Alastalon salissa 10/23

Kymmenes luku.

Pukkila ja Alastulo kilpasilla.

Ei Pukkila, se on tunnustettava, ollut tähän asti liiaksi viljellyt suutansa salissa. Visusti hän oli pysynyt, niinkuin kotoa lähtiessä jo oli päättänytkin ja niinkuin hän vielä matkalla oli itsensä vahvistukseksi Evaldiakin paatissa, sluupissa manannut, niin visusti muutamia pyräyksiä lukuunottamatta, että Alastalonkin silmät keinutuolilla jo olivat aina useammin ja arvelevammin alkaneet salasyrjiltään karsastella peräsohvalle Lahdenperän ja Eenokin välimaille ja ihmetellä, mitäs merkkejä tämä ilmassa on, kun Pihlman istuu kuin piimä pytyssä kannen alla eikä pirun pihaustakaan ala kuulua Petterin papupadan porisemilta! Tietysti sen luki poskipielten pieniltä nykähtelyiltä ja arvasi silmäin myrkyllisiltä vilhauksilta, että minävaivaista ei ainakaan lukea jupistu Pukkilan hampaissa ja että, jos mikä potkaisi vanteita piukalle mielen astiassa Pukkilan liivien sisäpuolella, niin hurskauden laupiutta ei humalankäynti ainakaan ollut sen astian maltaissa!

Kysyy turvallisenkin miehen luontoa pysyä nahoissansa, kun harmittaa joskus, harmittaa saakelisti sisuksissa joskus, eikä älliltänsä saa hiiskaista pukaistua sanaa, kun on päättänyt ajattelemattomasti, että nyt ei puhuta, ei puhuta vaikka halkeaisi! Ihmekös sitte, jos Pukkilassa, Pukkilan Pihlmannissa kipenöitsi tällä haavaa, kipenöitsi niin, että saumapaikat ritisivät, sillä häkää oli totisesti hänellä nyt pellien palkeissa niin pakkaamalta, että muurin kaakelikivikin, saati miehen luinen kylkikehä olisi siinä rutistuksessa huokailla natissut. Sen vielä olisi kärsinyt, niellyt ja kärsinyt, niellyt ruotona ja kärsinyt kiiskisenä kurkussansa, että Alastalo, Alastalon Mattsson, Herman juuri, olisi saanut puhella parkista, puhella parkistansa, pahus, puhella vatsansa täyteen parkin pahuksestansa, koska mieli tekee ja hänen vatsansa muutoinkin puhisee, mutta, jumaliste, mitä tarvitsi siihen asiaan sekottaa Uskon pukspröötti, mitä tarvitsi, kysyn, sillä minun puutani minun puksprööttini on, minun omaa puutani, Vaarniemen metsän, meidän Vaarniemen puuta joka tuumaltaan, vaikka olisikin liika pitkä, jalan liika pitkä, niinkuin tosikin on! Harmitti niin, että syljetti! Korjaisi ennemmin oman liiviriitinkinsä röhisevää runtaa, kuin kynnen piirtoa minun prikini, minun Uskoni, minun kaks'mastoisen silmäteräni etustäävin kaaressa, joka on kuin ihmisen mieli ja laivan henki ja valssin silahdus tyttölapsen lentävän anturan alla! Ja tuommoisen semmoisia puheita kuunnellaan korvat pystyssä ja järki Ruotsin reisulla, niinkuin kappelilainen isonpitäjän rovastin saarnaa!

Langholmakin, vaikka on perinyt isot korvansa vielä mahtavammalta isältään, lainaa samat perintömanttaalinsa lehtien ahmimilta ladoiksi ja sulloma-aumoiksi, kun Herman, olkoonkin Alastalon Mattsson, puhelee heinänrehua saliin, minkä suun luukulta mahtuu; ja Härkäniemi sitte, ymmärtää sen, missäs härkä häränturpaansa peuhisi, ellei kahisevissa, olkoonpa kahina vaikka pelkkää oljenpahnojen kahinaa! Kolme mastoa, Eenokki tonkimassa etummaisen juurella! »Eenokki etumaston tykyrinä!» juuri sillä lailla Alastalo sanoi: vieläkin kruuvasi korvissa! Missäs minä ennen olen nähnyt Eenokin telineillä? Missäs miehen pönkimässä? Missä hemmetissä? Sanoisinkos sittenkin jotain? Kysyisin piruuttani vain! Pienen myrkyn päästäisin, koiruohon tipan Alastalon korvaan? Näinkös sanoisin esimerkiksi, alkaisin laupiaasti: Sikapihattoakos Alastalossa nyt rakentamaan ruvetaan, kun Eenokki rakennusmestariksi tarvitaan: sikapihaton kehällä minä joskus olen nähnyt hänen liikkuvan, mutta koskas varvitelineillä ja keulamaston hissaamisissa...?

Tällä paikalla ajatustansa puri Pukkila kuitenkin yht'äkkiä mielensä poikki, vähältäpä oli, ettei läjäyttänyt läämäkämmentä lappeeltaan suuläpensä tukkimiksi, ja siunasi seuraavassa silmänräpäyksessä lykkyänsä, että vielä olivat huulet piukassa ja sanat hampaitten takana. Siinäpäs se oli: ilmankos olikin niin elävästi mielessä Eenokki, tuo samainen Karjamaan piippuleukainen Eenokki tuosta vierestä möyrimässä etumaston juurella! Pahankurjen Mustaklupu ja Pettrereesan raato: teihinkös vielä kerta olisi pitänyt möksähtää samana päivänä salissa! Niin lähellä oli ollut samaa menoa pyrähtää päistikkaa kuilun partailta alas, että päätä pyörrytti, kun perästäpäin ajatteli, millä täpärillä varvas jo oli liikuskellut: Pukkila vahtasi vaivihkaa kulmainsa alta ympärilleen, oliko kukaan pahus koiruuttaan kerjennyt äkkäämään ajatuksen hännän hänen silmissään, ennenkuin penikka pääsi piiloon? Mitäpäs vielä, harmin siitäkin sai nieltäväkseen ja messinginmakua kielelle: kukas nyt hänen asioitansa ja hänen kompastelemiansa mielen kynnyspuihin vahtaisi salissa, kun kaikilla itsekullakin talipölkösellä joka seinän mitalla ovat silmät pystyssä ja renkaillaan, ikäänkuin olisi merkillisiäkin tapahtunut ja kuun talikakku pudota mäiskähtänyt taivaan orsilta kierimään Alastalon salin permantolankuilla silloin kun vain parkin-sanakin oli päässyt Alastalon Hermannin paksuista poskipakaroista!

Ei sontiainen kaivele hevosenkasassa tiellä vilhiämmin kuin järki tyhmissä päissä! sadatteli Pukkila sydämessään, kun siirsi karvasta katsantoa Eenokin piipunpahkasta vierillänsä salin syrjäseinää myöten naama naamalta Krooklan Mikkelin hallavanlikaiseen pukinpartaan asti kaakelimuurin kupeella oven suussa vastapäätä häntä itseänsä peräsohvalla. Niin raasitaan ihmistä välisti kuin hampputukkua häkkiläpenkin piikeissä: Pukkilankin väänsi tällä hetkellä luontoa kuin olisi kairanterää kierretty rauskuvan puun sisuksissa! Pitäisikö suunsa kiinni koko päivän ja kostaisi, jumaliste, niin että ymmärtäisivät ja ihmettelisivät: huulten läppä sigilliin ja pönkkä suuläven eteen, niin ettei sananhiirellekään jää saumanrakoa juosta parroille, vaikka jumottaisi hampaitten juurissa mikä? Myöhäistä oli kuitenkin Pukkilan nyt enää manata luontoonsa järkeä, jos epäjärkeäkään: ei kallistettu vesiämpärikään silloin enää kyselemillä partaitansa tuki, kun täysi jo kaatamiltaan hulisee yli laitojensa, eikä honkapuukaan silloin enää tyvellänsä herrana seiso ja humistele latvaa oman tahtonsa huojumilla, kun kirves jo on kalunut juurella kolonsa rungon sydämiin ja kaatuvalla ryskii murtuvan kyljen liisto! Liika valmiiksi oli ajatus jo kyyristynyt käpälillensä Pukkilalla hyppyä varten, jotta loikattava oli, ellei tahtonut niine mielinensä lentää tupsahtaa kuonopyllyssä nokillensa maahan: liipasinkin laukee melkein itseltänsä ja sormen syhyvältä vahingolta, kun sitä on aikansa painellut!

»Rikinkös vain sinä laivaasi rakennatkin, koskei muusta puhetta ole ja tönkömiehetkin jo ovat katsotut?» sanoi hän aluksi, että jotain pääsi veräjästä ja tuli tilan ruumaa enemmällekin puhumiselle. »Rikin-rikin, sanon, rikintikut!» puheli pisteli hän sanaansa pureskellen väliin, jotta ajatuksen varsalle jäi aikaa selvitellä kintut allansa ja haistella ilmaa sieraimiinsa, ennenkuin varvas päästettiin maantannerta maistamaan ja kavio kurotti! »Amenen pappikin sanoo lailliselle paikalle saarnaansa, kun puhumiset ovat poskista lopussa, ja amenen paukutti entinenkin pappi varoiksi kohta saarnansa alkuun, jottei jäisi seurakunnalta rästiin joulukirkossa ainakaan saarnan loppu, ennenkuin kieriminen alkoi ja pastori kolinan jälkeen pääsi kunnialla tallustelemaan takaisin työtä jatkamaan sinne, josta oli kotoa joulutodin vierestä talutettu kainalosta pönttöön! Mikäst'ei -- mikäst'ei, miksei amen paikallansa ole, kun se on praakin lopussa, mikäst'ei! sanon!» venytteli Pukkila sanojansa, huulilla vielä evankeliumi ja sopujutun laupias myötäkarva, vaikka silmät jo hijoivat hemmettiä ja kielenkärki poiki lain kymmeniä ja kiiskisen piruista! »Miks'ei amen paikallansa praakin lopussa ja hännänlorvi siivo selänjatko, kun se heiluu koirapiskin tyvipäässä, mutta alappas saarna amenen hännällä ja kohenteleppas peniä pyllyn pystyiltä, niin lortin päästi suusi ja lortin läpeen tirkisti silmäsi!» Pukkilan silmät kipenöitsivät päässä, ja hän alkoi olla hengessä: kuulkoon Alastalo, koska aljetuksi tuli! »Paskoja sinä puhelet, kun amenia prätiset ja mastoista jo puhelet, vaikkei laivasta vielä ole edes kölipuun kuoresta hiiren penikkakaan unta nähnyt, saati parkin karvasta parkiksi maistellut! Pikkukamarin matkalla on parasta katsoa tikut jo mennessä valmiiksi käteensä, mutta laivaa rakentaessa nostetaan mastontikut viimeisinä pystyyn-viimeisinä pystyyn!»

Pukkila nakoi sanojansa ja katsoi voittoisasti, kuulivatko ympärillä kun suusta pääsi reheviä. »Mastontikut nostetaan viimeisinä pystyyn laivassa, ja senjälkeen lasketaan topit, montakos tuli!» vahvisti hän, muhkensi sanojansa, eikä nyt puhuta jupisteltukaan enää Alastalolle yksin, vaan koko sali sai kuunnella, vieläkös miehen suusta läksi miesmäistä. Jukuliste, ajatteli hän, istuttaisiin nyt ja tällä haavaa minun salissani, minun uudessa salissani, minun siinä salissani, jonka minä vielä pykään, ja puheltaisiin, puheltaisiin paskoteltaisiin, puheltaisiin muhkeoitakin minun parkistani, minun uudesta parkistani, minun siitä parkistani, jonka minä vielä pykään, pahus vie, pykäänkin, vaikka Alastalo halkeaisi harminkateudesta, kun toinen kuutto voi olla isompi kuin toinen, niinkuin toinen salikin voi olla toista suurempi, viidettäsyltäistäkin, sanon, suurempi nurkiltansa, istuttaisiin, sanon, minun salissani, ja puheltaisiin, ajattelen, minun parkistani, minun kuutostani, minun kolmitoppisestani, jossa on raa'annuppua rikissä kuin tähden vilkkua seulaisissa, niin, voi taivaan kiesus ja kirkkaat herran enkelit, kuinka minä puhuisin nyt, päästäisin ääntä irroille joka jouhen hellittämiltä kuin viulunkoppa vinkaa kyynäspään kiskoessa koko käyrän vetämillä! Pukkila purrasi partaansa, karvoissa tuiskahteli kuin olisi taula kipenöillä: jollen minä nyt puhu ja kieli kriipase liekkiä rohtimiin, niin minä olen lammas ja määkivä enkeli, enkä piru ja Pukkila! kerkesi pää vielä munimaan pienen ajatuksen pirauksen, ennenkuin sana oli kynsillänsä ja järjen käpälä varvasvirstalla kahden parin loikolla.

»Tappi-tappi, tynnyrin tappi, toppi-toppi, parkin toppi, juokse haiskin tappi kädessä, hae huiskin toppi pystyssä, kysy kirpulta, kosi krapulta, missäs tynnyri, kun täss' olis tappi, kussas laiva, kun täss' olis toppi: hiiret kierittävät tynnyriä tyhinänsä Tyhjälän mäessä Marjattulan markkinoille, ja parkin pantterit jäivät mennävuodelta metsään kasvamaan kaarnankuorta vielä tulavuoden tikkajouluun! Pistä pesti kiinni tuulen nirkon taakse, ja veistä kakkulan koukku laarinlaudan läpipaikasta, mutta älä puhele mastoista silloin, kun orava vielä niistelee nenäänsä kölipuun latvassa männyn heilumilla Vaarniemessä, ja ketunmiko nostaa ketunkoipea pantteripuun juurella kuusen kyljen kastimiksi!» Pukkila tikutteli julmana kulmainsa alta ja katseli niin turkasena Alastaloon, ikäänkuin nyt olisi seuraava toimitus se, että mies keinutuolilla, niin paksu kuin olikin, nyt oli tromppuineen päivineen nieltävä hampaan purematta kurkusta alas yhtenä suupalana.

Eihän Alastalo sentään ollut heikkoverisintä lajia miestä, ja niinpä istui hän toistaiseksi vielä verrattain turvallisena ja lavealiivisenä äijänä keinutuolinsa kitkumilla ja sulki toista silmäänsä, siepatakseen Pukkilan hyppelevät kasvot sitä tarkemmin toisen silmänsä sihtiin. »Tjah, tjah!» sylkäsi hän tapansa mukaan pientä vihman hienoa rintapielillensä merkiksi, että on hänelläkin suu, josta lähtee jotain tarvitessa. »Tjah, tjah!» sanoi hän vahvisti vieläkin, ikäänkuin silakan kiristäjä, joka valmistuu kääntämään pohdinrautaa toiselle kyljelle, jotta silakka pääsisi pihisemään hiilustalla molemmiltakin puoliltansa. Kieltämättä alkoi Alastalollakin kihitä harmi tukanjuuriin, vaikka nauru kutkuttelikin vatsassa. Käskee sitä kärsiä hörhiäisen härinää liika lähellä silmäkarvojansa! ajatteli hän. Samassa oli Alastalo muuttunut kasvoiltansa: silmäinkerät puikkivat kuin olisi Pukkilan Petter itse kurkistellut tulimmaisillansa kulmain alta, samaa Petteriä oli naaman mahtumalta kasvopielten hyllyvillä pakaroilla, kun kumpikin pullanpuolikas ikäänkuin vedon voittelossa kilpaili kumpikos pallakas vietävämmin nyki kaikki Pihlmannin poskien tuhannet kärpänpelit ja muut hypyn viekkaset niillä karvattomilla kasvonpaikoilla, joilla ajatuksen hiirellä on juoksunsa ja hipsutuksensa ihmisen ihopinnalla; kielikin paukkui kuin eläviltään Pukkilan omassa suussa, kun Alastalo nyt kureiltaan lateli saliin, ja vanha ramariikka viskattiin viimeisen niskaan ystävälliseksi muistutukseksi siitä, että vaaraa ei ole vaikka vaaralliselta näyttäisikin, ja että on Pukkilalla ennenkin pysynyt kieli tyvipäästään kitalaessa kiinni, vaikka onkin lentänyt jumalattomilla karuilla! »Kielis, sliipis!» matki hän ja yskäisi, että ymmärsivät kuunnella ympärillä ja nauraa Pukkilan nykyisille samalla kuin muinaisillekin. »Kieis-sliipis, kuivas tokas, trivattin-krapattin, puntattin-mönjättin: asti ko seul, ny ko muna, vaikke ol muna; vuas ko saapas, ny pitä kon pata, vaikke ol pata; seilas ko lato, ny lykkä kon peto, vaikke ol peto -- vietävän poik, kos puula mun planksaappan: kokil puhelen sano, vaik sinul praakkan puhele! -- hyvä asti, vaik enne hais, sili asti, vaik enne karvane, liukas asti, vaik enne kraape: seili plikis, trossi plissis, täk o tervat, puam o öljätt, riki tämmis, raakpuu tällis; pump o reeras, ruar veiva, tyyr käänty ja nokk nouse -- konst, tuas mu kovakuarine karvhattun kajutast, puasu, haalakkan poja, päästäkkän paat vette; muistakkin kokk, ettäs keitä ne pau pehmiöiks, poik; helveti hatt, kon korsteen putos ja keikku meres ja karva kastuva!» -- Alastalo oli läkähtämättä laskenut loppuun koko liukkaan rotlan hengenkään pihausta vetämättä välillä, mutta kylläpä ähkyikin prässin päälle ja pärski punaisena kasvoiltaan kuin krapu: »hiivatin piippuja sinun keuhkoissasi, kun pitää ihmisen rääkätä itseänsä ja kääntää nahkansa väärinpuolin ennenkuin on kiskonut kurkustansa nuottia puolenvirstankaan matkaa sinun virstasi kestikievarihollista!» nauroi hän ja manasi muka kehuen yskänkohtaustensa lomilla ja omaa tyytyväisyyttään peitellen. Luonnistipas se, ja Pukkila sai pippuria omasta pyssynpiipustansa kuonoonsa! ajatteli hän ystävänä ja rakkaan pitäjänaapurin hyvältä suomalta.

Ympärillä oli rämähtänyt yleinen nauru. Tuttuhan koko pukin virsi oli alusta loppuun ja joka sanan siemaamalta jokaiselle salissa, kukas sitä ei olisi kuullut minkä meripojan hyvänsä pitäjässä piloillansa popottamana, ja montakos kertaa oli itsekin paukutellut koko loiron oman kielensä verryttimiksi, mutta ihminen on ihminen, ja nauraa kun hänen on lupa: toisen iho ei kuitenkaan ole oma iho ja napurin nahkoihin suo mielellään pienen suolan makean virkistykseksi karvastelemaan, kun sitä saa katsella vierestä ja oma pinta on turvassa! Ensimmäisenä räjähti tietysti Lahdenperä sohvalta Pukkilan vierestä. »Hehehe! aivan kuin Ite-Pukki itse olisi päästellyt poskista!» nauroi hän niin paljon kuin ruumaa oli lautamiehen laveoiden liivien sisäpuolella vatsan hölkätä. »Noin juuri joka sanan pipamalta sinä latelit minulle reilingin takaa, kun minä perunapaatissani seilasin Turun redillä kuunarisi ohitse silakkamarkkinoille, ja sinä vastikään olit saanut Fridasi ankkuriin Saksan matkan jälkeen, puoli besättninkiä hiivaamassa hartiaväeltä sluuppia mereen, toinen puoli juoksemassa oravan travia laskuportaita alas, kapteeni itse taatissa ja sortuutissa partaan sillalla, ääntä ja komentoa ilmassa enemmän kuin kymmenen porokellon suusta saman aisan päässä: vähemmästäkin olisi ymmärtänyt, että Pukkila oli menossa ja laivapaperit matkalla haminaherrojen nähtäviksi. Voi piesana sinun partaasi, kuinka se huiski, pieksi tuulessa kuin noidan luuta pääsiäishuomeltaina ennen auringon nousua, silmäsi pelasivat kuin olisi vain kahden vaivaisen piruviholaisen urakkana ollut vahdata korviinsa jokainen synnin sana kokonaisilla hevosmarkkinoilla, ja suusi papatti ikäänkuin olisi täysmanttaalin talon koko lammaskatra varistellut samalla haavaa papenaa neljänkymmenen hännäntyngän yhteisestä sopimuksesta! Juhlallista olikin katsella perunapaatista, kun pojat viimein seisoivat paatissa aironlavat pystyssä kunniasmirnaassa kapteenin astella laskuportaita sluuppiinsa, ja hatunhemmetti silloin kieriikin koppana klimppis-klomppis astuimia alas edelläsi pulskemmin kuin sinä itse olisit ikinä osannut pinnoja kävellä, ja oikoseltaan loikasee koiruuttaan komeassa kaaressa plumssis mereen! Nauroivat pojat reilingillä ja sluupissa, mutta nauroin minäkin makeasti perunapaatissani, kun komeus viimein saatiin onnella ongituksi vedestä kyljet karvaisina kuin uitetulla katilla ja sinä katselit koreutta ja kääntelit käsissäsi, ikäänkuin olisit epäillyt, hattuko nyt oli lähetettävä yksin konsulin puheille, vai sinun mentävä ilman hattua.» Lahdenperä nauroi hurskaasti historialleen ja hohotti kahden hammasrivin mahtumalta niin viattomasti vasten partaa Pukkilalle, kuin olisi hän uskonut itsensä vähintäin miksi Noakin kyyhkyseksi, jolla oli nokassaan kannettavana viheriäkin öljypuun oksa toisen virkistykseksi: kasvojen järeillä pienapäillä kiiriskelivät ketterät vesikarpalot, minkä naurunpuuska kerkesi silmistä pyörivää pusertamaan rehellisille.

»Sinä olit silloin juuri palannut siltä samalta Saksan matkalta, jolla sinä Kielissä olit putsannut Fridan, jonka oolanterit sinulle kekkasivat edellisenä talvena ja jonka sinä samoilla syysmarkkinoilla sentään sait onneksi myydyksi luvialaisille, jotka haistelivat, että vernissan haju oli tuore maston tyvissä!» selitti Lahdenperä vielä asian varmemmaksi selvitykseksi. Tämän puheli Lahdenperä jo kuitenkin hyvän joukon asettuneemmalla äänellä ja ikäänkuin leppovampia selitelläkseen, koska häntä alkoi kiusata pieni ajatuksen aavistus, että Pukkila ei ehkä ollutkaan aivan täysiltä poskilta mukana yhteisessä naurunhälinässä salissa, hän pyyhkäisi kämmentaustallaan kasvonsakin kuiviksi, ettei tarvinnut kenenkään huomata, että hänkin oli nauranut: oli vielä se sadan riksin taskuvelkakin maksamatta, minkä mennä syksynä oli täytynyt palkollisten maksupäivänä pyytää Pukkilan kapteenilta lainaksi!

Tosi olikin, ettei Pukkila nauranut, pikemminkin kysyivät ne haruksiset silmänkärjet, jotka tällä haavaa vaarallisina vilhuilivat Pukkilan kulmakarvojen alta Lahdenperän neliskanttiseksi kirvestettyä ja senvuoksi syyttömästikin rehelliseltä näyttävää naamataulua kohden, kysyivät palohiilen palaset: palvatakko sinut pitäisi ensin, vai kohta elävältäkö olisit syötävä suuhun! Entäs se syksyinen, mennäsyksyinen, jokos se on maksettu se sata riksiä, jos oikein summan muistan? Olikin jo ensimmäinen piru pääs'pääsemäisillään kieleltä, mutta livakka silmäys ovensuuhun, jossa Krooklan Mikkel istui kakluunin nurkassa nälänohuine luihupartoineen, ja yhtä nopea sivuvilaus Langholmaan, joka istui ja keikutteli keinutuolillaan samanmahtavana kuin aina, johti nopeasti mieleen, että velka-asioista, saamisistakin, sittenkin oli otollisinta olla hiiskumatta enempää kuin välttämätöntä tässä seurassa: Langholma voisi katsahtaa pitkään ja Krookla alkaa saivarrella partansa juuria! Jotakin oli kuitenkin sanottava, sillä kiemasi veressä jumalattomasti, ja Lahdenperä tarvitsi saippuaa!
 »Suu vatupassiin, Lahdenperä!» häiväsi häristi hän hampaannäyttimiksi. »Ei Vaarniemen metsä vielä ole myyty, sinun Vaarniemesi, Taavettikin! Jokos kukonpoika kiekasee, vaikkei hännänpyrstö vielä ole päässyt munankuorestakaan? Niistä nenäsi ensin, ennenkuin nenänalustaa putsaat!» Lahdenperä oli nyt saanut osansa: laupias mies ja lakea lammas sohvalla, eikä enempiin pehmittelemisiin ollut tällä kertaa aikaakaan sinne käsin: eihän lammaskatraakaan silloin kauemmalle hätistetä kuin pois jaloista, kun on sonnin kanssa tekemisissä saman aitauksen sisäpuolella ja sonnilla sarvi kallistettu semmoiseen tanaan, josta se voi krääkäistä. »Friidako laho? Parhaassa maalissa! Oma pääsi laho on, ja maalaamaton taulultansa lisäksi!» sanoikin hän siis enää vain Lahdenperälle, joka mutisteli vieressä suustansa jotain semmoista, ettei hän suinkaan mitään pahaa ollut tarkoittanut sanoillansa, puhellut vain: Pukkilan itsensä oli nyt oltava valmis valkuaisesta valkuaiseen Alastalon kanssa, sillä sen arvasi, että sieltäpäin kuuluisi vielä jotain. Pukkila erehtyi kuitenkin. Alastalo ei hiiskaissut halaistua sanaa, liirutteli vain vietävine silminensä pahankurisesti kohden, ikäänkuin halkosylen purkaja, joka joutilailtansa seisoskelee vieressä ja antaa pinon itseltänsä lonsotella halkojansa noukittaviksi jalkoihinsa. Ja pino lonsosikin edelleen: Pukkilassa kipenöitsi ja hän ymmärsi, että Fridan pahusta -- laivan raatokin ja ihmisen kiusa koko astia! -- että Fridan-pentelettä nyt muistivat muutkin salissa kuin Alastalo ja hän itse. »Ansio! Ansio!» hoki hän ja hosui käden huitovaa ilmassa niin tihuvasti Alastalon silmien edessä ikäänkuin olisi hän kärpäsjahdissa tämän kasvoilla. »Ansio! Aniso!» manasi hän ja tanteroitsi tasajalkaa laattialla kuin Lapin noita puujumalan kuvan edessä. »Ansio! Ansio!» enempää ei ensi livaan suu akinnutkaan: nyt oli, vaikka piru kiljuisi, puhuttava muusta kuin Fridasta ja päästävä Alastalon niskavilloihin, noihin samoihin lorveihin vaikka käsin, jotka paksuina rahisivat takin kauluksen engelskalaisella veralla! »Ansio, kysyn minä, mitäs siihen sanot?» pääsi ääni jo loikalle, ja kaksi silmäntuiskaa lykättiin nauloiksi tuuman matkalta tirkistämään tikunkärkinä Alastalon hievahtamattomiin valkuaisiin. »'Frida-Frida', mangutaan, 'laho-laho', matkitaan, 'Frida-fiini', veisaa määkä, 'laho-lato', veivaa oinas, lautalammas ja Lahdenperse, vaikken nimitä niinkuin sisuttaa!» -- Lahdenperä sai sivulle julman silmän-mulkauksen sohvallansa, ymmärtääkseen, ketä tarkoitettiin ja kenen oli tämä sana nieltävä, ja siivolla, ellei tahtonut, että räiskähtää!

»Ansio?» Nyt olivat silmät niinkuin kysymyskin tihdisti Alastaloa suoraan naamaan. »Kumpis meistä sanoi: persana! kun sinä seisoit vieressä ruumassa ja minä sohin puukonterän sinun Ansiosi ahteripantteriin kuin keitettyyn kalanmätiin? Mitäs siihen sanot, Mattsson?» Pukkilan kädenpuntari oli pystyssä ja uskonkappale harittamassa vakuutusta toisen silmäterien edessä. Oikeastaan harmitti Pukkilaa tällä haavaa mahdottomasti koko tämä päivä ja vähän oma itsekin: parkkinsa Alastalon pahus saa, vaikka kiven solmuun vetäisi! ajatteli hän nyrkkiä häristäessään ja nieli itseänsä. Kukas tästäkään tietää, mitä tässäkin tuli sanotuksi taas, kun kiukuttaa niin, että silmät lentävät päästä? epäili hän itseänsä. Mutta parastansa miehen täytyy koettaa, vaikka pää pyttyyn menisi! karaisi hän luontoansa ja vahvisti sanojansa, takoen nyrkkikädellänsä toisen pivonsa pohjia Alastalon edessä likellä toisen räpsyviä silmiä. Silloinpas hevosen hulluimmin onkin polskattava, kun jää murtuu ritisee kaapan alla ja on kääpän kerjettävä varpaineen kovan pitäville syrjille!

»Ansio?» venytteli nyt jo Alastalokin vastausta. »Ansion minä myin Vårdön miehille, ja olet sinä tiemmä saanut kuudestoistaosasi hinnasta, niinkuin muutkin ja niinkuin paperit sanovat!» lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja kätki pienen väläyksen kärjen kipinöimästä silmiensä pohjissa. »Mikä hätänä Ansiolla, että sentähden on kiljuttava kurkku verilihalle: en minä kuuro ole!» lisäsi hän äkisti ja kuumemmin kuin oli ajatellutkaan, mutta malttoi itsensä paikalla. »Meillä ovat rahat, ja laiva oolantereilla: sehän on selvä asia ja rekisteröity!» Alastalo naurahteli jo, ja oli tyventä miestä. »Pumppuavat sitä lämpimikseen, jos tulee kylmä merillä ja vilu pojille hartioihin!» lisäsi hän väljiltänsä ja ruumiinsa hyvänsukaisuuden hylliltä. »Ja harvemmin käyvät karilla, kun hitaammin seilaavat ja köli arvelee ennenkuin kolisee!» muhoili hän lisiä lohdutuksia juttuunsa. »Ja opiksi äijille myöskin, kun vast'edes menevät laivakaupoille, että pitävät silmänsä auki astioita ostaessaan! En minä Vårdöläisiä syö, mutta kaupassa otan, minkä saan!» Alastalo oli hyvänahkainen mies sille, jolle hän ei ollut vaarallinen. »Olisivat kysyneet neuvoa minulta, niin olisin kukaties, mene-tiedä, sanonutkin, että astia oli mätä, vaikka laivan haamussa, mutta eivät he kyselleet: he vain tinkasivat hintaa, ja olikos minun siinä asiassa muuta kuin pidettävä meidän puoliamme?» Alastalo nauraa hylkytteli, ja rehellinen naama katseli Pukkilan ohitse ympärille saliin.

Ei Pukkila kuitenkaan ollut niitä, jotka hellittävät ensi nykäisemältä kyntensä köydestä. Hän hyppeli yhä varpasillaan Alastalon edessä, ja pui nyrkkiä, kun ei muuta kyennyt. »Sinä petkutit heitä, petkutit, petkutit päin silmiä, petkutit, kuules, sanon!» vinkui hän, minkä rinnasta piipitystä lähti, ja oli kiivas kuin harakka kivellä variksen suuruksen vieressä. »Vanhasta vuotavasta laivanhaaskasta otit täyden hinnan, kaksi hintaa! Kaksi hintaa! sanon!» Pukkila oli pyhä kuin Mooses kultavasikan edessä ja Laban Jaakobin laumoja kirotessaan.

»Älä silmiin kuitenkaan lennä, vaikka räpytteletkin!» Alastalokin alkoi jo kiivastua. »Hyppelet edessä, kuin olisi mitäkin pöksyihisi pääsemässä!» lauhkensi hän kuitenkin kohta nuottia. Harmitti sittenkin muiden kuullen ja hän alkoi selitellä. »Ei miesten kesken petetä, miesten kesken koetetaan, kumpi on taitavampi vain! Me maksoimme, se on tosi, pilahinnan kaupunkilaisille hylystä, kun herrat eivät kehdanneet omallansa enää seilata, vaikka rahdit olivat hyvät, mutta laivanhan me tarvitsimme ja nopeasti, ja olikos se meidän vikamme, että herrat häpesivät seulaansa? Tosi sekin, että astia vuosi, mutta reikienkös maksuksi meidän olisi sinun mielestäsi pitänyt latoa penninkiä kaupunkilaiselle enempi kuin hän ymmärsi pyytääkään? Ja entäs ne reijätkään, eivät ne sen pahempia olleet kuin, että seteliä siilautui saoksi pohjalle, kun vesi oli pumputtu ruumasta: kaksi hintaa oli jaossa syksyllä jokaisella osastaan povitaskuun pistettävää siitä, mitä keväällä oli Ansiosta maksanut! Minä painan toisen silmäni umpeen, ja katson sinua toisella sitä terävämmin! Jäitkös sinä sitä jakoa paitsi silloin? Ja milläs rahoilla, jollei Ansion ansioilla, sinä pistit pitsiksi kuistisi akkunat sinä syksynä, pitsiksi ja plooraksi koko seinältä: kävelit ja kurkistelit, katselit Kivivedelle vuoroin punaisesta, vuoroin keltaisesta ruudusta, kummastako maailman karva mallavampi! Ja myyminenkös nyt on synti mielestäsi?» Alastalo puhui nyt jo taas muillekin salissa. »Miksei reikiä olisi myyty, kun ehijää rahaa saatiin sijaan? Ja miksei silloin myisi, kun toinen välttämättä tahtoo ostaa, ja miksei määrää hintaa, kun toisella on rahaa maksaa? Ymmärrystä minun täytyi luulla Vårdöläiselläkin olevan tukan alla, ja silmät mukana, kun kaupoille tulevat! Koskas minä olen niin isoseksi pyrkinyt, että minä olisin itseäni kenenkään förmyntäriksi tupannut? Kaksinkertainen hinta, sanot! Pistä oma järkesi kaksinkerroin, ellet silloin rahaa ota, kun saat, ja toinen sydämen halusta tyrkyttää! Ja mistäs sen tiedät, ettei Vårdöläinenkin hieronut kämmentänsä seuraavana syksynä, niinkuin mekin? Kutuaikana noukitaan kala merestä vaikka ropeella, ellei parempaa pyydystä ole kynsiin ensi kiiruun. Seulakin saa ajaa astian asian silloin kun parempaa ei ole käteen ja astiata tarvitaan! Me ostimme seulan kaupunkilaisilta, koskemme parempaa jaksaneet, mutta kaduimmekos syksyllä kauppaa? Ehkä sama seula siilasi vårdöläisillekin kaksi kuunaria niinkuin meillekin, sinun Fridasi ja minun Frejani, vaikka heille syksyä myöhemmin, jolloin meillä jo olivat prikit riitinkeissä? Sinä ostit Fridan ja minä rakensin Frejan: kielläpäs se asia, ettet sinä sinä talvena huiskinut kaupoissa ja minä heilunut varvissa ne riksit voiteena, mitkä Ansio oli vuotanut!» Alastalo oli kyllä tämän viimeisenkin puhunut Pukkilalle, kiristänyt tihuvastikin tuulta likelle sillä kulmalla ja iikanut kuuttia terävämpään kryssiin, mutta pienistä silmän varauksista olisi sivullinenkin kuitenkin voinut huomata, että lähimpää nokkaa kyllä kierrettiin, mutta että sanan kurssi sentään oli asetettu kurottamaan pitempääkin hollia keulallaan. Olihan Alastalo visseistä otsan tuimistuksista ja muista nykäyksistä Langholman kasvoilla jo varhemmin ollut huomaavinaan, että äsken oli kukaties joku sana vahingossa ja veren kiemauksessa tullut puhutuksi suun viereltäkin, ja semmoistakin sanotuksi, jota ehkä sopi itse ajatella omassa mielessään ja hampaittensa sisäpuolella, mutta ei pinteleessäkään päästää poskistansa! Langholma oli tunnetusti kranttu mies korviltansa ja muulta mielenhipiältä: saunassahan hänkin kyllä itse kävi ja hautoi ruumistansa laolla, mutta saunavaatteissa ja napit ruokottomina ei sittenkään ollut väärtiä ilmestyä hänen näkyvilleen! Alastalo olikin tämän vuoksi säpsähtänyt omaa aluksi ehkä vähän liika paljasta nuottiansa sanoissansa -- Pukkilan pahuskin tuossa ärsyttämässä! -- ja alkanut ajoissa lakaista kuistin edustaa siivolle puheensa pihapuolilla: sanomattakinhan Langholma miesten kesken sen puolen asioissa ymmärsi, että kaupoissa on liikuttava kaupan kengillä ja sikaa teurastaessa työskenneltävä puukon kärjellä, mutta oli siivompaa olla puhumatta tarpeettomia selvistä asioista ja suorittaa välttämättömät käyntinsä lautatupilla hiljaisuudessa! Tästä syystä siis oli Alastalo niellyt mielensä ja alkanut jutussansa silittää kaunista karvaa päällepäin, ja puhunut yhtäpaljon Langholmalle kuin Pukkilallekin selitellessään myötäsukaa koko Ansion muinaisen kaupparäpän, eihän periltänsäkään Vårdönkään miesten tarvinnut kauppaansa katua, jos olivat ymmärtäneet asiansa hoitaa ja sitäpaitsi oma partahan kullakin on lähin suittava! »Rahaa me saimme korjoon ja siemenen aineet seuraaviin astioihimme: tarvitsikos Ansion vårdöläisten vaoillakaan vesoa sen laihempaa orasta?» kysyi tutkaisi Alastalo ja silmä hellitti rehdisti Langholmasta ja kokosi kolehtiin uskontunnustusta ympäri salia muuallakin.

»Laho Ansio kuitenkin oli, sen minä sanon!» mutisi Pukkila selkäpiikit laossa, mutisi viiksiinsä, että jotain tekoa oli parralla, ja koska ei ensi hätään tullut mieleen muutakaan parempaa. »On meillä Pukkilan pytinkissä minun talossani muutakin kuin kuistin ruutuja!» kimmahti hän samassa, kun muiston kurkussa kumminkin vielä pisteli Alastalon äskeisistä puheista muuan ruodon piikki, jota luonto ei sallinut niellä mielestä alas noin vain huomaamatta ja ilman kakistelua! »Montakos kamaria taas tässä teidän pytingissänne onkaan salin takana, kaks' kaiketi, kaks' vaan, jos oikein muistan, voin väärinkin muistaa, mutta kaks' kaiketi, Urkolassa, Isonpitäjän Urkolan rivissä, oletkos siellä käynyt, siellä on kaksi kuistia, taattikuisti herraskuistiksi ja väen kuisti porstuakuistiksi, niin minäkin olen ajatellut, ja salin taakse kolme kamaria ja tampuurin, niinkuin Urkolan Erikssonilla, herrastampuurin! Minun prikinikin, minun Uskoni, kumpis on pitempi, Usko vai sinun Siwiäsi? Kaksi jalkaa, kaksi jalkaa erottaa niinkuin tiedät, ainakin puolt'toista jalkaa, tuuman päälle jalan kumminkin, vaikkei rekisteriin tullut täyttä mittaa, ja papereissakin tuumaa vaille jalan, tuumaa vaille jalan papereissakin, vaikka on virhemitta! Tuumaa vaille jalan on Usko pitempi kuin Siwiä, sinun Siwiäsi, jumaliste, pitää olla, jos kruunun kirjat pitävät paikkansa! Minun Urhoni! Mitäs siihen sanot, häh, sinä, sinä -- kas, kun en löydä sanaakaan -- kolmentoista leiviskän höyhen, vaikka paikalle vaakalaudalle kävelisit!»

»Kahdentoista ja puolen, kahdentoista ja puolen!» korjasi Alastalo asiallisesti. »Ja senkin vasta aterian jälkeen, kun puoli leiviskää on vaeltanut vadeista lautaselle ja lautaselta parempiin pidoissa! Ei prikin kannelle passaa kolmentoista leiviskän kapteeni, vasta parkin komentosillalla minä olen ajatellut kolmentoista leiviskän mallia sopivaksi itselleni!» Alastalo rehotteli ruhoansa ja paisutteli poskipieliensä puhoa, ikäänkuin tanteroitsisi hän jo toisen kiusaksi ja tepastelisi anturoinensa parkin kannen laveoilla. »Koskas sinun omat humalaseipääsi paksenevat siihen manttaaliin, että ymmärtää kapteeniksi laivan kaltaisessa astiassa sen, joka hyppelee kannella semmoisten nälkäkurjen harppaimien nokassa kuin sinä?» nauroi hän levollisia ja oli katsella kurkkaavinaan silmineen Pukkilan ohuiden sääripiippujen mittaa laattiasta ylöskäsin. »Oletkos sinä tullut virstoissa mitanneeksi eron sinun haaravinkkeliesi ja minun säärentupukkaini välillä niinkuin tuumissa Uskon ja Siwiän?» kysyi hän niinkuin olisi Härkäniemen leuasta täräytellyt. »Noitakos sääriä sorvatessa jo mahdettiin Pukkilan sängyssä ajatella sinun pappasi ja mammasi päivinä, että laitetaan mekin, laitetaan niinkuin Alastalossa, laitetaan-laitetaan, mutta vähän pitempi kuin Alastalossa, vähän pitempi, pitempi-pitempi, paljonkin pitempi, saamarissa! Luonnisti se, luonnisti-luonnisti!» nauroi Alastalo jo reheviltään ja tunnusti, kun oli silmineen kiivennyt puolimatkojen ohitse ja liivinpaikoille. »Mutta runtan ryntäissä on sattunut faarille ja muorille mistimitta, niinkuin sinulle itsellesi Uskoa pykätessä: vatsanpaikka on unohtunut, niinkuin Uskosta ruuma!» räjähti hän ja töhri piipunvarren päällä Pukkilaa suivioille etupielille.

Pukkila oli palasen aikaa latuskainen. Saikos joku sanoa häntä, Pukkilaa, Pukkilan Petteriä, Petter Pihlmannia, häntä itseänsä päin silmiä, päin naamaa läiskäyttää, päin naaman karvatonta klania semmoista, että on läiskis laattiassa mies selkoselällään täräyksen jälkeen ja haukkaa ilmaa leukoinensa kuin lahnan poika paatin pohjalla! Nauravatkin niin, että kestävätkös saumat esimerkiksi Lahdenperän vatsavöillä? Langholmallakin nykähtelee naamapielissä, vaikkei naurun nyörejä hellitetä kirkontaulussa! Olenkos minä lahna, lahnanpoika? Olenkos minä vantus, karvakinnas laattialla, vaikkapa ilveksennahkainenkin? Kiiskinen minä olen, kiisken poika! Varokaapas, jos kinnas onkin ilves itse!

Käpälillänsä olikin jo ilves! Ei silloin parran karvoja pureskella, kun on hammasta häristettävä! »Repee kotona, mutta älä kylässä!» sai Lahdenperä ensimmäisenä ihossaan umpimähkältä kokea, vihlasiko kynsi, kun koetettiin, läimäsikö käpälä. Holottikin, nauroi, huuditon, aivan korvan juurissa, niin että luun karvaa repeli! Kiiskellä olivat nyt piikit pystyssä ja terävää harilla joka kantille. »Suustansako Härkäniemi sontii, eikä lantapäästä!» sai ohimennen huitauksen Härkäniemikin hienoksi muistutukseksi siitä, että hän Pukkilan mielestä tällä haavaa nauroi sohvan päässä liika valtoimilla hammasriveillä. Nyt oli kuitenkin, vaikka iski veressä punaista kuinka hemmetisti, palattava silmittömiltä ja sovitettava pussikka täsmälleen sille poskelle, joka tarvitsi kynsimisen ja ansaitsi läjäyksen.

»Mistäs sinä säärtesi mitan tunnet? Moneenko vuoteen olet niitä viimeksi nähnyt sen kumon ylitse, joka sinulla on sillä paikalla ruumista, jossa muilla ihmisillä kurnii nälkä? Sanos nopeasti ja säärtä nostamatta näkemisen ulkomuistolta, onko nappuloita vatsasi alla parittain vai yksi päälle!» Pukkila katseli ympärilleen salissa ja liuskoi sormiansa: jo sitte perhana pitää olla, jolleivät naurajat minun puolellani naura! ajatteli hän ja korjasi korviinsa niiskauksen akkunaseinältä ja toisen tyrskähdyksen ovipuolelta: ahah, jo ymmärsi yskän Lahdenperäkin sohvalla ja rämähti! Nyt oli Pukkilan vuoro kieppua sylipainissa päälläpäin: salissa rullasi jokaisella neljällä seinävierellä valtoimiltaan, itsepä Alastalokin tihrutteli syljenvihiä rintapielilleen nauraessaan nytkytellessään keinutuolilla! Pukkilan silmät paloivat kekälinä yli'ympäri: naura, Nordberg! yllyttivät ne oviseinälle, älä hämmentele, päästä poskista! rohkaisivat ne Kuuskerin kipparia akkunan pielessä, perhana! kehuivat ne, leiskasiko antura valssissa? kysyivät ne joka silmältä koko akkunaseinän mitalta ja pihavieriltä myös: Pihlman, Petter Pihlman, minä poika Petter olen sittenkin!

Kukas siellä viisasteli selän takana sohvan päästä? »Kissa putoo tassukoilleen tantereeseen, pyyhkiikö sen penkiltä suoraan laattialle, vai killuttaako mirriä kummastakin pussikkaparista ilmassa ja pudottaa selkäkarvojen hipoomilta maahan: aina töppösilleen!» Pukkila oli kiepauksessa päin Härkänientä, silmästä silmään: »Lykkää pukki kiveltä, tämä pukki, niin kiven vieressä seisoo sama pukki, tämä pukki, sorkkapari tämmissä, ja tämmissä sarviparikin, jos tarvitaan tonkaus: onkos pukin vielä pokattava härkääkin moskamahoon?»

Ei Pukkilalla kuitenkaan nyt ollut aikaa enempiin tiimellyksiin sinne käsin: se paisti on kulloinkin ensiksi kärytettävä hyväksi, joka on parastaikaa vartaalla! Härkäniemi saikin jäädä sanomaan sanottavansa piippunsa suupalalle, jos hänellä mitään sanottavaa oli hampaissaan, sillä hänen edessään heilui Pukkilasta enää vain musta körttipuoli, kun muu leiskuva jo oli nenän kompassipiikin mukana sinkumassa päinvastaisilla ilman sträkeillä ja Pihlmannin nyrkki takomassa uskoa Petterin kämmeneen niin läheltä Alastalon kulmakarvoja, että vaara olisi ollut suuri ja liekki tupakkavalkeana Mattssonin rohtimissa, jos Alastalolla olisi ollut naamakarvoina taulaa ja Pukkilalla kämmenluitten sijasta piinliuska paukkumassa pivon pohjissa!

»Uskon ruuma!» sätisi hän ja sähisi: perhanan kielikin, kun ei ole
kahta kappaletta suussa ihmisellä, silloin kun tarvitsisi sanoa samalla haavaa enemmän! ajatteli hän, ja sadatteli sisuksissaan. »Uskon ruuma!» puhisi hän ja päästi ilmaa, ennenkuin korkki pamahti pullon suulta. Voi pippuraa nyljetyn haavan suulle ja tuota alinomaista Alastalon jankutusta Uskon ruumasta, kuinka saattaakin karvastella kristityn ihossa suolan kirpi ja ihmisen sielunnahassa lähimmäisen kielennirko! »Suivia? Suivia? miksei Usko suivia olisi, koska se on astiaksi rakennettu? Häh? Lataakos sinä, ruuhenlataakos, ruuhen laahon vatsapuoltakos sinä malliksi oletkin katsellut, kun parkki pykätään, sinun parkkisi, Alastalon parkki? Luudan huiskupäälläkös Alastalossa palttinan saumat ummellaan, häh, palttinan saumat ja nenäliinan palteet, huiskupäälläkös, kysyn, eikä neulankärjellä!» räiski hän, koskei nahoissansa pysynyt ja intettävä oli, kerkesikö sitte sana laukassa jälestä sinne, mihin järki nelisti karkua edeltä, vai oliko kerkeemättä! »Sinun parkkisi, Alastalon parkki: lootako kölille, ladon katollekos kolmen topin riki, koska alustakin pitäisi rääkätä ja laivan laahata makoa meressä niinkuin sinä liiviesi riitinkiä salissa? Mitäs minä ladoista puhelen: oma ruhosi sinulla taitaakin olla fasuunana, kun sinä laivoja pykäät? Pom, pom: omat pielesi olkoot kaksi jalkaa leveämmät kuin minun, olkoot siunatun nimessä vaikka kaksi nykyistä runtaansa, mutta Usko, Us-ko -- -- --!» Pukkilalla alkoi ääni rekistereissä melkein klikata, kun hänen nyt oikein piti sanoa sanottavansa. »Usko lastaa sen minkä Siwiäkin lastaa, jumaliste, kun minä itse tuuvaan, itse hyppelen ruumassa, itse räknään: tuohon rakoon! torkotan, vielä yksi! ja tähän, tähän paikkaan, pintelettä, nuijaa niskaan, niin lankku painuu ja Siwiän pantterien pitää rytistä, jos mahtuu niitten sisäpuolelle enemmän kuin Uskon; nuijaa niskaan, ja jollei painu, mahdu lankun pahus tunkemallakaan, niin merkitsen sittenkin, merkitsen kiusallakin lankun vietävän sittenkin papereihini, omiin papereihini, muiston papereihin päässäni, en helkkarissa tuuvarin papereihin paperilla! pintelettä! ja lankun jalkamittaa pitää rehellisesti olla päässäni yhtäpaljon kuin ikinä Siwiässä, kun ruuma on tuuvissa! Usko lastaa sen, minkä Siwiäkin, sen sinä tiedät, joka kerralta, minkä minä sinulle olen sanonut! Kiellä se, jos pystyt! Koetas kieltää!»

Pukkila oli voiton päällä. »Muistatkos Gottlannin nokassa: kumpis paremmin seilaa, Usko vai Siwiä? Muistakos kun samalla halsilla minä Uskoineni kirkkaasti selvitin santanokat ja päästelin päin Bornholmaa, minkä tuukki pyyhki, kun sinä Siwiöinesi sait kauniisti kääntää keulasi päin Riigaa? Riian palsamiako sinulle tuli niin kiire jano, vaikka rahti oli Lübeckiin?» Pukkilalla oli sanan kelkka hänen mielestään nyt hyvin käännetty, hän katseli seisoviltaan alas Alastaloon keinutuolilla ikäänkuin silmiänsä myötämäkeä liukutellen, ja jätti sananvuoron armosta viimein toisellekin, jos tällä mitään enää oli sanottavana: itse hän oli melkein leppynyt.

Mutta lahnan sijasta potkiikin teljuilla joskus lohenpoika, ja sen asian olisi Pukkilan pitänyt tietää Alastalon kanssa tekemisissä ollessaan: lahna haukottelee, jos hiukka onkin sätkyttelevinään, mutta lohen liukas potkasee, ja ellet pidä varaasi, niin se loikasee yli partaan vaikka kynsien välistä! Pikkuhiljaa Alastalo kuitenkin tällä kerralla aloitti. »Satutkos sinä muistamaan, koska niin hyvä olet luovin ventatkin muistamaan, kumpis meistä samalla reisulla oli töijissä Lübeckin möljän kyljessä, silloin kun toinen vielä Trawemündessä hoijasi puurista itselleen pukseeria? Ellen minä astioita ja miehiäkin sekota muistossa toisiinsa, niin minä silloin Siwiän ahterissa hissasin lipunriepua kahvelitankoon sinulle huiskuttelemaan tervetuliaista haminaan, kun sinä Uskoinesi pukseerin pinnistämänä tulla laahaskelit sinäkin viimein Lübeckiin? Punssikos Kööpenhaminassa viekotteli, kun niin kauas annoit itsesi Tanskan vesille, että tuulenkantti makasi vastamäkenä edessä, kun muistit, että Lübeckiinhän reissu olikin, eikä Schierbeckin totivesille! -- Et edus lipun klippua fiirannut ihmismäisesti kahvelista alas ja tervehdykseksi takaisin nokkaan, kun puuristasi kiikarilla katselit, kuinka lossaus jo oli täydessä menossa Siwiän kannella. Ei kaiketikaan vaan mitään kirouksen syntiä päässyt huuliltasi sentään silloin, vaikka jupisitkin?»

Pukkilalle tuli karvas palanen nieltäväksi. »No, kun tuulenpahus osasi kantrata sen eineen kuin se kantrasi juuri, kun minä pääsin luovini päähän!» pureskeli Pukkila vieläkin harmiansa viiksiinsä. »Mikäs hätä sinun oli syd-syd-ostilla laskea hyvää laitasta Riian kurilta Lübeckiin, kun minä sain tikistää Bornholmin periltä pilivinnissä samaa tuulta päin nenää! Miksei myötäinen lavaise vaikka latoa edellään, kun vaan on tuukkia mastoissa!»

»Lato kuin lato ja neula kuin neula, mutta on välistä kapteeneissakin pieni ero!» kiusoitteli Alastalo hiukka jo taaskin harmistuen hänkin: puhuttakoon miehestä ja liiveistä mitä hyvänsä, mutta astioista ja Siwiästä eivät sentään kaikki sanat passaa: nielköön latonsa, ajatteli hän! »Olisit laskenut tuulen sträkit niinkuin minä, ja kääntänyt Gottlannin takana, niin olisi kukaties sittenkin Usko sillä matkalla seilannut kohta Siwiän ahterin takana Trawen mynninkistä sisään! Ei tuuli fiirannut sträkkiäkään sillä matkalla, mutta kyllä sinun merilaskusi!»

»Siwiän ahterin takana!» kivahti Pukkila kuin pistettynä: muun kukaties olisi kestänyt, mutta tätä ei kärsinyt! »Sinun viisautesi ja Siwiän ahteri! Gottlannin nokassa sinun sträkkisi olivat: jollei se olisi lykännyt itseänsä puksprööttisi tielle, niin Uskon ahteripeiliä sinä et olisi nähnyt kiikarillakaan taivaan rannalla, kun minä jo preijasin luotsia Trawessa puuriin!»

»Pahus sinun puheitasi!» kiemahti jo veri Alastalonkin tukkaan, alkoi olla kunnia kysymyksessä. »Siwiä on yhtä hyvä purjehtija kuin Uskokin: itse minä sen riitingit olen laittanut ja itse rakentanut, enkä minä aluksesta valttia tee, eikä lumiauraakaan meillä tarvita! Vai sinä muistat vasta lastia tuuvatessa, että laivassa pitäisi olla semmoinenkin paikka, mihin jotain mahtuu?» naurahti hän samassa, ja lykkäsi puolestaan myrkyn muistutukseksi siitä, että oli kuultu ja kätketty, mitä Pukkilalta äsken oli muussa hopussa päässyt poskista. »Juujuu, kyllä siitä voi olla harmia ja hientuhtia joskus, jos ruuma on sattunut unohtumaan laivan riitingeistä!» myönteli Alastalo totisesti ja kärventeli Pukkilaa pahemminkin: jalat poikki muitten kuullenkin miehen meiningeiltä, niin ei leuka pahoja saa toimeen, vaikka päriseekin salissa! ajatteli Alastalo jo hieman karmeastikin. »Lastia kulettamaan laiva rakennetaan, eikä kapteenia ja kapteenin kiiltopatiineja Geflestä Lübeckiin! Helkkari sinuas, kuinkas kirosit ja kurkun huilu lauloi, kun möljään päästyäsi samalla Lübeckin matkalla ja täkillä teiskatessasi, ennenkuin kokki oli maissa juossut huiskinut likimmät kadunkulmat ja ajaa karauttanut reilingin viereen nelipyöräiset odottamaan -- herrajesta, sopikos kapteenin ja kuunarikipparin mennä kävellä sortuutissa ja omilla patiineilla kolme kadunkulmaa konsulille, kun jyristenkin pääsi saman matkan linjaaleissa, kuskiherra pukilla edessä piiskanvarsi pystyssä ja plankkipytty päässä! -- helkkari, kuinkas visersit ja kurkkusi pirutti lukkarin virassa, kun parhaassa teiskassa satuit tromppuinesi tielle juuri kun puosu totisimmillaan puulaa pytsyllistä vettä kannelle ja laivaluuta mäiskii kahden kyynärän köysiviuhkaltaan märkiänsä sääriisi: murheelliselta näytti puosunkin mielestä räiskäyksen jälkeen patiiniesi plankki, ja vaikka kansi olikin puhdas ja putsattu luudan pyyhkimiltä, niin yhtä siisti ei ollut jälki sinun lahkeittesi englantilaisella veralla!» Nauru rehotteli Alastalon äänessä, kun hän muitten huviksi ja Pukkilan niistimiksi virkisteli muinaisia Pihlmannin mielessä. Ei se koira ennen ainakaan pure, ennenkuin on pudistanut kylmät karvoistansa, joka on saanut sangollisen vettä niskaansa! ajatteli hän. »Kun minun parkkini on valmis, niin tuleppas Uskoinesi, jos uskallat tuoda astiasi pukspröötin merta haistamaan, minun mukaani Atlantin priiskeille Biscaian puhdissa: topit näet, jos edeltä olet seilannut, minun parkkini kolme toppia näet aamuvahdissa nousevan merestä niin kaukana takanasi kuin silmällä on laidunta ahterin vanasta taivaan rantaan semmoisella nitulla kuin Atlantin kulju, ja samoja kolmea toppia saat ehtoovahdissa kiikaroida, mutta sillä kerralla etupiikkisi sihdissä, kun ne jättävät päinvastaisella taivaan puoliskolla ilman rannat siliöiksi silmiesi edessä! Olen minä sillä tavalla pohjan mallin ajatellut parkissani ja peukalolla myötäen riitingit tunnustellut, että, jos vain kerta puu semmoista ainetta on, että se vettä viistää, niin meren huulikin on kokeva kölin liukkaaksi sen astian alla! Parasta sinun vain prikeinesi pysyä nurkissa ja Pohjanmerta präkäämässä silloin, kun minä parkkeineni Kanaalin suulla koettelen, miltäs tuntuu, kun kerta on rehellistä mertakin pukspröötin puskettavana ja semmoista henkeä partaan, ettei tarvitse peljätä karvojen maan hajussa huljuvan!»

Olihan Alastalo pulskias mies, mutta puheet pyrkivät välistä vielä muhkeammiksi: »Parkkilaivoilla liikutaankin merillä ja Atlantilla, mutta kuutoilla kuljuissa ja Itämeren karsinoissa!» sanoi hän. »Kaksi on pari, mutta kolme on monta, ja kehtaakos mies, kun meri on kaunis ja Atlantti kantaa, näytellä pakalta liivipuolta komentosillalla kapteenin liivipuolustana väelle ja ilmoille, ellei hänellä ole masto selän takanakin nojaksi, kun silmä hakee kahden etummaisen toppeja ja tuuli hulvii tuukeissa kaikissa kolmessa!»

Merillä tapahtuu joskus, että ahneus pettää viisaudenkin, ja kokenutkin tikistää klyyveriä pilivinnissä niin likelle tuulenterää, että lempo pääseekin livahtamaan tuukin taakse, ja läimäsee potkasee sieltä yht'äkkiä vastaan kuin peto ja pentele! Alastalokin oli nyt voittamisen kiivaudessa ja koska laine kiihtäviltään lykkäsi ajatuksen haahta kevyvälti harjallansa, tullut varomattomasti ja muhkeuttansa nostaneeksi sanan keulaa liika tihuvalti tuulen nokille juuri siinä sen ohuvassa kärkipiikissä, jolta se parhaalta menopuuskulta voi vaihtaa paljetta tuukin taakse pakkiporotukseenkin ja lyödä purjeet lykkiviltään viukuvaan takatämmiin!

»Me muut sitte -- me muut sitte, ja sinä itsekin tähän asti, sinä itsekin, en pahemmin sano, kaksitoista leivisköinesi, mitäs me olemme. Sinä tähän asti, ja me muut, me muut laihemmat vastedeskin: kippareitakos? särkisumpun kapteenejakos? Säkylän sikaruuhen seilaajiakos; Siwiäkös, sinun Siwiäsikös? priki kuljussa, sammakko peräpakalla ja sinä isosempana komentosillalla? En minä sano mitään, kysyn vaan!» Pukkila oli tyytyväinen: litanian alku oli luonnistanut otollisesti, juuri niinkuin piti, jupistu laupiaasti, lauhiaammin melkein kuin tarvitsikaan, silmä säilytetty niin hurskaana kuin sopi ja suupieli siivottu niin nöyräksi, kuin olisi lukenut ruokapöydässä ruokasiunausta: kun pistää jotain, pistää vaikka neulannirkolla ketä, hakee kärkeä hellään paikkaan, niin silloin ei hätiköi pirukaan, vaan pitää kätensä levollisena ja kylmäverisenä sen ajan kuin lykkää! Tietysti pakkasi jossakin sanassa, joltakin ajatuksen riuhtomalta veressä vähän kiemahtamaan, polkasemaan kuin orivarsa karkujuoksua ravissa, mutta kun on vahdissa ja pitää ohjakset piukassa, niin ei varsakaan varasta kuin sen askeleen, jonka se jalaksen kiihtimiksi varastakoonkin! Pukkila yskäsi: piikki oli lykätty, ja istui ajatuksen lihassa, istui tikkuna Alastalon ajatuksen lihassa siinä paikassa, jossa ihmistä harmittaa, vaikk'ei saa sitä näyttää, ei! vaikka kiukuttaisi pahemminkin ja vietävästi! Pukkila yskäsi ja asetteli kasvojensa palkoja niille ystävällisille luiruille, joilta sopi sovinnossa puhella enempikin karvastelevaa. Oikeastaan hänellä nyt oli ajatuksissa lykätä sana taas parkistakin, pieni sana vaan, jotain purevaa, joka pistää, mitä hyvänsä, kysyä esimerkiksi myrkyllisesti kielenpäällään, ääntä venytellen, ikäänkuin olisi hurskaskin, laupias oinas, kysyä ääntä venytellen ja huuliparran karvoja pureskellen, sanoa hissuksiltaan vaikka verkaksiltaan: Kaiketikkin-kaiketikkin, Atlantille kaiketikkin liivipuoli silloin on rahdattava, jos kapteenin rynnäspaikat rahisevat rantoihin ahtaammissa vesissä, ja Skagen on vaarassa vasemmalla pielellä ja Hull oikealla, kun kapteeni komentosillalla manovreeraa sivujansa raoitse! Sanoisi noin pikku hiljaa pidätellen ja naama vanhurskauden messingissä ja kuulustelisi, kuinka nopeasti Lahdenperä vieressä äkkää ja räjähtää makonauruun merkiksi muullekin salille? Passaakin puhistella Alastalon tuossa, niin että häpee hänen puolestansa vieraskin häntä kuulustellessaan! Kysyiskö pientä siitäkin, tutkaimen verran vaan, sen verran, että kynnen maun tuntisi ihossansa kysymyksen käpälän pitelemiltä, kysyisi viattomiltaan, jokos hänellä sitte jo meidän muiden tietämättä on parkki veistettynä, ja tarvitaankos meitä toisia enää mukaankaan, koska hänellä nyt jo parkin komentosilta silahtelee anturain alla, ja täällä salissakin jo meidän muiden laihempien ja lommoliivisten keskellä Atlantti huljii ilmojansa hänen keskipinkojensa puhivilla pielillä? Pukkila kyräili ja kysyi mielensä kiehumilta, mutta verenvarsalla oli harja jo siinä heitossa, ettei karkua olisi pidättänyt, vaikka itse lempo olisi ollut repelemässä ajatuksen ohjasperissä: valitseekos meren pässikään puskusiltaan hyökyharjan vaahtivilla, minne meno kiihtää, selillekö piehtaville edellensä heilumaan, vaiko vuoren rinnan vastaseinään tuhatpärskyin murtumaan, kunhan vain saa kohiviltaan syöstä kaadoin pauhimaan, ja vähänkös Pukkilakaan enää sitä kysyi, sanonkos sitä vai tätä, kunhan vain jotain sai kysytyksi, jotain perhanaa Alastalolta, joka harmitti?

»Muistatkos sen kerran, muistatkos, tulimmaista! kun minä Ison-Kevon kuistin rappusten edessä Mannoisten Anderssonin häissä istuin rekeeni, ja Musta oli aisoissa, minun Mustani, minun pikimusta Mustani, muistatkos, jumaliste, kuinka reen antura on liukas joskus!» puuskutteli hän, koskei parempaakaan tullut ensi hätään mieleen, ja Alastalo oli lyötävä latuskaiseksi. Paasaa aluksestaan ja ahteripeileistä Lübeckin haminassa, ikäänkuin ei hän ikinä olisi istunut ja revellyt ohjaksia Ruskonsa reessä, kun minä Kevon rantatörmältä ajoin jäälle, ja lahdella pyykkäsin muut jätettyäni Mustani kanssa hänen Ruskonsa ohitse niin puhtaasti jokaisen nähden kuin viiropääsky siipinensä seisovan aidantykyrin sivutse! Piti-kuti, kuti-piti! vilskuivat silmät elävinä Pukkilan päässä, kun nyt oli päistikkaa päästettävä kielenpäästä jutunkaritsa töppösilleen tepastamaan salin laattialla, niinkuin sillä oli säärenkieppaa ja poukunpotkua. »Maijastiina istui jo reessä ja vällyissä, Musta oli ajettu kuistin eteen ja renkipoika piteli päittimistä, minä vedin kinnasta käteeni, koska tuluuppi jo oli kiinni ja mahavyö solmittu. Musta hirnui ja mellasteli aisoissa: pojalla oli täysi työ kuolattimissa, Andersson hoputti ja häkötti rapuilla: 'läksiäistuiman sentään otat partaan, ennenkuin lähdet kylmään!' muut ajoivat jo koko hääväki mäkeä alas, Alastalo Ruskoinensa etummaisena lahdella: kulkuset kilisivät kauemmas ja kauemmas ja Mustan kylki vapisi!» Pukkila katseli hopunpikaa, koska juttu oli kiemaviltaan saatava yhdessä henkäyksessä suusta ja ylpeät paikat läiskäviltään. »'Poika pitelee ohjaksista sen ajan kuin sinä otat lämpiäisryypyn: ei suinkaan ylintä vierasta häistä päästetä kylmää hönkäämään vatsaansa', lasketteli Andersson rapuilta, kun kellot kiimivät lahdella ja Mustalla seisoi korvapari tikkuina. Minäkin ajattelin ja katselin Mustaani, antaapas heidän ajaa, ajattelin, ja katselin Mustaani! 'Eipäs taitaisi ryyppy tehdä pahaa!' sanoin Anderssonille ja taputtelin Mustaa kinnaskädellä lautasille. Hellitäs, poika, kuolattimista! sanoin, kun Musta tanssi tanterilla varpasillaan ja levitteli sieraimiaan niskan kyömy pystyssä. Andersson juoksi jo rappusia hakemaan sisältä karahvia ja pikaria, kun minä pyyhkäsin kintaat käsistäni, kokosin ohjasperät tammani selältä ja laskin ne huolellisesti valtoimiltaan vällyille Maijastiinan viereen rekeen, riisutut kintaani päällimmiksi. 'Jokos lennossa pitäisi olla!' sanoin minä Mustalleni, joka kylki kaartona taivutteli päätään ja kaulan kenolta katseli taakseen minun toimituksiani reen vieressä: seisoi aisoissa, hevosen kuva, kuin paikallensa valettu, vaikka kuve värisi ja silmien viheriöissä vilahteli tuli. En minä kiiruuta pitänyt, kun Andersson jo oli palannut rappusten eteen karahvi kädessä ja pikari kukullensa kaadettuna: 'tämä toiseen jalkaan!' sanoin minä, kumottuani ensimmäisen pikarillisen, 'ja tämä toiseen!' sanoin kirkkaammin, kun hilkkui tulista laitojen täydeltä taaskin pikarissa. Ei Mustakaan muuta kuin vapisi ja katsoi, söi minut silmiinsä ja kintaitten lukon vällyiltä, mutta ei vaapahtanut varvaskaan, vaikka ohjakset lepäsivät löysiltään ja kauempana yhä kimisi lahdella Ruskon kulkunen. Olin minä jo antanut takaisin Anderssonille tyhjän pikarin, pyyhkäissyt partani jouhet takakädellä kuiviksi, nostanut vällyjen lievettä ja friskattuna miehenä kahta jalkaa loikannut laitioon Maijastiinan viereen istumaan, mutta vieläkään ei hievahtanut Mustan hieno pää eikä siirtynyt viisas silmä kinnasten kumolta vällyillä, vaikka vapisikin yltänään jalo eläin ja sierainten sametti pärskähteli. Vasta kun istuin minä vällyissä, lieve tupottuna tarkasti säärien ympärille ja huolellisesti ryntäitten suojaksi, nyökäys nyökätty Anderssonille kuistin rappusilla levolliseksi hyvästiksi ja kaikki valmista, kinnaspari sivaistu käteen ja ohjakset koholla kouran tämmissä, vasta silloin hulahti Mustalla raskas harja, kaulan kyömy karkasi kaareensa ja säärien sukkiin kimmahti kipinä.

»'Sissoojasta, Musta!' sain minä suustani, kun jo rekeä kevitti jalaksilla, ja antura lauloi tien teräksillä ja Musta kaapasi mäkeä tiukuset pyrynä hihnoissa helisten, jumpuri luokassa kumisten. 'Muistatkos, Malakias?' sai Härkäniemi kämmenen läiskäyksen polveensa, 'katselitkos, Lahdenperä?' -- nyt oli Lahdenperän vuoro hieroa polvenpäätänsä makean mäikäyksen kiemavilta, innossa mäiskätyn -- 'katselitkos, kuinka kauniisti kaapa kurotti, kun hepo juoksi ja Musta paransi menoa jokaiselta säären nakkaamalta! Ah, kuinka jään kantta katosi kavion taakse ja jalas jätti jäljenparia valkoiseen lumeen, kun Musta ja minä, Musta aisoissa ja minä ohjaksissa, aisanpäät täristen ja ohjakset laveina laskimme lahdella, pyyhkäsimme ensimmäiseksi Härkäniemen ohitse Pollen nuivistellessa harmisia korvanluimujaan, jätimme Lahdenperän raudikkoineen viereen kuin seisomaan, Eenokin valakka jäi ja Krooklan hiirenkarvainen tamma, hevos-hevoselta kiipesi Musta, nykikö Nordberg Valkonsa ohjaksista vai hölläsikö Haukka suista laukata silppumakoisen Pläsin, Ylistalon Kröpi ja Likitalon Laiska, Poornaisten Pruuni ja Urkolan ori, niin monta kuin näpsäsi kavion kaksiparia raikuvalla jäällä, ja niin monta kuin kilisi kulkusen kimiä luokan kaaren hurjumilla, niin monta saavutti korskaharjaa ja niin monta sivuutti kurkokaulaa Musta pyryvällä tiellä, kun teki työtä hurskas polvi ja jätti jäätä kavion sieppaava kynsi! Pärski jo takana Langholman Tuimakin, huohkoten ilmaa palkeihin lavean rinnan, kun auttamatta oli jäätävä rinnoilta ja Mustan askel haukkasi matkaa. Muu oli kulkusten kilinä nyt enää vain jäävänä jonona takana, vain lahden suulla harpasi vielä Rusko edellä, minkä kinttu kirmaten kerkesi ja harja niskanahassa pysyi. 'Nyt Musta, nyt matalaksi!' sanoin minä ja kiljaisin! 'Nyt vasta juokseminen alkaa!' sanoin minä ja levitin ohjasperiä Mustalle merkiksi. Ja luulettekos, ettei Musta ymmärtänyt! Voi taivaan enkelit ja Josuan pasuunat, kuinka elukalla joskus voi järki karata jalkoihin ja kavio imeä tietä! Voi, sanon uudenkin ja paremman kerran, voi joulukirkossa kyrie eleison karaamassa holveissa flikkakurkkujen kimittämänä! Kyllä minun Mustani tavallisestikin maata jättää, kun se juoksee, mutta sillä kerralla olisi Musta jäänyt itsensäkin rinnoilta hännän taakse lukemaan omia jouhiansa, kun nyt puhallettiin niemen kärkeä päin, jossa Rusko pani parastansa harja huiskien, niin että valkeanvaaran pelkäsi rupeavan räyhäämään karvoissa. Muistatkos, Herman, kun minä Mustani kanssa ajoin ylös sivullesi? En minä hihkaissut sanaakaan, en luotua sanaa hihkaissut huulieni raosta, mutta eikös ollut komea katseltava, kun hevonen juoksi? Sinä taisit sentään ehkä kirotakin, ellen väärin muista, ja jos oikein kuulin, kiroilla voimallisestikin, vaikka mutisten, koska ei kovemmin sopinut, kun minä Mustani kanssa, minä ja Musta ja Maijastiina vielä kolmantena, minä ja Musta pikkuhiljaa, vaivihkaa vaan, mutta varmasti, tuuma kerrallansa tuuman jälkeen, tuuma, sanon, tuuman saivar tuuman saivareelta kiipesimme sivulle, sinun sivullesi ja Ruskon sivulle, puserramme vierille, parannamme vaan ja painamme, ja siinä kun juuri tulee tienhaara, Alastalon tienhaara Vikatmaan nokassa juuri sillä kohdalla missä sinun tiesi eroaa meidän muiden isoluotolaisten tiestä, ja mistä sinun Ruskosi kanssa olisi kelvannut jonon etupäästä taittaen lönkytellä levossa ja kenenkään pihdistämättä virstan selkää omaa kototallia kohden omalla juoksun nuotilla, juuri sillä siunatulla paikalla minä perhana, pieni perhana Mustan perhanan kanssa olen tiellä, poikittain edessä tiellä: paljasta viatonta piruuttani, minä tunnustan sen, silkasta sulaa pahaa piruuttani: minä olin ajatellut, sanonut Mustallekin, puhellut ohjasperistä, koetetaanpas, sovitetaanpas eteen tienhaaraan, ajetaan stryykätään poikittain Alastalon väistöpuolelle eteen juuri siihen, missä Ruskon kurssin olisi fallattava ja jonon kärjestä taitettava voittajana kotokaurojen rauskumille sen villastajan, jonka harja etummaisena heiskuu, kun erotaan! Niin minä ajattelin ja puhelin, ja niin ajatteli Mustakin minun sanomattanikin, ah sitä elukkaa, katselitko, kuinka matalaksi hevonen pistää itsensä, kun se oikein pääsee, ja kuinka kaapa kurottaa, kun se jättää jäätä taakseen! Muistatkos sinä, Herman, sen, kuinka Rusko sokelsi jalkojansa, kun tutun tienpään sijasta Mustan kiiltävä kylki vauhkoo yhtäkkiä vierillä, ja ymmällä olisi jatkettava ravia, vaikka joka askeleen potkama vie kauemmas kototallin heinäparsista! Siinä pyyhkäsimme sinun ohitsesi Alastalon tienhaaran suussa, sinun ja Ruskon, Vikatmaan nokassa Kiviveden jäällä, minä ja Musta, minä ja Musta edellä ja muu hevosliuta pyrynä jälessä: montakos laskitte reen takapieltä, sinä ja Rusko, tasan tusinanko? kun katselitte tien vierestä, kuinka isoluotolaiset ajavat kotia häistä, isoluotolaiset ja Pukkilan Musta etummaisena, Pukkilan Musta, jonka ei enää tarvinnut katsoa kaapojansa, etteivät ne kopise kenenkään rekeen edellä! Muistatkos, kysyn, sen räpän, Herman? Ja silläkös erällä sinä ahteripielistä opit lukua pitämään, kun laskit, montako reenpeiliä saitte katsella takapuolelta, sinä ja Rusko, ennenkuin oli huiskannut editsenne, viuhkinut nokitse viimeinenkin vemmelpuu ohitse, kirma kulkemassa Kiviveden kurkulla, etummaisena Musta, sieraimissa tuiska ja harjassa huima, teillä tie vapaana edessä, sinulla ja Ruskolla -- Härkäniemestä en puhu, joka ajoi Pollensa kanssa viimeisenä ja seurasi sinua ja naapuria --, tie vapaana sinulla ja Ruskolla ja virsta selkeänä löngätä vaikka sammakon ravia taikka etanan yksparia Alastalon tallinkynnyksen poikkipuuhun saakka! Sinäkös menemisistä ja pääsemisistä puhelet, vaikka tiedät oman silmän näkemältä, mikä koho on hännän jouhissa, kun Musta ravaa, hevonen painaa jäällä silppusäkin ohitse ja Ruskon kysyy vasemman korvan luimu oikean harilta: mihinkäs Musta hävisi, kun me jäimme tähän kahdenpuolen pitkän nenän pitkää pläsiä? Ei minun Mustallani ole otsassa kuin kimeä tähti valkean tuikkuna, kun sinun Ruskollasi on koko kuono pläsin piimällä tahrittu, mutta, jumaliste, kummankos valkoinen otsapuolella paremmin näyttää, mihin asti varvasta on kurotettava, kun tietä jätetään kaapan taakse! Kaapa, katsos, Mustalla on kaapa! ja mako, katsos, Ruskolla on silppumakoa! mutta kumpis antoi sinun mielestäsi anturalle paremman puhdin Kiviveden jäällä, Mustan kaapako, vai Ruskon mako? Katsos, näes, kaapa on vieteri: kaapa potkasee aisojen alla, kun on juostava, mutta mako on säkki: mako hytkyy ja hyppii aisojen välissä, kun pitäisi päästä paikalta! Silppumakoakos, vatsanotkoa, sinä laivastasikin, parkistasikin ajattelet syöttää, silppumakoa, sanon, ruumaruntaa, kysyn, limppua pantterivöissä, Ruskon pyllää taklingeissa? Vilistikös, kysyn vielä, vaikkei tarvitsisi kysyä, koska muutenkin tiedän, vilistikös silmissä, kun sopi sinun Ruskon reestä ja rauhassa katsella, kuinka puhtaasti hevonen juoksee kuin enkeli neljällä jalalla, kun Musta on aisoissa ja minun Mustani kirvottaa kaviosta parastansa? Vilistikös silmissä, kysyn, ja voiteli hyvästi sydänalassa hevosmiehellä niinkuin hanhensulalla siveltynä?»

Eihän Alastalo hyvillänsä ollut Pukkilan jutusta, ja ymmärtää sen: nuuskan veroksi ja harmin kutimiksi se oli hänelle tarittukin ja tyrkytetty nenän alle haisteltavaksi! Ja sopii sitäpaitsi kenen hyvänsä kulkea koluta vaikka kokonaisen maaherran läänin lävitse ja hakea jopa lyhty kädessä ja silmälasit nenäorrella, ja ihmettä saa totisesti kiittää, jos hän sittenkään löytää niin tyvipäisen miehen, joka tasaisella naamanpidolla ja huulihörö viilipunkan tyvenissä kuulustelisi historian alusta historian loppuun kiemasevaa juttua siitä, kuinka koetuksessa hänen tallinsa priimas, hänen varsasta raville opettamansa, kuinka koetuksessa hänen liinaharjansa sittenkin auttamattomasti ja joka askeleen pinnimältä on sakannut jälkeen, jäänyt vieriltä, hivunut, hivunut vaan taaksepäin parastaankin pannessaan, jäänyt kuin jäänytkin, kuinka tekikin työtä, katselemaan takapuolelta rekilautaa, kun naapurin Hoija harja hojolla kirmasee matkaa edellä ja joka askeleen tämmiltä tempaa väliä selvemmäksi jäävän edessä, kuinka reutookin oman ruunan valjas ja kurottaa uskollisimpansa hurskas kaapa! Koskas sitäpaitsi yleensäkään kukaan järkipäissään odottaisikaan, että vaakalaudalla kaksitoista kruunattua leiviskän punttia kevittävä mies kävelisi laattian palkeilla enkelilapsen sipsutuksin ja lankkujen narisematta, ja että Alastalon partaisesta leuasta hymisisi mannaa ja hoosiannaa, kun sitä on kutitettu kynnellä karvojen juuriin. Ei sentään niin pahasti tärähtänytkään, kuin olisi voinut peljätä ja syytä olisi ollut odottaa, koska pitäjän kaksi parasta hevosmiestä olivat hampaittain ja puhe oli Pukkilan Mustasta ja Alastalon Ruskosta. Alastalo istui nimittäin tällä haavaa nyt kuitenkin omassa salissansa ja hänen vieraansa olivat hänen vieraitansa: isäntänä joutuu sopivaisuuden vuoksi joskus nielemään semmoistakin, jota hevosmiehen luonnolta ja kunnialta ei muissa oloissa saisi noitumatta painumaan kurkusta alas. Sitäpaitsi käski viisauskin, vaikka karvastellenkin, tällä erällä jättämään jahnaamisen Ruskosta ja Mustasta parempaan kertaan, sillä kerjettäisiinkö huomispäiväänkään enää palaamaan parkki-asioihin, jos Pukkila nyt pääsi traveilleen ja tavallisille keräjilleen pahanhengen Mustastansa. Missäs naisväkikin viipyy ja kuhnii, kun eivät jo saa totivettä saliin, että päästäisiin parempaan alkuun! harmitteli hän ajatuksissaan jonnekin käsin näräänsä purkaakseen ja lähetti pienen silmäntutkaimen tupakamarin oveen, jokos se kohta aukenee.

»Mitäs semmoisista ajamisista puheenkertaa enää vuosien takaa, kun sohrit Mustasi kanssa edessä ja sorkit tiellä kuin mikäkin juuri kun meidän piti Ruskon kanssa taittaa kotia päin?» sanoi hän kuitenkin pieneksi osviitaksi toisille, koska sananrakoa oli ja Pukkilan silmät kiilivät salissa senkurisina, kuin kysyisivät ne itsekultakin, kuulittekos-kuulittekos? kuulittekos varmasti jokainen: hiiren hiiskausta ei pidä Alastalon haukotella tämän jälkeen tässä asiassa! »Sain minä sentään pidätellyksi Ruskoa ohjaksista sen ajan, että pääsitte tieltä ohitse ja meillä oli sarka kavion edessä vapaana!» lisäsi hän asian selventämiseksi vielä ja kampasi ajatuksia oikeille jakauksille mielissä.

»Ja mitäs minä Ruskoineni olisin turhia sinun Mustasi kanssa enää kiiliskelemään ruvennut, koska meidän tallista jo Teemu-valakkakin oli edellisenä päivänä Mustalle näyttänyt, kumpi toisesta jää, kun Alastalon hevonen pistää menoksi!» lisäsi Alastalo ja alkoi hänkin jo päästää kuria omiin silmiinsä. »Meidän Tiinamme, Teija-Tiina, silloin oli kirkkomatkalla -- Tiinan tiedätte, hänellä oli ollut hänen käryaikansa, semmoisia kuin Tiinalle joskus ja useinkin sattuu ja jolloin ei ihmisille tuvassa mukista sanaakaan viikkokausiin ja lehmillekin pihatöissä ja hinkaloissa puhellaan välttämättömät vain tiuskimalla -- Teija-Tiina siis oli ohjaksissa ja kirkkomatkalla -- kirkolle Tiinan nimittäin semmoisten aikojen päälle tavallisesti täytyi päästä, että sai kirkonpenkissä hautoa päästä ja sydämeltä häkäpahkat pakottamasta ja palata saarnan jälkeen virkistyneenä ja pestynä kotiin, niinkuin saunapuhdas ihminen löylystä! -- Tiinalla siis oli kirkkopäivä ja silkki päässä, ja minä olin jo huomeltaina sanonut voudille, että pistäkää iso-Teemu aisoihin, niin saadaan ehiöinä ehtooksi kotiin sekä hevonen että piika ja Tiina pääsee jo menomatkalla opettelemaan nöyryyttä, eikä Teijaltakaan unohdu kirkkomatkalla heruttamisen taito sormista, kun on suitsista ja lypsynuotilla nyittävä Teemun muistossa vissiksi se asia, että asteltava sentään on, vaikka verkakseenkin kuljetaan! Kirkolle asti he pääsivät, Tiina ja Teemu, sillä kirkko pysyy paikallaan, vaikka myöhemminkin saapuu pakalle, ja kotio päin myöskin lähdettiin liikkumaan, kun se vuoro tuli Teemun taksista, ja Tiina aikansa oli sahannut ohjasperissä ja maiskutellut niin voimallisesti ja hartaudella, että olisi voinut ajatella mitä hyvänsä vanhasta naisihmisestä, ellei toimituksista olisi ymmärtänyt, että Teemun paatunutta konisydäntä niillä äänillä herkytettiin, eikä ympärillä naureskelevien ja irvistelevien kylänpoikien. Liikkeelle siis päästiin viimein, kun yhteisesti yritettiin, ja kotio päin liikuttiin niin nopeasti ja sillä kyydillä kuin Teemu piti otollisena ja kaksikymmenvuotisen valakan arvolle sopivana, ja samaa varmaa menoa olisi kai jamattukin nukkumatta Alastalon tallinovelle asti, ellei Itärannan mäessä, juuri kun ajetaan alas jäälle, sinun jumpurisi, Pukkilan Mustan jumpuri olisi alkanut kumista yhä likempänä takana. Teemulla oli muutenkin jo mäessä ollut mieliharmia, aisat lykänneet myötäahteessa hihnattomat länget korville, niin että oli täytynyt vanhan vaivata kolottavia jäseniänsä ja hölkätä joku askel juoksun lönkää korjatakseen luunsa reen tieltä. Sitäpaitsi oli tämä paikka, Itärannan mäki siinä juuri kun ahteen vietolta ajetaan jäälle, Teemulle vanha tuttu muinaisilta varsamuistoilta. Siinähän on rannalla kohta Huuskerin rakennus vasemmalla, ja kun kaksikymmenvuotiaat valakat ovat semmoisia hevosia, jotka joskus ovat olleet kolmitalvisiakin ja oriita, niin ovat nekin joskus ja jossain paikassa joutuneet kirvottamaan kavioistaan, minkä niistä on höllännyt. Ja Teemulla oli tällainen paikka juuri Huuskerin akkunain edessä. Minun isävainajani, Alastalon papavaari, niinkuin muistatte, oli vähän hevosmiestä hänkin, ja kun Huuskerissa silloin vielä eli vanha Huuskerin Holmroos, isäpapan paras ystävä ja kipparikamraatti, niin ei hänen akkunainsa ohitse häpeän vuoksikaan ajettu ankanlönkässä, vaan hevosen piti muistaa, oliko hän sitte Teemu, vai mikä muu, että hänellä olivat jalat allansa, kun kirkolta palattiin. Eihän Teemulla varsanakaan varsinaista menoluontoa ollut, oli jo silloin liika paljon luunromua ja vetoselkää aisoissa mukana, jotta askel olisi juoltanut oikein nopsaa, mutta Huuskerin kohdalla ja isävaarin ohjaskourissa oli hänkin saanut jo nuorena ja oriina luihinsa sen opin, että siinä paikassa oli painettava eteenpäin huiskimalla, vaikka henki menisi. Tällä kohdalla siis, Huuskerin akkunain edessä, puhallat sinä Mustasi kanssa Itärannan mäestä alas ja samaa menoa jäällä Teemun ja Tiinan rinnalle ja ohitsekin kait, niinkuin meininkeissä ainakin oli. En minä tiedä, mitä Tiina ajatteli, kun siunasi suitsissa, mutta Teemun minä hyvin ymmärrän. Teemulla oli harminlotko korvissa tarpeettomasta juoksunlönkästä mäessä, menontieto luissa Huuskerin akkunain edessä ja kiukunäkä hampaissa, kun huuditon tammaflikka juuri silloin ajaa härnälle ja vierille, kun pitäisi hevosen ja valakan saada rauhassa pistää totista parastansa tiellä, niinkuin on opetettu ja sakramenteissa. Niin sitte kävikin, niinkuin pitikin ja ymmärrettävä oli, Teemu ei ollut istunut kirkossa ja syntejänsä tunnustamassa niinkuin Tiina, vaan seisonut kirkkomäellä paleltumassa ja kiukutellut kotokauroja, joita ei ollut edessä, eikä siis ollut sen hurskaampi paluumatkalla kuin tullessakaan: Teemu ei kärsinyt pilkkaa! Kun sinä siis kopevasti ajat Mustasi kanssa kupeille ja Mustakin mataliltaan luikkii vierillä, niinkuin sinä sen olet opettanut mataliltaan luikkimaan silloin kun on pyräyksessä pyyhkäistävä komeiltansa sivuitse, olkoon naapurin aisoissa vaikka tiine lehmä kävelemässä, mikäs oli silloin Teemulle sutevampaa kuin iskeä valmis hammaspari siihen paikkaan Mustan ruumiista, jossa selkä loppuu ja häntä alkaa ja joka mataliltaan oli kuin lautasilla tarittuna keikkumassa vierillä harmissa hälväistäväksi? Sen Teemu tekikin ja Mustan juoksulle tuli lyhyt loppu samalla kuin Teemu itse sieppasi kaksi paria alleen ja lykkäsi kuninkaan ravia Huuskerin akkunain alitse niin hartaasti, että Huuskerilaisilla oli ollut nauramista koko ehtoopuoleksi pitkää pyhäpäivää: nykyinen Huuskeri sanoikin, että isävainaankaan käsissä ei Teemu ollut niin hurskaasti selvittänyt kinttujansa heidän akkunainsa edessä kuin sillä kerralla Tiinan istuessa ohjaksissa ja Pukkilan Mustan niistettynä nurputellessa takana. Koskas sinä tahdot uuden paremman kerran koetella kumpis oikein tosipaikassa ajaa ohitse, sinä Mustasi kanssa vai meidän Tiina Teemulla? Minä kyllä lähetän Tiinan matkalle, kun tahdot ja sinulle sopii, niin sekin riita tulee ratkaistuksi!»

Alastalo oli jutellut juttunsa loppuun ja maksanut velkansa, silmät katsoivat Pukkilaan ja kysyivät: kuittaatkos, vai vieläkö on korkorästejä jäljellä ja maksamatta? -- Hevosasioissa ei leikintuntevakaan mies ymmärrä pilaa.

Ei Pukkilankaan pääknuppi sentään ollut aikoinaan siitä nauriskuopasta noukittu, jota pakkanen oli päässyt pitelemään ja palelluttamaan: äkkäsi hän, että yhteisesti naurettaessa pysyy naurajien puolella, jos itsekin nauraa! »Teemu on teidän tallinne paras hevonen, sen minä olen aina sanonut!» vahvisti hän siis vain kylmäverisesti ja yksikantaan Alastalon historiaa. »Ja ottaisit sinä vaan Teija-Tiinan tarhasta kuskiksi pukille Ruskosikin kanssa liikkuessasi, niin kukaties tulisi Ruskostakin vielä ravuri!» terästi hän tunnustustansa ja haukotteli savurenkaita ilmaan, ikäänkuin istuisi levollisin mies piipun varren takana. »Teemun-kromo, Teemun-kromo, sanon, paras hevonen Alastalon tallissa!» puheli hän ja kertaili hyvänahkaisia, että kuulivat asian toisenkin kerran ne, jotka eivät ehkä ensimmäisestä nuotista ymmärtäneet. »Teemunko, Teemun luukropankos? siinä on ruumaa! senkös sinä parkin riitingin malliksikin olet katsonut?» häyhäsi hän yht'äkkiä: ei auttanut enää pidätteleminen, jos omissa nahoissa piti pysyä! »Teemun kylkiluurunta pantterikaariksi ja Tiina hameissa kapteenipakalle flakaamaan, niin jumal'aut, jollei merikin peljästy ja sylje kuuttoa tieltään edellä kuin piru hollantilaista Atlantilla, niin että sataman suut vilkkuvat ohitse ja vilisevät pukspröötin edessä niinkuin Humu-Matin silmissä oman porstuan ovi, kun häähummilta palatessa yhden sijasta oli seitsemän läpeä seinässä ja jokaisessa pukkasi päänsä pihtipieleen!» Pukkilalla olivat taas liepeet liekissä ja purjeenkluutti tuulessa: kuulkoon Teemunsa, koska Teemusta puhe on ja Tiinasta myös! ajatteli hän ja laski sojolta. »Jokos sinä Tiinan pian käsket salin puolelle, että saadaan katsella kummoinen kapteeni on parkkiin ajateltu?» kysyi hän ja päästi silmäkeränsä kalansaaliille salissa korjaamaan tällä kertaa omaa naurunpotkivaa apajasta.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot