisyyden oli Syöpäri kuitenkin malttanut kustantaa itselleen ja arvellut kapteenikipparin rangin mukaiseksi, että Vännilän entinen päätykammio oli tapisoitu kamariksi ja hänen talvikortteerikseen kotona!) että Vännilän porstuakamarissa oli ennen lähtöä ja takinkauluksen harjaamista järjenknupissa ollut vaakapuntarin nokassa joko kuudeskymmenes neljäs osa, niinkuin luultavaa ja melkeinpä vissiä, tai pahimmassa pyräyksessä ja ylpeyden kukon noustessa ahneuden orsille korkeintansa kolmaskymmenestoinen osa, mutta ikinä ei, ja unen varastamillakaan ja vahtaamattomilla varomattomia ja kuudettatoista osia! Pisteliäästi lykkäsi siis Pukkila kielenpäästänsä sanan ja piikinodan, ennenkuin Syöpärin kynä oli rivin päässä ja myöhäistä krääkäistä. »Sinä tietenkin kaikitenkin merkitset parkkikirjaan täyden neljänneksen, koska muutenkin neljästelet aluksilla, niin että valittavat Apenradessa möljiänsä, kun ne eivät kestä sinun kiiruitasi ja kolauksiasi!» kysyi hän ja silmät pelasivat fioolia. Viimeiseen vihjaukseensa tiesi hän kätkeneensä karvastelevimmat suolat, sillä totta oli ja sen tunsivat salissa kaikki ja asiasta käytiin vieläkin keräjiä Apenradessa, että Syöpärille oli hänen viimeisellä ja neljännellä tämän suvisella matkallaan sattunut malööri ja hänen elämänsä ensimmäinen merihaaveri, ja hän lonsottanut palasen möljäkivitystä kaijin syrjästä, kun reitille lensatessa touvit olivat odottamatta sekaantuneet peräpuomin plokeissa ja tuuli samalla puskenut pahankurisesti ahterista ja tuupannut Jonnin kovemmalla rytinällä möljän kylkeen kuin oli tarkoitus: kuunari itsekin oli saanut rysäyksessä puksprööttinsä poikki ja jälkiä etustääviinsä.

Sjöbergin kädessä viivähti kynä juoksullaan sen sekunnin osan ajan, jonka hän tarvitsi johtaakseen muistoonsa sen meriopin määräyksen, joka käskee pysymään manööverissä kylmäverisenä ja sitomaan ensin sen touvin varmasti naakeliin, joka on käsissä ja vasta senjälkeen katselemaan, mitä seuraavalla köydenpäällä tehdään. Hän kirjoittikin siis häiriintymättä kirjoitettavansa loppuun, ennenkuin vastasi Pukkilalle, ja merkitsi nimensä jälkeen paperille, niinkuin oli kotokamarissa asian selvittänyt päässään ja ajatuksissaan päättänyt: 1/32 osaa. Tietenkin oli Pukkilan pilkanpiikkailu häntä hiukan riipaissut ja hivenen hetken oli päässä kiehahtanut heilahdellut, että kirjoitankos kiusallakin 1/16, niinkuin sinä itsekin isottelet, mutta muisti samassa, että satamaa ei saavuteta suorimmalta siimalta, jos laskee aluksen tuulien pyyhkimillä sinne, jonne on merillä puuskan kuri ja myötämäki, vaan kiristämällä keulapuuta tuulta likelle ja tuukkitikiltä sinne, jonne on rahtinsa sluutannut ja jossa speciaalikartan mukaan on kompassisträkillä määräsataman suu odottamassa, sekä pidätti kämmenpidolla ratin korvan liirumeilta! Tyvenesti hän siis ja pännänvarren värähtämättä kädessä senkään vertaa kuin langan torko toimellisen äidin hyppysissä silloin kun puje on saatava neulankärkeen ensin, ennenkuin on aika katsella, mitä vauva parkuu täyttä kurkkua vakussa, tyvenesti hän siis vain ja silmänvilaustakaan lainaamatta sivulleen ja härnääjään pöydän päässä, kirjoitti paperille sen, minkä alunperin oli ajatellutkin, ja Pukkila sai lukea, karvasteliko se sitte silmään vai tikuttiko muuta omantunnon ja kateuden paikkaa, yksinkertaisen 1/32 osan siitä, mihin se oli kirjoitettu ja merkitty. »Minä maksankin osani omalla rahallani, enkä velaksi!» virkahtivat ohuet huulet kuitenkin kuivan totuuden, kun työ oli lopussa ja kynänvartta laskettiin takaisin vaajalleen: saakoon karpalon maistettavaksen, jos se sitte on hyvä tai makea purtavaksi, ajatteli Sjöberg, nyt jo selvillä siitä, että hän oli närkästynyt, sekä lisäsi maun parantamiksi ja näpsäyksen terästimiksi vielä, kun jo oli toimensa suorittaneena nousemassa pöydän edestä ja lähtemässä takaisin paikoilleen ja tuolilleen maanpuolella salia, pienen muistutuksen suvireisuistakin ja Saksan matkojen lukumääristä. Silmät vilahtivatkin hieman teräksisesti, kun hän sanoi, ennenkuin lähti pöydän vierestä: »Minulla ei Vännilässä ole maita ja heiniä korjattavina, niinkuin toisilla ehkä ja eräillä muilla, eikä tarvitse senvuoksi maata laivoineni ja laiskotella kotorannassa sillä aikaa, kun yksi Saksanmatka kuivaa suorittamattomaksi suvessa, niinkuin taaskin eräillä ja toisilla ja muilla!» Ei Sjöbergin tarvinnut arastella kenenkään edessä, sillä hän ei ollut killinginkään velassa ainoallekaan pitäjässä, eikä meiningeissäkään sinne käsin, eikä hänen myöskään tähän päivään asti ollut tarvinnut kärsiä kenenkään hyppivän nokilleen, ei Pukkilankaan, vaikka isosten joukkoon kuuluikin ja hänellä olikin lihava talo ja laiva-osiakin, joskin velatkin tunnettiin ja paremmin kuin arvattiinkaan! Se oli loukattu ja nenänpäällään närkästynyt, mutta puolestansa vastannut ja ö-kirjaimeen saakka asiansa sanonut ja tehtävänsä toimittanut mies, joka Sjöbergin askelin nyt käveli takaisin pöydästä ja asteli tarkalleen saman reitin kuin tullessakin, ensin pitkosmattoa muurin kulmaan ja siitä suorakulmaisessa taitteessa poikkimattoa myöten omalle tuolille istumaan. Ei linkkuveitsikään uriansa vaihtele ja saranoillansa huikentele, kun se toimen ja veistämisen jälkeen taitetaan kokoon ja napsahtaa kiinni ja pistetään taskuun.

Pukkila oli saanut jäädä ajatuksinensa ja näpäytettyine nenänpäineen istumaan pöydän päähän. Tietenkin karvasteli mielessä Syöpärin ja Vännilän Hiskiaksen pojan, joka sentään oli ainoastaan kuunarin kapteeni ja ensimmäisen merivuotensa hänen puurissaan palvellut, näräys ja huuditon kynnen kraapaus, ja kaiveli sekin sydäntä, kun ajatus, ennenkuin itsekään oli asiata äkännyt, oli nopeasti ollut laskutoimissa ja nyt selvänperillä siitä, että Syöpärin ja Söröpärin kummankin pieni 1/32 osan murene oli yhteensä kuitenkin täysi 1/16 osa aluksesta, ja kun siihen lisäsi Lahdenperän varhemman 1/16 osan, niin oli auttamattomasti Alastalolla taas 1/8 osa parkistansa kirjoissa, eli ennen Lahdenperän tuhtaamista kirjoittamatta olleen puolikaslaivan neljännys merkittynä ja lakifastana. Kurkussa krapisi harmi, mikä oli sitä karsompi ja kräkisempi nieltäväksi, kun selvästi huomasi, että Alastalokin oli kerjennyt päässänsä ja sormissansa laskemaan saman asian ja piti neljästä kämmensormestansa kahta suoraltansa ja nimetöntä puolsuoriltansa pöydän kannella ja ainoastaan pikkusormeansa enää kokonansa pivon pohjan ja pöydän reunan varjoissa. Jokos kohta nimetönkin oikeentuu kokonansa ja kolmelta nikamaltansa pöydille ja vain pikkusormen vaivainen jää koukuntaitteisiin ja hävyn suojiin kämmenen piiloihin! ajatteli hän kidutti itseänsä, kun samassa Haukisten Iso-Franssi oli ilmestynyt pöydän vierille ja rehenteli ennen istumista.

»Vieläkös täällä on tämmöiselle pojalle kirjoittamisen ruumia!» rullasi salissa, kun keski-ikäistä vähän nuorempi mies, selkä kuin mastopuun salko, rehtaviltaan röyhisteli puolpäätänsä pitempänä ja ruumismajoiltansa leiviskäisempänä vain kolmen kyynäränsä mittaavan ja kaksitoista leiviskäänsä kantavan Alastalon vierillä. Tähän asti hän, Haukisten kuulu ja remukas isäntä, oli istunut suhteellisen hiljaisena ja vaivihkaisena miehenä meriseinän puolella ja akkunan pielessä nuorempien joukossa ja Evaldin vieressä; oli senverran vanhempia paikalla ja hän lähtenyt tällä kertaa raitistukkaisena kotoa, ja oli sitäpaitsi Langholma, hänen muinainen holhoojansa ja äidinpuoleinen langosenonsa salissa, joten hän senkinvuoksi oli pysynyt siivosuisena siellä, minne oli mennyt istumaan tullessaan ja säilytellyt jäseniänsä niinkuin järkeänsäkin aisoissa ja ohjasperien pidätyksissä. Sittemmin oli hän kuitenkin käynyt toisten joukossa hänkin sekottelemassa lasia kertansa totipöydän vieressä ja vahvistuksilla myöhemmin myöskin, ja Haukisten luonto alkanut kirvotella juhlallisuuden kapaloita yltään ja veri virkistyä omille juoksuillensa ja heitoillensa suonten putkissa taaskin. Niinpä olikin Haukisten Franssi nyt ilmestynyt täytenä Haukisten Franssina pöydän vierille, astellut salin poikitse akkunavieren pieliltä pöytää päin sillä painolla ja pulskeudella, että laattiapalkkien piti tietämän notkumillaan, kuka oli kulkemassa ja kursailematon poika permannoilla parkinmerkinnöille menossa. »Kelpaakos Haukisten isopoika pappojen pariin ja Haukisten Franssi leiviskämiesten föliin ja laivaretarien joukkoon!» kerskaili hän ja pöyhisteli pyöreätä rintaansa sekä istahti tuolille, niin että mahongissa rytisi ja ryskähteli kuudentoista julkean leiviskän alla. Hanhensulka oli samassa haettu kouraan: »Vai tämmöiselläkös kapineella ja linnunruodolla muka on kirjoitettava neljäsosa parkkilaivaan!» ylvästeli hän ja taivutteli höyhenluuta kourankoparassaan, joka kyllä oli miesmäinen kooltaan ja kuparinpunakka näöltään, mutta pehmeä kämmenpuoliltaan ja sämpyläihoinen pitelyiltään. »Kestääkös tuommoinen edes miehen sormissa!» nauroi hän ja läjähytti isoäänisesti olkansa ylitse vieressä seisovalle Alastalolle, joka kätki nousevaa harmiansa pyyleviin pieliinsä ja nenänpään herääviin punotuksiin: »Hopeaisen pännänvarren olisit saattanut rustata taloon, ellet minulta tahtonut lainata, kun kerta käsket miehiä kokoon tämmöiselle toimitukselle! Johan käden ihokin häpee, kun hanhenkarvoja täytyy pidellä silloin kun parkin osa on kirjoittamisissa ja laivanneljännykset kysymyksissä!»

Pukkilalla oli kieltämättä nyt hauskaa, vaikka parkinneljännyksen mainitseminen kyllä sittenkin säpsähyttikin veriä, vaikkei kehua todeksi uskonutkaan, hänellä oli kieltämättä hauskaa, ja Haukisten Franssin jutut, niin liemettömiä kuin olivatkin, virkistävää korvanruokaa kuulustella kaiken edellisen salaharmin ja mielennielemisen jälkeen ja lääkkeeksi. Neljäs osa!? ajatteli hän kuitenkin ja epäili ennenkuin silmänsä oikein pelaamaan päästi pöydän päässä. Mistäs hiivatissa sinä semmoiset rahat enää irti saisit ja lainaksi, kun olet jo omasikin juonut ja metsäsi myöskin? kysyi hän ja tutki päätänsä sekä ihmetteli epäluuloisesti aivoissansa, mikä tässä sittenkin oli totta, parkin penteleen neljäsosako vai Franssin voitavuudet ja mukavan lervipuheen irvet, mene tiedä?

Alastalolla sensijaan olivat karvat alkaneet ilmeisesti kuumeta, vaikka nahoissansa täytyi itsensä säilyttää, ja pitää naama näköpuoleltansa happamiltaankin sopuviuruilla. Mokomakin penska ja viinasieni, joka oli täytynyt laahata tänne vanhan rikkaan nimensä ja mahtavan isävainajansa maineennäön vuoksi, vaikka itse oli tyhjä mies kuin seipääntanko alastomana saralla senjälkeen kuin variksen peljätys on riisuttu sen yltä sätkimästä! Vai parkinneljännyksiä vielä, kun jo talokin on nelistyksillä ja karkumenoilla läpi kynsien paralta niinkuin kolmastalvi varsa maitoparran hoimilta ja tuttivauvan ohjasholteilta! »Odotetaan nyt maksupäivää ensin ja datumia, jolloin laivanosan on oltava pöydässä selvänä rahana ja parkinneljännyksen setelikultana, ja katsellaan sitte vasta ja senjälkeen, minkävartisilla kynätikuilla minun on kuitattava sinun likviidisi, kultapännän kiiltävilläkö vai siimaa hutkivilla!» virkahti Alastalo siis vain kuivankarmeasti Haukisen ylvästelyihin ja huudittomiin isotteluihin, mutta rypisteli samalla silmäkulmiaan, kun ajatteli, mitä peliä tässä oli pidettävä, ettei hullu mennyt merkitsemään järjettömiä ja koko paperi tullut pilkaksi ja ihmisten nauruksi. Pukkilakin seuraa silmineen kuin haukka, mitä tapahtuu! huomasi hän ja ymmärsi, että nyt oli oltava varuilla ja valmiina ennenkuin pilla oli sattunut ja parkkikirjassa präiskäys, jota ei siitä pirukaan tahkoisi pois, vaikka tahtoisikin! Käskin hänen, koko Haukisten mätäpojan tänne ihmisten tähden vain ja sitävarten, että hän vielä kulkee tietämättömien silmissä isosten nimissä, vaikka on laho sisuksiltansa kuin metsän korvessa kuusen traakki, jonka pinnoissa ei enää ole eheätä paljon muuta kuin parkin kuori, käskin tänne sulilta juoniltani ja sillä viekkaudella, että isosten joukkoa lisäisi vielä yksi näkökokoinen pitäjässä ja heikompien usko ja friskeys vahvistuisi, ja nyt saan seistä tässä ja henki kurkussa vahdata, ettei raato ja rommisäkki pääse kuustoista leivisköinensä kierimään yliniskoin ylleni ja parkinkirjaani ja Pukkila saa naurunainetta koko talveksi! Nimiksi vaan ja osanmurenen merkitsijäksi ja yhteisen kurssin rohkaisijaksi minä liikaviisas hänen tänne haalasin, mutta kukas siitä vastaa, jos hullu nyt pistää juoponsanansa tosiin, ja nimen jälkeen pääseekin paperille ja tepasteluille sekä sifroin että kirjaimin 1/4 osan härkänen jonkun hyttysen ja 1/32 osan viitteestä, niinkuin minä pääni lapsellisessa paikassa olin salassa odotellut ja tietämättäni toivonut? »Kyllä hanhensulallakin nimensä paperille saa, kun vain osaa kirjoittaa nimensä!» hämmästeli Alastalo kuitenkin alkamaansa nuottiin ja pinnoiltansa levollisena, kun hän olan ylitse silminensä seurasi, ja tarkasnakin, Haukisen toimia ja hieman hitaanpuolista työnvähtiä pöydän edessä: kirjoittaminen ei ollut Franssin vahvoja puolia.

Terävä se silmäpari kuitenkin oli, joka Alastalon kohdalta tällä haavaa seurasi nimen muodostumista paperille, ja käsivarren pito hänellä oli ilmeisesti samallainen, kuin merillä ja peräpakalla kapteenilla, kun hän vierestä ja silmäkulmalta karsastellessaan, kuinka ratinpyörä rattimiehen kourassa lerppuu, varoten katsoo, millä rynkämällä on kovempi käsi tarpeen sarveen ja siepattava tämmiin se, mikä piuvii! Haukiselle oli sentään itsellensäkin ilman vieraan apua tullut oikeassa paikassa uskon puute, ja vähän myöskin taito alkanut reistailla sormissa ja nousta pystyyn aivoissa, kun tuli osamerkinnän vuoro ja olisi ollut kirjoitettava murtoluvun puumerkki ja numeroriitinki kaksitapulisena paperille. »Kirjoita sinä itse sitte: oma paperisikin on!» sanoi hän sähähti melkein äkäisenä Alastalolle, kun lyhyen seisauksen ja ajatuksen vartoomisen jälkeen huomasi pännän terinensä joutuneen kuin kynnyksen eteen, jota ei selvittänyt noin vain pitkin ratia kävellen. Väliajalla hän jo oli kerjennyt tarkastamaan paperia ylempääkin, kuinka muut olivat kommervärkkinsä kirjoittaneet ennen häntä, mutta ei siitä isosia viisastunut, sillä toinen oli riitannut välitankonsa vinommin ja toinen pystymmin, ja Langholman murbruuri vaakasuoraan, eikä esimerkkiä saanut mistään. »En minä kaksivuovinkisia hotelleja ole taloonikaan pykännyt, enkä rupea konsteille ja laarin riitinkeille paperillakaan!» sanoi hän ja nousi pöydästä sekä lykkäsi hanhensulan Alastalolle vieressänsä. »Istu sinä ja kirjoita puolestani, koska olet kaksipalvoinen leualtasikin, kahdeksas osa: muut todistavat!»

Alastalo hymähti ja otti sulan vastaan. »Vai jo romahti puolet alaspäin?» naurahteli hän valmistautuessaan istumaan vapaalle tuolille. »Täytyy kait minun pitää kiirettä nyt, ettei hurise samaa kyytiä toinenkin puoli ja jää minulle kouriin sama kiskottava, kuin Heisalan Aakustille nuotalla, kun hän kesken vetoa rupesi niistämään nenäänsä paatissa ja nuoran touvi silläaikaa sierasi sen menon partaan laidoilta aukkomeren pohjiin! Kuudestoista osakos nyt siis sitte kirjotetaan?» kysäsi hän vähän pilkallisesti, senjälkeen kun oli saanut paperin sopivasti eteensä pöydällä: oli varmempaa nyt kuitenkin, kun oli hanhensulka omassa kädessä eikä enää hullun Haukisen! Mistäs sinä siihenkään sentään luulet rahat saavasi, mies! risteili kuitenkin hänen ajatuksissaan ja käsi empi, ennenkuin lähti liikkeelle paperilla. Talo jo ennen räystäitä myöten ja korsteenipiippujen tasalle velassa Langholmalle, ja isännällä pääknuppi selvänä ainoastaan kahdeksantena päivänä viikossa!

Nyt oli kuitenkin jo Langholmakin pöydän vieressä: oli lähtenyt keinutuolilta ja tullut lähelle. »Minä luulen, että sinun on paras merkitä kolmaskymmenestoinen osa laivaan, jos merkitset!» sanoi hän vakaasti Haukisten Franssille, mutta niin matalaan, etteivät sanoja kuulleet muut kuin Pukkila ja Alastalo, jotka olivat vieressä. Ja odottamatta Haukisen vastausta, lisäsi hän Alastalolle: »kirjoita kolmaskymmenestoinen osa hänelle, niin se järjestetään!» Langholma palasi takaisin keinutuolille istumaan. Emma-vainaan vuoksi menköön tämä kerta vielä! ajatteli hän, ennenkuin lykkäsi keinutuolin taas liikkeelle. Haukisten Emma ja Franssin äiti oli ollut Langholman orpana ja jos joku muisti vanhoja asioita, niin hän tiesi, että Efram ja Emma olivat olleet rippikoulutovereita, ja että jotain herkkää oli Eframille jäänyt Emmaa kohtaan koko elämän ijäksi, jopa pojankin osalle, vaikkei naimista ollut aikoinansa syntynyt, koska Eframin isä oli ajatellut toisin. Hullusti on pojan laita, eikä häntä paremmaksi saa! ajatteli Langholma keinutuolin kamman hiukan huokaistessa hänen aliansa.

Haukisten rehevyys oli nyt tosin hetkeksi lyöty lommolle, mutta kauankos ämpärinkään vedet pysyvät ankkalinnun niskahöyhenillä! »Merkitse osanmurene sitten!» sanoi hän Alastalolle, kun ensimmäinen hämäys oli nielty ja selkä ravistettu. »On Haukisten isopoika kokonsa kokoinen, vaikkei tikun ristiä merkitsisi laivaparkkiinne!» paisutteli hän harjaansa. »Ja tiedä Alastalo: silkassa kullanlantissa latookin rusthollari-isäntä akumenttikapteenin pöytään laivarahat, kun tarvitaan!» ylvästeli hän jo täytenä Haukisena ja Haukisten Franssina taaskin.

»No, ei raha haise, jos se sitte on kotoisin rutshollarin tunkiosta siepattu tai meren hopeasta: kyllä sinunkin rahasi kelpaavat, kun ne vaan päivälleen tulevat pöytään!» Alastalon äänessä oli pieni harmin särö, sillä huudittomuus on kuitenkin huudittomuutta kelvottomankin suussa. »Vaikka, jos sinun rahasi tunkiossa ovat, niin kyllä ne sinulta tunkioon jäävätkin, sillä ei rengin tadikko niitä sieltä isännälle ongi, ellei isäntä itse ole muljaamassa!» näsäytti hän siis toisen poikamaisuutta, mutta alkoi samassa kirjoittaa osaa, koska Langholman sana oli takana, ja jokainen lisä lisää.

Pukkila istui pöydän päässä ja imi huulipartaansa melko sekotetulla mielellä. Miksei! ja miksei? pureskeli mieltä kuin ahneen saksiparin kyllästymätön kita teräshaukkaamillaan verkaa kraatarin pöydällä: liuskasi sujansomasti ja ranteimen taidoilla kaarenmallia vyötäisjuoksun norjansolakoilla ja sirosauman suikuville viuluvedoille, mutta häiväsi myöskin sudennälässänsä armotonna leukalevällään ja narskusuin rahankallista sarkakultaa niinkuin kirposi pehmoviltaan kajoomatonta kangasvaatetta jokaiselta pakkapingan pyörähtämältä piiloiltansa ehoissansa pöydänpinnan teuraspenkeille! Miksei saanut Alastalo tyviksensä ja lihavan sielunsa suolaksi ja terveydeksi niellä harmin ruotokalaa ja hävetä paksun vatsansa pohjia myöten Haukisten hävyttömän ylvästellessä ja kukotellessa pöydän edessä kuin saliin talutettu sonnivasikka sontimillansa, ja miksei suonut kristillisestä sydämestä ja lähimmäisen rakkaudesta samaiselle Haukisten pojalle ja kukonpenikalle kaiken sen opetuksen ja oijennuksen ja vaikka kymmenen siiman siemaukselta vielä kipeämminkin suomittuna, minkä hän suinkin vain äsken sai nuuskan mauksi Alastalolta sieraimiinsa, miksei, sanon ja ajattelen, kummallekin jumalan suomilta hyvästä kädestä ja nahkaihon karvastelevilta maistumilta! Miksen soisi hyvän raippaa sille, joka sitä ansiosta ja terveydekseen saa, mutta mitä varten tarvitsee asioiden loppua voitelemisiin siellä, missä selkä saisi jäädä tuntemaan karvastelujaan? Langholmakin lähtee kävelemään keinutuoliltaan ja tulee pöydän viereen: mitä asiaa hänellä tänne oli, koska kirkonkirjojen mukaan sekä Alastalo että Haukisten varsa ovat myntejä miehiä ja oman nenänsä niistäjiä? Alastalolla nyt taas ne tuuman korttelin mitat parkin kölin oijennukselta paperilla ja Langholman takaamilta niin varmoina, että tuhasee nenäänsä, ja äskeiset pienet harmin ähinät ovat puhalletut ja lääkityt kropasta; ja Haukinen, sillä raadolla ja polska-Franssilla on nyt sittenkin, kaikkien pienten kolhausten ja unohdettujen nenännäppäysten jälkeen se parkinosa kirjoissa, jonka minä korkeimmiltaan olin rohjennut raskita, jos pisimmällä menin, ajatella merkitä Evaldin ja pojan nimiin, jos ärsytettiin ja muutkin nuoremmat kirjoittivat. Pukkilan silmät mittailivat halveksuvasti Haukisten isäntää selkäpuolilta, kun tämä kädet housuntaskuihin lykättynä ja yhtä rehevillään kuin pöydän luokse saapuessaankin nyt oli menossa laattialla kirjoitustoimilta takaisin paikoilleen Evaldin viereen ja nuorempien joukkoon. Vellava ja rehevä kuin hyötykuusi vehkasuolla! ajatteli hän ja harmitteli, mutta sisuskin ja sydämenlahot yhtä mädät kuin samassa paskakuusessa! lisäsi ajatus paheksuvan lohdutuksen. Kantaa tuossa samassa heilavassa selässään täystynnyrillisen viljaruista juoksujalkaa myllynsä tikkaita, sieppaa säkin kuin leikiltä, mutta lykkääppäs sama roima työhön, niin puolessa tunnissa on käsi puuttunut kiveksi, jos on kiskottava auran kurkea savisaralla! Isä, kitupiikki ja Emman kade keräjöitsi elämänsä ijän Langholman kanssa jokaisesta raja-aidan seipäästäkin ja jokaisesta kiiskenpojastakin Langholman nuotassa raja-apajalla, mutta poika lainaa tuhannen tuhannen niskaan samalta Langholmalta, reijaa ne isäntävuodet, jotka isä keräjöi, ja maksaa hotelleissa samat tuomarit pöytäänsä, mitkä isä aikoinansa pestasi palkoillensa lakitupiin, ja mitkä setelit eivät kulu rommeihin, niillä hän sadan riksin papereina sytyttää piippuvalkeansa, jottei tarvitse itse nostaa talonpojan takamanttaaleita tuolilta ja imeä seisoviltaan kynttilän liehaa piipun suihin niinkuin laihapöksyisemmät herrat ja syötingit!

Pukkilaa vinotti ja karsasti taaskin niin sydämen selkäsyrjiä myöten, että rupesi juljettamaan jo paljas katsominenkin ja silmän haaskaaminen heidän papereihinsa ja kirjoittelemisiinsa: Alastalokin puhisee ja punottaa ja laskee osia yhteen niin hartaasti, että pää rytisee, on tarkkaa miestä kuin olisi sielu paikattavana tai noukittava palasittain kokoon ravistunut kiulu, jonka laudat ovat varisseet hajalle ja pudonneet uurteiltansa! Ja siirsikö rääkätyn silmän Haukisten Franssin huudittomilta selkäpuolilta tai Alastalon Hermannin vaarallisilta otsakansilta tai parkkipaperin kriipustuksista ja murtolukujen harmeista, niin mitä näki, ellei Eenokin väärää piipunnysää ensin Eenokin vielä vääremmässä leukanykässä ja sen sivutse Lahdenperän leveätä nenänaurista lautamiehen vielä leveämmässä naamataulussa ja senjälkeen Härkänientä kuin hurskasta keruubia, piippu hampaissa kyynäräkeppinä, ja hartiata selässä peltosaran leveydeltä! Ja seljemmällä laattian aukeoilla, kukas siellä, ellei Langholma ainaisessa keinustuolissaan ja ainaisine poskipartaparakraafeineen kasvojensa kaksiposkisen lakitaulun kummallakin puolella! Käveli äskenkin taas kuin kirkontorni ja tapulirakennuksen kellokastari laattioilla astelemassa ja naputtelemassa etusormen luunystyrällä pöydänkanttiin: Haukisten pojalle 1/32 osa parkista, minä vastaan! Ja niin tasuseksi ja niin matalaksi asetti pasuunansa, ettei sanaa tarvinnut kuulla salissa muiden kuin minun ja Alastalon ja Haukisen itsensä, vaikka kaikki ymmärsivät ympärillä, mitä varten oli kävelty ja mitä käyty pöydän vieressä sanomassa! Sen vielä voi antaa anteeksi ja sen kärsii, että ihminen hihkasee ja kiljaisee kiukuissansa ja polkee potkasee vaikka tasa-anturalta sanansa voimaa laattiaan, mutta kun toinen pysyy kreivinä vihassakin ja painaa suuttumuksen sanatta muun ihmisen kyntensä alla latuskaiseksi kuin lutikan, niin se on liikaa ja se suututtaa ja se saa veren vapisemaan silläkin, joka suo lutikalle ja lähimmäiselle lutikan osan! Kuka Langholman on pestannut pitäjään meitä muita isosemmaksi ja tietämään sen, koska Haukisten poikaa on asetettava ihmisiksi ja suorittamaan niistämisen siten, ettei toisten tarvitse huomatakaan ketään niistetyksi, jolleivät tahdo!

Ja menestystä pitää tuommoisilla ja tuonkasvoisilla olla, vaikkeivät sitä haekaan: tulee luokse, kuin naishempi, jota ei pyydä, mutta löytää itsensä tykö ja antaa hyvänsä sydän suomaltaan! Kuinkas kävi Pietilänkin asiassa? Peri ensin oman talon osaltansa, sai naapurin, kun nai tytärperijän, ja kolmas talo putoo helmoihin kuin lykättynä ja koko kylä on yhden miehen käsissä ja viimeinen Efram vasta täysi Langholman Efram! En sydänkerän karvastelematta saata muistella asian juoksua! Juovat kuin hullut Pietilässä, ajavat isäntä ja emäntä yhdestä puolesta ja saman putelin viinavillissä halot pystyssä kruununvoudin virkamatkoillaan talosta ja käsittävät Langholmaan. 'Kuinkas sinä tuommoista kärsit ja petoja naapureina kylässä!' kysyy ensi sanoikseen isännältä, kun tupaan pääsee ja saa kirjurinsakin ja nahkasalkkunsa turviin. 'Minkäs suden tekee, kun se ulvoo veräjän takana!' vastaa Langholma, joka isävainaan ajoilta asti ja omilta kokemiltaankin tiesi, että halot vinkuvat helposti aidan ylitse naapurin puolelta juomaviikkoina. 'Mutta luikkuhan on sinulla seinälläsi, ja sudelta kärvennetään lyijyllä karvat, kun se rohkeaksi rupeaa ja tulee veräjän raoille haistelemaan!' vastasi kruununvouti, joka kiukkuisena oli äkäinen mies ja joka oli yksien kestien kokemilta saanut tarpeensa Pietilän pidoista ja halkopaiskeista. 'Lakihan on selvä!' sanoi hän ja haki salkkunsa tulisen vilkkaa pöydälle. 'Langholmahan on rutsholli ja Pietilä sinun akumenttisi, ja jos akumenttisi on kelvoton, niin rustholli saa lunastaa akumenttinsa ja laki sanoo amen!' Nahkakantinen lakikirja olikin jo pöydällä ja plarattuna ja pykälä Langholman luettavana kruununvoudin sormenkynnen kyntämiltä. Ei tämän jälken tarvittu kuin viisivuotinen keräjänkäynti, niin ikämuistoinen ja isäntäpolvinen naapuririita Langholmassa oli lopussa, Langholman Eframilla koko kylän lääni haluissansa ja Pietilän väki asumassa ja rikeeraamassa Palttilassa. Se siinä väkä olikin tikun päähän ja pirun lisä troppiklasiin, että Palttila tulee myyntiin juuri samaan tinkaan kuin Langholma lukee keräjäsalissa tuomarin edessä lunastusrahat Pietilälle pöytään ja Pietilä ajaa suoraan keräjiltä Palttilaan ja huutaa talon, ja minä Langholman sijasta saan kuin pirun lahjana ristin ja elämänikäisen naapurivaivan raja-aitani taakse! Jos nyt Langholma lääkettä tarvitsikin omantuntonsa nahkaan ja hipiäisiin, kun potki toisen taloltansa ja mailtansa, jotta omat ruumat tulivat avarammiksi -- sitähän hän oli surkuttelevinaan ja neuvoi itse keräjämäellä Pietilää, että aja nyt Palttilaan, niin saat paremman paikan itsellesi kuin Pietilä olikaan ja vähemmällä rahalla! -- jos Langholma siis välttämättä lääkettä ja silityksen palsamia tarvitsi omantuntonsa säämiskähipiään, niin minunkos niskoilleni juuri ja minun rasituksekseni piti hänen naapurinsa ja rakki hänen lahkeistansa tulla! On järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen menestyy kunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy tapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa ryysyille, muusta kurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu! Toisella on Langholman naama ja toisella ei, ja Langholman naamasta saa täräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa leukoihinsa ja lujasti! Minä osaan ohjata hevosen ja Mustani, ja pitää hänen sekä hengessä että smirnassa, tarvitaanko kaapakarua jäällä tai uljasta harjaa pitoporstuan edustoilla, eikä se suurempaa taitoa kysy, kuin että osaa pitää kouransa kovana silloin, kun se on pidettävä kovana, ja myöntävänä silloin, kun sitä on pidettävä myöntämisen kehoituksilla! Minä osaan ja ymmärrän ottaa hevosesta irti sen, minkä hevosesta irti saa, ja Langholma, sen minä olen nähnyt ja huomannut, Langholma on pehmiä mies minun rinnallani ohjaksissa! Mutta ihmisissä, pentele, ihmisten kuolasperissä hän on raato ja peto, hänellä ovat ruppeukset niissä kuin pihdit, ja auta armias, me tanssimme, tanssimme jokikinen, minäkin tanssin, tanssin varvastanssia nätisti paikallani, kun hän pidättelee, ja kurotan kaapaa, kurotan totisesti kuin henkeni edestä, joka jäsenen pötköltä ja vuohishukin kimmaamilta, kun on lupa pyyhkiä, kilpa tupruu ja ohjassuitset kirivät viulunkielten viuhumin suupielissä: paremmin, paremmin Musta, ja vieläkin paremmin! On se jumalatonta ja vielä karvasempaa, että yhtä lykäsee ja hän istuu elämänsä kuin myötämäessä ja reen perillä ja antaa jalasten huilia, minkä anturateräksissä on liukulautaa, kun toinen saa kiskoa elämänsä kitisevää puurekeä kuin vastamäkeä, minkä rintaluut kestävät ja nahkaruomat pitävät! Ajaa toisen ja naapurin hänen perintöpelloiltaan ja talon saveltaan pelkillä pykälillä ja rahanmammonan maksuilla, ja lihoo taloiltansa naarmunrispaakaan saamatta omantuntonsa nahkoihin äveriöitymisensä palkaksi, tai pahan sanan kurantripauksenkaan pärskymättä hänen harjatuille jakuilleen ihmisten puheissa, kun itse on hurskas ja surkuttelee sitä, mistä on rikastunut, ja lääkitsee neuvonpaskoilla, vaikka hyvilläkin, sitä, jota on täytyessä potkinut, ja kun toinen on tyhmä selväpäisenä ja tyytyväinen tapatessaankin ja menee muillekin kehumaan tarpeettomia ja kiittelemään jutuissakin semmoista, jota kukaties sopii ajatella mielessänsä, mutta ei koskaan sanoa muitten kuullen, ja hoilaamaan mailmalle, että hyvin kävi ja paremmin sai ja jaksaa kuin kutu suolassa, ja että onni potkasi perseeseen, kun keräjät antoivat tauluun, ja että nyt saa juodakin rauhassa, kun ei ole kärisevä naapuri nurkissa marisemassa ja matoluvuilla eikä tarvitse haaskata halkojansakaan piha-aidan taakse, jos joskus hiukan hihkasee kotonansa ja kirkastaa kurkkua kotomäellä! Semmoinen Langholma on, että hän linjeeraa asiat, niinkuin maailma olisi plankkia paperia hänen edessään, ja muutkin vasta hänen riitinkeiltään äkkäisivät, että kas noin, tuolla tapaa vasta tulivatkin krunteilleen kulmakivet pytingissä! Menee nytkin ja konteeraa näyttää sormillaan, mitä Haukisten pojalle kirjoitetaan parkkikirjaan, eikä kukaan pane pahakseen, vaan kaikki tyytyvät, Haukinenkin, ja Alastalo nyökäsee, ikäänkuin olisi kuorman kivi hartioilta varissut! Hyötyykö hän itse asiassa, sitä ei kukaan kysy, eikä hänelle sitä viaksi lueta, niinkuin monelle muulle luettaisiin, jos hyötyykin, niinkuin juuri Pietilän asiassa: pidetään, että kas vaan, rattaat vierähtivät varhoilleen! Menisin minä ja sanoisin Lahdenperälle, että laita aitasi pois ja Vaarniemi on minun, niin kyllä pitäjässä elämä nousisi! Tietää nyt tämänkään Haukisten jutun? Se tunnetaan, että talossa ei ole tiiliskiveä ja ladonsuutakaan, saati ladon seinien tyhjiä sisäpuolia, mikä ei olisi velkana Langholmalle, ja nyt vielä rahat parkinosaan, vaikka pikkaseenkin? Sanokoot muut, mitä sanovat, että Emman eläessä ei lahokaan hirsi Haukisten tuvassa murru Langholman toimesta, ja uskokoon Langholma itsekin, että sydän hänellä kuolee rinnassa Emman pojan puolesta, niin katsotaanpas, kuka Emman pään kallistuessa sittenkin Haukisen korjaa, vaikkapa poikansa varalle? Laiva-osa, pienikin, on velanlisä lastattuun taloon, ja viimeinen lapionluoma multareen kukkuroille on aina se savenlusikallinen ylikuorman lisäksi, joka lopullisesti naulaa jalakset siirtymättömäksi tiehen ja niistää juhdan polvista kiskovimmatkin sisut: vaikka kiipeisi pyhä Pietari taivaista auttamaan asiaa, niin niinkuin kypsä hedelmä puusta putoo Haukisten talo aikanansa ja tätä menoa maahan Langholman noukittavaksi! En minä sitä sano, että Langholma suorastaan tätä tarkoittaa ja asettelee lankarihmoja vireisiin jäniksen pojan juoksupoluille ja jää senjälkeen kylmiltänsä pyydyksen viereen odottelemaan, koska pupu on pujahtanut hirteen ja sätkii saaliina ja noukittavana ansassa, ei, en minä sitä sano ja häntä niin viisaaksi nenältänsä usko, vaan kyllä minä olen melkein vissi, että hän luulee vain Emmaa säälivänsä, kun on pehmiä pojalle ja kelvottomalle, ja ajattelee, että saakoon nyt, paha, laiva-osansa tämän kerran vielä, vaikka knapattunakin, koska tahtoo, ja maksukin voidaan järjestää, ja tämän erän vielä voin olla avuksi, ja laivanosa kuitenkin jää vakuudeksi, niin ettei minun vahingolle tarvitse jäädä, jos huonostikin käy!

Se juuri on Langholmassa niinkuin noiduttua, ja kiukuttaa syyttömän lähimmäisenkin syntiseksi, että hänen pysyvät kätensä niinkuin ajatuksensakin tekemisissäkin puhtaina, koska hän ei kuljeta niitä ennen rupeamisia ensin taka- ja sontapuolilla ruumistansa ja tarkotuksiansa, vaan ottaa suoriltansa asiat edestänsä ja selviltä sarviin, niinkuin ne saapuvat sakaroinensa kouriin! Se on oikeastaan julkeutta ja suurnenäisyyttä ihmisessä, että hän asettaa itsensä niin isoseksi, ikäänkuin ei hänen kohdaltansa tarvittaisi viekkautta maailmassa, vaan että hän on faarao ja mahtava olemaan oikeamielinen paitsi teoissa niin vielä ajatuksen juonissakin ja kavaluuksissansa! Ja saakeli asiassa on se, että vielä muutkin plättipäät ovat latuskaisia ja antavat uskotella itsensä, ja luulevat paavin paksua koska se on tykevämpi, paremmaksi tikuksi ja Moosekseksi pelissä kuin itsensä, vaikka ovat samaa puuainetta ja kuuses roskaa kaikki, vain eri lovilla ja karahtääriviilloilla knupeissansa, ja Langholman, koska hän on Efram perinimeltään ja Langholma hengeltään ja talonmanttaaliltaan, pitäjän patsaaksi ja kunniapylvääksi, vaikka kullakin meistä kuitenkin on jumalan luomalta ja saunamuorin suomalta oma nenänpykälä omast'takaa naamassa kannettavana jos niistettävänäkin! Ja vikuriste, jos toden ajattelen ja sanon tunnustan itselleni, vaikken muille, niin onkos koko pitäjässä, minunkaan housuissani, ainoatakaan, joka on mies ja tärisemätön takakintuiltansa ja kestää järjenpolvien lotisematta, kun Langholma on vakavassa paikassa siirtänyt silmäparinsa terästä terään vahvankinluontoisiin harmaisiin tai tiukkaviinkin tummiin, ja väistymättä katsottu miehestä mieheen se tuokio ja silmäinpaini, joka punnitsee, kumpi kahdesta tottelee, kun toinen tasasanalla käskee ja toisen on noudatettava järkevämpäänsä, joka myöskin on väkevämpi, kuka, kysyn, olisi pitäjässä rohjennut ja vuovannut hullun yrityksen ja uhkakapinan samojen teräksisten lävistämänä, ellei ehkä juuri samainen Palttila, nykyinen minun kiusani ja naapurini, eikä hänkään enää Palttilana, vaan entisenä Pietilänä ja Langholman perinaapurina, eikä silloinkaan muulloin kuin sikahumalassa ja halko kädessä!

Pukkilan heltesi silmäinkynsi hervottomana Langholmasta niinkuin meren rynkä rynnistyksiltänsä kalliorannan siirtymättömään vastatörmään: keinuttele siinä, koska keinuttelet ja minkä keinuttelet, en kaiketi minä tuomiolla sinun isosuuksistasi vastuussa ole enkä jumalan palkoilla sinun asioittesi tähden, niinkuin sinä joskus näytät luulevan olevasi asetettu muitten vahdiksi ja Haukistenkin valvojaksi, ja minunkin silmänpitäjäkseni välistä! huokasi hän ja palasi lannistuneena silminensä ja ajatuksinensa lähempiin ja pöydänviereisiin tapauksiin takaisin. Evaldinkin osa oli vielä kirjoittamatta ja siihenkin vuoro kohta! Mistäs siihenkin rahat sai: Langholmallekos oli sittenkin mentävä kumartelemaan ja polskattava lakki kourassa isosen edessä, vaikka talot perittyinä olivat aluksi samankokoiset ja Pukkilassa heinää latoihin sama häkkiluku joka vuosi kuin ennen Langholmassakin, kun sulloi, pintele, taitavasti häkkinsä, eikä laahannut liikoja ja ylikuormaa samalla kertaa ladon eteen.

Tämä viimeinen ajatuksen piraus ja muiston pilke virkisti hiemasen lannistunutta verta ja lotkoa mielen harjassa! Pahustakin! sama häkkiluku joka vuosi latoihin, kuin Langholmassakin, kun vielä itse oli nuori talolla ja riuskas ja sulloi itse häkkinsä korjuuniitulla taitavasti ja varovasti ja piti laskulukua ladon suullakin, ettei päässyt määrä vahingoltakaan häkin krintiäkään vähemmäksi kuin Langholman korjuuniitulla lahden toisella rannalla, veti pahan uhatessa ja kiiruun ahdistaessa joskus tyhjältänsäkin ja ylivaralta kriipauksen piirun krääkin kärjellä enemmänkin seinään, kuin häkkilukua tosi tunnustaen oli ajettukaan ladon eteen, veti vain, ettei naapurille tarvinnut tulla kehumisen syitä ja ylpeyden syntiä omalletunnolle! Ei Langholma siihen aikaan vielä ja poikapäivinä paljoa sen parempi talo ollut kuin meidänkään, vaikka nyt ja Pietilän oston jälkeen luulee konteeraavansa koko pitäjää!

Ei tämä viimeinenkään ajatus kuitenkaan sanottavasti lääkinnyt ja lohduttanut Pukkilan vaisuutunutta mieltä, ja karvastelevin sydämin palasi hän silmineen Langholmasta takaisin seuraamaan tapahtumien jatkoa pöydän äärillä, jotka ennakolta tiesi pelkästään murheellisiksi ja maksaa masentaviksi. Iso-Haukinen oli nyt jo palannut takaisin paikoilleen ja nuorempien viereen meriseinänpuolelle ja kuului siellä kehuskelevan Evaldille ja muillekin kummallakin puolellansa. »Näytettiin pappamiehille, että osaavat pojatkin kirjoittaa! Kävelkääs tekin, sinäkin Evald, ja kirjoita osa, niinkuin Haukisten isopoika!» Pukkila kadotti, pudotti, kuin sukankutoja kutimen kärjeltä silmäsolmun, kuuloiltansa ja näkemiltänsä mokoman, sekä miehen että puheet, ja jäi katselemaan Nordevallia, joka nyt oli lähestymässä pöytää vastakkaiselta puolelta salia, laivuri Nordevallia, Adolf Petter Nordevallia, Tukholman kipparia, jonka kanssa joka kevät sai tapella henkensä verilihoille säynään hinnoista. Vai sinäkin tulet kantamaan kiturahasi ja säästösi särkileivisköistä Alastalon tiinuihin ja ammetynnyreihin suolattaviksi! ajatteli Pukkila apeuksissaan karsaanvinoa sääliä miehen puolesta, vaikkei erikoista syytäkään ollut paremmin karsauteen kuin surkuunkaan, koska Nordevall tunnetusti oli sekä tarkka että salarikas mies, joka itse tiiviisti tiesi, mihin rakoon kulloinkin lanttinsa pisti, mutta josta ei myöskään mitään pelkoa ollut, että Alastalo hänestä keritsisi enempiä villoja, ja että nyt mikään isomman osan kirjoittaja oli keinuviltansa saapumassa pöytään. Keinuviltansa, sillä kipparin polvet keinahtelivat, vaikka muuten asteli suorana ja kankeana yläruumiiltansa kuin kynttilä. Se oli Nordevallin juhlallinen tapa kävellä kirkonkongillakin, kun hän pää hiukan kallellansa tuli länsikäytävästä sisään ja asteli Koelsuun penkin korville asti kirkon keskikäytävän suulla niin pitkänä kuin hänelle oli mitan huiskaa annettu selkään ja muuhunkin ruumiin rentoon. Sama tihuvapintainen kiiltolipalla varustettu ruskea karvalakkikin, joka hänellä oli aina mukana kirkossa ja juhlallisissa tilaisuuksissa suvin talvin, ja jota hän ei koskaan silloin laskenut kauas lähettyviltään, oli hänellä nytkin kädessään, ja ensimmäiseksi työkseen, pöydän luokse tultuaan, hän sovitti sen huolellisesti pöydälle ja asetti vasemmallensa siten, että se tuli melkein Pukkilan eteen ja haisi ryssän tupakkaansa, jonka lehdistä se tämän päivän taatiksi oli noudettu, Pukkilan sieraimiin. Enempiä huomioita hän ei kiinnittänytkään Pukkilaan, vaan jätti hänen kurkistelemaan viereensä, ja sovitti ensin vähän pitkäluiset jäsenensä järjestykseen tuolille, ennenkuin alkoi tarkemmin tarkastella, mikä nyt oli ensi tehtävänä edessä ja haalia hanhensulkaa kouriinsa. Paperikin oli nyt jo lykätty senverran ylemmäs pöydällä ja loitommas edestä, että sopi, kun samalla kangisti yläruumiinsakin suoraksi ja selkäkenoon, lukea vaivatta ja tarpeellisen kaukaa ilman laseja, mitä muut olivat kirjoitelleet paperille ennen, ja mistä paikasta alkoi työnsä. Vasemman käden peukalon hari merkitsikin pian paperille sen ratirivin alkupään ja kohdan, jolta sulka sai lähteä kursseilleen, eikä senjälkeen enää muita valmistuksia tarvittu, kuin että sileäksi ja parrattomaksi raakattu ylähuuli vedettiin kokoon kuivaan kurttuun ja järeä alahuuli lykättiin puolentuumansa ulkotoroon johtamaan etuviisteeltä kynän kuljetusta ja venymään aina sille kurille, ylävinoon tai alavinoon, joille sulkakin oli kouranhoimissa holhottava ja ohjattava.

Työ oli tarkkaa ja Pukkilalla, jolla, kuten sanottu, ei tällä erällä ollut pahempia pelonsyitä: tunsihan hän Nordevallin raittiiksi mieheksi viinankin parissa, joka ei juonut muuta kuin kotona ja omasta kaapistansa ja joka ei yleensä hullutellut liikaseileissä ja semmoisissa, joissa pää ja yläpuuri saattavat vintata rajummille heilauksille kuin jalat ja ruumiin koipipuoli kunnialla kerkiävät jälestä, vaan joka maistamisen jälkeenkin aina makasi hoipertelut jäsenistänsä sängyssänsä ja kopissansa ennenkuin läksi tielle ja täkinkannelle kävelemään, tunsi hän Nordevallin ja tiesi, ettei se mies ollut sitä lajiakaan, joka olisi rahanhuimauksissakaan laiva-osiakaan enempiä merkinnyt kuin ketarat turvallisesti kantoivat ja kukkaron painolasti taatusti kesti, ja ymmärsi hän myöskin sen, ettei Tukholman kalarannassa niin merkillisiä riksimääriä ja lapionkuormia korjata talteen, vaikka onkin visu mies ja tikunen kaupoissa, ja vaikka olisikin vuosien mitassa killuttanut kukkaisen puntarin päässä toisenkin säynäsleiviskän ja sullonut suomuskäsin äyrin lanttia siinä kuin riksin pyöreätäkin kukkaronsa nahkamahoihin; ei Pukkilalla siis tällä erällä ollut mitään pelonsyitä kavahdella erinomaisempia numerosifroja parkinkirjaan, -- eihän Alastalokaan semmoisia näkynyt odottelevan, koska oli malttanut lähteä vierestä ja mennä puhelemaan jotain kahdenkeskisiä Langholman kanssa! mistä mahtoivat juonitellakaan? ja hutista keskenään? -- ei Pukkilan siis tarvinnut varoa mitään enempiä harminnuuskia tästä kirjoittamisesta, ja niinpä seurasikin hän melko piristyneempänä kuin äsken osasi ajatellakaan Nordevallin hartaita alkamisia: siirsi hän kuitenkin Nordevallin nahkalakin vähän puolemmas edestänsä, sillä sen tupakanhaju oli kuitenkin ajan mittaan liika karvas ja pistävän tunkeva nenään.

Sininen ankkurin kuva kipparin kämmenen päällystöillä venyi ja muutteli muotoa, järeä alahuuli suoritteli tuikeata työtänsä tikistetyn ylähuulen sivutse ja punasensiniseksi pakahtunut nenänpää puhisteli tuimia pähinöitänsä, kun hankala hanhensulka verkkaan, mutta juhlallisen varmasti kynsi valkoista paperia ja Pukkilan silmien edessä tasaisin ja selkein vedoin muodostui luettavaksi »Adolf Petter Nordevall» komeana niinkuin mies itsekin ja hänen alahuulensa tana ja niinkuin nimen kaikukin. Perhana sittenkin, olisi minulla joskus lainana naamapuolessani tuon huulenluukun järeä lerppa, ja tuon nenän pärisevä torni, vaikkei noin purppuransinisenä, ja tuon niskan nahkainen kankeus, vaikka englannin verassa eikä kotoharmaassa sarassa, niin minä olisinkin juhlallinen kapteeni kannella ja komea katseltava komentosillalla lübeckiläisille! ajatteli Pukkila pienen kateen hetken ja ihmetteli sitä, että turhiltansa jollekin tuhlataan fasuunaa leukaan ja puomia rikiin, vaikkei, jumaliste, leuka ole tukinklossia liukkaampi järjensaranana, eikä puomissa tuukinpyyhkivää seiliklipuksi! Tuommoinenkin mies, selkä ja niskakanko kuin Lontoon lordilla aviisakuvassa ja naamataulu kuin kaupunginkanttorilla hänen laskiessaan tuomiokirkon parvelta poskistaan kyrie eleisonia kirkkoon, eikä ole muuta kuin sumppukippari viraltaan ja kalalaukan haistelija karahtääriltään! Pukkila seurasi kärpänvirkkuna miestä edessänsä ja jokaista hänen toimitustansa, siinä kun tämä nimenkirjoittamisen jälkeen ja ennenkuin lähti epävarmemmille jatkoille pienen tuumaustiiman ajan arvelevasti kynteli peukalonpäällään tiheäjouhista leuanalustaansa, joka vanukkeisena sänkenä haritti parrantynkiänsä ja rahisi takin verkakauluksiin tiiviinä, pellavanpunavana harjana. Tuommoinenkin virstantolppa, salarikas ja salajuoppo, istuu ihmisissä ja Alastalon salipöydissä ja parkkikirjoituksissa pelkkien riksiensä ja kituskätköjensä vuoksi, vaikka mies haisee laukalta jo pelkältä näöltänsäkin, puhumatta sormiltansa, jotka silloin kun eivät kulaa suolastynnyreissä ja kiillä säynäänsuomuissa, pitelevät putelia tai laskevat lanttia, kumpaakin salaa! ajatteli Pukkila ajankuluksi ja apeutensa maksuiksi sillä aikaa kun katseli suonisolmuista ja ahavan ja suolaveden parkitsemaa kämmenpäällystää, joka vielä vartoili hanhensulkineen, ennenkuin lähti paperilla edemmille retkille ja numerokirjoitusten mutkille. Hummaa talviviikot kamarissansa ja kallistelee kaupanvälit koijussansa kahdenkesken viinatuoppinsa kanssa niin hartaasti, että kun sunnuntaina tulee katumuksen päivä ja mies istuu parannuksen teolla kirkonpenkissä, niin porottelevat pohmelot saarnan aikana syntisen Aatamin kulmaluissa kuin vasaramoukareilla paukutellen ja kuuden arjen viinasynnit pureskelevat viheliäisen sydänlihoissa kuin sudet, mutta on niin kelmi ja ketunviekas munaskuiltaan, että kaloja punnitessa ja fientelin piirua tiskistäessään mies säilyttää itsensä raittiina knupiltaan kuin kellon viisari taulussa ja selvänä päästään kuin ahvenen poika pranttipaikan syltäsyvissä vedenvilppaissa, ja semmoinen ankerias kirkossakin ja kalanliukas kirkonpenkissä, että saavatkos papit ja pastoritkaan parempaa otetta Adolf Petterin sielunkiduksiin kuin kalamatamit Tukholman rannassakaan Nordevallin riksilantteihin ja äyrikopekkoihin, vaan kieputtaa itsensä suomusporvari saarnastuolinkin edessä manauksen verkonsanan silmuitse vapaille vesille kuin eho autuas pelastunut lahna, ja lunastaa puijaa pelkän kolmen vaivaisen tunnin niskahartauden hinnalla ja partahurskauden maksulla karvaiselle sielulleen aneen pesut ja anteeksiannon pyykit täysviikon täyshuminoista ja seitsenrikisestä seilauksesta! Pukkila melkein paheksui Nordevallia, kun näin likeltä ja näin kestävästi ja lisäksi sanan puhumatta piti häntä katsella naamapuoleen.

Nordevallilla puolestaan oli vaikea paikka edessään paperilla, sillä nyt olisi ollut kirjoitettava osa nimen jälkeen ja se kysyi taitoa ja siihen oli katsottava mallia ylempää. Karheiden poskien parkitulle ahavalle kihosikin sinervää punaa ja kultanuppi rosoisessa korvanlehdessä kiilui tuskallisesti, kun oli selvitettävä, mitä Krookla oli kirjoittanut nimensä jälkeen Alastalon merkitsemisen alle: Krooklan Mikkelssonin hän nimittäin oli ajatellut esikuvakseen, koska Mikkelkin oli visu mies ja viinapäissäänkin tarkka ja luotettava näpeistään. Lähtikin sulka taas viimein kynnöillensä paperilla, mutta ei tällä erää enää niin juoksevasti ja juhlavalla varmuudella kuin nimikirjoitusta piirrellessä, joka todella oli muodostunut sellaiseksi, että sitä itsekin kehtasi katsella. Oli nimittäin kirjoittamisella edessänsä eräs mutka, joka vaikutti, ettei esikuvaa voinut puustaavillensa noudattaa, vaan oli kirjoittaminen präntättävä omasta päästä paperille. Krooklahan oli kuitenkin isäntä ja talollinen pitäjässä, ja sopikos hänen, joka karahtääriltään sentään oli ainoastaan kippari ja kalaporvari, kirjoittaa enempää kuin puolet siitä, mitä isosempi oli uskaltanut? Varovasti siis ja vähän epäselvin ja hyppelevin vedoin muodostui kankean kouran vaivoilta vähitellen paperille kirjoitus, josta hyvällä tahdolla luki seuraavan: »kuuDes-gymmänes NÄljes OSA» eli sen, minkä hän ylemmän riviradin esikuvalta oli silmäänsä noukkinut Krooklan käsialasta, kuitenkin niillä muutoksilla, jotka hänen tuntonsa ja sopivaisuuden tietonsa oli käskenyt sekä sillä lisällä, että osa tuli puustavoiduksi julkisemmin ja AMENen painolla loppuun. Kolmaskymmenestoista osan hän oikeastaan kyllä oli kotoa lähtiessään itsekin ajatellut kirjoittaa, mutta kun Pukkila vahtasi vieressä ja häiritsi ja koska ei Krooklan verroille ja rinnoille sopinut tupata, niin mitäs hän suurempia vuovasi, ja taisi olla parempikin, ettei isotellut, niin eivät ihmiset päässeet turhiin tietoihin ja alkaneet kateuttansa nirsoilla säynäskaupoissa! Nordevall oli valmis, laski hanhensulan kädestänsä pöydälle sekä katseli vielä kerran ja niskaansa kangistaen, että paremmin sai tähtäimille, nimikirjoitustansa paperilla, ennenkuin alkoi koota lakkia käteensä Pukkilan edestä ja valmistella nousemisia. Ei nimessä vikaa ollut, sojoisahan se oli paperillakin ja pulska piirtämiltäkin, Adolf Petter Nordevall, niinkuin luettuna ja papin paukauttamana lukuvuoroillakin, joilla rovastivainaa sitä joskus oli kehunutkin ja tosissansa pilaillut, että kuuluu kaikuu tuvassakin kuin torven luirutus Kahiluodon herrojen jänisjahdeilla ja metsäraikumilla! Ja mitäs sanansijaa osaankaan oli, ei se sen pienempi ollut kuin puolet ja sopivaiset Krooklan kirjoittamasta, ja parkin osahan sekin oli, vaikka vain 1/64 osa. Ja siltä ja sitäpaitsi, olisi hän jaksanut kirjoittaa enemmänkin jos olisi omasta puolestaan tahtonut -- Nordevallin tuli mieleen nyytin pussi kistun pohjilla, jota hän vielä oli pidellyt ja punniskellut käsissänsä ennen kotoa lähtöä, ja tunnustellut sekä kahisevaa, setelipaperin kahisevaa että painavaa, metallinpyöreän riksipainavaa pussissa ennenkuin lukitsi sälisti arkun kannen kiinni ja talletti kätki avaimen nahkarihmoineen povitaskun pohjiin -- enemmänkin olisi ja väkisemmän osan voinut kirjoittaa, jos olisi viitsinyt ja haluttanut, vaikkapa saman kuudestoista osankin, jonka kyttäilijä tuossa, samainen Pukkilan pukki puskapartoineen pöydän päässä ja vieressä näkyy nälkiinsä kirjoittaneen ja isosuuttansa ahnehtineen, vaikka tiedän minä sen vanhoista säynäskaupoista ja hinnankitkutuksista niissä, ja olen vissi kuin oman leukani päästä, että huiskia saa humalaseiväs ja juosta pitkät koipensa kakskyynäräisiksi pitäjällä, ennenkuin ovat eri klaffit kitisseet revärssiä talteensa ja parkin osa miehellä koossa ja lainamaksussa! Vahtailee tuosta pöydän päästä toisten kirjoittelemisia ikäänkuin hakkisen naakka kirkon harjalta sontakuormien ajoa vainioille! harmitteli Nordevall vielä pienen mielenkarsaudenkin ajatuksissansa, ennenkuin oli saanut tasalakisen karvalakkinsa kouriinsa pöydältä ja alkoi tarkastella lähtemisen kurssisträkkiä.

Pukkila oli oikeastaan hyvän nyreillänsä siitä, että Nordevall oli merkinnyt parkkikirjaan ainoastaan 1/64 osan, eikä täyden 1/32 osan määrää niinkuin hän vähän oli pelännyt, ja oli senvuoksi virkistynyt pakinatuulellekin ja juttumielelle. »Kukas nyt enää säynäät Tukholmaan seilaa, kun sinäkin rupeat parkkeja rakentelemaan!» sanoi hän siis virkahti tuttavuuden sovuksi ja puheli parasta pataa, ennenkuin toinen oli kerjennyt nousemaan tuoliltansa. »Oletpas saanut toisenkin kerran kääntää luovia Ahvenenmerellä ja sylkeä mällinkarvasta ruoripakalta taaksesi kölivesiin, ennenkuin olet astiallasi kulannut ne riksit Tukholmasta Suomen puolelle, jotka nyt saat latoa parkin osan maksoksi pöytään, ja Alastalon korjattaviksi silkassa riikin rahassa!» lasketteli hän kehoitteleviansa ja oli kerran isoinenkin ja isännän alentuvainen pöydän päässä, koska Alastalo vielä viipyi salaisissansa Langholman puheilla: mistä mahtoivatkaan juonitella keskenänsä, kun niin oli pitkä hutina! »Käy nyt keväästi taas Pukkilassakin, kun säynään kutuaika on ohitse ja saadaan lämmitellä rommilasin vieressä kaupoista jahnaten!» lopetti hän aivan vilpastuneena veriltänsä, kun taas oli pitkillä ummilla saanut jotain puhuakin ja kieli hiukan karistella kankeuksia päältään ja kärjiltään.

Nordevall muisti kuitenkin hyvin vanhemmat rommittelut Pukkilan kamarissa ja tiesi mainiosti, että rommeista ei ollut puhettakaan, kun oli riidelty jo kammiossa kummankin sisut kiukuksiin, ja tuvassa -- Pukkilan kamariin hän ei muistanut itseään koskaan käsketyksi! -- ja tuvassa vielä oli vängän kaupalla kiskottu joka ainoan kopekan syrjästä, joka hänen oli hellitettävä ja Pukkilan korjattava suolasistaan. Nordevall muisti elävästi nämä vanhemmat asiat, eikä häntä myöskään viekotellut puhetuulille Pukkilan äskeinen kiusanteko tuoreiltaan ja tirkistely vierestä, kun ihmisen olisi tarvinnut rauhassa ja ajatustensa kanssa kirjoittaa paperille sen, mikä oli aikomuksissa. Ja 1/32 osan hän varmasti olisi kirjoittanut ja se oli ollut hänen meininkinsäkin, ja se olisi tullut paperillekin, ellei toinen olisi istunut norkkimassa vieressä kuin hyttysen härisevä pirun palkoissa korvan juuressa ja sekottanut ajatuksia, ja itse ruvennut katsomaan mallia ja esikuvaa ja joutunut jalaksineen Krooklan nirson reen jäljille ja sopivaisuuksien anturaraiteisiin! Puolta pienemmän osan minä nyt sinun paljailta kiusoiltasi kirjoitin kuin olin ajatellut, ja joka vuosi saa nyt jaossa kääntää mieltä tieto, että 1/64 osan likviidi on aina puolta pienempi kuin 1/32 osan! Nordevall ei siis ollut puhetuulella ja Pukkila saikin ainoaksi vastaukseksi jutunhaasteihinsa ja tuttavanjupinoihinsa vain lyhyen sanan ja senkin kuiviltansa. »Olisin minä osannut nimeni kirjoittaa paperille ilman syynejäkin ja vieraita miehiä!» sanoi Nordevall siis vain lyhyesti ja nousi pöydästä lakki kädessä, eikä Pukkila enää hänestä muuta nähnyt kuin sarkaisen selän, joka suoristui täyteen mittaansa ja niskajäykillensä, sekä läksi kuin sträkiltä kurssillensa suoriltansa Langholmaa ja Alastaloa kohden, jotka vielä juttelivat keskenänsä, toinen keinutuolilla toinen keinutuolin vierellä seisten. Seremonian ja juhlallisuuden vuoksi ja asian tähden piti Nordevall nimittäin sopivana näin arvokkaan ja ankaraksi ymmärrettävän toimituksen jälkeen ja vahvistukseksi kävellä kouran antamalta paiskaamassa kättä niille, joille oli käpälää pläiskättävä silloin, kun oli ihmisissä niinkuin kaupoissakin ja asianhieromisissa.

Olikin koko toimitus jäänyt häneltä varhemmin ja tullessa vahingolta ja huomaamattomuudelta kokonaan suorittamatta, oli Koelsuun raumassa ensin tuuli kiusannut ja tikuttanut niin syntisesti ja jumalattomasti suoraan ja tihuvaltaan nokkastääviin, että oli saanut sahata kryssiä kuin ryssä turkkia Tonavan takana ja tullut paikalle ja Alastalon rantaan vasta, kun kaikki muut jo olivat koolla ja salissa, ja senjälkeen oli saliin tullessa ja ovea avatessa Härkäniemi parastikään paasannut sohvalta jotain historioitaan ja raha-arkkujuttuja, niin että oli tullut sisälle kuin kirkkoon keskellä saarnaa eikä ollut pasannut kävellä lyömään kättäkään kenellekään, edes isännälle ja Alastalolle, ja Langholmalle keinutuolilla, vaan oli ollut oven suusta vain katseltava itselleen tyhjä tuoli jostain lähimmältä ja käveltävä sinne varoviltaan sen kuin saapasanturoiden narinoilta arvasi itseänsä kevitellen liikutella itseään ja astella. Tämä tulomanööverin virhe ja tervehtimisen laiminlyöminen silloin olivatkin senjälkeen koko ajan kiusanneet Nordevallin mieltä ja painaneet uskomattomasti hänen sydäntänsä, ja oli hän lakkaamatta vaivannut päätänsä ja katsellut itselleen otollista tilaisuutta, jolloin jossain raossa olisi sopinut huomaamatta nousta tuolilta ja kävellä korjaamassa tämä kommelluksen harmi. Tätä ennen ei tämmöistä tilaisuutta ollut hänen mielestään hänelle tarjoutunut, mutta nyt sopi samalla matkalla, kun oli käynyt osansakin kirjoittamassa ja oli muutoinkin liikkeellä, suorittaa sekin laiminlyöty toimitus, ja niinpä asteltiinkin nyt määrävarmasti ja niska aidaksen jäykkänä sinne kohden, jossa Langholma ja Alastalo keskustelivat keskenänsä, toinen keinutuolilla, toinen vieressä seisten. Ensin tarjottiin koura istuvalle Langholmalle: »Tervekset Tukholmasta!» (Hän oli pari viikkoa sitten palannut viimeiseltä Ruotsin reisultaan) sanottiin totisen vakaasti ja niska, laivurikipparin jäykkä ja ahavoitansa punerteleva niska suoritti tärkeän sanan vahvistukseksi sen tarkasti mitatun nyökäyksen, johonka Pukkilan äskeisten ajatusten mukaan Lontoon lordinkin niska aviisakuvassa parhaassa tapauksessa saattoi taipua kumarruksen näköisille. Sama totinen toimitus samoin totisin sanoin suoritettiin uuden yhtä vakavan kerran ja samalla verkkaisella komeudella Alastalonkin kohdalle. Nyt oli siis tervehtämisen velka sittenkin lopulta kunnialla suoritettu ja hartiansa huojentanut mies valmis palaamaan tuolilleen ja istumaan, sillä mitäs enempää tarvittiin, koska ei ollut kalakaupoista kysymys. Alastalo sentään ennätti rohkaista ennen lähtemistä ja lykätä pientä hyvän jutun evästä mielen taskuun. »No nyt Nordevall korjasi yhdellä kynänraapauksella kotiin kymmenen Tukholmanmatkan ansiot!» pakisi hän ja taputteli hyvitteli salkojuhlallista selkähartioihin. Langholmakin myhähti myötämielisesti ja virkahti keinutuolilta kehoittavasti miehelle, jonka hän tunsi rehdiksi kalaporvarina ja tiiviiksi asioissa, vaikka heikoksikin jossain inhimillisissä! »Sopii nyt käväistä Langholmassakin ja kahvilla talossa, kun muutenkin käyt rannassa ja kala-ostoilla!» sanoi hän ja oli hyväntahtoinen. »Naisväellä siellä kotona kyllä on kahvipannu aina valmiina tulelle pantavaksi, ja tilkka kuumaa kurkkuun on terveydeksi, kun on kulannut kätensä kankeiksi kylmässä vedessä!» jutteli hän, koska kelpo hevostakin tallissa aina huomaa ohimennessä taputtaa lautasille pilttuussa, ja koska kunnon mieskin aina ansaitsee suopean sanan ja ystävällisyyden vieraanvaran. Nordevall olikin hyvitetty ja huokaistu mies, kun hän nyt selkäpontisena ja askelhaaravana eteni salia tuoliansa kohden ja paikoilleen saapuneena järjesti sen, mikä hänessä liikkuessa oli ruhtinaallista istuimille ja linkkuun, sekä katosi, vaikkapa nyt parkinretarinakin Simujen ja kipparien joukkoon muuna kalaporvarina jatkamaan vertaistensa parissa varhaisempaa vaikenemistaan sen, minkä ei ajan kuluksi ja työnviitteeksi välillä verkaksiltaan pyöritellyt käsissään polviensa välillä tiheätakkuista tasakarvalakkiaan kiiltävine lippoineen ja pyhäpäiväisine ryssäntupakanhajuineen.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot