Neljäs luku.
Pukkila katselee ja tuntee itsensä kiiskiseksi, kun Langholma saapuu Alastalon saliin ja isonen saatetaan keinutuoliin istumaan.
Alastalo oli Härkäniemen näperöidessä piippuhyllyllä jo pariin kertaankin kerjennyt juoksemaan salin peremmän merenäärisen akkunan edessä, josta vähän kumartaen sopi näkemään omenapuiden oksien alitse Naution nokalle Kiviveden suulla. Turha juoksu kuitenkin kummallakin kerralla, koska sormen rusto napautti vähän kärsimättömästi akkunalautaan ja silmä kummallakin erällä suoritti saman tarpeettoman matkan omenapuiden alta tuuliviirin nokkaan rantamakasiinin päädyssä: itsepäisesti kuin synti se torkotti samaa norkkoansa pohjoisesta etelään. Ei auttanut, vaikka vilkaisi Siwiän toppivimppeliinkin lahdella: nokkavastaisena pysyi tuuli sille, joka kryssäsi Kivivettä ylös. Alastalo tuhautti kummallakin kerralla harmistuneena nenäänsä, mutta nauraa vihautti kuitenkin kummastikin pienen pilan parrastaan, kun taas oli kerjennyt kääntymään saliin: oli vehottava vieraillekin ja hämättävä mielennörkö omilta kasvoilta. »Niinkös uskosti siellä eteläpäässä viskurit viuhkivat näin syksysti riihissä, ettei tuulella ole täällä meidän päässäkään luotoa muuta tekemistä kuin viikkokaupalla porottaa Kivivettä etelään, missä ilmaa tarvitaan kaunojen karistamiseen!» naureskeli hän edellisellä kerralla Lahdenperälle. »Minä katselen joka huomeltai vilauksen akkunasta ja ajattelen, kas vaan, Lahdenperässä huhkitaan taas tänäänkin riihessä, koska veto tuntuu Siwiänkin vimppelissä!» lisäsi hän vielä, koska tiesi, että nuotti oli mehosaa Lahdenperän korvaan, ja oli hyvä pitää hänelläkin ratasvärkki voiteessa tänään. Toisella kerralla saliin kääntyessään varasti hän Pukkilan silmännurkasta pienen vahingoniloisen vilauksen, ja ymmärsi, että Pukkila oli arvannut, mitä hän oli pälynnyt akkunasta. Saisi Langholma totisesti olla paikalla, ennenkuin sinun suusi pääsee myllylle! ajatteli hän karsaasti, mutta sanoi naurunverso silmäkulmain poimuissa ja posken hyllävillä: »Ankeriaan nahallakos sinä olet luuppisi ulkomahan vuorannut, koska köli leikkaa syöstävänä, vaikka tuuli nokittaisi kuinka tikusesti keulaa! Minä luulen, että sinun nokkasi noituu tuulen paremmalle kantille ennenkuin se pääsee seilin liepeille luupissasi! Minua karvastelee vieläkin se erä viime syksynä, kun Turusta palatessa vieri vieressä seilaten sinä luuppinesi selvitit kirkkaasti Viheriäisten nokan, kun minä sain kääntää parkaasini keulan vielä kerran Kuuvaa kohden!» Nyt on Pukkilalla puoleksi tunniksi muutakin puheenkertaa, kuin pirusten päästäminen parrastansa! ajatteli Alastalo, vaikka mieltä kaivelikin pieni äkä: nyt saa korvansa täyteen taas niitä Pukkilan kehumisia! Mutta sudelle nakataan vällyt reestä, niin säilyy oma nahka eheänä ja hevosen kintut hampailta! lohdutteli hän itseänsä. Viimeinkin nikkasi Janne akkunan vierestä, hänen sopi tuoliltaan pitää silmää merelle, ja hän antoi merkin, nousi itsekin, otti hattunsa oviseinältä ja lähti salista. Kolmannen kerran meni Alastalo nyt akkunaan, meni tällä kerralla kiiruummiin kuin edellisillä, eikös pistänyt pientä juoksun honkaakin pariin askeleeseen, vaikka hän tiesi, ettei hänen vatsansa semmoisesta hölkästä tykännyt. Todella, siellä Langholma jo tulla huristi rantalahdella hyvää laitasta, oli kerjennyt jo Härkäniemen rantahuoneen nurkalle, hellitteli jo takapurjeen kuuttia löysäksi, vaikkei päästänyt vielä kädestään, kun nosti kurssia tälle puolen lahden. Turvallinen mies niin paatissa kuin salissakin! ajatteli Alastalo, kun peräpurje heltesi tuulesta juuri sopivalla hollilla ja kaksimastoinen priiseilipaatti heikkenevin vauhdein etupurjeellaan sieppasi sen nousun, mikä tarvittiin, kun oli viistettävä sahdatusti rantahuoneen nurkan taitse siltakarkkuun. Terävästi ja taiten siellä liikutaan, missä Langholma liikkuu, ei kolisteta keulaa karkkuun, mutta lasketaan kuitenkin tihuvasti keula siltaan! tunnusti Alastalo, joka alkoi tuntea, kuin rupeaisi olemaan painolasti ruuman puolella salissakin. Puhele nyt! ajatteli hän taakseenkin, kun puolikorvalla kuuli, kuinka Pukkila oli toimessa selitelläkseen sohvalla Lahdenperälle ja Karjamaan Eenokille, kuinka se Viheriäisten nokan selvittäminen oikein oli tapahtunut mennä syksynä Turun markkinoilta palatessa. »Minä näin, minä katselin, minulla olivat silmät vahdissa, minä äkkään ja sanon Evaldillekin, katsos, sanon, katsos Evald, tuulella on kuherpää tuolla, liepasee sieppauksen ahterikulmasta, me emme otakkaan ventaa, Evald, emme jumaliste otakkaan, pidetään kurssi, pysytään halssissa vaan, antaa Alastalon kääntää, mutta me emme käännä, tuolla tulee takatuuppa, ja me selvitämme nokan niinkuin kurkku viinankulauksen! Voi leimaus, kuinka kirkkaasti selvitimmekin, minä löysäsin kuuttia ja huusin Alastalolle: Kuuvaankos sinulle tuli asiaa, minä meinaan Naantaliin! Kuuvaankos? kysyin, Naantaliin! sanoin ja huusin Evaldillekin: lykkää puoshakalla kiviin jos kerkiät, niin mennään vieläkin liukkaammin ja kerjetään Alastalon edestä puoleen! Me korjaamme itsemme pois tieltä! huusin vielä taakseni Alastalollekin!» Puhele sinä! ajatteli Alastalo uuden kerran, mutta senverran kiemasi kuitenkin veressä, että oli tuhautettava harmin kutia sieraimissa. Kerrotkos sinä senkin, kuka sittenkin seilasi edellä Naantalin rauman suulla! ajatteli hän, mutta nyt ei ollut aikaa suukeräjien pitoon, Langholma oli jo rannassa ja parempi niinkin, että Pukkila pysyi nuoteissa. Hän siis vain käännähti akkunasta, silmäsi, että Härkäniemen selkäpuoli vielä oli piippuhyllyn edessä: »saisi hänkin jo olla hammastamassa sohvalla, niin Pukkilan puheisiin tulisi mutkia!» harmitteli hän hiukan, mutta nakkasi omasta puolestaan pienen kalikan Pukkilan sääriin hyppelemään. »Kuinkas kävi silloin, kun sinä toisenkin kerran kävit katsomassa, miltä nokan kivet näyttävät likeltä niemen kärjessä?» kysäistä tokasi hän ohimennessään. »Minä olen muistavinani, että se ventaus Mustanklupun kyljessä kesti viikon päivät!» nauroi hän vielä suopeasti olkansa taakse. Alastalolla oli nyt jo kuitenkin totinen kiire, olihan hyvä, että Jannella oli ollut nenää käskemättäkin juosta rantaan auttamaan Langholmaa paatin rikaamisessa: kieltämättä virkku poika, hamaa ymmärryksen sarvissa, niin että lysti huomata! mutta kaksi kättä silloinkin tarvitaan, kun kakku leivotaan, minkä vasen silittää, sen oikea tasottaa, ja kyllä minunkin rantaan on kerjettävä: ei suinkaan Langholma tänäpänä kättelemättömänä miehenä astu paatistansa Alastalon siltakarkulle! Pientä juoksun lönkän kaltaista Alastalo nytkin varvasti, kuljetti runsasta kahtatoista leiviskäänsä niin ketterästi salin poikitse porstuan ovea kohden, ettei Pukkilakaan olisi silmiänsä uskonut, ellei olisi samoin silmin katsellut. Jokos Langholma on tulossa? täytyi väkistenkin ajatella, kun Alastalo rynkäsi kuistin puolelle. Pärskit sinä yskääkin vielä palkeistasi, ennenkuin rannassa olet! ajatteli Pukkila pieneksi lohdutuksekseen, kun lattiapalkit olivat lakanneet rytisemästä porstuassa.
Mutta ei Pukkilan asia ollut tällä autettu, ei vaikka olisi sadatellut! Se Mustanklupun räppä ja harmi sittenkin: käskikin, ja juuri nyt, livauttaa viholaisen Mustaklupu tähän! Ja kun oli tilaisuus niinkuin hotellista tilattu ja tarittimella pöytään tuotu, olisin siirtynyt sohvalla Eenokkia likemmäs ja Alastalo poissa salista: jukoliste, olisin minä pannut Eenokin korvat syhymään ja syhymään pääkopan sisäpuolustan myöskin! Ja nyt Mustaklupu ikäänkuin korkiksi Eenokin kumpaankin korvaan! Pukkilalla oli nenänpää painunut kuin myttyyn paksun huuliparran turviin, pari kertaa hän vilkaisi silmällään sivulleen Karjamaan Eenokkiin, ennenkuin sanoi mitään, vilkaisi vielä varovasti kolmannenkin kerran: ei Eenokki muuta kuin imi sammunutta piippuaan ja katseli nenäorttansa myöten pesään nysävarren päässä, silmälauta nykähteli kuivasti. Mene tuommoisen kanssa nyt puhumaan, naama muutenkin niinkuin suutarin lauta, ja nyt sillä istuu kallon visassa vielä Mustaklupu! Pukkilan kaiveli sisuksia niin että rintaa ryitti. Koko Mustaklupu! Pahan hengen kloppi, kasvaako lepän kituakaan koko kivikko, mutta kiusan knuppi koko elämänijäksi, makaa kuin laiska lehmä paikallansa, tällännyt itsensä juuri keskelle laitaa, niinkuin lehmän läjä keskellä tietä, en paremmin sano: pääseekös Kivivedeltä ja pääseekös Kivivedelle, jollei Mustaklupu kiukuta keulan edessä, keväällä harmi kun pitää ohitse, ja syksyllä harmi kun taas pitää ohitse, minä kiroon, kun minä näen sen, ja minä syljen, kun minä olen päässyt sivutse!
Juuri sille perhanalle, samaselle Mustalleklupulle, -- miksi juuri sille, sitä en minä ymmärrä? miksei esimerkiksi Huuskerille, joka on kauempana, ja jota ei kohta jokainen Kivivedeltä näe? tai Hauterille, joka on vielä kauempana? -- juuri sille saastaiselle minun piti seilata ensimmäinen kuunarini! Vaikka ei siitä oikeastaan kuunari pitänyt tulla aluksi, pakettia me Eenokin kanssa rupesimme rakentamaan -- oli siinäkin prässiä, ennenkuin minä Eenokin niin pitkälle sain, mutta minä sain vain! -- pakettia me alotimme, ja oijensimme kölin ja pistimme stäävit ja pantterit. Mutta Alastalo ja Härkäniemi hoilasivat sinä talvena niin paljon kaljaaseistaan -- Alastalolla oli petilläkin jo semmoinen! -- että meitä rupesi harmittamaan, minua kumminkin harmitti, ja minä sanoin Eenokille, että emme kehtaakaan pakettia laittaa: Alastalo laskee mastot, ja sanoo, että meillä on vain yksi, kun hänellä on kaksi! Eenokki oli silloin jo sama kränä kuin nytkin, vaikkei hänellä ollutkaan leuan väkä vielä yhtä paljon koukussa kuin nyt, hän rupesi Samuliksi ja sanoi: »Mutta köliin ei kajota enää: se on jo oijennettu!» Mikäs minun silloin auttoi muu kuin pistää parrasta vain korkeammaksi? Ja minä pistin, pistin rohkeasti korkeutta, pistin tuplasti ylöspäin, Alastalo puheli lasteistaan, ja minä pistin myös lastin tilaa ruumaan! Mitäs minulla muuta olikaan tehtävissä: Eenokki oli mitannut kölin, eikä siihen saanut kajota? Ja mastoja minä myös pistin kaksi, peliä siinä oli, että sai sopimaan, mutta minä pistin kaksi! Eenokista oli kiusaa silloinkin, riiteli, että mitä niitä kaksi, kun yksi on aina yksi, ja yhdelläkin toimeen tullaan. Mutta minä selitin, että on selvempi kaksi mastoa: ottaa kumpikin omasta metsästänsä mastopuun, minä etumaston ja hän takamaston, niin ei tule riitaa värteerauksesta. Kaksi mastoa siis sitte pistettiinkin, ja kun Alastalolla oli niin paljon praakkia kaljaasistaan, niin pistin minä vielä raa'atkin etumastoon. Perse edellä oli Eenokki siinäkin asiassa, marisi, että tikut ovat kyllä tarpeen makkaran päissä, mutta mitä tekemistä niillä on mastoissa? Mutta minä sanoin, sanoin Eenokille päin nenää, että etumasto on minun: minä taklaan maston niinkuin minä taklaan, taklaa sinä mastosi, niinkuin sinä taklaat! sanoin.
Kuunari meille tuli, ja minä sille nimenkin annoin. Eenokki olisi tahtonut Paavaliinaksi sitä, senverran pehmeä mies hän oli kuitenkin ajatuksiltaan vielä siihen aikaan: hänellä oli nimittäin senniminen karjapiika silloin, sama ihminen on vieläkin Karjamaan emäntänä. Mutta minulla oli jo varhemmin toinen ajatus, minä ymmärsin ruotsia jo silloin ja osasin senverran kuin Tukholman rannassa tarvittiin. Mitäs me Paavalin nimeä laivan nimeen pistämme, hänellä oli huono merionni, haaksirikossakin hän oli! selitin minä niin että Eenokkikin ymmärsi. Pistetään mieluummin nimeen sellaista, että joku lukee siitä Pietariakin, hän oli kalamies ja kova saaliinsaaja. Pannaan nimeksi »Petrereesa» niin ruotsalainen lukee sen »lykäst' matkaa!» tai jos hän on jumalisempi, niin tulevat hänelle mieleen vaikka Pietari-apostolin kalareisut! selitin. Minulla makasi se nimi niin hivelevästi korvassa aina sitä myöten, kun muinen ensimmäisellä Tukholman matkalla muuan koreaposkinen Taalain tyttö, jonka kanssa minä olin tullut hiukan tutuksi haminassa, lähtiessä vielä juoksi kaijille seisomaan ja huivitteli sieltä esiliinallaan, huiskutteli ja huutaa huiteli tyttölapsen kurkustaan kuin huilusta: »Petre reesa!»
Niin no, nuoria silloin vielä oltiin, nuorempia kuin tänäpänä, ja »Petrereesa» maalattiin kuunarin takapeiliin! Valmis Petrereesa viimein oli, topit kuin kynttilät ja jokainen plokki hilkutti taklingeissa puhtaana kuin pesty: liput topeissa me läksimme Pukkilan lahdelta. Eenokki kyllä huusi alhaalta ruuhestansa, että »kun perhana näyttää meressä pikemmin kupilta kuin alukselta!» mutta lisäsi hän kuitenkin ennenkuin rantaan sousi: »hoida nyt kuutto hyvin, siitä on minun omani puolet!» Kiemasi jo silloin minua se kupin nimitys, itsekin pidin, että aika korkealla minä seisoin, kun minä kannelta katselin alas Eenokin ruuheen, mutta minä pelkään, etten minä silloin vielä oikein arvannut, kuinka syvällä kölikin muijasi silloin, kun reilinki oli näin ylhäällä. Hyvinhän sentään mentiin Kivivesi, kaunis ilma ja tuuli niinkuin tilattu, Alastalon ohitse seilatessa minä karautin signaalitkin kaikki molempiin mastoihin, että Hermannin sopi katsella kaljaasistaan, joka vielä ei ollut klaari, kuinka kuunari flakaa. Ja hyvinhän olisi suuttanut edelleenkin käydä, vaikka kyllä minä jo Alastalon ohitse seilatessa ja itsekin ikäänkuin Alastalon silmillä Petrereesaa tarkastellen ahterista, missä seisoin, keulaan asti, aloin ajatella, että lyhyenläntä tämä kuutto todella tosin on, varsinkin näin korkealta katsottuna, ei tainnut Eenokki sanoa hullummin kun sanoi kupiksi, ajattelin. Olisi saanut jäädä jonkun lautakerran matalammaksikin, tunnustin. Ja tihuvalla ne mastotkin seisovat, katselin, auttamattomasti liika likekkäin, mutta mihinkäs ne paketin mitoissa sai kauemmaksi toisistaan?
Hyvinhän olisi suuttanut käydä sittenkin, sanoin, mutta edessä oli Mustaklupu! Olen minä likempääkin paketilla seilannut sitä, pahus sen tiesi, että sen piti olla paskanen vierestänsä, ja kukas sen ymmärsi, että Petrereesa makasi niin raadon syvällä vedessä kuin se makasi? En minä itsekään sitä ennen ajatellut, ennenkuin tärähti. Ja kun oli tärähtänyt, niin siinä seisottiin, signaalitkin vielä viuhivat mastoissa ja lähtöliput ilvestelivät topeissa, niinkuin minulle nyt vasta olisi tullut oikea ilon karku. Viikko siinä saatiin präkätä, viikko, niinkuin Alastalo sanoi, ennenkuin löysällä oltiin. Kaunis ilmakin sitäpaitsi, meri niinkuin leko lakana koko ajan ympärillä ja paattia kuhisemassa joka puolelta, niinkuin me olisimme olleet ihmisten lystiksi ja katseltaviksi karilla. Mustaklupu näkyykin penikulman päähän Kiviveden kurkulle ja muille kanteille myöskin senverran kuin rannan ruumaa on meressä ympärillä: puhumatta pitäjäläisistä, niin Putsaarasta asti niitä sousi, ikäänkuin olisi ollut jotain ryövättävänä!
Ensimmäisinä oli Eenokki paikalla: merkillistä, kuinka verkaskin mies soutaa kovasti, kun hänellä on kiiru, minä näin paatin jo kohta Katkurun rauman suussa ja katselin, kuinka vaahto kihisi keulan edessä: Eenokki sieltä on tulossa, arvasin paikalla. Ja arvasin oikein, Eenokki se oli, selkäpuolestakin sen olisi tuntenut, vaikkei hän olisi lakkaamatta vahdannutkaan meitä selkänsä taakse, niinkuin teki, vuoroin vasemman, vuoroin oikean olkapäänsä ylitse, kiskoen joka katsomalta aina kiukkusemmin airopariansa. Ja kun hän viimein pääsi kannelle: niin olisiko uskonut Eenokin leuaksi sitä leuanpäätä, joka pärisi edessäni: kyllä sanaa siitä luusta sillä kerralla lähti, vaikka se muuten on piukassa! Minä koetin olla vaitikin, hyvin vaivihkaa, mutta ei se auttanut. »Missä sinun silmäsi ovat, kun törkkäät Mustalleklupulle, vaikka merta on vieressä penikulmain ruumat? Sitä vartenko minun klahvistani rahaa on otettu, että sinä pääsisit flakaamaan Mustalleklupulle? Olisin minä pistänyt lähtiessä edes oman piippuni ruoriin, niin kukaties se olisi osannut selvittää Mustanklupun!» Semmoista minä sain kuunnella, ja koko viikon! Koko jumalan pitkän viikon; ei pelkoakaan, että Eenokki olisi lähtenyt puurista, ei, vaikka oli paras perunan kylvöaika pelloilla ja pouta pihisi kannen tuoreessa tervassa: sama hurina minun korvissani koko viikon! »Ja keskellä kirkasta kaunista jumalan päivää: et olisi tainnut koko Mustaaklupua löytääkään, jollei olisi ollut näin jumalattoman selkeä ilma? Ja mitä perhanan tekemistä sinulla oli Mustallaklupulla: tuliko pissan hätä kesken vai, kun piti rantaan tyyrätä?» Ei olisi uskonut Eenokin leuaksi, jollei olisi silmä nähnyt, kenen leuka liikkui. Jos minä olin saanut koko syksyn ja talven porottaa suutani ennenkuin Eenokista tuli laivan retari, niin kyllä retari vuorostaan popotti minulle silloin: minä ihmettelen, että minä olen nahoissani vielä senkin viikon jälkeen! Ja mitäs sellaiseen vastasi? En minä ole ollut elämässäni visumpi mies suustani kuin ne päivät Mustanklupun kyljellä.
Ja ihmisilläkin tekemistä koko perunankylvön ajan minun haaveristani! Minä pelkään, että perunat tulivat huonoon kylvöön koko pitäjässä sinä kevännä! Tammelinin vaarikin, hän oli elossa silloin vielä, sousi Pukkilaan, eihän hänellä Pukkilaan muuten ollut asiaa, mutta hänellä oli vanhaa kaunaa: minä en ollut ottanut häntä puosuksi puuriin, tunsin tarpeeksi hänen suuvärkkinsä vanhaltaan. Hän siis sousi Pukkilaan, äitimuorikin oli silloin vielä elossa ja höykässä. Meni tupaan ja istui penkille. »No, Petterkin on sitte haminassa jo!» alkaa koiranleuka pakinaa penkiltä ja katselee pannun kylkeä toton tuhassa. Muori siunaamaan: »Vai joko on! No, kylläpäs hän taas kerkesi! Vaikka arvaa sen, että Petter kerkiää, kun Petter menee! Siunaamaa kuitenkin, kun tulitte sanomaan! Taitaa maistaa kahvin tilkkakin soudun päälle? En paremmin sano, vai Petter jo haminassa! Petter, Petter, hän menee ja hän kerkiää, hän tietää riikit ja ranskat, Krunstat ja haminat! Vai haminassa jo, sanon paremmankin kerran, ja entispäivänä vielä hyppeli hännissäni, juoksi kamarista tupaan ja tuvasta kamariin: umpeles nappi tuohon: liirinki flakaa, jokos hattu on putsattu, ota kamarin kaapista kaksi Ruotsin nenäliinaa, pist' laskoon ja vakkaan, pentele, kun putosi sormista, annas messinkinappi laattialta, ja slipsi, minun saksansamettinen slipsini, missäs se on nyt, kun tarvitaan ja on kiiru, Petrereesan luuppi on rannassa odottamassa, vedä piirongin loota auki: onko siellä, juokse takakamariin ja kippaa klaffista, huiskase hopussa! mitä hemmettiä sinä karaat kuin päätön kana, kun se on vieressä pöydällä! nopsaan nyt näpsään, Petrereesa flakaa jo, solmi kiinni, niskan ympäri ensin, niskan, ja solmu leuan alle, kruususolmu, kaksi lenkkiä! voi perhana! missäs patiinitkin vielä ovat, kyttää takakamarin sängyn alle, katso tuvan uunin päälle, kolase porstuan konttorista, en suinkaan minä sukkasiltani kapteeniksi juokse: jokos tuli kruusuliivikin vakkaan? Vai jo on Petter haminassa! siunaan vieläkin. Vaikka arvaa sen, kyllä Petter tietää, kuinka hopulle pistetään kiire, eikä aluksella ole hameenhelmojakaan tiellä niinkuin minulla. Kaasin lientä kuppiinkin, että Tammelin saa kuumaa suuhunsa, kun tuli sanomaan. Tiedän minä Petterini, kyllä nenä hänellä kerkiää, kun vaan muu ruumis pysyy fölissä! Oikein sydänkerälle hyvää tekee, kun kuulee, että hän on haminassa taas! Tammelin pistää nyt makeatakin joukkoon: sokerinmurene suuhun ja kahvinmaku ikeniin, niin puhe ei pysy kielennokalla, vaikka pidättelisi. Kaadan itsellenikin tilkan! Mistäs Tammelin tiedon näin nopeasti sai: lupasi Petter kirjoittaakin, kun pääsee paikalle, minkänimisiä ne ulkomaan haminat taas ovatkaan kaikki?» Tammelinilla oli jo sokerinpala suussa, kahvi kaadettu lautaselle ja hän hörppäili tyvenissään muorivainaan lemusaa juomaa. »Parempaa kahvia kuin Pukkilan Maija-Liisan pannusta ei saa syntiseen suuhunsa tässä pitäjässä!» kehui hän ja käänteli sokerinpalaa kielellään kahvinkultaa puhallellessaan. »Juu, nopea matka Petterillä tällä kerralla oli, eivät Alastalossakaan uskoneet, kun poika juoksi tupaan ja huusi, että nyt on Pukkila knupilla, kapteenikin haki kamarista kiikarinsa ja kiipesi rantavuorelle katsomaan. Mustaksiklupuksi ne Alastalossa haminaa kutsuivat, ja sanoivat, että Pukkilan Petterillä on köli nyt tiiviisti paikallaan. Kiitoksia kahvista emäntä, teki hyvää kylmälle maolle, kun sai lämmintä! Olisin minäkin nyt ollut puosuna Petrereesassa, niin olisin ollut kerran elämässä puosuna Mustanklupun reisullakin!» Tammelin oli viisas mies, ja oli hakenut lakkinsa jo käteensä. »Minullakin on joutu nyt, niinkuin Petterillä kiiru haminaan!» puheli pirunnahkainen ovesta vielä. -- Ei Tammelinilla kuitenkaan sen erän jälkeen enää ollut asiaa Pukkilan tupaan kahvintilkalle muorin eläessä. -- Pitäjällä oli irvistelemistä tarpeeksi, ja sain minäkin sen viikon ajan niin tarpeekseni tirkistellä ja läheltä tirkistellä Mustanklupun kylkeä, että tänäpänä minä vielä silmissäni lasken vaikka jokaisen sammaleen pilkun kallion kuvulla ja katajan kituleet vuoren säröissä! Potkaista minun tekisi mieleni koko lemmottu paikaltaan joka kerta kun sivutse seilaan, eikä tarvitse vieläkään kuin sanoa minulle »Mustaklupu» korvaan, ja minä olen mies kuin linkkuun käännetty veitsen terä! Ja kun minä vieläkin näen Eenokin naamasta vain leuanpäänkin, niin minä paikalla muistan Mustanklupunkin!
Myrkkyä, myrkkyä koko mies, koko Alastalo, painaa vuovissa kaksitoista leiviskää, mutta minä luulen, että jos vuovin nokkaan pistettäisiin erikseen myrkky hänen kropassaan, niin se säkki yksin pistäisi vuovissa keviöiksi kolmentoista leiviskänkin puntit! Pukkilan verissä oikein tosissa kiehahteli. »Miltäs nokan kivet näyttivät likeltä Mustanklupun kyljessä?» kysäsee hän, peijuuni, kysäsee, viattomalla naamalla, ikäänkuin olisi vain puuropataa härkimässä kraakun edessä ja kysäisisi jotain vain jouteikseen, jotta huulikin protisisi, niinkuin patakin protisee härköintä kääntäessä, kysäsee Eenokin kuulten! Aivan kuin olisi hän lukenut niinkuin kirjasta, että minulla hyppelivät varpaat jo: annas kun Alastalo pääsee salista, niin kukas on istumassa Eenokin vieressä kuin vilaus sohvalla, jollei Pukkila, Pukkilan perhana, ja kun Pukkilan Petter on vieressä istumassa, niin hän supattaa korvaan, kastaa vaikka peukalon päätä kielen päähän ja vie sanaa vaikkapa Karjamaan Eenokinkin korvaläpeen! Niin minä ajattelinkin, ajattelin: menköön Langholmaansa noikkimaan, minä kutitan sillä aikaa Eenokin niskakarvoja! Siitä kumminkin minä olisin ollut mies, että vänkäämistä Alastalolla tänäpänä olisi tullut, ennenkuin Eenokin nimi on papereissa, jos riitinkeihin pistetään kolme mastoa; minä tiedän vanhaltaan Eenokin ajatukset mastoasioissa, ja minä olisin pistänyt tykyriä hänen ajatustensa taakse! Ja silloin juuri läjäsee Alastalo Mustanklupun saliin, läjäsee keskelle salia niin, että Eenokinkin ajatukset, senverran kuin hänellä niitä on piipunnysänsä takana, nyt istuvat yhtä lujasti Mustassaklupussa kuin Petrereesakin muinoin. Alastalo on vikuri lykkäämään pahoja tammisiirtoja laudalla, ja lykkäsi hän tälläkin kerralla siirron! tunnusti Pukkila ja katsahti karsaasti vielä varmemman kerran Eenokkiin ja hänen sammuneeseen piipunnysäänsä.
Pukkila siirrähti kuitenkin paikaltansa likemmä Eenokkia ja sierasi itsensä vieri viereen hänen kanssaan. Kun kerta on mennyt istumaan pöytään, niin ei auta muu, kuin popsi päälle vain, vaikka ensimmäinen lusikallinen olisi polttanutkin suuta! karaisi hän luontoansa. Vaikka vaikeanlaista oli entraaminen tällä kerralla, vaikeampaa kuin sitä oli ajatellutkaan, vaikka sen työlääksi oli ymmärtänytkin. Eenokki ei ensinnäkään siirtänyt katseen hivaustakaan vierilleen, kumpikin silmä oli niinkuin ankkurissa korttelin mitan matkan takana naamataulun ulkopuolella, siinä missä nivaran nykerö oli löytänyt huojahtamattoman paikkansa. Nykerö puolestansa tuntui sanovan, että kun tässä paikassa ollaan, niin miksei tässä paikassa pysytä? Olisi edes savun kiekuraa hirissyt poron mustasta pesän sisuksissa, niin olisi se ehkä kehoitellut jutun alulle, mutta ei, sammunut oli sammunut ja kylmiltänsä oli piippu luultavasti pistetty leukapieleen jo Karjamaalta lähdettäessä. Vain pienestä näpytyksestä Eenokin hänen äärisessään silmälaudassa ymmärsi Pukkila, että Eenokki tiesi hänen tulleen istumaan likemmäksi itseänsä.
Ihminen istuu välistä kuin hiilillä ja Pukkilakin heristeli korviansa porstuaan päin: koska hyvänsä voi sieltä jo ruveta kuulumaan kolinaa, kun Alastalo ja Langholma ovat tulossa saliin. Olisi Petrereesa mennyt karille edes yksimastoisena, niin nyt minulla olisi puheenjuuri silkkaammalla! manasi Pukkila itseänsä. Pahan juoni käskikin minun silloin älläämään kahta mastoa, niin nyt minulla on se liikamasto ikäänkuin tikkuna ikenissä, kun pitäisi puhua! En, jumaliste, minä soisi parkkia Alastalolle, en, vaikka minun olisi itse nieltävä koko kolmas masto raakoineen päivineen! Mutta hiiskasenko minä nyt viattoman sanankin, tuumanmittaisen sanankin, pienen sananpenikankin rikistä ja rikistä, topeista ja topeista, raaoista ja raaoista, niin Eenokki ottaa piipun leuastansa ja silloin minä saan kuulla sitä, mitä minä jo sain kuulla Mustanklupun kyljessä tarpeekseni! »Joko sinä virkasi paskannat, mastomaakari sinä ennen ole ollut aluksissa!» sanoa täräyttää hän niin varmasti kuin pappi ramariikkansa rippiliinalta! Ei Eenokilla ole leuka löysässä muuten, mutta Mustaklupu se päästää vieterit hänen kielenkantimistaan, niin että on vaarallista vieressäkin! Topeista minä en saa puhua, en kvarttisanaa, se asia on reekelissä! Mutta mistäs perhanasta minä sitte puhun? Alastalon saastainen, pistää minun tällaiseenkin liisteriin! Niin olen kiukkuinen, että syhyy sääressä! Eenokki tuossa, korvaläven minä näen, kun katson, kahden korttelin takana, ja minä, pehmiä, minä, keitetty sillin pää, minä lautamiehen isopappa luultavasti joskus, minä en saa kieltäni kyljellensä nyt kun tarvitsisi, en, vaikka ottaisin peukalon ja etusormen väliin koko palasen ja repelisin, yhtä hyvä koko mujake paistinpannussa kuin minun suussani nyt! On se hemmetti kuitenkin, kun Jumala on tuommoisiakin knuppeja sorvannut maailmaan, kuin Eenokinkin knupin tuossa! Mene ottamaan lastua höylänterällä vuorenkyljestä, niin krapinan kuulet ja lovet lasket terän lohkoissa, mutta lastu, missäs on lastu? Mitä lastua veistäisi silloin kielikään Eenokin kaltaisesta kallosta: kieli on kuitenkin vain lihaa, eikä terästä, niinkuin höylän terä, ja kumpis mahtaisi mureta, Eenokin kallo vai vuoren rapa, jos ne iskisivät otsittain? Minä luulen Mustanklupun jälkeen, että Eenokin kallo ainakaan ei antaisi myöten siinä rytinässä, ja jos antaisikin kallo, niin ei antaisi leuka! Voi vaivaista syntistä, sanoo pappikin ja saman sanon minäkin: kyllä Alastalo minulle pelin jätti! Mastoista ei minun passaa puhua, ei hiiskaistua sanaa, maston sanakin on Eenokille tällä hetkellä samaa kuin »pus' kiinni!» pahalle koiralle: »karaa lahkeisiin kaksin härisevin hammasrivein!» Milläs leivän nielee, jollei sitä haukkaa ensin, ja mitäs parkista puhuu, jollei mastoista puhu? Ja kuinka liukkaasti minä sittenkin olisin voinut puhua, sanonut vaan, husannut Eenokin korvaan, niin ettei kukaan olisi kuullutkaan, lykännyt kylkeen ja sanonut: »Alastalo on isonen, tullut perhanan isoseksi, oikein paisunut minun mielestäni, saa nyt parkinkin vielä, pykätään me parkki hänelle nyt vielä, niin torppareita me hänen rinnallansa olemme kohta jokainen, pahus, torppareita! Karjamaa, sanon, Karjamaan Eenokki torppari Alastalon, sanon, Alastalon Hermannin rinnalla!» niin minä kuiskuttelisin, Härkäniemikin kävelee jo hyllyltä takaisin, mutta ei hänkään kuulisi sanan hivausta, niin visusti minä puhuisin, korvan juureen minä puhuisin, jokainen sana kuin korkkiruuvin väkä juuri korvaläpeen! Mutta miks'en puhuisikin, siirrä itseäni likemmäs ja tee juuri niinkuin sanon, kuiskase Eenokille korvaan: en hiiskase hiiren haukotustakaan, en mastoista, en mastontikustakaan, kukas niistä käskee silloin puhumaan, kun ei niistä tarvitse puhua? puhun muusta, puhallan poroon vain, porotan pirusti siihen paikkaan, jossa kytee, porotan perhanasti juuri kipinän jyvään: olen minä pajassakin palkeilla ollut ja tiedän, että musta pihisee kiiluksi, kun lietsoo, ja kun kiilu kiemasee, ei silloin kauan kestä, ennenkuin raudan pääkin on pehmeä ja taputettava! Pukkila oli itse jo yltävalkeassa, hän oli nyt jo niin likellä Eenokkia istumassa sohvalla kuin tilan puolesta sopi toista likellä istua, käsi peitteli kämmenpuoli ulospäin suunpieltä, kun hän käänsi päänsä niin, että sopi sojottaa suoraan Eenokin korvaan, silmät vilkuivat sinne, jonne Härkäniemi oli hyllyltä palattuaan mennyt istumaan omalle varhemmalle paikalleen sohvan toisessa päässä, ja hävinnyt savupilveensä, silmät vilkuivat, mutta suu oli toimessa. »Oletkos huomannut, Eenokki, että meitä ei huomatakaan salissa. Ei piippuhyllylle ole käsketty: Härkäniemi siellä on seisoskellut kokonaisen aterian välin, ja Alastalo itse juoksentelee mäellä odottelemassa parempia vieraita: sinä olit kuitenkin rippikoulussa vuotta ennenkuin Langholma! En minä itsestäni puhu, mutta sinusta: Karjamaa on kuitenkin Langholman vertainen talo, montakos mullikkaa sinä tänäkin suvena Tukholmaan lähetit? Vaikka mitäs Langholmasta, orpanuksia te olette, ja isosia kumpikin, mutta Alastalo minun pistää kiukuksi! Semmoinen talo, että pellot mahtuvat Karjamaan kokoisen talon isännällä vaikka pienempään liivintaskuun, ja isäntä kävelee kuitenkin tämmöisessä salissa! Onkos sinulla Karjamaassa edes saliakaan vielä, enempää kuin minulla Pukkilassakaan? Vieraspitäjäläinen, kun istuu kirkonpenkissä ja katselee, kun isännät kävelevät kirkkoon turkkituluupit hartioilla, niin kenenkäs sinä luulet hänen nyt jo luulevan isoimmaksi isännäksi pitäjässä? Varmasti Alastalon, kun hän astelee kongilla, senverran rytisevät lankut nyt jo hänen anturainsa alla! Kyllä me itse tiedämme, että nyt tuli Karjamaa kirkkoon ja nyt Langholma, mutta vieraspitäjäläinen, hän on outo ja hän sekaantuu helposti miehistä, hän ajattelee, että Karjamaan Eenokki Alastalon Hermannin rinnalla on torppari rusthollarin rinnalla! Kun Alastalolla oli kuunari, painoi hän knapisti kymmenen leiviskää, eikä hän silloin vielä niin merkillinen mööpeli ollut kirkossa enempää kuin kirkkomäelläkään, prikin ja Siwiän sillalla hänelle on niskaan tullut kaksitoista leiviskää, ja se mikä hänellä on painoa tullut lisää, se on hänelle tullut julkisuuttakin lisään, ja minä ajattelen, että parkin kapteeni rupeaa painamaan neljätoista leiviskää, ja semmoisen miehen rinnalla ei enää naapuri mahdukkaan kirkon kongilla kävelemään, saa juosta pikenttipoikana selän takana, jos siellä on tilaa kipata!» Pukkila alkoi päästä vetoon. »Kipata, kipata!» sanoi hän ja livautti peukalollaan ison sormensa nenitse Eenokin silmien edessä, niin että paukahti. Pukkila alkoi unohtaa, että hän oli kuiskimassa toisen miehen korvan juuressa. »Kipata, niinkuin imukaritsa emänsä takana!» sanoi hän. »Karjamaan Eenokki kippaamassa Alastalon Hermannin hännissä niinkuin pojan mukula papan kantapäillä kongilla!» kuikahti Pukkilan kurkusta jo ääninenkin sana, kuikahti niin äkkiä ja kiekavasti, että niinkin levollinen mies kuin Eenokki siirrähti päätänsä tuuman verran puolemma, piippukin siirtyi leukapielestä käteen. »Juu, Eenokki, rakennetaan me parkki Alastalolle, niin saadaan isonen mies pitäjään!» malttoi Pukkila äänensä hiljaisemmaksi, mutta oli samassa jo kiepsahtanut sohvalta pystyyn Eenokin eteen laattialle. »Perhana!» sanoi hän ja Eenokin silmien edessä huitoi ilmassa käsi, jossa vanhalta laskulta tiesi olevan viisi sormea, mutta jossa nyt olisi voinut laskea haristimia vaikka kymmenen vilastelemassa. »Perhana!» sanoi Pukkila paremman kerran, ja oli valkeassa, sääripiiputkin kyykistelivät koukkua, että oli varaa lingota mies pitemmäksi, jos sana tarvitsi mitan puhtia. »Oletkos mitannut Alastalon sarat ja oletkos mitannut Karjamaan sarat? varis loikasee, kun se Alastalossa siirtyy saran päästä saran toiseen päähän, mutta Karjamaassa on variksen lennettävä pellolla! Semmoiset ovat talot, kun maat vierekkäin pistetään! Mutta oletkos mitannut Alastalon liivejä ja omia liivejäsi? Räätäli ottaa seinältä isot sakset, kun hän leikkaa verkaa Alastalon liivejä varten, mutta sinun liivisi hän leikkaa muijansa paitasaksilla! Semmoisia ovat isännät, kun liivit ovat rinnan pöydällä! Ja liivien verka se on, joka kirkonpenkissä näkyy, eikä sarkain savi! Vieläkös sinulla on halua lihottaa Alastalon pieliä enemmänkin? Laita sitten Alastalolle parkki, souda tuomaan rahojasi Alastaloon, minä luulen, että ne tyrkyttämättä korjataan täällä, mutta älä minun penkkiini tule, jos naapuri kasvaa laveammaksi penkillä vielä ja sinä tiput kapteenin vieriltä oman penkkisi korvalta kongin permantolankuille istumaan!»
Pukkila oli nyt täydessä vedossa, hän ei huomannut, että piipun korina Härkäniemen päässä sohvaa oli alkanut hiljetä ja jo hiemasen aikaa aivan tauonnutkin ja että verkakseen ohenevan savuesiripun takaa alkoi häämöttää verrattain vissi silmäpari, joka joltisellakin tarkkuudella seurasi tapauksia sohvan toisessa päässä. Pukkila oli siis täydessä vedossa nyt, koukistettu sääripari kimmahti viimeinkin suoraksi, niin että Eenokinkin täytyi nostaa leuanpäätä, kun mies kasvoi pitemmäksi hänen edessään, Pukkilan käsi oli nyt puristettu nyrkiksi ja luki lakia kuin Mooses kultavasikalle, huitoi niin tihuvasti Eenokin silmien edessä, että tyvenen Eenokinkin ripsiä räpytteli, vaikka hän tiesikin vaaratta olevansa. »Minä sanon, minä sanon sinulle, minä sanon kelle hyvänsä, minä sanon vaikka Alastalolle, että tikku on tikku kuitenkin, sanottakoon sitä vaikka mastoksi, ja että ei tikulla lastia seilata, vaan ruumalla! Ruumalla, Eenokki, ruumalla!» Pukkila takoi nyt toisella nyrkillä pivonsa pohjaa, ja tyrkkäsi päänsä niin likelle kuin Eenokin otsakulmilta sopi toista silmänterään tirkistää. »Ei tikku, ei, vaikka niitä olisi kymmenen pystyssä, killingin pyörivääkään nokkaansa nokase, ruuma se on, joka rahdin retarille seilaa laivassa!» vakuutti hän ja niska kangistui juhlalliseksi. »Vai luuleekos Alastalo, mahtaakos Alastalo luulla, että rahaa rapistellaan pilvistä vartaalla, kun toppeja vaan on tarpeeksi monta ja tarpeeksi pitkiä?» kysyi Pukkila ja nauroi myrkyllisesti. »Me muut tongimme pelloillamme savea ja vahtaamme auran knupissa niin että selkää särkee, korjataksemme joskus mullan raosta jyvää laariin, mutta Alastalossa on kaiketi toinen usko, oletkos katsellut teidän puolelta raumaa rannalla, juostaanko siellä pellolle vain leipävartaat pystyssä koko väki ja noukitaan kyrsät valmiiksi kypsinä ilmasta tangon nokkaan?» kysyi hän ja sai Eenokinkin vetämään toista suupieltänsä naurun väkään. »Ei suinkaan Alastalon pellon kivistä muulla kurilla leipää otetakkaan!» päästeli Pukkila kieltään löysemmältikin, koska nuotti sopi ja Eenokin naamasta näki, että juttu hivasi naapurin munaskuita, »tähkää ainakin ne tilkut kasvavat niin harvakseltaan, että surku tulee kylän variksiakin, kun niiden on tultava toimeen semmoisen talon vainioilla!» sanoi hän ja vaikeni hetkeksi, että toinen kerkesi ajatuksinensa jälestä. »Parkki, perhana, siinä on yksi masto liikaa Alastalon laivaan!» sanoi hän äkisti, kun piti, että nyt oli Eenokki hinassa. »Ei suinkaan Alastalo laveampaa täkinkantta tarvitse anturoittensa alle kuin hänellä on pellonalaa sontarekensä kääntämiseenkään vainiollaan!» kuljetti Pukkila jouhta kuitenkin vielä äskeiselläkin jänteellä, vaikka sormi ei unohtanut näppäillä kvinttiä muillakin säikeillä. »Miksikä ei, miksikä ei!» myönteli hän ja oli silmänvilaukseltaan aulis mies. »Komeatahan komealla pitää, eihän retarilta kysytä muuta kuin rahaa, ei muuta kuin omaa rahaa, rahan paperia vaan, pinkka tai pari klahvista, mitäs semmoisesta, kun tietää laittavansa komeata komealle, rustaavansa naapurin, niin että on itsellä komea naapuri: naapuri sanoo kukaties 'tattiskin' ja kiittää, ja puukhollari puhelee syysmarkkinoilla kaupungin puodissa: 'Vai Karjamaan isäntä Kivivedeltä? Onkos Karjamaa lähellä Alastaloa? Alastalo taitaa olla suuri paikka, sillä on parkkilaivakin ja lihava mies, taitaa olla isorikas, hän tekee kauppansa meillä! Ostaakos isäntä muuta kuin tämän tupakkakartuusin?'»
Pukkila oli peijakkaan tyytyväinen kielenpäähänsä tästä viimeisestä. »Ostaakos isäntä muutakin, kuin tämän tupakkakartuusin!» ajatteli hän uuden kerran omat sanansa. Siinä sai Eenokin nirsokin nokanpäähänsä, ja nokanpäähän sillä tavalla, että häntä karvastelee pilleri ikäänkuin olisi Alastalo ollut näpäyttämässä enkä minä! ajatteli hän, ja hierasi kämmenpohjiansa sivauksen. »Se siinä on hemmetti sittenkin!» lisäsi Pukkila ja oli nyt jo semmoisissa ruppeuksissa, ettei hän enää puhunut Eenokille yksin, saivat salissa laveammaltikin kuulla, jos tahtoivat! »Se siinä on pirun pihti, että Alastalo on kyljiltänsä paisunut niin mokomasti, paisunut vähän paljon, sanon, niin että kuinkas käy, jos me nyt pistämme mastoja liika tihuvasti kuuttoon, ja kapteeni jää mastojensa väliin, kun ei mahdu raosta, jää kiikkiin räpylöimään niinkuin kampela silakkaverkkoon! Parkissa on liika paljon mastoja, jotta Alastalon ruumiin kuffi klaaraisi tikut kannella selvästi!» vetosi Pukkila jo koko saliin, ja naurun höräyksiä kuuluikin eri kulmilta, kun Lahdenperä ensin oli läjäyttänyt sohvalta valtanaurun ilmaan. Pukkilan silmät vilskuivat salin kaikki neljä seinävierustaa, ja korva korjasi naurunrähän joka puolelta.
Härkäniemen sohvan päässä oli ollut hiljaista, melkein arveluttavan hiljaista pienen aikaa, savun riippukin oli ohentunut ympäriltä niin, että erotti selvästi silmäparin olevan vahdissa jyhmävän otsan alla ja piippukin ja parran vasta olivat tällä hetkellä niin hievahtamattoman liikkumattomasti paikallaan rinnan pielillä, että se, joka katseli ja tiesi Härkäniemen, ja oli nähnyt hänen komentosillalla, ennenkuin piipun suupala hellitetään huuliparrasta ja kapteeni karjasee: »Selvä käännökseen!» se arvasi, että nyt Härkäniemi pian sanoo jotain. Juuri sillä lailla tapahtuikin: piipun suupala hellitettiin hampaista ja nostettiin huuliparran eteen semmoisen matkan taakse, että sen nopeasti taas sai paikalleen takaisin. Pieni silmäin luimaus vilkaisi syrjäkarein vielä Pukkilaan, ennenkuin parran puolikyynärää liikahti. »Petrereesan mastonvälejäkös sinä nyt muistelet?» jymisi punanruskean liehasta sarvettomalta kuuluva kysymys. Ja harmittoman näköinen parta jatkoi, kerta alkaneena, työtänsä jauhaen. »Montakos mastoa sinä taas saitkaan mahtumaan kuppiisi? tihuvalti niitä ainakin oli, sen minä muistan, ja ajattelin minäkin jo silloin rantasillalta katsellessa, kun sinä flakasit Mustallaklupulla, että Jumalan lykky kuitenkin, kun kapteeni on suivia mies, niin mahtuu puurissansa vapaasti juoksemaan edes, ja vikisemään mastojen välitse partaalta partaalle katsomassa, kummalle reilingille nyt sattui maantunto. Saikos Eenokki silloin selvän sinulta, mitä asiaa sinulla oli Mustalleklupulle? Sitä hän minultakin jo kysyi, kun sousi ohitse Kivivedellä ja minä seisoin siltani päässä, kiskoi airojen tyvessä niin hartaasti kuin olisi ollut paremmankin synnin teko kesken, kiskoi ja ähisi joka vedon välistä: mitä tekemistä on miehellä Mustallaklupulla? ähisi vielä voimallisemmin seuraavan vedon niskaan: mitä perhanan tekemistä on Petterillä Mustallaklupulla! vielä kauempaakin hoki hän, ikäänkuin olisi samaa hokenut joka kolmas aironveto koko matkallansa: Ja Mustanklupun matkaakos varten kaksi mastoa tarvittiin astiaan!» -- Suupala palasi takaisin paikallensa Härkäniemen leukapieleen ja syvä siemaus palkitsi poskille lyhyen paastonajan, paksulti tulla tuprusi savua taas sieltä, mistä sanat täksi eräksi olivat loppuneet ja sohvankorvassa istui taas mies, josta ei päältänähden olisi uskonut, että sen miehen suusta tunnin toviin on muuta lähtenyt kuin savua, parran liuhkakin lepäsi taas liikkumattomana rinnan pielillä ja silmät olivat yksitotisesti kohdistetut pesänkuhmuun, joka hauskasti rätisi varren päässä. Mukavaa ruveta kuuntelemaan, mitä sanomista Pukkilalla nyt oli, ajatteli Härkäniemi kuitenkin, kun kurotti kättänsä senverran, että painoi tuhan pehkut pesänsuulla tasaisiksi ja samoin tein mujautti pienen silmänmuhauksen sohvan toiseen päähän. Pukkila ei tällä erällä kuitenkaan sanonut mitään, ei hiiskaistua sanaa virkannut suustansa, vaikka silmät kyllä olivat elohopeina. Kun tönäsee köli kivelle, niin on paras olla hetken aikaa liikkumatta paatissa, että oppii huomaamaan, kummalle partaalle paatti keikkuu nokalla. Sen Pukkila hyvästi kuuli, että salissa oli nauru sammutettu hänen äskeisiltään, olisi ollut aivan hiljaistakin ympärillä, ellei joku tirskaus, joka kuitenkin kohta alustettiin yskäksi, olisi sieltä täältä ilmoittanut, että Härkäniemen sanat oli ymmärretty. Ja sen hän näki, että piipunnysä taas oli lykätty Eenokin leukapieleen, tällä kerralla toiselle puolelle kuin varhemmin, ja että hänellä nyt oli katseltavana Eenokista kvarttivendan verran enemmän selkäpuolta ja niskaa kuin ennen: sinnekäsin ei ollut puheenkertaa enää yrittämistäkään. Pukkila hivasi huulipartaansa alahuulensa haaviin: meni mistiin tämä yritys! tunnusti hän rehellisesti itsellensä ja naunasi haivenia suussansa tuokion, ennenkuin istui takaisin sohvalle Eenokin selän taakse. Papeniansa piru varistellut maailmaan, samasen Mustanklupunkin! kirosi hän sisuissansa koko pahan hengen karin. »Pirun hännän alta juuri siihen paikkaan pudotettu koko kikkara!» lohdutti hän mieltänsä väkevämmästi. »Voi perhana, jollen nähnytkin selvää kavion jälkeä meren pohjassa kallion kyljessä, kun katselin reilingin ylitse, oltiinko todella kiinni!» -- Oikeastaan oli Mustaklupu itsessään joltisenkin viaton luoto, vaikka vähän kuhmuinen, semmoinen kuin se oli Jumalan kädestä unohtunut luomisen kiireessä Kiviveden suulle, mutta syntinen ihmisluonto ei ajattele asioita, se tahtoo haukkua, ja Pukkila oli tällä hetkellä kiukkuinen, kiukkuinen niin että kihisi, ja senvuoksi sai Mustaklupukin kuulla kunniansa. »Joka paikkaan pitää pirunkin kyykistyä asioillensa, niinkuin siihenkin paikkaan, mihin Mustaklupu syntyi!» sadatteli hän eteensä, kun ei juljennut sivuillensakaan katsoa, sillä siellä päin tiesi toisella puolella sohvan päässä istuvan Härkäniemen ijankaikkisine piippuinensa ja vielä ijankaikkisempine partoinensa ja toisella puolella taas oli Eenokin selkä!
Tiesi mitä olisi mieleen tullut, niin vihjoitti silmissä, olisi vaikka sanonut, niin mellasteli kielenpäässä, olisi ruiskauttaa kihaissut sydämiltänsä: »Mustanklupun klipun klopu ja Härkäniemen härkäniskan tyvipuolen selänloppu, kumpis niistä pirun käsistä paremmin luonnisti!» Nyt oli harmi kuitenkin kiiruusti lykättävä liivintaskuun, sillä korva erotti porstuasta jo sätinää. Sieltä ne penteleet tulevat jo: Alastalon leuka jauhaa niinkuin olisi riksin ansio jokaisesta kielenlivauksesta! Voideltu kieli sillä madolla on, vaikk'en minä muuta hyvää sanoisikaan miehestä. Kuules, kuules vaan! »Sisäpuolelle nyt, salinpuolelle, Pukkilakin jo puheli, että sinä olit tulossa, on täällä odotettu, ei ole aljettu ennen, täällä ovat jo muut kaikki, saadaan valmista, kun sinä tulit!» Aivan noin, aivan tuolla tapaa, kieli juuri tuolla latuskalla! sadatteli Pukkila sisuksissaan. Langholma kuulee, saa kuulla, että Langholma tiedetään Langholmaksi, saa kuulla senverran, että hän ymmärtää, mutta ei tarvitse kuulla niin paljoa, että korviansa häpeisi.
Ja millä niskalla, millä perhanan niskannuotilla Alastalo sanansa sanoo: ei hän kumartele ja notkistele, niinkuin tahtoisi kättä nuolla, mutta niska on kuitenkin höyli, paksu niska on pystyssä, mutta se on höylillä tavalla pystyssä, sillä tavalla, että toinenkin puolestansa ajattelee, että minunkin on oltava höyli. Sen kymmenetkin kerrat minä olen kiukutellut Alastalolle, kun yhdessä konsulien ja satamaherrojen puheilla hän pistää niskansa höyliin linjaan, tuohon samaan penteleeseen, joka hänellä nyt on Langholman vieressä, ja herrat pasasevat päänsä samaan ja juttu käy, niinkuin kaksi konsulia puhelisi keskenänsä! Minä olen koettanut joskus samaa konstia, sanonut niskalleni, että nyt: kaksi hiuksenpaksuutta vain hienosti eteenpäin ja sitten höövelisti, niin herrat ymmärtävät puhuttelevansa herraa, mutta perhana, kun on saanut tempun tehdyksi, niin niska alkaa tuntua seipäältä, ajattelee niskaansa vaan, joka tököttää, eikä ajatus kulje muussa, ja laupias, kun on silmä noukkinut konsulin herravan silmäterän, eikös nykäsekkin niskan tämmissä uuden kerran ja noikkaa, pentele, vaikka vastaankin pitäisi, noikasee paremman kerran ja auttamattomasti liika nöyrästi, niin että tuntee, kun konsulin käsi pivossa muuttuu toisenlaiseksi. Voi saakeli, kuinka on kihassut maksassa, kun konsuli senjälkeen on ensin käskenyt Alastalon istumaan ja senjälkeen vasta minun! Ja eikös ole pahuksella nytkin sama niskankuljetus, kun on mukamas Langholma osotettava saliin, sama kahden hiuksen paksuinen kumarrus niskassa, sama silmälaudan pieni kunnioituksen läpytys, ja samassa läpytyksessä sama istuva oman arvon tieto: minä olen Alastalo, mutta minä olen hööveli Alastalo, hööveli sinulle, Langholma, sinulle eritoten! Ja koskas, hemmetissä, minä opin käskemään isosen ovesta isosesti sisään, katsos, noin vain, noin, pienellä kämmenen sojolla ja sujauksella, niin pienellä ja helpolla kuin Maijastiina kotona kääntää lättyä pannussa: tyrkkiikös Alastalo Langholmaa selkäänkään niinkuin minua tai Lahdenperää ovesta kehoittaessa; ei, ei mitään rohkaisun taputusta olalle, ei, ei pientä hievausta sinnepäinkään, käsi vain pysyy sojon torossaan: isosta ei rohkaista, isosta kunnioitetaan, kun uskotaan, että hänellä on rohkeus itsessään! Voi, kuinka minä pokkailisin nyt Alastalon sijassa, ja hän seisoo niskaltansa kuin kynttilä, pää vain ne kaksi pahankurjen hiuksenpaksuutta etunojoon taivutettuna, ja käden pentele, osaapas se pysyä sekä avoimena että hievahtamatta paikallaan, niinkuin koko salia vieraalle tarittaisiin vieraan tarvitsematta sitä huomatakaan. Voi saastainen, kuinka minua karmii, kun pitää katsella! Minä olen koettanut tuotakin joskus, kun meillä on vieraita ja meille tulee Langholma tai rovasti, mutta hemmetissä, kun minä hypin vieressä ja takana sittenkin, ja koskas pääsevät he minun ovestani sisään niin juhlallisessa levossa kuin heille on mukaisaa, ja niinkuin Langholma nytkin tuossa astuu salin puolelle Alastalon seuratessa? Ja tuommoisten kanssa minun pitäisi tänäpänä pärjätä, Alastalonkin, joka nytkin ymmärtää pysyä kvarttiaskeleen Langholmasta taanpana, vaikka onkin melkein rinnan!
Pukkilan mieli oli tällä hetkellä sydämen perustuksia myöten apea. Kieltämättä juhlallinen ja julkinen pari salinpuolella nyt: muutkin näyttivät arvelevan samaa, koska salissa oli hiljaista joka seinävierellä, niinkuin olisi istuttu tuntikausia sanan hiiskumatta, vaikka äsken vielä hyrisi joka nurkasta. Koskas minun astuessani salin ovesta juttu lopetetaan niinkuin käskystä ympärillä? täytteli Pukkila mielensä karvasta maljaa. Miksei, olihan Alastalokin näkyvä mies, ja tilansa täyttävä, etenkin. Pituutta se tuuman pari yli kolmen kyynärän, joka tarvitaan, että miestä sanotaan vartevaksi, en minäkään pitempi ole kuin eineen, mutta eineen minä olen pitempi, se on mitattu monta kertaa. Ja pielen puolta semmoinen määrä, että kaupunkiin saa reisata, ennenkuin vertaisen näkee; en minä kiellä sitäkään ajatusta, että minä välistä olen kadehtinut häneltä hänen makoansa, kun minä olen katsellut, kuinka se antaa isosuutta hänen ruumiinsa kuljetukselle ja muulle julkiselle menolle. Kyllä hän pahus on komea mies oven postissa seisoen niinkuin pöydän vieressäkin istuessa, minä olen rehellinen mies, enkä kiellä asioita, täysriggarilla on täysriggarin taklinki niin maissa kuin merillä, ja fregatin kuljento toisentäyteinen kuin kuunarin. Mutta ei salissa juttua jätetä, kun Alastalo oven suuhun istuu, kyllä parrat pysyvät toimessa, jolleivät pärise pahemminkin, kun on ovensuussa uusi päristäjä lisään: Langholman tähden se on, kun nyt kuulisi salissa nuppineulan putoamisenkin laattialle, jos semmoinen sattuisi varisemaan. Mikä vartevuuskin jo miehessä, vaikkei hän pitkäkään ole, onhan hän kolme kyynärää kukaties, tuossa kun hän seisoo niska suorana kuin kynttilä, pikemmin kuitenkin vaille kuin päälle, ja mikäs mitta kolme kyynärää on pitkän miehen mitaksi, mutta sittenkin, koko mitta on täyttä mittaa hänessä, ja jos hän seisoo pitempänsä vieressä, niin perhana, ei häntä lyhkäiseksi mittaa, vaan sen toisen katsoo, että hän on lykännyt tarpeettomasti varren ruotoa ylöspäin, niin paljon tarpeettomasti, että melkein häpee hänen puolestaan, kun hän on pitempi isompansa rinnalla. Ja vaakaa, missä vietävässä on Langholmassa hänen vaakansa, mutta vaakaa hänessä on, seisooko hän ovensuussa ja katselee ympärilleen niinkuin nyt, vai istuuko hän keinutuolissa salin keskellä, eikä puhu mitään. Jos hän astuisi vuovin nokkaan ja Alastalo hänen jälkeensä saman vuovin nokkaan, niin ymmärrän minä sen, että monta leiviskän punttia saa lisätä vaakakuppiin Langholman jäljiltä ennenkuin vuovitällinki liikkuu Alastalon alla, mutta siitä huolimatta seisoo hän nyt Alastalon rinnalla tuossa palkeilla, niinkuin olisi hän puntti ja Alastalo, mitä lie, mutta ei ainakaan painonsa painoinen mies. Se on hemmetti, että miehen pitää näyttää pitkältä, vaikkei hän olekaan kyynärissä pitkä, ja että miehessä on painoa, vaikka puntari lukisi hänen leiviskänsä miksi; minä pidän, että semmoinen on vääryyttä! Onhan se tosi, että hän on perinyt talonsa isältänsä ja suunsa laskon myös, joka sanoo sanansa niinkuin jokainen sana siitä suusta olisi sinetin väärti paperilla. Mutta jos isä olikin mahtava ja kolmen talon maat istuivat tuolille, kun hän istui, niin mitäs senpuolesta tarvitsee pojan näyttää pitemmältä kuin hänen mittansa on, ja mitä varten on hänellä suu leikattu, niinkuin pitäisi sen olla myntinen muittenkin edestä, kuin hänen itsensä.
Se on pirua, että ihmisen pitää periä muutakin kuin rahaa ja maan manttaalia! Enkös viime talvimarkkinoillakin tuntenut Nordforsin pihassa, kun Vehmasperän Arvelan poika käänsi hevostansa ajaakseen pihaportista ulos? »Oletkos sinä Vehmasperän Arvelan poika?» kysyin, kun katselin, kuinka hän piteli ohjasperiä: juuri samoin sormenruppeuksin kuin hänen isävainaansa, jonka hyvin tunsin, vaikka hän olikin ulkopitäjäläinen ja vaikken poikaa tuntenutkaan. Ja Langholmallakin, tuo suun pito, tuo helvetin tieto poskipielien levossa ja huulien helpassa piukassa, ikäänkuin Langholmilla vain olisi lupa avata suunsa silloin kuin heitä haluttaa, ja pitää sen kiinni silloin kuin heitä haluttaa, sama fasuuna ja sama myntisyyden lupa oli jo isän suunpidossa, ja sanottiin olleen isänisänkin, ja samasta minä jo sain harmini poikana Eframistakin, kun oltiin valmiita ja piti liutana mentämän, koko poikaparven; olin saanut pelata kieltä ja mieltä koko viikkokauden, että napattaisiin yhdessä Huuskerin Mikon paatti helluntai-maanantaina varhain, ja soudettaisiin Juusluodon äijän luodoille munastamaan: »En minä tule!» sanoo Efram samasta leukapielestä, mikä hänellä vieläkin on, ei sanaakaan, ei tavunmittaa enempää kuin: »En minä tule!» mutta sanoo sen juuri langholmalaisesti Eframin leukapielestään, ja sillä tavalla ikäänkuin ei tarvittaisikaan enempää sanoa, että asia on selvä, koska minä sen sanon; ja muut kananhatut, tulivatkos nekään enää senjälkeen mukaan: »En minäkään taida tulla!» sanoivat jokainen järjestänsä toisensa jälkeen ja koko matka lahosi, ikäänkuin Eframin leuka olisi jo silloin ollut mikä laki, vaikka oli sileä kuin jäniksen turpa. Eframeja ne ovat olleet niin monessa polvessa kuin papin kirjat tietävät, ja Eframin suina heidän suunsa ovat pysyneet, ikäänkuin ei heidän mielestään maailmassa muu suu olisikaan oikeafasuunainen suu kuin Eframien suu. Ja korvan lehteä heille näyttää riittävän jokaiselle, ikäänkuin tahtoisivat sanoa jo pelkillä korvillansa: minä olen Langholman isosta sukua, nämä korvanlehdet istuvat varmasti päässä ja ne uskaltavat levittää sekä korkeutta että leveyttä sijoillansa! Ja kanttia on poskissa niinkuin kehystä Mooseksen lakitaulussa, ei tavallinen mies julkeaisi liikkuakaan tuommoisilla kasvoilla, mutta Langholmalle on piru antanut kirjat pitää näkyvillä laveampaa naamapuolta kuin muut ihmiset. Kirvestekoiseksi tuommoista näköpieltä sanoisi muissa ihmisissä, varsinkin, jos katsoo yksinomaan leukapuolen luita, mutta Langholmat, joilla aina on ollut varaa isästä poikaan, ovat rakentaneet silmäkulmiensa yläpuolelle otsan rustinkia leukatällinkinsä mitoissa senverran, että järkäleessä on sittenkin mallia, varsinkin kun on otsaluun alapuolelle pistetty akkunoiksi silmäpari, joka katsoo ikäänkuin maailman asioita olisi katsottava teräksellä eikä tavallisella silmämunankuperalla. Tuossa hän nytkin seisoo oven suussa ja kuljettaa silmiänsä salissa, samaisia perittyjä Langholman silmiänsä, ikäänkuin Langholman Eframilla vain olisi lupa katsella ympärillensä. Onhan niitä muitakin, joilla on perintöä sekä talossa että naamataulussa, Eenokkikin tuossa, Karjamaa riittää puhtaasti Langholman verroille sekä pellonsaroissa että kalavesissä, ja sama leuan järä kuin nykyisellä Eenokilla on Karjamaan isännillä ollut niin kauas kuin Karjamaan Eenokkeja tiedetään, kukaties on niillä kaikilla ollut sama perintöpiippukin leuassa, mutta eivät Eenokit kuljeta silmiänsä ympärilleen, eivät Krooklan Mikaelitkaan, vaikka hekin ovat vanhoja rahoiltansa ja taloiltansa. He pysyvät ajatuksinensa ja toiminensa niinkuin silminensäkin omissa nahoissansa ja omien maittensa sisäpuolella ja maailma loppuu heiltä siihen, missä on oman talon raja-aita ja oman naaman nenäluu. Langholman Eframit sensijaan, heillä taitaa olla virkana kantaa nenää muittenkin puolesta pitäjässä kuin itsensä!
Talonsa he hoitavat, se on tietty asia, ei siihen rakoon saa hammasta vaikka koettaisi, ja olen minä koettanutkin sovittaa hammasta, mutta pure semmoiseen kyrsään, joka on kovempi kuin oma hammas, ja laita semmoista taloa, jolla on kuhilasta saralla kaksi siinä missä sinulla on yksi! Langholmassa on touko oraan kärjellä silloin kun toiset vielä vahtaavat pelloillansa, Langholmassa hijotaan sirppejä ja katsellaan, jokos elo pian tuleentuu vainiolla silloin kuin toisilla vielä ovat viikatteet käsissä ja puolet heinät leveänään niityillä; Langholmassa on yksi lato aina kajoomatta Urpona, menneen vuoden vilja koskemattomana laarissa Perttelinä ja Pyhäinmiesten päivänä puuhuoneessa kahden talven kuivat halot pinoissa: tulkoon poutakato ja palakoon heinänkorsi niityillä, niin ei ole lahdin teurastus silti runsaampi Langholmassa syksyllä eikä olkikatto lehmän ruokana talvella; pidelköön halla kesäkuussa tähkäin maitia ja leikatkoon sirppi elokuussa jyvätöntä ruista, niin laari on kuitenkin kukullansa Mikkelinä ja kyrsä Langholman pöydällä täysikokoinen koko talven; tuiskukoon talvi sylenpaksulti lunta metsiin niin ettei jäniskään luiki viidakoistaan, niin halkokuorman ajamattakin on Langholman puuhuoneessa tallella seuraavan talven lämmin! Ei, hullu minä olisin ja hammas liipaisisi, jos minä Langholman talonpitoa hammastaisin. Mutta se siementää niin saastaisesti mielessä, että heidän pitää pitää päätänsä niin ylhäällä, ikäänkuin eivät muittenkaan asiat olisi järjestyksessä, jollei langholmalainen silmä ole vaarinpidossa. Kirkkopaatissa se sopii, että se joka istuu perässä ja pitää tyyriä, katselee toisten ylitse, jotka soutavat, merelle, minäkin istun mieluimmin Kihlakunnassa sillä paikalla kirkkomatkalla ja olen tyytyväinenkin, että Langholma on isosesti omaa lääniänsä, ja pysyy omassa paatissansa, niin Kihlakunnassa saan minä istua perätuhdolla, kun minä olen kirkkomatkalla. Mutta kirkkomatka on kirkkomatka, ja julkinen asia, yhteinen asia, ja kirkkopaatissa pitää istua jonkun, jolla on naaman nenäpuoli menoa haistamassa silloin kuin toiset istuvat selkä edellä ja vetävät, mistäs muuten tiedetään, jollei perätuhdolta katsota, että kivi jää viereen, eikä kolise keulan edessä, ja mistäs tulisi tämmi vetoon paatissa ja yhteinen tempaus airon tyviin, jollei istu perätuhdolla, helvarin varressa mies, jonka niska nykäsee tahtia silloin kun muut vetävät, nykäsee miestavalla ja hartiaväelläkin tahtia silloin, kun pienemmät yrittävät vieressä ja painetaan ohitse selällä ja Kihlakunnassa pusertaa kolmen käsiparin täysi voima jokaisen kymmenen airon tyvessä ja peräairon, Pukkilan airon lisäksi, jossa on neljä miestä tempasemassa: joukko salvaa ja paino pusertaa ja viiden kylän väki vetää viuhkemmin kuin yhden talon isonenkin lääni, ja on Langholmakin, samanen iso Langholma tuossa, saanut paattinsa perästä opetella Kihlakunnan peräpieltä, kun on näytetty, kuka on priimas Kivivedellä, ja kenen ohitse ei sovi koettaa heikompien. Kirkkopaatissa, sanon, sopii yhden istua peräsimessä ja toisten vetää, Kihlakunnassakin tietysti minä istun helvarin varressa, kun minä istun Kihlakunnassa, kuinkas siinä muita istuisi, kun minä siihen istun, ei helvarin varteen sovi kahta; kun minä en ole paatissa, niin silloin sopii Lahdenperän istua peräsimessä, mutta eihän suinkaan Lahdenperä silloin istu helvarissa, kun minä olen paatissa, se ei tule Lahdenperän mieleenkään, ei minunkaan, eikä muittenkaan, minä helvarissa istun, kun minä Kihlakunnassa istun, sillä helvarissa täytyy jonkun istua ja Langholmalla on oma paattinsa. Mutta muissa asioissa, tarvitaankos muissa asioissa oikeastaan miestä enempää keulaan kuin helvariinkaan, ne menevät, kun minä toimitan ja muut toimittavat myös, minä menen heinään ja minä kaadan heinäni, ja muut menevät jälestä heinään ja kaatavat heinänsä minun jälkeeni: mitäs siinä Langholmaa tarvitaan laiston avaajaksi? minulla on tupa, niinkuin Langholmallakin on tupa, ja minulla ovat olleet tuvassa penkit, niinkuin Langholmallakin tuvassansa penkit seinävierillä, tarvitsikos sen välttämättä olla juuri Langholman, joka ensimmäisenä pitäjässä rakensi penkit tuvassansa penkkisohviksi, niin että tuvassa on tilaa taksvärkkärien ja hantvärkkärien ja kulkevaisten nukkua, kun jäävät taloon, tarvitsematta oijennella itseään penkeillä talviöinä? En minä sitä ymmärrä, kuka on juuri Langholman pestannut siksi, jonka nokan jälkeen vasta me muut uskallamme nokkaamme viljellä, mutta siten se on, oli jo vanhan Langholman päivinä ja on vieläkin: jos minä menen ensimmäisenä pellollani eloon, niin sanovat ihmiset, että katsos Pukkilaa, kun niittää rukiinsa rehuksi, latoonkos hän ajattelee olkensa eikä riiheen? mutta kun Langholma lähettää lääninsä pellolle, niin sanovat samat ihmiset: elonaikakin jo, Langholmankin pellolla on kavejoita, laita sahti käymään, Malja, me menemme toishuomenna eloon! Semmoisia ihmiset ovat, eivät ne minun perässäni käy, vaan Langholman, mutta hänen perässänsä ne vaikka juoksevatkin! Minä itsekin, miksen minä tuvassani penkkejäni penkkisohviksi muuttanut ennen kuin hän, vaan vasta hänen jälkeensä? Semmoinen istuu luissa, istuu luissa kuin synti, vaikka paremminkin ymmärtää; jos Langholma olisi Isonluodon lääniä ja Langholma istuisi Kihlakunnassa, niin istuisinkos minä silloin Kihlakunnan helvarissa, enpä, en luonnoltani pääsisi, vaikka piruttaisi sisussa kuinka pirusti, airon tyvessä minä istuisin ja Langholma perässä, ihmisetkin katsoisivat pitkään, jos minä lykkäisin itseni helvarin varteen silloin, ja katselisin muitten ylitse paatissa, Langholmankin!
Se on helvettiä, mutta se on totta! Ne ovat ikäviä miehiä, nuo tuommoiset kuin Langholma, ikäviä eläissänsä; kun ne ovat kuolleet ja haudatut, niin niitä on mukavaakin muistella, kehuu vieraspitäjäläisillekin joskus, että meilläkin oli Langholma, mutta eläissänsä: niillä on liika raskas tyvipää, niitä ei liikutella niinkuin mieli tekee, ne ovat hankalia miehiä! Ja mitä hän sitte oikeastaan on? Kun minä heitä kahta tuossa katselen, Alastaloa pyylevänä ja sieravana, leppoisena kuin lekoileva hylje, mutta vaarallisenakin kuin sama hammakas nopea hyljepeto, ruumis kuin ähisevä säkki, runteva ja aulis, mutta silmät päässä kuin kaksi valmista kynttä; ja häntä, Langholmaa, kuin kaappikelloa, joka kävelee laattialla, naama juhlallisena: katsos minun tauluani, jos tahdot tietää, mitä tuntia viisari näyttää! ja selkä kankeana: minä en kumartele, mutta minä sanon! niin, vaikken minä Alastalosta paljoa hyvää puhu, enempää kuin ajattelenkaan, niin kyllä minun olisi sanominen, jos joku kysyisi, että heistä kahdesta Alastalolla on auttamattomasti liukkaampi järki, juoksevampi järki. Alastalolla onkin järki niin liukas kuin käärmeen selkä, sen minäkin tunnustan, pentele vie, vaikka karvastelee. Jos on kymmenen reikää järjen hiiren livistää, niin yhdeksän niistä haistavat Alastalon hajukarvat paikalla, ja hän on kuin vilaus jokaisen niiden suulla. Langholma ei haista niistä kuin kymmenennen, ei muuta kuin kymmenennen, mutta se siinä on pirua, se juuri siinä pirua onkin, että se kymmenes reikä, jonka Langholma haistaa, se juuri vie kaapille! Minä olen sitä pentelettä harmitellut, harmitellut omasta puolestani, ja välistä Alastalonkin: me olemme kuin elohopea asioissa, me pussikoimme vasemmalla ja me pussikoimme oikealla, joka raon me näemme ja joka raolla me olemme, koetamme ja kurkimme, Alastalo on siinä melkein yhtä nopea kuin minäkin, minä vain olen soukempi sekä järjeltä että ruumiilta ja mahdun vielä pienempiin koloihin, mutta se hemmetti niiden kolojen, että ne päättyvät kesken ja saa palata takaisin ja koettaa uudesti! Kuinkas sensijaan Langholma? hän menee vain, ei hän juokse eikä hätiköi, ei hän haekaan, hän menee vain ja jumaliste! sieltä pääsee, minne hän menee, ei muuta kuin kävelee vaan ja saavat toisetkin, vaivan nähneet, seurata häntä luirussa hänen jälissään!
Se on semmoista, että nahoistansa ihminen saattaisi ratketa! Mikä lupa on toisella ihmisellä paremmin kuin toisellakaan viljellä silmäakkunoitaan ikäänkuin hänen silmänsä vain näkisivät, kun muut katselevat? Sillä laatilla Langholma silmiänsä kuljettaa, nytkin kun seisoo ovensuussa ja katselee Alastalon rinnalla ympärilleen meitä muita salissa. Ikäänkuin me istuisimme täällä kaikki koolla sitä varten, että hän Langholman silminensä sortteeraisi meidät: jahah, Pukkila on täällä jo ja Härkäniemi paikallaan, kas, Karjamaakin on tullut ja Krookla ovensuussa, Lahdenperä myöskin niinkuin pitääkin ja sivuseinillä kummallakin täysi rivi, Pukkila on ottanut Evalttinsakin mukaan! Ikäänkuin me emme olisi miehiä emmekä mitään, ellei Langholma meitä noukkisi silmänsä nokkaan kunkin erältänsä! Ja se siinä on pirua, se siinä hullussa piruinta onkin, että muut ovat kaikki lampaita, katsos, kuinka Eenokkikin on tasunen, pyyhkäsee oikein piippunsakin leuastansa, kun nyökäsee niskaansa vastaukseksi Langholman pieneen päännyökäykseen, ja seinävierillä, katsos, kun koko rivi ensin vasemmalla, minne Langholma ensin katsoo, ja sitte oikealla, minne hän senjälkeen katsoo, kumartaa kuin yhteisestä käskystä päänniskaa ikäänkuin kävelisi salissa Langholman sijasta isonpitäjän rovasti ovensuusta keinutuolia kohden. Keinutuolikin on Alastalossa asetettu niin, että tarvitaan julkinen mies, ennenkuin siihen lykkää itsensä istumaan ja keinutuolille tietysti on Alastalon käsi sojossa Langholmalle kurssia osoittamaan! En minä sitä harmittele, että Langholma on napa pitäjässä, hän on napa, siitä ei pääse mihinkään, minäkin sen tiedän, mutta se minua harmittaa, että kaikki pitävät häntä napana! Miksei juokse Alastalo rantaan yhtähyvin minua vastaan kuin Langholmaakin, miksei asetu puheen sorina salissa hiljaiseksi silloin kun minä astun saliin niinkuin silloinkin kun Langholma astuu salin puolelle, ja miksi on keinutuoli se paikka, joka kokotetaan hänelle, eikä yhtähyvin esimerkiksi, jollei minulle, niin vaikka Krooklalle tai Eenokillekin tai vaikka Härkäniemelle? Ja miksi on Langholma itse semmoinen mies, joka pitää selkänsä suorana, kun toiset kumartelevat, istuu keinutuolille niinkuin omalle paikalleen, kun hänet keinutuoliin käsketään ja puhuu sanansa salissa vasta silloin, kun muut vaikenevat ympärillä, ikäänkuin sitä varten olisi hiljennyttykin seinävierillä, että nyt kuullaan, mitä Langholma sanoo! En minä sitä niin pahana pitäisi, vaikka hän olisikin isonen, isonen hän kieltämättä on, mutta hänestä perhanasta näkyy myöskin, että hän on isonen, ja se asia pistää minua niinkuin tikun riiste peukalon kynnen alle.
Näeppäs nytkin, meneekös hän edes suoraan istumaan keinutuoliin, niinkuin käsketään, ja Alastalo kehottaa? Ei, ei hän kursastele, ei hän senvuoksi ole menemättä, vaan hän on säädykäs ja hän tulee laillensa huoneeseen: Langholman kädenannolla on arvo ja Langholman on kateltava jokaista salissa. Koskas minä muistan tuon asian, ja, koskas minä, jos muistankin, menen hätiköimättä miehestä mieheen, niin että jokainen tietää minun tervehtivän häntä? Katsos Krooklaakin, kuinka on vikkelästi pystyssä tuoliltansa uuninnurkassa, aivan ketarillaan koko mies ruumiineen, vaikka muille torkasee vain kädentyngän, minullekin äsken, perseen hievahtamatta edes tuuman vertaa irti tuolilaudasta. Ja noikasee, Mikkeli, niin että niskakarvat harittavat tottumatonta liikkumistansa: onkos kunnia vai Krooklan isännälle, kun Langholma paiskaa kättä? Ja pokkasee, peijakas, Mikkeli, vielä jälestä, kun Langholma jo on kävellyt ohitse, pokkasee, peijakas, ennenkuin istuu tuolillensa takaisin, ikäänkuin niska olisi oppinut uuden konstin, jota on hyvä opetella seuraavankin kerran varalta! Se juuri on taito Langholmassa, että hän saa vertaisensakin pokkaamaan edessänsä, tarvitsematta itse taivuttaa niskaansa kuin tuon samasen kahden hiuksenkarvan paksuuden verran! En minä nauraisi, en, pahus, suupieltä vakoon päästäisi, vaikka Krooklan Mikkeli olisi tuossa paikassa raapaissut takakaapaansa laattiaankin tuolinkontin edessä! Ja läksikös Langholma nyt tänne kävelemään takasohvaa päin meitä tervehtimään, kun ensin oli paiskannut kättä Krooklalle? Ei, ei pelkoakaan, minä olisin lähtenyt, ja kuka muu hyvänsä olisi lähtenyt, täällä istun minä ja Härkäniemi ja Eenokki myöskin, Karjamaa, mutta Langholma, sopikos hänen, ison Langholman hypellä salissa edestakaisin? Ei, vierestä hän lykkää kätensä Puosletin Mikolle, niinkuin Puosletin Miko järjestyksessä istuu tuolilla Krooklan Mikkelin vieressä, tai paremminkin edessä uunin kulmassa. Kolmiriggarilla haminassa, sillä on oma liikkumisensa, niinkuin Langholmallakin; jullilla, sillä pujakoidaan edestakaisin retillä ja sikinsokin, kuinka airon lapa lykkää ja keulan kärki kerkiää kääntymään, mutta täysriggari kulkee levollisesti omaa menoansa kaijin viertä sen minkä mastontoppien kolmirivi viisaa ja kyljen mitta asettuu suuntaan. Puosletin Miko istuu Krooklan Mikkelin vieressä ja Puosletin Mikoa Langholma siis nyt tervehtii, kun hän on ensin tervehtinyt Krooklan. Se on helvetti, että ihmisen pitää olla noin mittava köliltänsä, että miehen kulkeminenkin, kun ei hän kuitenkaan tee muuta kuin mitä minäkin osaisin tehdä, siirtää jalan jalan eteen, tapahtuu juhlallisesti! Katsos Puosletin Mikoakin: omillansa seisova mies, oma kaljaasi kotorannassa ja rahaa revärsseillä talollisillakin, ja niin on kuitenkin nyt pystyssä, niinkuin olisi tuolinlaudassa ollut vieteri, seisoo suorana Langholman edessä, niinkuin olisi Isämeitää lukemassa rovastille! Ja katsos, katsos nyt, koko rivi samalla tavalla, kun Langholma kävelee eteenpäin, miehet kuin kynttilät tuohensa edessä, kolme aina suorana yhtähaavaa: se, jonka käsi on hellitetty ja seisoo vielä ennenkuin tulee istumisen toimeen arvokkaan toimituksen jälkeen, se, jolla tosi on juuri edessä ja joka säilyttää malttinsa vakaana miehenä vakavassa teossa, ja se, jolla vuoro on edessänsä ja joka on valmis! Ei tuo mitään tekisi, vaikka Langholma itse olisikin juhlallinen, saisi olla juhlallinen minun puolestani, vaikka olisi niska ja selkä kankeampi kuin kävelevällä virstantolpalla, mutta sen minä pidän piruna, se repelee minua, se kylvää niinkuin itikan purevaa koko minun sisuuni, että pitää katsella sitä, kun muutkin muuttuvat juhlallisiksi hänen edessänsä!
Onkos yksin Langholmalla naama, joka on pestävä joka viikon saunassa, ja viikolla välilläkin kaupan päälle jonkun kerran, että hänen edessänsä tarvitsee muitten seista kuin minä vaivaista lukemassa kirkossa! Tuo on niin, että nylkisi kiukuissansa kirpun, kun miesten pitää olla nutilampaita sitävarten, että harasarvi kävelisi komeana pässinä joukon keskellä ja sorkkaparven edessä! Lampaan sorkkia jokaikinen niin monta kuin salissa kaapaa näkee, ja lammaspihattoon minä kotona taluttaisin jokaisen kuonon, joka määkäsee! Katsos Äärtaloa, oletkos sinä väärtalo, kun noin on noikattava, ja katsos Harakanperää: älä vain livaise mitään, kun pyrstö noin keikasee! eivätkös he usko, että Langholmakin on veulannut vakussa, kastanut rievunkuivat märiksi, ja ole vetelällä vieläkin, jos vatsa on kipeä, kun noin pitää miehen edessä pokkuroida?
Alastalokin hätisee vieressä, ikäänkuin häntä siinä tarvittaisiin, kun Langholma paiskaa kättä; puhelee ja povaa poskistansa, niinkuin papuja vierittäisi puhdistimelta! Onkos se präntätty asia, että isosempansa vieressä pitää isosenkin kyykistellä, jotta iso oikein kävelisi isosena rinnalla? Voi helvettiä, kuinka minä häpeän, kun minä Alastaloa nyt katselen, enkä takaa, vaikka itse olisin juuri samanmallinen, niska vain vielä löysempänä ja selkä notkeana kuin solmittavaksi, jos minulla olisi sali ja istuttaisiin nyt minun salissani ja minä johdattelisin salissani Langholmaa keinutuolia kohden toisten kadesilmien ohitse ja ajattelisin joka kielenkääntämällä ja jokaisen ajatuksen nirkolla ja kärjellä: Langholmasta riippuu nyt, juuri tästä, samasesta Langholman penteleestä tärkkikauluksineen ja prässihousuineen, jota minä johdattelen, jota vietävää minun on suostuteltava, hänestä riippuu nyt, saanko minä parkin toimeen tänäpänä, vai enkö minä saa parkkia toimeen tänäpänä! Voi saastainen, kuinka minä kipenöitsisin, mutta kuinka minä olisin hööveli, niska nöyrä, kieli nöyrä, minä luuraisin, minä vahtisin, molemmin silmännirkoin minä vahtisin, eikö ole tomuhiven sittenkin unohtunut hänen takkinsa verkaan, hänen harjatun takkinsa kauluksen verkaan -- mitä varten pitääkin miehen pitää itsensä niin juhlallisena ja niin paljon parempana, ettei muka tomun haivenaakaan jakun verassa! -- minä katselisin silmineni ja hakisin, niinkuin piru syntiä viattoman sydämestä ja syyttömän munaskuun saumoista, mutta kielen, kielenpään minä pitäisin ohjaksissa, ja sanaa, sanankuheraa minä laskisin kuin hienoa höylänlastua terältä ja langan juoksevaa kerältä! Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla! Langholman Efram ja Langholman Efram! mitä varten pitää kenenkään olla Langholman Efram! Minäkin olisin frii ja vapaa nyt, päästäisin pirusia suustani vaikka kuinka paljon, päästäisin pirusia kuin ampiaisia Alastalon niskaan, jollei tuo tolppa, samainen virstantolppa kahdella kontilla, samainen parakraafi ja lakikirjan pitkä plari kävelisi ilkosen elävänä salin laattialla silmän edessä, muut noikkimassa ympärillä kuin pellavan nyyhtijät: sanoisiko jotain ja löysäisi kielen päätä, sanoisiko noin vain jotain niinkuin kieleltä juoksee, niin tolppa kääntyisi, kävelevä seinäkellon kaappi kääntyisi laattialla ja taulusta katsoisi silmäpari kuin kaksi tuomioviisaria: sanoitkos jotain, Pukkila, pistätkös sinä sigillin sanojesi alle? ja koko salissa jokainen silmäpari katsoisi paikalla samalla tavalla, katsoisi kuin käskystä jokaiselta neljältä seinäviereltä: pistätkös sinä sigillin sanojesi alle, Pukkila? Sylki kuivaa suussa ennenkuin sanansa sanoo Langholman läsnäollessa ja Langholman silmien naulittuna. Ikäänkuin ihmisellä olisi kielen liikkuva suussa sitä varten, että siihen painettaisiin sigilli! Sitä minä ihmettelen, enkä lakkaa ihmettelemästä, rupean ihmettelemään ja lakkaan välillä ja rupean taas, että ihminen jaksaa yhtämittaa olla juhlallinen elämässä, pitää naama juhlallisena ja niska juhlallisena ja kielen perhana juhlallisena ja ajatuksen oravan, senkin juhlallisena! Olen minäkin koettanut, istun penkissä niskaltani kuin tavi, kun kuulen papin tyyräilevän loppua päin saarnastuolissa ja amen paukahtaa kirkkoon ja ihmiset heräävät; olen kasvoiltani kuin anturanahka sen ajan, kun kuulutuksissa luetaan Pukkilan nimi ja kaikkien kuullen saarnastuolista sanotaan, niinkuin tosikin on: »Pukkilan yksinäistilan täyden manttaalin talo», ja kenenkäs selkä on komeammassa kenossa kuin minun, kun pidoissa seisovaan pöytään käskettäessä rovasti puhuttelee minua ennenkuin lähtee pöytää päin kävelemään ja minä tästä merkistä seuraan häntä ja puhellaan yhdessä vielä pöytäänkin kävellessä ja pöydänkin edessä, kun otetaan korista leipää ja levitellään voita siivuille, valikoidaan aseteista sopivaa, rovasti taiten edellä ja minä taiten jälestä, puhellaan välilläkin vähän, vaihdetaan sana ja parikin silloin tällöin ja noukitaan aseteista edelleen verkakseltaan muitten seisoessa ringissä ympärillä ja höylisti odotellessa vuoroansa, koska rovasti ja minä olemme valmiit, asia puhuttu ja lautaset lastissa ja me kaksi kävelleet pöydän vierestä pois yhdessä! Kyllä minäkin osaan kuljettaa itseäni, kun tarvitaan, ja pitää sekä selkärikini että poskilihasten langat tämmissä silloin kun on tämmin paikka, mutta sitä minä en ymmärrä, että ihminen ottaa viraksensa aina pitää itseänsä semmoisessa prässissä. Minä löysään kuutit vähän joutuusti, kun kiri on kestetty, ja olen Pukkilaa ja pentelettä kolminkertaisesti, kun rovasti on kääntänyt hurskaan selkänsä ja minä taas olen ihmisten joukossa! Mutta Langholma, jumaliste, hän on sama kävelevä laintaulu aina, sama pylväs kahdella jalalla, olkoon hartioilla taakan nimistä, vai suorrennelkoon vain omaa varttansa, tuo samanen mies, jolla on leuan kuljetus samasesti julkisen hurskas, närystääkö hän arkipöytänsä takana vatsansa ravinnoksi kyrsäleivän neljännystä, piimällä kurkusta alas virutettua, vai istuuko hän kirkkoraadissa ja pyyhkäsee parilla miehen sanalla turhiksi puheiksi rovastin niinkuin pastorinkin puolentuntiset praakit palkoistansa ja hurinat rästeistänsä ja muista papin sormen syhymisistänsä. Hän ei ole juhlallinen ainoastaan kirkonpenkkiin astuessaan ja amenen ajan saarnasta, vaan, valehdelkoon kieleni muuten vai ei, hän on, totta puhuen, juhlallinen niskaltansa koko saarnan ajan, pää pystyssä jäykkänä, kuin olisi semmoisena palkattu istumaan, vaikka kaikki kolminaisuuden kolmekolmatta saarnaa peräkanaa saman sunnuntain selkään, ja silmän, vasemmankaan silmäluomen puoliksikaan norkahtamatta, vaikka unen tikkua olisi kirkon ilmassa kuinkakin paksulta sakona puolentoistatuntisen hurisemisen jälkeen, ja muilla, säällisesti luoduilla ihmisillä täysi tappeleminen silmiensä kanssa, kun painaa kuin hirrenpää kumpaakin silmälautaa ja senverran kuitenkin olisi pidettävä joku nurkka varppeilla kuulimissa ja näkimissä, että amenen äkkää aikanansa, kun sen siunattu vuoro kuitenkin joskus tulee ja unen lintu lentää kirkosta penikulman päähän niin että siipi havisee! Totisesti, en minä mielelläni Langholmaa niin paljon kunnioita, vaikka kunnioitettava mies hän vietävä on kieltämättä joka tuuman mitalta varressansa ja harmilloinen muussakin kaikessa, missä hän on tiellä ja painavana, mutta juuri kirkonpenkissä eritoten minun täytyy kunnioittaa häntä, kun minulla on joutilasta aikaa ajatella ja ihmetellä ja katsellakin. Minä ajattelen silloin välistä noinkin ja kysyn itseltäni, kun olen valpastunut hetkiseksi saarnan kestäessä ja katselen omasta penkistäni, toisesta etupenkistä ensimmäiseen etupenkkiin, jossa kahden manttaalin isännät istuvat, Langholma ja Karjamaa, ja Krookla heidän joukossansa, vaikka hän onkin vaan puolentoista manttaalin isäntä, -- pentele sittenkin, että penkkijaossa Krookla pääsi kahden manttaalin talojen joukkoon, eikä Pukkila, harmittaa vieläkin joka kerta kun penkkiin istuu ja siunauksensa lukee, että juuri Krooklan pukinnaama nököttää etupenkissä edessä, kun minä istun takapenkissä takana: sekin oli Langholman vika, kuka hänen käski sekottamaan itsensä asiaan, kun rovasti vainaakin jo oli selvästi sanonut, että koska kahden manttaalin taloja on pitäjässä vain kaksi, niin kait Pukkila sitte tulee kolmanneksi istumaan etupenkkiin, -- olin siitä asiasta joskus kuiskaissutkin rovastille sopivasti, koska rovastivainaa oli sopuisa mies ja kuunteli sopuhetkellä --, mutta Langholman vain piti kuin pitikin silläkin kertaa ottaa muka asia puntarin nokkaan, ikäänkuin ei rovastilla olisi nenänsä tietoa kirkkoraadissa, vaan Langholman hyppysiä tarvittaisiin häntä niistämään, minä häpesin Langholman puolesta, kun hän tämmöisessäkin asiassa alkoi jankata semmoisia, että Krookla lasketaan puolentoista manttaalin taloksi, kun Pukkila on vain manttaalin kirjoissa ja että hänen mielestään senvuoksi Krooklan paikka on etupenkissä ennen Pukkilaa; tosi se kyllä on, että Krookla kruunun kirjoissa on puolentoista manttaalin talo, se olisi tiedetty Langholman sanomattakin, mutta tarvitseekos Jumalan huoneessa laskea puolia mukaan, kun täydet manttaalit ovat selvemmät, ja tarvitseekos seurakuntalaisen, vaikka hän olisi Langholmakin, pitää kirkon ja autuuden asioissa tärkimpää rätinkiä kuin rovastin? -- kun minä siis istun toisessa penkissä, Pukkilan ja muiden manttaalin isäntien penkissä ja katselen kahden manttaalin isäntäin ja Krooklan penkkiin edessäni, niin kysyn minä itseltäni välisti, kun minulla on joutilasta aikaa ja Langholman niska koko saarnan ajan pysyy yhtä kankeana ja kynttilän suorana edessäni, kysyn, koska ajatuksella täytyy olla saarnan aikanakin jotain tekemistä, kysyn itseltäni ja ihmettelen: istutkos sinä tupillakin yhtä juhlallisena kuin kirkon penkissä ja pikkukamarin laudallakin samana Langholman isäntänä koko tärkeän toimituksen hetken?
Se on niin, että sisuksia riivaa, kun pitää katsella miestä, jolla on leuka vormussa, ikäänkuin hänen leukansa vormu olisi asioitten vormu maailmassa! Sitä varten kait Langholmalla partakin on ajettu tuolla tavalla, että koko maailma näkisi leuan, leuanpään, röyhelöä kyllä poskipielillä se mokoma, että ymmärtää että edessä on isäntä, manttaali kummassakin poskipielessä, kaksi manttaalia yhteensä, mutta leuka, leuanpää paljaana: tässä näette leuan, käskevän leuan, jäykän leuan, minun leukani: tottelettekos? Ja silmät, silmäpari, tarvitseekos ihminen näkemistä varten päässänsä kahta teräksen iskevää, semmoista, että nilkat lutisevat toisella, kun on seisottava edessä katseltavana: mitäs sinä ajattelet munaskuissasi, sisulta niska poikki minun edessäni! Ja suu, suuvärkki, huulten läpä nenärusthollin alla: te muut puhutte ja puhelette, mutta minä sanon! Koko mies: minä, Langholma, pidän päätäni ylhäällä, olkaa muut, mitä olette! Se on Jumalan puolesta vääryyttä, että ihmisen pitää periä, paitsi rusthollin maita, myöskin rusthollarin naama ja se, mikä on rusthollarin naaman takana! Saisikos kukaan ihminen kantaa kasvoja, joihin on kuin peukalon kynnellä kirjoitettu: jos jäätte muut rästiin miehuudessa, niin minä olen varassa! Kelläs oikeutta myöten saisi olla lupa olla niin lavea miehen manttaalilta, että hän astuu mieheksi muiden puolesta silloin kun muilta kintut kekkaavat? Ja kuka oikeastaan on pestannut Langholman pitäjän Langholmaksi? Tarvitsenkos minä förmyntaria ja tarvitsevatkos muut pitäjässä förmyntaria, jos joskus tulee pienen pientä tehdyksikin ja sanotuksi suun vierestä semmoistakin, jota ei tarkoita puntarilla punnittavaksi, tarvitseekos silloin välttämättä, sanon, että Langholman on silloin nakutettava etusormen nikamaansa pöydän pintaan, ikäänkuin me olisimme poikasia ja hän koulumestari? Juuri Langholman tietysti! Kenenkäs muun mieleen tulee pitää utkiikkiä ja tähystyksen vahtia siitä, että pihapielet ovat lavaistut, paitsi oman omantunnon kuistin edessä, myöskin niillä muilla veräjillä, joitten sisäpuolelle Langholmalla on naapurin asiaa ja jotka Langholma tunnustaa Langholman naapurin kirjoihin? Efram Eframssonit Langholmassa luulevat kantavansa partaa muittenkin puolesta, se vika oli jo isällä, ja se vika on pojalla, ja senvuoksi sukivat he joskus muittenkin partaa, ikäänkuin he olisivat toistenkin leukapielten herroja eikä vain omiensa, sukivat silloinkin, kun ei toisten leukapielissä ollenkaan syhy, vaikka heidän mielestään pitäisi syhyä! Se on perisynti Langholmassa, että hänellä on omantunnonkin parta niin liiaksi ruokottu, että toisenkin poski pitäisi olla samassa taatissa kuin hänellä on viitsimistä ja perintövaroja pitää poskensa! Jumaliste, ei suinkaan jokaisella ihmisellä ole kahden manttaalin talo velattomana perintönä ja varoja olla rehti arkisouvissakin ja seitsemän päivää viikossa! Sunnuntaisin, silloin kyllä harjataan jakku, harjataan synnin roskua pois ajatustenkin saumoista ja otetaan juhlallisuuden valkoinen simisetti kaapin loodasta paidan rinnan peitteeksi, mutta se on liikaa ja se on syytös muita vastaan, jos arkisinkin kävelee omatunto sunnuntaihankkinassa, syytös päin silmiä niitä vastaan, joiden on kulattava maanantaista lauantaiseen semmoisissakin vesissä, jotka eivät aina ole puhtaita, jotka ovat joskus lantaisiakin! Kukas on palkannut, sanon, kukas on pestannut, sanon, kukas on antanut Langholmalle paperit olla tihuvampi kuin muut, tihuva omasta puolestansa, ja vielä päälle kaupan tihuva muittenkin puolesta! Maat ja pellot saavat ihmisellä olla kahden manttaalin, vaikka sekin on pirua, kun toisella on vain manttaalin, mutta missä ovat ne kruunun kirjat, jotka antavat miehelle fastan olla miehenäkin kahden manttaalin mies?
Katsos nyt, Petter Pihlman, Pukkilan Petter, Langholman Eframia, Efram Eframssonia, Langholman Efram Eframssonin poikaa, missäs sinä olet huonompi, kuin ison Langholman isäntä: nenä sinulla on, jota on niistettävä niinkuin Eframillakin, nurkan taakse sinä menet ja olet aikasi nurkan takana, niinkuin Eframkin, kun tulee tarve, ja pää, pääkopan sisäpuolusta, aine kuoren sisäpuolella, luun takana, se, jossa ajatus poikii ja potkii, se sinulla on elävämpikin kuin Eframilla; perhana, kun sinä lasket kymmeneen, niin tavaa Efram vasta kahta, ja kun Efram lukee puntarista vasta leiviskän lukua, niin sinä siristät jo fientelin numeroita, ja kieli, kielenpää, minun hieno kielenpääni, sitä kärkeä minä en vaihtaisi läppään Langholman suussa, vaikka sillä läpällä olisi puhtina kolmenkin manttaalin paino; jumaliste, puoleni minä pidän kolmenkin Langholman rinnalla, jos järki pistetään varvastamaan ja koetetaan, kuinka likelle tuulta sanan luovi kryssää, mutta silti, Petter, vaikkas oletkin mies kuin ankeriaan potkaus ja ymmärrys sinulla kuin käärmeen penikka, niin koskas noikitaan sinun edessäsi salissa, niinkuin noikkivat nyt -- katsos Haukisten penuakin, poikaa isävainaan paksulla rahakasalla, joka lystin pidokseen -- ja lystiä hänellä on viikossa kahdeksan päivää, jos sunnuntai lasketaan almanakassa kahdeksi -- joka lystinpidoksi ja oman nokan nostoksi nakkaa viiden ruplan kultalantin kymmenen sylen kaaressa koiransa haettavaksi meren ahventen joukosta, -- katsos Haukisten penuakin, kuinka kaapasee kuin kavaljeeri menuetissa mamsellinsa rinnalla korkoa laattiaan ja noikkaa ison sedän edessä niinkuin mamma muinen opetti, kun piltillä vielä oli esiliinan valkoinen solmittu rinnan eteen eikä suun hempa vielä ollut maistanut karvaampaa kuin sokerin makeata! ja Abram, Koelsuun Abram, ettäs viitsit, ettäs viitsitkin vääntää niskan riukua, niinkuin olisi Jumala luonut lylypuun taipumaan pajunvesan vitsana ja Koelsuun Abramin noikkaamaan! -- koskas noikkivat minulle salissa niinkuin noikkivat Langholman edessä nyt koko salin sivulla lyhempi ja pitempi, niinkuin olisi piru perseen takana nykäsemässä kutakin niskaan vuoroltansa! Ja koskas hyppelee sinun hännissäsi, Petter, Alastalo omassa salissansa niinkuin Langholman hännissä nyt: kortin liepeen vasemmalla ja kortin liehan oikealla puolella ikäänkuin olisi yhden hännän huiskittava kahden viuhkan asioilla! Hyppele, Herman, lonkka lipeänä, mutta kleiniltä sinä näytät Langholman liepeillä! Jos mitalle pistettäisiin, taitaisit olla pitempikin, senverran, että vesi juoksisi Langholman puolelle mittavaajaa, ja uuman ryntäät, niistä näkee mittaamattakin, että sinun suolivyötäsi saa vetää viimeiseen reikäänsä Langholman ympärille, jos se silloinkaan vielä housuja holttaisi, mutta siitä huolimatta, kyllä sinä nyt pojalta näytät ja Langholma mieheltä sinun vieressäsi! Katsos, napakeinussa on laita niin riivatusti, että isokin lankku on vain laudanpalasen veroinen, joka huiskii ympäri, mutta napapuu napapuu, joka seisoo paikallansa, ja sinä olet tällännyt nyt itsesi ja asiasi sillä tavalla, että sinä huiskit, mutta Langholma seisoo napana! Se tässä on hyvä asia kyllä, sillä minä suon mielelläni, että sinun ihraasi vähän sulatellaan, mutta kyllä minä sinun housuissasi häpeäisin itseäni, jos minä omassa salissani pujakoitsisin toisen ympärillä ja toinen astelisi minun laattiallani minun rinnallani minun matoillani kaikkien nähden minua isosempana!
Vaikka helvetin paikassa minäkin Alastalon sijassa olisin, sillä juko on kuitenkin asioissa juko ja Langholma jukon nokka tässä pitäjässä: juko on sovitettava vänttiin, jos sitte sisuttaa vai ei! Lieruta siis vaan, Alastalo, koska siihen paikkaan olet itsesi pistänyt, että lierutettava on; en minä sinun puolestasi sure! Hyvääkin tekee ihmiselle ja on terveellistä Aatamin luonnolle, eritotenkin Alastalolle, kun isonenkin joskus voitelee niskansa nöyräksi ja kokee, että isokin on pikkasempi suurempansa vieressä! Mutta se katkuksi panee mielen ja riitelee maksan näryissä, riitelee pahemmin kuin sanoa viitsii, että joku kävelee ihmisnahoissansa tuommoisena tykyrinä kuin Langholma. Mikäst'etten minä, taikka joku muu, vaikka Eenokki, kävele saman lonkavana laattian lankuilla: haarat meillä muillakin ovat astella, niinkuin Langholmallakin ja kroppa haarojen yläpuolella pystytaklingissa! Mutta meneppäs Petter, koiruudeksi sinä astelemaan laattialle ja kuljeta selkärikiäsi niinkuin mastontolpalla olisivat jalat alla, niin ajatuksen veret Lahdenperän otsaluun takana juoksisivat vielä paksumpina kuin ne juoksevatkaan ja naurulihat Eenokin poskipäillä olisivat vielä anturaisemmat luillansa kuin ne ovatkaan, ellei kumpikin nauraisi vatsaansa vetelälle sinun poohakoimisillesi! Mutta Langholma, hän, hän saa kävellä salissa niskanikama jäykkänä ja selkä korsteenina, niinkuin ovesta olisi kynnyksen sisäpuolelle astunut vähintäin kanki sepän pajasta, jollei rautasalko kirkonharjan kukonkuvan alta, ja nauraakos kukaan? ei naura: poskilihas totinen jokaisella niinkuin veron maksussa, ja juhlallista ympärillä, niin että jos kuulisi, kuinka ajatus naksaa ihmisten päissä, salissa ritisisi jokaisella neljällä seinävierellä! Onkos meillä muilla kintut sitävarten, että niissä tutisisi, kun on vuoro nousta ketarillensa ja pokata, kun Langholma on edessä ja taritsee kättä? Minä häpeän, julkisesti häpeän, kun minä katselen, kuinka nyt Simonssonkin, Raha-Simu, ja Simonsson Simonssonin vieressä, Risu-Simu -- Risu-Simu on ottanut yllensä eheän jakunkin tänäpänä, totisesti, eheän, ihka paikattoman jakun tänäpänä, äijä! verka liepeissäkin törröttää juhlallisena sivuille samoissa laskoissa, joihin se on maannut itsensä kistun tupakissa niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet Risu-Simun toisista häistä! -- minä häpeän, minun tekisi mieleni hävetä silmät päästäni, kun minä katselen, kuinka molemmat Simut, vakavat Simut -- Filu-Simua ei Alastalo ole tänne käskenytkään! -- kuinka molemmat vakaat Simut, joilla kummallakin on kotona rahannimistä niin paljon kuin visu nirsumalla saa kahdenkymmenen vuoden aikana ladotuksi hopeata ja seteliä lootaan, kuinka molemmat Simut, joista ei tiedä, onko Raha-Simu risusempi arkkihankkinaltansa kuin Risu-Simu, vai Risu-Simu paksumpi kukkaroltansa kaupanteon jälkeen kuin Raha-Simu, kuinka molemmat Simut nyt seisovat pystyssä Langholman edessä, kuin saman vieterin potkaisemina kumpikin tuoleiltansa: istualta Simut muita tervehtivät, niinkuin sen on tervehdittävä tuolilta, jolla on rahaa kotona, mutta nyt, nyt, nyt on pokattava, perse köykäsenä, Risu-Simu edellä, koska hänellä on vuoro ensin, Raha-Simu jälessä, koska hänellä on vuoro jälkeenpäin, mutta hän pokkasee kaksi kertaa, ensimmäisen kerran tyhjän varalta ja harjoitukseksi silloin kuin Risu-Simun niskakin taipuu ja toisen kerran omasta puolestansa toden teolla Langholman edessä! Helve! sanoi Evald kaksivuotiaana, kun ei vielä osannut sanoa helvetti, ja helvetti! sanon minäkin, kun karvanenkin mies vetää karvansa ihon sisään ihoonsa ja on siliä, ja Raha-Simu höyli ja Risu-Simu fiini! Se vielä puuttuisi, että Filu-Simu seisoisi kolmantena rivissä ja noikkaisi Langholman edessä hurskaana kuin ketun pappa karitsana! Risu-Simu, mahtaakos mies enää istuakaan, kun oppi kerran ja osasi kunnialla keikauksen: kortin lieve rapsuttaa hännissä vieläkin tuolin laitaan kuin sulanriuku västäräkillä kivennokkaan, ja sen pokkauksen, jonka Raha-Simun niska suoritti turhanpäiten ja harjoituksen vuoksi ennakolta Risu-Simun kanssa yhdessä, sen suorittaa Risu-Simu velvollisesti jälkeenpäin Raha-Simun kanssa yhdessä nyt kun Raha-Simulla vuorostansa on tosi edessä ja hänen todenperään on noikattava niskaa, silmänvalkuainen vakavasti Langholman silmänvalkuaisessa! Voi totinen tosi ja kymmenen kopeekan sielunraha kolehtikukkaroon! tarvitseekos miehen siis seista Langholman vieressä niinkuin keritty ja pesty oinas! Alastalokin, Mattsson, korvanlehdetkin sileämpinä kahden puolen päätä, kun väkistää vieressä, kehoittaa vaikkei ole kehoittavinaan, hoputtaa, vaikkei ole hoputtavinaan, sätisee, mutt'ei käske, sähii, mutt'ei kajoo: keinutuolille, keinutuolillekin, jäänytkin tyhjäksi, (»jäänytkin tyhjäksi!» ketäs siihen on käskettykään: ei ainakaan minua!) -- juu, Simonsson pääsi sitte tulemaan, Fritiof, niinkuin puheissakin oli, ja Simonsson myöskin, Frans, Filemonille minä en saanutkaan sanaa (»saanutkaan sanaa!» perhana, ikäänkuin en minä näine omine Pukkilansilmineni olisi katsellut, kuinka Alastalo viime sunnuntaina kaarsi Filu-Simua kirkkomäellä syllän matkan takaa, niinkuin olisi pitaalista karttanut: Filu-Simu ei kelpaa Alastalolle senjälkeen kun hän prakkasi pattihevosensa Alastalon talliin mennä talvena!) -- Vuorniemikin tuli, minä käväsin Vuorniemelläkin, kun ajattelin, että uskallan sittenkin vaivata, kun kryssi sopi rantaan, ja tässä hän nyt on, eikä hän meitä syövän näytä! (»vaivata! syövän näytä!» ikäänkuin ei miehen päältä näkisi, kun imee kuin karamellimälliä poskissansa Langholman edessä, että Vuorniemen Aatu on seitsemästä taivaasta jo kuudennessa, kun on Vuorniemen Aatukin isosten joukossa Alastalon salissa ja itse Langholma tervehtimässä niinkuin vertaistansa! »kryssi sopi!» niinkuin ei Alastalon kryssi olisi viime viikkoina sopinut vähän joka rantaan, missä on pitäjässä semmoinen mies, pikkaisenkin paikan mies, josta naapurit tietävät, että hänellä on rahaa reversseillä ja puumerkki semmoinen, että sen voi riitata laivanpapereihinkin: ei kettu kieltänsä isottele matalankaan pihlajan marjaa nypäistessään!) asioihinkin ruvetaan, kun kerjetään, mutta kiiruut ensin pois tieltä: eikös ala kuulua kahvikin jo pian tuvan puolelta, kupit minun kuullakseni jo helisevät! (»helisevät ja helisevät»: totta kai helisevät, kun Eevastiina on tuvassa: huomeltaista jo juostu ja helmat hyppineet talossa kuin tulessa, Siviä lennossa, Rauha hopussa, emäntä itse kuin olisi silmän kahta viljeltävä kolmelle kurille yhtähaavaa ja parille taholle lisäksi ja muuhun vielä, tottakai helisevät: prikka, Lontoon prikka, Alastalon iso pitoprikka jo tuntikausia valmiina pata-arkulla, kupit, Alastalon taattikupit, astiahyllyn ylälaudan kultakranssi kupit, kolme tusinaa välkkyvää kuppiparia ehtaa Englannin valkoista posliinia riveissä, niin puhtaissa ja käärivän avarissa, kuin vain Alastalon Eevastiinan silmä ja käsi osaa Alastalon prikalle kuppeja latoa; tottakai helisevät: Alastalon isopannu, elopannu, koko pitäjän pitopannu paistavin paisuvin kyljin jo valmiina vartoomassa toton raakussa, Eevastiinan itsensä keittämä, Eevastiinan itsensä suurustama, Eevastiinan itsensä täysmakuiseksi maistama ja täysmakuiseksi haistama kymmenellä kannen kohottamisella ja kymmenellä kielen koettamisella; tottakai helisevät, kun on vahdittu akkunoissa, minkä kolme naisihmisen silmäparia kerkiää akkunoissa vahtaamaan, niistä kolmas Eevastiinan: jokos vieraat ovat kaikki salissa, joko Langholma on tullut? Härkäniemi tuli, Krookla tuli, Pukkilan Petterkin tuli, Rauha, katsos itä-akkunasta, Siviä, pidä vaaria etelä-akkunasta, joko Langholma on tulossa, jestapookenas, ja nyt hän on kuistin edessä! Rauha, kaatamaan kahvia! Siviä, kuppeja pitämään! missäs te silmänne pidätte, flikat, kun ette sano, ja olette olevinanne akkunassa, minun pitäisi itseni olla joka akkunassa! pääsevät vieraat kuin varas yöllä taloon, eikä meillä ole kahvi kupeissa valmiina! Langholmakin tuli jo! tarvitsiko sinunkin, Siviä jäädä Jannea katsomaan, kun hän juoksi rantaan, niin ettet pitänyt vaaria Langholmasta! kiiruusti nyt, Rauha! ja kiiruummin Siviä! ei suinkaan vieraita kuivin suin pidetä Alastalossa, kun Langholmakin jo on salissa! -- Alastalo viitsiikin minun kuulteni: »helisevät ja helisevät!» Miks'ei helisisi, kun helistetään, ja miks'ei tulisi kuin aapiskirjassa A:n jälkeen B, kahvi sisään Alastalossa, kun on iso vieras istutettu keinutuoliin ja se salissa, jolle ensimmäinen kuppi taritaan?)
Pukkila oli niin näreissänsä, ettei olisi viitsinyt katsella silminensä koko menoa. Prätisköön Alastalo, kyllä se tiedetään, että hänellä suu on, ja kävelköön Langholma, kyllä se tiedetään kävelemättäkin, että hänenkin nimensä kirkonkirjoissa on; vaikka, perhana, mahtaakos Langholman nimi, kuinka laveana hän nyt astuukin astelemistansa laattialla, ja kuinka on käden anto, niinkuin olisi isosenkin ojan yli kurotettava, kun Langholman isäntä naapurille kätensä lainaa, mahtaakos Langholman Eframin nimi olla sen isosemmilla puustaaveilla kirkonkirjan plarilla kuin Petter Pihlmanninkaan, Pukkilan Pihlmannin, tämän Pihlmannin! Häpeän minä Alastalon puolesta, häpeän koko miehen puolesta, kun lieruu, Herman, oma miehensä, talonsa isäntä, prikinsä kapteeni ja retari jokaisessa laivassa pitäjässä, jolla on raakapuita poikkipuolin mastossa, häpeän minä, kun lieruu, kahdentoista leiviskän mies oman salinsa permantolankuilla ja omissa velattomissa liiveissään toisen miehen liepeissä niinkuin olisi kruunun kirjoihin keräjillä fastattu, että paksunkin niskan on oltava lipevän Langholman edessä! Ei minulla mitään Langholmaa vastaan ole, miesmäinen naapuri hän on, raja-aita aina lujasti vitsattu ja tykyröity, vaikka piru siitä, että omakin aita on pidettävä niin, ettei lampaan kirppukaan pääse raosta Langholman puolelle: naapuri niinkuin lain selvä etusormi pystyssä raja-aidan kohdalla! Mutta kyllä mies on kuitenkin aika rasitus niin naapurina kuin muissakin pitäjän asioissa ja kyllä minun sydäntäni kurittaa, kun minä näenkin Langholman kasvopuolen: riitelisikin välistä mieluummin virkistykseksensä toisen ihmisen kanssa sensijaan, että aina on toteltava, kun toinen piru on oikeassa, ja kun koko hänen fasuunansa sanoo, että hän on aina oikeassa! Onkos kukaan oikeastaan asetettu huoneentauluksi toisten keskelle? Ja mikä fulmahti, mikä penteleen sigillifasta on juuri Langholmalla pitää leukaansa sillä tavalla ja siinä nuotissa, ikäänkuin hänellä olisi taskussansa paperit ja protokolla siitä, että tämän miehen suu ei aukene kuin asiassa, ja että asia on sanottu muittenkin puolesta, kun tämän miehen suu on sanonut sanansa? Suon minä mielelläni Alastalolle kaiken pienen motsuunin ja muun terveellisen niskan pehmityksen, mutta, totisesti, eikös tuppaa mieleen sittenkin, syntiseen mieleen sittenkin pieni surku, pieni surkuttelun penikka, pieni vasikka surkuttelun penikaksi, kun on katseltava, omin silmin noukittava näkimiensä päähän, kuinka mies on isosinkin vatsoin sula kerkiämään, kun hänellä on halu kerjetä: trip! nyt ähistään Langholman vasemmalla puolella, trap! nyt livataan oikeaan korvaan! Ettet häpeäkin, Mattsson, rääkätä itseäsi: hikikin sinulla jo pihisee otsan kaljulla, ja vatsasi, ajattele vatsaasi, mikä kiiru on säkillä, vaikka nappulapari alla kerkiääkin travia! ja vaikka häälytkin, vaikka kimpaat kuin syntisparka uskontunnustuksella, niin uskotkos itsekään, että pylväs noikasee ja Langholman niska sulaa? Sinä olet Alastalo ja sinä pysyt Alastalona, vaikka kolmena Alastalona häärisit, ja Langholma on Langholma ja hän pysyy Langholmana, vaikka kymmenen sinun kaltaistasi olisi noikkimassa ympärillä! Koskas on sinun mieleesi tullut, että sinun tyttäresi tulisi miniäksi Langholmaan? Mikäst'ei, mikäst'ei! mutta onkos sinun tullut mieleesikään ajatus, ajatuksen poika edes? Ei aiturikaan hevonen siitä paikasta aidan yli kaapase, jossa on riuku ylempänä kuin kuono kurottaa! Olenkos minäkään Evaldia ajatellut Langholmaan? Langholman tyttäret naidaan, kyllä minä sen tiedän, ja naitavia ne ovat, mutta ne naidaan sukuun ja manttaaliin, niinkuin parempi isän tieto tietää ja niinkuin isän selvempi sana sanoo! Koskas on Langholmasta ennenkään tytär annettu muuhun taloon, kuin siihen, jossa on omaa sukua ennenkin ja maan savi perintösavea niin pitkälti kuin isoisän muistoilla on tieto oman isoisänsä päiviltä, ja koskas on Langholmaan miniäksi kelvannut muu tytär kuin se, jolla on juurta veressä oman talon isistä ja saven tahti perintönä Langholman emännäksi? Kyllä Langholma, ja Langholmat ennen häntä rahan ja rahanväärtin ovat ymmärtäneet ja saven myöskin: missäs muussa talossa kuin Langholmassa on perinnönjaossa jokaisen lapsen osalle hopeapokaali kaapissa ja perintökäädyt tyttärille ja miniöitten kauloihin, ja missäs talossa muussa kuin Langholmassa on isä jokaisessa polvessa katsonut kaupoin tai naimisin jokaiselle pojallensa täyden talon ja jokaiselle tyttärellensä emännän sijan perityssä talossa; mutta Langholmat katsovat muutakin, Langholmille on raha kahta lajia ja savi kahta lajia: perittyä rahaa ja perittyä savea sekä semmoista rahaa, jonka pinnassa ei ole perinnön hometta, joka saa olla kiiltävän uusikin, ja semmoista savea, jota ei ole tallannut isän ja isoisän korko ja isoisän edellä hänen isoisänsä korko, ja jonka miehelle on hankkinut vain oman leukaluun terävyys ja oman näpin nopeus. Ja uskookos Langholma, uskovatkos hänen isänsä ja uskookos hän itse siihen toiseen rahaan ja siihen toiseen saveen, siihen, jossa ei haise perinnön hiki, vaan joka on kierinyt miehelle siksi, että taitava mies kierittää itseänsä päin sekä maata että varaa? Ei pentelettä uskokaan! Kyllä hän itse itsensä niille marjapaikoille hakee, joilta rahanmarjaa noukitaan: olisiko hän täälläkään ja kävelisi tässäkään salissa tällä haavaa muitten noikittavana, jollei perso langholmalainen nenä olisi levitellyt sieraimia parkista puhuttaessa ja haistanut rahaa, mutta on matkaa tadikon varresta siihen haarukkaan, joka kääntää höystettä pellolle ja väliä Langholmasta käsivarren mitta rahan ja miehen välillä. Se on pirua, mutta se on totta: Langholman silmissä ei pääse mies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole, hemmetissä, omasta mielestänsäkään hänen rinnallansa miehen veroinen, ellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin sano; jos on isoisä ollut renki, niinkuin pahus minulla, ja nainut tyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan tyttären, saakeli, ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas; jumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä Langholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä!
Katsos Alastaloakin nyt trippaamassa! Äveriäs mies, tunnustan, vaikken sano, kieltämättä äveriäs mies, osa jokaisessa pitäjän laivassa, isokin osa muutamissa, oman kynnen mies, jumaliste, oman kynnen mies koko elämänsä ijän ja kynnet toimessa kuin haukalla: jos sifrat laskettaisiin ja rahan väärti punnittaisiin, niin paljokos mahtaisi Langholma olla paksumpi perintöinensäkään kuin Alastalo, Alastalon Herman, laihan Alastalon lihava Herman? Mutta poika sittenkin on Herman Eframin vieressä, poika omasta mielestänsä ja poika Eframin mielestä, poika meidän muittenkin mielestä! Se on jumalatonta, että sillä lailla pitää olla, minua on itseänikin karvastellut, minua on sisuttanut, minua on piruttanut jokaista ihokarvan juurta myöten, että toinen mies on minun vieressäni niinkuin amme, kun minä olen niinkuin ämpäri, että paikalla kun minun pitäisi pärjätä Langholmaa vastaan, minun menee luontoni saapasvarteen, ja minä olen karvoilta myötä kuin lampaan laupias villa, vaikka jokainen suomus minun nahoissani päkkää pässinä vastaan!
En minä Alastalollekaan myötäihoinen ole, mutta raapii minua kuitenkin surku omantunnon hipiäpaikoilla miehen puolesta, että ihminen prässää itseänsä koko ikänsä ja lihottaa itsensä semmoiseksi kuin Alastalo, ja näyttää kuitenkin kleiniltä, on, pihkana, kleini! toisen rinnalla, jolla ei ole ollut elämässä muuta virkaa ja vahtia, kuin olla Langholmaa vaan koko elämänsä ijän, Langholmaa, ikäänkuin ei miehen maailmassa muuta tarvitsekaan olla kuin Langholma, ollakseen painava mies ja katsellakseen pitäjää kuin pässi laumaansa! Olemmekos me muut oinaita sinun mielestäsi, vaikka sarviparisi olisikin ylempänä, ja tarvitseekos meidän itse pitää itseämme oinaina, joiden puolesta sarvipää pitää sakaroitansa korkealla ja katselee ympärilleen? Se nylkee ihmisen ajatusta elävältä, että jonkun ei tarvitse olla kuin itseänsä, ollaksensa toista isompi, ja että Jumalalta ei ole räkännyt nahan mittaa minun luilleni samaa kyynärpuun määrää kuin kellekin toiselle! Onkos se niin suuri ansio, että on kastellut riepunsa Langholman vakussa Langholman Eframina, Efram-kläppinä, ja onkos räkänokan ranki korkeampi Langholman kakaroilla kuin muilla mukuloilla? Mitäs varten siis Langholman isäntä kantaa nenäänsä kuin olisi se muunluinen mööpeli kuin se nysä, jota muut tavalliset kristityt niistävät omanansa naamassansa, ja mitäs varten vahdataan Langholman tyttäriä ja Langholman poikia ikäänkuin olisi veren sahti ihon alla heissä muunsakuista mehua, kuin se punainen, joka hurahtaa sängynlakanalle minkä muunkin Miinan ja Vihtorin opetellessa häitä! Minun ihmisluontoni ei kärsi sitä, ei niele kurkustansa alas, että joku on kampela silloin kun minä olen silakka, ja että toisella ihmisellä on antura leviämpi kuin minulla! Jos minä olisin Jumalan salissa, niin minä kiristäisin hampaitani, jos siellä joku perhana uskoisi karvansa minun karvojani hurskaammiksi! Enkä minä kärsi täälläkään maksan sakenematta sitä, että joku tällää itsensä isoseksi, olkoon hän vaikka Langholma, kun en minä itse ole isosempi! Nyt on minun vuoroni paiskata kättäkin, lykätä kädenkäpälää, käpälää kiltisti Langholman etukäpälään! Eenokkikin, Eenokkikin, jumaliste, Karjamaan Eenokki omissa verkaisissa housuissansa seisoo sohvan edessä, niinkuin lainapöksyissä seisoisi; pääsipäs seisomaan, pääsi liukkaasti ketarilleen, vaikka aluksi takapää painoi ja seremoniiat piti kuitattaman istualta, noin vaan, niinkuin mies rehellisesti kurottaa kädentynkänsä omassa tuvassansa oman tuvan penkiltä toiselle, pääsi ketarain väkeen kuin voideltu, kun Langholma oikein oli edessä! ja nyt seisotaan kuin koira passissa: aut' armias, kun piippukin pyyhkäistään leukapielestä, itse Eenokin piippu Eenokin omasta leukapielestä ja niskan saranat, Karjamaan Eenokin niskan saranat pistetään värkkiin! Voi sun hemmetti, että pitää katsoakin, kun mies rääkkää itseänsä ja noikkaa, ja kahden manttaalin persepuoli keikkuu köykäisenä! Voi Eenokki, näkisit sinä Karjamaan tuvassa, että taikinatiinu nurkassa rupeaa huikentelemaan ja kävelee laattialle potkasemaan polskaksi, niin sinä sanoisit, että taikinatiinu on tullut hupsuksi, mutta mitäs sanoisit itsestäsi, jos nyt näkisit itsesi Langholman edessä ja Karjamaan isännän höylinä? Jumalan lykky, että sinulla kuitenkin on niska siinä paikassa ruumista, josta päätä taivutetaan! Mutta, makia leipä ja Susanna saunasaavissa! sitävartenko sinä olet koko elämäsi ollut Karjamaan Eenokki, että niskasi olisi nosela, kun Langholma torkasee kättä? Minä antaisin sinulle anteeksi, jos sinä olisit niinkuin minä, ja isoisä Pukkilan renki, mutta kun on suvun tykyri yhtä tykevästi Karjamaan savessa kuin hammas omassa leukapielessä, ja tämä leukapielikin sama luulumpare fasuunaltaan ja riitinkiensä kulmilta kuin se, mikä oli ollut leukapielen toimessa jo sillä Eenokilla, jota sinun isoisäsi oli sanonut isoisäkseen, niin kukas silloin käskee miehen olemaan löysä juuri miltään paikalta ruumistansa, saati niskaltansa? Ett'et nyt häpeä, jollet itsesi edessä, niin pappasi edessä, joka jo sanoi, että tehtäköön Langholmassa mitä, mutta meidän pellolla, Karjamaan pellolla ei kajota siihen kiveen, jonka isä on jättänyt paikallensa saralla, ja että lerppukoon järki muitten päissä, mutta meidän isännissä, Karjamaan isännissä, ei lerpu mikään, ei järki eikä niska, kosk'ei Jumalakaan ole lykännyt meille hännän lorvia selänpäähän lerppumaan! Ai, vanha Eenokki, oikea todellinen vanhan ajan isäntä, Karjamaan Eenokki, kaksikymmentä vuotta jo kirkkotarhan mullassa lahonnut -- vaikk'en minä usko, että leukasi vieläkään on laho: se oli lujaa luuta! -- mitäs sanoisit nyt pojastasi, lerpusta, jos näkisit, kuinka poikasi, tämä Eenokki, Karjamaan isäntä niinkuin sinä, saman leukapielen kantaja kuin sinä, saman piipun imijä kuin sinä, kuinka poikasi, Karjamaan Eenokki seisoo Karjamaan Eenokin pöksyissä ja on höyli toisen miehen edessä, seisoo piippu kädessä, eikä hampaissa Langholman Eframin edessä, saman Eframin pojan edessä, jonka kanssa sinä kävit keräjiä kymmenen vuotta sisaresi perinnöstä, Efrosynen perinnöstä, kun kiskoivat Langholmaan Karjamaan tavaraa, vaikka Efrosyne vain oli Karjamaan tytär eikä poika, olkoonkin naitu Langholman isä-Eframille ja poika-Eframin äiti! Voi Eenokki, sinua Eenokkia, poika Eenokkia, jolle on uskottu naamaan Karjamaan kaikkien Eenokkien perintöleuka, ettes leukasikaan puolesta häpeä vaivata perintöluitasi, Karjamaan isännän nilkkaa ja lonkkaa, joita ei Karjamaan isäntä isästä poikaan liikuttele kuin talon tarpeisiin, ettes häpeä vaivata luun liikkuvaa Karjamaan Eenokin kropassasi seistaksesi turhan tähden kyynärämitoissa toisen miehen edessä, kun istualtakin Karjamaan isännän käsi ja kämmenen kurotus täydestä kelpaa tervehtimisen toimitukseen kelle hyvänsä pitäjässä, ja pitäjän ulkopuolellakin! Mistä riettaasta on Langholmalla käsissä se nyöri, se nyörin pää, joka on nykäissyt nyt Eenokinkin sohvalta, sohvankulmasta istumasta, jossa miehen on tykevää istua, Eenokinkaltaisen eritoten tykevää, nykäissyt seisomaan sohvan eteen, seisomaan sohvan edessä koko mitassaan ja opettelemaan semmoista, jota Eenokki kaiketi ajatuksissaan luulee noikkaukseksi? Minä ihmettelen sitä asiaa Langholmassa, minä ihmettelen ja kiukuttelen, vähältä pitää, etten minä sadattele: vielä orpanuksen, täyden lihallisen orpanuksenkin, ja semmoisen miehen lisäksi kuin Karjamaan Eenokin, pitää vaan nousta kintuillensa, ei auta talo eikä periveren paino takapuolessa ja muussa ruumiissa, vaan letattava on, kevitettävä ensin sitä paikkaa pakaroissa, joka on miehellä istumista varten, ja kun se on tuuman verran, kaksi tuumaa hilattu ilman väkeen irti sohvasta, niin samaan menoon on mies jo pystyssäkin köykäisesti kuin vieterin lykkäämänä, ja mitäs silloin on Eenokinkaan pystynä miehenä muuta kuin koitettava noikkaamisen taitoa, kun Langholma on edessä, noikattava senverran kuin osaa, kun kerran on pystyssä ja konteillansa!
Olisi Langholma kapteeni ja hamina-asioilla, niin kuinkas kävisi konsulien, lihavienkaan konsulien: minä pelkään, että riikinkonsulikin tulisi höyliksi tuolillaan ja niskan paikalta, kun Langholma kävelisi konttooriin: eivät konsulit sen istuvampia miehiä ole kuin Karjamaan Eenokki! Mikäs minuunkin menee nyt? Tiedän paremmin, mutta perhanaa, kun nykäsee! Mikäst'en minä voisi istuakin, jäädä istumaan, lykätä istualta sohvalta kättä, niinkuin lykkäisin Lahdenperälle, jos hän kävelisi käsikolehdilla salissa, mikäst'en, ja puhella vaikka Eenokille vieressä, taikka Härkäniemelle tuonne Lahdenperän ohitse muita tärkeitä sill'aikaa, kun lainaan käteni Langholmalle nyt, kun on minun vuoroni? Mikäst'en? Voisin vaikka kysästä salin poikitse Krooklalta jotain; Mikkelsson, jokos sinulla ovat kaurat korjossa! Mutta pihkanaa, teenkös sillä tapaa? En; en jumaliste, vaikka se olisi viisaampaa, ja Alastalokin huomaisi, etteivät kaikki pidä Langholmaa yhtä isosena säkkinä, kuin hän! En, en perhana teekään, vaikka piru hyppelee veressä kuin saakeli ja olisi miesmäistä olla miesmäinen! Tuommoisen Langholmankin Alastalo laahannut tänne pitämään minua peukalon kynnen alla, ja minä, nöyrä poika, minä menen kynnen alle, menen itse omin ryömin! Kuinkas nytkin hepasee poskilihoissa ja herasee silmän vierustaa? Vaikka minä kivenpulttia olisin perselihoihini killuttanut, niin pystyssä minä nyt seison: pyrstöhäntä keikkuu, kun Pukkila on väärä isompansa edessä, ja kasvot ovat naurun voiteessa, kun Langholman armollinen on noukkinut Pukkilan Petterin anovan käden! Nylkisin minä oman itseni, jos vierasta katselisin: olisiko vielä nuoltava suurempansa kättä! Lahdenperäkin korvan vieressä röhisee ja ryhii, rykäsee kurkkuansa kirkkaaksi ollaksensa vuorollensa valmis: onkos se laitaa, ja onkos se kristillistä, että saman papin kastama ja saman kepun vedestä kastettu mies vuovaa tarita kätensä toiselle vasta, kun hän on kolannut sisuvärkkinsä ja avannut räkäpellit kurkkunsa korsteenissa? On se jumalaton asia, että miehellä lyövät kintut konsteja toisen miehen edessä, joka ei hänkään seiso muuta kuin omilla kintuillansa! Onkos leiviskän paino toista lajia leiviskää Langholman kropassa, että meidän pitää muitten olla köykäisiä silloin, kun hän on raskas? Ja mistä puntarista se sifra luetaan, joka sanoo, että minun silmäni eivät saa kestää silloin kun Langholman silmä painaa ja katsoo? Sen minä tiedän nyt, että jos Langholma kirjoittaa nimensä Alastalon parkkikirjaan, niinkuin hän vissisti kirjoittaa, niin minä kirjoitan kiiruusti perässä, kirjoitan lennossa nimeni lenkinpuhditkin, vaikka sisu kuohuisi veressä kuin vesi kattilan kannen alla ja ajatukset pääkuoren sisäpuolella rahisisivat harjaksen kärkinä! Senkin nielisin, sen nielisin, sillä ei sitä kukaan muu tiedä kuin minä, minä itse, mutta kun muutkin, muut lampaat asettuvat lampaiksi, muuttuvat lapelampaiksi, kun Langholma astelee joukossa, kävelevät laumana jälestä, kun Langholma astelee pässinä edellä, niin se minua kaivelee, kaivelee saastaisesti, se syö, syö elävältä minua: kukas sinulle on sarviparin antanut kannettavaksi, jonka jokainen huomaa pässin sarvipariksi eikä oinaan? Sitä minä en anna itselleni anteeksi, että muut ovat nöyrät sinun edessäsi, minä itsekin fölissä, että sinä olet priimas karsinassa, kun on villaa nahassa muillakin! Missä Mooseksen kirjassa se on sanottu, että minäkin olen lammas lammasten joukossa silloin, kun Langholman Efram on parvessa pässi, ja että juuri Langholman sorkan jäljissä on joka varpaan pitäjässä napsuteltava, kun on pässin hajua sentään muittenkin saparoissa! Minä, jumaliste, paiskaan kättä tässä, ja olen laupias kuonoltani, lammas hurskaalta kuonoltani, mutta ajatus, ajatus lykkää sarvea, sarvenväkää, kiertää kiemuraa kuin sarviparia otsaluun alla, ja tonkaisisi, tonkaisisi pässinä, kun vuovaisisi, tonkaisisi niin että luut rapisisivat Langholman kräkeissä ja salissa kuultaisiin rytinästä, kellä myöskin ovat sarvet! Tonkaisisin! tonkaisisin sarvenjuurien halusta, mutta minä en usko kinttuihini; kintut kekkaavat, muut perhanatkin tietävät, Langholmakin tietää, että minun kinttuni kekkaisivat pettäisivät, jos minä yrittäisinkin, koko sali tietää, kaikki salissa tietävät, Alastalokin, Mattssonin kelmi hän sen juuri tietääkin, että Pukkilan Petter on faaria vain sarvien haralta, sarvien kalistamiselta ja varpaan pakkaamiselta, mutta että kintut, kintut, kintut ovat kleinit ja että oinaskin, Härkäniemikin minulle opettaa sarvirysyssä kuinka valssia astellaan takaperittäin! Aijai sentään, kun on pistettävä itsensä omaan taskuunsa ja oltava naaman pintapuolelta hurskas, vaikka piru mellastaa turkasena joka kynnen alla kymmenessä sormenpäässä ja sata saatanaa kihisee yhden ainoan vaivaisen kielen liuskan kärjessä! Enkelikin parkuisi itseänsä minun nahoissani ja tuntisi itsensä karvaiseksi valkoisen enkelipaitansa alla, jos hänellä potkisi ruumiissansa semmoinen sorkkapiru kuin minulla, ja hänen olisi veisattava taivaan veisuja nokastansa, vaikka katku ja tulikivi höyryy lieskana hampaissa! Onkos minulla niska sitä varten, että sitä on taitettava, ja olenkos minä Pukkila sitä varten, että minä lierun muitten edessä? Luokkaa minä olen taivuttanut haapapuusta, ja se taipuu, taipuu lastun ripasematta, kun se on haudottu, mutta voi vietävää, kuinka se potkasee vastaan ennenkuin se on luokka ja luokan tämmissä: oman niskani kanssa minulla on kovempi prässi kuitenkin, kun luonto ja äkä pitää sitä suorana, mutta taito ja ymmärryksen tieto sanoo, että sitä on taivutettava. Onkos Langholman käsi tällä haavaa koparan väkenä minun knuppini takapuolta painamassa ja pehmittämässä niinkuin muinen äitimuorin luinen kämmenantura lukusijoilla ennenkuin Petterin niskatappi oli sula ja ihmismäinen ja nykäsi niksinsä pastorin edessä! Isäntä minäkin olen ja kapteeni lisäksi, Pukkilan isäntä, Pukkilan-Pukkilan, ja Uskon kapteeni, Pukkilan Uskon, kukas sen on sanonut, että saranat minun niskassani ovat noselammassa voiteessa kuin Langholman, ison Langholman, Langholman isosen, olkoon vaikka isosempikin vielä! Voi Esaun karvat ja Jaakopin herneruoka, minä en ole mies enkä mikään, vaan riepu ja peukalon alle minä ryömin: kaunista, etten ole nelinkontin edessä kun Langholman mahtava lainaa kätensä Pukkilalle, kätensä viisi sormea Pukkilalle, Pukkilan pikkaselle! Olemmekos me saman pitäjän isäntiäkään ja saman pitäjän manttaalikirjoissa? Neljänkös kyynärän hauta sinulle mitataan kirkkomaalla ja minulle kolmen, kun olemme kylmiä ja kroppia? Voi viluinen viha, että ihmisen on lonsotettava itse omaa niskaansa, vaikk'ei kukaan piru ole peukalollaan niskaa painamassa! Se on perisynti ihmisen luissa, että ne eivät kestä riitinkeissään, vaan selkä notkistelee ja lieruu nyöriänsä, vaikka veri potkasee putkissansa kuin olisi piru purtilon sisäpuolella! Esaun karvat ja Jaakopin herneruoka, sanon uuden ja väkevämmän kerran! Vaikka esikoisuus menisi ja käsivarren ihokarvat paljastavat paksun kaljunsa paidan hihan suusta, niin lusikka on kurotettava vatiin ja ahneen lipottava himoruokaa vatsaansa: niskasuoneni minunkin on pehmitettävä ja nieltävä sisuni harjaskarvat, livattava häntää piskin haju kuonossa Langholman edessä niinkuin olisin minäkin kesy koira nöyrien joukossa ja pussikkapassissa odottamassa, koska armolliselta varisee lihanpalanen kiitollisesti nuolasevaan kitaan! Voi minua ja järkeäni, Bileamia ja Bileamin aasia: järkeni näkee kuin lasin lävitse, mutta Bileam minun lihassani pitelee kuolattimia kuin pihtiä ja järjen on aasina käveltävä päin paljasta kärjen tutkainta! Nyt se tapahtui ja minä noikkasin, eikä tikun riistekään irjennyt niskassani! Ääh, minun niskani, minun voideltu kaulatappini, se on jukoliste kapine, vietraava värkki, josta passaisi rengin ja muiden ministerien maksaa silkkaa kultataalaria, sillä on järkeä omasta takaa, ja kun knuppi reistaa, niin niska myötää, ja puhuri keisarin parrastakaan ei häälytä hiuksen karvaakaan kumaran kaljuilla! Kukas sen on sanonut, että pitää mennä likosateeseen silloin kun räystäänkin suojissa voi pysyä, ja kuka käskee kukon orrella yrittämään kiekaisua silloin kun laen lauta kolisee päähän, jos harjaa nostaa! Minä pidän korvat visusti tuluupin karvoissa kauluksen sisäpuolilla silloin kun pakastaa, ja minä lykkään käteni nopiasti housun taskuun, ennenkuin se kerkiää nyrkkiin, silloin kun nyrkin näyttäminen housuntaskun ulkopuolella on vaarallista! Ei vikuroiminen passaa ihmisissä, minä nostan päänikin penkistä isämeidästä samalla havauksella kuin pappikin sanoo amenensa saarnastuolista seurakunnalle, ja mitästä minä olisin pakana silloinkaan, kun on pään kaljupuolta näytettävä Langholmalle? Liukkaasti se kävi, ei maksanut kopekan pyöreätä koko konstin teko, ja nyt on hyvässä sovussa ja myötäkarvaa itsensä kanssa niinhyvin kuin muittenkin kanssa salissa! Ei pippuri nieltynä enää suussa karvastele, vaikka se on puikea kielen päällä! Minä olen peipponen sittenkin livauttamaan niin noikauksen kuin keikauksenkin, niin pyrstöllä kuin nokalla! Pukkilan Petter on Pukkilan Petter noikkaamisen jälkeenkin, ja minä olen tassukoillani vielä! En minä ole nähnyt pajun vitsankaan kauemmaksi aikaa vääräksi jäävän, kuin sen ajan, jonka tuulen poika on harjaksia viilaamassa: kun on ilma ohitse, niin potkaistaan pehko pystyyn taas ja ollaan suoria, ikäänkuin ei tuulen häntäkään ikinä olisi niskan ylitse kulkenut! Enkä minä huonompi ole pajua: niskani minulla on jäljellä, vaikka se on noikannut, ja Pukkilan pintele Pukkilan pentele, vaikka hän on pokannut! Noikkikoot nyt vuorostansa muut länsisivulla, noikkikoot ja notkukoot hartiaväellä ja polven taipumalta niinkuin olisivat urkutramppareiksi tilatut Alastalon saliin: hyvää se tekee kropan, kun ihmisellä on motsuunia, ja niskakin ruostuu, jollei sitä joskus keikuttele! Lahdenperäkin on jo taas takapahkojensa varassa sohvan nahalla ja istuu puhisee taksvärkin jälkeen ikäänkuin olisi tynnyrin säkin selästänsä heittänyt, ja Härkäniemi heiluu tekomiehenä parastaikaa sohvan nurkan edessä eksaamissa, ruumiin neliskantin rehellinen istumapää höylinä ja höyhenenä ja saman neliskantin viekkaampi järkipää lammaslaupiaana ja Jaakopin hurskaana: rehti mies taululta ainakin ja silmämunatkin lurautettu ystävällisiksi nurkiltansa, piippu pyyhitty sopivasti leukapielestä käteen tervehtimisen ajaksi ja otsakulma asetettu siivoksi, ajatuksetkin kuin sunnuntaipäivää varten jakaukselle kammatut.
Mene tiedä, vaikka Härkäniemi sittenkin olisi miesmäisin mies Langholman ohella joukossa, sopusa ja myötäharainen mies kyllä, mutta mies omissa housuissansa ja omilla anturoillansa, mies, joka kävelee mukana, mutta jolla mukana kävellessäkin on oma knuppi hartioitten yläpuolella. Jollei minun silmäni tälläkään haavaa erehdy, niin Langholmankin käsi viivähtää Härkäniemen kädessä sen eineen kauemmin, jonka aikana kämmenpohjasta kerkiää kämmenpohjaan tieto, että me kaksi tervehdimme miehinä toisiamme! Jos pitäjässä joku olisi mies pistämään sarviparin ristiin Langholman sarviparia vastaan, niin Härkäniemi olisi kukaties se mies sekä otsaluun muhkulta että niskan tanalta ja kinttujen pitävyydeltä, mutta hän on paska sarvekkaaksi mieheksi siitä, että hän on laupias järjeltänsä ja lammas, eikä tämmää sarvenluuta sarvenluuhun muulloin kuin silloin kun tarvitaan ja toinen tyhmyyttänsä painaa häntä perse edellä kävelemään. Tahtoisin minä välistä, tahtoisin nytkin, eritoten nytkin, soisin sydämeni niruksista, että nuo kaksi rytisisivät sarvista yhteen, Härkäniemen härkäjuhta ja Langholman selkävä sonni, vääntäisivät väkipolskaa, kumpi on parooni kahdesta, se, jolla on reistausta sarviharan nostossa ja riitingin juoni selän lautasissa, vai se, jolla on ryhänvaraa niskassa ja jämänkuhmua sorkkaparien polvisaranoissa! Tahtoisin ja soisin, mutta minkäs ihminen tekee pelkillä tyhjillä ajatuksen kynsillänsä ja jaksaa paljaalla mielen halulla, taittuva kuin ruohon kärki, kun kumpikin on omien sarviensa herra, ja kummallakin on sarviensa takana oma sonniotsainen pääknuppinsa, jonka luun peitossa ei syhy minun syhyni, vaan heidän omien ajatustensa saivarat! Ei härkä niskansa väkevääkään ryhää käytä kuin vakoa astuessaan ja savea kääntäessään pellon saralla, eikä uljaskaan sonni sarvea kalistele sitä elukkaa vastaan, joka on nöyrä tarhalla ja katselee nurkasta silloin kun väkiryntäinen tepastelee karjassa ja astuu tiineiksi tiinittävät! Langholma on siemenen mies, siemenvakan kantaja pellolla ja Härkäniemi saven uuras, vaon puskija kylväjän kantapäillä, eivätkä ne kaksi otsakkain käänny samalla saralla, kylväjä ja kyntäjä, vaan siemenen viskaaja astuu juhlallisena edellä ja viljelee laviata kättä ja vaon vääntäjä seuraa vakaana jäljestä ja siirtää sitkasta polvea. En minä ole mies murentamaan kiveä kourassani, enkä ottamaan tuulta hännästä ja kääntämään tikkuvastaista keulan edestä löysämyötäiseksi ahterin taakse; enkä minä nosta Härkänientäkään takajaloilleen Langholmaa vastaan ja silota harjasta sian selässä kuin häntäviistoon! Langholma on totinen mies saapasparilta, kun on astuttava edeltä ja Härkäniemi urhoollinen tallukoilta, kun on seurattava jälestä, ja kun ne kaksi ovat menovedossa ja nenä samaan ilmankuriin, niin silloin painetaan eteenpäin, vaikka rapa räiskyisi tien kurassa ja kivet kuhmisivat anturan alla: mikäs silloin auttaa muittenkaan laumassa muu, kun potkaista perässä ja loikkia, minkä kintun venyvää kullakin on? Nenä minulla painuu naamassa huuliparran varjoon, ja sylki kielenpinnalla muuttuu sammaleeksi suussa, kun minä katselen paria ja ajattelen, että minun, Pukkilan Petterin, joka olin klipo pikkaisena ja soukka poikaisena, pitäisi nyt pitää puoliani suun tämmissä ja piuvata tänäpänä selkävoimalla vastaan noitakin kahta, joista toisella kaiketi oli huulien fasuunassa järjen lukko jo silloin kuin tuttikin ja toisella selän lauta sellainen, kuin itsekin muistan rippikoulusta. Mitäs tuntenee kangaspakka verkansa loimissa, kun keritään auki kraatarin pöydälle ja kraatarilla on kädessä kyynärpuu ja toisessa saksien suukava pari: kraatarin pöytä on tämä sali, kraatari itse on Alastalo, kyynärpuu koholla on Langholman mittaava silmä ja sana, ja saksipari irvellä on valmis Härkäniemi: itse me olemme pöydälle levitettyä sarkaa ja saran verka purraan siitä, mihin kyynärpuu torkottaa ja kraatarin peukalo ohjaa liuskivan kidan!
Kelpaa kunnioittaa toisiansa Langholman ja Härkäniemen ja paiskata kättä kuin olisi isonpitäjän kirkkotapuli kävellyt kappelin kirkkotapulia tervehtämään: yhtä poikaa he ovat tässä salissa nyt ja lahnakaloja Alastalon nuotassa, kun muut saavat kiiskisinä uida jälestä! Ai perhana piikkejä kiiskisenkin selässä kuitenkin, kuinka ne harittavat pystyssä: olkaa lahnoja ja leiviskän kaloja, pikkainen krääkäsee sittenkin, kun likikkäin tullaan ja eikös raapi vielä suomuksissanne kiiskisenkin piikki, ennenkuin padassa ollaan ja protistaan! Ja mikäs pikkainen minä sittenkään olen, vaikka sanon prätistänkin sanan niskaan paremman sanan: manttaalin isäntä ja prikin kapteeni ja Petter Pihlman päälle kaupan: semmoinen kala kun rupeaa kiiskiseksi, niin sen potkauksen tuntee! Kävele sinä riviä Langholma, kävele salia runtaan vaikka kahteen varviin ja katsele, ovatko hiukset kauniilla jakauksella pitäjässä, kun nöyremmät näyttävät päänsä karvapuolta kaljupaikkoineen pystymmän syynättäviksi; istu sinä, Härkäniemi, koska taas olet istumassa, istu sohvan kulmapäässä vaikka kahden selkäpielen leveydellä ja päästele savun köyttä poskista paksumpaakin kuin oman pääsi järki, livuta sinä, Alastalo, livuta liukasta kahdentoista leiviskän kroppaa, vedä solmuun vaikka säkki liivin kohopaikan kohdalta ja ole väärässä vasemmalle silloin kun hyllyt höylinä oikealle, minä olen sittenkin Pukkila, Pukkilan Petter, ja tämä kiiskinen repii verkossa teillä tänäpänä vielä, ennenkuin kolmenkaan karvasen käsiparin yhteinen voima on nostanut saaliin sätkivän, särjen kuin säynäänkin, meren velluvista teljun tikuille ruuhen partaan sisäpuolella! Minä olen minä ja kiusa kiusa, ja jos Pukkilalla on parta paikallansa, niin vielä saa tänäpänä, ennenkuin puumerkeissä ollaan ja parkin kirjat krympätään, Alastalo hikoilla syntiä ruumiistansa yhden reikävälin kiristämisen verran suolivyössänsä, Härkäniemi kirota, ettei ole naimisiinkin mennyt mieluummin kuin lykännyt itsensä saunaan tässä salissa, ja Langholma ajatella, sopiiko virsikirjan kansisankojen sisäpuolelle ärriäkin ja saako langholmalainen leuka täristä pirulle selvää hurskasta suomen kieltäkin! Minä olen Pukkila minä, maksan puolestani joka paikassa, ja kopekalleen saa rätinkinsä jokainen, joka minun kanssani rätinkille rupeaa!
Pukkila oli totisesti sekä poikaa että pässiä taaskin, vähän nenälle näpättyä poikaa ja vähän sarviin täräytettyä pässiä kyllä, mutta poika pystyssä kuin ohdakkeen ota ja pässi päkässä kuin neljän haran varppi: ei Pukkilaa penkin syrjältä lykätä ja permannon lankuille pudoteta, kun hän on penkille istunut! Tervehtikööt tervehtimisensä ja klähmikööt käpälineen, mutta faarin he minusta saavat! Ei olisi juljennut, ei vietävä vie olisikaan juljennut katsoa, omin jumalan luomin silmin katsella, kuinka prosessi, prosessin meno kulki, kuinka isonen astelee, kun hän on iso kukko joukossa ja pienet ovat varpaillaan, kun he ovat kukonpoikia kukon rinnalla, ei jumaliste olisi juljennutkaan, mutta kun piti katsoa, piti perhana, että näki! Voi taattia minunkin purstossani, jollei siinäkin olisi nostoa, ja hetaletta minunkin kukonharjassani, jollei siinäkin olisi heittoa, jos fyörättäisiin salissa kuin kuningasta riikissä ja Sonni-Samulia navetan keskikongilla! Minnekäs muuhun kuin peräpilttuuseen pitäjänkään Samuli ja mistäs muualta sopii Efram Eframssoninkaan kuljettaa Langholmasta silmän mahtavaa ympärilleen ja piipun kaarevaa seurakunnassa kuin keinutuolin kenolta Alastalon salissa? Sinne käsin vain, keinutuolia kohden vain: kurssi kaijille, kun on sataman suu länsätty ja köydet lossissa, isofaarari haminavesissä ja kuuton keikkuvat rannan puolilla; keskeltä salia verkakseltaan ja varmakseltaan: mistäs isosen ura muualta kulkee kuin keskeltä juopaa ja koskas isonen astia joutua tekee, kun kaijin kylkeen laskee; askel askeleelta ja juhlallisesti: kun kulkee salissa Efram Eframsson, ja kun on julkipaikka salissa ja julkipaikalle käsketään, niin julkinen mies kävelee julkisesti paikalleen ja istuu keinutuolille Langholmana! Voi Lissabonin maantäristys ja minun oma leukapartani, kun pitää katsella ja pysyä nahoissansa! Minussa vietraa kumpaakin polventaivetta ja hyppelee nakumanni kymmenen syntisen hyppysen nenässä, kun tepastelee toinen edessäni keskilaattialla majuurina ja Absalomina silloin, kun minä penkillä saan istua nurkassa laupiaana ja niistää nenääni kristiveljenä ja vanhurskaana! Sen minä vielä nielisin ja antaisin anteeksi, että Langholma on vaatteissansa, niinkuin räätäli ne on hänelle leikannut ja Jumala mitannut luut, mutta tarvitseekos miehen siltä istua keinutuolin käsikaiteitten sisäpuolelle sellaisella selän kyynärällä ja sillä ahterin fasuunalla, ikäänkuin Langholman Eframin takamanttaali olisi mikä saarnan selkä pielipuilla ja amenen leveä laudan lavitsalla? Se on synti, minä tunnustan, että se on synti, kun ihminen napisee, enkä minä pidä ihmisistä, jotka narisevat ja narisevat sisuksissaan, niinkuin voitelematon sarana, mutta synnin tikkua on minussakin, minun Aatamissani, pientä synnin tikkua minunkin pienessä Aatamissani, ja eivätkös ne kaikki penteleet ole pystyssä syyttömän syhymättömässä niskassa, kun näkee nuunan keinutuolissa niinkuin Vanhatestamentti nahkakansissa, ja leukapään nuunan alakantissa niinkuin Paavalin epistolat yhtenä järkäleenä Uudessa, ja tietää kapinallisessa mielessään, että koko huoneentaulu hartioitten yläpuolella ei kuitenkaan ole muuta kuin Langholman Eframin naama, luuta, lihaa ja parran karvoja niinkuin minunkin! Ei ole hauskaa mitalla, kun jää tuumaa vaille toisen mitasta, vaikka kangottaisi kaulasuonia kuinka hemmetisti, eikä maistu herneelle enempää kuin makusopallekaan, kun on itse vajasäkki mieheksi toisen ja tynnyrin säkin rinnalla, ja saa jauhaa kurnuttaa omaa sisuansa siivosti nurkassa silloin, kun toinen on pamppuna ja patruunana keskilaattioilla ja vaakapunnuksena miesten katseltavana!
Se nyt vielä puuttuu, vaikka kauankos sekään enää puuttuu, kun Alastalo on rihmoilla ja rihmat juoksevilla Alastalon käsissä, iso vieras kuljetettu laillisesti julkisessa salissa ja Langholma kunnialla istutettu keinutuolin leijaan, kauankos kestää, sanon, ennenkuin krapisee tupakamarin ovessa? Tiedän minä, kuinka langat kulkevat täältä tupaan ja tuvasta saliin, Eevastiina on korva ovella ja käsi rivalla ja kun soutaa keinutuolin kampa salissa ensi hetkauksen ja laattian notku laulaa, että nyt on sampi katiskassa ja lahnat kuuliaisina ympärillä, Langholma salin napana ja seurakunta seinämillä, niin minä panen pantiksi sieluni autuuden ja tuuman mitan mustasta parrastani päällekaupan, jollei samassa sivanuussa lennä saranoillaan selkoselälleen etukamarin kolmepeilinen ovi ja ovensuussa helävöi postipielestä postipieleen posliinin välkkyvää ja kahvikupin kilkkavaa niin avaralti kuin Alastalon pitoprikalla on kupintilaa ja reunan kaarta, ja Alastalon Siviällä taitoa ja käsivarren sulavaa sorjin ohjata ja huolin holhoa salin puolelle sylin kuorma herkuin lemuavaa, hilkkein hälyvää! Kohta krapahtaa, minä tiedän sen, krapahtaa ovessa, ja Siviä on salissa ja emäntä jäljissä sämpyläkori kukullansa käsivarsilla, ja minnes kulkee prosessi, kun on niiattu, polvi naksannut Siviällä ja palmikon paksu heittänyt heilauksensa selässä, helma kruusannut emännällä ja solmu kallistellut nivuksilla, Alastalon Eevastiinan silkkisolmun pitsit pitokammatulla päälaella, minnes kulkee, kysyn, prosessi ja kahvitaatin saatto? Kuin nyörin rihmaa myöten ovensuusta keinutuolia kohden, minä tiedän sen niinkuin näkisin jo, tytär nuorena edeltä, silmäin tuore helkkimässä helkkivän tarittavan yllä, äiti muorina jälestä toimen tieto silmäin sirkussa ja kypsää kädessä talon hyvää emännän kantamilta, Langholman eteen tietysti suoraan tytär ja äiti, Langholmaa kohden saattona salissa juhlavin kuormin varava emäntä ja vireä tytär kokollansa kummallakin talon tarittavaa kukkuran täysi, kunniavierasta kohden laattian lavealla tytär edellä, emäntä jälestä, ikäänkuin olisi salissa Alastalon salin mittaa ja matonkudetta laattialla kankurin virsta vain sitä varten, että olisi julkivaa julkisen istua keinutuolissa keskellä salia ja matonalaa mahtavan edessä, kun saattaa talo arvoin ja annoin parastansa parhaalle! Minä tunnen Alastalon Eevastiinan: ei tarvitse Langholman Alastalossa ajatella mielessänsä, ettei Alastalossakin tiedetä ja muutkin ymmärrä pitäjässä tapoja ja säätyjä kuin Langholman Helena, tuvassa jo on Siviälle manattu, annettu opetukset korvaan ja neuvot mieleen, hoettu prikkaa pata-arkulta käsivarrelle nostettaessa, pidetty puheenkertaa koko matka tuvassa ja tupakamarissa ja vielä etukamarin puolella, husattu ja neuvottu selän takana ja vieressä, varotettu vielä oven takana salin ovea raotettaessa: Langholmalle, muista se, Langholman isännälle ensimmäiseksi, suoraan oven suusta vinomattoa pitkin kulmittain salin peräpuolelle Langholman eteen keinutuolilla, hoida prikka, ettei helku, kävele taiten, ettet vilku. Langholman setä huomaa ja ymmärtää ja Langholman sedän eteen mennään arvollisesti, niiaa vasta ja nosta silmä silloin kun ollaan keskilaattialla, kniksaa vasta ja nosta silmä siveästi, kun keskilaattialla olet kulkenut kulmamattojen risteyksen ohitse, niin olet Langholman edessä, kun tervehdät ja tarjotinkin kumartaa käsivarsillasi säädykkäästi vieraalle samalla kertaa kuin sinäkin! Minä tiedän, minä tiedän meidän Maijastiinasta ja arvaan Eevastiinasta: on Eevastiinan sydämellä tämä päivä, Eevastiinan ylpeällä nopealla emännän sydämellä raskaana tämä tärkeä päivä, juostu on Alastalossa, huiskittu jo mennä viikko, sahdit käytetty, taikinat kypsätty, hangattu salissa ja leivottu tuvassa, hakattu matot ja kryydätty kakut, emäntä hoikannut ja tytär kerjennyt, hoppua vielä maanantaina, lentoa tiistaina, kiiruutta keskiviikko ja mitäs tänäpänä? ihme, ettei kriipase ihmisellä hiuksen rohdin valkeata ja otsan kuori lennä palasina päästä, kun on kerkiämistä kymmenellä kantilla ja muistamista muualla vielä! tuoksinaa tuvassa ja kuhinaa takan edessä, morttelit helisemässä ja petkelit paukkumassa, ryydit sihdattavat ja klimpit vatkattavat, loodat uuniin ja salaatit karotteihin, vieraat ja vahtaamiset, kahvit ja tarjoomiset, räätit ja kypsäämiset, pöydät ja ateriat, juoksut ja jahtaamiset, onkos ihmisellä enempää kuin yksi silmäpari otsan alla ja yksi ainoa jalkapari hameen peitossa, yksi pääknuppi ajattelemiseen ja viisi vaivaista sormenhyppystä toimittamiseen kummassakin kädessä? herra jesta, jokos prikka on valmis, vieraat odottavat ja Langholmakin jo salissa! Siviä, Siviä, lusikat unohtuneet! hae klahvista, juokse tupakamariin, hopealusikat silkkitoosasta ylimmältä hyllyltä, franskan tuliaiset, minunkos kaikki pitää muistaman, vaikka sinulla silmät ovat päässä kahtakymmentä vuotta nuoremmat kuin minun! ota tuoli, että yletyt ja nosta samalla juoksulla ruokalusikatkin ja kauha tupakamarin pöydälle valmiiksi, pää halkeaa ihmisellä, kun kaikki pitää kerjetä ja kaikki huomata, onkos tuokin laitaa, kun vehnäskorissa rinkilät ovat limissä sämpyläin päällä, ikäänkuin ei vieraan olisi lupa Alastalossa ottaa molempia lajeja korista, noin: rinkilät keskelle koreana kukkurana, sämpylät tapulissa ympärillä kauniina kranssina, noin ja noin, kaiken saa korjata omin sormin, ennenkuin kehtaa vieraille viedä, siitakkoon sentään, kun saisi kahvinkin käsistä salin puolelle, katson uuninkin ennen, joko porsas paahtuu ja loodat ovat ruskeita! joko siika on juostu kammiosta ja leikattu asetille, Sandra? siinä jo oletkin, pistä helisemään, Siviä, että lusikat tulevat lautasille ja prikka on valmis ja pääsemme saliin, Rauha, Rauha, näytätkös valkeata, että näen uuniin! kurota paremmin pärettä, että näen perälle! varjelkoon! porsas on pruuni jo! se nyt vielä, ja kahvikin kaadettu kuppeihin jäähtymään! nopeasti, nopeasti lapio tänne! tuossa ja tuossa, lado loodat pata-arkulle, riviin ja viereen, auta sinäkin, Siviä, prikka puolemmas! kaikki samaan kiiruun! tuossa juurikkalaatikko, korjaa puoleen, Sandra, tässä uunijuusto, tässä, seh, muorin haude, tuossa, soh, faarin huttu, miniän herkku, sih! orpanan räätti, suh! nopsasti, Rauha, ota vastaan! nipsasti, Sandra, selitä sormet, sihaus, ja laatikko lapiolle, suhaus, ja laatikko lapiolta, tuossa tämä, ruskea yltä ja kypsä karvalta kuin ketun pinta ja oravan paita, tässä tuo, silo hipiviltä ja sulo heravilta kuin sanan lipava Pappilan muorin kielellä ja kahvin vilava Pappilan muorin pannussa alventtina ennen joulua, kun emäntää on tulossa ja emäntää on menossa ja tuliaisnyyttiä avataan ja tuliaisjuustoa ladotaan pöydälle köyhän papin kyökissä, vip! sanoi västäräkki hännällänsä, kun päästi livan kivelle, noh! sanoi porsas kuonollansa, kun ruuhen kaasi, hipsan, Siviä, hopsan, Rauha! häntä on ketulla heilumaan ja helma flikalla leiskumaan! siitakkoon sentään ja pookenas vielä! kahvikin jäähtyy ja hamekin säärissä tiellä, ota prikka, Siviä, nosta prikka, Siviä, niin mennään! missäs minun esiliinani? hiuksetkin hujan hajan otsalla! levitä lakana loodille, Rauha: yksi, kaksi ... viisi ... kymmenen ... silmänsäkin ihminen tarvitsee! kaikki pata-arkulla! levitä lakana ylitse, etteivät jäähdy, tuppoo täkki päälle, että pysyvät kuumina, visusti syrjiltäkin, niin ovat varit pöytään! jestanes sentään, lapiokin minulla vielä kädessä ja pitäisi juosta saliin tätä päätä, missäs sinun järkesi on, Sandra, kun et auta? lennätä esiliina penkiltä ja ota lapio, porsaan minä kuitenkin suhin uunin suuhun, et sinä sitä osaa, noin, taiten etukiville, einen vasempaan, noin, vihaus oikeammalle, näin, vielä hiukan taakse, eipäs, eipäs, nyt meni liikaa, hiuksentarkasti toiselle ja kolmannelle kiviriville, jossa tiilet ovat ruskoset ja purevat porsaankin pinnan peltillä lepposesti ruskoseksi, niin että kieltä herasee, kun katsoo karotissa: Härkäniemi ymmärtää porsaan pruunin pöydässä, ja sanoo sen muillekin: noin, ja nyt luukku visusti suulle, ei liika piukkaan, ei liika löysään, sen verran pienelle raolle ja hengenvedolle, että kutii kuuman viti elävän verran paistin ruskon kyljissä ja kypsä muistaa, että ollaan uunissa vielä, eikä nukuta, vaan muhetaan ja hikitään, noin vain, taiten ja verkkaan luukku visuhiljaa kiinni: ei hätä saa hypellä hyppysissä, vaikka on hoppu hepenissä, ja lanka lykätään neulankärkeen silmän kirillä eikä joudun lennolla! noin vaan tasapainaen molemmin puolin ja hellin käsin, että huoku on uunissa sama yltä ja vieriltä ja ruskuva kihisee tasavarissa: saisiko Langholma Alastalossa kärypalasen kahvelinsa kärkeen ja jäisikö Härkäniemeltä tänäpänä aterialla sanomatta, kun hän on turvallisesti noukkinut ensimmäisen palasen lautaselta suuhunsa ja maistellut ja tunnustellut toisenkin, jäisikö kehu sanomatta: Alastalon Eevastiinan paistama porsas! nyt on luukku kiinni ja lämy sisäpuolella ja minä niistän nenäni, semmoinen kiiru, että pisu hameen alla herisee! kahvit ja kulaamiset, pidot ja paistamiset, todit ja tallaamiset: Eevastiina, kun kahvit on juotu, niin taritaan klasit! Eevastiina, kun ateria on korjattu, niin karahviinit saliin! Eevastiina siellä ja Eevastiina täällä, juoksut ja passaamiset, pöydät ja pinoomiset, asetit ja ateriat, prikat ja pikarit, taatit ja tiskit! millä paikalla ruumista minulla on nenä ja millä paikalla pyllyn pehmiä takana, kun olisi oltava kerä ja pyörivä edestä ja takaa! laivat ja lirput, parrat ja praakit, miehet ja miesväki maailman viimeistä, kun ykstromppuisen pitäisi kerjetä ja helmaväen lentää tosi liepeissä ja henki varvaspäissä silloin, kun kaksitromppuiset istuvat pohuina ja puukuvina salissa ja parroilla ei ole muuta tekemistä kuin päristä järkeä! Siviä, nyt me menemme! sinä niiaat ja minä nikkaan, sinä olet tytär ja siveä edellä, minä emäntä ja näkevä jälestä, sinulla silmät sopivasti prikalle luotuina, minulla valppaasti salissa valvovina, sinä säädykäs tarjottimen täysin, minä menokas korin kukkuroin, sinä, Siviä, Alastalon tytär, siroin tarjoten, kainoin edeten helivät käsilläsi, helkkivää silmissäsi, minä, Eevastiina, Alastalon emäntä, varavin jakaen, uljavin astellen kyllävät käsilläni, kehovaa silmissäni, niin kulkee saatto kestivänä salissa, talo kantaa kunnialla antimensa ja jokainen vieras on kunnioitettu vuoroltansa, kun tytär kehottaa ja emäntä käskee, kahvi lemuvin kupeissa ja sämpylä herkkuvin korissa! nyt lähdetään: jokos on prikka vakavasti käsivarsillasi ja hymynsuopuus lymyillä silmiesi hyvissä? ovi auki, Rauha! kahaus hameenpalteissa ja salin puolelle me! nyt ei noikuta kuin naatti parsilta, sinä sujava, minä sojava, sinä sipsas, minä säpsäs, sinä virpi, minä varsi, norja tytär ja nopsakas muori siimalta saliin, siimalta salissa Langholman eteen, niin on humaus huoneessa ja viri vieraissa, suhaus seinävierillä ja hema partapielissä, kun suoritse salissa sorea kulkee editse ja toimekas astuu keskitse kaikkien katsellessa ja talo kunnioin kantaa kukkuraparmoin ja käsivarsikantamin anninten kuormaa vieraillensa kullekin vuoroltansa ja arvoltansa, ensimmäisenä silmän suoramalta ja askelen empimättä sille, jonka isäntä arvoin on saattanut valtapaikalle salissa ja jolle emäntä vieravin suo tarjottimen täysrivit kajoomattomina kaarina eteen ja ylimmät vehnäset valittaviksi sämpyläkorin ylpeästä pinosta! -- Tiedän minä hengen Eevastiinassa, hän on minun orpanani, ja isopäivä on hänellä tämäpäivä, ja aika krapaus, kun etukamarin puolelta ovi avataan saliin ja rullat lähtevät liikkeelle, ja saa katsella Langholma ja nähdä muutkin, mihin Alastalossa pystytään ja mitä Eevastiina osaa ja emäntä ymmärtää ja vara jaksaa, kun ovat pidot kerällä ja talo kirvottaa sekä näkyvää että maistuvaa, taattia jos tahtiakin, säätyä tuomisessa ja menoa tarjoomisessa, heloa tarittimella ja kukkuraa kupeissa, pinoa pöytään ja liukasta lasiin, kyltää kyllältänsä ja kantua kantamilta: tietäkööt vieraat Alastalossa olevansa vieraina Alastalossa ja emännän Eevastiinaksi!
Pukkila nielaisi ajatuksensa tähän ja hellitti silmänsä etukamarin ovenrivasta, joka todella nyt saattoi napsahtaa auki mikä hetki hyvänsä, sillä Langholma oli auttamattomasti keinutuolilla istumassa nyt jo. Sekin kaarestus ja kämmenen nuotan vetäminen siis sentään loppui kerta salissa ja julkesi ihminen taas katsella silminensä ympärillensäkin! ajatteli Pukkila, vaikka käärmettihän sydänalassa pirutuksen kuti, isonenkin mato, kun heikkouksissaan ja paljasta pentelettänsä tuli hiukka lainatuksi silmää peliin keinutuolin keikkumilla: kehtaakin ihminen liikkua ihmisissä ja muitten joukossa naamapuolustoin, ikäänkuin olisi muutamalla ja tällä Eframilla erikseen etunimi kirjoitettu kirkonkirjoihin kaikki puustaavit isosilla! Vaikka olkoon kullakin hänen naamansa ja taululuunsa hänen oma asiansa, mutta tarvitseekos kenenkään siltä ja sitävarten luulla, että vakutuoli on salissa tyhjänä Langholman ahterin varalta? Vaikka sekin sinänsä: jonnekinhan manttaalinkin täytyy takapuolensa sovittaa, kun kerta jokaisella ihmisellä takapielusta on omasta takaa, mutta pirhanakos käskee ihmisen silti kuljettamaan itseänsä ikäänkuin olisi kunnia hänelle, että joku on Langholmaa selkänsä alapäästäkin! Menot ja sakramentit sopivat kirkossa ja tärkin kankea kauluksessa, mutta kärsiikös silmä ihmistä ja sisukunta naukumatta nenäorren kantajaa, jolla on naamassa nosto: »minä tämä olen!» ja seremonia suuläpässä: »minä olen tämä, mutta kukas sinä olet?» Kyllä minä kipenöin, ja sisu hieraa nirkoansa sydämen sieralla niinkuin sirpin terä siukuansa kovasimen kyljellä, kun joku toinen minun nähteni ja minun paikalla ollessani uskottelee maailmalle ja luulee itsekin, että nysä hänen naamassaan on eri mööpeli ja Baabelin torni kuin minun niistettäväni minun taulussani! Niin vääntää mielenvärkki vastaan kuin tikunharja haapapuun niskuksissa, kun on potkava salvettu kammitsalle ja salkosuora hikipinnassa taipuu ihmiskäden väellä luokan vääräksi! Olenkos minä isäni teolta Petter Pihlman ja Jumalan luomalta Pukkilan isäntä katsellakseni siivona vieressä ja nuollakseni valakkana suupieliäni, kun orihevosella ovat omat tekemisensä tallissa? Kyllä kysytään kriimua ja hampun sitkasta kriimun varressa, että minä pysyn pilttuussa ja seinävierillä silloin, kun toinen kenokaula tepastelee keskilankuilla ja on kreiviä roudepuilla! Voi hirnaus, kun minun tekisi mieleni päästää sierain soimaan ja peli etunappuloihin, että näkisivät, kuinka kaappa on keviä pari ilmassa ja harja korska niskassa, kun irstas nousee mittaansa ja on veto vietereissä ja tämmi polvijänteissä! Mutta pysytään visusti, vaikka kuve värisee, ja pidetään naamaa kuin Abraham Egyptissä valehdellessaan faaraolle ja sanoessaan Saaraansa sisarekseen! Vaikka se tässä on harmi vielä päälle kaupan, että turhanpäiten tuli lykänneeksi itsensä istumaan tähän Eenokin viereen, niin turhanpäiten kuin misti on mistiä ja sivuun ammuttu pummiin ammuttua: vissisti minä opetan a-sanat ennen naurishauteelle karotissa kuin saan järjentikkuakaan mahtumaan semmoiseen kalloon, joka nyt on vieressäni; ja naurishaude, kun sitä saa lusikkaansa, niin sen edes popsii suuhunsa, mutta mitäs sinä teet porolla Eenokin otsan sisäpuolella, vaikka nakuttaisit kallon puhki! Mitä saamarin asiaa minulla tänne oli olevinani: nyt istuu Härkäniemi minun sijastani sohvan päässä, vaikka olisin voinut lykätä itseni hänen paikallensa hänen piippuhyllyllä penkoessaan, istuu kuin tykyri savimaassa ja variksen vellava rojokuusen latvassa ohrapellon aidan takana; ja niin varmasti kuin Athanasius seuraa kirjassa Vähän katkismuksen kappalten jälkeen, niin varmasti kannetaan nyt prikka, kun Siviä ja Eevastiina ovat salin puolella, ensimmäisenä Langholman jälkeen Härkäniemen nokan eteen sohvan päässä! Härkäniemellä pitääkin olla selkäpuolta noin runsaasti, ei hän itse sitä ymmärrä hävetä, mutta kyllä vierestä katsellen juljettaa hänen puolestaan, että yhden miehen hartiat ottavat tilaa noin jumalattomasti salin julkisimmalla paikalla keinutuolin jälkeen: olisi hän hyvin suuttanut jättää sen paikan minulle, joka olisin täyttänyt sen kristillisesti ja ihmismäisesti ja suiviammin! Ja Härkäniemestä puhumatta, joka sentään on ollut merillä kajuutan puolella ja kapteeni, noukkii nyt Lahdenperäkin ennen minua ja minun katsellessani kupin prikalta kämmenelleen, sillä ei suinkaan Siviä sitä varten rupea prikkoineen hyppelemään sikin sokin ja edestakaisin sohvan edessä, että jokainen saisi rankinsa mukaan ja minulle tulisi kuppi järjestyksessä! Että ihmisellä onkaan laissa lupa olla niin neliskanttinen naamatällingiltä kuin Lahdenperä ja leukapieliltä semmoisessa järässä kuin Lahdenperä luulee lautamiehenä tarvitsevansa olla! Pitää ihmisen tässä vihoitella syytön sielunsa verilihalle ja synninrikkiin paljaastaan toisten ihmisten tähden, ja paistua kuin käristimellä senvuoksi, että toiset eivät muista omia luitansa ja huutia! Eikös Lahdenperälläkään nyt ollut muuta paikkaa olevinansa salissa kuin ähistä peräsohvalla minun vieressäni minun kiusanani? En minä vierilleni tässä salissa silmää lainaa, en vasemmalle enkä oikealle, kerkiän minä Lahdenperää näkemään kototuvan akkunastakin, kun naapuri on nurkkinensa silmän harmina katseltavana kahdeksan päivää viikon seitsemästä, ja kerkiän minä lukemaan ja laskemaan karvaharjakset Eenokin niskassa kirkonpenkissäkin sunnuntaisin saarnan aikanakin, sekä etuperin että takaperin, kun minun paikkani nyt kerta pitää olla toisessa ja takapenkissä Eenokin takana ja Karjamaan Eenokin ensimmäisessä ja etupenkissä minun edessäni, ja Eenokki nukkuu ja minä valvon ja pappi jamaa. Pahankurki ja Petrereesa minun käskikin istumaan tähän ja kuluttamaan takapuoltani sohvan nahalla vasemmallani Eenokki, jolta mies minun näissä housuissani ei tänä ajanlaskuna ota sanaa suusta, vaikka hännän kasvattaisi itselleen takapuoleen lierumaan, ja oikeallani Lahdenperä, jolla tänäpänä on kivi korvassa ja naurun rähä rää'ässä kaikille muille puheille paitsi niille praakeille, jotka vilkuttavat Labanille ja hotosäkille Vaarnientä ja metsänkauppaa! Istu kliisterissä, kun olet kliisteriin istunut ja kadu ajankuluksi vaikka niitä syntejä, jotka ovat unohtuneet tekemättä elämässäsi! Kun ihminen on tällännyt itsensä nutiksi kuin sarveton pässi, niin sopii olla hurskas ja näytellä laupiasta! Istu nyt ja odota kahvia, kun toiset ovat saaneet ensin, katsele Langholmaa, niinkuin Vähänen katselee isosta keinutuolissa, kuuntele suu ummeltuna Alastaloa sätisemässä salin seitsemällä seinävierellä niinkuin oma kielesi olisi velan panttina kruunun sigillissä, tirkistä Härkäniemeen, ikäänkuin olisit sinä salakkana kurkistelemassa sampea sohvan päässä; ole olevinasi kuin sokeripalaa suussasi imeskelisit, kun korva kuuntelee ja sisu kyömii, muut justeeraavat ja sinä puret huulipartaa, miehet laittavat parkkia ja sinä jupiset amenta evankeliumiin! -- Kaikessa sitä ollaan, sanoi piru pehtoorina, kun lohdutti leskeä ja joutui emännän kanssa vihille! Mutta eikös minulla vielä sentään ole Pukkilan housut yllä ja Pukkilan parta leuassa?
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten
