Alastalon salissa 2/23

Toinen luku.

Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.

Nipistetty mies, niinkuin sanottu, oli Pukkila Alastalon salinpuolelle astuessaan. Muulloinkin aina pisti harmiksi silmään ja mieleen kun tuli ovesta sisään tähän saliin! Tampuuri jo edessä? Porstuasta muualla saliin päästään! Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta! Takakamarit muka liika soukkia, jollei niissä ole runsasta kahta syltää leveyttä päätypäässä! Pärisköön paskoja tyhmemmille: salia silloin ajatellaan, kun pykninki nurkataan! Pukkilaa piirteli tällä kerralla mielessä vielä pahemmin kuin tavallisesti, kun silmä vasten tahtoakin taas mittaili peräseinää ja auttamattomasti oli tunnustettava, että sali, mitä siitä ajattelikin, oli muhkea katsella, varsinkin näin kun tuli ovesta, ja aurinko lämpimänä makasi kummankin merenäärisen mahtuvilta avaran laattian pitkillä matoilla. Raatoa, kun saisin minäkin uuden ripini viimein kehälle, niin kortteli lisään, kortteli lisään joka mittaan: Alastalo saisi tulla itse mittaamaan! Tarvitsiko sitä sitte välttämättä isotella, vaikka Siwiä nyt olikin seilannut rahaa vähän, vähän -- vähän? Nahkasohvakin tuossa, Tukholman nikkarin tekoa, pari hyvää miehenmittaa pitkä, selkäkarmin tasasuora kaaripieli jatkumassa koko seinänmatkan pihtipuusta pihtipuuhun takakamarien ovien välillä ja messinkinuppien kiiltävä helorivi loputtomana jonona kaartamassa piukatun selkämyksen mustaa nahkapintaa ja vaakasuoran istuimen kopeata reunapienaa. Istuttiin Alastalon salissa ennenkin, ennenkuin tuo piti tuoda mennä syksynä! Kun minä saan uuden salini valmiiksi, niin -- -- --, koetti joku pieni ajatuksen alku vuodattaa heikon lohdutuksen tipan tähänkin mielen apeaan, mutta nyt oli silmä kuitenkin nopeasti korjattava kiusankappaleesta: siinä istui rehevänä keskellä Lahdenperä, mukava naapuri kyllä, mutta sitä miestä ei tällä haavaa viitsinyt ottaa silmänkärkeensä! Istuu pyllyttää nahan piukalla kuin porsas polstarilla, naamataulun neliskulmakin paistaa semmoisessa naurun voiteessa, että hävettää katsella! Joko luulee Vaarniemen metsän hinnan vuoraavan taskuansa? Juuri tuon naurisposken hallussa pitääkin olla Vaarniemen metsän! Kyllä minäkin tiedän, että Vaarniemen metsässä kasvavat parhaat pantteriväärät pitäjässä, mutta miksei minun puolellani aitaa? Silloin ei istuttaisikaan tällä haavaa Alastalon salissa, vaan Pukkilan isossa kamarissa, eikä olisi puheenpitoa Alastalon parkista, vaan Pukkilan parkista! Ja Lahdenperän lautamies, mahtuisitko sinä siellä isosena sille sohvalle, jolla istuisivat pitäjän parhaat kapteenit? Lautamies juoskoon koirana pitäjällä haastamassa isiä vikaan menneitten tyttöjen mukuloille, se on hänen virkansa, mutta salissa on hänen paikkansa seinävieri-tuolilla, ja tehtävänä pureskella poskiansa, kun kapteenit istuvat peräsohvalla ja puhelevat meriasioista! ajatteli Pukkila kärmistyksissään, mutta ei malttanut vielä kerta olla kulmainsa alta vilkaisematta mielenpahennuksensa viattomaan vikamieheen. Osaa Alastalo pistää tamminappulat lautapelissä ruuduillensa! Mene nyt pistelemään jotain pientä totta ja pientä karvasta Alastalon parkista, ja päästä Alastalo sananvuorollensa, niin kenen puheille hölää Lahdenperä tänään naurua poskistansa paremmin, minunko vai Alastalon? Vaarniemen metsän hinnasta sopii sortteerata naurunkin paksuutta, ja kun mies on parikymmentä vuotta istunut lautamiehenä keräjätuvan penkillä ja muutenkin on siinä suhteessa alunperin älliä korvantakana, niin oppii ihminen pahuksen hienosti haistamaan, mille tuomarin puheille sopii päästää liivin napit vatsan yllä naurun hölkässä hyppimään ja mille tuomarin puheille leuanjärä säilytetään lakikirjan vakavana! Pukkila pudotti Lahdenperän lopullisesti silmistänsä kuin sukankutoja katosilmän vartaan nenästä: hän tunsi ilmasta, että tänäpänä ei naurunrymä Lahdenperän puolelta salia olisi lähtemässä yhtä heltaasti hänen pienille-pienilleen kuin Alastalon harmittaville mujuille. Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli tunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun joskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli kuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen sanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään ja muutkin ympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut semmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään! -- Paistakoon peräsohvalla! nielaisi Pukkila ajatuksen. Jos liikoja hölisee, niin niistetään mies! paineli hän karvasta palaa alas kurkustansa. Vielä on Pukkilalla nipistimet tallella peukalon ja etusormen välillä! Vaikka kieltämättä mieltä työlästytti. Kyllä tässä tänäpänä kielenpään on tapeltava, jos pientäkin kiusaa saa Alastalolle tehdyksi! Pahan hengen parkkikin hänelle nyt vielä, kun muutenkin piukkaa kaikissa asioissa ohitse!

Karjamaan Eenokkikin tänne jekutettu? Pukkilan silmät melkein tärskähtivät! Silmien todistus oli selvä: Karjamaan isäntä siinä istui, Karjamaan Eenokki! Juuri Karjamaan Eenokki ilmi elävältä sohvannurkassa! Piippu hampaissa, niinkuin Eenokilla luonnollisesti, tietysti piippu hampaissa, mahtoiko mies nukkuakin piippu hampaissa, mutta sammunut, sammunut tietysti nytkin, sammunut nysä sammuneena jo kotoa lähtiessä suupieleen unohdettu, kukas onkaan koskaan nähnyt haikunkiemuran nousevan Karjamaan Eenokin piipun pesän porosta: jumalan viljaa tupakan kultakin, ei suinkaan sitä savuksi ilmaan haaskata, ainakaan Eenokin visusta suupielestä, koska piipun karvas kylmältäänkin antaa makunsa varresta! Ja saappaat savessa, tietysti savessa, mitäs varten Eenokilla saappaat ovat, jollei savessa tarsittaviksi, ja savi? pellon savi? savi pataan kystä kasvaa ja kypsä lusikoidaan padasta suuhun, mitäs isännän saapas siitä pahenee, jos onkin savessa, noukkikoon Alastalo paakalat matoiltansa, kun vieras on lähtenyt! Karjamaan Eenokki ilmielävältä Alastalon sohvannurkassa sammunutta piippua ja savista saapasta myöten! Pukkila oli tyrmistyksissään, tirkisti ja vältti matolla tuoreen savikokkareen: tuosta on Eenokki astellut saliin tullessaan ja peräsohvalle kävellessään! päätteli hän. Puhdasta pellon savea kuitenkin, olisi isännän saappaissa voinut kulkea pahempaakin ainetta pelloilta matollesi! ajatteli Pukkila ja luimi sivulleen vierellään toimittelevaan Alastaloon. Sen hyvän ansaitsisit kuitenkin, että joku tallaa kasan lätiskäksi mattosi karvaan! toivotteli hän pahansisuisesti, silmien taas väkisinkin palatessa sohvan nurkkaan. Karjamaan Eenokki siinä totisesti istui, sitä silmien todistusta ei voinut muuksi muuttaa, vaikka olisi katsellut kolmannen varmemman kerran, istua nökötti leuka niin pitkänä kuin Karjamaan Eenokilla leuka on itsepäisesti pitkä: Karjamaan Eenokki istui siinä sammunut piipunnysä hampaissa, se asia ei parantunut katsomisesta!

Kuka oli koskaan nähnyt Karjamaan Eenokin Karjamaan aitojen ulkopuolella muulloin kuin kaksi kertaa vuodessa rippikirkossa, kerran talvella kynttilämessusti ja kerran suvella sinä ja sinä kolminaisuuden päivänä, ja samaten Turussa kaksi kertaa vuodessa, syksyllä syysmarkkinoilla myymässä kevään säynäät ja suviset silakat ja vuotisen voin ja talvella talvimarkkinoilla talon kaikilla hevosilla tuomassa viljakuormat kaupunkiin vakanttiin ja myytäviksi? Eenokki hoitaa autuutensa asiat säntilleen ja kruununmaksut säntilleen, peltonsa säntilleen ja saamisensa säntilleen, hänellä on talo ja vuoden almanakka, raamattu ja sielun kipenä syntisessä ruumiissa, talon asiat tapahtuvat almanakan jälkeen: Ristinpäivänä toukotöihin, karja laitumelle Urpona, kuhilaat pellolle viikkoa jälkeen Jaakon ja jyvän siemen vakoon Perttelinä; sielun asiat raamatun mukaan: papeille palkkansa voinaulalleen ja jyväkapalleen ja munatiulleen kantopäivänä ja synnit nieltävä leipänä ja virutettava viinillä säällisinä liinapäivinä, mutta muuten ovat maailman asiat lopussa Karjamaan raja-aidan takana ja taivaan asiat siinä paikassa, jossa piipun pesästä juokseva savun koukero katoaa silmän näkyvistä ilmaan. Ja nyt istuu samanen mies, Karjamaan Eenokki, ilmielävänä ja keskellä silkkaa viikon selkää jumalan valkeana arkipäivänä Alastalon salissa sohvan päässä ja imee sammunutta piipunnysää hampaissaan niinkuin kotona Karjamaan tuvassa? Pukkilalla oli nopea ajatuksen juoksu, hän tiesi sen itse, mutta totisesti, jos minulla tällä haavaa olisi ajujen sijasta kuiva mullankokkare otsakopassa, niin jumaliste, yhtä viisas minä olisin kuin nyt! ajatteli hän. Mitä tekemistä oli Eenokilla Alastalon salissa silloin kuin siellä istutaan ja jahnataan laivan rakentamisesta, mitä tekemistä laiva-asioissa varsinkaan erään tapauksen jälkeen muinaisuudessa, hänen itsensä ja Eenokin yhteisessä muinaisuudessa, tapauksen, jota hän puolestaan, Pukkila piti niin visusti ajatuksensa kynnyksen ulkopuolella, ettei koskaan sitä tarpeettomasti ajatellut, pahankurjen ja ainainen Petrereesa, kun nytkin tuppasi tulemaan mieleen, vaikkei ollenkaan ollut syytä! Se asia kuitenkin oli selvä: jos Eenokin päähän on joku kelmi saanut mahtumaan sen ajatuksen, että järjellinen mies voi vielä uuden kerrankin pistää rahansa muuhunkin kuin Karjamaan tupakamarin kaapin loodan talteen, niin pitäjässä ei ollut Langholman isännän ja Krooklan Mikkelssonin jälkeen toista miestä, jolla oli vissempää pistettävää kuin Karjamaan Eenokilla. Montakos mullikkaa Karjamaasta tänäkin syksynä talutettiin Tukholman jahtiin: kolme enemmän kuin Pukkilasta, pelkään minä! Laidunmaat luodoissa niin saastaisen lihavat, että hävettää, rintapellot haisevaa savea ja vesissä keväällä säynästä niin sakeana, että toisiansa pyrstöihin pureskelivat! Siitä ei epäilystä: kyllä Karjamaan isännällä rahaa on, vaikka isonkin parkin kuudestoista-osan maksamiseen, sen asian haistamiseen ei tarvita Alastalonkaan sieraimia! Mutta millä pahanhengen kurilla Eenokki on tänne talutettu? Juhtahärän otsaharjaan minä viisikymmensyltäisellä saralla ennemmin päitsimet pujottaisin ja karauttaisin konkarin ravurina tietanhualle pitomatkalle, kuin minä Eenokin pään siihen ajatuksen loikkaan saisin, että mies voi ajankultaa tuhlaamatta istua joutilaana naapurin salissa keskellä paistavaa arkipäivää ja että meren vetelään voi ansiokseen potkia saalista saartamaan muutakin kuin kalaverkkoa, jopa niin väärtiäkin tavaraa kuin rahaa, joka jo on tallessa kaapin laatikossa! Pukkila ihmetteli, kuka tuonkin jääräpään on saanut niin pitkälle, että hän on löysännyt paattinsa pestin Karjamaan rantasillasta ja nyt istuu muitten joukossa sohvan nurkassa täällä! Totisesti sopii senkin kelmin ja viisumaakarin puhaltaa puuskutella ilmaa keuhkoihinsa ja keuhkoistansa yhtä tyytyväisenä ja yhtä syvin vedoin, kuin miehen, joka tasamaalta on punnannut niskaryhälleen täyden tynnyrin jyväsäkin ja polvijäsenen kieppumatta kantanut jussin selässään tikka tikalta myllyn ylisille ja nyt päästelee nyörejä kaksikyynäräisen suulta ja jouten katselee, kuinka viljan raskas keltaisena juosta lorottelee tyhjenevästä säkistä jyskävän ruuhen nielevään suppiloon! Kun Eenokki kerta on täällä asti, niin hän ei ole turhan päiten matkalla, ja niin varmasti kuin suppilon suulle nostettu ja suullisestaan avattu jyväsäkki juoksee sisältönsä tratin toroon, niin varmasti on Alastalolla kuudestoista-osa parkistansa paperilla silloin, kun Eenokki on mennyt istumaan sohvan päähän!

Pukkila tunsi itsensä kuin vääryyden kärsineeksi: mene tuommoisten päähän kaatamaan järkeä! Onkos ihmisen kieli, olkoon se liukaskin, mikään rautakanki, että sillä vääntäisi kiviä nummesta tai ajatuksen älliä Karjamaan Eenokin kaltaisten kalloluista? Vielä Kivivedellä äsken oli hän sluupissa puhellut Evaldille: Pelkään-pelkään, tästä tulee tosi päivä tänään! Alastalo on perhana käärimään miehet: se voitelee puheella siinä kuin puhein voidellaan ja sillä on ajatuksen koukku sananmadossa valmiina niitä varten, joihin ajatus riipasee! Alastalo on vaarallinen mies, Evald, pelkään-pelkään, pahoin aanaan, että parkin saa julmettunut tänäpänä toimeen, vaikka kuinka kielen kultaa viljelisi, koettaisi karvasta siellä missä makea ei maistu! Mutta hikeä saa äijä pyyhkiä, saa pyyhkiä otsaltansa toisenkin kerran ja röhöttää suuttua naurunkarvasta, naurunkarvasta vatsastansa, siitä minä olen Pukkila-Pukkila! Jos saakin parkin, niin maistukoonkin! Sillä lailla hän silloin oli paatissa vahvistellut ja kohennellut vähän painumassa olevaa mieltänsä, mutta olisiko silloin ymmärtänyt ajatella, että Karjamaan Eenokinkin näkisi täällä! Muut nauraa nuhjuttelivat kuitenkin, vaikka ovatkin Alastalon puolella, kun pistää purevaa surisemaan Alastalon korviin, mutta kuka on koskaan nähnyt jyväsäkin valssaavan ja naurun vetoa Eenokin poskipielissä? Olisi tuommoinen huoneentaulu naamanuunaksi nököttämässä minuun jokaiselta salin seinäviereltä, niin saman asian ajaisi tänäpänä suussa anturanahan palanen, kuin minun oma kieleni! Mutta millä perhanan pelillä olet _sinä_ -- Pukkilan silmät vilkaisivat kärsimyksen katkuisina vierillä astelevaan Alastaloon -- sinä, silmäneula ihravatsaksi ja käärmeen kiemuva hylkeen hyllyväksi vääntänyt tänne toisen ihmisen kiusaksi tuon kivireen mieheksi ja härkäkallon kahdella kintulla käveleväksi? Pukkilan piti väen väkisin ja vasten omaa tahtoakin puolin ihaillen vaikka kateen happamiltaan taaskin ajatella kertansa samaa Alastaloa ja Mattssonia, joka pyyleän vehoisana toimitteli vieressä ja olkapäähän taputellen panetteli pakotteli peremmälle. Sojottelet sinä ja hyristelet naurun hyllyvää, mutta piru sinun kyntesi tietää, koska ne ovat niskassa? Jumaliste, liukas sinun kanssasi pitää olla, kun sinun kanssasi vääntämään rupeaa! Mutta on Pukkila ollut marjassa ennenkin, minä-Pukkila! Pientä-pientä kiusaa-kiusaa, niin tiedät, että, Pukkila on pelissä-pelissä! Eenokin sinä olet saanut, olet saanut, pahus, pelatuksi Eenokin, saakelinmoinen veto, paha veto, vietävän paha veto, minä tunnustan, miks'en tunnustaisi! Mutta älä klivaa kieltäsi vielä, Alastalo, tammilaudassa on monta ruutua ja vuoron perään tammipelissä nappulaa siirretään! Tuhise sinä tyytyväisenä nyt, eikös sinulla tänäpänä nenä vielä joku kerta harmistakin tuhise, kun Pukkila hieroo kämmentä hyvän siirron jälkeen, Pukkila-Pukkila, piru-piru! Parkissa on yhdeksän raakapuuta ja puomi ja kahveli lisäksi: ennenkuin ne jokainen ovat hissatut mastoihin, Mattsson, joka tikku, Mattsson, ja prässit kiinni, Alastalon Mattsson, prassit kiinni naakelin nupeissa, prassit-prassit kiinni-kiinni pultaanin paisuvalla naakelien nupeissa, niin kytätäänpäs, Herman Mattsson, kytätäänpäs silmänvalkuaiseen ja noukitaan äänen säröt korvankärkeen, eikös naurun meho joku kerta unhotu vilauttamaan vihastunuttakin hammasriviä parran puskasta ja äänensuopa Alastalon Hermannin suupadassa joskus kiekase kukkonakin, kun Pukkilan kieli on lykännyt suolaa siihen paikkaan, missä karvastelee, ja Pukkilan Petterin sormenpäät ovat pelissä siellä, missä kiusansolmukin taljojen juoksuissa! Ole sinä Alastalon Herman, Herman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin sait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on kaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi, pitempi, perhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan ripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi, uusi ripi rakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali on mitattu, perhana! mitattu päässä, minun päässäni: kaksi korttelia lisää, Alastalo, kaksi korttelia lisää-lisää, Alastalo-Alastalo nurkasta nurkkaan, salin nurkasta salin nurkkaan, Pukkilan salin, tuumastukilla minä itse sinulle näytän, kiusaksi näytän, kiusaksi mittaan, kun kehä-kehä on nurkalla Pukkilan mäellä! Pujoa partaa ja pykää parkki, sivele sivujasi ja taklaa toppejasi, metsään jää tikkuja jäljelle vielä Pukkilankin parkin mastopuiksi! Mittaa toppisi, Alastalo, venytä mastojen välit jalkaviksi, Mattsson, mittaa sanon, venytä sanon, Pukkila mittaa myöhemmin ja tietää venyttää enemmän! Kuka jäljestä ajaa, se näyttää, kuka sivutse ajaa! Pukkilan Pihlman ja Pukkilan Musta lähtevätkin pitotalon veräjästä viimeisinä, jotta kokee kopevampikin ja maistaa isosempi, kuka reessä istuu ja kenen harja aisoissa leiskuu, kun Pukkilan Pihlman ja Pukkilan Musta ohjat tämmissä ja kavio kaapasemassa puhaltavat lahden raikuvalla etummaisiksi vauhkivassa jonossa! Mittaa, sanon, venytä sanon, tikkua mahtuu taivasta käsin joku kortteli korkeammallekin kuin sinä äkkäät tuumastukin saranakidasta lähtevän, ja meressä on ruumaa pitemmänkin kölipuun hulista kuin sinä ymmärrät petille oijentaa, Alastalo! Vasta siinä laivassa toppia on, jonka topin nokka vippaa viiriä ylempänä kuin muut topit ja vasta se parkki parkista käy, jonka keula lykkää kaulaa vielä siinä, missä muilla kuutoilla pukspröötin pää loppuu kesken! Toppien korkeus kapteenin komeuden sanoo, eikä liivien laveus, Alastalo, ja vielä sinä syljet harmin pihiä pieliesi muhkeille manttaaleille ja vielä sinä tuhistat kateuden pärinääkin nenärusthollisi avaroista sierainläpistä, kun kerta joskus akumentti-Pihlmaninkin parkki lykätään vesille ja Pukkilan Pihlmankin, Petter Pihlman, Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin! Alastalo, vilautappas silmää silloin, vilautappas toppeihin: niitä on kolme, niinkuin sinullakin, kolme-kolme, kolme peeveliä, mutta raapaseekos rusthollarin maston kärki akumenttitorpparin toppiraakojenkaan tasoille, jos kyljittäin tullaan, Alastalo? Ja tules, Mattsson, kävelemään kannelle, Pukkilan Pihlmanin parkin kannelle kävelemään, antura silahtaa, sinunkin parkkisi kannella antura silahtaa, mutta mittaapas, Mattsson, mitaappas piruuttasi, Mattsson, mittaappas kurillasi, montako askelta mastojen väliä, montako askelta minun parkissani, Pukkilan parkissa, montako askelta mastojen väliä? Askel enemmän, askel enemmän, perhana, askeleen pentele enemmän kuin sinun purkissasi, Alastalo! Maistuuko se askel, Mattsson? Katsos, Mattsson, Pukkilan Petterillä kurottaa muinaiseltakin haaravinkkeli ruokamajan alla hiukka pitemmälle kuin sinulla, hiukkasen-hiukkasen pitemmälle-pitemmälle kuin nappuloilla sinun vatsasäkkisi alla on varaa kurotella, ja kun Pukkilankoipinen mies joutuu harppaamaan mitta-askeleita, niin tulee laivaan loikatuksi ahterin ja keulan välille mittaakin hiemasen enemmän, kuin lähtee toisenmallisista säärihaaroista. Säärien vika, säärien vika, Mattsson, jos on väännettävä askel päällekaupankin, Mattsson, kun kävellään Pukkilan kannella, Pukkilan-Pukkilan! Akumenttitalon sarka on joskus pitempi kuin rusthollin, pitempi, saamari, ja, säästänen, leveämpikin joskus, Alastalo! Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä! Karvastelisiko sydänsäkissä, Alastalo, papenoisiko piru pippuraa sisuun ja silmännurkkaan, Mattsson, kun kippari näkisi kapteenin ja Herman Mattsson prikin kannelta katselisi, kuinka kävellään parkin komentosillalla, kun silahtavalla astelee Petter Pihlman silkkikarvainen tornihattu kiiltelemässä päässä? Kumpaas meistä luulisit Hullin haminaherrain silloin höylemmin noikkivan, rusthollariako vai akumentti-isäntää? Tuhannen tutkaimen väkää kuitenkin sinua vatsapielinesi, saleinesi ja rustholleinesi! Viis ja viiskolmatta minä rustholleista, vaikka piruttaa sekin vietävä pahemmin kuin sanoa viitsii, syö kuin mato sydänjuurikasta, kun Alastalon itsensäkin kuitenkin sisukunnassaan täytyy tietää, että Pukkilan niityiltä korjataan aina kaksi häkillistä heiniä siinä, missä Alastalon piikat luokkoovat kokoon yhden! Ja sopii tulla mittaamaan Pukkilan sarkoja: äpärätilkuiksi jäävät Alastalon pellot akumentin aviovainioiden rinnalla! Mutta mikäst'etten ja minkä tähden ei olekkaan Pukkilan uusi ripi pystyssä nyt ja istutakkaan tällä haavaa Pukkilan isossa salissa ja lauteerata Pukkilan parkista! Jumaliste, Alastalo, kuinka minä kuulustelisin kateuden ritinää sinun liiviesi piukoissa pielissaumoissa, kun Pukkila säälisi vierastansa ison salinsa peräpuolelle niinkuin sinä nyt -- ähisetkin niinkuin hylje! -- ja sinä vuorostasi kävelisit Pukkilan salin, Pukkilan uuden salin, Pukkilan viis'syltäisen salin karvamaton virstaa, Pukkilan salin karvamaton virstaa, silmien kiusana, silmien tikkuna, naskalin tutkaimena, perhana! silmiisi pistämässä peräseinän pitkä sohvanploora, messinkinuppejakin karmissa kahta tihuvammalta, kahta saastaista tihuvammalta, kuin sinun taatissasi -- tuossa, luuletkos, että se sohva tuodaankaan Tukholmasta niinkuin sinun? Lübeckistä minä, Lübeckistä-Lübeckistä, kun sinä Tukholmasta! -- karmin mittaakin, katsos, seitsemän kyynärää, harmiksi-harmiksi seitsemän-seitsemän kyynärää-kyynärää, vaikka paikalla mitattaisiin, tuumaa paria päällekkin kukaties, tuumaa paria päällekkin tarkasti mitaten kukaties, vaikka silmäparisi päästäsi katsoisit! Pukkilassa, näes, Pukkilassa ei mitassa knapata: minä olen mitannut sinun sohvasi, tuon samasen tuossa, kuus'kyynäräinen muka! Tuumaa vaille! tuu-maa vail-le, pentele! minä olen mitannut! Pukkilassa ei knapata, Pukkilassa pistetään mieluummin lisää, tuuma lisään -- sanonkin nikkarille, sanonkin, pahus vie, sanon-sanon Lübeckin mestarille: tuumaa päälle, tuumaa päälle, seitsemänkyynäräinen sohva --, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma vajaa: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, mestari, tuumaa päälle, seitsemän kyynärää ja tuumaa päälle, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma vajaa, tuumaa päälle: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, tuuman vaille, mestari! ja mestari, kaksi paria etujalkoja sohvaan, kaksi paria etujalkoja Pukkilan sohvaan, Alastalon sohvassa kurottaa vain käpälä kummassakin päässä ja kolmas leskenä yksin keskellä, kaksi paria, kaksi täyttä paria, koskas jumalakaan parittomasti pistää jalkoja vatsan alle? ja mestari, viisi kynsivarvasta jokaiseen pussikkaan! neljä eteen ja viides taakse, viidellä kynnellä jumalakin lailliset elukkansa varustaa, vaikka Alastalon sohvan pussikoissa on vain neljä, hemmetti, neljä! minä huomasin sen kohta, äkkäsin paikalla, kyykistyin, kun Alastalo ähisi, näytteli mööpeliänsä -- siinä olikin Langholma vieressä ja Härkäniemi, kuulivat kaiken! -- näytteli ja osotteli: Tukholmasta tuotu, toin koska sopi reisuun, tilasin jo keväästi, kuusi kyynärää pitkä -- valehteli, perhana, valehteli senkin! minä kohta epäilin, silmämäärältä arvioin, ajattelin: liikaa sanottu, liikaa, liikaa! mittasinkin sitte: tuumaa vaille, tuumaa, tuumaa! vaille, ei ollutkaan kuusi kyynärää, vaikka kehui ja sanoi; kyykistyin, sanon, kyykistyin ja pitelin, peukalollani pitelin käpäläjalan pussikkavarpaita, koettelin hiljakseen, koettelin pikkuhiljaa veiston jälkeä, tunnustelin: työ kuin työtä! puhelin -- tunnustin -- »puhdasta työtä», puhisi Alastalo, »hienoa työtä, Tukholman kuninkaan hovinikkarin käsialaa!» puhisi Alastalo, ähisi ja yski, »taitava mies: ranne kuin höyhen ja sormien pihti kuin vieteri, kuljettaa veistä puussa, kuin maalari pensseliä seinällä! pitele paremmin vielä, eikös tunnu hyvälle peukalon päähän: sileä hivellä kuin maitolapsen leuka!» kehui, raato, omaansa, voiteli kiitosta niin että korvat häpesivät toisella kuunnellessa, ähisi, mutta minä, olinkos minä siellä ryömilläni muuten vaan? minulla ovat silmät päässä kuin kaksi kärppää, minä olin huomannut, olin jo seisoalta huomannut, sentähden meninkin pitelemään! olin huomannut, ja kas perhanaa! kun minun käteni livaseekin käpälän taakse, livasee liukkaasti kuin kissan kieli käpälän takapuolelle: »silonen, silonen kuin maitolapsen leuka!» puhelen, »silonen, silonen, kieltämättä silonen!» puhelen omia sanojani, pilkkaan, »kävelevätkös Tukholmassa leijonat saleissa ja sukat takakintuissa?» kysyn pikkuhiljaa, kysyn piruuttani: »kävelevätkös leijonat Tukholmassa sukat takakintuissa, kosk'ei varvas käteen tunnu, vaikka kuinka pitelisi?» kysyin sulaa pikkaista pientä piruuttani jo, silloin jo! siitä on kolme vuotta Mikkelin päivästä, silloin jo -- Härkäniemi nauraa hörötti sanoilleni, niin että oli piippu kirvoteltava hampaitten välistä ja Langholmakin veti suutaan pieneen nauruun -- silloin jo -- minä en ollutkaan enää lattialla ryömilläni, minä olin kimmahtanut pystyyn, minä näin pieni, minä näin pitkä, varpailleni minä olin kimmahtanut -- silloin jo kysyin, enkä kysynytkään enää hurskaus poskissa, vaan silmästä silmään tikuttaen, silmät niin likellä Alastalon silmiä, että silmäkekälet sopi nähdä ja valkuaiset myös, jos halutti katsella, kysyin silloin jo, kysyin kolme vuotta sitten, kysyin: »Rakennatkos sinä parkinkin joskus, kolmimasto-parkin ja unohdat siitäkin maston, takamaston, niinkuin sohvasi jaloista varpaan, viidennen varpaan, takavarpaan: parkkisi on priki silloin, priki, prikinuti-prikinuti, niinkuin sohvasi käpälä-nuti, käpälä-nuti!», se sana maistui, minä luulen, että se sana maistui! Alastalo ähisi, ähisi taaskin, mutta ähinässä on monta nuottia ja Alastalon nenäpiipuissa monensorttista tuhinaa, niinkuin pihinää pienen kirkon uruissa, maistui se, maistua piti: »kaksimastoinen parkki!», en paremmin sanonut, mutta mahtaako maku vieläkään olla suusta lähtenyt? Langholmakin nauroi, nauroi hienokseltaan, veti suutansa nauruun, pieneen kyllä, pieneen tosin, mutta nauruun kuitenkin, vaikka vastaan piti! Kaksimastoinen parkki ja nelivarpainen käpälä? kysynkös Alastalolta vieläkin, muistutan, kysynkös kun sopii, ja kyllä kysynkin, kysyn niin että siemasee, lykkään laupiaasti, lampaanhurskaasti: kaksimastoistakos sinä sitte parkistasi ajattelet, Alastalo, niinkuin sohvasi käpälistä nelivarpaisia nuteja? jumaliste, Lübeckin mestarilla pitää riittää puuta viidettäkin varvasta varten, kun Pukkilan salin sohvan jalat veistetään, ja täysi pesättninki mastojakin pistetään Pukkilan parkissa pystyyn, niin ett'eivät raumalaiset luule laivaa omaksensa ja kutsu parkkia prikiksi! Prikiksi, Alastalo! Pentele sittenkin sinun parkittelujasi, pitää ihmisen syyttömästi kiukutella sinun tähtesi sielunautuutensa rivinomaksi, ruokalystistä puhumattakaan! Missä hemmetin asetuksessa se on määrätty, että sinulla pitää olla parkki ennenkuin minulla? Saa rikeerata kieltään kymmenellä kantilla, ja juoksevat kuitenkin sinun kokouksiisi kuin päättömät kanat!

Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa! Kuiskuttelin, huiskuttelin, lykkäsin korvaan husaten: Alastalo aikoo rakentaa parkin, Alastalo pitelee, kenellä on vuoria povipielen sisäpuolella, vuoria, sanon: parkki rakennetaan povitaskusta! ja parkki maksaa, maksaa pirusti, vaikka sen kirkkomäellä sanon ja kiroon, kolme mastoa maksaa enemmän kuin kaksi, kolme perhanaa enemmän kuin kaksi, eikä lastia mastoissa kuljeteta, lasti kuljetetaan ruumassa, ja lasti se on laivassa, joka riksit kiertää jakoon, lasti! sanon, eikä mastot: ei mastoja retareille likviidissä jaeta, ei jaeta, vaikka niitä olisi viisi, riksit jaetaan, riksit, ja riksit noukitaan joka killinki ruumasta, laivan ruumasta; ei Alastalokaan mastoistansa mitään retareille nouki, noukkii retareilta vaan, että saa mastonsa pystyyn! Kuiskuttelin-huiskuttelin, kuiskuttele tuommoisille: kukas lienee tänäpänäkin ollut ensimmäinen mies pyyhkimässä saappaittensa savea Alastalon kuistin edustahavuihin, joll'ei juuri mahdollisesti tuo samanen Eenokki? Karjamaan Eenokki, kun hän tulee paikalle, niin hän tulee varhain, rippikirkkoonkin kun tulee, kuten viimissunnuntaina, niin hän tulee tuntia ennen kirkonmenojen alkua kirkkomäelle odottelemaan. Pitkine leukoinensa tuossa pahan hengen sohvan päässä, mitä mahtanee jauhata leuassansa? Itsepintaisuus istuu hänessä leuassa, sen näkee päältä, paljokos mahtaa olla matkaa piipunnysän alla huulien umpinujusta visajärän päähän: kolme tuumaa vissisti, vaikka paikalla ottaisin tuumastukin liivintaskusta ja mittaisin! Eenokilla on tuuma liikaa leuan myhkyrässä, niinkuin Krooklan Mikkelssonnilla tuolla oven nurkassa tuuma liikaa nenäorren varressa, kumpikin tuuma on tuuma päällekaupan, kun olisi miehiä tyyrättävä, vaikka luulisikin olevan veivin vartta paremmin heidän naamoissaan! Kuiskuttele semmoisille: ottavat leukaansa tai nenävarteensa sen, minkä ottavat puheista ja pistävät puheeseen leukansa tai nenäortensa fasuunan: venyttävät, penteleet, tuumalla joka sanan, niin että saumat ratkeevat jutusta! Eenokki, rahanperso mies, on kuulustellut minun sanojani -- kuulustelikin perhanan tarkasti, korvaläpi selkoselällään niinkuin mannaa olisi tippunut vaikkuun: raato, ripille menossa vielä, ripille niinkuin minäkin ja ajatukset paljaassa mammonassa ja pahoissa kielissä, kuulusteli leuan liikahtamatta! -- mutta mitä hän on minun sanoistani kuulustellut? Raot, perhana, ajatuksen raot! Pahahenki pistikin kieleni päähän mastot ja ruumat ja jakoriksit! Eenokki on istunut tuvassansa maanantaina ja ajatellut, istunut ja ajatellut vielä tiistaina penkillänsä. Mastojen välillä on ruuman mittaa, on hän ajatellut, mitä monempi masto laivassa, sitä pitempi laivan ruuma, on hän ajatellut, kolmen maston välillä on ruumaa enemmän kuin kahden maston, on hän ajatellut, ja itse minä hänen päähänsä sen ajatuksen istutin, että ruuma laivassa riksit retarille seilaa! Minä pässi olen puhunut kuin harakka! Eenokki on itse keskiviikkona soutanut Alastaloon, ajatellut riksejä ja soutanut Alastaloon puhumaan asiasta! Minä, saakeli, Eenokin tänne olen taluttanut, minä itse kielelläni! Alastalo on riivattu mies, liika riivattu: hän ei mene veistelemään kirveensä terää kiven kanttiin eikä kielensäkään kärkeä Eenokin järjen kaltoon! Minä hupsu, minä hänen asioillaan juoksen, minä itse paistan valmiin ahvenen Alastalon lautaselle: syö pois, pistä poskiisi! taritsen! Ikinä ei Eenokki istuisi tässä salissa ja tässä joukossa ilman minua, nököttäisi sohvan nurkassa tuossa totisena kuin A aapiskirjan lehdellä, jollen minä häntä tänne olisi veivannut! Huomasiko ehkä Alastalo kirkkomäellä, kun minä kuiskuttelin Eenokille, ja arvasiko, käärme, mitä minä Eenokille kuiskuttelin? Arvasi! kyllä minä Alastalon tunnen, sillä on sieraimet sitä varten niin leveät, että se haistaa asiat, arvasi, pentele, ja nauroi, perhana, nauroi, sisukunnassaan, vaikk'ei päästänyt naurua partaan asti, nauroi, hemmetti, minulle! Ja jumaliste! Alastalon Hermannin liivit eivät ole elämässä piukottaneet Mattssonin vatsasäkin ympärillä, vaan itse taivaan enkelin uumilla, ellei hänen napeissaan ole natissut naurun hölkkä silloin kun Eenokki viikolla on ilmestynyt Alastalon tupakamariin ja alkanut puheen luovit parkki-asiassa: tuon lahnan, lihavan lahnan on Pukkila potkinut minun nuottani pesään! on mato ajatellut! Saattaa omatunto soimata ihmistä joskus niin, että tuntee itsensä kuin nyljetty orava!

Aut'avita! olenko minä Pukkila? Minä olen puhunut Pukkilan päästäni Eenokille sunnuntaina kuin paistetusta nauriista, en kauniimmin sano! Paatissakin painetaan helvarin varsi alahankaan silloin kun keula nostetaan ylähankaan ja Eenokkiakin on väännettävä vasemmalle silloin kun tahtoo miehellä nenän kurssin torkottamaan oikealle! Olisin ollut liukas ja ymmärtänyt, niin olisin porottanut Eenokin korvaan parkkia ja Alastaloa niin, että siirappi olisi sanoista tihkunut, olisin kehunut ja kiittänyt niin että oma kielenikin olisi hävennyt! Alastalo, kuules, oletko kuullut, rupeaa rakentamaan parkkia, olisin sanonut! Parkkia, kolmemastoista, kuules, jahdilla alkoi, sumppujahdilla, sinunkin säynäitäsi ja sinunkin mullikkojasi seilasi Tukholmaan, Tukholmaan jahtipräkällä mullikkaporvarina! ja nyt rakentaa parkin, parkin, pentele, saat sinäkin lähettää mullikkasi pasiseerareina vaikka Espanjaan, Espanjaan asti, pentele, mullikkasi parkin pasiseerareina! Peijakas mieheksi, peijakas paisumaan; kasvattanut itselleen vatsaakin enemmän kuin me kaksi yhteensä, vaikka hänellä on laihempi talo kuin meillä kummallakaan, muista, meillä kummallakaan! Vai vaihtaisitko sinä peltojasi Alastalon peltoihin, vaikka saisit kaksi Alastaloa, kaksi sanon, kaksi Alastaloa? Mutta vatsan ympärys hänellä kieltämättä on suurempi, kieltämättä suurempi Alastalolla kuin sinulla, ja minulla myös, minulla myös, suurempi kuin minulla! Karjamaa on manttaalin talo ja Pukkila myöskin, Pukkila myöskin, vaikk'en siitä puhu, Karjamaan isäntä on manttaalin isäntä, ja Pukkilan myöskin, Pukkilan isäntä myöskin täyden kruunun manttaalin isäntä, mutta, mitäs manttaaleista ja mitäs isännistä, kun puolen manttaalin isäntänä kävelee Alastalo, puolen, sanon, puolen manttaalin isäntänä Alastalon Mattsson, isonen Mattsson, paksu Mattsson, kapteeni Mattsson, vaikka kapteeni minäkin olen, kapteeni! Mitäs laihat lihavan rinnalla, vaikka talot olisivatkin paremmat, talot-talot paremmat, sanon, paremmat! Isosesta lähtee isosta, röyhäseekö vai ajattelee, ja Alastalon järkikin on muun ruumiin lihotessa levittänyt uumavyötä! Mitä painaa savi Karjamaan Eenokin ja Pukkilan Pihlmannin saroissa silloin, kun Alastalon isosessa pääkopankin ajatukset rupeavat kasvamaan vatsaa? Pienet linnut visertävät, mutta varis vasta äänen päästää, me muut laihat ajattelemme, mutta Alastalon lihava meinaa! Jokos sinä olet juossut Alastalossa kysymässä kummoisten miesten puumerkki parkinpapereihin kelpaa, kelpaako Karjamaan Eenokin kaltaisen? Oletkos juossut, kysyn, pyyhkinyt konttisi kuraa kuistin sillan havuihin, pyyhkinyt ja putsannut kuin kissa suupieltänsä anturaasi, ett'et veisi mullanpaskaa, rusthollarin mullanpaskaa kapteenin salin valkoiselle lattialle, oletkos juossut, kysyn, kysymässä, kelpaako Alastalolle raha? Juokse hemmetissä, jollet jo ole juossut, sinun kinttusi sopivat paremmin juoksun traviin kuin Alastalon Hermannin, vaikka manttaalin mies oletkin, täyden manttaalin, rusthollimanttaalin, juokse hiivatissa, pistä kiiruuksi, pistä rusthollarin varvas varvastamaan, kun kapteeni nikkaa! Juokse, sanon, mitäs rusthollarin vatsalle pieni hölkkä muuta kuin terveydeksi, kun ei kapteenin tarvitse puhista, juokse, sanon, tyrkytä rahaa, kukaties kelpaa Alastalolle raha, kukaties-kukaties, en minä tiedä, mistäs minä tiedän, mutta kukaties kelpaa raha Alastalolle, raha-raha Mattssonille, kun tyrkytät, noikit ja pyydät, pyydät ja noikit, pelaat pyrstöllä ja niskalla väsymättä kuin västäräkki, kukaties kelpaa, raha on riivattu kelpaamaan ja Alastalo vielä riivatumpi pitelemään sinne, missä raha tuntuu sormeen, noiki, noiki vaan, niin oppii niskasi senkin taidon ja kukaties sopii rusthollarin savinen raha paremmin kapteenin käteen kuin rusthollarin savinen saapas kapteenin salin matolle! Koska sinä muutenkaan kylässä juoksentelet, niin kippaa nyt, juokse rahojasi taritsemaan, kun niitä tarvitaan, prässihän rahoista päästessä on, eikös niin? Kokoon niitä aina käärii: saa uuden penningin syrjän näppiinsä, niin pitää piukasti kiinni eikä hellitä ja pistää entisen penningin päälle, siitä tulee tapuli joskus, perhana, tapuli ja tapuli kasvaakin, kasvaa se, kasvaa koko ryjäksi, kun on ahne aamusti ja visu ehtoosti, kokoo tänävuonna ja säästää tulavuonna, ymmärtää killingin killingiksi silloin jo kun leuan iho alkaa haiventaa parran karvaa ja tietää kopeekan kopeekan väärtiksi silloin vieläkin, kun päänahan iho pudottaa haivenensa! Mikäs hätä on rahaa kootessa ja rahaa tapuloidessa, koska elämässä on vuosia ja ihmisen päänahassa hiuksen karvoja tiputettavaksi, vaikka vuosia tulisi kirkonkirjoihin kymmenen, pari yli tarpeenkin? Mutta silloin vasta rupeaa Aatamin omena kurkussa hyppimään, kun miehellä tulee juoksu siitä, kenelle saa rahansa kelpaamaan! Eikös niin, Eenokki, eikös sillä lailla olekkin? Kyllä rahaa aina kokoon kiertää, kun on hurskas ja kiristää piukkaa ruuvia piukasta piukemmaksi, minkä hengen hipua sisukunnasta lähtee, mutta silloin vasta murheen päivä alkaa ja hiukset lakoovat hienmärkinä otsalle, kun on juostava kaupittelemassa rahaa, haettava hullu, jolle valmis raha kelpaa, raha-raha, selvä myntätty kruunun raha! Eikös niin, Eenokki, eikös niin ja sillä lailla? Juokse, sanon, minä luulen, että Alastalolle kelpaa raha, parkki maksaa, parkki maksaa rahaa, ei parkkia ilman rahaa rakenna! Juokse, sanon, minä luulen, että rahasi kelpaavat, juokse taritsemaan, kun Alastalo tarvitsee: ei nälkäinen lintua senvuoksi suustansa sylje, että se paistettuna hänen suuhunsa lentää, eikä Alastalo siitä syystä rahaa torju, että sitä hänelle tyrkyttää! Juokse sinä, kippaa henki kurkussa, takapyrstö hännättömänä, rahasi olet jo säästänyt Alastaloa varten, niin säästät häneltä jalankin vaivat, juokse, sanon, leukasikin on juuri sen mallinen kuin sinä olisit luotu toisten asioilla juoksemaan, juokse-juokse selkä lotkossa, käpälä kurossa, juokse, laihempi sinä olet juoksemaan kuin Alastalo, vaikka rahapussi keikkuisikin selässäsi! Sillä lailla, pahus, sitä nuottia minun olisi pitänyt veisata, veivata korvan juuressa väsymättä kuin hörhiäinen, niin istuisiko Eenokki nyt leukoineen tuossa, istuisiko, jumaliste, silmän harmina piippuansa pureskelemassa tänäpänä Alastalon sohvan nurkassa minun kiusanani! Kumpis meistä röhisisi tyytyväisempänä tällä haavaa, Alastaloko tuossa rinnallani, vai minäkö, jos olisi kielenpääni silloin ymmärtänyt tällätä sanansa oikein? Säästänen sittenkin minua laupiasta lammasta, joka en puhunut kielellä, joka kihaa sylkeä kahdesta haarasta! Kun sonnivasikkaa taluttaa karsinaan, niin sitä pitää tönätä sarvista vastaan, ja kun Eenokin järkeä tyyrää, niin on senkin sarvi ohjattava vastatöngän vehkeillä myötäsojon menoille! Oma viheljäinen vikani, kun nyt saan katsoa silmäni tikuille tuommoiseenkin naamalautaan kuin Eenokin tuossa! Olenkos minä vielä silonen kasvojen hipiältä kuin ripille pääsemätön nulikka, ja onkos partaveitsen terä vielä kertaakaan harsinut sängen rahisevaa leukapieliltäni, koska poskeni päästävät pehmeitä kuin imisän utara? Häkää olisin pistänyt Eenokin päähän, enkä järkeä, niin tarvitsisiko minun tällä haavaa katsella Eenokin leukaa edessäni! Olisin ampaissut Eenokin ymmärrystä sanoilla, joissa on kärki ja kärjen haruksissa väkä kummallakin puolella, niin, pahus, nauranut sitä olisi pirukin vatsansa terveydeksi, nauranut pirukin kattilassaan hölövatsaansa, sanon, jos Alastalo olisi ollut hullu, ja mennyt senjälkeen pitelemään ja silittelemään Eenokin ymmärryksen mojoovia pahkoja! Jumaliste, sarvi-Samulin härkätallista hän olisi vähemmällä hiellä vääntänyt valssin nuoteille, sarvi-Samulin neljällä sorkalla valssin kiepussa keikkumaan, kuin olisi katrillia kaapaissut Eenokin ymmärryksen kanssa! Olisin husannut vain, huiskaissut yhden ainoan sanan, puolen sanaa Eenokin korvaan, Eenokin karvaiseen korvaläpeen, kuiskaissut yhden ainoan väkäsanan, sanonut: Sinulla on rahaa, älä kielläkään, sinulla on rahaa tallessa, kyllä se asia tunnetaan, tunnetaan koko pitäjällä, mahtaako Langholmallakaan olla niin paljo tallessa kuin sinulla, mene nyt sinä auttamaan Alastaloa, koska sinun sopii, en minä tiedä, uskaltaako Langholmakaan, Langholman rahat ovat perittyjä, perittyjä-perittyjä, mutta sinun rahasi nypityt työllä ja vaivalla, omalla työllä ja vaivan hiellä, mutta mene nyt sinä kirjoittamaan laivan osa, kuudestoista-osa, kahdeksas-osa, neljäs-osa, en minä käske, en käske, meri on aina meri ja meren vaahdolle pistetyt rahat meren vaahdolle pistettyjä, mutta mene nyt kirjoittamaan, mene kirjoittamaan laivan-osa, niin Langholmakin ehkä uskaltaa perintörahansa, kun sinä hikirahasi, ja Alastalo saa viimeinkin parkkinsa toimeen, Alastalo-Alastalo! Sillä lailla, peeveli, olisin mojottanut Eenokin korvaan, puolen sanan, puolensanan upottanut ajatuksen siemeneksi korvavaikkuun, niin olisiko Eenokki rippiliinalla kirkossa muuta ajatellut kuin sitä, kuinka kerkiäisi kotiin tupakamariin vahtaamaan klahvinsa viereen, että luukku pysyy piukassa ja avain taskussa, kun Alastalo tulee mankumaan.

Olisiko Alastalon silmä silloin ollut kiitollisemmassa herassa hänen katsellessaan semmoisella asialla Karjamaan tupakamarissa Eenokin leuan lukkoa, kuin minun silmäni nyt samaa luulapaa katsellessa hänen sohvansa päässä? Ja jumaliste, kuinka kelpaisi minun nyt ja tällä haavaa rikata naamani hurskaaksi ja kysäistä Alastalolta, kysäistä siemauttaa: Missäs Karjamaan Eenokki on, koska ei häntä salissa näy? Kysyisin laupiaasti ja katselisin ympärilleni, hakisin muka, hakisin vieläkin silmineni ja ihmettelisin: Kas, merkillistä, eipäs hän olekaan tullut! Minäkin huiskasin hänelle, husasin kirkkomäellä: mene taritsemaan, kyllä Alastalo sinut huolii mukaan, mene taritsemaan itse! Onkos hän käynyt puhumassa asiasta, Herman? Hänellä on hyvä haju nenässä, hieno haju nenäluussa, perhananmoinen haju, hän haistaa tienstin kuin kissa hiiren, hurttikaan ei häntä pidätä korteista, kun hän haistaa olevansa rahan jäljillä! Merkillistä sittenkin, ettei hän ole tullut! Etkö sinä ole käynyt kysymässä häntä, Alastalo? Olisit käynyt, olisit pyytänyt, juossut joka päivä Karjamaassa, pyytänyt ja pakottanut, olisit vaikka laahannut äijän tänne, joll'ei muu olisi auttanut! Minäkin pistän, jokainen pistää, kukahyvänsä pistää, lykkää liukkaasti rahansa, lykkää likoon vaikka veteen, vaikka veden vetelään, jos Eenokki pistää edellä: Eenokki tietää, mihin hän rahansa pistää! Vai ei Eenokki ole tullut tänne, vaikka minäkin häntä yllytin, yllytin-käskin? Jaa-ah, tosi näkyy olevan, ei Eenokkia täällä näy! Ja minä sanoin hänelle senkin sentään, että sinulla on meininkeissä parkki-laiva. Hyvä haju, visu vainu hänellä on nuuskakarvoissa, mikäs häntä nyt on ollut pidättämässä kortin liepeestä? Olisin puhunut, olisi sopinut puhua, tällätä sanoja, salakuoppia, kylvää kusilaista mänkimään, mänkimään muutamain muittenkin päissä kuin Alastalon, muittenkin kuin Alastalon! Olisin puhunut ja katsellut ympärilleni, Krooklan Mikkelssoniinkin olisin katsellut, pitänyt silmän tikulla pienen ajan, tikun kärjellä pienen ajan, sen verran, että omatunto, Mikkelssonin visu omatunto olisi potkaissut hänen järkeänsä, kysynyt, pistätkös sinä, Mikkel Mikkelsson kyntesi semmoiseen, josta Karjamaakin vetää koparansa, koskas sinun rahasi ovat olleet löysemmällä kuin Eenokin, kuinkas on laita, Mikkel, alkaako haju kekata sinun sieraimissasi, koska Eenokinkin leveä turpa haistaa käryn nopeammin kuin sinun pitkä ja terävä nenäluusi? Ajatus, ajatus olisi alkanut kyntää Krooklan Mikkelssonin päässä, kiivennyt laihasta nenäorresta ajuihin! Ja Nordberg, Nordbergin Erland? Hänkin tupannut itsensä tänne, tietysti, antanut narrata itsensä, tänne, kelmi, antanut Alastalon narrata itsensä! Minä luulen, luulen, pahus, että kalakipparin laukkaisissa ajuissa olisi alkanut mokottaa kipu, kipu mokottaa laukkaisissa ajusuomuissa, kun minä olisin kielenpäästäni lykännyt myrkyn Eenokista, Eenokista, joka ei uskallakkaan rahojansa Alastalon asioihin, joka ei tulekaan Alastalon saliin, silloin kun Alastalo häntä tarvitsisi salissansa. Olisitkos alkanut nostaa hylkeenkarvoja kuonossasi ja hamuta, että parkin paperit ovat liukkaampia pideltäviä kuin säynään kylki? Saa sinulta keväisin riidellä säynään hintaa kuin taljaa sitkistyneen naudan niskasta, mutta pehmonen sittenkin! sydämeni kuolee kuitenkin puolestasi, kun olet joutunut Alastalon kelkkaan! viatonta ahneuttasi istunut Alastalon kelkkaan! Erland, Erland, kieltäsi saat rääkätä ja sielusi valehdella kymmenen kertaa saatanalle, ennenkuin killinki jää kukkaroosi Tukholman kalarannassa: kappamitallakos sinä olet tullut sullomaan riksejäsi Alastalon säkkiin? Alastalo ei olekaan, kuules, mikään kalamatami Tukholman rannassa, jonka kanssa pärjää, kun kiristää silmänsä puntariin ja pitää pahaa suuta, kun maksu-asiat ovat kysymyksessä, Alastalo on suurempi kelmi vielä kuin sinä itse, Alastalo ei riitele killingistä, vaan ottaa sovinnolla koko kukkaron! Ajatus saattaa mennä ihmisellä verilihalle! Miks'en minä nyt ole Alastalon sijassa ja Nordberg minun salissani minun parkkikokouksessani minun kynittävänäni? Ja Karjamaan Eenokki on vääryydellä täällä, vääryyden kaupalla, Alastalo on pelannut väärää peliä, ei ole hiiskaissut halaistua sanaa Eenokin korvaan, antanut minun puhua, minun riivatun puhua hänen puolestaan, odottanut vain ja nuolaissut kuonokarvojaan, kuin kissa kolon suulla, odottanut, vahdannut ja naureskellut partaansa: kyllä Pukkila vähtää, antaa Pukkilan vähdätä, kyllä Pukkila hiiren minun pussikkaani käsittää! Voi saastainen, kuinka harmittaa, kun on järki päässä kuin elohopeaa ja se saakeli on lähtenyt kierimään väärälle kurille!

Pukkila oli niin apeissaan, niin sydänjuuriinsa myrryksissään, että totisesti, viitsikö enää silmänmunaa viljellä senverran, että syrjilleen vilkaisi? Härkäniemen selkäpuoli kyllä olisi ollut varmana katseltavana piippuhyllyn puolella salia, sen kuuli menostakin, vaikka silmän oli onnistunutkin tähän asti pudottaa kärjeltänsä sen tasalleen täyskyynärän matkan, minkä Härkäniemi hartioittensa mahtumista varten tarvitsi itsellensä piippuhyllyn edessä tilaa, sen kuuli menostakin ja hengen rahinasta, kun piippu piipulta uskollisesti ja huolellisesti koeteltiin, mikä varsi päästi ilmaa parhaiten! Tarvitseeko sinun välttämättä saada paras piippu leukapieleesi, koska jokaista on kopeloitava ja kolistettava, ajatteli Pukkila paheksuen, mutta pidätti silmänsä kurissa: sinne ei katsota nyt, ei katsota kiusallakaan, tietää Härkäniemen selkäriitingin neliskantin näkemättäkin, ja paras on muutenkin pitää omat silmät kotona, jos pahankurki kumminkin sattuisi vahtaamaan olkapäänsä ylitse ja vilkuttelisi naurunpirua silmäkulmissaan, naurunpirua, pentele, minulle pilleriksi liuruvissa silmäkulmissaan! Paras kun istun sohvalle vain, istuu hissuksissa sohvalle, eikä ole tietävinäänkään, istuu sohvalle ja niistää nenänsä, ei hiisku sanaakaan, vaan niistää nenänsä vain. Sohvan viereen Pukkila jo oli saapunutkin viimein: montakos askelta sitä mattoakin oli kestänyt kävellä? Kolmetoista askelta hän ennen oli laskenut, kolmetoista kait vieläkin, kolmetoista silkkaa askelta tampuurin oven suusta takakamarin kynnyksen eteen: kyllä Alastalolla nenää on isoseen! Mutta ryysymatto se sittekin vaan on, ryysymatto, peijakas, ei ole raskinnut, on tullut visuksi kesken, ei ole raskinnut karvamattoja, karvamatot, Maijastiina, karvamatot, neljätoista kyynäräiset karvamatot, minä olen sanonut kotona, neljätoistakyynäräiset karvamatot sinä kudot meidän saliin, meidän uuteen saliin, Maijastiina, ja neljätoista kappaletta, muista, neljätoista neljätoista kyynäräistä kappaletta, että koko laattia on peitossa; kun me salin laitamme, niin me jaksamme peittää laattian matoilla myöskin, karvamatoilla, Alastalon salissa on vain ryysymatot, ryysymatot vain, kolmitoistakyynäräiset vain, ei salikaan sen pitempi ole, kaksitoista kappaletta vain, kahdeksan pitkittäin, kaksi poikittain, kaksi kulmittain, laattian valkoinen vilhii välistä rivona, silkka puu, silkka valkoinen puinen puu mattojen välissä, ryysymattojen välissä, silkka alaston puu, ilkialaston valkoinen lankku, niin että oikein häpee, oikein hävettää miehenkin silmää katsella paljasta, kun kaikki muu on vaatetettua, tekisi mieli sylkeä, läjäyttää rojo tupakkasylki keskelle julkeata plättiä! Me, Maijastiina, sanoin, me vaatetamme koko laattian, koko meidän salin laattian, vaatetamme matoilla, karvamatoilla, Maijastiina, koko meidän uuden salin laattiaan me jaksamme matotkin, kun kerran salinkin, sanoin, me vaatetamme laattian seinänvierestä visusti seinänviereen ja kynnyksen edestä piukasti kynnyksen eteen niin tarkasti, että Pappilan mamsellikin uskaltaa Pukkilan salissa katsella Pukkilan salin laattiaan, uskaltaa katsella rohkeasti, saa vaikka hakea silmillään tarvitsematta pelätä, että Pukkilan salissa, Pukkilan salin permannolla mattojen välistä, karvamattojen peitosta pilkistäisi raon vilaukseltakaan paljas puu, paljaan puun irstas valkoinen mamsellin silmään, mamsellin siivoon silmään! Pukkila oli istunut sohvalle, pieni lohdutuksen tippa kuitenkin, pisaran piraus karvaaseen mieleen: sai Maijastiinallekin taas sanoa kotona, ett'ei Alastalon laattialla vieläkään ole räkännyt maton ryysyä joka lankulle! Eenokkikin on ymmärtänyt, kas vaan, ymmärtänyt ja rojauttanut hampaittensa välistä ruskean läiskän tasalleen mattojen keskiväliin, siihen missä on lankku paljas, juuri siihen rojauttanut läiskän, isosen ja ruskean kuin viiden kopekan lantti, onpas malttanut senverran raottaa visua leukapieltään, että on tuon läiskän päästänyt! Mitäs Alastalo tuommoisista lanteista ajattelee, tuommoisista lanteista salinsa valkoisella laattialla, vaikka sylkijä onkin rahamies! Ei ole tietävinään kait, tietävinään tällä kertaa, vaikka makottaisikin maksassa? Siinäs näet nyt, missä väärtissä sinun salejasi ja sinun laattioitasi pidetään! Ja savikokkare Eenokin saappaan vieressä matolla? Oikein on sydän niin syntinen, että sitä virkistää! Kuka käskee laahata kaikkia savikinttuja saliinsa, ja kuka käskee kapteenismiehen olla niin visun, ett'ei peitä koko laattiatansa matoilla, niin että paksupäisempikin ymmärtää pitää sylkensä poskissaan, jollei kävele pesän eteen sylkilaatikkoon sylkemään!

Pukkilan mieli oli tosiaan ollut vähän lannistunut, hän tunsi sen itse ja tunnusti suorasti. Harmin palanen koko Alastalo peleineen ja parkkeineen. Saa kävellä hänen saliinsa kuin niistetty mies, kuin toisen miehen niistämä mies! Nyt kun on istumassa, täytyy sekin asia tunnustaa rehellisesti ja selvästi. On harmittanut pirusti, on harmittanut enemmänkin vielä, ja harmittaa vieläkin, pistelee kurkussa kuin kiiskin ruoto! Mutta eikös kieli mahda vielä olla paikallaan Pukkilan suussa, ja järjen nokassa lipeätä, lipeätä pyykkiin? Pukkila istui nyt jo varmana sohvalla, käsi haki nenäliinaa taskusta, hän katseli ympärilleen salissa. Vai koko pitäjäs täällä on koolla? ajatteli hän silmän siepaten miesriviä vasemmalla seinävierustalla ensin ja senjälkeen oikealla. Miestä vieri vieressä kuin nokkaa variksien keräjillä! Ja jokaisella korvapari päässä! Sana ennenkin on siementänyt korvalävissä: eikös siemennä vieläkin? Sitä varten on itsellä kieli, että sitä viljelee, ja sitä varten muilla korvat, että he kuulevat. Alastalo, oletkos taluttanut ketun kanatarhaan ja oriin tammatalliin, kun Pukkilan Petterin saliisi? Tässä on tähän asti katseltu pitkin nenää nokanvartta myöten alaspäin, mutta eikös Pukkilalla ole pirua silmissä, pirua ympärillekin vilkumaan! Pukkila tiesi itsensä jo täydeksi Petter Pihlmanniksi taas, iso nenäliina käsissä lyötiin läiskähtäen auki, niin että Lübeckin kirkon kuva liinan keskellä hulmahteli komeana ilmassa ja hetken perästä puhdisti Pukkila nenäänsä semmoisella puhdilla ja pärinällä, että Eenokkikin sohvan päässään sai huomata ja ymmärtää kapteenin istuneen sohvan keskelle! Harmin räkä pois nokasta, niin ajut tulevat selviksi! ajatteli Pukkila. Eikös Pukkila sentään tänäkin päivänä vielä tässäkin salissa jotain puhetta päästele? ajatteli hän itse, ja päräytti nenäänsä uuden ja varmemman kerran. Muutkin kuin Eenokki saivat kuulla salissa, että Pukkila oli saapunut Alastalon parkkikokoukseen ja Petter Pihlman Alastalon peräsohvalle istumaan.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot