Alastalon salissa 17/23

Seitsemästoista luku.

Pukkila tulee sittenkin nyt käsketyksi lähinnä Karjamaan jälkeen ja ennen Härkänientä ja Krooklaa kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan.

Alastalo oli siis saanut aikaa ajatella itsensä kanssa ja palata mieleensä. Hänellekin olivat Härkäniemen liikehtimiset laattialla ja puhinat ja huolentoimet totivesikannun käsittelemisissä olleet otollisena katselemisen väliruokana silläaikaa, kun veri muuten asetteli omia äskeisiä äkkipikaisuuksiansa ja kohinoitansa ja järjenpivo kokosi hieman löysille riehtautuneita maltin ohjasperiä kireämmille ja kämmenkurin piukoille. Tottamar tässä ei neljästetä ja karkua juosta silloin kun veräjänpaikat ja portinlävet ovat ahtaat! manasi hän itseänsä ja oli kova mies omissa kuolattimissaan. Tramppaa vahdissa varvasta aloillasi ja sotke seisoviltasi savea niinkuin ämmä kyynärpuhdilla purtilon taikinaa, kunhan vain paikoillasi pysyt etkä kurota kaviota sitä tuumanvaaksaa pitemmälle, jolle minä en kaapankynttä päästä! taltutteli hän harjanheittäjää verissänsä, sahasi kirisperillä sisua vauhkoruunan kyömyniskoista ja taitti vaivutti sierainpärskyt kuonopainussa rinnusvaljaille liehtomaan. Suutun kuin turkanen turhan Pukkilan tyhjien praakkien vuoksi ja lennän kiukkuuni kuin päätön kana päistikkaa tallinvajan lautaseinään! harmitteli hän vielä, kun huomasi rauhoittuvansa ja ajatteli katseli kylmiltänsä sitä pitävää varvassijaa, joka nyt olisi tarjolla ojan toisella partaalla, koska kerran loikan puhti oli otettu eikä nenillensä sopinut ojan kuraan lentää. En minä Pukkilan kanssa nyt riitelemään rupea ja yhden väkä-oinaksen vuoksi koko koiraskatrasta aidan taakse takerra: veräjä auki ja puolapuut maahan, vaikka marsisikin salvettu harasarvi etummaisena uukimille ja tosipässit vasta jälestä emolauman parveen ja tiinikarsinaan! päätteli hän ja sitoi solmi köysiliekkaa kytkyimeksi vihan puuskuttelevalle sonnille sydämessään. Nielen itseni ja käsken perhanan ensimmäisenä pöytään ja parkkipaperien viereen, niin sillä hänestä pääsee ja karvainen katin sylkevä on silitetty kehrääväksi kissanseläksi! päätteli hän ja asetteli lakoon jo omiakin häristyskarvojaan, vilkaisipa jo sivulleenkin ja Pukkilaan itseensä ikäänkuin sovinnon tekijäisiksi ja pieneksi rauhanhieromisen tarkoitukseksi, vaikka vielä pienillä kyräämisen merkeillä silmäsalassa: olihan mokoma kuitenkin narrannut hänen ja viekotellut vietävillä ärsytyksillään selväpäisen täysmiehen ilmeisellä keskipäivällä ja ihmisten joukossa päästämään suustaan semmoista, jota sai hävetä jälkeenpäin, kun tuli järkiinsä, ja silmittömissään sanomaan Siviänkin ja oman tyttärensä nimen niin, että akkunaruudut salissa olivat helisseet lyijyissään!

Tietysti Mikkel nurkassa ja kakluunin kulmassa ottaisi itseensä ja istuisi nurpunenin tuolillansa, kun Pukkila kävelisi ennen häntä ja Langholman orpanaa ja Krooklan isäntää kirjoittamaan nimensä kirjoihin, ja luonnollisesti olisi nyt oikeutta myöten lähinnä Härkäniemenkin kirjoittamisvuoro, niinkuin olisi ollut jo varhemminkin ja ennen Eenokkiakin naapurina ja hyvänä apumiehenä asioissa sekä muutenkin hänen prikialuksensa ja Toivon lästivedon ja suuruuden perustuksella niinkuin miehen vaa'ankin puolesta muussakin olossa ja järjenpidossa, mutta Härkäniemelle voi vilkutella pienen silmämerkin, ja hän käsittää asian ja ymmärtää manööverin, ja Krooklasta taas ei ole väliä, vaikka hän hiukka suuttuisikin ja nenän selkäorsi hieman venyisikin säällisen kolmentuuman nälkämittansa sivutse ja ylähuulen ylle, sillä ahneus ei kumminkaan salli hänen lähteä salista ennenkuin hänen nimensä on paperilla ja hän on vissi siitä, että parkin jakolikviidissä hänkin aikanansa kantaa osansa, eikä saituus taas suvaitse sitä, olkoon hän raittiinhapan vatsaltansa kuin suolasilakka tynnyrissä tai riemuntallukoissa tukanalustoiltaan kuin Noak rypälepuskan juurella ja leilinsä vieressä vedenpaisumuksen jälkeen, saituus ei suvaitse, että hän kummassakaan tapauksessa merkitsisi kirjoihin killingin määrältä suurempaa osaa, kuin sen murtoluvun murusen, jonka arvon hän seteleissä kotonansa ennen lähtöänsä tupakamarin klahvin edessä seisoen ja peukalosormen pivopuolta suuhunsa kastaen on laskenut ja erottanut siitä muusta paksummasta pakasta, joka puntattuna ja nyörättynä visusti talletetaan takaisin klahvin takakomeron perimpään kulmaan! Asia oli siis Alastalon kohdalta selvä niinkuin kuulan liuku rihloilla liipasimen tehtyä tehtävänsä, senjälkeen kun Langholma äsken oli lausunut ymmärretyn vaikka miedonkin ja Härkäniemen ansiosta alkuperäisestä aikalailla lauhkennetun nuhteensa ja senjälkeen kun hän itsekin nyt oli samaisen Härkäniemen hommien kestäessä kerjennyt asettamaan ajatuksensa sihdit takaisin oikealle jyvälle ja kokoamaan taaskin varmemmin kouriinsa oman luontonsa ja verenvarsansa hieman höllähtäneet ohjasperät.

Sillä höylillä niskanhyllillä, joka hänellä oli perintönä Matias-isältänsä ja koko Äärtalon lihavan liukkaalta suvulta, ja joka monessa täpärässä paikassa oli pelastanut hänelle sekä killinginkapeata muinemmin säynäsleiviskää Tukholman rannassa punnitessa että punnanpyöreätä myöhemmin meklarien totipöytien vieressä rahdeista jahnatessa, sillä samalla niskakankean höylällä huomaavaisuudella ja lyhyttyngän ihmettelevällä taipumisen taidolla ja arvolla nyökkäsi hän nytkin niskaansa sen tuuman verran, jonka saranat sallivat, ja joka tavallisesti oli melko vaarallinen ja joskus maksavakin tuumanmittainen kunnioituksen teko sille, jolle kumarruksen kaltainen kulloinkin osoitettiin ja suotiin, nyökkäsi selvästi ja luontonsa malttaen suoraan Pukkilalle itselleen, omisti yhdellä ainoalla kääntymällä kahdentoista leiviskän olemuksensa koko kehän ja vakuuttavuuden ainoalle Pukkilalle yksin, ja oli sula ja kypsille kutsuva kuin ruskoisin paistinmöhjäle kelleillään ja hikoilevana pitovadilla ylimmän pöytävieraan tarjolla. »Sinä kaiketi nyt olet vuorossa ja ensimmäinen tropissa pöydän viereen ja nimiriitinkeihin, niinkuin lukkari jouluvirteen ja kirpun luikku prissen pälsyistä prinsessan sänkyyn!» lasketteli hän sojotteli kehoitusta niin ehona ystävyyden pinnoilta, että lasisilmät nokalla ei olisi lukenut karsauden karvaa koko rehellisen miehen näkyvillä ja vilpittömillä puolilla. »Ja aikaahan sinulla on ollut istua ja ajatella viisikö vai kuusi sinä kirjoitat nimiisi parkin neljästä neljänneksestä!» hyrähteli hän pilanhöystettä lisäksi, jotta naurun palvot peittäisivät poskilla, mitä mahdollisesti vielä oli piikinkärkeä kätköissä parransängen juurissa. »Muita käsketään, mutta Pukkilaa pyydetään!» puhella puhisi hän nyt jo silkasiltaan ja voiteillaan, kun ratas oli pyörähtänyt ensimmäisen työlään kierroksensa ilman kitinöitä napa-akseleissa, ja laattia lakeana edessä senjälkeen kun esikynnys oli selvitetty ja kompastuksen puu onnella ja kunnialla astuttu ylitse, niin korkealta kuin aluksi oli tuntunutkin varpaitten edessä kyhmäniskan selkä saapastettavaksi.

»Sinä lähdet kirjoittamaan nyt, niin muutkin uskaltavat jälestä eivätkä kursaile sillä aikaa kun paremmat istuvat ja räätit jäähtyvät pöydällä!» puheli hän nyt jo täytenä Alastalona ja kävellä keikutteli kaikkine leivisköineen pöydän vieriltä sohvaa kohden ja Pukkilaa päin taputellakseen kehoitusta ja rohkaisun tuttavallisuutta olkapäihinkin ja selkähartioihin, koska sieltä oli parempi vara ryhän taitse osoittaa Härkäniemellekin se pieni silmän ummistus ja vasemman luomen hieno läpytys ja iskemisen peli, jonka hän piti tarpeellisena ja myöskin riittävänä sinne käsin, jotta ymmärrettiin tyysti, ja piippu sai levossa jäädä suupieleen siksi ajaksi, kun rullat näillä nykyisillä kehräpuilla pyörivät nyöreillään. Pukkilan hartialuilla siis läiskytteli kehoittavana miehen rehti tasakämmen: »Papeista minä en puhu enkä lukkareista lukupidoissa, mutta miltäs maistuisivat räätit pöydässä, ellei ole kokkia talossa, ja mikäs parkki se olisi pitäjässä ja pukkikarsina pihatossa, jonka kajuuttasalissa ei tepastelisi retarina ja ylimpänä kilistäjänä Pukkilan Pihlman sortuutissa ja silkkipytyssä ja jonka puolapuita ja riukuparsia ei rehutiimalla polkisi ja sälistelisi ruokahaluinen määkämajuri partaparoonina varpaskapsaa sarviharoin ja etupystyssä? Kävele sinä, niin paperi tulee kirjoitetuksi ja neljäs kulmakivi nurkan alle, neljäs sanon, sillä neljä on tasaparinen luku ja neljä käpälää kehäkin tarvitsee allensa, ennenkuin salvos seisoo jaloillansa!» Alastalo yskäsi, sillä sananpalanen oli todella paksu kurkussa, mutta irti sen tarvitsi lähteä, vaikka juljetti, ja vaikkei tehnyt mieli katsella Langholmaa käsin, joka tietysti myöskin kuuli, koska istui lähellä ja korvat sinne päin. »Kun sinä olet neljäs Eenokin ja meidän muiden mukana, niin paalupuut ovat pystyssä ja papukaveja reisillänsä saralla!» lateli hän edelleen ja samosi suota, koska kerran oli astunut saappainensa vetelään, mutta melkeinpä oli tyly se työntö, jolla Pukkilaa nyt kehoittelun norkkeilla työnnettiin ystävyyden nimissä ja selkään taputellen liikkeelle jaloillensa. Ihmisellä on luontonsa ja vaikka välistä jaksaakin viisauden pakosta tehdä sille väkivaltaa ja kurittaa sen niskoja, niin tappelee se kuitenkin sisuksissa ja mielen juurissa jumalattomasti vastaan, ja totisesti oli Alastalollakin tällä erällä täysi työ itsensä kanssa pysyäkseen vöissä ja vanteissa sen ajan, kun oli tässä puheltava turhia ja jaariteltava kulmakivistä ja peruspaaluista Pukkilaa kehoitellessa ja hartialuihin taputellessa ja Pukkilan kirjoittelemisesta puheenollessa. Lykky vahingossa edes se nyt, että oli jo Eenokin nimi paperilla, niin sai hänet mainita, eikä tarvinnut näissä vuohikaritsan keritsemisissä ja pukinpeleissä nimitellä muita parempia ja närkästyväisempiä! Alastalolla oli silmä nyt jo kuitenkin sittenkin varastanut Langholmaan, jonka leuka näytti vaarallisen vaiteliaalta ja joka oli lykännyt keinutuolinsa kiivaammille liikkumille: se mies ei aina hyväksy sitäkään, joka kuitenkin on tehtävä ja välttämätön silloin kun sorkkii savessa ja on käärinyt hihansuunsa ylöskäsin!

Nyt oli Pukkilan vuoro menuetissa ja teeriharpassa. Oikeastaan hän kyllä haisti, että jää ei ollut niin vahva kuin miltä kuori oli näyttävinään, ja että Alastalon ystävällisyydessä oli takaportteja, joita oli viisainta olla raoittamatta ja tarpeettomasti ajatuksillansa karsinoihin kurkistelematta, mutta toisaalta: mihinkäs astuu ihminen vetelältä mättään hyllyvältä suossa, ellei sille jään kalteelle, joka kuitenkin on kovana tarjolla vieressä, ja joka kukaties sittenkin kannattaa miehen, kun varohiljaa hiivaa askeleensa ja kevittää itseänsä tarpeeksi anturoillansa? Ei surmiksensa hän saanut salia nykytäpärissä jättää, vaikka tapaturmaisesti äsken oli semmoisia ajatellutkin: sitä ja semmoista äkkipäätä ja mielen jyrkkää olisi jälestä käsin ja järkiinsä tullen katunut koko elämänsä ajan ja raadellut sydämensä verilihalle joka kerta, kun heidän parkkiansa olisi täytynyt katsella ja silminensä nähdä! Pukkila oli perillä kuin isämeidästä siitä, että tyhmän teon hän totisesti olisi tehnyt, jos hän nyt olisi Evaldin kanssa tampuurin oven toisella puolella porstuassa kotomatkalla ja ovi paiskattu heidän takanansa ylpeästi kiinni, niin että he kahden olisivat ulkopuolella ja muut kaikki salissa! Ei silloin kaunankuoria puurosta seulota, kun on suolissa tulimmainen nälkä, vati täytenä edessä ja lusikka valmiina kädessä, eikä Pukkilakaan pitkiä empinyt, kun nyt oli Alastalo leiponut kehoituksensa hartioihin, jokainen salissa sekä katsellut että kuullut, kuka nyt oli kutsuttu vuorolle pöydän viereen, ja kaikkien tiedossa, että Petter Pihlmannin nimi tulisi parkkikirjaan, vaikka Eenokin jälkeenkin, niin kuitenkin ennen rikasta Krooklaa ja ainaista Härkänientä, itsensä Langholman ja Alastalon nimen alle ja muitten yläpuolelle! Hullu se, joka ei siihen touviin sieppaa ja kaksin kourin, jota paraastaan torkotetaan pelastukseksi kynsiin, kun pahimmaksi luuli ja meri jo imi ja upit hulisivat sieraimissa! Kuin vieteri seisoikin Pukkila jo pystyssä sohvan edessä ja Alastalon viimeinen rohkaisu ja kehoituksen taputus selkähartioihin tavoitti miehen ja nutunveran sijasta enää vain ilman tyhjiä, kun Pukkila itse jo oli koipipatikassa ja liehuvin sortuutin liepein kaukana keskilattioilla matkoilla pöytää ja parkkipapereita kohden.

»Kirjoittamaankin menen kävelen, koska käsketty on ja aika kuluu hupaisemmin, kun liikkuu!» puheli pakisteli hän ja oli alkupuolella matkaa vielä suhteellisesti ja melkolailla, jopa asianhaarat vaarinottaen aivan luonnottomasti malttinsa säilyttänyt ja veren ja pään kylmillä pysyvä mies, jota isoset asiat liikuttivat saman mitättömän verran kuin vähäisetkin, ja joka leiviskän lekan varressa ja ennen moukarinuijan nostoheilausta oli sama tyven poika ja hätiköimätön Josua hartioiltaan kuin levossa lusikanvartta pidellessäänkin ja sokerinsulia kahviliemessä kupin pohjille tyvenillään hämmennellessään. Mutta vesikin vierii ruuhikuirun suilla aluksi kuin leikillään ja verkkaisiltaan ja ikäänkuin pisaran kysellessä toiseltaan, liikutaankos tässä lainkaan vai aloillaankos vielä seisotaan, kun samassa jo on veto niskoissa ja mennään temmelletään sen hemmetin kyytiä ruuhilaudoissa, minkä vain suistumisen roisketta kerkiää sylkemään kohdaltaan jokainen karkaava pisareenkarpalo ja koko kiehuva nielukurkku! Samaten juuri kävi Pukkilankin, ja mitä likemmä pöytää päästiin, sitä vinhempi oli puhti sortuutin helmoissa, mitan huitaletta venyi kurkunkuroon ja koko varren entävään etukumaraan, säärinappulat työskentelivät uskomattomalla nopeudella ja piippujen pituudella kiiruhtavan miehen alla ja solmuvauhti kiihtyi joka askeleen siirtämältä: turhaa oli enää yritelläkään mitään juhlallisuutta ja pidättelyn teeskentelyä menossa ja ruumiin kuljetuksessa enempää kuin mielen riennossakaan, kun vain pöydän viereen kerkesi ja sai pännän varren käteensä.

»Petter Filemon Pihlman-Pukkila» seisoikin paperilla melkein kuin ihmeeltä jo ennenkuin tiesi oikein istuneensakaan ja ymmärsi, mistä oli kynänvarren siepannut käteensä. Oikeastaan hän nyt vasta huomasi, kun katseli nimeänsä paperilla, että hän oli ollut hengessä ja hätiköinyt, hätiköinyt päistikkaa. Ensinnäkään ei nimi ollut kirjoitettu sillä sujakkuudella ja sillä vedon ja juoksutuksen pulskealla harjanheitolla ja kaarikomeudella, jota tilapää, oman arvon tieto ja paperin juhlallisuus auttamattomasti olisivat vaatineet. »Petter» vielä, se meni, ja miksei »Pihlmankin» ja »Pukkila», se oli julkinen ja kelpasi katseltavaksi, niihin oli tottunut kaikkiin kolmeen, niitä oli harjoitellut, mihinkäs tyhjään paperinpalaseen ei niitä olisi kotona riimannut muutaman kymmenen talven aikana, ne lähtivät ranteimista kuin kieka kukon kurkusta ja vesi toron suusta, ja ne kirjoitti päästi ulkoa kirjasta ja keviästi samaan loiroon kuin pisun nurkan takana, mutta »Filemon», sen pahuksen kohdalla katinselkä katkesi, sitä kastekirjan liikaa ei koskaan kirjoittanut muihin kuin lakitupapapereihin ja kirisrevärsseihin, sen juoksu ei istunut kiiruussa paikassa rannenivelissä ja sen vietävän kohdalta olikin nyt koko nimirati pilalla ja lotkolla kuin entisen oriin selkä kolmaskymmenestalvisena valakkana! Vilhitti itseäkin nyt jälestäkäsin katsella omaa hätähousun hoppuansa, ja mikäs paha vahingon nauru tulee kutimaan Alastalon parran juurissa, kun pääsee näkemään, kuinka minun varsani on varastanut paperilla! Pahankurjen onni minun käskikin jo syntyessä hätiköimään ja pistämään itseni juuri Filemonin päiväksi maailmaan, niin että nyt saan laahata sitäkin viilipiimää nimilläni koko elämäni ijän! noitui Pukkila sydämessään ja sadatteli osaansa kuin Job, varsinkin kun tulivat vielä karvastelevina mieleen ne 'Filipetterit', 'Petterfilut' ja 'Fioolit', jotka poikasena olivat lakkaamatta soineet korvissa ja joita joskus vieläkin sai kuulemiltaan ja riitapaikoissa niellä!

Tämä harmi ja nimenkirjoituksen vikameno samasen 'Filemonin' ja elämän kiusan vuoksi oli nyt yhtenä kynnyksenä ja kompastuksen puuna Pukkilan mielenaskeleen edessä, kun eteenpäin piti jatkaa, mutta toinen ja pahempi ja melkein kuin seinänä vastassa oli se, että nyt, kun nimi oli kirjoitettu paperille ja olisi pitänyt samaan riimiin kirjoittaa osansa, niin hän huomasi, että jumaliste, oliko hän surmiksensakaan perillä itsensä kanssa siitä, kuinka suuren ja minkä määrän hän vuovaa merkitä nimiinsä heidän pahuksen parkistaan! Tietysti hän sitä asiata oli varhemmin ajatellut ja vahvastikin, mutta hirvensarvessa on monta sakaraa, ja pirukos sen ratkaisi, mihin oli terveellisintä tarrata! Iso osa ja kahdeksannes niinkuin muillakin suuremmilla olisi tietenkin komeata jo kirjoittamisenkin puolesta ja aika asia myöskin jaossa ja voittolikviidissä ja sitäpaitsi siitä mainio, että tietäisi laivaretarinakin ja parkkimanttaaliltansakin niinkuin seurakunnassakin ja kirkonpenkissä istuvansa kuorissa ja Langholman ja Alastalon rinnalla! Mutta siinä oli se hiivatin kulma kierrettävänä ja poikkihirsi tiellä, että parkinosa oli maksettava, ja mitä isosemman kirjoitti, sitä pirummasti kysyttiin kukkaroa ja setelipakan paksuutta povitaskun vuorissa! Mikäs hätä Langholman kirjoitella vaikka mitä, kun oli Efram ja Eframinpoika, ja kolmen vuoden viljat talon tavoilta kajoomattomina laarissa, ja mikäs taito Alastalonkaan kirjoitella laivanosia, kun ajatteli vain itseänsä ja mitä itse jaksoi ja oli laskenut setelinsä, mutta mene kirjoittamaan isosta osaa silloin kun tiedät, että saat talvenmitan ja Mustasi reessä kettuna jahdata ja sudensuolin juosta nälkäkyytiä pitäjät ja pitäjäin takakorvet jokaista loukasta ja Krooklaa myöten, ennenkuin on seteli kiskottu laihana jäniksenkoipena näistä näpinpihdeistä ja tämä revärssi talletettu oman turkkisi takkunyhtäimiltä tuonkin klahvin saranakitimien taakse, ja sinulla se penikanruoka penninkinä kynsissäsi, jonka viskaat kitaan, kun ovat koirat kintuissasi ja maksutermiinat kiljumassa kinterillä! Pukkila oli ajatuksissansa ja ilman puhtia kirjoittanut nimensä jälkeen paperille yksi kuudettatoista osaa (1/16): sen hän kuitenkin uskoi pirultakin voivansa vuovata, jollei muulla keinolla, niin Krooklan kitupiikin ja kyynäränenän avulla, joka kumminkaan ei tule raskitsemaan kaikkia rahojansa omaan laiva-osaansa.

Heikonlaisesti se kirjoittaminen oli käynyt ja ilman henkeä, mutta kun paperi oli hänen kohdaltansa valmis ja kirjoittaminen tapahtunut, niin tunsi Pukkila kuitenkin huojennusta: kuudestoista-osa oli sittenkin kaksikertaa enemmän kuin Eenok oli kirjoittanut ja Karjamaa, ja hän itse parkinretari nyt ja parranvuoro hänellä puhumiseen salissa, koska hän vain tahtoi! Virkistynyt mies, ihme kyllä, oikein veriltänsä raitistunut mies nousikin nyt istuimilta, kun Pukkila nousi pöydän vierestä.

»Tuumitaan-tuumitaan!» puheli hän nyt laattialla kävellessään ja sohvaa käsin takaisin paikalleen palatessaan. »Tuumitaan-tuumitaan!» puheli hän ja kertasi sanojaan ja hieroskeli kämmeniänsä, vuoroin vasenta oikean upiin ja vuoroin oikeata vasemman upiin, jotta sai aikaa koota ajatuksensa ja sanoa jotakin. Istuvat ympärillä joutilaissansa ja omine aikoineen ja ajattelevat mielissään ja tyhjissä pääknupeissaan mitä hyvänsä ja tarpeettomia, jollei sano jotain itse ja torkota sormella ja ohjaa sopivasti silmäsihtiä, niin että katsovat sen ajan puskan eteen, kun itse on lykännyt itsensä piiloon ja turviin pensaan taakse! harkitsi hän, ja hykerteli käsirystysiänsä nopeamminkin, koska ei järki paikalla potkaissut sopivaa sanaa kielen nirkolle. Kerkiävät oman järjenjäniksensä hännänhajuille, ja karaavat turpa maassa ja kieli laahaten vaikka mitkä jahdit, jollen minä nyt tätä hätää ole pikainen loikassa ja sekota jälkiä etupari ristihypyssä ja takapari rastipoukassa! manasi hän ja hoputti itseänsä, koska nyt oli mielenkanan munittava, vaikka ymmärryksen höyhenet varisisivat mukana pyrstöiltä! »Kirjoitin osani, kirjoitin!» pakisi hän siis ajan voittamiseksi, ja lisäsi samassa, niinkuin siiman läiskäpään makeaksi siemaukseksi senjälkeen kun ruoskavarren nahkaletka on huiskaistu suorille ja kirvotettu kipeillensä: »kirjoitin osani, kirjoitin, kun nyt vain saadaan kapteeni parkkiin!» Siinä nyt oli sana ja karvainen penikka salissa ja neljällä käpälällä, ja Pukkila huomasi itsekin leimauksessa, että nyt oli tullut sanotuksi liika paljon samalla kertaa ja suunkarsina päästänyt veräjästänsä hyppivän kilikaritsan sijasta puskivan pukkivuohen, sarvet pääotsassa ja sorkat kaviovarpaina!

»Kapteenista puhelen, vaikken tarkoita, sinä tietysti itse kapteeniksi, kukas muu, vanhempana päästää suu sanan, vaikka kieli muuta meinaa, sinä itse tietysti kapteeniksi, kukas tässä on muuta sanonutkaan, Eenokkikaan!» -- Eenokki sai, koska istui vieressä ja imi päristeli sammunutta piippuansa tällä hetkellä niin jumalattomasti, että korvia repeli ohitse astuessa, silmäyksen vaikka murhaamaan miehen ja ikäänkuin olisi hän vikapää mihin hyvänsä ja siihenkin, että toinenkin hänen läheisyydessään ja naapuriudessaan päästää suustansa vikapuheita ja mahdottomia! -- »Sinä tietenkin ja niinkuin kirppu lakanaan ja orava puuhun luonnollisesti kapteeniksi, minkäs otuksen niskoilta ketun nahka nyljetään, ellei sen härräpiskin, jolla on karvanpaksu jo värjäämättömänäkin ruskea ja hännän luuta lorvin pitkänä valmiina takapuolilla keikkumassa, ja mikäs mies passaavammin paseeraa parkin komentosilloilla kuin se, jolla jo on liiveissä lihoittamattomanakin kapteenin vatsasämpylää säälliseltä runtamitalta ja neljätoista leiviskää kotovalmiiltansa oman kropan mukana lastin alkua laivaan vietäväksi!» Pukkila silitti ja korjasi, minkä kerkesi ja minkä rintapillit henkeä päästivät, lakasi luuti kaikki jäljet umpeen takanaan, minkä vain järjenhäntää hänellä oli kinttupuolilla heilumaan ja livaamaan. »Sinä kapteeniksi! sitä sanomaan ei tarvitse suusaranoitansa avata, ja haaskoajatuskin, jos otsansaivarissa kellä muuta mielenitua syhyy!» Pukkila oli hetkessä niin omien sanojensa vakuuttama, että suosion ja sydänsuopuuden kuola herui kosteutta suupielille ja niitä oli pyyhittävä taskuliinalla kuiviksi.

»Meidän Evaldin saat kyllä minun puolestani perämieheksi parkkiisi, niin et tarvitse sitä asiaa ajatella!» lisäsi hän samassa viisaasti, koska ajatus tuli mieleen sopivassa kohdassa ja silloin kuin muutenkin piti olla myötäkarvassa kaikkien kanssa, ja koska asian voi sanoa melkein huomaamatta liinaa takaisin taskun suuhun tunkiessa: »Lähetän pojan, Evaldin tarkoitan, talveksi merikouluun Turkuun, niin on valmis ja sinulle avuksi logaritmeja reknatessa Atlantilla, minä kyllä tulen Uskossa ja Itämerellä toimeen Fritioffinkin kanssa, vaikka hän onkin nuorempi ja saanut tähän asti vähemmän oppia kuin Evald!» Tämä kaikki oli lykätty vain matalammasti ja ikäänkuin kahdenkeskisesti ja miestenvälisenä luottamuspuheena muun ohessa ja suun vierestä sivujuttuna ja syrjään Alastalolle, vaikka sillä huolella, että Langholmankin sopi keinutuolilta kuulla sekä puheenkerta että perustuksen juonet, jos kallisti päätä ja noukki korviinsa: siemennän pienesti tänään, niin vako orastaa huomenna! tuumaili Pukkila ja oli itseänsäkin viisaampi silmäin kuljetukselta.

Kun nyt oli tarpeellinen saatu sanotuksi, vaikka viimeiseksi ja langan pää sujautettu siihen neulan silmään, johon oli torkottanutkin, niin nyt oli vapaa mies taas kävelemään laattialla ja suu joutilas muuhunkin jutun pitoon ja löysän lenkeille: viisastakin kukaties nyt puhua rakoon myötäkarvan sukaistakin ja kammata ajatuksen hiuksia niille jakauksille, joille ne luonnostaankin kallistuvat lakoon, niin unohdetaan kenties eikä muistetakaan ja huomatakaan, kuka sen sanoikaan Evaldista, mitä äsken sanoi ja kylvi, ja ajatuksen siemen saa hiljanhissuksissa lykätä juurenitua päissä ja mielenmullassa ilman, että itsekään äkkäävät ennenkuin asia on järjenpräntissä ja lukuselvänä jokaisella! Pukkila asetti äänensäkin liukkaan keloille, kun nyt oikopäätä ladeltiin ja Alastalo sai kuunnella mieleisiänsäkin sen minkä korvalehtiin mahtui ja mako maulla omisti. »Parkki, sanon, pahus, sanon, ja sen olen aina sanonut, parkki meidän on rakennettava pitäjään!» Pukkila ei enää kävellyt paikkaansa kohden sohvallakaan, vaan oli täysvendalta ja yhtä vakuutettuna kuin vakuuttavanakin miehenä Alastaloa vastapäätä kasvoista kasvoihin ja silmäpeliltä silmävaroon, vaikka melkein liika likeltä, niin että Alastalon oli vatsaryntäistään huolimatta, jotka kyllä varjelivat häntä liikanaisilta lähentelyiltä sekä etu- että sivupieliltä, kuitenkin vedettävä tuuman pari selkäänsäkin takakenoon, jotteivät ripset risahtaneet yhteen. »Jukoliste! parkki, parkkilaiva! Priki ei ole alus eikä mikään! Pähkähullu sinä olet ja järki päässäsi liikkumaton kuin minuuttiviisari Naantalin kirkon kellotaulussa talvella ja pakkasella, ellet sinä parkkia rakenna, parkkia, parkkilaivaa, sanon vieläkin, niinkuin aina olen sanonut ja ennenkin hokenut! Kaksi vertaa enemmän lastia ruumaan, kaksi kertaa pitemmät matkahollit haminain välillä, alus kölillä ja liikkeessä suven sulat ja talven tahmeat! Laskeppas sormissasi, sormenpäissäsi, näppää nuppiin joka kerralta kun sanon: kaksi kertaa kaksi ja vielä kaksi kertaa sama! Voi kymmenen pientä pirua ja vielä pari tusinaa samankaltaista ja tulimmaisempaa päällekaupan! Ellet sinä sillä laskulla seilaa kotiin parkin ansioita kahdenkertaiseen jakolikviidiin vuodessa, niin minun päässäni on kalanmätiä eikä Pukkilan ajuainetta ja minun nenänkärkeni yksi ainoa knuppi ymmärtää kertomataulusta enemmän kuin minä itse kaikilla kymmenellä järkiharullani.»

Pukkila oli haltioissaan, hän uskoi jo itsekin, mitä hänen sormensa niksoivat, ja jos silmäinkatsanto iskisi kipunaa siinä kuin sinkaakin, niin tulenvaarassa olisivat tällä haavaa olleet Alastalon karheat kulmakarvat, sillä niin läheltä niitä vakuutettiin ja niin likelle rohtimia tungettiin uskon tuiskaa ja tyrkytystä. »Mutta muistakin: riitinkeissä on vika! Jalkaa soukempi, jumaliste, ja kaksi jalkaa pitempi, niin laiva on kaunis kuin aluksen mieli ja liukas meressä kuin kieli käärmeen suussa! Voi paratiisin portti ja Eeva ennen omenan närystämisiä, kolmimastolaiva, kun se on solakka, niin se on jalo, ja kun se on kuva, niin se on kaunis, ja sielunsa vanhurskauden myisi syntinen Pietarille ennen, kuin olisi rivo ja haaskaisi astiansa jalan paksuudella liikaa ja laittaisi neidonkapevan ja aluksen kupeen tiinemakoiseksi kuin kantava lehmä!» Nyt Pukkilalla oli vakuutusta sydänastiassa melkein enemmän kuin partaat laitojen vuotamatta kestivät ja ääni kiipesi rekistereihin, niinkuin kukolla, joka on viimeisensä pinnistänyt kurkkupiipustansa ja jonka sittenkin vielä olisi parannettava kiekaa: oma nyrkki takoi oman kämmenen pohjiin sillä hartaudella, ikäänkuin olisi tarkoituksena ollut hieroa pivon ihot savunkäryille! »Kaksi jalkaa pitempi keulan kurkolta ja jalkaa soukempi mahasivuilta, sanon, niin alus leikkaa merta kuin veitsenterä voita, ja parkki jättää, kun se oikein pyyhkimään rupeaa, vaikka tuulen taaksensa, niinkuin tiirolintu kiven, jolta se potkasee lentoon! Niin kovasti semmoinen astia menee, että keula kuumenee meren märkää sylkiessään tieltänsä ja sinä tunnet käryn hajut ja savukatkun nokassasi, kun seisot komentosillalla: et sylkemään kerkiä, vaikka tahtoisit ja karuutta pitäisit, ohitse seilatessa toisiin laivoihin, kun jo olet ohitse ja muut takana virstan vanavesien päässä! Engelsmanni on siivo mies ja kylmäverinen suomuksiltaan, mutta auta armias, eikös silläkin herahtaisi synninvesi kielenpäähän ja halun sula sydämiin, kun katselisi Lontoon kaijilta sinun parkkiasi möljän kyljessä, soleata sivuilta kuin neidon virpi uumavarsilta ja sorjaa kupeilta kuin viekotus piikasen helmalymyissä!»

Alastako oli ahdistettuna askel askeleelta ja varovisusti takahiivaan peräytynyt huitovan Pukkilan ja psalttari-Taavetin edestä ja seisoi nyt pöydän syrjää vastaan likistettynä ilman askeleenkaan tilaa enää enempään väistämiseen. »Älä nyt silmiin sentään lennä, vaikka siipien väessä oletkin!» alkoi hän siis torjua toista ja suojella ruumismajaansa. »Uskon minä vähemmälläkin, niin ettei vatsaani tarvitse turhan tähden lommolle rutistaa!» puhisi hän itsevarjeluksekseen, ja työnteli toista kämmentämmissä vaikka nauruvehoin ja sopusohrimin rynnäspuoliltansa loitommille. »Sämpylä on sämpylänpaksuinen ja lätty lätynohkainen, mihin latuskaisuuteen kumpikin on kypsyessään paistunut, ja mitäs sinä minuakaan eri räätiksi runtelet siitä, miksi minä olen taikinoiltani taputettu ja elämänkämmenissä leivottu!» torui hän ja tuhisi, kun taas sai vapaammin hengitellä ja oli ruumiilla lepo olla itseänsä ja rehevöitellä. »Muuta sinä Uskoa kaksimastoisesta kolmimastoisuuteen taikka yksitorkon totisiin, kuinka tykkäät tikunpystyjä tarvittavan Uskosi rikiin, mutta minun keskiruumiini paikat ovat minun pyhiäni, joita ei sullota sen pienemmille tiloille, kuin räätäli on leikannut liiviverkaa sämpylän suojiksi!» sojotteli Alastalon Herman jo omina miehinä ja Mattssonina sujapuhetta jo muillekin kuin Pukkilalle, jotta asioiden sarananastat saisivat toppeihinsa sitä suopavoidetta ja leikkipuheen ihrahöystettä, jota ne turhien kitisemisien välttämisiksi tarvitsevat vakavillakin kääntymillä -- ja erikoisesti juuri vakavilla kääntymillä, koska ne ovat tärkeimpiä! -- ja jota miehellä aina pitää olla varalta valmiina silloin, kun hän on isäntä salissansa ja menontahti hänen komennoillaan ja hänen ohjasperiensä kehoituksilla ja hyvämielen vihjeillä. Ptruu! sanon minä ja olen pidättelevinäni ohjaksista, kun Ruskolla on se hulja harjassa, että se lykkää liukkaampaa kavioistaan, kun sitä hillitsee! ajatteli Alastalo ja katseli Pukkilan hartiain ohitse saliin. »Niin kiirukas ei saa olla nopeakaan, ettei huomaa hopussa omaa nenäänsäkö niistää, vai naapurin nenänpäätäkö nipistää, äläkä sinäkään vaikkas hengessä oletkin ja entinen häti-Fili ja Pukkilan muinainen Fili-vili-Petter, jo luule pulttivaarnoja jaakavasi parkin kylkipampuroihin ja pantterihonkiin, kun kyynärvarsipuskimin minua pompottelet minun etupuoleni pehmeisiin mäkihyppylöihin ja myötäviin manttaalipaikkoihin!» varoitteli rehenteli hän ja mehosi nauroi laveata Alastalon nauruansa Pukkilan olan ohitse ja hartiavierien sivutse kehottavasti koko salille merenpuolisia ja maanpuolisia akkunaseiniä myöten.

Hyvätuuli ja helpottunut mielenmukavuus olikin nyt taannoisten kiristymisten ja jännityksen juonten jälkeen yleinen salissa ja tunto mielissä melkein samallainen ikäänkuin elokansassa pellolla silloin kun idän taivaspuoli on aamuhuomenesta alkaen uhannut ja kasvatellut mustaa seinää sinisiltään rannan ja harmaan Ristivuoren ylle, kiiveten korkeuksissa melkein laen kiireille asti, niin että niskaansa on saanut kangotella, jos ylimmät särmät on tahtonut saada silmäinsä nenään yllänsä, tunto mielissä siis melkein samallainen, kuin elovainiolla silloin, kun idän taivaspuoli täten on ollut uhkaa ja longankasvua koko jylhältä osaltaan ja väki niittovainiolla kyllä vielä on suihkinut kalveessa sirppeineen, suihkinut tavallista hartaamminkin, ja sitojat saralla hapsineet, minkä ovat kerjenneet oljen hajoja jalallisiksi, hapsineet rutommallakin kiireellä ja minkä sormista on lähtenyt, mutta samalla kuitenkin kukin jo on kurkistellut hopun vilkkeiltä ja joudun lomissa lähentyvän ilman varalta ympärilleen ja kaulakuroilta, missäs on lähellä ja monenko saran ja sänkiselän takana harpattavissa likin ladonoven suu tai varjelevan kuusen havuhame metsänrannassa, jonne loikkia hame hupussa pään yllä tai hihanvarret huiskaten sivuilla silloin kun ensimmäinen terävä täräys jylähtelee rakoilevilla taivaan pelleillä, kaatosaavit kansikuvun äyräillä kallistuvat suusyöksyille ja sadekuuron valeluille maamatalain ylle, ja sen, jolla vielä on ällin kipenää päässä ja jalkaa alla maankamaraa kaapasemaan on roiskuvalla vainiolla pelastettava jokukin kuiva lanka vaatekerrassansa suojiin ryöpsyiltä ja likimmän räystäsvarjon turviin, eli samallainen siis, kun tällaisessa kyttäilyssä ja itsekunkin pahimpaa niskoihinsa varotessa, taivas yhtäkkiä onkin odottamatta malttanut mielensä, pilvenlongat paksuimmillaan joutuneet kuin kynnyksen eteen, jonka ylitse ei käpälä tahtomallakaan nouse, ja hetkentuokion arveltuaan ja ohauspielten valkovillaisia hapsitukkujaan parvipartailla pään kumarilta kallisteltuaan huomanneet muut markkinat sittenkin otollisemmiksi kuin tämän vainioläikän allansa, vuodattaneet ehkä pisaran pari partakarvojansa myöten, mutta kääntäneetkin keikkiä, painuneet vasemmille, kun suoraan piti nousta, murahdelleet ehkä loitotessaan, mitä mielen apeata lienevät murahdelleetkaan lauhtuvissa menoissaan, mutta jättäneet taivaan otsan siniseksi lakaistuna taakseen ja elokansan kirjavana viljapellon vilskeille huiskimaan.

Hyvätuuli ja mielen jänteiden ilmeinen vapahtuminen varhemmilta pingottumisiltaan oli siis nyt yleinen salissa Alastalon valtoimen naurukerran ja löysäpartaisen jutunpidon jäljiltä sekä aikaisempienkin tapausten ja lauhkeentavien asiaseikkojen vaikutuksesta, eritoten, koska itsekullakin vielä olivat elävässä muistossa ja nauramisen puolesta kesken Härkäniemen uljaat äskeiset polskat permannolla ja miehuulliset tepastelut totivesikannu polttamassa kuumanviholaisena kouran pohjissa. Leppynyttä ja lauhapartaista naamapuolta näkikin siis paistamassa vähän miltä puolelta hyvänsä salin seinäpiiriä, jos ympärilleen katseli, ja naurunmuhaa oli salattuna kellä kätketymmin silmänurkkien vilkkavissa rypynjuonissa, kellä julkisemmin poskipielten paksummissa palvoissa. Langholmakin keinutuolilla piti sopivana pienen naurahtamisen, ja Ristikylän tuomarivainaan vanha piippu suoritti hänen kuljetuksellaan aika avoimen ja vakaan ebenholtsivartensa veroisen kaariliikkeen, kun se nyt siirrettiin suulta, ja käsivarren asettumilta keinutuolin käsipuun varaan jäi juhlallisesti kyynäräisen valtikan vaajana torkoon ilmaan siksi ajaksi kun pitäjän ruhtinas keinutuolilla ja salin tunnustettu napa- ja paroonimies Eframina lausahti vakailta leuanpidoiltaan pienen leikkisanankin ja alentui pilapuheille ja kiusanteon syhytyksille hänkin.

Pukkila oli hänen mielestään kääntänyt ajatuksen hattua päässään melkein kuin tuukinkluuttia tuulessa, ja siitä hän tahtoi muistuttaa pienellä sormentorkotuksella. »Henkikös sinuun lensi, Pukkila, kun nyt liehuvat ne körtit etupuolella, jotka äsken huiskivat takapielillä? Jos minä oikein muistan ja puhetta ymmärrän, niin kyllä sinulla vielä viimeistä ennen ja vähän myöhemminkin vielä on ollut hieman eri käsitykset niin prikeistä kuin parkkialuksistakin, ja melkeinpä päinvastaiset kuin ne, joilla nyt ahdistat Alastalon hengiltä! Mutta mitäs me menneitä pengomme ja mennäminuuttisia! Mies on aina viisas, kun vaihtaa anturattomiksi tallatut kenkärajat vereksiin varsisaappaisiin ja viskaa varhemman tyhmyytensä myöhemmässä sanassansa tunkiolle! Tervetuloa parkinretariksi sinullekin vain, mutta parempi on vaarnata nykyinen käsityksesi pysyväiseksi omassa päässäsi ja yliskamarissasi, kuin pommittaa Alastalon ja rääkätyn lähimmäisen keskiruumiskohtiin sitä tietoa, että sinullakin viimein ovat kynttilät akkunoissa sytytetyt ja järjenvalot tuikuillansa ruutujen takana!» Kun Langholma laski leikkipuhetta, niin oli se useimmiten hiukka suolaista, ja saattoi sen ymmärtää nuhteeksikin, jos sitä paremmin ruoti. »Sinä kaiketi nyt olet saanut toisen ja täyspyöreämmän ruumiinkappaleesikin tuntumille naapuritodistuksen siitä, että Pukkila on pukannut tosiansa, kun hän on kirjoittanut nimensä parkkikirjaan?» lisäsi hän Alastalollekin, joka nyt jo puhisi keskilaattioilla taaskin vapaana miehenä Pukkilan liika likeisiltä vakuutteluilta.

»Missäs pukki, ellei kallion törmällä pakisemassa, kun luodon rantaa soudetaan, ja missäs Pukkila, ellei ylimpänä kanttorina peräpakalla, kun pitäjän pisin köli laulaa läksiäisiänsä suopatulla varvipetillä!» naurahteli Alastalo Langholman myötäpuheisiin, koska oli kohenneltava lieskaa siellä, missä puut itseltänsä olivat prasupinossa tuohisillaan. »Polkee pukkikin sorkkaansa vastavuoren juurilla ja mäkisee äkää parrastansa, ennenkuin vaivaa itseänsä ja lähtee varvastamaan äkkiseinää jyrkiltänsä, ja minkäs Pukkilakaan luonnollensa mahtaa, kun sisu käskee, vaikka älli kieltää: sätistä pitää vastaan niinkauan kuin apu auttaa, koska parta on saman pitkä kuin pukillakin, mutta mitäs parrasta, se vain liehaa, kun varvas kriipasee, ja mikäs kiivetessä, koska kynsi tarttuu ja maku vetää laelle! En minä ole unissanikaan sitä asiaa uskonut mahdolliseksi, ettei Pukkila olisi ylimpänä kilin kiilinkäisenä pantteriruodoilla hyppimässä, kun parkkilaiva on kölillensä oijennettu ja varvi pitäjässä!» Alastalo veisteli, koska lastua lähti puusta, ja sytykettä oli virikkeen varoiksi hyvä olemassa mieluummin yli tarpeen kuin kesken loppumaan, ja koska pesään puhallellessa ja hyvää tuulta kohennellessa ei liika koskaan ole pahaksi. Eihän juttu ja jatkaminen ehkä Pukkilalle erikoisesti myötähuuleen ollut, mutta muidenkin huulia oli muistettava ja niitä pidettävä höröillä ja hyvänhyryillä, ja heitähän oli istujia neljä seinänviertä salissa kun Pukkila paikoilleen palattuaan vain täytti yhden sijan sohvalla, vieläpä kapeankin sijan Härkäniemen ja Lahdenperän vaiheilla. »Koskas kevätkään rantajäitänsä suliksi saa västäräkin potkimatta kalttokohjoa sohjoille, ja mistäs apilaan ruoho tietää suven saapuneeksi niitylle, ellei kärpästen hurinoista yllänsä, ja milläs pelillä mekään pääsemme perille joskus, missä päässä alusta ahteri on meidän parkissamme, ellei korkeimmalla spantilla ole kukaan kukkumassa ja Pukkilan lieve liehanhuiskeilla siellä, missä vielä ei ole muuta flakunläiskää?» Alastalo levitteli leikkipuhetta juttuunsa niinkuin voinpaksua leipäviipaleelle siten läämälti, ettei Pukkilankaan enää tarvinnut, ellei vasiten halunnut, tunnustella kielenpäällään, oliko höysteessä erehdykseltä suolanmurenoitakin rakeina seassa.

Salissa olikin nyt jo taas mieliala koko mukava yltäyleensä, pientä nenänpainumista Pukkilan viiksipartojen yläpuolella ja yhtä pientä nielemätöntä harminkerää saman Pukkilan suumauissa kukaties lukuunottamatta, ja eräs ja joku toinenkin viistoili silmillään totipöytää kohden, jolla Härkäniemen sinne nostama kannu vielä hohkoili aivan turhasti kuumuuttaan rommikarahvin vieressä ja konjakkikarahvin edessä: lähtisikö tässä odotellessa ja muuten ollessa kävelemään tyhjän laattian poikitse ja täyttämään toisen kerran lasinsa pöydän vieressä, niin että olisi käsissä jotakin? ajatteli kukaties useampikin, vaikkei kukaan vuovannut ensimmäisenä, eikä Langholma katsonut pöytää päinkään ja Pukkilalla taas oli muita ajatuksia. Ei Alastalokaan huomannut kehotella vieraitansa, koska hänellä taaskin oli jahdattavana päässänsä se vaikeus, kenen nyt pyytäisi sopivimmin ja kenenkään nenää lyhentämättä vuorollensa parkkipaperien tuhtiin ja nimenkirjoittamisen vaivoihin. Härkäniemi tietysti olisi edelleenkin ollut ensivuorossa, mutta hän oli näissä hommissa melkein kuin kotoväkeä ja Lahdenperääkin oli tänäpänä käsiteltävä vähän niinkuin parempiposliinista pitoastiaa, jota liikutellaan juhlavaraisesti pöydässä ja tämänpäiväisen liemisisältönsä arvoisesti.

Alastalon tarkat pohtimiset olivat tällä erällä kuitenkin turhia ja hukkavaivaa, sillä uuninnurkassa istui Krooklan Mikkelsson, jolla oli puolitoista lasillista silkasta rommiainetta rohkeudenlisänä tukkaharjansa alla, ja joka nyt jo oli kerjennyt pyrstöruotoja myöten nielemään kurkustansa alas sen harminkiiskisen, että Eenokki ja Karjamaan savisaapas, vaikka olikin lihallinen ja vuotta nuorempi serkkuorpana, oli käsketty ennen häntä pöydän viereen ja parkinkirjan kirjoituksiin. Krooklan Mikkel siis, vaikka hän loukkauksen jälkeen ja sitte kun Enok oli käsketty ja kävellyt pöydän viereen, oli ensinärkästyksessä päässänsä päättänyt, että saavatpa katsoa, liikkuuko hän viimeiseksikään ja muiden jokaisen käveltyä vuorollensa pöydän eteen tuoliltansa ja uunin nurkasta vaikka kuinka kultaisesti käskettäisiin ja Alastalo itse tulisi leiviskätusinoineen kumartelemaan ja noikkimaan konstejansa nokan edessä kuin varis kyykkyjänsä oraspellolla, Mikkel siis oli, ajan kuluessa ja kiukun löylyn kihistyä aikansa hänen päänsä kiuaskivissä, tullut muihin tuumiin ja kylmempään järkeen. Menen itse käskemättä, ja kirjoitan nimeni, niin näkevät, kuka minä olen, eikä tarvitse ajatella, kuinka kauan pitää eskotella vastaan, kun käskemään tullaan! arveli hän, kun pään takapuolilta rommin rohkeuskin alkoi nousta ylemmäs hiusjuuriin. Alastalon ei siis tällä erällä olisi ollenkaan tarvinnut vaivata itseänsä ja ajatella etikettejä ja vuorotuureja, sillä Mikkel Mikkelsson oli nyt itse päättänyt lähtemisensä, ja asteli menovauhdilla ja naksavin viisari-askelin jo keskilaattioilla ja parkkipapereita päin, ennenkuin kukaan tosissaan oli oikein huomannutkaan, että uunin nurkassa oli liikuttu ja että kurssi oli kiinteästi kirjoituspöytää kohden.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot