Kahdeskymmenestoinen luku.
Luku, jossa Pukkila edelleen kärsii sieluntuskia ja tuntee hengenpeukalonsa puristetuksi kuin ruuvipenkin pihtiin, mutta jossa lopulta kuitenkin Evaldinkin osa tulee merkityksi parkkikirjaan ja Evaldistakin parkkiretari, niinkuin Jannesta, vaikka lopulta sittenkin pienempi.
On turhaa sanoa, että hiilihangon nieleminen kurkusta alas on työläs taito ja harvan miehen suorittama rehellisesti ja muualla kuin markkinateltassa, mutta nyt oltiin Alastalon salissa siinä ihmeen paikassa, että se, jolla tällä haavalla ja Janne Pihlmannin sujautellessa viimeistä vetoansa ja lenkinkiehkuraa parkkikirjaan ja nimikirjoituksensa ja osamerkintänsä jälkeen, oltiin siinä ihmeen paikassa, että se, jolla tällä haavaa ja Jannen noustua työnsä suoritettuansa tuolilta ja pöydän vierestä nuoreen varteensa ja seisomaan, oli silmät ällissä sekä ymmärsi katsoa ja pitää vahtia ympärillään, niinkuin juuri esimerkiksi Alastalon Mattsson tavallisestikin ja eritoten tänäpäivänä ja asioissa ja omassa salissansa, että hän, jos sitä sitte vasiten ja vahingon sihdiltä kurkisteli, tai muuten vaan viattomana sattui huomaamaan, että hän nyt, kun Jannen 1/16 osa oli alastomana numerona parkkikirjan paperilla, toistaiseksi ja tähänasti, Alastaloa itseänsä ja Jannea lukuunottamatta vain ja ainoastaan Pukkilan lukemana, että hän nyt, Alastalo, Pukkilan, samaisen Pukkilan kasvoilta ja koko miehestä sai elävin silmin ja koko näöltä katsella, mitä väkeä ja työtä ihmiseltä kysyy, kun joku tosiasiassa on saanut pränsthakan kurkkuunsa, ja koko hangon varsi olisi nieltävä ja saatava näkyviltä, ennenkuin kukaan huomaa ja äkkää!
Surku olisi miehen prässiä, ellei räätti istuisi niin ansiosta kiduksissa! ajatteli Alastalo suopasydämin siinä aivonkulmassaan, jossa vielä oli harmin häkää jäljillä varhemmista riidan kahinoista ja jahnauksista päivällä ja äskeisestä keskenjääneestä törmäyksentapaisesta ennen Siviän tulemista saliin ja totivesikannun ilmestymistä laattiapalkeille Härkäniemen eteen, ajatteli siinä kaunaisessa aivonkulmassaan, jossa oli vielä äkää tallella ja piikin otaa retarinaapurien varalle ja alinomaisen Mustansa kehujan ja riitinkien saivartelijan osalle, lisäsikin vielä karvasta samasta sarvesta ja ajatteli, että yskiköön nyt, koska yskittää ja maksetaan antimista! ajatteli näin jossakin ahtaammissa päänsä kulmanurkissa, mutta viisaammissa pääkuorensa kamareissa Alastalo kuitenkin jo oli toimellisemmilla sihtailuilla, ja harkitsi samanaikuisesti, kun soi toiselle kaiken pillerinmakean ja raudankarvaan, minkä tämä ikinä sai mielenmakuihinsa ja järjenkurkkunsa väärään nieluun Jannen parkkiosasta ja kahdeksannen osan puolikkaasta -- tahallansahan hän ja pakitarkoituksella ja juuri Pukkilan kiusaksi ja kuultaviksi ja korvan rääkkäyksiksi hän oli uuden tarpeettoman kerran äskenkin ramariikannut Jannen korvaankin samaa vahvistuksen saarnaa ja neuvon lääkettä, jotka Janne vanhaltaankin ja viimeksi akkunavierisiltä rohkaisuilta hyvin tunsi! -- harkitsi samanaikuisesti ja voimalla viisaammissa ja mahtavammissa pääkuorensa kammioissa, millä kurin vehkeellä Pukkilakin oli tämmöisen räpän ja opetuksen karvastelun jälkeen taas suostutettava leppyneeksi mieheksi salissa ja siliäksi sonniksi muitten siliäkarvasten sarvisonnien joukossa. Ymmärrettävää se, että silakka pihisee, kun sitä hiilustalla kärvennetään, ja että ihmiselläkin ja Pukkilalla tuntuu pläsissä latuskaiselta, kun odottamatta törmäsee nenineen ja esiluineen päin seinää ja kovan tyrmää siellä, missä toivoi luulotteli olevan vapaan kulun ja selvän paseerireitin pukspröötin edessä! Tietää sen kuin kirjan präntiltä ja avatulta lehdeltä luetun, mitkä jahdit Pukkilalla ovat mielessä Evaldinsa puolesta, ja ymmärrän minä, että hänellä nyt kihisee nahoissa ja turkaset hyppelevät sekä verissä että ajatuksissa, kun lukee, eikä saa silminensä muuttumaan sitä, mitä Janne juurikaan on kirjoittanut paperille, mutta ovatkos ihmisen meinat ja mielenpyräykset paljoakaan sen pahempia ja otettavat sen paremmaksi jumalansanaksi ja vakavammaksi todeksi kuin varsan viskelyt ja vikuritemput ennenkuin se on valjastettu ja aisoissa ja asetettu ohjasperiin! Ei varsalle suututa, vaan sitä pidätellään kuolattimista, kunnes kaapat ovat selvät raville, eikä ihmisellekään turhan taitse vihoja kanneta, vaan annetaan hänen rauhassa ravistella liiat kiimat harjoistansa, kunnes juhta on järjissänsä ja raitis vetoon! En minä varsaani opettaessa ohjaksissa kuumene, vaikka joskus viuhasenkin piiskansiimaa ilmassa kehoituksiksi ja varsakorvan muistutuksiksi, ja vielä vähemmin minä aremmissa ja miestenvälisissä vaarallisissa ketään pystyjaloille ärsytän ja Pukkiloitakaan karkuhulluiksi huimin! -- »Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut kirjoittaa parkinosaa laivaan?» kysähti samassa peräti tasainen ellei lähimmin ihmettelevästi kummastunut mies Pukkilalta, ja melkeinpä saattoi Pukkila pöydän päästään lukea loukkaantunutta moitteen sekaista siinä tehostetun vakaassa silmäparissa, joka nyt oli Alastalon luotettavimpaan fasuunaansa asettuneista kasvoista luotuina häneen. Kehoituksen vakuutusta oli sivelty siihen silmäparin katseeseen niin kermataaleen paksulti viilipunkassa ja niin voikellan läämälti tätitalon nisukakun vehnäsviipaleella, että Pukkilankin oli kesken mielensä riidan ja väkevän ristivedon silmänräpäyksessä kavahduttava varovaiseksi ja kylmäkärkiseksi jokaiselta ajatuksensa nirkolta.
Olikin totisesti tullut Pukkilalle tulinen, tutkaimen terävä kohta sydänmunaskuiden eteen paikalla, kun pää oli selvittänyt auttamattomaksi asiaksi sen, että nyt oli kloppi -- en pahemmin pojan pahusta ja julmettunutta nimitä! oli hän ajatellut kesken kiivastumisensa -- kloppi ja Janne kirjoittanut, huuditonkin, keskellä parasta päivää ja hänen selvien silmiensä edessä parkkikirjaan iltikseen ja prikulleen saman osan kuin hän itsekin, kirjoittanut, varsanalku mieheksi täysvalakan vieressä ja variksenpoika aidalla emävariksen rinnalla, kirjoittanut pelkältä alastomalta kiusalta ja Alastalon tyrkyttimiltä tarkalleen ja pahankurkisesti juuri tismalleen saman kuin itsekin ja vanhempi ja vaikka isäksi sopiva ja lisäksi laivanpäällikkö ja Pukkila! Niin oli ensi pistämältä leikannut ja viiltänyt mielensydäntä ikäänkuin olisi suoniin kaadettu varikuumaa vettä kiehuviltaan juoksemaan ja kihisemään tai kuin olisi tulista rautaa väännetty sisukunnissa. Jata-Fiinan Janne ja Petter Pihlman toistensa verroilla parkkikirjan plarilla ja Alastalon entinen renkipoika merkitsemässä saman kuin Pukkilan isäntä: jo semmoista nauravat kaikki pitäjän tiaisetkin ja tirskuvat varpusetkin joka ainoan harmaan seipään päästä koko maaherran läänissä, niin että mistäs tämän jälkeen enää julkeaa ajaa Mustansa kanssa maantielläkään! Ensi mustumilta silmissä ja järjensäärien sätkymiltä päässä ei ollut muistanut ajatella Evaldiakaan ja poikaa, mutta senjälkeen oli kurkkua kiristänyt kuin olisi ryövärin käsi kouristanut kaularinnuksissa: mistäs nyt ja kiven kyljestä ne rahat kuoritaan, että minäkin kirjoitan pojalle osan ja käsken Evaldin pöydän viereen merkitsemään sen minkä Jannekin, sen ainakin ja vähintäinkin, minkä Jannekin, muinainen minun papumaavarkaani minun pellollani, jonka minä kyöräsin saralta metsään irvistelemään minulle aidan takaa kuin ilveksen penikka oksalta, jolle ei kalikankappaleellaan ylety?
Pukkilan kulmakarvat olivat karanneet korkealle otsalla ja sierainläpät levittyneet levottomina haistelemaan ilmaa, kun silmät urkkivat ja vilkkuivat ympärille ja ajatukset vilisivät ja suistuivat päässä, ikäänkuin avatun veräjän ahtimilla lammaslauma karkumenossa hätäytyneenä ja poukkoen, toistensa ohitse pakkautuen! Evaldille on merkittävä kahdeksas-osa, kahdeksas-osa, jumaliste, vaikka se olisi noukittava pirun silmästä! piirteli ajatuksissa kuin pitkäisen leimaus, ja järki vauhkotteli menossansa kuin läähkyvä koira ketun kinterillä kieli pitkänä ja mako maata viistäen. Pukkila tuskin jaksoi pidätellä itseänsä ja pysytellä istumassa, suoraa päätä karaamatta pystyyn tuoliltansa ja saman tien ja tukan tuiskein sieppaamatta käteensä Janne Pihlmannin -- senkin käenpojan ja piikaplantun: olisi edes huomaamatta ja ennenkuin pahus oli säärillänsä pöydän edessä potkaissut pentelettä pöydän alatse koipivarsiin, niin että nyt syhyisivät piipuissa Pukkilan makeat ja saappaankorko terveiset! -- sieppaamatta, ennenkuin oli pöytään kerjennyt, Janne Pihlmannin hellittämää kynänvartta. Rahan riivattu, minkä pirun kynnen alta ja kenen helvetin klahvin kidoista sitäkin kierinkäisen karkulaista ja povitaskun topninkifylliä nyt sieppasi, kun sitä kiiruussa tarvitsi ja pikaan kuin vinku penin kurkusta ketun kantapäillä ja häntäviuhkoilla! Silmät harittivat ympäri salia ja päässä takoi kuin tusinan vimmatun vasaran iskemiltä. Langholma? Suu kuin lukittu aitan ovi nälkävuonna, silmien katse kuin umpeen painetun lakikirjan uhka keräjätuvan pöydällä nahkapärmissään! Krookla! Krookla?? Kasvot kipistyneet kuin kuukauden leilissä maannut piimä, silmien tikut kuin haavaa sorkkiva puukon nirko! Rehellisyys, kun siitä vaatekerrasta pukee ylleen ne munteeritilkut, mitä ihmisellä sitä lajia taattiverkaa ja herrasta on perintösäästöissään koukuissansa, alkaa Langholmassa kummallisesti tuntua napittamattomalta edestä, koin kynimältä niskapieliltä ja lyhyttromppuiselta säärinilkoissa, ja ennenkuin huomaakaan, niin kliputtelee rehellisissä revärssi-asioissakin ja vilpittömissä velkakirjan kirjoittamisissakin Langholman edessä silmiään, niinkuin olisi poikanen vielä ja rippikouluiässä ja tavattu parhaassa edespääsytaatissaan kananmunavarkaissa! Ja viekkaus, kun siihen taattiin hankitsee itsensä ja menee asioille Krooklan pytinkirytäskän vielä rytäskäisempään tupakamariin, niin sekin prameus alkaa tuntua riisuttavalta roitilta niskoissa ja varistettavilta höyhenhepeniltä turhuuden purstoissa, kun on aikansa kuunnellut narinoita Krooklan vastahakoisissa suupielissä ja vielä vastahakoisemmissa klahvin saranoissa ja oppinut ymmärtämään, että raha on penninginkovaltaan alastonta plootutavaraa, jota lasketaan lantti erältään, ja inträsti silkkaa sormin pideltävää totuutta niinkuin hamppunuora hirtettävän kurkussa, jonka solmu ei aukee, vaan liukuu kiinni kuristukseen päin!
Ajatukset jauhasivat vimmatusti kehillänsä Pukkilan päässä, niinkuin orava neljällä käpälällään kierinhäkkinsä kehrässä, jonka puolat pakenevat sitä kiiruummin takapussikkain taakse, mitä vinhempään etupussikkapari niitä sieppaa edestä kynsiinsä! Elleivät omanpitäjäläiset usko, niin vieraspitäjäläiset ymmärtävät! Isonpitäjän isännät? Talinkorven Omensaari? Maat semmoiset, että Langholman pellot ovat torpparin vainioita rinnalla ja häpeevät omia sarkojansa! Ketarsalmen Hyrklä? Navetassa hännänpäitä roikkumassa kuin joulukirkossa kynttilöitä pystyssä! Siellä tunnetaan, kuka tulee, kun Musta ajaa portista, ja tiedetään, kuka reestä nousee, kun Pukkilan kapteeni supinnahkasissaan kirvottaa vällyjänsä. Kaksi renkiä jo tallista juoksemassa hevosta hoitamaan, Mustaa suojiin ja heinille, ja isäntä itse käsi sojolla kuistin edessä, taattikuistin, ei tupakuistin, salikuistin edustoilla käsi sojolla vastassa, kuistin ovet selällään hänen takanaan, kun itse astelee pihamäkeä ylös ja akkunoissa on joka ruudussa nenänpäätä latuskaisena ja silmäparia kyttäämässä, kun kapteeni kävelee ja turkin helmat heilahtelevat. Muhkeata on astella aurattua tietä, vieraan varoiksi vielä lapioidenkin levitettyä ja luudalla lakaistua, supintihuvaa siperiankarvaisena turvallisena niskoissa, mustanverkaa englanninsilkosena sujaviltaan varsiryntäillä ja jaloissa ryssännahkaiset päällyssaappaat, Tukholman tekoa ja pakkastiiveiksi napitettuina ja nyörättyinä säärystöiltä. »Terveiset Lontoosta ja Amsterdamista!» kajahuttaisi jo kaukaa mannerlaiselle ja kinnaskäden pudistelemisen jälkeen puhisisi turkeissansa kuin paras Alastalo ja lihavampikin mies portaan jyrkkiä noustessansa maalatuilla kuistinrapuilla ja isännän käsi leipovana ja kehoittavana selässänsä. Emäntäkin vastassa ja kohisemassa tampuurissa: 'vai Pukkila itse matkoilla ja Pihlman reisuilla, mitäs Lübeckistä kuuluu ja jaksaakos Maijastiina hyvin, kun nyt saataisiin turkit yltä ja mies kirvotetuksi tuluupeista, niin näkee kotipitäjäläisiäkin taas' -- Hyrklän emäntä on meidän pitäjän Vuorenpään tyttäriä -- 'ja minä juoksen keittämään kahvit ja kuumat suuhun, Maijastiina käärinyt kuin kapaloihin!' puhelisi, ennenkuin saa solmut auki ja vyösärpit kierretyiksi uumain ympäriltä ja niskojen takaa: 'onpas Maijastiina sinusta joskus tykännyt, kun on virkannut viitsinyt sinulle villalangoin ja morsiamen ajatuksin pelkästä rakkauden vikkelyydestä sormenpäissään tuommoisetkin kolmensyllän virstat ympärillesi kukkakruusuin ja korttelin leveyksin!' pakisi ihmettelisi silläaikaa kuin sujauttaisi emännän käsin vikkeliltään kokoon koko riimin kauniiksi keräksi ja valmiiksi, kun vieras taas lähtee: 'kahvit minä juoksen pistämään valkealle, kun tuli raari vieras!' laskettelisi vielä ovelta, kun katoo pois ja minä kävelen isännän edeltä saliin. Salin keskelle johdetaan, keinutuolille istutetaan, samalle, 'jolla kerta istui muinen Ristikylän paroonikin, laamanni-vainaa, muistat', istutetaan keinutuolille ja isäntä keikkuu ja häärää, Hyrklän papa ja isorikas, 'mitäs vieraalle ja meripitäjän suurille!' kohisisi ja puhelisi, 'trontti kai suuhun ja tupakan tyvi leukaan niinkuin paroonillekin muinen odotellessa ja kahvia kokotellessa!' pakisisi ja häärisi klahvinsa edessä, avelisi laatikkoja ja koukkisi sisuksia, 'hapanta suuhun' laskettelisi, 'vaikka havannaksi sinä sen korjaat, joka tunnet maailmaa ja tiedät sananparret, ja havannaksi korjasi sen paroonikin, ennenkuin kopeloi kouriinsa primabruunaa, samoja ruskean hirsiä, tästä samasta askista, joita sinäkin nyt pitelet, paroonivainaa ja laamanni: oli sattunut vaununpyöristä falskaamaan ohitse ajaessa akselimutteri ja istui äijä meidän salissa ja keikutteli samalla keinutuolillakin kuin sinä nyt, sen ajan kun vaunut korjattiin pajassa, ja odotettiin kökötettiin meidän Miinan kahveja, niinkuin nytkin odotellaan kokotellaan, 'likipitäen ehtaa havannaa!' kehui rojotteli ja puhalteli savua kuin heinänolkea suupielistään ja oli isoinen ja armollinen, sikaarin ryökäle tornintankona sormien välissä ryöhäämässä: 'niin kirpeä nenänlemuihin ja niin miesmäisesti karvaan makuinen suuhun, että melkein ei kaipaa omaa piipunvarttansa kotohyllyltä leukapieleensä!' kehui kun kuljetti sikaarin savupäätä suitsumillaan verkaksiltaan ja nautinnokseen sieraintensa ja hengenahmintensa huokumilla ja alla ja oli ihminen niinkuin minä ja sinä ja muut tupakkamiehet, vaikka olikin parooni ja laamanni herrojen parissa ja ammatiltaan. Näitä minä talletan klahvissa ja lukon takana, että on talossa tauluun ja leukaan pistettävää niillekin, jotka ovat liikkuneet isosissa ja tottuneet parhaisiin ja joiden suihin ja sormenloviin ei mallaa muu tupakanvärinen ja karvaanmakuinen, kuin semmoinen, joka on noukittu näppiin pitsipaperista ja silkkirihmojen keltahepenistä, ja jota laatikonkansista vahtaavat ulkomaan mamsellien kuvat kultamaalissa ja hempukan ploorassa! Mistäs maailmannurkista sinä taas viimeksi olet palannut ja mitä rahalasteja seilannut kappelin puolelle ja kototalteen? Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata, niinkuin minä kerta takavuosina sanasi ymmärsin muinaisilta talvimarkkinoilta palatessa, ja markkinapuheilla istuttaessa Humikkalan kestikievarin peräkamarissa muidenkin meidän pitäjän isäntäin kuulten? Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Me täällä tongimme suvet savessa, niinkuin te kulaatte puolellanne meressä, ja saamme viljaa, minkä saamme, niinkuin te rahaa, minkä kehutte, mutta vilja syödään kyrsänä ja kuluu eikä jää pahentumaan, kun sensijaan minun on ihmeteltävä, mihinkä te lopulta joudutte rahoinenne, joka ei kelpaa nieltäväksi, ja jota ei sentään raskitse pelloillekaan ajaa niinkuin muuta väkevyyden voimaa! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen? Sinä luotolaisista kirkkaiten kurkkusi selvität ja ylin kanttori olet pöydässä, kun on puhe lasin vieressä ja Humikkalassa mastontopeista ja tonnitynnyreistä ja loggirihman solmuknupuista, ja mannerlainenkin saa pärjätä korviinsa Hullit ja haminat ja jakolikviidit ja lompakonpakat jakunvuorien vahvistuksina niin vilistämiltä, että pelkän kestikievarin takakamarin seinäpaperit alkavat neljästyksessä huimia silmissä nopeammin ympäri kuin järki omassa päässä, ja että minunkin tykevyiseni mies saa iskeä näppinsä tuolinsa sivupieliin ja lujasti, jotta puhdissa pysyisi perseentumppi ainakin raittiina paikoillaan laudoilla, vaikka pää ja muu ruumis kiertäisivätkin mitä hiivatin polskia hyvänsä tallukoillansa: piru ja pelimanni sinä olet mieheksi ja kapteeniksi ja mannerlaisenkin silmissä tosi-Baabeli ja mastontorni markkinoilta palatessa!' -- Pukkilan kuvitukset katkesivat tähän, eikä hän muistanut, mitä muuta oli senjälkeen Hyrklän salissa tapahtunut, kun emäntä oli tuonut kahvit ja vedet sisään ja rommit sekotetut, sillä hän ymmärsi kesken ajatustensa, että matka Hyrklään taitaisi velka-asioissa sittenkin olla turha ensinnäkin senvuoksi, että millä taidolla ja turkasen manööverillä hänen nyt piti päästää tuulen muhkeudet ja muut pultaanin puhtaukset tähän asti ehkä hieman liikaakin pullistetuista seilituukeistaan löysemmille ja koota pyyhkimet rikissä siihen lakoon ja sellaisiin siivonlaskoihin, jotka sopivat ja olivat otollisia Hyrklän salissa sille, joka siellä liikkui lainananojana ja velanpyytäjän karahtäärissä, ja toisekseen senvuoksi, että olikos hän lopulta täysin vissi siitäkään, mikä Hyrklän ajatus sittenkin saattoi perimmiltään olla hänestä itsestänsäkään, pitikö häntä pilanaan ja puhui tyhjän kehuja, vai tarkoittiko tyhmäntosia ja oli yksinkertainen?
Juuri tässä ajatuksen kulmassa ja näissä mielenmurron täpärissä ja luovinkääntymillä hänen törmäsi korvaansa Alastalon hyväntahdon voiteilla sivelty kysymys ja hivelän rekistereihin tällätty ja viritetty muistutuksen huomautus siitä, että Evaldillekin olisi nyt aika ja tila kirjoittaa osansa parkkikirjaan, jos sitä ja semmoista oli ajateltu. »Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut kirjoittaa parkinosaa laivassa!» Juuri siihen nuottiin pitikin kysymyksen olla asetetun ja juuri sillä odalla pistää korvaan: rääkkäsi ja riiteli sitä pahemmin kalvoissa ja sisuksissa, mitä lauhiaampi oli naamamunan pito ja mitä säyseämpi niskanyhän noike äänen taritessa karvauden tippoja ystävyyden lusikassa toisen nieltäväksi! Mene tässä kirjoittelemaan parkkiosia pojalle, kun raha on samassa sihdissä kuin tulavuotinen jäniksenpoika tämävuotisen pyssynmynninkin edessä! ajatteli ensimmäinen ajatus, kurkun niellessä tyhjiä, ja seuraava kiukutteli jo Alastalolle silmän karsailta: kelpaa sinun nyt olla sojon ja sopuliiveissä, kun on parkki melkein pärjättynä paperilla ja vävypojalle -- luuletkos ettei vähistäkin nuoteista veisua ymmärretä täysvirreksi! -- vävypojalle katsottu päällikönposti parkkilaivassa valmiiksi! Taputtelemisen läiskyttelyt ymmärtää ja tasoittelun viimeiset silittelyt leipäkullan kumoilla, kun on kaakku syntymässä emännän kämmenten alla ja komean kättelemiltä komea pyöräytetty valmiinhiipoillensa leivinpöydän lauteille, mutta mitäs sivelyjä ja taikinantaputuksia tarvitaan miestoimissa ja miestenvälisissä asioissa, kun toinen kukko laulaa kiekaansa toisen kukon kumotulla kropalla, ja minä saan maata höyhenissäni ja sätkiä varpaitten alla ja Alastalon-painoisen helttaharjan tallaamana! 'Ajatellut Evaldille parkinosaa, minä?' Sitä nyt vielä piti kysyä ja sivellä ystävällisyyden sulan kärjellä voiteen myrkkyä haavoihin, jotta minä karvastelusta ymmärtäisin jokaisessa särkevässä luussani ja jokaisessa nahattomaksi nyljetyssä ajatuksessani itseni pitkin pituuttani maahan läimäistyksi ja armon kantapään tallaamaksi ja surkusanan puukonterän pistämäksi arimmissa ihoissani ja nivuksissani! Evaldille parkinosa nyt Jannen nimen jälkeen, kun Janne ratia ylempänä on kirjoittanut parkkikirjaan tasaisen ja täyden 1/16 osan, pyöreän kuudestoista osan koko parkkialuksesta? Älä laula liika kirkkaasti kuitenkaan vielä: voi kukollekin kierähtää tulpaksi kurkkuun kesken kirkaisua papu, joka ei vielä ole nielty ja silloin tulee kananyljälle yskä! ajatteli Pukkila Alastaloon kyräten ja koetti lohduttaa itseänsä edes vahingonilon toivolla, vaikka kuinka heikolla.
Raateli kuitenkin sydäntä enemmän kuin itsellensäkään tunnustaa uskalsi ja ajatus kiili kuin hiiri umpimutkan kolossa hakien sitä rakoa, josta nyt oli pelastuttava kissanpussikan kynsiltä. Krooklaankin, Krooklan Mikkeliin palasi silmä vielä, vaisu silmä, ennenkuin mitään sanoi, hiiskaisi sanaakaan, tai vilkaisi puolella silmälläänkään Evaldiin päin. Entäs sittenkin, jos kävisi viikolla Krooklassa, seilaisi sluupilla Krooklaan, ja kävisi puhelemassa Mikkelin kanssa? Mikkelin kanssa juuri, Mikkel oli kirjoittanut ainoastaan 1/32 osan, vaikka olisi hyvin voinut kirjoittaa saman kuin Langholmakin ja Alastalo, kahdeksas-osankin, eikä klahvi sittenkään olisi tullut tyhjäksi! Klahvi? Pukkilan kurkussa alkoi tuntua ahdistuksen kaltaista: hän tunsi Krooklan klahvin! Siellä oli kaksi revärssiä jo ennen tallella häneltä, toinen pienempi, lasikuistia varten omaan pytinkiin, -- olisi saanut sekin taatti jäädä aikoinaan myöhempään, niin ei olisi sitä revärssiä siellä, mutta kun Alastalollakin oli kuistissansa värjätyt akkunalasit! -- toinen vähän suurempi, se oli Uskon pykäystalvelta, että sai prikiinsä vähän paremman osan kuin itse jaksoi, olisi sitäkin saanut jonakin vuonna ja jonkun vuoron lyhennellä maksella tiensteistä, jos olisi raskinut, ja niin olisi sekin pienempi nyt ja helpompaa saada Mikkeliltä lisään, mutta kuinkas rahoja käsistänsä jätti, kun ne kerta oli saanut kokoon ja haltuunsa ja itsekin tarvitsi ja piti pysyä rinnalla siellä, missä toisetkin ja säärivartiset, ja ottaa pitkiä askelia siellä missä joku toinenkin mies ja Härkäniemi -- kaksi revärssiä siellä oli samassa klahvissa, ja tiesi inträstien kiristyksiltä joka syksy, että ne tallessa olivat ja talteen jäivätkin, kun korko oli korjattu lukon taakse ja klahvin avain solahtanut Mikkelin housun taskuun. Alkoi jo aivan kuin haista nenässä sama kipistynyt tunka, minkä niin hyvin tunsi koko Krooklasta, tupakamarista niin hyvin kuin ulkoakin. Jo metsäkin, kun sitä käveli ja tuli ihmisistä Mustankorven halki Krooklan huhdille, eikös jo sekin ollut kuin hapan sieraimiin, kun sitä asteli ja hyppeli loikiskeli alhomättäältä alhomättäälle siellä, missä pitkospuut olivat lahonneet suossa, kun ei uusia oltu raskittu kaataa sijalle! Mahdoton metsä, susi varmasti juoksisi leinin koipiinsa, jos olisi järjetön ja yrittäisi samalla hönkäyksellä juosta laidasta laitaan, niin tihuvakin karvaisimmilta paikoiltaan, että ketullakin taitaa olla katsomista, ennenkuin keksii, mistä kuono on pujotettava, kun eteenpäin olisi päästävä ja jäniksen kinttuihin! Semmoinen metsä, traakkitorneja hirsipuiksi, eikä ihmismäisiä honkia enää, että kymmenen parkkia siitä hakattaisiin, jos Alastalo pääsisi metsään -- Alastalo! mahtanut on miesparan laveoissa liiveissä revellä, kun on astellut loikkinut hän vuorostaan ähkynyt Mustankorven pitkospuilla kävelemässä Krooklaan kysymään Mikkeliä parkinosakkaaksi, mahtanut on revellä ja kaivella kylkiluitten varjoissa äijällä, kun on ollut syhyvin silmin ja vielä syhyvämmin tuntosormin katseltava kymmensyltäisiä polkutien varsilla ja tiedettävä, että niihin solaviin ja pantteri-aineisiin ei kajoo, ei jumalan eikä pirun kirves niinkauan kuin nykyisen Mikkelin pää on pystyssä, ja parta, vaikka ohutkin häälymässä hänen sammaleisessa leuassansa, on mahtanut revellä, sanon, vaikka suon minä kaikki suolat ja pippurin makeat hänen sydämensä alastalolaisiin nahkoihin kirvelemään! -- semmoinen metsä, sanon, että synti on minunkin mielestäni ja happamen haju sieraimissani, kun kävelee kinttupatikassa virstan selkää virstan selän jälkeen ja koko ajan kiduttaa itseään sillä ajatuksella, että sallitaankin jumalan viljan ja honka-aineen tuolla tavalla lahota hyödyttömänä juurillaan ja humista latvoineen pelkkien varislintujen tarpeiksi Mustankorven sydämissä! Ja tulikos mieli keviämmäksi, kun alkoi metsä harveta ja näkyä talo kitupeltojensa keskellä, harmaa ränstynyt rakennus korven kupeella, korsteenipiiput kumpikin kallellansa, rapninki varisseena tiiltensaumoista, akkunalaudat maalaamattomina, joku niistä irtautunut naulauksestaankin ja pudonnut lahoamaan seinävierustalle, salipäädyssä akkunatkin jotkut rikki ja tupotut pahnasäkeillä ja kattopäreillä sadetta vastaan! Pukkila näkee ajatustensa taipaleilla itsensä jo porstuassakin, porstuan kolisevilla lankuilla, jotka joistakin liitoksistaan ovat avautuneet ja korjaamattomina lonkkuvat askelten alla, nostaa kuluneen mäntyoven kuluneen rautalinkun ja on jo tuvankin puolella, harmaan surullisen avaran huoneen kylmin sammunein liesin ja oksakyhmyille kulutetuin laattialankuin, joiden saumoissa on sormenlevuisia riisterakoja irvistelemässä. Tietää hän vanhaltaan, että tupakamarin ovea on avattava, jos tahtoo ihmiseläväistä nähdä arkitalossa, josta kaikki ovat töissä ja pelloilla, ja tupakamarin puolelle hän meneekin, pimeän, himmeän, matalalakisen huoneen, jonka ainoa akkuna antaa suoraan korpeen, siellä isännän tietää tapaavansa pitkänään ja vaatteissaan sängyssä, koipiparin liikakyynärä lykättynä seinäsängyn jalkopäähän lautapäädyn ulkopuolelle viisaritikun torkoille. 'Vai sinäkös sieltä olet taas tulemassa, vaikka inträstiaikakaan ei vielä ole langennut?' alkaa paha-enteisesti narista äänenkaltaista siitä pimeästä huoneen ja sängynnurkasta, jonka hämäristä silmä ei vielä ole erottanut sääriparin omistajaa, mutta jonka peitoissa järki arvaa Krooklan Mikkelin parran olevan liikkumassa ja puheenkerran kärinöillä. Sillä aikaa kun itse haistelee ryssän lehden sakeata käryä ilmassa ja muuta kipistynyttä tuttua huoneen paksussa hengessä sekä totuttaa itsensä senverran näkemiseen, että huomaa isomahaisen klahvi-piirongin vanhalla paikallaan ja entisillä tylyillä umpisillaan omassa nurkassaan, siirretään jalkovarret sängyn päädyltä verkaksiltaan ja kiireenpidotta roikuksilleen sängyn laidoille ja takkuinen pääknuppi ilmestyy pimentojen helmoista vähitellen niihin valonhilvoihin, joita saita akkuna korven kohduilta pienten ruutujensa säästetyiltä hämähäkinverkoilta raskitsee tuhlata ja tunkemalla siivilöidä huoneen paksuihin. Torkottaa sieltä jo käsivarren kyynärääkin melko matka ja kämmenen pihti myöskin näkyy valmistelevan tervehtimisen kouraisua, kun verkaksiltaan väännytään seisoalle sängyn rytiseviltä ja pää pysähtyy nousemilleen tasalleen sillä kohdin kamarissa, missä laen lauta hipoisi pään kaljuja tuumaakin pitemmällä miehellä: talossa ei ole isopapan isänkään aikoina tuhlattu turhuuksiin ja laenkorkeuksiin tuumankaan haaskomittaa sivu sen välttämättömän, minkä Krooklan isäntäin tietty ja suvussa peritty ja tosin runsaanlaiseksi tunnettu luitten venyväisyys vaati ja mies sääripariensa nokassa tarvitsi ilman tilaa yläpuolellensa rumiluksen kehittääkseen koko mittansa lakea päin pään kuitenkaan kolisematta kattoon. 'Onkos kniippa tällä erällä nipistämässä vatsaa vai kukkaroa vai kumpaakin, kun vieraisiin ja viinoille tullaan keskellä arkiviikkoa ja tuorstain selkää?' on seuraava varoilevan vakoileva kysymys, kun tervehtimiset on pidelty ja käsiä tyrkätty toisiinsa vuosvälin takaa, visu silmä suorittaa samassa vieraan olan ylitse epäluuloisen retken piirongin klahvin ovelle vastakkaisella seinällä, olisiko avain sittekin vahingolta jäänyt suulle: siellä ovat tallessa talon rahat ja viina. Housuntaskussa, päältäpuolinkin pidellen, avain kuitenkin on, niinkuin pitääkin ja aina Mikkelillä on, ja sopii sovittaa itsensä rauhassa ja leukaleppoisena istumaan nilkun, maalaamattoman ja vähän liika korkean tuolin nenään, vähän liika korkean, ikäänkuin olisivat muinaiset Krooklan isännät olleet polvisääriltään vielä nykyistäkin pitkäluisempia. 'Mihinkäs sinä nyt taas rahaa tarvitset, kun taas täällä juokset?' on tätä lähin tiheä ja asioita likelle menevä ja melkein kuin liivin taskuja pitelevä kysymys, kun vieraskin on hakenut huoneen toisen tuolin alleen ja istunut päähänsä pöytää, nilkun longahteleva sekin jaloiltaan ja maalaamaton pinnoiltaan, niinkuin isännän tuolikin, ja niin pieni ja vajakyynäräinen tiloiltaan, että jos sille ihmeeltä olisi ilmestynyt pullo ja sen viereen pikari isännänpuolelle, niin olisi pöytä ollut täynnä, ja katsella olisi saanut oliko sillä enää paikantilaa ja vieraanvaraa missään toiselle pikarille vierasta varten. Ei siinä kamarissa ja niiden kahden riipan edessä, jotka pikemminkin olivat kaksi ruostunutta rautahakaa kuin silmäpari ihmisen päässä, vieraan luonto rohkeaksi päässyt nousemaan, jos hän tiesi lainahommissa juoksevansa, ja yskä tuli uljaammallekin, ennenkuin asiatansa alkoi tavata. Selkänsä takana tiesi vanhoilta käynneiltä ja Krooklan entisiltä avauksilta, että klahvin sisuksissa seisoi toisella puolella isomahainen viidenkannun viinapullo, jonka pulputukset olisivat saattaneet rohkaista vaikka tusinat Taavetit tanssipäälle, mutta siitä tiesi puhe pitäjällä, että se oli semmoinen aviovaimo ja vihkimorsian lukon takana, jonka suilla ei koskaan ollut suihkanut muun miehen parta kuin Mikkelin oma nuuskanhaiseva, ja toisessa nurkassa mustakylkinen rauta-arkku, kuperakantinen lipas kolmessa armottomassa lukossaan ja neljännestuuman paksuissa terässeinissään. Oli sekin silmien edessä ja korvien kuullen avattu joku surkea ja nöyryyttävä kerta, lukot vingahtaneet kolmelta näpsäimeltä auki (ne lukot olivat ainoat voidellut ja rasvatut paikat talossa!) kolmelta näpsäimeltä, kun osasi viljellä avaimia (vaikka vieras olisi saanut samat kolme avainta käsiinsä -- jommoista kevytmielisyyttä ei sentään ainoallekaan Krooklalle ollut koskaan tapahtunut edes viinan villissä -- vaikka vieras siis olisi saanutkin vahingolta samat avaimet käsiinsä, niin tuhdata hän olisi saanut kokonaisen jumalan päivän arkun edessä eikä enempiä rikastunut kuin mitä turhaa hikeä olisi juossut otsalta ja suu päästellyt kirouksen lempoa hyödyttömissä kopeloimisissa: säpet olivat sorvatut sillä pirun taidolla ja hienoudella, että ne aukenivat vietereiltään vain salaisessa ja ainoastaan Mikkelien isästä poikaan opetetussa ja omana tietona säilytetyssä avaimen käyttämisessä ja järjestyksessä!) oli avattu joku surkea ja nöyryyttävä kerta lukkojensa näpsäimiltä velanpyytäjän edessä, raskas kansi sälähdellyt saranoillaan auki ja ladotut setelipinkat häämöttäneet silmään rautakidan mustista kohduista: raskas, rämeä rauta-arkku kipistyneen klahvin sopessa ja mustakylkisen putelin pullottavilla vierillä! Siellä rauta-arkun maossa, kolmen lukon varmassa turvassa ovat entisetkin paperit, molemmat kovan lykyn arkinkirjat kuin peukalopihdit ja hengenpainajaiset visusti tallessa laskoksissaan syvimmällä teräskirstun pohjalla ja setelipinojen peitoissa valmiit noudettaviksi esille ja nostettaviksi lokerojensa sälisevistä pimennoista vain inträstipäivänä, jolloin harmaa paperikin poikii almanakan merkiltä ja Krookla kamarissaan korjaa koukeroisin hämähäkin sormin kaappinsa kohtuun vierasta rahaa kuin iilismato ikeniinsä himottua ihmisverta! Pukkilaa puistatti kylmä väristys selkää ja kouraili säälimätön käsi kuin luusormi kurkkutorven helliä, kun hän kuvitteli itsensä taaskin istumassa asioissa Krooklan kamarissa ja kuulemassa Mikkelin kärinää. 'Vai minun perintönikö ja minun hikeni rahoilla sinä poikinesi meinaat rikastua? Sinun ja sinun poikasi kasööriksikös minä olen pestattu Krooklan isännäksi? Raskitsinkos itsekään kirjoittaa prameampia parkkiin kuin sen, minkä varat suuttivat ja köyhä kukkarostaan kaivaa? Kaiketi kukko kroppansakin samalle riu'ulle jaksaa vääntää kuin mille on häntäpurstonsakin lentänyt keikkumaan, ja kaiketi poikasikin sen itse maksaa, minkä itse on komeasti kirjoittanutkin! Vai vesiin paiskattavaako ja meren kalojen ruokaako sinä poikinesi luulet minun klahviini talletetun? En minä köliin usko jalan vertaa sen keulakärkeä tuonnemmaksi, enkä vetelän peltoon sen alla ja edessä enempää kuin minkä pirskettä saan korjatuksi kukkarooni sen pärskeistä, mutta taloon minä uskon sen peltojen laveudelta, ja savenalan tunnustan päteväksi vaikka velkakirjan kruntipohjaksikin: älä siis jaarittele Evaldin laiva-osista panttina -- ne voi niellä haiji kitaansa ja valaskala vatsoihinsa, ennenkuin minä niistä killinkiäkään kintaisiini saisin! ja miksen silloin olisi voinut yhtä hyvin kirjottaa samoja tikkuja omiin nimiinikin ja omiin riskeihini? -- vaan puhele vakavia niinkuin miesten kesken praakataan ja pistä paperin alustoiksi savea, talon savi, oman Pukkilan savesi, niin silloin on paperin alla jotain tukevaa ja kirjoittaminenkin luonnistaa ja varmaa jää vissinä meille kummallekin palkaksi ja uskonkappaleeksi, sinulle rahan kovaa tyhjään näppiin pelkän kriipustamisen vaivan ja vaivaisen paperin palasen ja lapun hinnasta, ja minulle manttaalisifran savenlujaa tynnyrinalottain klahvipiirongin pieniin ruumiin paljaan lakkasinetin paimenilta ja kruunun lakivasaran paukuttamilta! Kiinnitetyn lainan ja saviin ankkuroidun minä annan, niinkuin tiedät, mutta kölillä juokseviin ja veden sylkiin mene lainaamaan rahaa minun pierultani vaan älä minulta!'
Pukkilan korvissa narisi aivan kuin hän jo todella olisi ollut istumassa Krooklan tupakamarin kitisevällä tuolilla asioissaan ja Krookla puhellut tavallisiansa, ennenkuin hän itse oli kypsä ja oma niska löyhtynyt tarpeellisen nyökkäyksensä lannistuman ja oma huuli nupissut suostumuksen välttämättömän amenen. Se vielä olisi täydestä tapauksesta puuttunut, että olisi nähnyt ja omin, ahdistetun pelon ja nöyryytetyn toivon vaiheilla taistelevin silmänapein katsellut, kuinka Mikkel, mitätön mies ja pelkkä nenänpään lisä muuhun joukkoon muissa oloissa ja vieraitten salinnurkissa, mutta iilismato ikeniisi ja ahma kurkkuun omassa tupakamarissaan ja oman klahvinsa saranakitinöitten kuulumilla, kuinka Mikkel viimeinkin kahmii vasemman housuntaskunsa pohjia ja nahkasiima ensin ja sälisevä avainkimppu senjälkeen kiskotaan näkyville verkaisista taiteistaan: kenen on ikinä nähnyt muun kuin kurjen suomitulla ja konihevosen maanantai-aamulla laitumilta taksiviikolle talutettaessa kihtaavan sääriään niin saidasti kuin Krookla, kun viimeinkin on velkakirja sovittu, korkopenninki riidelty ja matka alettu laattioilla tupakamarin tuolilta klahvipiirongin nurkille: raskitseekos visukinttu edes askeleitaan astella täysiksi virstavartaistaan, kun sydämen riidellessä linkutellaan päin sinne, missä klahvin kohduissa ja saalispesän pimennoissa ahneuden pääpiru ja itaruuden pikkuruhtinas istuvat kykkivät vahdinpidossa samoilla pinkoilla, toisen ja väkevämmän vihtoessa ja ryöpytellessä inträstisetelien itsesikiävää paperipyryä ilman lentoihin niin paksuin paakoin, että silmiä sakensi, toisen ja kituisemman koukistaessa kymmentä laihaa kynsipäätä niin kitsaasti kootun turviksi ja saadun suojiksi, että sormennäppejä jäykisti pitämisen suonenveto!
Pukkila oli ajatustensa ahdistuksessa vahingolta luimistellut muurinnurkkaakin kohden: siellä samainen Krookla istui samaisin naamoin, kuin kotonansakin ja tupakamarissaan, sama, kvarttituumaa liika pitkä nenäorsi killumassa kasvojen etukantissa, ja samat, nekin korttelin mittansa liika pitkiksi onnistuneet sääripiiput saapasvarsissa, välillä muu ruumis, joka ei tuntunut olevan muuta, kuin kokoon lykättyä huotrankoteloa, josta lykkäsi vartta lakea päin uskomattomat määrät, kun mies nousi tuoliltaan ja jäsenilleen seisomaan! Totisesti, kesy otus ja vaaraton oinaslammas täällä ja nuhjus muurinnurkassa, mutta katti ja karvainen tiikeri, jollei pahempi elävä, kotonansa ja tupakamarissansa ja lainarevärssin teossa klahvinsa vieressä, pirua jokaiselta vartensa tuumalta, ja sitä tuumalukua on hänessä paljon, kun laskee myöskin sääret ja käsivarren luut mitoiksi, ja samaten nenäorren venyneet paikat! Pukkila alkoi olla perillä siitä, että kolmannen matkansa laina-asioissa Krooklan hän lykkää mieluimmin siihen almanakan päivään, jota ei Helsingin horisontissa tunneta, ja että, jos sittenkin on sitä ennen pakko paatin pesti näissä asioissa kiinnittää Krooklan siltakarkkuun, niin kai silloin samoin vaivoin ja vähemmin karvasteluin nylkee itse itsensä ja sielunsa ihot varoilta valmiiksi jo ennen kotoa lähtöä!
Pukkilan alkoi silmissä iskeä vuoroin mustaa vuoroin punaisen kipunaa ikäänkuin olisi puskenut pää-otsa seiniin, mistä yrittikin lävitse! 'Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut astelemisen varaa parkkilaivan kansilla!' kysyy pähisee pirun perimätön ystävällisyyden ihroissaan korvan juurissa ja on olevinaan vilpitön ja viattoman-nöhkivä kuin kaljuinen isokarju karsinan pahnoilla! Mistä helvetistä nyt rahat ja minkä kivenkyljestä tuohet: Petter Pihlman ei ole ennenkään ollut ihmisten pilkkana! Ajatukset pysähtyivät kuin äkkitäräykseen! Pilkasmäen metsä Vehkasuon partaalla omalla maalla! Melkeinpä läjäytti nyrkillä otsaansa, paukautti kämmenpohjalla omaan kumisevaan otsakuoreensa, tyhjään kuin riisuttu saapas sängyn vieressä tai munan kuori aterian jälkeen. Pitääkin läähkiä kuin hullu koira kieli pitkänänsä kylät ja pitäjät, kun omassa takametsässä ja Pilkasmäen rinteillä tuuli harjaa havunhumisevaa niin syntisen tihuvaa kuin palmikoistaan päästetty tukanpaksu nuorella päälaella neitosen sukimilla! Tukka leiskahti Pukkilalla ja sieraimet tuiskahtelivat: pitääkin ihmisellä ja viekkaallakin ajatukset päässä joskus istumaan laskoksissa kuin kokoonkäännetty linkkuveitsi, vaikka ovatkin karaavinaan karsinassaan kuin tyhmä vasikkaliuta, ja hakevat turhaan veräjän läpeä siellä, missä aita jo makaa maassa ja loikittavana! Olkoot isoisia Isonpitäjän isännät, minkä saumat ratkeematta kestävät, ja kipistyneitä kappelin Krooklat, minkä ihoissa on krymppiä, minä olen Pukkila, ja Pukkilan rannassa kevääksi tapulipinoa ja palkinveistettyä, minkä kaupungin porvari vain jaksaa rahalla maksaa ja minä mies latomaan silkkaa uutta ja laskuttamatonta kruunun seteliä pöytään siellä, missä toiset muut, Langholmat niinkuin Jata-Fiinan Jannetkin lukevat rypistynyttä lautaan ja laatikkojen haisevia!
»Tules Evald tänne!» Pukkila ei kerjennyt enempiä ajattelemaan, kun jo seisoi tukka huljalla pystyssä ja vihtoi kahdella kädellä, sekä oikeallansa että vasemmallansa Evaldia saapumaan, ja kiireltä. »Kirjoita tuohon, minä olen katsonut paikan, osotan sormella, tähän sopii!» lateli hän, kun Evald vielä oli lähdössä tuoliltaan. »Ala tarpeeksi vasemmalta, mutta älä liiaksi vasemmalta, älä niinpaljon, että on rivoa, Jannen Johanneksessa torkottaa potkasee J alahäntineen irstaasti ulos reunan liepeille ja on vilhiä katsella toisten vanhempien ja tasaisesti aljettujen nimien järjestyksessä!» toimitteli Pukkila lähestyvälle Evaldille ja vilkasi sivullekin Alastaloonkin, huomasiko tämäkin kärjen hänen viimeisissä sanoissaan ja Jannen nenättömät julkistelemiset nimensä ja etukirjaimensa levittelemisissä parkkikirjassa.
»Tuohon, istu tähän ja ala tuosta!» sanoi hän, kun Evald jo oli paikalla ja Pukkila vetänyt tuolin hänelle valmiiksi ja torkottanut etusormellaan kohdan parkkikirjassa, josta pojan oli alotettava kirjoituksensa. »Kirjoita molemmat nimet, Evald Basilius!» neuvoi hän, kun Evald oli saanut noukituksi kynänvarren käteensä. Poika oli nöyrä tässäkin asiassa ja tottelevainen niinkuin oli tottunut ja niinkuin täytyi, ja alkoi kirjoittamisensa niinkuin oli käsketty. Moitteettomasti nimi alkoi syntyäkin paperille käsialalla, joka ehkä ei ollut niin friskin rohkea ja sujavanselkoinen kuljetukseltansa kuin sen olisi sopinut ja oikeastaan pitänytkin olla Jannen -- tosi tunnustaen -- koko harjavan ja kuin meren ilmoja nokkavasti muistelevan nimikirjoituksen jälkeen ja alla, mutta joka sentään oli jokaiselta kirjaimeltansa niin huolella vedetty, että jälki oli kesyä ja kuuliaista, niinkuin harjattu tukkakin päälaen niskoilla, ja lenkkien brodeeri niin kärsivällisesti tikattua, ikäänkuin olisi mamsellin sormenpää ollut ompeleilla työssä: Evald Basilius Pihlman oli täystodelta vaikka sironverkkaan muodostumassa parkkikirjaan Pukkilan isänsilmien vartioimilta vaikka varoomiltakin.
Vasta kun etunimet jo olivat valmiina paperilla ja ylpeyden tunto melkein kihosi vesikarpaloa silmänurkkiin oman pojan tehdessä työtä ja itse katsellessa pojan nimeä parkkikirjassa pojan selän takaa, vasta silloin ja kun enää puuttui täydestä nimestä ainoastaan Pihlman paperilla, vasta silloin huomasi Pukkila, ettei hän vielä ollut itsekään täysin perillä, mikä osa nyt todella oli pojalle kirjoitettava ja mitä hän käskisi Evaldille, kun nimi oli kirjoitettu täysiksi. Tietysti kiusasi mahdottomasti, kun katseli Jannen julkeutta parkkikirjassa, ja omin silmin vielä uuden ja selvemmän kerran luki, että auttamattomasti oli täysi 1/16 osa merkitty samasen Jannen ja elämän kiusan -- kymmenen minuutin työ muinoin ja nykyinen koko elämänijän kiusa! sadatteli hän sydämessään ja katui entisiä -- elämän kiusan nimiin, kiusasi vietävästi ja kuiskutteli kuin paha korvan juuressa ja viekoitteli: jumaliste Evaldille 1/8 silloin kun äpärälle ja puolipojalle 1/16! kuiskutteli ja viekotteli niin tihuvasti korvan juurissa, että oli kuin verenjuria olisi vetänyt ihmisestä irti! Mutta lopultakin ja vihoviimeiseksi: raskitsikos hän sittenkään ja todella kirveineen ja miesliudoilta täysheilumille Pilkanmäen metsiin, raskitsikos sen paremmin isän päiviltä säästettyyn metsään, kuin raskitsisi Pukkilan saveakaan velkakirjaan, Krooklan-kaltaisten tyrkyttämiin? Pukkila huomasi itse, että edessä oli, kun pari kertaa oli vielä kerjennyt nielemään sylkemänsä kurkusta alas, uskomattoman kova paikka. Tosissansakos hän olisi niin kevytmielinen, että pistäisi metsänsä panttiin, ja kirjoittaisi pojalle, Evaldille, joka kuitenkin sentään on vain poika, eikä paljoa mitään, kirjoittaisi pojalle tässä pyräyksessä täyden parkin kahdeksanneksen? Nyt ei ollut karpalon pyöriäisiä silmännurkassa kiusaamassa, mutta sensijaan monta ja pusertuvaa otsan punertavilla helmimässä! Vähän minä voin, hiukan kaataa Pilkasmäessä, harvita metsää, sieltä täältä ja tihuvammista paikoista, mutta koko metsän? leikkaisinkos kurkkuni, tämän oman laihan mutta lihallisen kurkkuni ennenkuin päästäisin kirveen koko Pilkasmäen metsään? Ja mitäs ajattelee Langholmakin, jos minä ajan isosesti Evaldin hänen rinnoilleen parkkikirjassa -- hevosen ja Mustani kanssa minä saan ajaa vierille ja sivutsekin kirkkomatkalla, ja ajankin, pahusta! mutta asioissa, laiva-asioissa niinkuin talon manttaaleissakin: pysy kauniisti takapeilin takana, niinkuin kirkonpenkissäkin kuorissa, ellet tahdo näpeillesi Eframien silmäsiimasta, että muistat! -- mitäs ajattelisi, sanon, tulisi pian Langholmana sormipystyssä minunkin viereeni niinkuin äsken Haukisten pojan, Haukisten kelvottoman pojan, ja sanoisi konteeraisi minullekin, sanoisi matalaan kukaties, ja korvan viereen neuvoen, mutta niin kuitenkin, että joku kuulisi, luultavasti koko salikin, koska silloin istutaan visusti ympärillä ja kuunnellaan kahdella korvalehdellä, kun Langholma tulee sanomaan jotain ja nylkemään nahkaa keltäkin, sanoisi konteeraisi, eikä korottaisi ääntänsäkään mainitessaan, niinkuin laita kyllä onkin, vaikka kuka täällä semmoisia sanomisia ja opettamisia on pyytänyt ja semmoisten tarpeessa on, mainitessaan, että parkista ei enää ole jälelläkään kahdeksatta osaa kirjoittamatta ja merkittävänä ja että Evaldille ei siis semmoista osaa enää riitä: joku tyhmä ja Lahdenperä saattaisi semmoisen sanan ja oijennuksen nöyryytyksen jälkeen ruiskahtaa nauramaankin, ja holotella yksinkertaisuuttaan koko hirnansa saliin, niin että harmaat seinätkin tärisivät tapettiensa varjoissa! Selkeän käsialan juoksun poika kuitenkin on saanut ja hyvässä kirjoitusopissa ollut! tunnusti Pukkila sittenkin kesken mielenkarvauttaan katsellessaan paperille Evaldin olan ylitse, ja tunsi edes jotain lohdutuksen hyvitystä särkevässä sydämessään.
Evald oli saanut kirjoitetuksi koko nimensä paperille ja nostanut pojansilmänsä odottelevasti Pukkilaan ja isään. Katsoo norkottaa minuun kuin leivänpalasta huulenhörppiinsä kokotteleva lammasuuke, eikä itse liikuta ajatusta tukkamättäässään enempää kuin täi koipiansa tervassa! purki Pukkila, kun ei sanansaivareen piraustakaan sopinut päästää huulilta, vaikka ihminen halkeisi liivisaumoiltaan, edes ajatuksenäkää ja puhumatonta pippuraa tällä haavaa ja näissä asiain kulmissa melko, jollei kokonansakin syyttömän poikansa ja Evaldinsa vielä syyttömämpien niskavillojen ruskeankiekuriin, joilla oli se kova onni, että ne tällä nikamalla olivat lähimpiä rohtimia Pukkilan tuleniskevien edessä. Eivät hiuskarvat kuitenkaan kärventyneet, tihuvanpaksuja kun olivat ja tuhmantietämättömiä, mutta ihme oli, ettei sydämen kukkaro korunut kekäleeksi Pukkilan rintakorissa tai ratkennut vaivainen kuin palasen pirstoiksi pinteiltään, sillä niin sytenä poltti ja sutena söi epätiedon liekin kirpi ja voimattomuuden raatohammas samaista kivunkerää kylkiluitten porotuksilla! Tietysti olisi nyt ollut kirjoitettava kunniankin vuoksi ainakin sama osa pojalle kuin Jannekin oli kirjoittanut, Jata-Fiinan, niin! Jata-Fiinan poika juuri! mutta kun asian ajatteli kovasti ja katseli sitä silmävalkuaiseen semmoiselta kuin se silmänvalkuaiseltaan näytti, niin saikos, totisesti, saikos hän omaansakaan ja omaa kuudestoista-osaansa maksoon, ellei kirvestä hiottu ja palkkia veistetty Pilkasmäen rinteillä ensi talvena enemmän kuin sydän ja tunto kesti?
Mitäs minä muitten ihmisten ällien vuoksi ja vieraita parkkeja varten menen oman metsäni hukalle hakkaamaan? Ei perhanaa, semmoiseen tyhmyyteen ja raaskioon ei pakoteta minua maailmassa ei millään eikä kullaan, ei viekkauden narrilla eikä väkipakon voimalla: totta minulla on oma järkeni päässäni ja minä konteeraan sitä! Pukkila leiskautti tukkaansa ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi yhtä monta kiusaajaa kehässä kuin oli istujaa salin seinävierillä ja jokainen niistä tällä hetkellä voitettu ja nenästä niistetty piru. »Kirjoita kolmaskymmenestoinen osa!» sanoi hän samassa Evaldille ja äkisti, ikäänkuin olisi pelännyt, että olisi voinut tulla toinenkin mieli vielä päähän. Sen hän kuitenkin nyt jo vältti tarkasti, ettei silmä vahingoltakaan varastanut Janneen: en katsokaan, en silmääni lainaa koko mieheen, pojanvahinkoon, en hänen kirjoituksiinsakaan ja osiinsakaan, olkoon ylpeä, koska toiset ovat yllyttäneet, ja puhiskoon itsensä vaikka halki ja kuudentoista kappaleiksi, ei se minun vikani ole, eikä sitä minulle synniksi lasketa! »Kirjoita 1/32 osa!» lisäsi hän toisen ja nyt jo lauhkeamman ja varmemman kerran Evaldille. »Mikset sitä kysymättä tiennyt ja itse ymmärtänyt, niin että minun tarvitsee aina olla nenänpäästä kuljettamassa!» narahti hän kuitenkin oheen ja kaupanpäällisiksi, koska harmi ja kärsimättömyys oli jollakin tavalla puhallettava nahoista ja se sopivimmin ja vaarattomimmin tapahtui poikaan. Oikeastaan hän ei sentään enää niin suuttunut ollutkaan, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt, että 1/32-osa on kuitenkin lisä 1/16 osaan ja että Pukkila talona katsottuna on parkin-osakkaista sittenkin -- ellei Härkänientä ajatellut -- selvänä kolmantena Langholman ja Alastalon jälkeen ja varmasti lähimpien ja pienempien edellä (Lahdenperää ja hänen Vaarnientänsä ei viitsinyt ajatellakaan tässä riimissä, enempää kuin Janne Pihlmanniakaan, jonka jo varhemmin oli päättänyt unhottaa, vaikka nekin taisivat nilkutella siellä ja papereissa oman varsinaisen osan rinnoilla ja luulla itseänsä tällä haavaa kukaties miksikin ja omaa itseänsä isosemmiksi ja varsisaapasmiehiksi parempiensa parissa ja täysvartisten rinnalla)! Ei; ei Pukkila yleensä sitä lajia miestä ollut eikä siihen natsuunaankaan kuulunut, joka kamfiilattunakaan olisi tarpeettomat ajat nenä mytyssä ja nyyttiin tauruttuna kulkenut ja omaa Aatamia nilkkuvaivaisena käsipuolesta vierillänsä talutellut, ei sinnepäinkään: ruumiskin puuttuu ja jäsenet paatuvat, jos käsivartta kauan ja yliajat pitää samoille kokotuksille kurotettuina ja niskasuonia iänpäivät samoissa noikkauksen taivutuksissa ja höyliyden pinteissä, ja kukas vertansakaan suoniensa lennossa turhan taitse ja kunnian nimimaineiksi heriöiltänsä luuhelmiksi ja rapisevan palasiksi kangistaa, ja jäähtää järkensäkään vileät elohopeat päänmielensä viljuvilla väilymillä ällipään tinakarpaloiksi ja kaljuiksi poukkijoiksi itsepintaisuuden kuolleilla kallioilla ja siementymättömillä vietteillä! Ei! Pukkila istui aina päinvastaisessa päässä napalautaa kuin typeryys, ja vaikka kehässä huimittiinkin, eikä paikalta päästy, niin körtit huiskivat kuitenkin ilmoja eri kanteilla, Pukkilan liepeitten lavaistessa lipeästi länsitarhoja silloin kun kopeuden kukko luuti harasi pyrstökynineen itäpielten pölyjä! Purjeen tuukki käännetään merillä liukkaasti siihen viistoon, mistä tuukki sieppaa tuulta poskiinsa, ja nenänkärki järki-ihmisen ajatuksenpukspröötissä nopeasti siihen kurssiin, johon toimenkölilläkin on juoksunsa: ei höyhenkään tuulen liepeissä pysy, ellei se itse lennä liehuttele, kun kieputetaan!
Pukkila oli yks kaks' entisissä hengenhöykissään: ei se mies markkinamatkalla tien oheen jää, joka varoo hetkensä ja kieppaa itsensä kannaksille seisomaan silloin, kun reslat liukuvat ja jalas laulaa! Nörköttelemään ja nenäänsä roikottamaan kerkiää ihminen muulloinkin ja koska hyvänsä, mutta sitä katuu, jos silloin on hörppineen ja näppeineen poissa, kun mahla parast'ikään tihkuu koivun kyljestä tai mätäksen turve punottaa marjaa! Pukkila tiesi, että on siepattava kluutteihin ja vyötäisuumiin silloin, kun viulu vinkaa hääsalissa ja veri vetää valssiin!
Alastalon käsikynässä hän nyt jo oli: sai Evald kävellä, minkä osasi omin nokkinensakin takaisin paikoilleen ja tuolilleen, nyt oli parkkikirja omasta ja pojan puolesta valmis ja asiat pistettävä jenkoille ennenkuin ruuvit saivat väärän iirin ja hullun alun! Alastalon käsikynkkään hän oli enempiä ympärilleen vahtaamatta hönkäissyt, oli kiire, sillä henki oli tukassa, hoppu, sillä sanaa olisi ollut kylvettävä kolmenakin papuna toisen korvaan ajatusta itämään samaan aikaan, kun oma kieli parastansakin tehden tuskin kerkesi hellittämään kahtakaan papenan pyörinkäistä yhtä haavaa ilman paukkumille! Silloin hiukset parhaiten jakaukselle taipuvat, kun on tukka saunamärkä, ja silloin ajatuksia harjataan, kun järki hikoilee hyvillänsä! tuumi Pukkila vain, kun viipotti Alastaloa pöydän vieriltä puolemmas ja arveli omasta hengestään, että toisenkin tukan alla oli mieli nousu-askelissa ja valssianturoilla. Ei parkkialuksia joka päivä paperilla täysiksi kirjoiteta, ja minäkin olisin Alastalon liiveissä suopa mies tänäpänä ja myötälaossa mieleni karvoilta! leimuttelivat hänellä järjenrippeetkin päässä muun huuman joukossa, kun nyt olisi, vaikka viime tingassakin ollut saatava asiat suituiksi siihen kampaukseen, ettei niistä ollut harmia myöhemmin, ja Alastalo ajoissa ja yhdellä rynnäköllä puhuttava sittenkin otolliseksi mieheksi! Laattialla käveltiin ja käsikynkkää astuttiin, Alastalo lihavana ja kiskottuna ja Pukkila laihana ja kiskovana, kun paukkui salin seinissä ja Pukkilan parta huitoi.
»Evald -- Evald -- Evald saa tulla auttamaan, metsä on mitattava, Evald saa tulla mittaamaan, pantterikaaret piirretään, Evald saa tulla piirtämään, timperit tilataan, Evald saa ajaa tilaamassa, viikkolikviidit jaetaan miehille, sinä annat rahat ja Evald jakaa, sinä istut ja Evald juoksee, sinä konteeraat ja Evald hikoilee, sinä sanot yksi, ja yksi masto on pystyssä, sinä sanot kaksi ja kaksi mastoa on pystyssä, sinä sanot kolme ja kolme mastoa on pystyssä: Evald on hypellyt Saarijärven suot ja Oriveden virrat ja hakenut mastopuut manterilta ja Kurun korvista! Evald ... Evald ... ja sinä vain istut ja puhiset salissa ja keinutuolissa kotona!»
Marssissa oltiin ja Härkäniemen edustoilla ja sohvan korvapäissä, kun alkoi kuulua muutakin ääntä piipun takaa. »Kapulat haetaan, Evald hakee kapulat, valkea viritetään, Evald virittää valkeat, totivesi keitetään, Evald keittää totivedet, lasit ladotaan pöytään, Evald latoo lasit, krykkymaljat nostetaan, vieraat saavat lasinsa, sulhanen morsiamen, mutta kokki ja Evald nuolee tyhjiä näppejänsä vieressä!» Se oli Härkäniemen melkoista jyleämpi ääni, joka tämän jatkon lasketteli Pukkilan kileämpään alkuvirteen. Härkäniemi nauroi tihrutti omille sanoilleen ja ummisti toisen silmänsä umpeen sihdatakseen sitä virkummin vasemmallaan, istuiko nuolenväkä maalissa ja porottiko Pukkilan mielenmakeissa, Lahdenperän paikoilta sohvalla oli saliin pärskähtänyt läjänauru, jota nyt jälkeenpäin oli turhaa peitellä ja niellä lyhyeseen, hytkyvään lautamiehen kurkkuun, Alastalollakin oli jotain tuppautumassa kurkkuun, luultavasti jotain hyväntuulen tyrskäyksiä hänelläkin, koska oli äkkiä yskittävä perin pontevasti ja hieman selittämättömällä vakavuudella ja perusteellisuuden hartaudella.
»Tosi noin on, ja oikeassa sinä olet!» alkoikin Alastalolta kuulua tyhjän puhetta ja venyttämistä, silläaikaa kun hän ajatteli asioita saumoja myöten ja samalla kuitenkin oli rauhoitettava Pukkilaakin, jottei vahinkoja tapahtunut aivan viime räpässä. Hänkin oli selvittänyt päässään, että parkki nyt oli likipitäen melkein kuin täyteen merkitty ja että mitä pientä vielä puuttuu täysastiasta, niin se oli hyväkin olemassa varalta murenena, jos vielä tarvittiin: Järvelinkin Ylistalosta oli joskus veisannut siihen nuottiin, että hänkin jotain merkitsisi, jos huolitaan kansimiehiä retarien joukkoon, ja uskollisemman konstin ja proviantin punnitsijan visukintusta sai alukseen, jos näpinnuolijalla oli omaakin penninkiä varjeltavana puolikannen alla ja ransuunia jakaessa! Alastalo oli siis ehdottomasti ja hyvällä syyllä huokaistulla mielellä tällä hetkellä, niinkuin on heinänkorjuu päivänä huokaistulla mielellä isäntä nutullansa, jonka lakeoilta viimeinenkin häkki päiväisen palavan kiireen jälkeen ja tornien uhatessa jylhiänsä helletaivaan poutaisilta kumuilta vihdoinkin on ehtoon kaiteilla onnellisesti kulkemassa ladon suojaavia suita kohden! Tällainen huolensa huokaissut ja otsansa palavia levossa pyyhkivä isäntä on ehdottomasti leppoisa sopumielen mies täyden latonsa ja korjatun niittunsa ehtoisilla liepeillä ja jos mistä jyrähtelisikin taivaan rannoilla loiton jylinöitä kuulumille, niin ei hän niitä enää noidu, ja sieluansa niiden tähden syntiseksi sadattele, vaan pikemminkin hämää muutkin ympärillään turhilta korvien heristämisiltä ja tarpeettomilta kuuntelemisen tarkkuuksilta niille suunnille, joista nyt ei enää ole väliä, mitä suuntia ovat. Alastalokin oli siis asiain nykyisissä vaiheissa semmoinen mies, jolla oli varaa sopujutun pitoon, ja jolla ei ainakaan ollut syytä silittää kenenkään karvoja siihen käsin, että tämä tuntisi turkkinsa hänen toimestaan takkuisemmaksi kuin se luonnostaan oli. »Tosi noin on ja oikeassa sinä olet!» rauhoitti hän siis Pukkilaa, jonka hän hyvällä syyllä ymmärsi Härkäniemen sanojen jälkeen taaskin nenäytetyksi ja sydämeltään karvastuneeksi mieheksi, sekä pudotti ajatuksen vartaan nokasta samat Härkäniemen ehkä vaarallisestikin väkäpäiset välisanat ikäänkuin ei niitä olisi kukaan ja koskaan kuultukaan salissa tai hän ainakaan huomannut mitään erityisempää puhutuksi, ja ikäänkuin nyt olisi vain lähimmiltään ja luonnollisimmiltaan ollut vertaisesti pohdittava Pukkilan juttua, ikäänkuin olisi tämä ollut tosihevosen ajossa tiellä, eikä vain pelkän ajatuksen varsan pyristelyillä aisoissa. »Totta sinä sanot, ja oikeassa olet, että asioita on harkittava ja valmisteltava joka puolelta, ja ajateltava kaikki toimet, niin että koko kakku tulee leivotuksi ja taputetuksi joka syrjältään!» jatkoi hän siis vain ja venytteli suopeasti tyhjän puhetta, koskei parempaakaan tullut mieleen ja asioita kuitenkin oli ohjattava siten, ettei Pukkilan paremmin kuin muidenkaan tarvinnut pitempää aikaa muistella ja jäädä mielineen roikkumaan siihen seikkaan, oliko häneltä tai joltakin muulta mahdollisesti äskettäin päässyt joku vikapuhe suun vierestä. Suussa on kumpaakin, sekä sanaa että sylkeä, ja niitä sopii tarpeessa käyttää kumpaakin lääkkeeksi, kun on sattunut vahinko ja haava tarvitsee nuolemista! ajatteli Alastalo ja oli sopu-mies, koska siihen oli varaa. »Syödään pöydässäkin räätti kerraltaan sitä myöten, kun niitä kannetaan pöytään, ja asiatkin, sojotetaan asiatkin, se asia erältään, mikä kulloinkin on vuorollaan ja lykkää sarvea kouran kukistettavaksi, niin työ tulee suoritetuksi niinkuin ateria syödyksi, eine rauhassa ja suupalanen ja kouranpideltävä erältänsä, ja saa haukotella välissä, jos ruuanpainuminen tarvitsee aikansa, ja ajatella raossa, jos järjentoimi tarvitsee levähtelemistänsä!»
Langholmakin oli hiukan naurahtanut Härkäniemen veistelyille Pukkilan liirumien niskaan, mutta asettunut vakavaksi taaskin. »Jätetään me asioiden järjestäminen Alastalon haltuun!» virkahti hän ja oli tyvi keinutuolilla. »Soppa jää sekoittamatta ja tulee kokkareiseksi, jos on kaksi kokkia saman padan vieressä tappelemassa kauhanvarresta, ja liemi liika suolaseksi, jos piika vahvistaa raetta kahmaloittain sinne, minne emäntä jo on kylvännyt suurusta kourapivolta! Nikkarille jätetään kyynäspään tilat höyläpenkin vierillä vapaiksi, jotta hiha saa heilua, kun siliätä syntyy, ja parasta meidänkin jättää Alastalolle kankurin ruumat silkoiksi silloin, kun sukkula hänen käsissänsä lentää kudetta yhteiseen verkaan! Isännän virat meillä ovat jo jokaisella kotonammekin, ja isännöidään siellä vaikka viiden miehen edestä, niin toimitamme osammekin kukaties ajallansa maksoon!» Langholman katse oli keinutuolilta vakavasti kiinnitetty Pukkilaan, ja äänensävyssä oli kieltämättä vissiä varoituksen painoa, niinkuin Langholmalle joskus tapahtui, oliko toinen sitte pyytänyt varotuksen neuvoa vai ei.
Varoitukseksi haistikin Pukkila paikalla Langholman vakaat sanat, ja ymmärsi myöskin oijennuksen odan niiden kätköpiiloissa. Tosihan se oli ja epäilemätön asia, että parkinosia, nyt kun Evaldin osakin oli lisänä, oli tainnut tulla vähän liikaa ja yliväen hänelle, ja yhtä tosi ja kieltämätön oli se seikka, että hän äsken oli ensi hengessä ja riemastuksessa ehkä vähän hätiköinnyt jutuissaan ja tyrkyttänyt Evaldia pujesilmään, ennenkuin neulankärki oli torkoillakaan, mutta tarvitsiko muiden, olkootpa Langholmiakin ja Eframeja karahtääreiltään, senpuolesta ruveta hänen koulumestareikseen ja sormenpäiden näpäyttäjikseen! Vai osat ajallansa maksoon: semmoisiakos ajatellaan salassa ja pistellään ihmistä? »Niin kaiketi -- niin kaiketi!» jupisi Pukkila jo ääneenkin jotain ja tekeytyi näkönöyräksi, mutta silmät vilkahtelivat pahaenteisesti ja otsaluun takana jauhoi. Näyttäisikö noille, ettei vielä ole kukolta ääni nielty kurkusta alas? Pyyhkisi nimensä tämän tien koko paperista ja parkkikirjasta, oman ja Evaldin, niin että kynä pärskisi paperilla ja oma harja leiskuisi tukassa! Jukoliste: ehkä on Pukkilankin metsässä pystyssä parkin rakennuspuuta? Isonpitäjän Hyrkilä ja Omensaari ja muitakin hyviä tuttavia mantereelta mukaan? Pää karasi pystyyn ja tukan harja heiskahti! Pukkilan rantalahdella ensikeväänä täysriggari keikkumassa, täysriggari, Pukkilan metsästä hakattu, Pukkilan päästä ja piirtopännästä keulan fasuuna ja ahterin keno, kylkien suja ja parraskaaren juoksu, kolmetoppinen fregattilaiva Pukkilan rantalahdella, raakariki jokaisessa topissa! Aivojen lävitse loiskahteli ylpeä näky kuin kuuma virta! Pukkilan Pihlman kapteenina fregatin komentosillalla! 'Perämies! liput kolmeen toppiin! perämies! ankkuripeli käymään! perämies! purjeet tuuleen, ruori ylähankaan, keulapuu lahdensuuhun! perämies! miehet riviin, lakit kouraan, yhteinen hurraa kurkun täysiltä retareille rannalla! Perämies! -- perämies!' Hengitystä salpasi ja korvissa humisi: vuoden päiviin eivät Langholma ja Alastalo kehtaisi itseään kirkkomäelle ja kuorin penkkeihin samoina pyhinä kuin Pukkilan Pihlman!
Pukkilan silmät olivat kuitenkin jo palanneet takaisin matkoiltaan ja saliin. Langholma kuin vuorenpaakala järkkymättömänä keinutuolillaan, yhtä raharikas kuin leukatiiviskin, Alastalo ankeriasta liukkaampana ja hyljettä pyöreänpetollisempana vierillä, yhtä vyötäröinen kuin vietereinenkin sekä hengen että ruumiin uumilta niin toden painissa kuin leikin viskelyissäkin, Härkäniemi ryhineen sohvalla kuin kannontyven istukas juurineen nummessa tai ankkurin vaaja tonnin hampaineen saven syvissä, yhtä liikuttamaton ja paikoiltansa hievahtamaton, kiskoiko tynkää ja sorkkahärkää väkivoimalla järjen niskoista vai viekkauden kavaluudella tyhmyyden sarvisakaroista! Pukkilan oli huokaistava ja tunnettava sydämensä työlääksi. Minkäs tuommoisille mahtoi, jotka jokainen olivat tiiviitä sekä talojensa että pääknuppiensa savelta, ja joilla oli kullakin varaa sekä anturan tanaan että povitaskun paksuuteen! Ja mitäs mantereen isännistäkään? Eivät ne laiva-asioita ymmärrä, ja rahojansa merille vuovaa!
»Niin kaiketi-niin kaiketi!» jupisi siis Pukkila vain ja kertasi omia sanojansa sekä haki kuin saivaria partansa juurista. Ymmärsi hän sen ja ajattelikin sitä, että sopisi närkästyäkin nyt ja ruveta puhelemaan kotiin lähtemisistä ja tuulen lakeentumisista ehtooksi, »saa soutaa pojan kanssa yön lävitse koko Ströömin mitan Lävestä Vikaan!» passaisi puhella, sanoa hyvästit oikein tosissakin ja paiskata kädet ja lähteä suutuksissaan tampuurin puolelle hakemaan hattuansa, sopisi erinomaisesti ja näyttäisi kukaties miesmäiseltäkin, kun paukauttaisi vähän oveakin, tampuurin ovea itsensä ja Evaldin takana, mutta julkesikos ihminen tehdä itselleen semmoiset pilat ja pillat, että jätti talon kesken kaiken ja lähti kotiin, kun jo tunnin ajat oli lakkaamatta ja yhtämittaa korvissa kiminyt ja tuntoa kutinut juoksun kopina ja astioiden helinä, askelten pauke ja helmojen kiire oven takana etu- ja tupakamarin puolelta, ja kun miltä avaamalta hyvänsä etukamarin ovi saattoi lentää seljällensä, saliin tulvehtia ilman täydeltä tuoksuvien paistien hulvivia lemuja ja kynnykselle ilmestyä ketterä Eevastiina tärkkipitseissään niiaten ja kutsuen pöydän herkuille ja katetuille kukkuroille! Ei ihmisen luonto ole kivestä eikä teräksestä, vaan maun tuntevasta aineesta ja heikosta ihmislihasta, ja Pukkilakin ymmärsi, että vaikka kunniata ehkä olisi lääkinnyt sydämessä, jos hän nyt olisi mies ja vinkkaisi Evaldille ja lähtisi lujana kotiin, niin vahingolle hän kuitenkin joutuisi ylpeydestänsä itsensäkin edessä, ja katuisi itsekin paikalla, kun ovi olisi paiskattu selän takana kiinni! -- Tietysti, jos kävelisi Langholman luissa ja tämmöistä tapahtuisi ihmiselle, niin voisi olla olevinansakin ja isotella ja lähteä lyhykäisesti matkoihinsa, mutta jäisikös minun jälkeeni nyt, jos minä olisin lyhytnokkainen ja lähtisin, semmoinen tyhjä paikka saliin, että muutkin huomaisivat tuulen lakeentumisen ehtooseen ja alkaisivat ajatella kotoon lähtemistä ja katsella lakkejansa, mitä Alastalo puhelisikin aterioista ja Eevastiinan käskemisistä? -- »Niin kaiketi-niin kaiketi!» jupisikin siis Pukkila vain alistuviansa ja alkoi, karvaimmat kaunat mielensä kurkusta niellen, katsella sohvalla niitä paikkoja, joilla varhemminkin oli istunut ja joille kaiketi nytkin oli palattava likistyksiin röhisevän Lahdenperän ja nököttelevän Eenokin väliin.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten