Alastalon salissa 15/23

Viidestoista luku.

Nimien kirjoitus alkaa ja latvaosia merkitään kirjaan, kunnes Pukkila päästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä varomattomampia, ja Siviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan.

Parkin peruskirja oli nyt siis avoimiltaan arkkipaperin levuisena Langholman edessä pöydällä, silmälasit sovitetut hänen peritylle isä-Eframin nenälleen ja hanhensulka koeteltuna ja koholla valmiina hänen kädessään, vaikka vielä mustetolppoon kastamatta. »Allekirjoittaneet retarit ja rehelliset laivanvarustajat, kaikki Kustavin pitäjästä, Turun ja Porin maaherranlääniä, sitovat ja kirjoittavat tämän paperin voimalla ja nimensä merkitsemällä itsensä varojensa vakuudella ja osamääränsä väellä vastaamaan ja kruunun myntissä tai rahaksi arvioiduissa luonnon suorituksissa selvittämään kaikki ne menot, kulungit ja rahalliset ulosmaksut, jotka avoimen yhtiön vallalla ja vastuulla rakentamamme yhteinen parkkialus täysrikisenä tarvitsee kölipuulta taklinkeihin asti purjevalmiina lästirekisteriin merkityksi tullakseen», luki hän paperin otsikolta ja punnitsi kutakin sanaa kohdaltansa ja kantavuudeltansa, ennenkuin lähensi kynänkärkeä paperiin ja sulka aloitti ratkaisevan toimituksensa: täytyihän tietää, mihin itsensä sitoi ja mihin muutkin velvoittivat itsensä. »Mihin sitoudumme ja jokainen nimikirjotuksellamme kohdaltamme vahvistamme», luki hän vielä juhlallisen ja laveammin käsialavedoin kirjoitetun loppusanan, ennenkuin käsi lähti liikkeelle ja ensimmäinen allekirjoitus syntyi paperille. Langholma oli poikana saanut kirjoitusoppinsa Salmniitun komsarjukselta, ja osasi ranne vieläkin nuoteilta sekä sen keveyden sulan kuljetuksessa että sen sidonnan jäljen juoksutuksessa, josta Rosenlöf-vainajakin, jos olisi vielä ollut elossa ja olanylitse katselemassa, olisi tunnustanut ja sanonut: noin poikaseni, noin nimi on kirjoitettava, että julkee itsekin tunnustaa nimekseen, eikä epäile jälkeenpäin, että varis on travannut varpaineen paperilla: 'ajattele aina, poika, kun pännää kuljetat ja nimesi kirjoitat, että taivaan portilla Pietari joskus ennen avaimen viljelemistä saattaisi kysyä papereitasi ja kytätä käsialaa ja lukea Eframin Färmiksi ja Lypyrtin rosvoksi ja merihaaskaksi ja lähettää sinut kuumempaan kestikievariin!' Puhdas nytkin syntyi nimen jälki paperille: »Efram Eframsson Langholma», isot kirjaimet painopaikoiltaan siten vapaasti sujautettuina lavean avoimiltansa paisuville kaarillensa ja hienot kohdat niin keviälti johdettuina silmuksiensa siroille kiekuroille kuin vain ja ainoastaan hanhensulan taipuisa veistokynsi juoksemiltaan saattoi levältään ja liukuviltaan piirrellä notkevia paperille; pienet kirjaimet kiireen katraana tasajonossa ja riviriimissä kuuliaisina isosensa takana, kuin meren liukumilla sorsaemon kinterillä vilistävä poikue nokat sojolta siimanviistäviltä menokirissä karkukurkuin, pienin potkiva matalimpana viimeisenä hutkimillaan! Vielä oli juollettavana lenkin kaarto nimen alle sulan kynnen taipuvimmalla paksulla ja sujahduksen keveimmällä lennolla, jotta uiskentelisi »Efram Eframsson» kuheran kiehkuroilla kuin haahden honkakylki liehtovien vesien lykkivillä hyrskeillä ja seppelsäihkeillä, ja jotta nimen vaakaa, polvesta polveen ja isästä poikaan, samanpainoisena ja samankaltevuisena talonkirjojen kankealle ja asiapaperien juhlallisille miehestänsä vastaamaan vastuulla piirreltyä yhäkin kantaisi ja kannattaisi perityn puumerkin polveileva kaksois-E, solmittuna liukuvan ässän ja vakuuttavan ällän mahtavaan sakaravetoon. Taitotyö oli viety loppuun, nimikirjoitus muhkeana paperilla, ylväästi ylimpänä siinä pilarissa, jonka muut nimikirjoitukset kohta olivat rakentavat, mikä taidokkaammin, mikä tökerömmin, tärkeän asiakirjan alaosiltaan vielä vitivalkoiselle lehdelle, tarvittiin enää vain vaatimattomasti kirjoitettuna, vaikka painavana lisänä, »yksikahdeksatta (1/8) osaa parkkilaivasta», ja Langholma sai sovittaa hanhensulan takaisin pitimilleen, koota silmälasit nenältään, sulkea ne koteloonsa ja palata toimensa suorittaneena miehenä takaisin keinutuolilleen kiikuttelemaan.

Alastalokaan, joka oli seisonut vieressä ja katsellut, ei nyt pakissut sanaakaan, sillä toimitus oli vakava, vaan istui kohta tuolille, kun se Langholman jättämiltä oli tyhjänä ja luki istuviltaan vielä kerran Langholman nimikirjoituksen, ennenkuin itse torkotti käteensä kynänvarren. Kelpasi sitä katsella ja oma uskokin vahvistui: paperi oli komeampi, kuin seisoviltaan oli arvannutkaan! Langholman Eframit ovat laveata lajia, ja isosta on liikkuminen, kun he liikkeelle lähtevät: leuka leuan tanassa ja askel anturana, mutta selkäkin suoran pidoilla ja varsi kirkkohankinoissa! Mikäs ankkakansan astellessa varvastramppia tanterilla, kun priimas kävelee ketaratahdissa julkisena edeltä, ja mikäs temppu miesseurakunnassakaan nimen pyöräyttäminen paperille, kun laisto on avattu ja kylän Sakari olkaväeltä viikatevirstalla selkäheilumilla, parkin kirja präntin alla ja Langholma Langholman Eframina ylimpänä paperilla: jo se hullu mies olisi, joka ei syhyvällä kynällä ja hypäten näille jalaksille ja kuomureen kannaksille niminensä loikkaisi! Alastalo oli niin hyryillänsä ja hyvän mielen poikimilla, että pelkän tyytyväisyytensä kostoksi ja kiitokseksi haki santasirottimen hopeatelineen toisesta tolppoputkasta ja kylvi kuivetta tuoreille kynänjäljille, jottei vahingoltakaan kukaan tuhrisi ja turmelisi jaloa kirjoitusta ja silmänruokaa.

Itse ei Alastalo merkillisemmästi kirjoittanut nimeänsä. Ensinnäkään hän ei ollut tottunut hanhensulan viljelemiseen, hän ei ollut saanutkaan kirjoitusoppiaan Salmniitun komsarjukselta, vaan Kaaskerin Lundströmiltä, ja Kaaskerin Lundströmillä taas oli se usko, että hanhensulka kelpasi ainostaan supliikkeihin ja lakimiesten valheisiin ja krumeluureihin, mutta että rehellinen merimies, joka laskee logaritmeja ja jonka henki on numeron nokassa ja oikean latituudin tarkassa minuutti- ja sekuntisifrassa, ei ikinä nosta käteensäkään sellaista tuiveraa, joka jumalan luomalta on laillisessa virassaan vain ilman havinoilla ja linnun siiven haukotteluilla, vieläpä semmoisen linnun, jolla on päässänsä pelkkää hanhen järkeä ja mielen lyhyyttä: 'Muista, poika, muista Lundströmin sanomaksi: Manchesterin malmista ankkurin kynsi kestäviltään kettingin päähän ja Manchesterin teräksestä kynän tirko juokseviltaan laivajurnaalin lehdelle, niin kumpikin pitää paikkansa, ankkurivaaka pohjassa tonnihampain ja numerontäsmä paperilla järkinirkoin! Ja tiedä sitäpaitsi se, poika, että merimiehen nyrkki on merillä arkinen koura ja perhanankos tekemistä herrasilla hanhenhaituvilla on pikisissä pivonpohjissa muuta kuin kiusana: raitis kynänvarsi kuivankaljusta puusta näppien välissä, niin käsiala jurnaalissa pysyy selvänä ja puustaavi meriprotestissa kantapäillänsä, vaikka oma pää humisisi missä sumuissa ja höyryissä, ja omat ketarat horjuisivat, ikäänkuin olisi tienselkä tynnyrinhulikkona nurillansa anturain alla kierimässä!' Vetihän Alastalo nytkin suupieliänsä nauruun, kun sattui näissäkin juhlallisissa ja totisen paikoissa mieleen Lundströmkin ja hänen opetuksensa Kaaskerin Malakiaksen tuvassa, mutta oli hän muutenkin myöhemmin huomannut ja meklarien kanssa svenskatessaan kokenut, että Lundströmin sanoissa oli totta, ja että piukemmin kirjoitti kontrahtinsa, kun oli kynän kärjessäkin terästä ja piti kyynärpäänsä laventelematta koossa nimensä pränttäämisen ajan: komeus nimen lenkissä voi maksaa riksejä, jos pääkin kynän mukana liukastuu ison vedoille ja suuren kaarille!

Ja huolimatta näistäkin viisaussyistä, jotka vaikuttivat, että Alastalo ainakin ja kaikissa tapauksissa kirjoitti nimensä raittiisti ja hihan suun suhahteluitta, oli Alastalolla tällä erällä päänsä pajassa niin monellaista rautaa ajatuksen alasimella, ettei olisi muhkeuksiin kerjennytkään, vaikka olisi piloiksensa ja parkkikirjan kunniaksi kerran päästänytkin kätensä löysille ja liirumeille. Kenen esimerkiksi pyytäisi itsensä jälkeen istumaan tuolille ja kirjoittamaan nimensä papereihin oman nimensä jälkeen? Härkäniemi tietystikin olisi nyt vuorossa, mutta mitä ajattelisi siitä Krookla, ja koska on Pukkilan pahus päästettävä veräjästä? Eenokkiakin on kruusattava ja Lahdenperän nokka säilytettävä sileän nypyillä! Härkäniemelle nyt voi vilauttaa silmää ja hän ymmärtää ja jää piippunsa taakse, mutta Krooklalla ovat konstinsa nokassaan, vaikkei hän enempää kirjoittaisikaan kuin visun 1/32 ja Pukkilan kidan taas tukkii mieluummin ennemmin kuin myöhemmin! Teräskynän varren siis Alastalo vain nosti telineen vaajapitimiltä ja kirjoitti nimensä muissa ajatuksissa parkkipaperiin Langholman nimen alle niinkuin muuhunkin mihin arkin liuskaan, ja hivahduksenkaan tavallisiltaan paksentamatta edes sitä kaulaa, jonka kynä tottumiltaan veti nimen alle kirjoituksen vahvistukseksi. »Herman Mattsson, kahdeksas (1/8) osa» seisoi nyhteristi ja kylmiltänsä luettavana paperilla, kun kynä oli suorittanut tehtävänsä, ja vain lyhyt tauko kirjoittamisen jälkeen ja silmäin pieni viivähdys nimen kohdalla paperilla ennenkuin varsi palautettiin paikalleen telineen vaajalla, osoittivat, että toimitus tiettiin ja tunnettiin vakavaksi teoksi, missä ajatukset muuten askaroivatkaan. Selvintä kaiketi sittenkin oli jättää tällä kertaa vielä muut odottamaan vuoroansa ja käskeä lähimmältänsä pöydän viereen vain Eenokki kirjoittamaan nimensä, koska tämä muutenkin jo paikaltansa näki paperille ja kurkisteli sohvan päästä senverran kuin kurkun saranat viitsivät kääntyä ja silmää malttoi hellittää rakkaasta vaikka sammuneesta piipunnysästä hammasrivin piteillä, ja koska kukaan koohonestikaan ei sentään Eenokkia kaiketikkaan kadehtisi ja siitä tuntisi nenänpäätään kamfiilatuksi enempää kuin kohennetuksikaan, kirjoittiko Karjamaa nimensä paperille ennen häntä vai jälkeen, vai kävelikö härkäpari ajotiellä edeltä niinkauvan, että itse ohitse pääsi astumaan: sai aikaa ajattelemaankin, kenen senjälkeen kutsuisi pöydän viereen kenenkään nokkaa lyhentämättä, ja kukaties Eenokkiakin sentään hyvittäisi mielen kylkeen pieni kutitus ja ystävyyden, osoitus ja hän kirjoittaisi, jollei kyllä suurempaa osaa, kuin hän kotoa lähtiessä on ajatellut ja päättänyt, niin kuitenkin ainakin liukkaammalla käden kuljetuksella ja hörpämmällä huulen pidolla. Mukavaa katsella Pukkilaakin naamaan ja suolarakeen siirtelemistä hyväntahdon makkiaisena poskissa senjälkeen, jos Eenokki höräsee kirjoittamisensa niskaan jotain tyytyväistäkin leuastansa! ajatteli Alastalo vielä kureiltansa, kun hän jo oli seisoviltaan pöydän vieressä ja kynänvarsi koholla kädessä tarittavana: hän oli senkin ottanut valmiiksi vaajalta, jotta Eenokille olisi alkaminen selvää ilman hakemisia.

»Kirjoita sinäkin nyt, koska olet likimpänä ja Eevastiinalle sukuakin!» -- Karjamaan vanha emäntä oli ollut Eevastiinan isän puoliorpana äidin puolelta ja Eenokki ja Eevastiina siis langoksia -- »kirjoita sinäkin nyt, niin tulee kirjoitetuksi järjestyksessä ja paperi valmiiksi!» sanoi Alastalo siis yksinkertaisesti ja ilman suurempia leventelyjä sekä torkotti kynänvarren Eenokille: kun puheli Karjamaalle, niin sai kyllä sanoa mieleistäkin joukkoon ja puhella silosia myötäkarvaan, kun vain teki sen taiten ja sekotti turhat haastot toimellisiin, niin ettei tarvinnut olla huomaavinaankaan ja ruveta haistelemaan koiran juustoa häpässä! »Kirjoitat krapsautat nimesi paperille ja pääset taas rauhaan istumaan paikallesi!» toimitteli turhaili Alastalo sanojansa, jotta olisi pajatusta ilmassa senajan kun suu kävi, ja jäisi ajanrakoa muille vähemmän kuljetella ajatuksia tarpeettomissa ja joutilaan teillä sillä aikaa kun itse oli hihnoissa ja hikityössä.

Vahtaamistahan tässä oli ja silmänpidon kaitsemista joka puolelle niinkuin silloin ja pahemminkin, kun ovat astialaudat kepussa jo kehillä ja rivipystyssä uurteen suilla, mutta vielä vapaan löysillä ja vahingon varisemilla hyppysten varassa ja saa sapuloida sorminensa, joita siinä täpärässä tarvitsisi viiden haaran sijasta tusinan täydellensä kumpaankin kämmeneensä, ja kielenpäänsä vielä lisäksi, jota ei kerkiä häälyttämäänkään, jotta niskurit ja laudanvietävät joko sovulla tai väkipakoin tottelisivat, ja yhtäkurisina ja tasatingassa suostuisivat koko pyöröltä ja pitelemisen kymmeniltä holhoomilta solahtamaan samasivauksin ja yhteen henkeen vyön holteille ja piukan kiristimille! Mitäs ajatteli tälläkin aikaa, jonka itse oli kiinni Eenokissa ja hänen verkkaisissa kuruissansa, esimerkiksi Krooklan Mikkel hampaissansa ja mitä kerkesi Pukkila selän takana vilkuttelemaan silmäpapeniansa ympäri salia? Tuoreen sateen virkistämä saran multa on kyllä irstas kasvamaan rojoltikin laihon kultaa ja naatin vehmasta, mutta lykkää se samoilta vertymiltään ja samoin voimin rikan nukkaakin rinnastansa läämälti ja enempi kuin nopsaskaan kerkiää sorminensa kitkemään, ja on aivuainekin ihmisen pääkuoren suojissa samallaista väkevänperää, joka nesteillensä heränneenä ja voimillensa höystyneenä kyllä kantaa sekä kortta kuormilta heinälatoon korjattavaksi että tähkäpään taakkaa tynnyrin säkeiltä aitanlaarin pohjille tyhjennettäväksi, luo talot kyrsäviksi ja orret leipäviksi, kun vain on keritystä purtiloon ja toimen hapanta taikinajuuriin, mutta joka samoilta sarkamuhevilta ja samoilta käymätiinuilta myöskin saattaa ajatuksen villivesoina ja karsasmielen kademarjoina purkaa sekä vikkerän vehmasta velloa ja keltanauriin koreata pensasta jalon viljan ja vakavan laihon tukahtimiksi että kihokatkun kaasuja ja kipistyksen höyryhäkää tiinulautojen koetuksiksi ja vyövanteiden pakahtumiksi! Alastalo huokasi pinteisiin liiveihinsä ja sadatteli sydämensä ähkyssä sitä puhinan vaivaa, johon ihminen syyttömästi asettaa itsensä ja liikaleiviskänsä, kun rupeaa hikoilemaan järkeä muitten puolesta ja juoksukyydillä ajamaan raharuuhille semmoisia juotikkaita, joilla kyllä jo on otsaluussa ymmärryksen sarvinykää vikuroimisiin ja oman ällin juonipuuskiin, mutta joilla ei vielä ole sitä hajunvetoa kuonon karvoissa, että oikosiltansa ja omin kiiruin kinttukarussa juoksisivat kepun kutsuille: vasikkamullikkaa saattaa edes voidella kylkiin karakkavitsalla, mutta milläs suomii miesihmistä, jos sillä ällittömät järjenpiiput haraavat neljän säären seipäinä vastaan? Muut minä paimentaisin, mutta Pukkilan pitäisi olla kytkyimissä: kun yksikin pääsee karkuhypyille, ovat kaikkikin pian villissä! ajatteli Alastalo sydännahoissansa levottomia huoliansa, mutta pysyi tyvenillään ja toimillaan niiltä tasaisilta kääntymiltä, joilta hän oli lihava ja turvallinen katsella.

»Sinä kirjoitat nimesi tuohon Langholman nimen jälkeen ja minun nimeni alle ratia pitkin, niin on kolme nimeä paperilla ja aluspuuta ladottu pinon pohjiksi!» opasteli hän ja jatkoi venytteli puheenkertaa osoitellen etusormensa kärjellä paikkaa paperilla, johon Karjamaan oli sovitettava kynänterä, ennenkuin tottumaton työ alkoi ja nimen sarka kirjain kirjaimelta muodostui luettavaksi. Eihän siitä tosin tarvinnut olla levoton, etteikö Karjamaa olisi osannut nimeänsä kirjoittaa, piirrellä julkisestikin ja tukevuudella alusta loppuun viimeistä tavua myöten koko majesteettia ja Aleksanteria ratirivin mitalta ja paperin poikkileveyden rajapyykeissä: Eenok Eenokinpoika Karjamaa oli seisonut nyrkkipräntissä ja liikakin naamallisena luettavana useammankin paperin ja leimatun pöytäkirjaplakaatin amenen leukana kuin mitä naapurisovun ja kalavesirauhan puolesta oli terveellistä muistellakaan, ja Taalruutin kouluthan oli poika-Eenokki joutunut kestämään ja nimenkirjoittamisen vaivat opettelemaan isä-Eenokin käskystä jo muinen ennen rippikouluikäänsä tulevaista isäntäaikaansa varten ja keräjänkäymisien varalta: 'se kristallinen kasvatus pitää kovajärkiselläkin ihmisellä olla, että osaa omahuulisesti siunata itsensä kirkonpenkkiin istuessaan ja omakätisesti kirjoittaa kastetun nimensä perintöpapereihin ja riitaprotokolliin!' oli vanhan Karjamaan sana! Nimensä siin Eenokki kyllä oli mies kirjoittamaan omin hoimin ja kämmentoimin, kunhan hänelle vain jätettiin ajantilaa ja paperinruumaa, mutta paikka, johon nimi oli piirrettävä ja mistä työnurakkaan oli paperilla ryhdyttävä, oli osoitettava sormella tarkalleen ennen alkamista, jottei nimen pataljoona ja kirjaimien ruoturykmentti lähtenyt marssillensa paperin tanterilla pelkiltä jumalan suomilta ja kynän varpaan sattumoisilta torkoilta, vaikka otsikon ylisiltä taikka alareunan amenilta; ja koska Alastalo oli visseissä muotoasioissa turhamainen ja näön nirso, ja peräti epäkernaasti soi parkkikirjansa linjattuja pihakartanoita ja pitokuistin puhtaita taattiedustoja turmeltavan sikinsokisilla pyräkän hypyillä ja röhkämajuurin kärsäkuoppauksilla, niin piti hän pitkämielisesti ja kärsivällisyyden voimalla etusormensa päätä piukasti painettuna ja hievahtamattomana sillä paikalla paperilehden kirjoittamatonta pintaa, josta Eenokin turvallisesti voi päästää työn vaon päähän, kunhan tämä esivalmistuksissaan vain oli kerjennyt niin pitkälle, että piippu oli siirretty tieltä ja kiusaamasta hampaista taskuun, kynänvarsi sovitettu puupideltävältään tanakasti kouraan, peukalon ja etusormen näppiin, ja huulten, nyt piipun riisumisen jälkeen, vapaa ja joutilas hörppä järjestetty siihen muikuun ja kouruun, että sitä voi tarpeenmukaisesti ja juoksevasti edeltä venytellä ja väännellä malliksi niille kiskomille, joita kunkin kirjaimen vaiva ja erillinen vedontaito vaati, jotta piirto syntyi kädenkuljetukselta ja muodostui paperille niinkuin Taalruut oli opettanut ja niinkuin nimenkirjoituksen lailliseen täydellisyyteen kuului.

Pitkämielisesti ja kärsivällisyyden voimalla, sanottiin, torkotti Alastalo pöydän vieressä ja etusormensa kynsi-kärjellä parkinkirjassa sitä paikkaa, jolta Eenokin oli aloitettava kirjoittamisensa paperilla senjälkeen kun valmistukset olivat lopussa ja kynänvarvas mieskouran pitimillä lähtöselkeä saranselän vakolaistolle. Ja kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyden piimää kysyttiinkin todelta ja totisesti miehen mielen saranapaikoilta ja tahdonniskan taipeilta, kun selänpinnassa koko ajan syhyi ja kutitti tieto, että käännynkö ja pääsen näistä pahanhengen pujetuksista ja pikilangan sapuloimisista, niin niinkuin varkaan työstä ja jäniksen loikalta sieppaan silmääni Pukkilan parhaissa peleissä sen puoleni ja takapeilini suojissa, jolta en näe! Ja tuskinpa olikin paperi alkanut rapista Eenokin kynän karhimilla ja neljännestunnin työ päässyt lähtötravilleen ja sille härkätrampille, joka ei enää vahtaamisia tarvinnut eikä niistä parantunutkaan, niin kääntyi Alastalo livakasti ja nopeammin kuin olisi hänen kylkiruumiistansa uskonut pöydän tuhtaimilta muuhun saliin ja partaseuraan.

Oikein hän oli arvannut ja pahoja aavistellut: Pukkila juuri siellä oli saivarkylvöillä ja leuanhuiskutuksilla! Koskas nutipää juomaruuhen partailla ja hiiri murujen herkuilla, ellei sillä tingalla, kun sarvike ahmii apilaissa ja katti lautasen rieskoilla! Siinä seisoi pahankurki ketarillansa pystyssä sohvan edessä kuin humalavarras luodetuulessa, lehtiriepujen sijasta parran sojo ja liepeitten liehu tuiverilla ja riukuseipään huiskimilla, nakoi avokämmentä pujonyrkillä tihdin tuuman päässä Lahdenperän rehellisistä kasvorohtimista ja läpyttelevistä lautamiessilmistä ja sätisi pahemmin kuin kymmenen harakkaa saman papukavejan kahisemilla syysvainioilla: ääntä kyllä oltiin kätkevinään kämmenen taaksekin, kun innolta kerjettiin ja nyrkin läiskyttelemisiltä ja huitomisilta huomattiin, ja huudettiin torolta mataliakin karvojen juureen korvassa, mutta kototalteen olisi itsekunkin pitänyt jättää kuulohaavinsa, jos oli tarkoitus, ettei kukaan kuulisi muu salissa kuin Lahdenperä! »Hullu mies sinä olet, keitetty nauriin naatti ja paistettu västäräkin kinttu, jos sinä olet järjetön, myyt metsäsi ja istut Alastalon kelkkaan! Paras laivanrakennusmetsä koko pitäjässä! paras, sanon, paras! vaikka kieleni pyykissä pestäisiin! En minä omasta Vaarniemestäni puhele, sinun Vaarniemestäsi, Lahdenperän Vaarniemestä, sinun metsästäsi, perhana, minä puhelen, vaikka kiitänkin! Paras, sanon, vaikka viimeisellä tuomiolla ja hirressä killuisin! Vuorimäntyä, puu tiivistä kuin pirun leukaluu ja kiljuva kirveen terä! Pantteripuita kuin syntihirsiä helvetin seinäkehissä: pihkaa hikoisivat pikisistä kyljistänsä vielä viidenkymmenen vuoden likoomisen jälkeenkin, vaikkeivät tervanhajuakaan saisi niskaansa muuta kuin kapteenin tupakkasyljistä hänen ruumanluukulta mojautellessaan! Ja salkopiiraa notkomaissa ja hyötypaikoissa: mittaa varren venymillä niiltä syltävirstoilta, että varistakin alkaa laiskottaa jo puolimatkassa lento, ja äijä rupeaa kyttäilemään niskan kangoilta ylös harmaan rungoille, onkos latvan tupsu unohdettu vai tämän tyngän päästä ja kyytiholli kestikievaria ja majapaikan penkinlavitsaa vailla, koskei istuinhuminoita jo kuulu ja havuhamina tarjoo vaakkumasijaa varpaavilla heilumillaan ja norkosvastojen taipumilla! Tunnen minä Vaarniemen metsän: pihka haisee sieraimissani ja järki hijoo kirvesterää! Kolme prikiä, komeata prikiä siitä metsästä rakentaisi, Lahdenperä! kolme, jumaliste!» Pukkilan karasi into tukkaan, hän kuumeni omista sanoistansa ja puhui jo laveammallekin, unohti Lahdenperänkin ja puhui koko salille, oli tulta ja valkeata korteiltansa ja puhui kelle hyvänsä. »Kolme komeata prikiä, kolme komeata prikiä pitäjään!» hoki hän ja levitteli käsiänsä: Härkänientä vakuutettiin, hän oli lähimpänä, vaikka toinen silmälauta ummessa! Langholmaa vakuutettiin, hän istui keinutuolilla ja oli tärkein, vaikka vaikein! Krooklankin sieppasi silmän lieve samaan apajaan: tikut mahtuvat nuotan perään siinä kuin kalatkin ja ne tulevat rannalle potkimatta! Melkein ei ääni kerjennyt travissa, kun järki huiski villasharjoin ja sana varvasti nelikarkua. »Kolme priki-rikilaivaa kölistä toppiin ja naakelinnupista emämaston tyveen!» kehui hän ja paisutteli ratsasteli äskeisillä, koskei joudussa kerjetä hevosia vaihtamaan, vaan kiskotaan hiki suomiten sillä, joka on parhailtaan valjasperissä! »Kolme komeata prikilaivaa, alusta kuin alventtiveisu ja jouluvirren värssy, tiirolintua vesillä ja leivon siipeä ilmoilla!» lauloi hän ja laski suustansa sanaa kuin läpän mäikkä ääntä kastarin neljältä ilmaportilta. »Talo, vaikka parempikin, on yksinään kuitenkin vain talo, mutta kolmen talon rykelmä on jo lääni ja kokonainen kylä!» sanoi hän ja oli viisas ja levitti käsiä länsipuolille salia. »Miksei parkkikin laiva ole ja alus, mutta kolme minä tiedän yhtä useammiksi, ja kolmen prikin peräkanaa kotolahden suulla kahta kuuttoa komeammaksi keväällä ja kahta rahtijakoa rikkaammaksi syksyllä kuin vaivaisen yhden, vaikka tällä yhdellä olisikin parkkiriki laahattavana reisulla ja mastoja yksi liikaa ja enemmän kuin mihin on puuta riittänyt raakoina ripustettaviksi poikittain!» todisti Pukkila ja vakuutti itäseinän istujille, niin että parta tärisi. »Mastoja yksi liikaa ja enemmän kuin puuainetta on räkännyt raakatikuiksi tankopystyyn häntästäävissä!» kertasi hän ja paransi vielä viimeisiä makeitansa ja käänteli kehässä, minkä liepeet kerkesivät körtinperillä jälestä vasemman huiskeilta oikean sojoille ja oikean puhdeilta vasemman vihtomille. »Ei semmoista metsää saa parkiksi haaskata, parhaat puut silloin metsästä napitaan, ja makkaratikuistakos me sitte enää prikimme pykäämme?» sanoi hän ja napitti silmänsä syyttömään Krooklaan niin tikusesti ikäänkuin tämä olisi vikapää ja metsänraiskaaja, vaikka hän tunnetusti oli niin visu puistansa ja sudenvirstaisista metsistänsä, että vuoskaupalla oli naapurien juostava keräjissä, ennenkuin Krooklasta lähti seipäännappulaakaan lahonneisiin raja-aitoihin! »Metsä pinnaltaan jälkeenpäin katseltava kuin partaveitsen terällä raapittu leuan kalju!» varoitti hän ja kolkutti omalletunnolle Nordbergiakin, koska tämä sattui istumaan vastapäätä juuri sillä kohdalla oviseinää ja istujien kehää, jota Pukkilan silmät nyt vuoroltansa lävistivät, kun Krookla oli jätetty ja seuraava oli vakuutettava: »Hohdinpihdeillä kiskottava viimeisetkin risutupsut juuriltansa maasta ja pahin palokärjen kelokin kantona, ennenkuin parkissa jokainen lista on vaarnoilla ja viimeinen kantäkkilauta sahapenkeillä!» julistettiin synkeitä kalakipparille, jonka kotoluodossa katajan käppänä kallion kupeen suojissa oli ainoa pystyynpäin uskaltava puuvesan kaltainen, ja joka Pukkilan ensi sanoista oli arvelevaisena alkanut hieroa leukaansa niiltä sileiltä syntipaikoilta, joilla jäljet vereksiltä osoittivat sitä tämän päivän kunniaksi ihmisten vuoksi ja isosten joukkoon joutuessa yritetyn perata pahimmista pensastumisista ja kuukauden karvakasvuista viimeisen Tukholman reisun jäljiltä.

Mutta mitäs Nordbergista ja hänen leukapäästään, oliko hiirenhännän sileällä vai karjun selkäharjaksilla, nyt olivat nopeat paikat kynsissä ja silmäin harpattava neljällä käpälällä, minkä varvas maata jätti! Langholma kiikutteli keinutuolillansa: jos siellä usko horjui niin horjui usko koko salissa, saakeli! Ei enää silmänripsaustakaan haaskattu turhiin, ei salakan potkauksen kestämää edes vilauksen varastamalta katsottu vierille, vaikka seinänmittaa oli sylliltä kummallakin puolella ja partaa tusinakaupalla niinkuin miestäkin joutilaan askarilla sekä vasemmilla vartoomilla että oikean sivuilla; ei, suoraan kuin nuoli jousen pingalta pehkokantoon ja ilves loikalta oinaksen kurkkuun karasi Pukkilan silmäpari nyt oikosiltansa ja mies jälissänsä sinne, jonne se koko ajan oli ollut matkalla ja lennon väessä, ja Langholmalla keinutuolinsa rauhoissa ja kiikuttelunsa levoissa oli odottamatta ja tuiskaukselta edessänsä ja kahden korttelin päässä kasvoistansa parta valtoimilla vakuutuksen huiskeilla ja kekälepari pikemminkin kuin ihmisen räpyttelevä silmäpari kipenöimässä toden kärkeä tyrkytyksen piikeiltä ja totuuden sytettä tuohiloimun lieskoilta niin likeltä omia kulmakarvoja, että saattoi pelätä rohtimiensa kärventymistä toisen tupsujen räiskymillä! »Kirppu on kirpunkoipinen, mutta härkä kävelee härän sorkilla! Oletkos sinä aatellut, että parkkikin, parkkilaiva veistetään puusta, honkapuusta, ja että myllynakseliksi kaadetaankin metsästä toisenpaksuinen tarvistikku kuin vesanvitsa sankaväätiksi tarha-ämpäriin? Miksei ole pitäjässä kirvestä heilumaan, miksei, sanon, ja miksei ole metsänvirstoillakin syltäsuiviaa kaatumaan kyljillensä kannoiltansa, kun keikkuu miehen selkä ja hihapari huhkii olantakaisia, mutta, jumaliste, onkos sinulla, miespoika, sydäntä sormi pystyssä ja omantunnon nahka eheänä laskemaan pihkakantoa aholla ja tervasköllien teuraslukua kankaan aukeoilla senjälkeen kun kirves on tehnyt työnsä salossa ja hyypiällä on istuintyveä valmiina kyynäräntiheälti korpivirstoilla!» Pukkila oli puhunut itsensä niin henkeä täyteen, että sormenpäissäkin jo tutisi vakuutus ja ääni vingahti itkunsekaiseksi! Surkeuden paikka oli totinen ja ilmipäiväinen: pitikö pahustakin Alastalon, ja juuri Alastalon Hermannin, nyt kuitenkin päästä parkkinsa nimissä nylkemään kelvottomaksi parhaan laivanrakennusmetsän pitäjässä! »Parkissa on kolme toppia, kolme toppia vaan, sanon, kolme toppia pystyssä, kolme topin tikkua mastotorkoina pystyssä, kolme, niinkuin nämä minun kolme sormeani harilla, kun pikkusormen kätken peukalon kääröön: -- yksi, kaksi, kolme! kun yksitellen laskee miehen kämmenen nokassa toisen käden etusormen norkolla! Yksi, kaksi, kolme!» luki Pukkila uuden varmemman kerran ja näppäsi laskemalta asian silmäselväksi kohokätensä kolmeen sojotettuun sormikärkeen. Niin voitolla tunsi Pukkila nyt itsensä todistuksensa kehittelyssä ja niin oli lennonväessä takin lieve ja veren mieli, että hän ei enää puhunutkaan Langholmalle yksin: koko salin sopi kuulla ja sai kuunnella, kun totuus paukautettiin kämmenpohjiin, omaan kiemahtavaan kämmeneen! »Onkos laitaa siinä, ja järjen penikalla edes hännän tyngän tyhmä tupsu heilumassa, saati kuonon hajukarvan hieno kärki haistelemisen työssä, jos miehet pitäjässä sieppaavat knuppinsa kainaloon, ja juoksevat päättöminä, mutta hiki tukassa ja kieli liehassa kaatamassa, minkä kirves kerkiää ja hullu huhkii, metsänsä maahan ja humisevansa lakoon itärajan raikumilta länsiaidan paljastumille saakka vain siksi hyväksi ja lähimmäisen rasvaksi, että jollakin yhdellä lihavammalla olisi yksi tynkä useampi pystyyn ja mastokräkin virkaan köliriitinkinsä riukuläpiin?» sanoi Pukkila partansa liehumilta ja vilkaisi täysapajan kierrolta vielä Langholmaankin, ikäänkuin todistajaa haastaen ja valanvahvistajaa hakien. »Pellolle sopii mennä!» viehtyi hän, »pellolle sopii mennä ja vainio niittää, kun elo on tuleentunut ja olki keltainen, ja katras sopii keritä, kun lauma on villainen ja karitsat karvassa, mutta metsä ei olekaan peltosarka, joka tänävuonna kylvettynä tulavuonna niitetään, eikä honkahirsikko seinäsankkana salokankaalla villannukkaa oinaslampaan kylkikupeilla, joka kevätnäljillä liuskittuna jo suvilaitumilla rehoittaa tihuvillaan taaskin, vaan on honkalaiho ja metsäkamaran havukarva semmoista niittolaistoa ja keritsimen ruokaa, jonka pojanpoika on kajoomattomana perinyt isänisänsä taattoukolta, ja joka pystyssä ja säästettynä tasalatvoiltansa takaa talon rikkaaksi ja suvun vauraaksi vielä perijän pojanpojankin kehtolapsen tulevina isäntäpäivinä, mutta joka kaadettuna ja maahan raiskattuna vain jättää kantoa lahoamaan paljaalle nummelle, ellei ehkä jo ennätä kasvaa sitä vesaa seipääksi, jonka tuhlaaja taittaa tueksensa tielle, kun tyhjä mies jättää perityn konnun!»

Pukkila oli huomaamattaan ja pelkästä tukan liekin innosta ja leiskuttelemisista joutunut avarammille nuoteille ja mahtavammille puheenkaarille, kuin oli tarkoituskaan ja tarpeellista! Pahustakin! ajatteli hän pienen vilauksen, ennenkuin enempiä jatkoi ja sai taas ajatuksensa langat järjestykseen. Langholmankin, mitä luuleekaan itsestään, istuu leukoinensa semmoisena maakreivinä keinutuolilla, että täytyy totisuuden vuoksi ja fasuunan tähden itsekin puhdata sanojansa yli väkensä, ja nakata järjen siimaa niin pitkille lenkeille, että livahtaa piuvissa nilkoiltaan ja tuntuvat kintut kapeilta omissa uskon ketarissa! harmitteli hän tosissaan, ja muisteli, mitä saakelia hänen oikeastaan oli pitänyt sanoa, ennenkuin eksyi ja läksi liirumeille ja Langholman järjenjalasten kannoille! »Mitäs sanoinkaan, kun jaarittelin!» korjasi hän siis itseänsä, kun kerkesi ajatuksensa häntiin ja sali taas oli seurakuntana! »Pihtihohtiminkos nyt siis metsiin mennään pitäjässä, jotta Alastalolle nypittäisiin nyhtäimiltä vaikka sammalruoho mätäspaikoilta parkin aineeksi, ellei puun purtavaa riitä kirveen terälle?» Pukkilan silmät olivat jo hakeneet Lahdenperääkin, noukkineet sohvalta sen, jolle vielä oli annettava täräys ja armonisku sydämenpistoksi! »Jumaliste, ilveksen kynsinensä minä ennen päästän valloilleen lammastarhaani ja nahannylkijäksi pihattooni teuraspäivänä, kuin Hermannin virkaisen ja parkkivarvin miehen kirves kainalossa metsäni veräjästä puunkylkiä kolkuttamaan ja salkohirsien juurille!» Pukkila oli jo oravana taaskin Lahdenperän edessä ja rehellisen lautamiesnaaman silmäräpsymillä! »Ota kova hinta, kova hinta metsästäsi, jos hullu olet ja sen myyt! Ei kalikkaa kahvipannun kiehuttimiksi Vaarniemestä noukita, sinun Vaarniemestäsi, senjälkeen kun viimeinen tikku on veistetty vaarnanaulaksi ja Alastalo puhisee parkin kapteenina sinun lankuillasi! Kova hinta, kova hinta! sanon, vaikka naapuri olen, ja metsä mittavampaa toisella puolella aitaa, minun puolellani, Pukkilan Vaarniemessä mittavampaa, sanon, koska tosi on, eikä asiasta pääse, vaikken riitelemään rupea ja turhia jahna! Kova hinta, sanon, jos hullu olet, sanon, ja myyt, sanon, metsäsi Alastalon Hermannille!» Pukkila puhui ja kertasi sanojansa, koska kieli suun karsinassa on järjen hyrräämillä kuin orava häkissä lyhtynsä kierimällä: sitä ei karussa katsota, minkä nappulan varvas sieppaa, kunhan vain käpälä kerkiää kiiruun jäljillä, kynsi kapsaa pyörivän kiepat ja kehä vinhii loikan kiihtämillä! »Hinta niin, että itse istuallesi tärähdät, jos kintuillasi seisot, kun luvun laukaset!» sanoi hän ja oli koko mies vartensa syllältä ja ylituumilta polvikeinan kimmasta selänpiirtoa myöten hartioiden viskoon, ja käsivarsien huiskimilta peukalojen paukutukseen saakka jousipotkoa ja saamarin sinkaa, Pukkilaa ja pentelettä vielä silmien tuiskaltakin ja kulmakarvojen tuhattulimmaiselta satikutilta!

»Istu peräpuolillesi ja manttaalillesi, ennenkuin sanot, jotta olet tykevä, kun pamautat!» neuvoi hän vielä ja jatkoi viisua, mutta nyt jo vaisummalla äänellä ja laskevin uskon harjoin, sillä silmä oli kesken kiemauksen vahingolta varastanut sivulle, pelkiltä heikkouksiltaan vilkunut pöytään päin ja Alastaloa kohden: pahustakin, että tuli katsotuksi! Noin leveäkös Mattsson todella oli muhkeoilta puoliltansa, kun hänellä on etupieli käännettynä manööverissä niin, että näkee sen suoraan ja täysiltä ryntäiltä vastapäätänsä? Pukkila oli ensi hämässä vähän hätkähtänyt, oikein närkästynyt: olikos semmoinen laillensa ja isännän nenäistä, että kesken kirjoituksia ja toimituksia jättää Eenokin omin hoiminsa pöydän viereen ja nimen riittaamisiin ja alkaa itse mönstäröidä ympärillensä salissa ja koota kahteen suureen korvahaaviinsa, mitä vieraat ja naapurit uskossa ja luottamuksessa juttelevat keskenänsä ja neuvottelevat asioista. Suututti, mutta sydäntä alkoi syödä epäuskon matokin ja povitaskun kohdilla karvastella sisuksissa. Julkinen mies Herman on vatsapuoliltansa, ja jokaisen sanani pahus on korjannut korvalehtiinsä! tunnusti Pukkila väistämättömän totuuden ja nieli hetken kestämän kurkussansa kuin rautaa. Ja parkkinsa raato saa pystyyn, vaikka kieleni kiekuisi keruubina ja parroiltani vuotaisi Kaanaan hunaja! kaivoi hän totuuden kairaa syvemmälle tuntoonsa. Työläs silmä palasi Lahdenperäänkin vielä takaisin: mies sohvalla kuin ravittu sammakko ojan partaalla tyytyviänsä kurnuttelemassa tai kuin tiineentäysi taikinatiinu tuvannurkassa kyhää paksuiltansa purkumassa toron suilta! Potkase ruissäkkiä tyllerön tyvikylkeen tai kinkunkimpaa liikkiön killuvaan leiviskään, ja odota, että silava visertäisi ja leipä-aine kumisisi nälkärummun viroissa ja kitupitäjän kanttorina, ja tunge epäilyksen tikkua ja viisauden keritystä sen miehen otsakoppaan ja ajatusten mätiin, jonka pää koko kamariltaan jo on ennaltansa niin pakillansa toivon tyhmyyttä kuin kaalinkerä lehden kuheraa, ja niin sullomillaan uskon yksinkertaisuutta ja odotuksen suurusta kuin täytetty makkara purtilon peruja! harmitteli hän ja karsasteli jo Lahdenperän viitteistä omaa itseänsäkin ja turhia vaivojansa ja kielipuheen hukkaa haaskoa. Silmän vaisu siirtyi happaimiltansa muihinkin ja tarkasteli epämaulla vuoronsa jälkeen kutakin Gideonia ja totista israeliittaa tuolillansa salin seinävarsien pituudelta: siivoina tällä erällä joka pukki ja syntisäkki kuin pellavajalalliset kuivumillansa aidan riukuvarsien roikkumilla! Nordberginkin naama, kalakipparin paatunut syntitaulu, nyt hurskas kuin altis anturanahka latuskaisiltansa vasaran peittoomilla suutarin polvilaudalla, kun parkittu mies laupiaana istuu tuolinsa etupienoilla -- taaemmas ja tanakammin ei vuovaa sovittaa itseänsä istumaan isosten joukossa ja suurten saleissa silakkasumpparin karahtääreissä kulkeva mies! -- istuu keviänä ja puolin painoinensa tuolinsa etupienoilla ja odottaa lakki kourassa vuoroa, koska nikataan ja Alastalo antaa merkin, ja saa laskea lakin kädestänsä laattialle, yskäistä kurkun poroista puhtaaksi ja lähteä siivosti astelemaan permannolla ja kävelemään pöydän vierille pännän piteille ja kuljetuksille! Entäs pukspröötti Krooklan kasvorikin etupiikissä, uskonlampuksikos on vaihdettu viinalyhty punasignaaleissa, kun nenäorren kahdelta puolelta kaksin viheriänvilhumin kakluuninnurkasta hartaasti vahdataan, koskas vuoro tulee ja jokos Alastalo pian muistaa ja äkkää, kenen tuuri nyt on rangissa ja järjestyksessä edessä, ellei olisi jo ollutkin ennen Eenokkia ja Karjamaan karjua? Ja Sundqvistin kaita kaltiaisnaama, se hyppysellinen räkännyt kasvopuolta miesparalle, että nirkoille tosin mahtuu nenäluun harja, kun se on teräväksi piiluttu syrjiltä ja ohueksi orsipiipulta, mutta silmät ovat jo armosta paikoillansa taulussa ja poskipään kantit ihmeeltä mukana riitingeissä: kapteenin pitää olla vaan ja silmät vartailla mahtavampien varppeilla, vaikka pikkuinen onkin, tasku köyhä ja mies vaarassa milloin hyvänsä tipahtaa korvinensa tärkkikauluksensa taattiupiin!

Ei Pukkilalla muuta ollut katseltavana seinävirstalta salissa, jos vilkuili vasemmilleen tai varasti oikeilleen, kuin sydämen kipua ja samaa nenännyppää tylpempänä tai hienokärkisempänä vieri vieressä, mikä torkoseltaan ja tyhmyyttään pystympänä, mikä varoviltaan ja visuuttaan painumpana, mutta jokainen nuustimilla, jäljen vainuilla, otuksen hajuilla! Usko asuu ihmisissä leukapäissä eikä hiusten juuripaikoilla, ja Pukkilan täytyi lukea, jos sisälukua osasi ja omaa silmää ympärillensä viljeli, kymmenen yksimielisen leukajukon selvältä präntiltä kummallakin puolellansa, että suun haaskausta on seurakunnassa veisun jatko senjälkeen, kun muilla on virsikirja jo kiinni ja kannet suletut, ja että haukotteleminen kissan kidassa ja pää purtuna on myöhäistä lystiä hiirenkin iloksi. Jaakoppikin kymmenen poikansa ja sudenpenikan keskellä Sikemissä, mitäs kiskoi lurjuksista, kun kysyi luimivilta, ja tutki silmäin vältöstä sitä, mitä ei suun umpi hiiskunut eikä hammas härissyt: iskikös tuohen kuorta kivestä ja tiedon murenaa Joosepista ja Egyptin penningeistä! surkutteli Pukkila itseänsä ja kuljetti silmää ympärillensä kuin toivoton sytyttäjä tuohuksen lieskaa märkien puunjärkien kyljillä. Kärpänen liimapaperilla ja miesliuta rahansiimassa, kumpikaan niistä ei sätkytä, toinen siipeä, toinen järjensäärtä, vaikka siippa viekoittelisi ilman liepeillä taikka Salomo sirkuttelisi viisautta Saban harpusta! ajatteli hän ja sadatteli tuhmuutta tyhmien päiden tervaliemessä paksummaksi kuin kolmen tuuman köysikoparaa solmurihmana kynsien pitelyillä. Jollei tämmöisessä mieli mene nuhaan ja veri kieri ruostuneina killingin lantteina suonissa, niin minä olen kala ja Karjamaan Eenokin nahoissa! julmisteli hän, kun vielä piti rääkätä silmiään ja siivona katsella, kuinka hartiatkin ovat työssä ja selkä puhimilla, kun maamies työskentelee paperilla, Eenokki kuljettaa kynää ja harras hikoilee pöydän edessä nimen väännöllä ja parkkikirjan pränttäämisissä! Sinäkin sihteerinä ja sammakko mamselin himpsuissa! ajatteli Pukkila, koskei ystävällisempää sattunut mieleen lähimmäisestä ja velkamiehestä. Jokos puolisarkaa on kynnetty ja päästäänkös ehtooksi vaon päähän? lisäsi hän lipeätä sydämensä sykkyyn, koskei suuta sopinut viljellä ja purkaa närää julki. Saisi Alastalo opettaa retarinsa kirjoittamaan nimensä edes säällisessä viikossa, jottei muiden tarvitse odottaa vuoroansa salissa kuin perunannaatit korjoansa kuukausipalkalla laiskan talon aidalla! muisteli hän makeoilla vielä Alastaloakin, ennenkuin sydän nyt lopullisestikin oli kypsä ja silmä viimeinkin loikalta taas siellä, jonne se kaarilta oli ollut kulkemassa.

Alastaloon nyt katsottiin, katseltiin piruuttaankin paksun vatsan ylitse pahusta päin klaseja, vaikka ensi eine vielä hillittiinkin suuta, ennenkuin räiskähti, ja pidäteltiin mieltä kuolattimista ja ohjasperien väellä, ennenkuin Musta päästettiin tielle, kaapa pyyhkimään, ja kulkuslänget huiskeille! »Parkinriitinkejäsikös parantelemaan sinä olet Eenokin pöydän viereen tilannut, koska päivätaksia kestää, niin että tulee tuolivähtiä katsellessa surku miehen housuntakapuolien puolesta?» kysyttiin siis aluksi sopunuotin ohjaksissa ja ystävyyden hurskaalla käärmeenkielellä, mutta tähän katkesivatkin pidättelyn hihnat ja järki lähti kahdelleparille, minkä harjakarvat niskassa pysyivät. Ei ole piru markkinoilla nopeampana paikalla, kun hurskas hieroo viekkauden kauppaa vielä hurskaamman hevosvarkaan kanssa torilla, eikä haukka tuoksauksemmalta siipiviisteiltä poutalaen tekeillä kanan niskassa pihatantereen hiekoilla, kun kynsikyttä päivänselän on nälkinyt kylän yllä tyhjien tanhuoitten kurkkeilla ja viimeinkin vajan varjoista ja aitan alustoilta tepsaa pihan ilmoille ja kedon vapaille keltakepsa helttaharjoin ja viekkavin varpain, ei piru viekkaampana eikä haukka havimpana kuin nyt Pukkila kipenöitsevänä Alastalon edessä sydämen purku parran turjumilla ja sanan huoho hengen puuskumilla. Kun karkua ajetaan, ei silloin tietä katsota, vaan viliseviä virstantolppia vierivarsilla; eikä silloin ajatuksia valita, kun kaks'parissa puhutaan ja pää on kihassa! »En minä Lahdenperänä sinua metsääni päästäisi, en, vaikka veräjän suussa noikkisit ja tyttäresi miniäksi lupaisit!» puuskutteli Pukkila Alastalon edessä: sitä varvasta mies kirotessansa silmittömiltänsä hieroo, jonka kompastellessaan pahimmin on potkaissut kiven kärkeen! »Tyttäresi miniäksi lupaisit!» kertasi hän, kun vauhdissa oli eikä ilmaa kerjennyt ensihädässä nielemään uusiinkaan sanoihin.

Se oli täräys salissa. Jymäyksen kaltainen varsin. Eenokkikin, joka sentään oli veriltänsä tyven mies eikä vähistä räpsytellyt silmiänsä ja sitäpaitsi tällä erällä oli tärkeässä työssä, väänsi niskaansa ja katseli olkansa ylitse pitkään taakseen ja Pukkilaan sekä piteli taskuunsa, oliko piippu tallella, jos tarvittiin leukaan ja kuuntelemisiin! Tyrmistys olikin yleinen salissa ja ensi kiemauksen jälkeen olisi hiiri saattanut erehtyä kolonsa suulla ja juosta uskaltaa nurkasta poukkia vilistelemään keskilaattialle, sillä niin hiljaista ja hiiskumatonta oli huoneessa ja miesjoukossa neljän seinän kehältä se tuokio, joka nyt seurasi. Härkäniemi oli sohvan korvalla istunut ajatustensa kanssa niissä seurusteluissa, joissa ihminen haikumakeoiden välillä ja hyväntunnon kyrässä saattaa silmäluominensa hetkeksi torkahtaa hyvässäkin seurassa, kun ei muutakaan virkaa ole ihmisellä, ja sen ajan kestämän, jonka leuka tarvitsee niskan heltymiltä ja partakarvojen rahistessa verkakseen ja viattomiltaan painuakseen toimen torkoilta rinnan raheille, vaeltanut hekumamatkat unennuokun nukuttavilla polvihelmoilla ja keinumilla, kunnes nyt oli äkkiräikältä oltava pystyvalveilla ja selvitettävä ennen silmien hieromista, uniansako ihminen vielä harsi tietonsa välimailla vai pähkähulluko oli Pukkila ilmipäivällä ja keskilaattialla! Lahdenperä taas oli tällä hetkellä kylläkin valveilla ja varppeilla: eihän se, varsinkaan miespuolinen henkilö, jolla parasta-aikaa ja vihoviimeinkin on toivotonten yritysten ja pienten esirukousten jälkeen langan kärjen pahakurki lopultakin nirkkoinensa kurissa ja neulan närpillä ja tuossa torkossa jo silmälenkin sihdilläkin, eihän se kesken hitsiä ja parhainta hipotäpärää nuokkumisen tautia sairastele ja silmälaudoillensa hämähäkin ritaa kasvattele, eikä hänenkään, joka kymmenen vuoden hieromisten ja naapuripraakkien jälkeen viimeinkin ja parast'ikää istuu tositoimissa ja kaupan hankkinoissa salissa, ja taattiverassa ja totikamraattina katselee isoisten veroisena peräsohvalta, kuinka verkaksiltaan ja nyrkkipainon präntiltä pöydän julkisilla oman silmän näkemiltä syntyy paperi, jonka voimasta lautamiehen löysä leuka on paisuva paksusaranaiseksi pitäjässä, ja laiha havunnäävä ja köyhät neulaspiikit oman metsän nälkämailla vaihtuvat kolikonkovaksi kukkaroon ja setelin kahisevaksi povitaskun pullistumilla, ei hänenkään unentikkuja tarvitse ripsiltänsä hieroa ja nipistellä itseään hereillä pysyäksensä, mutta sittenkin ja kesken näitä tärkeitä haukisiiman lappaamisia ja leiviskäpedon purstopotkojen varoomisia sävähti Lahdenperäkin pahanpäiväisesti ryöpsäyksestä ja siirsi silmänsä häkähämässä Eenokin pannan hitaista vaivoista Pukkilan herjaavaan partaan: keräjätuvissakos tässä vielä voi joutua juoksemaan todistajana! ajatteli hän pitkälle ja kauas ja heristi kuulokarvojansa, koska hän oli lautamies ja kruunun korva!

Langholmakin oli suorentanut itseänsä ja istui keinutuolilla niska jyrkkänä kuin kynttilä ja silmät Pukkilassa kuin Mooseksen nuoliltansa Aaronin vasikassa: sekös vielä puuttui ja semmoisiinkos korvaa lainattava, että joku kirkkaalla keskipäivällä ja järkiseurassa riisuu itsensä muitten keskellä ilkosiltaan mielensä alastomille ja päästää suustansa puheen pajua senhajuista, ettei laarilla istujakaan kehtaisi semmoista omaksensa tunnustaa! Tottamar ihmisissä ja seurassa on elettävä säädyllisenä ja pidettävä mielensaumapaikat ja liivinrinnukset visusti napeissa ja kiinni, jotteivät ihot ja rintakarvat paista kenen hyvänsä katseltavina! ajatteli Efram Langholma ja häpesi.

Pukkila itsekin veti korvansa kokoon, kun sana oli päässyt suun karsinasta, sananvarsa, pahus, orivarsa suorastansa! Karkuun se lempo läksi! läpi sormien livahti kuin ladintikku mynningin suusta, kun liipasin reistaa ja rohtimet risahtavat kesken pamputtelemisen! tuumi hän ensi kylmiltä ja piteli ohimokarvojansa, ikäänkuin olisi pelännyt puskien käryävän. Sana on semmoinen otus, että sitä ei enää tavota hännästä kiinni nopeakaan, vaikka koettaisikin, kun se kerta on päässyt hammastarhasta ja käpälillensä ketunkeräjille ja virstanvilskuille, eikä Pukkilallakaan nyt enää pamauksen jälkeen ollut muuta tehtävissä, kuin tunnustella, miltä ruuti haisee, kun se karvastelee nenänsieraimissa. Olisi saanut jäädä sanomatta ja ikeniin kotomatkaan asti ja paatissa Evaldille! tunnusti hän ja nuhteli itseänsä pahemminkin ja rehellisesti. Kun pitää kappaleen ruumiissa ja kielenkokoisen pätkän olla semmoisen kipenän suussa, että se kieputtaa miestä eikä mies sitä! harmitteli hän, kun nyt ajatukset vahingon jälkeen taas olivat raittiit ja selkeinä. Olisi välistä hyvää parempi, kun suu olisi kotoa asti nyörätty ja nyörit solmussa! manasi hän muistiaisiksi ja myöhänläksyksi itselleen, koska nyt kuitenkin luonto oli karaistava ja silmä vääjähtämiltään vähitellen taas varoviltaan siirrettävä takaisin sinne käsin, mistä se ensi kivauksen kilpistämiltä oli heikkona paennut, ja missä tuoreilta tietämiltä Alastalo seisoi pöydän edessä ja Eenokin selkäpuolen peittäjänä niin laveana ja liivileveänä kuin vaan Alastalon ryntäinen mies saattaa omassa salissansa ja omalla permannollansa seistä etupielinensä vastapäätä ja naamasta naamaan sitä, joka kukonpoikana ja harakanhattuna juuri on pyristellyt hypynpolskia hänen leukaparroillensa lentääkseen. Kestikin kappaleen aikaa, ennenkuin silmä oli liivinveralta ja luunappien laskemisilta niin pitkällä, että majakan merkit alkoivat näkyä ja miehen kasvot tulla sihtiin, leukapää ensin ja senjälkeen muu naaman luurakennus.

Alastalon leuka olikin katseltava palanen tällä haavaa ja vaarallinen nähtävä kylmäverisemmällekin silmäparille kuin Pukkilan katsimet tällä tingalla ja nykyisissä luovimanöövereissä saattoivat olla. Suja mies Alastalo oli tavallisissa oloissa ja sopujutuissa leukapieliltään, ja mööpeli siivo parroiltansa niinkuin juokseva saranoiltansakin, mutta tikun tynkä voi riistyä sileänkin höylälaudan ja parhaankin paklingin peitoista ja voideltukin sarana saattaa longahtaa julmasti, kun niiksi tulee ja taipeita kangotetaan ylimäärän ja taitamattomasti vääntäen, ja nyt oli Alastalon alaleuka lykätty sen hivenen verran ja tuumankymmeneksen tavallisia sijojansa ulommaksi, että ei tarvinnut olla mikään tuulenhaistelija ja ilmanennustaja eikä myöskään kopeloida nenälaseja taskustaan lukeakseen julkipräntiltä ja ymmärtääkseen hahmon longalta, että mies oli julmistunut ja leukalihakset työssä kuin olisi kivi jyrättävä jauhoiksi poskihampaitten välissä.

»Koskas minä olen tytärtäni kaupitellut ja kenellekään miniäksi tupannut, vaikka juoksutetaankin talossa eräitä kuin kollikissoja!» purkautui ensimmäinen närkästys sydänsapelta, ja meriseinälle käsin lävisti sivuvihkaamalta ja kuin maaliprikkuun ampumilta katse suoraan juuri niille paikoin, joilla onnettomuudekseen tällä haavaa istui täyden kolmen kyynäränsä ja ylitsekin mittaava Evald ja Pukkilan naimaikäinen poika, tosin suhteellisesti syytön ja viatonviiksinen mies näissä välikeräjissä. Tiesi Alastalo, vaikka vihastuneenakin ja järjenlehdet punakuumina, kuitenkin säilyttää malttinsa senverran, että valikoi löylytettävänsä: naskalit jätetään toiseen kertaan silloin kun suutari itse on piestä peitottava, eikä isän tukka siitä puhdistu, jos suopaa pojan harjakset! Käärmettäkin on hutkittava siihen päähän, missä ikenet kihaavat, eikä häntäpuoleen, ja isä-Pukkila se oli, joka nyt osansa tarvitsi, eikä pojat ja saunottamattomat Evaldit! »Silmät sinulla ja lierinkäiset päässä, kun tytönkuva ilmestyykin pihtipieliin, mies tuolilla kuin liimapurkin tikku pöntössä ja saframi sämpylässä, kun tytär keikkuu salissa ja talon perijä tarjoo, kasvot sulillansa voipytin paistein ja sokerin herneillä kielen live, kun viimeinkin on västäräkin sirppa ansan virikkeillä, miniänkerttu tarjottimen takana langan laukeilla ja papa pyytimillä pojan rihmoissa: 'Katsonkos päin, vai katsonkos puoleen, kun paistat niin, että silmä väistää ja terän lipsat liuskivat!' hyrisee hyrrältä hyvänvirsi jo ennenkuin armas on sipsuilta paikalla ja tarjotin kumarankuroilla edessä. 'Mielun ottaa, kun mielumpi tarjoo ja marjan noukkii, kun marjampi käskee!' laatii kieli kuheria korviin kun helyvien hilkkeiltä kuppiparin höyryvä siirtyy kämmenille, 'sekotankos sekaan, vai säästänkö makean!' viisailee vanha viekkaan loruja, kun sormi hypistelee sokerin lumilla, mutta silmä hipiöi poskipään vereillä, 'ruusun oraitakos sinä kasvattelet kasvoillasi, kun niin on heloa tuoreen tarhoilla, ja heinäruohon kilvoillakos palmikonpasmat hyötyvät, kun niin on leiviskää pellavapuntareissa!' kehuu kavaliansa orikoni tottumiltaan, kun kerma kaatamilta vuotaa runsasta keltaansa kupin mehuisiin mustiin. 'Evaldinkin otin mukaan, pojan mukaan, meidän Evaldin!' palaa järki juttuun ja juoni tosipuheenpilaan, kun herkun höyrymillä kourassa ja kahvilemun hivellessä lusikan hämmentämiltä sieraimia enää vain on sämpylänvaali suorittamatta ja ruskeanmeho noudettava kämmenomaksi kumpurakorin kyltäisiltä kukkuroilta: 'pojan mukaan, pojan, sanon, vaikka täysmies jo on ja viiksen paksua ylähuulissa, niin että kutii katsellessa ja häpee nähdessä!' 'Pojan mukaan!' toistellaan pureskellaan omia sanoja, kun jo on sämpyläkin korjossa kourassa ja neitonen korkoillansa lähtemässä tarjottimineen niille teille, joilla kauniitakaan korvalehtiä ei enää lainata puheille muuta kuin sen, minkä taakseen salavihkaa kuuntelee ja minkä varoviltaan uskoo poskiensa hiilostumatta kestävän: 'otin pojan mukaan, Evaldin, koska olette samanikäisetkin, sanon, Evald vain sen verran vanhempi kuin tarvitaan ja sopiva on, Evald...'» -- Alastalo oli puhella päkissyt, arveluttavan liukkaasti lopulta ja liika nopeasti Pukkilan tahdissa, mutta nuoteissa kuitenkin ja Pukkilan praakein Pukkilan poskista, pidätellyt ohjaksista varsaansa, vihastumisen varsavekaraa verenkiemoissansa, pidätellyt ohjaksista ja pysytellyt karkuria varvas-askelilla ja hypynkengillä paikoillansa ja piukanperillä, puhellut sopusopoa ja leikinkatkua, karvasta niin kauan kuin kieli käryämättä kesti ja tukanrohtimissa ei ollut valkeanvaaraa, mutta patakin kiehuu, jollei sitä ajoissa kraakulta käännetä, niinkauan, että partaat sylkevät parhaankin suuruksen ja papusopan yli laitojen ja toton tuiskivaan tuhkaan, ja kolmas-talvi tallin edessä tallaa aisoissa ja kulkusissa niin kauan, että jollei virmaa sovulla ja kaapakiepan jälkeen päästetä virstalle, niin irstas karaa läpi käsien ja hyvänkin hevosmiehen kourista vaikka päänsä seinään ja mäsäksi, ja Alastalollakin sieppasi nyt verenkuuma omille kiehumilleen ja kiukun sinka laukasi valloillensa ne vieterit, jotka järjenkylinä ja muu viisaus tähän asti ja viimeiseen saakka oli jaksanut pitää karsinassa ja säppien takana. »Ei Siviätä ja minun tytärtäni napata, vaikka toisit kolme poikaasi ja pukin kiliä patiinisaappaissa talon nurkkiin luovimaan ja salin tuoleilla nokkiansa norkottamaan!» sanoi hän ja kipenöitsi ja kerrankin olivat karvat rehellisesti harillansa Alastalonkin poskipielillä.

Ei sitä tiedä, mitä nyt olisi saattanut tapahtua salissa ja millä rytinällä pino alkanut lonsoilla päästä jos toisestakin tämmöisen rysäyksen jälkeen: Pukkila esimerkiksi paikalla vinkannut etusormensa knääkillä pojallensa ja kaksi tropissa marssinut sanan sanomatta salista niin, että puhti olisi trompuissa humissut ja sarana valitellut ovessa, kun tammimaalattu oli paukahtanut lähtijöiden takana kiinni ja lujasti. Ei tiedä: taikka Langholma tullut kärtyksi keinutuolilla, noussut paikaltansa niska kyynärkeppinä, sivaissut takinverkaa pielillänsä kuin tomun roskaa karistaakseen takakämmeneltä nukan karvoilta ja senverran närähtänyt suustansa ennen lähtemistään, että salissa olisi kuultu ja muutkin ruvenneet katselemaan lakkejansa: 'parkkiastioista neuvottelemassa minä luulin istuttavan koolla, mutta koska tästä syntyvätkin naimakauppojen hierojaiset ja puoli pitäjästä muutenkin on kuulemassa, niin ei minua enää tarvita todistajain lisäksi: hyvästi!'

Mitä hyvänsä olisi siis nyt saattanut jyrähtää, sillä ruutia oli piipun sisuksissa ladintikun sulloomilta todellakin touppikaupalla ja tunkemilta ja valkeata oli käsitelty varomattomasti mynningin suilla: Alastalo itsekin veti jo karvojansa kokoon niinkuin korvalehtiänsäkin, ja tunnusti omassa mielessänsä, että nyt oli helvarin pahus sittenkin pelannut pilan taitavallekin ja päästänyt keulannokan liika likelle karia; ja että nyt ei hurskaallakaan enää ollut aikaa kiroomisiin, vaan kuunneltava vain laupiaasti, kuinka köli kolisee, ennenkuin romo tärähtää ja vuorenkylki kivisenä lankkulaudan murtumilla sanoo ruuman sisäpuolilla jyrkän amenensa pitemmille navigatsuuneille! Mitä hyvänsä olisi nyt siis saattanut tapahtua ja Alastalon veistetty halko jäänyt ainoaksi parkkirikiseksi puukuutoksi pitäjässä, kun nenättyä miestä olisi yksi toisensa kannoilla alkanut närkästyneenä saapastella salista, mitä hyvänsä olisi saattanut tapahtua, ellei juuri tässä tingassa ja kun Siviän viaton nimi Alastalon Mattssonin vihaisilta sinkaamilta vielä kimisi itsekunkin korvalehdissä salissa, ellei juuri tässä täpärässä tingassa ja ennenkuin vielä ainoakaan oli täräyksen jälkeen justeerannut mielensä ja perillä siitä, mikä kompassin sträkki nyt oli lähimpänä hänen nenänsä kärkipiikin suuntatorkoa, ellei juuri tässä tärkeässä täpärässä tupakamarin ovi taaskin olisi kiepsahtanut auki ja samainen Siviä ilmieläviltä ja pulmusen tietämättömänä seisonut kynnyksellä ja pihtipielien välissä uusi totivesikannu kuumiltansa käsissä ja kyyhkyläisenä miesten keskellä ja setien joukossa.

Mitäs toimelias tyttö ja talon tytär, jolla oli rehellinen asia ja selvä matka, totipöytä viisteiltä salin vastaisella seinällä ja tuvassa juoksunhoput kiiruinensa vartoomassa, olisi pitkiä ovessa seisoskellut ja kynnykseltä salin asioita vahtaillut, ja niinpä olikin Siviä hamehumissa ja kannu kiidossa jo puolivälissä ja keskilaattialla salia, ennenkuin hän huomasi ympärillänsä merkillistä ja nopeassa päässänsä oli perillä, että kaikki vaikenivat tuoleillansa, jok'ikinen yksimielisesti kuin muuri, istuivat hiiskumattomina ja äänen pukahtamattomina paikoillansa kuin pölköset pakkasaidalla, vaikka totiprikka oli tunti sitte kannettu saliin ja puolentoistatusinan laseista, jotka hän itse oli laskenut ennenkuin tarjottimen nosti tuvan pöydältä, ei enää ainoakaan seisonut paikallansa ja käyttämättömänä prikalla! Niin kuolemanhiljaista olikin, että hämmästykseensä seisahtuen kuuli oman rintaneulansa rahinan sen tuliaisleningin silkkisarsissa, jotka viimeisinä Hullin tuomisina hänellä nyt oli isän lahjana juhlan kunniaksi yllänsä! Syntistä partapuolta olikin nyt seinämitoilta julkiesillä, vaikka väistöviuhumilla tarkastettavana, kun sirkku silmäpari, jokaiselta siirtymältään valpastuvana nyt alkoi lukea ripinhurskaiksi itseänsä räpytteleviä, mutta aika vahvaa omantunnon heikkoutta paljastavia miesnaamoja ja setäkasvoja yhtä erältänsä ja vuoronsa jälkeen kutakin ympärillä. Eihän kenenkään tosin tarvinnut itseään suorastaan syylliseksi tunnustaa ja tuntea, eikä lakituvassa olisi asian vuoksi tarvinnut hämmennellä, mutta semmoisen tuomarin tutkittavana kuin Alastalon tiivistyvä Siviä tällä haavaa ja kahden selkeän neitosilmän salamoimilla, ei saata olla varma itsestänsä ja viattomuudestaan papinkirjoiltaan puhtainkaan mies, ei varsinkaan, jos saman miehen korvissa vielä kirpimiltään kimii saman Siviän ja tuikunterän nimi niiltä kirmeiltä ja piiskansiiman sinkauksilta, joilta se juuri oli salissa siemaistu, ja hän tietää, jollei koko aatamillista itseänsä, niin ainakin korvalehtensä ihot semmoisiksi syntisiksi, joilla on osansa ja viaton vikansa hänen nimensä sopimattomasta kätkemisestä, jonka silmät nyt tutkaimina ja tutkinnon kynttilöinä leiskuivat ja leimuttelivat niin syyllistä kuin syytöntäkin, jos syytöntä oli tällä haavaa ja näissä kolttosissa ainoatakaan Alastalon avarassa salissa.

Ihminen tietää usein paljon enemmän kuin hän aluksi itsekään uskoo ja aavistaa, ja Siviän hienot korvat, vaikka olivatkin pienet ja paksulti hiuskiehkurain peitossa, olivat kuitenkin ovea avatessa olleet koirantoimissa ja noukkineet talteensa jotakin, pienen kaiun, ei enempää, sanan hiirestä hännänpään vilauksen, ei muuta, ja vaikkei toimen tuoksinassa ja kannua kiirehtiessä sitä aluksi ollut äkännyt, huomannut ajatella, niin nyt oli västäräkki vilpasna oksalla ja oksan takana valpasta: hänestäkös, Siviästä, oli viimeksi ollut puhetta salissa, ja nyt istuttiin hiljaa ja jäniksinä ympärillä? Alastalon Siviän ja Mattssonin tyttären silmät leimusivatkin nyt todella ja aina vaarallisempina, mitä useampi onneton vuoroltansa lannistui ja pelasti läpyttelevät luomensa turhien kestämisen yritysten jälkeen, jollei muuhun, niin omien saapaskärkiensä tärkeään tutkistelemiseen: väisti Mooseskin Hoorebin korvessa, peitti kasvonsa ja riisui kenkänsä jaloista, ja hän oli kuitenkin Mooses ja seisoi pelkän palavan vuoripuskan edessä, kun tässä istui itsekukin tuolillansa minäkin Mesopotamian Labanina ja kelmilurjuksena, ja ihka elävän ihmistyttären silmänräiskymillä ja suuttuneilla välkkymillä.

Erikoisesti koetti Härkäniemi näissä kiipeleissä ja heliän akkunoiden kulkiessa koston Gideoneina Midiassa ja vihastuksen vasamina salissa, näyttää laupiasta naamaa ja otsapielen lakeata hurskautta sillä vaarallisella hetkellä, jolloin hänenkin vuoronsa tuli ja liekin kieltä oli kimpuilta varalla sitäkin sohvan sijaa kohden, jonka nahkaisilla nojoilla ja tukevilla istuimilla hänen maallinen majansa onnettomuudekseen tällä haavaa istui, ja näkyvällä tavalla ja auttamattoman isoluisena väistämättömästi täytti tarpeettoman lavean paikan ja hartia-alan. Härkäniemellä olivat kiperät tilat ja omantunnonnahka hauras senkin vuoksi, että jo varhemmin päivällä ja kahvinotolla oli sattunut Siviän kanssa pieni kärhämä ja vahingonkamfiili, ja nyt oli senkin vuoksi oltava sitä otollisempi ja laupiaampi lammas ja liikuttava varpaillaan ja varovillaisesti, jotteivät taaskin hienonkiharat ja kellankiehkurat joutuisi valkeanvaaroihin ja rohdinliekkiin kaunokaisen leimuvilla otsaihoilla. Oli siis Siviän katseltavana nyt, kun Härkäniemi oli vuorossa, mies sohvankulmassa ja silmäsäenten salamakeräjien edessä niin syntinen ja katseparka, että kokeneempikin munaskuiden tutkija kuin seitsentoistavuotias Siviä olisi paikalla vannonut vuohipukiksi ja kadotetuksi lampaaksi sen oinaan, jonka viimeinkin oli löytänyt ja nyt kiemurteli tutkaimilla ja hiilenkäryillä! Nyt oli mitta täytetty, liekinhuuhto valloillansa Alastalon tyttären otsahelakoilla, ja ennenkuin kukaan arvasi, Härkäniemi kaikkein vähimmän, mitä tapahtuman piti, oli kannunkuuppa kuumiltansa seisomassa selvällä laattialla Härkänientä vastapäätä. Siinä oli nyt toteutettu päiväinen ja kahviprikan helkkumilta lausuttu uhka, joka silloin kyllä oli ollut puol'leikkiä, mutta nyt veristä totta, ja talon tytär seisomassa tulipunaisena ja tuiskapuuskassa kädet lanteilla saman minävaivaisen ja Iskariotin edessä kuin kannukin hehkumillaan laattiapermannolla. »Kantakaa itse kannunne ja totiliemenne sensijaan, että häkläätte, isot miehet, kuin Vanu-Miina villoja, ja jahtaatte kieltenne karttapiikeissä samaa syytöntä ihmistä koko kultaisen päivän, ja istumisen intillä niinkuin kärpänen, jota ei nimeltä sanota, lypsinlehmän takapuolia tarhalla!» sanoi tiuskasi Alastalon Mattssonin tytär ja Eevastiinan flikka nasevasti kuin isä ja kielevästi kuin äiti: kiroo västäräkin sirkkukin visersuullaan ja pukkaa karitsavuonakin tukkatappuransa ja silkinsiliänsä sakarakyhmyillä, kuinkasta siis olisi kimalan piikkiä vailla ja kärkipuutto kielenterä ärsytetyn Eevanlapsenkaan ja suuttuneen Sulamitin suussa! »Setäkin, parta jo yksin vanhempi kuin minun koko ikäni, ja kehtaa kieputtaa sitä, vaikkei ole parempaa pellavilla loukuttamista kuin minun kastettu turha nimeni!» sai setä ryöpsyä suoraan räpsyville silmilleen ja torjuttavilleen, vaikka kimalaisella alkoi jo kuulua itkunhyrskää äänenkurkussa. »Ei ihminen enää saa nimeänsäkään pitää rauhassa ja omanansa, vaan saa salissakin kuulustella 'Siviä-Siviä' niin että ovissa paukkuu ja korvissa myös, kun tulee sisään! Mitä täällä riidellään ja kenen luvalla minusta puhutaan?» Tämä oli tuima kysymys, ja itkukin oli vielä siksi hetkeksi nielty kurkusta alas ja naisen ja turvattoman neitokaisen luonto voitettu siksi silmänräpäykseksi, että muutkin ympärillä kuin yksin vaivainen Härkäniemi saivat maistaa ja leimahduksilta kokea miltä tuntuu, kun tilapäisesti melkein syyttänsä, vaikka muuten ehkä syntisenä otuksena sai kestää tuomion vasamat seitsentoistavuotiaitten puhtaitten silmäripsien välistä, jotka eivät tiedä armosta mitään silloin, kun on tosi paikka ja korvat hiiluvat!

Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puustaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vatupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylihaalauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli parasta pitää ajatuksissa pieni väli ennenkuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille. Koska hänelle nyt myöskin oli annettu pieni hengähdyksen rako sen tuokion ajaksi, jolloin tuikun terät kävivät matkoilla ja tuomion tileillä muilla synnintauluilla salissa, ja hänen oma otsakupuransa hetken kestämän oli turvissa ja ulkopuolella tilisyynin, niin kerkesi hän palaamaan itseensä ja muistamaan, että pahimmassakaan piuvissa ja kovissakaan nykäyksissä ei mies saa helpata kätensä eikä henkensä kynttä touvin päästä, vaan viimeiseen henkeen pidettävä kimpuvasta, jos sitte on ruumis merihädässä viskeltynä tai järki sydämentuskassa ja naissilmien parkana mustenemassa. Hän siis, Härkäniemi, päätteli nytkin, että parasta on pysyä tyvenenä ja odotella levollisesti, ja odottelemisen ajan puhella, ellei parempaa mieleen tule. Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten! vahvisti hän ja karaisi uskoansa ja tällä hetkellä heikkotyvistä luontoansa järkisyillä ja ajan voittamiseksi, jotta sekä itse tuntisi itsensä ketarillansa tarpeeksi varma-anturaiseksi, että syljelläkin olisi aikaa herua nesteillensä suussa ennen tosijutun alkamista. Paloviinan tuima kaadetaan karskisti kurkkuun ja saman tuikean tien ja yskimättä makoon, mutta ranskan viinejä kallistellaan pikarissa ja maistellaan huulen hörpällä ja kielen lirpolla ennenkuin liemi niellään, ja miestenkesken kelpaa praakinveistoksi kirveenteränkin rosojälki, kun naiskorvan kuulemilla ja kokemattoman tyttöihmisen pakeilla saat hikoilla höylälläkin, ennenkuin juttusi on niin tikuton ja sileä, ettei se haavoita hipiätä! varoitti Härkäniemi vielä itseänsä ja opetti menoille, ennenkuin tällä erällä uskalsi sanan liukkaille.

»Tässä vain jahnastelevat vanhoja riitojansa, teidän isäpapa ja Pukkila!» alkoi hän siis selitellä kaartorantain ja vähän vilpillisesti, jos nimittäin ajatteli juuri niitä sanoja, joiden väkä vahingolta oli Siviän korvaan tarttunut ja joiden vuoksi juuri nyt oli nykyinen pula ja pieni yhteinen hämän häminki salissa, eikä vähimmän juuri Härkäniemellä itsellään, jolla oli surku sekä Siviän ja kummitytön puolesta, joka omin korvin oli joutunut kuulemaan pienen vilauksen semmoista, joka paremmin olisi sopinut jäädä tyttökorvan kuulematta, että heidän muidenkin yhteisestä puolesta, jotka kuitenkin olivat vakaapartaisia miehiä ja vakaissa jutuissa ja nyt pienen vahingonpillastumisen ja veren karkupoukan vuoksi, jommoisia aina voi sattua asioissa ja pikaistuksissa, ja jommoiset ovat viattomia, kun ei niitä tarpeeton korva kuule ja kätke, saivat hävetä toistensa edessä ja edestä sitä, että olivat osallisina tämmöisessäkin kommelluksessa ja isomiehinä kiikissä kuin nauriin näpistyksiltä koko joukolla näpättyinä! »Päiväinen vahti ja väkikapulan veto ollut äijillä tässä siitä, ovatko mastot laivassa ja uudessa parkissa pystytettävät vanhanaikaisesti ja peräkanaa marssissa seisomaan tropissa toisensa takana ja kölisuunnassa, vai seisovatko tikut laivassa siviämmin pystyssä vierivierittäin ja sivusihdissä rinnatusten poikkipieliä ja ruuman lihavia puolia päin niinkuin kykkivä kanaperhe sovussa ja höyhenpörrössä toistensa kupeilla orrella, tai niinkuin liivinverka mehevän miehen pullistuvilla ryntäillä ja naurunpuho naamataulun laventuvilla poskihöröillä: Alastalon papa ja sinun isäsi juuri pääsi Pukkilan edessä ja kurjenpojan katseltavaksi osoittelemasta, kuinka muhkealta riitinki näyttää lavealta puolelta ja liivifasuunalta jo miehessäkin, saati sitten laivankokoisessa ja parkinruntaisessa astiassa!» Härkäniemi oli puhunut asiansa tasaisesti ja sopuvitkaan, niinkuin riidoissa sopii, jottei kahinaa synny, ja odotteli nyt, hiemasen toista silmälautaansa ummistellen ja epävarmana vartoillen, vaikuttiko pieni leikinvoide ja viaton sanalääke tässä tapauksessa mitään, vai olivatko lääkärintoimet turhia: miesihmiset ja naisväki ovat eri lapsia ja eri käsiteltäviä, niinkuin suolainen merivesi raskailla päillään ja makea maavesi kevyen kielillään, merivesi, kun se mellasteleekin eikä pysy nahoissansa, niin sillä on järki suuttumisessaankin, ja sen kanssa pärjää, kun vaan on varalautaa paatissa ja parraspuuta vastassa siellä, jolta se loiviltansa on kohisemassa ja oikosiltaan loikasemassa kohden, mutta maavesi, se on pujakasta ja päätöntä, eikä tunne merijärjestystä, vaan kielaisee, perhana, laitapuita vaikka väärältä puolelta ja näitäkin keulasilta, joilta veden oikeutta myöten pitäisi olla laitonta nuolaista parraspieltä kastuneeksi ja perämiehen niskaa märäksi! Härkäniemi noitui säveissä sisuksissaan sitä kovanlykyn onnea, että juuri hänen, naimattoman ja syyttömän miehen piti nyt koko naamoinensa ja mieshahmossansa istua juuri tällä paikalla peräsohvan päässä ja vihastuneitten tyttösilmien pahimmilla praasunräiskeillä, eikä esimerkiksi Krooklan sijasta hänen tuolillaan turvissa uunin nurkassa ja kylmän kaakelimuurin suojissa! Lepyttele tuommoinen ja rauhoita järkipraakilla ja ihmispuheella västäräkin sirppa, kun tietämättäsi sytyttelet piippuasi ja kesken tärkeintä toimitusta huomaat torasta ja kitametelistä korvissasi, että askelen päässä on piiskuttajan pesä ja parka siivillänsä ja vaikka silmillesi täyttämässä! ajatteli Härkäniemi hiilustoillaan ja karsasti sivulleen jo Alastaloonkin ja hänestä yhtä karvaasti Pukkilaan: heidän tähtensähän kuitenkin hän nyt tässä saunassa hikoili!

»Olet sinä medenpalanen ja sokerinmurunen, mutta hunajaan on jäänyt piikki ja sokerinmakeaan pistetty suolanrae sekaan, jos minä nyt tähän paikkaan lävistetään ja kryyydätään silakan latuskaiseksi nelikon puoliskoon!» sanoi hän näissäkin luovinkrysseissä ja vastatuulen tikityksissä sentään hämäytymättömänä miehenä, vaikka niskaansa taivutellenkin pahimpien pyräyksien tieltä ja tarpeen mukaan ja taitonsa jälkeen puheenkuuttia helpaten löysemmille ja mielenkielen lirpuille: tytönkuvahan hänellä sentään vain kuitenkin oli edessä, vaikka tulinenkin palanen! Hän oli jo niin rauhallinen ja omissa nahoissaan sohvalla, että alkoi hiivata silmiänsä Janneenkin päin, Janne Pihlmanniin meriseinällä ja huuliviiksineen, huomatakseen äkkäsikö tämä, että peiponpiiskukin saattaa joskus tiuskia vihasesti, ja että on viisainta vetää sormensa turviin, kun pieni nokka näppää, sillä luusta on sentään senkin piikin kärki, vaikka välistä visertääkin!

Siviä oli oikeastaan alkanut tulla neuvottomaksi, aikalaillakin neuvottomaksi, kun ensimmäinen pyräys oli ohitse ja verenkuumat virranneet takaisin posken palavilta ja tukantuimauksista. Eihänhän hän sentään ollut onneksi polkaissut laattiaan, niinkuin luonto olisi käskenyt ja jalanterä kutsunut ja niinkuin varmasti olisi tapahtunutkin, jos riita olisi sattunut tuvassa ja Rauhan kanssa ja tyttöjen kesken, mutta kannu seisoi kuumine totivesineen auttamattomasti permannolla ja julkisesti jokaisen näkyvillä hänen vihapäissään Härkäniemen sedän eteen patsastamanansa! Voi tyttöparkaa ja seitsentoistavuotiasta salissa ja pelkkien setien keskellä, kyllä veret nyt taaskin olivat löytäneet tien poskipäille, mutta tällä kertaa toisilla helakoilla ja karkulennoilla, kuin edellisellä erällä, ja veden kiha silmävälkkien ripsikarvojen välissä, kyllä sekin nyt oli herumassa helmenhelkkiänsä uusista ja toisista lähteistä sinisten täyttimiksi, kuin äskeiset, kesken suuttumusta kuivivat, sillä nyt kastuivat nenänjuuretkin märjiksi ja karpaloa kieri, minkä toisensa kinterillä kerkisi poskipäitten vereille pyörylöille! Nyt hävettiin niin jumalattomasti, että maan alle ja laattian peittoon olisi siinä paikassa hävitty, kannuakaan, synninkiperää ja pahanjuurta, ei enää joudettu pelastamaan laattialta ja korjaamaan pöydälle, kiitos, kun sai itsensäkin laitetuksi näkyviltä, ja tupakamarin oven taakseen kiinni, ennenkuin hyrski rintapoven täysiltä ja kaikki nauroivat! Siviähän oli sentään vain seitsentoistavuotias neitonen ja nuori tytönveri. Ei edes Janneen lainattu tällä erällä silmää, vaan koko sali, vanhat niinkuin nuoremmatkin saivat jäädä ripille itsekukin omien ajatustensa kanssa, kukas tässä oli ja olikos yleensä joku syyllinen, kun nyt oli koko huone tyhjempi, tupakamarin ovi kiinni ja vesikannu totisena Härkäniemen edessä laattialla.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot