Alastalon salissa 6/23

Kuudes luku.

Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.

Siviä oli jo todella jättänyt Lahdenperän, joka vasta tavallisen kursastelun ja säädyllisen estelemisen jälkeen viimeinkin oli suostunut ottamaan toisenkin palasen sokeria astiasta, pistämättä sitä kuitenkin kokonaisena kahvinsa sekaan, vaan puraisemalla siitä puolikkaan ja palauttamalla lopun astiaan takaisin. Lahdenperä oli nimittäin menojen ja tarkka tapojen mies vieraisilla, kuinkas kävi mennä suvena Urkolan Taavetin häissäkin, kun hän pääsi emäntänsä ja tyttärensä kanssa lähtemään koko pidoista kesken parasta aterian alkua. Miten lienee edeskäypä torkahtanut tai missä olivat silmät hänellä kiinni muussa, mutta niin kumminkin kävi, että pitoaterialle käskiessä Lahdenperää ei oltu kyynäspäästä kynien ja selästä tyrkytellen kehoitettu pöytään ja oli Lahdenperä sakannut itsensä hiljalleen porstuan puolelle salista, oli saanut etusormella annetuksi merkin Miinallekin, emännälleen, ennenkuin otti lakkinsa koukusta ja läksi ulos. Tytärkin, Tiina, oli porstuasta nykäisty joukkoon ja kolmisin sitä oli kävelty Alaskartanon Isovainion pyörtänitse, Lahdenperä itse edellä isoin askelin saapastaen, emäntä tipaten lyhyemmillä kanansäärillänsä jälestä ja holhoen pitohameensa liepeitä, minkä kiireessä taisi ruohopolulla, viimeisenä tytär, jonka äiti oli tampuurin oven pielestä nykäissyt mukaan hameenliepeestä, ja jolla oli uudet hääpieksutkin, vartavasten näihin häihin Soleniuksen laittamat: kapea palmikon saparo roikkui kapinallisen apeana pitkin köyhää tytön selkää, nykähdellen kaitaa vastalausettaan joka askelelta, milloin ei nakannut uppiniskaisuuttaan olkapäälle keikkumaan, kun silmäpari vielä haikeissaan haki loittonevaan häätaloon, josta viulun vingutus kantoi korvaan metsän rantaan saakka. Se oli karvas marssi, mutta hyvä opetus urkolalaisille vasta katsomaan paremmin, kun ottavat edeskäypänsä, kotiin mentiin ja Lahdenperään tultiin suolasilakalle ja piimäpäivällisille omassa tuvassa, ehtoon silmääkin oli pitkältä, kun oli koko talokin kylmillä ja muukin väki kaikki häiden katsojaisissa kuokkimassa, mutta nukkumisen aika tuli niinkuin muinakin päivinä ja sai vetää peiton korvallisilleen niinkuin aina, eikä pitotaloon palattu, vaikka olivat olevinaan ja lähettivät kiesihevosellakin hakemaan, kun huomasivat! Säädyllisesti oli nytkin sokeri otettu vasta kolmannen kehoittamisen jälkeen ja ylipalanenkin puraistu ja liika annettu takaisin: ihmisissä liikutaan ihmismäisesti, vaikka suu joskus olisi rojokin. Keräjilläkin istuessa pitää istua säällisesti ja niska ja vatsa sopivasti: silmä vanhana testamenttina, kun katsoo sakotettavia, mutta suupieli evankeliumina, kun puhelee tuomarille, saa räjästää nauruakin, kun röyhäsee päälle totisesti. Menot ja sakramentit ovat tarkat ja tarpeelliset joka paikassa, keräjätuvan seinäpenkillä istuessa lautamiehenä niinkuin pitovieraanakin kävellessä kalaasipöytään käskettynä kestinä, ei sovi itse rehennellä ja lykätä itseänsä istumaan tuomarien tuoleille, mutta ei passaa myöskään kärsiä, jos edeskäypä on nenätön ja tyrkyttää jahtivoudin, olkoonkin »susi» ja edeskäyvän oma orpana, penkkipuolelle pöytää ennen lautamiestä ja isäntää: seisookos jahtisusi keräjilläkään muuta kuin ovenpielessä pikenttinä, kun meitä istuu kaksitoista penkeillä ja tuomarit pöydän ympärillä? Minä olen kaksikolmatta vuotta istunut keräjillä ja tiedän säädyt ja asetukset ja kuinka monennella käskyllä on otettava lasi pöydästä herrojen joukossa ja kuinka kolmasti haaste on julistettava, kun mies pestataan keräjiin ja parakraaffi väännetään lukkoon! Koira on siliä myötäkarvalta ja karhea vastakarvalta, ja lautamies höyli pidoissa, mutta piru pitäjällä ennen keräjiä: minä pidän suuni tupessa, kun isosempia on äänessä, ja kädet ristissä ameneen asti, kun isämeitää luetaan, mutta kita on minullakin rohjetessa, ja kun on ollut laupias rukouksen ajan, niin on kirouskin riuskaampi suussa. Kun nuottaa soudetaan apajan suulle, niin soudetaan visusti, ja kun lankaa pujotetaan neulan hienoon, niin rojokin käsi liikkuu taiten. Minäkin tiedän, että hyljettä ei juoksemalla napata, vaan vatsan ryömimällä, eikä pappia puijata sanalla, vaan silmiä ristimällä, ja tiedän, että taito välttää kiven, mihin voima potkasee varpaansa verille. Niskani minä mieluummin taivutan ovesta sisään astuessa kuin kolistan otsani hirren kamaan, enkä minä ihmisissä päätäni pystymmässä pidä, kuin tuvassa orsi myöntää. Mikäst'en siis olisi siivolla suustani senkin ajan, kun sokerin noukin, ja säällinen salissa, kun ovat paksummat ympärilläni ja isosarviset isäntäväkenä! Ei velansaaja revärssiä kirjoitettaessa rintaa röyhistele, eikä lukuvuorotuvassa muut nyrkkiä häristele kuin pappi ja rovasti, ja on minullakin hallussani nyörit lervin läppään, niin ettei se silloin paukuttele, kun on viisaampaa olla visusti. Läski pureksitaan, ennenkuin sika niellään, ja minäkään, en minä niiskuttele ennen kuin löylykiulu on kaadettu niskaan. Varrotaan tässä ja pidätetään nuotit tallella poskikamarissa, kunnes lukkari on päästänyt äänen ja virttä vedetään, niin että saa itsekin rämäistä. En minä yskäse ennenkuin Alastalo, en, vaikka Vaarniemi humisee ja lastun liuhkaavaa on sadankin kirveen puremalta valmiina irkenemään kymmensyltäkylkisiltä Lahdenperän metsässä! Vasta silloin röyhäistään, kun on palanen nielty, ja vasta silloin minä räjäsen, kun on metsä taskussa ja nutun sisäpuolella vuorin täytteenä paperitopninkiakin senverta, ettei tarvitse olla lihavakaan näyttääkseen paksulta! Pidetään siis suun varsa karsinan veräjän takana ja noukitaan sokeri kuppiin nätisti ja siivolla! Minä olen hissuksissani, laupias lammas ja sarveton oinas, en karvan kipperää nahoissani häälytä, en syljen mäjää poskissani kirnuta niin kauan kuin ovat isosemmat äänessä ja priimakset pässeinä. Antaa Alastalon pähistä ja Pukkilan pyristä, minä olen viaton kuin niistetty nenä ja tasunen kuin laarin läpi, minä otan kahvini enkä täristä partaa muuta kuin pullaa purressa! Ei sitä kirppua peukalon kynnen alle paineta, joka jättää loikasemisen siksi, kunnes silmän välttää, eikä se hiiri kissan kynsissä haukottele, joka pysyy kolon sisäpuolella silloin kun katti haisee huoneessa!

Lahdenperällä olikin silmä yhtä laupiaaksi lavaistu kuin tukkakin näin kylälle tullessa kastettu tasaiseksi ja sileäksi päälaen lakeoilla, kun hän saunatun lapsen hurskaudella varmasti esteli enempää sokerin murenaa ottamasta ja kaasi kermaakin astiasta kuppiinsa vain sen pienen pikkaraisen tilkan verran, minkä västäräkki suljuttaa kurkustaan alas kuljun partaalla janoonsa. Olipa melkein kaunista katsella, kuinka isokin kämmen saattoi liikkua niin vaivihkaa ja taiten kuin Lahdenperä osasi kesyttää hiukka karvapintaisen käpälänsä liikkumaan. Eikä ollut pelkoa, että tällä erällä suunpatakaan olisi porissut niitä porinoitansa, joihin sillä luonnostaan oli hyvästikin hörppää, ja joita Siviä, Härkäniemen äskeisistä aristuneena, vähän vaihemielellä ja pelkokorvalla nytkin odotteli, joutu valmiina kengänanturoissa, kun vain kerma-astia oli takaisin paikallansa tarjottimella. Eipä, Lahdenperän suupielusta pysyi tällä erällä siivolla ja visusti kiinni, niinkuin riihen oviluukku ennen tappopäivää, ja kiitollisena niiaten, kun niin vähällä pääsi, riensi Siviä kiireen vilkkaa, ennenkuin sittenkään vielä alkaisi korvissa höristä, siirtämään tarjottimensa uusille toimituksille. Ei hän edes huomannut tyrkyttää kermaakaan parempaa kertaa, kun hän jo oli livistänyt Pukkilan eteen, niin että melko laihanväriseksi ja musevankarvaiseksi jäi kahvi Lahdenperän kupissa, kun hän itsekin sitä nyt sekoitellen katseli. Eivät huomaa ja äkkää, kun ihminen on pitokruusailussa! harmitteli hän pientä mielenapeatansa, ennenkuin ajatuksen kuutto alkoi asetella kylkeänsä Eevastiinan hurinan kurssiin, jota korva jo pienen aikaa oli omin toimin koonnut lehteensä, siinä kun emännän knyytti ja vaimoihmisen hyrrä oli todeltansa edessä ja Alastalon Eevastiinan puheenlanka juoksemassa kielenkeriltä sitä silkkaa ikäänkuin olisi samaa rihmaa lapattu suusta jo ennenkuin muinen Maanpään saunan kynnyksen alta vedettiin vikisevä tyttölapsi ja kuin olisi rullan lennettävä samaa lipon kyytiä tänäpänä ja huomenna ja siihen päivään asti, jolloin naapurit joskus seisovat Alastalossa lähtövirttä veisaamassa vaienneen ympärillä laudoilla, ja ihmettelevät, että Eevastiinankin kieleltä siis joskus veto loppui!

Ei sitäkään uskoisi, että sekin joskus tapahtuu ja sekin kellovärkki joskus seisahtuu! ajatteli Lahdenperä vielä omalle ajatukselleen ennenkuin sai heristetyksi mielensä senverran, että kuunteli. »... sananvuoro muille ja kielenvuoro minulle ja muunvuoro kaikille, että hengittää kerkiävät, sillä tapaa minä aina sanon, ajattelenkin, mutta sanon varsinkin, Hermannillekin sanon, Alastalolle: anna minun puhua, kun minä puhun, niin sinä saat sitte puhua, kun sinä puhut, yks'ensisti ja toinen toiseksi, niin molemmat ovat vuorollansa. Härkäniemenkin kanssa äsken, sainkos sananrakoa senverran, että sämpylää kerkesin käskemään ottamaan, karsinaan, hän sanoi, kieleni karsinaan, minä itse karsinaan! pistäköön partansa karsinaan ja järkensä liekaksi saman pensaan kaulaan, ettei se tyhjissä heilu! tottakai kirppu kintut silloin tarvitsee, kun se hyppää, ja tottamar minä silloin puhun, kun minä sämpylää tarjoon, vai vielä pitäisi pistää kriimu sen ainoan kielensä päähän, mikä suuhun on suotu, vaikka on pouhaa ihmisellä niin, että kymmenenkin samaisia palasia saisi karata suussa kärppinä eikä sittenkään olisi puurissa besättninkiä kuin puoliksi tarpeisiin, otatkos sinäkin nyt käskemättä sämpylää, niin saan kieleni käyttää kiiruumpiin, otatkos sämpylää, otatkos rinkilää, otatkos varvasta, kukonvarvasta -- kun en kerkiä koko sanaakaan hopussa sanomaan! sämpylää ensin, niin pivo on täysi ja kämmen toimessa, rinkilää sitte, niin sormen viidellä on viiden työ, niinkuin niitä on viisi luotukin, varvasta senjälkeen, kukonvarvasta -- kun on kiusattu sanakin niin jumalattoman pitkä ja kaksinkertainen, että kieli nielee etupuolen, jottei solmuna liukastuisi ennen loppua! -- kukonvarvasta, sakarasarvista senjälkeen, niin ovat haratkin neuvoina ja sormenpäät järjen apuina, kun on ripustettava viimeiset siihen, mihin ymmärryksellä ei enää ole koukkua, ota käskemättä, niin minulla ei ole vaivaa, ota tyrkyttämättä, niin minä hengitän välillä, nouki kouran kahmimalta, niin minä puuskutan noukkiman ajan, onkos mun kieleni karkukoira, että sen pitäisi aina olla käpälillä, ja onkos mun suuni kraatarin suu prässipuhdissa, että sen aina pitäisi olla purkusyljellä pruiskimassa kankaan kihivään; naisihmisen pää on sekin vain kuoressa, joka on luusta, ja halkee sekin, jos pitää ajatella kymmenen puolesta ja sulloa häkinkukun täysi korikopan piukkaan; ottaisit nyt, koska halusta tahdot, niin en minä pakottaisi; noukkisit sovussa, niin minä nyökkäisin sipsissä, yhtä lajia ensin, niin toista ottaa helposti ja kolmannessa on jo taitava ja talo häpee, kun ei ole neljättäkin sorttina, piparkakun pientä edes tai kanelkorpun kuorta, älä vähäistä ylenkatso silloin, kun ei paljoa ole, ja siihen vieras saa tyytyä, mihin talo jaksaa, meillä annetaan tämän verta vain ja kolme lajia, mutta emännän vihat saa, ellei vieras viiden sormen täydeltä työtä tee vehnäskorissa...»

Lahdenperä oli jo aikoja ymmärtänyt, että sopivaisen estelemisen välttämättömät kynnykset nyt jo olivat astutut ja että käsi kainostelematta saattoi lähteä vehnäskorin sämpylälaitumille. Hän olikin jo, kauniisti totellen, hakenut kouraansa sekä sämpylän että rinkilän ja latonut ne pois tieltä polvellensa, jotta käsi olisi vapaampi, oli vielä ottanut kukonvarpaankin enempiä yllytyksiä enää odottamatta ja koska kourassa oli tilaa ja koska hän oli roteva paitsi kouralta myöskin suulta ja muulta elämänhalulta, oli hän kerta toimeen ruvenneena ja samoin vaivoin ottamassa vielä uudenkin ja uhomman sämpylävehkaleen ensimmäisen lisäksi korin kukkuroilta omiin huomiinsa silloin, kun emäntä haikaili sitä, ettei ollut enempiä lajeja otettavina, piparkakun pientäkään lisäksi. »Vieras täytensä tekee, vaikka vatsa puhisisi!» myönteli hän säädykkäästi emännälle latoen uuden saaliinsa edellisen viereen polvelle. »Isosessa paikassa otetaan isosella tavalla!» sanoi hän itsekin, kun huomasi, että Eevastiinan sämpylät sentään olivat koko komeita otuksia vehnäsiksi, kun niitä oli parittaisesti vierekkäin katseltavina. »Kumpaankin poskeen, niin pysyvät kasvot tasalihassa!» selitti hän Eevastiinalle, joka hieman ketteränlaisesti oli vienyt korinsa loitommalle. »Pitää koettaa pysyä sovussa emännän kanssa, vaikka liivit repeäisivät!» kaunisteli hän saalistamistansa, joka nyt oli kuitenkin kotona polvilla. Souvia sisukunnalle, niin on mehevä, kun tulee jutunvuoro, ja tana on parempi täydellä vatsalla, kun tulee puhe metsäasioista! ajatteli hän omaan kroppaansa.

Siviäkin oli jo selviytynyt Pukkilasta. Menihän se, vaikkei ilman pientä laattian polttelemista siron anturan alla. Eihän hänen tarjottimensa takana paljoa puhua tarvinnut, kun Pukkilan setä toisella puolella pisti nopeintansa ja taitavintansa, mutta kuuntelemisessakin on joskus oma puolensa. Eikä ollut tullut kysymykseenkään tällä kerralla mikään vilkuileminen sivuille päin, esimerkiksi sinnekäsin, missä Janne sattui istumaan salissa Evaldin vieressä, Pukkilan Evaldin, vaikka nyt juuri olisi varsin haluttanut se silmän karku. Ei alku mikään vaarallinen ollut. »En maaka minä nyt kahville tullut, kahvia varten, sanon, tullut-tullut, kotonakin jo join, juur'ikään join pari tuntia sitte, pari-kolme tuntia sitte join, Maijastiina keitti, keitti-keitti kotona, mutta otanmar kuitenkin, kun tarjotaan, vaikkei tarvinnut olisi, tarvinnut, sanon.» Tämä oli välttämätön alku, kuinkas lanka kerältä kehitetään, ellei langanpäätä ensin kirvoteta esille ja koskas Pukkila missään otti kupin prikalta ilman »ei maakaa ja Maijastiinan kotokahvia» ja pitämättä varoviltaan kiinni tarjottimen reunasta, jottei sitä vahingolta kuitenkaan siirrettäisi ennen aikojaan edestä ja ulottumilta. Tämän Siviäkin tiesi, ja osasi puheen ulkoa jo ennen sen alkamista. Mutta ei Pukkilan linjoja pitemmälle tiennyt kuin alkuun, sillä sihdin hän sieppasi juostessa ja jyvä jutun mynningissä oli hänellä paikalla sinnekäsin käännettynä, missä jäniskin oli loikasemassa. »Otin Evaldinkin mukaan, Evaldin, niin ei istu jouten kotona ja lue kapteenikirjoja ja logaritmeja, menee merikouluunkin kaupunkiin talveksi, lähetän sinne, mitäs Lundströmistä täällä ja hänen opeistaan, viinansa juo, mutta tietää hänen omista seilaamisistaan hänen navigatsuuninsa, Lundströmillekös Jannekin taas, Pihlman, Jata-Fiinan Janne menee täksikin talveksi oppiin ja kouluun? lähetän Evaldin Turkuun, niin saa kapteenin paperitkin ilman eri eksaamia ja dispanseja, otin pojan mukaan, ettei roiku papereissaan ja räkninkeissään, niin saa katsella täälläkin, ja jos tulee aika pitkäksi vanhojen joukossa salissa, niin täällä on nuoriakin, milläs sinäkin aikasi kulutat, jos täällä pelkät Härkäniemet pärisevät ja minun kaltaiseni!» -- Pukkila oli käyttänyt aikansa tyyten, kuppi oli jo kädessä, sokeri pudotettu sekaan ja kerma-astiakin palaamassa paikalleen prikalla. »Sanoin pojalle tullessa, älä salissa nökötä, mene kävelemään, taitaa Siviäkin kerjetä näyttämään navetat ja paikat ja puhelet Kielistä ja Apenradesta.» Siviä oli verraten nopea tyttö siirtymään tarjottiminensa Pukkilan edestä Karjamaan Eenokin kohdalle, kun Pukkilan käsi vain oli hellittänyt kerma-astian kahvan ja meno vapaa. Ei silmistänsäkään aina tiedä, mihin niillä katsoisi! ajatteli hän asetellen tarjotinta sopivalle korkeudelle, jotta kohmokätinen Karjamaan isäntä ilman pahempia ryminöitä pääsisi kuppiinsa käsiksi.

Salissa alkoi jo tuoksua kahvin haju, vähän itsekukin oli jo viritetty odottamaan vuoroansa ja hyrinä siltä ääreltä salia, missä Siviä virkistävänä eteni ja Eevastiina hyrränä seurasi kintereillä, alkoi elvytellä kielenkantaa muuallakin niin, että kohta jo oli nupinaa vähän millä kulmalla hyvänsä, ja se, jolla ei ollut sanaa noin vain valmiina valloillaan, edes yskäsi elon merkiksi ja omaksi rohkaisuksekseen. Varsinkin ne, joilla jo oli mehusa ruskoliemi oman kämmenen nokalla höyryämässä lämpimiänsä kupin hehkumilta sieraimiin -- ja niitä oli sikäli useampia, mikäli tytär edellä ja emäntä jälessä ennättivät etemmälle salinviertä, ja yhä useammassa kourassa oli hilkuttamassa kupin lemaseva ja yhä useammalle polvelle pinottu sämpylän muhevaa ja rinkilän hemasevaa herkun varaksi -- varsinkin ne siis vilpastuivat ilminähtävästi, Lahdenperä oli jo rykäissyt kolmasti ja hönkäissyt rintapaljetta kokeeksi, olivatkos piiput kirkkaina jos tarvittiin, Pukkilan silmät pelasivat saamarin palloina ympärille: sanookos joku mitään, huiskasee sanan puolikkaan, sanan kvartinkin, niin minä sanon kohta niskaan, sanon täyden tusinan; Härkäniemikin oli sen muhoinen, kuin on täysi kaljakannu tuvan pöydällä silloin kun tuore sahti friskiltään on juostu kellarista ja vaahto verekseltään hurahtelee laidoilla, valmiina kenen partapieleen hyvänsä kumottavaksi, jolla on halu kallistaa. Vain Alastalo ja Langholma supisivat omiansa keskellä salia keskenänsä, Langholma keinutuolissa vakavana toppakuppinsa takana, ja Alastalo kuin pikenttinä keinutuolin vieressä seisten ja laveissa liiveissään ihkien, eipä edes Pukkila näkynyt saavan korvansa kärkeen noukituksi, mistä oli puheen vänkä, niin venyvä kuin olikin oikea korvanlehti sinnekäsin. Kumma kyllä oli Eenokki se, Karjamaan Eenokki, joka ensimmäisenä sanan laukasi, hän oli tarkalleen noukkinut Eevastiinan korista jokaista leipäsorttia käskyn ja Eevastiinan vireän kehoituksen mukaan ja yhtä tarkasti sitä myöten kuin otti, pistänyt jokaisen lajin taskuunsa, siihen takkinsa vieritaskuun, jonka suu hölötti verkakankeana valmiina nutun oikealla pielellä ja johon hän piippunsakin aina lykkäsi siksi ajaksi, kun ei pitänyt sitä suussa: kirkonmenojen ja ripin ajoiksi ja muulloin aterioilla ja pidoissa syömisen kestäessä; sämpylän ensin ja rinkilän sitte ja kukonvarpaan viimeiseksi, niin oli Paavaliinalle ja mukuloille kotoevästä ja sai itse rauhassa ja muitta mauitta hörppiä kahvinsa semmoisena kuin kahvi luonnostaan on suuhun maistettavaksi tarkoitettu ja keitetty, Eenokki siis oli se, joka ensimmäisenä sanan laukasi, senjälkeen kuin hän viimeksi vielä oli ottanut piipunkin suupielestään ja lykännyt senkin poroineen taskuun muitten vehnästen joukkoon pois tieltä leuasta siksi ajaksi, kun hulitti lientä kurkkuunsa. Sen hän sentään ajatteli ennen muuta virkkaamista, kun tunki mukava lemu kupin höyrystä sieraimiin, että katsos pahuksia vaan, kun tuhlaavat ihmiset veteensä kaupungin herrain papuja, vaikka samanväristä litkoo tassista poskeensa ohran papenain virutukseltakin! »Vai parkkeja täällä nyt siis ruvetaan rustaamaan ja mastoja tikkukaupalla astioihin pystyttämään!» sanoi hän senjälkeen, koska nyt kerta piippu oli taskussa ja suu löysänä lauteeramisiin, eikä vielä ollut kahviakaan hörpäissyt.

Sana tuli siltä taholta ja siitä leukapielestä niin odottamatta, että Pukkilakin, vaikka istui pakivieressä, ja vaikka oli kuin linnustaja haahkankaaveilla sormi liipasimella valmiina päästämään, kun vain oli linnunkylki jyvällä ja soutusotka hollilla, että Pukkilakin sai kuin sinetin huulillensa ja pihdin kielensä päähän. Hullukokaan silloin viisaampaa keksisi, kuin loikaista pois edestä kintun kerkiämältä ja haarojen kurottamilta, jos kiven köhjäle muuttuisi vieressä huikentelevaksi ja odottamatta kääntäisi vuoron vuoksi sammalkylkeä uudellekin kantille, eikä Pukkilakaan Eenokin pamauksen päälle osannut ensi hätään muuta kuin siepata sämpylänsä Eenokin ääriseltä polvelta korjoon Härkäniemen ääriselle, ikäänkuin olisi edelliseltä ja Karjamaan taholta tällä menolla tulossa mitä hyvänsä, ja parasta pelastaa, mitä ensiksi äkkäsi. Hän rauhottui sentään paikalla, ja silmät neuvottelivat salaman kestämän verran, oliko nyt varovaisinta pysyä visusti, ettei enempää lohkea samalla ryminällä, vai jokos nyt alkoi rytinä ja mies se, joka ensimmäisenä kerkesi sarven hamaan kouransa. Oli Alastalonkin korva Langholman vieriltä haavinut Eenokin sanan, mikäs virka joutilaan kouruilla muu olisi ollutkaan tämmöisenä päivänä kummallakin puolella päätä, jollei vahdin pito paikoillaan silloin, kun suu toimitti asioita omalla kantillaan ja silmäparikin sai olla varpaisillaan, puhumatta järjen kärpästä, jonka piti olla joka kolon suulla hajukarvoinensa, Alastalon oikeanpuolinen korvanlehti oli sekin siis napannut Eenokin sanan ja Alastalo haistanut ruudin käryä pihahtaneen ilmaan salissa, hän käännähtikin sen verkkaisen ja niukan neljännesosa kierroksen, minkä arvovatsainen mies, joka juuri on tärkeissä jutuissa ja vielä tärkeämmissä ajatuksen sihtaamisissa itseänsäkin arvovaltaisemman miehen ja pitäjän mahtavan kanssa, saattaa oman ruumiin astian arvokkaalta liikehtämiseltä ja säällisen kunnioituksen niskanpidolta vieraan edessä myöntää itselleen ja kropalleen, kun hiemasen myötää niin niskasuonien kankeoissa kuin sivupielien pehmeissäkin, ja vielä vähän luomasee silmiäkin sivullekäsin. Alastalo siis, keskeyttämättä puhesojoa Langholmalle -- hänellä oli juuri kehiteltävänä hyvä ajatus siitä, kuinka talvirahti suvirahdin lisäksi tekee kaksi rahtia vuodessa -- keskeyttämättä siis hyvälle alulle kierähtäneen puheenkerän kirvoittamista, hän sivukarsaalta vain noukki silmäänsä Eenokin puolemmalta, valmiina vahdissa, menivätkö kuutit jo sillä kantilla vetotämmiin ja sieraisiko riki tuuleen tuota menoa.

»Juu-juu, kaksi suorsaa samalla haulikon pamauksella on parempi saalis paatin pohjalle noukittavaksi, kuin yksi, ja kaksi rahtia saman kuuton vuosilikviidissä antaa kaksi kertaa paksumman jaon retarille kuin yksi!» pajatteli hän siis Langholmaa käsin alettua nuottia, mutta silmä valpastui yhä elävämmäksi sivulle käsinkin. Menikös Pukkilan nenä myttyyn vai huuliviiksien puuhkaan? naurahteli maksan hyvissä. Ja Härkäniemi? Kymmenen elävän matoa silmänurkkain kiemukoilla, mutta parta leukaluilla liikkumatonna kuin luudan hievahtamaton tuvan nurkassa joulupäivänä! Entäs Langholmakin tuossa edessä? Lainannut hän on korvan, lainannut varmasti Eenokin sanalle, vaikka on minun jamatustani kuuntelevinansa: mitäs värkkää järjessänsä? Alastalo puhautti huuliansa: menikös iiri ohitse: Eenokkikin jo kaatanut kahvinsa tassiin ja valmistuu hörpäsemään, ei hän enää leukaansa liikauta sanaan; Pukkila on suineen ja nokkineen vajonnut huulipartansa sisäpuolille: merkillistä kuinka pidättikin itsensä tällä erällä nahoissansa; Härkäniemeltä, sen näkee päältä, ei lähde ensi loveen muuta, kuin silmäinluirua ympärille ja ajatuksen kuhinaa pään kekoon, ja Langholma, hän on aina tynnyri, jonka hanaa ei avaa kukaan muu kuin hän itse! Alastalolla sähähti pieni närkästyksen närä nenän tuhaukseen. Niin lihava itsekin, että ähisee, kun harmittaa, ja huomaa pian joku, Pukkilakin, ehätti hän kuitenkin malttamaan itsensä ja nieli rykäsi kuin muita pyyleviään. Vaikka käskee tässä, kun muut ovat kuin säkit ja saa tuhdota niin, että hiki otsalta pihisee! sadatteli hän kuitenkin laveoissa liiveissänsä ja veti venytteli taskuliinankin esiin niistääkseen harmiansa. Saisi edes Härkäniemi nyt ymmärtää senverran, että yskäistä rykäyttäisi ja sanoisi vaikkapa vain semmoisen pienenkin, »että sytytän minä nyt sentään vielä ennen piipunkin, ennenkuin Eenokki parkin rakentaa!» niin olisi alkua lonsotettu enemmän ja joku toinenkin päästäisi pian vielä pinosta uudenkin halon liikkeelle. Tässäkös pitäisi olla samalla haavaa ja samoissa housuissa sekä keulapakalla ankkuripelissä että peräpiikissä ratin sarvissa, ja minun itseni sekä nakata sana ilmaan, että sen hemmetin kiiruulla olla koppikin korjaamassa kouraan, jotta peli kävisi, ja pallo suihkisi. Hosukoon hullu kahdella tuhdolla soutamassa ja juoskoon kappelin pappi kirkossansa alttarilta saarnastuoliin ja saarnastuolilta alttarille, minkä köyhissä kintuissa on nappulan laihaa, mutta kapteenismies seisoo paikallansa ja anturapari leveänä komentosillalla silloin, kun hihkasee keulapäässä laivaa kymmenen kurkkua, kymmenen selkää natisee, kettinki kimpaa ja ankuri löysää saven sitkaasta kyynärän hampaat: kukas, jollei komentosillalta silloin mies, antaisi vihjettä rattiin, kuinka on nokka vapaalla käännettävä, jotta painuu silkoille uljaan kokka ja selvät suljuvat sylkivillä kyljillä. En suinkaan koohonestikaan minä tässä ensimmäisenä hypi ja rynkäse näine pielineni, kun juuri minun pitäisi seistä vahdissa veräjällä, jotta katras sarven kalahtamatta ja sorkan sotkeumatta sujahtelee taiten ja villan silahtamatta sinne, jonne esioinas edellä levollisena kävelee. Mikäs nyt olisi esimerkiksi Langholman sanoessa siinä välillä, kun on lykännyt vehnäsensä kahvikuppiin likoomaan ja ennenkuin nostaa kastetun sämpylän suuhunsa, mikä estäisi häntä siinä välillä sanomasta esimerkiksi näin: »Eenokki mainitsi parkin, Alastalolla taitaisi siinä asiassa olla jotain puhumista, näin tässä muutenkin kahvia juodessa olisi mukavaa kuulustella.» Ei muuta tarvitsisi ja asia lähtisi kuin ratas rasvatulla akselilla, minä sanoisin pientä, sanoisin enemmänkin, jos sopii, mutta jättäisin hampaan vuoron kohta, kun kela on liikkeellä ja joku toinenkin siepasee, ratasvärkki eläisi, hammas hampaan jälkeen sopisi loveensa, mylly alkaisi rytistä ja tore kieputella jyvän juoksevaa kiviparin väliin. Ei muuta tarvitsisi, ja saisi juosta vain tikkaita alas sovittamaan säkkiä alatoron suulle ja pitelemään lämmintä jauhoa, joka sylkysuulta juoksee pehmovilleen pussin pohjilla! Ei muuta tarvitsisi, ja sopisi myllärin istua myllyn kynnykselle ja pistää tupakaksi. Mutta hemmettiä se aika myllärillä, ennenkuin armit ovat haistaneet tuulen, akseli huomannut, ettei tässä torkkuminen auta ja rattaan tammihammas naukunut lyhdyn lylytolpan poskella sen ensimmäisen kirauksen, joka sanoo muillekin, että nyt ollaan liikkeellä ja kohta jyskätäänkin niin, että häntäpuu takana hytisee tönköillään. Ei suinkaan mylläri myllyänsä rattaista liikkeelle repele, ellei tuuli ulkona ole puhtina armien siivissä, eikä suinkaan suu virttä vetele, ellei kurkku ääntä päästele! Minäkös tässä olisin virkamies samoin hosumin kinttuineni polkijana urkujen palkeilla ja kurkkuineni kanttorina parven lehterillä! Kukas semmoista kuuntelisi, jos minä sätisisin »parkki» ja »parkki», pärisisin kuin madonlukija saunanlaolla ja papinpopo kirkonliinalla »parkki» ja »parkki», kuiskaisin Krooklalle vasempaan korvaan ja huiskaisisin Haarlalle oikeaan: »rakennetaan parkki, pentelettäkin parkki!» juoksisin koko riimin salissa ja nuotin rinkutukset päällekaupan, vahtaisin Eenokille, nipsoisin sormea Pukkilan nokan edessä, häristäisin viiden kynnen pamppua Härkäniemen silmien havittimiksi, huitoisin kieltä ja kortin lievettä, hokisin tälle kulmalle: kuunari on kuutto, pojat kuutoilla leikittelevät! hokisin tuolle kulmalle: priki on astia, hameväki astioilla kulaa! kajahuttaisin koko raikuvalle salille: parkki vasta on laiva, jokos meillä on partaa tarpeeksi leuoissa, jotta tuuli tietää sekä poskenalusten pitelemältä että mastojen luvun laskemalta kapteenin mieheksi komentosillalla ja laivan alukseksi meren keikkuvilla! kukas kuuntelisi, sanon, vaikka väärinpuolin kääntäisin puhinassa koko nahkani niin lavealti kuin Jumala minulle on liivien pielustaa suonut! Ei kalan pentelekään mene kevätkudulla apajaan kuin oman tyhmän allinsa mukaan ja oman purstonsa potkimilta: ole vaikka kärsimättömyydestä haljeta rannalla ja katsele kun järjettömät loikkivat kurkulla niin sakona, että toistensa purstoja pureskelevat, mutta äläst' hiiskase muuta kuin odota vaan, kiroo, mutta hissuksissa, vaikka nappisi lentämään liivin rintapieliltä, mutta älä krapauta saappaan nirkkoakaan kallioon, jos päräytät pahemmin nenääsikin, on koko liuta villinä ja seitsemän kuorman lahnat naapurin merrassa lahden toisella rannalla, älä muuta kuin noidu omissa nahoissasi, mutta visusti, ja varro, kuolaa suupieliltä pyyhkimättä ja nenän kirkasta tippuvaa takakämmenellä korjaamatta vaikka ehtoon vilvaasta aamun viluun asti, varro ja odota parran karvankaan leukasi sängessä havisematta ja hampun langankaan jakkusi loimessa kylmäänsä hytisemättä yön vartista selkää kangistuvaan huomeneen saakka, koska viimeinkin kalanpäässäkin sarastaa meren himmivillä järjen tuiku, yksi aukoo ja sulkee, toinenkin valppaampi aukoo ja sulkee kiduksien läppää, jo ovat kolmannella silmät renkaina ja neljäs koettelee eväksiensä eloa, jokos on maaveden makua hulimassa kuonon kylmillä, jokos on luuhuulten heruvilla hajun tieto, missä on kuturanta matalan makovana lähellä: yksi on jo kääntynyt sivukulmin, toisenkin pursto elää ja kolmas on jo rohkeana parven sivulla päättävin potkuin ohjaten selkävää suuntaa sinne, mistä saapuvat hulavain miedot viestit suljivaan kuonoon; kukas sen komensi, että jo on jokainen selkä, niin monta kuin on kurkulla purston potkasevaa ja kyljen sätkivää vaellolla, ja vilivillä veden sakoovilla ja hulan tummuvilla jokaisella selkä samassa suunnassa saman saviperäksen makeoille mataloille? nyt pojat, nyt ei kysytä, juokseeko vesi saapasvarren suusta sisään, nyt mennään, vaikka vatsa likoon, mutta nuotta lipotaan, ei väliä, vaikka langat kastuvat, kun vain sätkyvä jää lankojen sisäpuolelle; saapasta saveen, Vihtori, ei lahna pure, jos juokset meren puolelta pyrstöä; juokse paula vaikka kurkun syvältä, Kustu, verka päästää veden lurinat samoin lorinoin housuista kuin se ne läpäiseekin takapuoleen, mutta nuotan perse, se pitää lahnansa, jos on mies vain pitämään persettä piukalla, ja sen perseen sako ladotaankin tiinuun, kun sinä tyhjennät omasi vain laarin läpeen; nyt pojat heilutaankin niin, että mies kuivuu ihonpinnalta vaikka langat kastuvat yllä, ja haalataankin niin, että ennen selkä repee ennenkuin käsivarsi hellittää; saalista odotetaan visusti, mutta saalis siepataan rajusti, kattikin kyttää aikansa, mutta katti loikasee myöskin, ja kuta pitempi loikaisun holli, sitä matalammaksi on kyrättävä kroppa! Ei kalamies liiku kalamiehen asioilla hihkaistaksensa kurkun muhkeasta miehen kirkkaita, ja keikutellakseen komean menoa polkavin polvin ja paulan viuhaa nuotan näyttimiksi päänsä ylitse huimien, silloin kun kutu kulussa haistelee kurkulta ja vauhkojen parvi selällä sakoaa, vaanii ja varoo, missäs on rannalla lepikkoisin rauha ja ruovikko lepoova mätimehkojen meloilla herupainavin kupein huomiin hulkkuvain matalain; eikä kissa ole kulussa kissankäpälin loikkiaksensa pussikan pontimin hyppylystejä laattialla ja nakataksensa kyljen noselaa notkein poukoin vain katin-luontonsa hilpimiksi silloin kun on hiipukka kololla väijyttävänä ja hiiren silkikkä sen napattavana, joka saa kyntensä huomaamatta herkukan niskaan; enkä minäkään ennen potkaise, ennenkuin on viulu vingahtanut, enkä tyttöä ennen sieppaa, ennenkuin on silmä hempiällä herannut! Pyytäjä odottaa, ja minun vuoroni on omenapuun alla vasta, kun kypsä varisee oksalta! Minä en hiiskase, ellei kukaan muu hiiskase, minä en puhu parkista, en puhu topin tikustakaan, enempää kuin toripakallakaan taitomies ja parhaan harjakkaan kaupitsija hevosmarkkinoilla hiiskasee hirnahtelevastaan paljon mitään ennenkuin joku on käväissyt taputtelemassa niskan kyömyä harjan kenon alla, joku toinen läjäyttänyt hyväksyvää kämmentä kiilteleville lautasille, joku nostanut huulen irnavaa irstaan hampailta ja koetellut käsin ja pidellenkin rintapielen liehtavaa leveyttä, ja ennenkuin on kansaa vähän muutakin ympärillä kaartelemassa ja katselemassakin ja vaikka kuuntelemassakin, loitoltakin niinkuin lähempääkin, kun joku sanoo: »Siinä elikossa on hevosen henki ja muoto myöskin, jumaliste!» ja toinen parantaa: »katsos kun kapsuttaa kaapaa niinkuin olisi lempo vietereissä, ne nappulat näyttävät semmoisilta, että ne oikaisevatkin itsensä, kun tarvitaan ja anturaa on reistattava!» silloin vasta saattaa myyjäkin virkahtaa: »Toin varsan tännekin, kelpaisiko se kellekään: hevosen muotoiseksi se on kototallissa huomattu!» sanoisi hiljan verkkaa ja kutittaisi kahmaisi hevoslasta leuan alle, niin että karaisi virma pää pystyyn koko torin näkymiksi ja harjan paksun leiskumiksi! Ei hyvää varsaa kehuta, hyvä varsa talutetaan tallista kehuttavaksi, enkä minäkään siitä prätise ja silloin prätise, kun on kaapin parasta kaadettu aineeksi lasiin, silloin minä odottelen ja kuulustelen, mitä vieras senjälkeen sanoo, kun on kurkku lakannut tunnustelemasta, oliko hyvää vai vielä parempaa se tulinen, mikä kulki kulauksessa sisäihon talteen! Eikä nytkään minun vuoroni ole puhua, vaan toisten, kun minun puolestani ja minun hikoomiltani pitopöytä on sillä tavalla ja siihen tapuliin pinottu, että nenätön se vieras on, joka ei sieraintensa halusta ja oman haistimen vetämänä kävele ottamaan sitä, jota tekee mieli! Ei passaa paljo tyrkyttäminen silloin, kun on hyvän paras tarittimella: joku luulee pian, että kuoren alla ei olekaan samaa vehnäväistä, jota kuori kiiltelee yltänsä. Minä tyrkytän mieluummin vain niin kauan ja sille täpärälle, kun toinen alkaa itsekin jotain haistella, mutta kun äkkäämisen sarvet ovat syhytetyt karvoista esiin, niin silloin mieluummin ja viisaammin jättää kunkin asiaksi koetella omia sarviansa itse, niin uskovat jokainen oman otsansa puskemalta käyvänsä asiaan. Ja sitäpaitsi: ei ole laita- ja järkikomentoa sekään, jos on pärehöylän väkipäässä hartiain repelemältä huhkimassa ja hihaa heiluttamassa se, jonka silmä tarvitaan terän vieressä tarkastamassa, onko kuli asetettu oikealle kantilleen pukilla ja sujahtaako suusta niin leveätä ja siloisaa, kuin puu lylykyljestään saattaa leveätä ja siloisaa lähdettää! En minä saa tässä vahdissa enää olla etukiikissä, vaan taka-airon tyvessä huopasemassa, jos tarvitaan, ja varalta huomaamatta lykkäämässäkin, kun keulan iiri näyttää tarvitsevan oman pienen avun! Eikös hemmetissä nytkään kukaan noista, sarvettomista pässeistä sanoisin, ymmärrä sen vertaa, että sanan pirauksenkin päästäisi, sen einemän, että olisi alku tehty ja loppu lorisisi itsestään, Härkäniemikin, puree poskiinsa Eevastiinan sämpylää niin hartaasti, ikäänkuin täällä istuttaisiin koolla toppavehnästä makoon sullomassa! Suon minä topninkinsa kullekin, mutta viheliäistä se on, jos silloin tupotaan taikinaa hanaan, kun hanan pitäisi kirkkaasti hulista! Alastalo luimautti kulmainsa alta melkeinpä julmasti Härkäniemeen, joka kuitenkin oli paraillaan niin hurskaassa työssä: Eevastiinan sämpylä oli todella makuvaa! että syntien tuntoon ei häntä olisi tällä haavaa herättänyt varrellisempikaan tyrkäys kuin pelkkä silkanen silmäin sihaus, jota hän viattomissa nahoissaan ei huomannutkaan, tuntemisesta puhumatta. Eikä tarvitsisi muuta kuin pienen napauksen kylkeen ja täyteen kaadettu pikari vuotaisi liikalaitasensa lorona reunojen ylitse! sadatteli Alastalo sisuksissaan ja ajatteli, mitä hemmetin tervaa ihmiset kuitenkin kuljettavat päissään ajatusten sijasta, kun eivät sen vertaa saa toimeen, että sanoisivat sanan silloin, kun sana kuitenkin jo on jokaisella roikkumassa huulen pieliltä! Alastalolle oli laveutta mitattu melko riittävästi liiveihin, mutta välistä potkasi kuitenkin veren ahven niin armottomasti sisäpuolella, että ahtaalta tuntui nappien piukottavilta kohdilta!

Lahdenperä se oli, joka tässä pinteessä nyt kuitenkin tuli avuksi. Hän oli sarkaharmaassaan jotenkin yhtä kuumilla kuin Alastalo englantilaisessa siniverassaan ja lautamiehen neliskulmainen järjenjärkäle jotenkin samassa puserruksessa kuin pilivinniin iikattu ymmärryksen kuutto kapteenin päässä liukkailla kölipuillaan. Ei ollut jokapäiväistä purtavaa ajatuksen takahampaille se kyrsä, minkä Alastalo mennäpyhänä oli lykännyt leukaparin jauhettavaksi. »Vaarniemen metsässä humisee sinulla tuhannen ruplaa tuulessa niinkuin meillä muilla nestuukkipyykki nyörillä! Mitäs sanoisit, jos lammashavun sijasta ajaa kölittäisit kerta metsästä setelipaperiakin kotiin? On Langholman kanssa ollut puhetta, että Vaarniemen mäessä olisi sopiva varvipaikka!» Siitä oli totisesti ollut viikon puhina päässä, öisinkin semmoinen ajatuksen vahti, että Miinakin valittaa, ettei saa toinen nukutuksi yökausiin, kun sängyn pää yhtämittaa rytisee! Jo päältä näki, kun katseli lautamiestä sohvalla Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan Pihlmannin välissä, että leikki oli sämpylältä kaukana, kun se oli joutunut semmoisen poskipielen purtavaksi, joka nyt jauhoi täystyössä. Saman menon olisi väkinaula risahdellut katkikappaleiksi siinä loukutuksessa, jonka esineenä nyt kuitenkin vain oli Alastalon Eevastiinan syytön ja melko mehoisa sämpyläpulla. Kun mies ajattelee harvoin, niin silloin tarvitsee leukapielensäkin avuksi työssä, ja kyllä näki Lahdenperästä sivullinenkin, paitsi kokeva sämpylä, että oli tosi hampaissa ja puhti puremisessa. Eikös tässä nyt siihen päästä, että joku tekee muutakin kuin puhisee omaan nenäänsä! Kun minä palaan haastematkoilta, ja hellepäivän jälkeen on vari pinnalla ja jano sisukunnassa, niin minä istun kotopenkille ja sanon vaimoväelle: kalja pöytään: ja kalja tulee pöytään! ja kun tuomari keräjätuvan pöydän päässä, haukoteltuaan ensin leukasaranoistaan loput unen kiskotuksista, kysyä räyhäsee: missäs se Kiturannan lammasvaras nyt sitte on? niin talutetaan Hiikan Vihtori porstuasta tuvan puolelle ja protokolla alkaa! Sillä lailla ihmisissä: pitääkös tässä täyden miehen taattihankkinassa arkipäivänä istua ihmisten sohvilla ja olla kuin nuoliainen ongen päässä odotellen, koska mikä närppää! Sen minä sanon, ja ajattelenkin vielä, että olisin minä luullut Alastalon Hermannin, Mattssonin perävämmäksi mieheksi ja semmoiseksi, joka paukauttaa silloin leuastansa, kun leuassa on lonsotettavaa. Sanon itselleni ja ajattelen, mutta mene pahus semmoisia puhumaan silloin, kun on viisaampaa olla hissuksissa. Turun matkallakin reisupaatissa, kun on pentelettä ilman hajussa ja lonkaretta taivaan sivuseinillä vähän joka pielen paksulta ja tuulen viimeinenkin hönkä kuin kuorittu ja korjattu hornan talteen niin purjeen lotkoista mastoissa kuin ilman läähöstä yllä ja veden veltolta vatsapuolelta ympärillä, niin kurkisteleppas silloin vain visusti helvarissasi niskasi kyrältä ja silmät vähän joka harilla, miltä kulmalta ensimmäiseksi repee taivaan maha, ja iskee tulimmainen tuulen viha kiljuvana tappurana purjeesi löysättyyn riepuun, jollet sitä jo ennen ole sierannut mastosta alas kasaksi paatin pohjalle! En minä koskaan rupea isoseksi rovastin parissa ja pienemmänkään herrassöötingin edessä, minä olen isonen paksuuteni mukaan ja puhelen puuroisella kurkulla vain silloin, kun on puolen manttaalin isäntiä ja sitä pienempiä ympärillä ja sivupenkeillä, ja lautamiehen leuka on jukoleuka joukossa! Enkä minä tässäkään raossa Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan pahuksen välissä niin palvattu pässi ole päänsisuksiltani, että minä yskäisisin enemmällä äänellä kuin sopii minun rykäistä Alastalon salissa Alastalon sohvalla, varsinkin kun Langholmakin vielä on istumassa keinutuolilla! Mutta kieltämättä minussa kiemasee tukanharjaksen alla miilun katku ja nahan peitossa potkasee pirunmato koko ankeriaana, kun pitää niellä silloin, kun röyhästää, ja kyörtää ryhää silloin kun selkää kyömää! Olenkos minä ruokamakoineni mikään enkeli ollakseni laupias naamanpidolta, vaikka kyljenpielissä sadattelee, minkä uumahihnat kestävät? Laukasen minä näistä leukaposkistani, kun tarvitaan, mutta minulla on nyöriä pitää sama närä kiinnikin, kun on viisaampaa olla visusti. Minä en siellä laula, missä muut ovat kanttoreita, mutta auta armias, kyllä minun tekisi mieleni räjäistä! »Parkin kaarnoistakos sinä puhelet, Eenokki, koska parkista puhut, minä kun luulin täällä tulevan puhetta silkoista puista ja puunrangoista!» paukautti Lahdenperä yht'äkkiä itselleenkin odottamatta ilmaan, joka oli jäänyt tyhjäksi Karjamaan Eenokin taannoisen lausahduksen jälkeen. Kun on vuovannut itsensä heikolle jäälle, niin silloin on paras siirtää askel nopeasti eteenpäin, ennenkuin on purtilo jalan alla puhjennut, ja silloinkin mieluimmin varvasta kevitellen. Lahdenperäkin olisi ensi hätään, kun huomasi suunsa sittenkin lähteneen asioille ja löysille, läjäyttänyt lörppää tasakämmenellä varoitukseksi omaan turpaan, mutta paatunut lautamies kun oli, ja tottunut keräjätuvassakin istuessa siihen, että jos lervi joskus muun ajatuksen nuokahtaessa pääsee omille ohjaksilleen, ja sanan laukaistuaan huomaa tuomarin katsannosta ja silmäin tuimistuksesta, että nyt taisi pyöräpari puheen vankkurien alla vääntyä tien raiteilta ylös ja kääntyä kolisemaan tienvarren ojaa päin, niin silloin on valpastuttava, hamssittava ajatuksen nyörejä kouraan, mistä lähimmältä saa ja sekotettava uudella sanalla edellisen sanan varpaanjälki. Eihän sitä aina kaikkea kuulustele korvaläpi ympyriäisenä keräjätuvassakaan, ja jos esimerkiksi havahtuu ja tuomarin katsomisesta ymmärtää, että nyt olisi lautamiehenkin vuoro avata leukansa ja silloin sopumiehenä ja asian myöntämiseksi sanoo esimerkiksi näinikään: »kyllä niin on laita, ja sillä lailla, että Hiikan Vihtori on varastanut Kiturannan Kallen mustan pässin», ja silloin, asian päälle yskäistyään huomaa tuomarin otsan luimistamisesta, että höylä oli riipaissut lastua väärästä kantista, niin silloin on parasta yskäistä uusi ja vakuuttavampi kerta, olla nopea helvarin kääntämisessä ja lisätä esimerkiksi näinikään: »Kiturannan Kallen hallavan emälampaan, sanon, jolla oli musta, pässinen karitsa, vai oliko se valkosen villava, oinaana syntynyt!» Lahdenperä nytkin siis sävähti omaa kursevuuttaan ja kielenpäänsä liika kerkevyyttä tässä joukossa ja näissä täpärissä, varsinkin sitä, kun oli pakitäysissään tullut liipaisseeksi senkin sanan »silkoista puunrangoista» parrastaan, vaikka juuri semmoinen silmänvalkuaisiin häristävä ja rinnusten pieltä kopeloiva sana oli viimeinen sana sen suusta paukautettavaksi, joka oli tullut odottelemaan ja katselemaan, kuinkas toiset ja jotkut muut liikuskelevat, ennenkuin kaupanvähti alkaa. Lahdenperä siis sadatteli itseänsä ja liika löysää suutansa, ja ikäänkuin häveliäs koira, joka huomaa kykyneensä mielestänsä liika julkisella paikalla kohta tekosensa jälkeen on kaikilla neljällä käpälällään hartaassa toimessa rapsutellakseen ja raapustellakseen ruman jäljen päivän näkymiltä vaikkapa kynsi sitten kiskoisikin pelkkää kallion sileätä kuvetta ja käpäläin taakse sinkoisi vain laihan vuorisammaleen kuiva pehku, samaten riensi Lahdenperäkin nyt silittelemään ja peittelemään sanansa liika näkyvää kikkaretta, jonka hän omien ajatustensa ja pyyntipolkujensa hiipimiltä kuvitteli pahemmaksikin läiskäykseksi, kuin mitä se oikeastaan oli muitten korville ja huomaamisille. »He -- he» -- naurahteli hän äkkipäätä ja sammutti varhemman, varomattoman sanomisensa yskään, jota ihminen aina saa kurkustansa irki. Kun nyt kuitenkin oli puhe saatava ohjatuksi muuhun, eikä ollut varaa valita asian sarvea, mihin ensi äkkäämättä tarttua, niin oli Jumalan lykky, kun Eevastiinan kahvi alkoi konstailla kurkunpäässä: sitä oli tullut hörpäisseeksi hyvän laimiskan suun viruttimiksi ennen yskänhönkäisyä, ja sai oikein tositoimen ja kakistuksen, ennenkuin oli puuskutellut henkensä taas käyntiin kurkun käytävissä. »Kapteenskakin tässä talossa, mitäs papenia hän liemeensä sekottaa, kun on kahvikin kupissa niin väkevää, että miehen kurkku tekee kapinan!» sojotteli hän jo pärskytyksensä päälle niin muina miehinä ikäänkuin ei ikinä olisi sama suu hiiren hiiskausta puhunut honkapuista ja muista asioista, joilla saattaa olla tikkuja raapaisemassa kyljessä. Ja kerta menossa myötämäkeen, niin suksi laskee soljotellen, jos mies vain pysyy kintuillansa, ja Lahdenperälläkin oli nyt latu laudan alla. »Samojakos kahvinpööniä Alastalon kahvipannussa vielä keitetään, joita muinen koko pitäjän voimalla keikuteltiin säkeissä maantakana Kihdin karien rannoilla?» lasketteli hän jo roimalla lautamiehen suulla ja katseli ympärilleen niinkuin mies katsoo, joka on kirkkaasti selvittänyt paikan, jossa joku toinen ohuemmissa housuissa olisi voinut lentää pakaroilleenkin. -- Sopi nyt kenen hyvänsä jatkaa, jos tahtoo joku muu mitään sanoa, ja mihinkä päin kullakin halu nokassa kutittaa! katseli hän ympärilleen: hänen pesälleen olivat jäljet nyt kumminkin hämätyt.

Niinkuin suvipoudalla lehmäkarjalle, joka aikanansa on jättänyt itälaitumen aamupuoliset kedot silloin kun aurinkokin etelän taivaalle kerjeten on alkanut korjata lakanoitansa lakean ruoholta metsänrannan liepeiltä alkaen, ja keskipäivän helle seljissänsä yksi kerrallaan, kellokas edellä on painunut metsien kohtuun samoillakseen poimuttelevana jonona, sorkan jälkeä sorkan jälkeen sovitellen, keikkuva pää uskollisesti edeltä astujan hännänjuurissa pysytellen ja silmä norkuksissa, verkaksiltaan ja väkäisiltään virstaisen taipaleen unettavia polkuja ja männykkäitä sokkeloita sinne kohden, missä on odottamassa merituulen huljavissa lauhkeoissa länsilaitumen vehmakas ruoho, jota päivän kehrä vuoroltansa ehtoopuolella lämmittelee suotuisaksi lehmän kielen kääriä ja turvan ahmia, niinkuin tällaiselle lehmikarjalle, jos sattuu matkan polvella alhoja vältellessä ja pahimpia ryteikköjä kartellessa tiepolun viereen pälvi, jossa metsä on vetänyt senverran lievettä puoleen, että auringolla on siellä ollut alaa koetella, onkos nummenkin poski hyväiltävissä, ja ahon aukeama siltä kohdalta lykkää kantojen juurilla viheriän virkkua aivan nauramalta muun vakavan keskeltä, niinkuin tällaiselle järkisarviselle lehmikarjalle sattuu, että se tuokion rupeamaksi unohtaa jonoisen menon vakaiset asiat ja lypsävän ikänsä ja hajautuu, vasikan luonnoille palaten, hahmimaan korren kärkeä köyhältä kankaaltakin, auringon tällä hetkellä viekoittelevasti pilkuttamalta, kun joku joukosta vain tekee alun, vaikka onkin jokaisen polvissa tieto, että vielä olisi näpsättävä ja kohta lähdettäväkin napsaamaan, jotta olisi rantalaitumella turvan ahmittavana ruohoa tuppokaupalla sen, mikä täällä on kielenmakeaksi vain siellä täällä korrenpuikkuna piipottamassa, samaten tapahtui nyt salissa. Tiesihän Alastalo, että laiva-asiat tässä olivat aikanansa otettavat puheiksi, sitävartenhan nyt oltiin koollakin ja niitä seikkojahan jo oli jahdattu ja jauhettu viikko- ja kuukausikaupalla, missä miehiä yhteen sattui, Langholma myöskin ajatteli ja ajatteli vahvastikin nytkin koko kahvinjuomisen kestämän, kuinka juttu pääsisi selville juonille kohta alussa, niin että saadaan järkipuhein asiat valmiiksi, samaten jahtasivat epäilemättä sekä Härkäniemi että Pukkila kumpikin omaa ajatuksen jänistänsä päässään, päätellen toisen verkalloisesta leuanpidosta ja toisen silmätällistä, josta verkkaus oli kaukana, ja jänikseksi arvasi tässä tapauksessa kummallakin sen vikkelöivän, jonka Eenokki odottamattomalla sanallaan ja Lahdenperä myöhemmin saman sanan varomattomalla kohentamisella olivat päästäneet salissa ja hiukan jokaisen mielessä karkuhypyille: paukausta odotellaan silloin, kun hana limssahtaa vaikkapa vahingossa, ja kropan maiskahtamista maahan, kun on teurassian takasorkkapari hellitetty seinän tammikoukusta. Ajatukset olivat siis menojonossa salissa, kuonopäät käännetyt samaan suuntaan haistamaan ja häntälorvit lerppumassa siellä, missä niiden on lerputtava, kun koko karja kintustaa kellokkaiden askelilla ja turpa uneksuu uuden laitumen rehuvia lakeoita metsän virstojen tuolla puolla ja polun poimujen päässä! Nyt kävi kuitenkin, niinkuin samalle karjajonolle palolla: metsään oli painuttu ja ajatuksen sorkkaa naksamassa kuivalla polulla niin monta kuin oli kinttuparia kihnaamassa männikön ummessa, kun nyt Lahdenperän parannettu sana osoittamalla torkotti kedonpälven helkkuvaan vihantaan, joka parhaassa päivän kilossa vastustamattoman viekottavana kyttäili ja kurkisteli polun puolemmilla veresten nummimätästensä hyötyisiltä kyljiltä. Semmoista kiusausta ei kestä neljällä sorkalla astelevan elukan kieli eikä mieli, saati sitten järki ihmisen kielen päässä, joka on kuitenkin elukankin kielenkärkeä elävämpi ja mielivämpi: Mansikki ei voi olla kurkottamatta, minkä kurkun ja kielen pituutta on, jos on korren mehukas korjattavana turvan ulottuvilla polun vierustoilta, ja minkä Mansikki hahmasee askeleensa ohelta, sitä poikkee Mustikki siepasemaan jo sivummaltakin ja kohta on koko karja joka niskan nyhtämiltä uutterassa turpatyössä niin lavealti kuin on palolla ahoa, ja kannon nokista kylkeä kykkimässä päivän täydessä terässä metsäkorven aukimella, ja minkäs miestäyteisessä salissakaan, kun on partaa toimetonta joka seinänpielellä ja leukaa joutilasta yhtä monta, kuin on selkää venyvää tuolinnojaa painamassa neljällä vieriäärellä viidettäsyltäisen laattialakean, minkäs seuraisassa salissakaan siis, jossa tuntijaksoin on istuttu neljän seinän mitalta säädyn ja sopivaisuuden vuoksi vaieten ja suussa vain sylkeä herutellen, vaikka ollaankin koolla poskien porinoita varten ja vaikka kullakin kulmaluun takana on otsassa jauhamassa sama asia ja kielenkanta ladattu melkein sivu sen, minkä puhuva ihmisluonto oikeastaan säällisesti vaieten kestäisi, minkäs sellaisessa vireisessä ja pakikukullaan olevassa salissa siis, jos varisee sananvahinko jonkun varomattomasta suusta, niinkuin nyt oli tapahtunut Lahdenperän kohdalta, minkäs siinä muuta tapahtuu, kuin että laita vuotaa ylitse ja sitä lähtee juoksemaan, jota on liiaksi: se mikä varisi Lahdenperän parroilta, se varisee pian ja helposti muilta liukkaammiltakin parroilta, kukas esimerkiksi Pukkilan takaa, mitä häneltä kulloinkin livahtaa leuan kerkiästä, ja Härkäniemi, hänelle on myöskin annettu parran manttaalia semmoinen määrä kannettavaksi, että jos se liikkuu, niin sen liikkumisen näkee koko sali, ja silloin on myöskin nopeasti hyrinä yltäyleinen niin lavealti kuin on kehässä valmiina muutakin partaa heilumaan.

Kun Lahdenperältä siis oli päässyt paremman puutteessa ja muun kompastuksen peittimiksi se sana kahvipöönistä ja säkkien keikkumisista Kihdin kareilla, niin oli se sana salissa tällä hetkellä samallainen teko kuin karjapolulla Mansikin poikkeaminen muusta jonosta palokedon houkutteleville vihannoille: kenellekös ei herahtaisi meden kiusa omalle kielelle ja syhynkuti kosteaan turpaan, kun näkee toisen haistimilla verestä vehmasta ja itse on saman makuisan ylettämillä ja yhtä joutilas nykäisemään osansa ruohon latvasta omiksi purtavikseen? Mikä maistuu yhdelle, se maistuu muillekin, eikä tässä hätä kiirettä pitänyt. Länsilaidun pysyi länsipuolella maailmaa poutaisella paikallansa ja polun pään toisessa päässä, ja parkin asiat parkin asioina siellä, missä ne aikansa ja tärkeytensä vuoroa odottivat, miksei siis pientä virkistystä poskeen, koska oli purtavaa tukkoa turvan vierelläkin, maistuvaa niin lähellä, että sen hahmaisi askeleen oheltakin leukansa järsittäväksi? Menojomo pysyy sarvissa niinkuin ajatuksissakin, vaikka kielensä päälle myöntääkin pienen heravan ja kintun kapsaville sen tuokion, että häntä löysikseen huiskasee kärpäsen hurisevia loitommaksi lautasten läikkiviltä kupeilta.

Härkäniemi se oli, joka leppoisiltansa ja kahvin särpimisen hyriviltä hyviltä joutui tässä salissa siksi Mustikiksi, joka ensimmäisenä karjasta jo eksyi askeleen puolikkaalla poikkiteloin polun vierimaillekin siellä, missä Mansikki vain oli tyytynyt muun astelemisen sivussa hahmasemaan hampaisiinsa ruohotukonkin mättään kupeelta suupielenkin pureskeltavaksi koipien napsahtamisen ohessa, ja joka senvuoksi siis antoi esimerkin muillekin jonossa, että mitämaks virkistäisi tässä omaakin leukapieltä joku muukin ja itsekukin, koska joutilasta ruohoa on maistumassa puolemmilla ja Mustikkikin muutti kävelemisen nuotin sorkan siirrossa toiselle tahdille. Härkäniemi siis virkahti kahvinsa ryyppäämiltä, ja katsahti lautasen heilumilta Lahdenperään vieressänsä: »Sinäkin, kruunun mies, joisit noin hyvällä maolla lientä, jossa ei olisi tullin suolaa raettakaan?» hymähti hän muka ihmettelevinään. »Vai tullin puolestakos sinä ehkä olitkin rantasillalla hikoilemassa ja lautamiehenä kantamassa, minkä henkselit kestivät, kahvisäkkejä Alastalon rantapuotiin tuolla silloin muinoin, kun Alastalo tässä samassa salissa punssasi tulliherrojen kanssa totipöydän vieressä?» Se oli verkkaista hyrypuhetta, eikä oudon korva siitä olisi muuta arvellut kuin, että sana pääsi parrasta, koska ei muutakaan puhuttavaa ollut ja vaikenemisen rakoa oli salissa. Altanurkkain se kuitenkin oli lykätty, ja sellainen sana, että salissa havahduttiin vähän eri puolilla; oli niinkuin silloin, kun pitkän hankkimisen jälkeen poutataivas viimeinkin pitkiltä piukoiltansa hellittää ensimmäiset märät pisaransa nääntyvään maahan: ilmaan humahtaa tuoreen haju, kahaus käy ruohikossa ja viidakon pensaissa ja vähän jokainen korren piikki ja lehden korva piipottaa itseään pystymmäksi ahmiakseen vereksiltään ja saapumiltaan valun virkistyksen ja siunatun suhinan horroksestansa herääväin huokostensa juovaan janoon: salissakin heristyivät korvat Härkäniemen sananharvojen putoamilta, parrat kohenivat siellä täällä valppaammille ja silmät heräsivät harmailtansa kaikkien neljän seinäpielen ympäryksellä. Muisti toinen ja tämäkin, muisti hiukan joka-ikinen, Eenokillakin, Karjamaan Eenokillakin venytti naurun vire vaisua suupieltä, kun tuli sohvan päässä ja kahvia hörpätessä mukavasti mieleen, että oli hänkin ollut joskus mukana jossain muissakin tuhtaamisissa ja nuoruuden reistaamisissa, kuin Karjamaan vainioiden selkäsaroilla vääntämässä: »oikein paidan selkää myöten hiessä heiluttiin!» nauroi hän kuivakseltaan itselleen omaan vatsaansa omaa muinaista hulluuttaan ihmetellen ja paheksuvasti hyväksyen. Lahdenperältä taas, joka hieman piti itseään osallisena sanaan ja sitäpaitsi oli hyvillään siitä, että nyt olivat vaarattomat alat edessä vähän löysätä melko pingottunutta mieltä, ja päästää poskesta muuta edes, koska ei kuitenkaan siitä arvannut puhua, joka kiristi ajatuksia ja mojotti leuassa, häneltä pääsi rämänauru, kun Härkäniemi hänet ikäänkuin veti tanterille. Ei Lahdenperä niitä miehiä ollut, jotka jupisevat puhuttavansa partansa sisään, tuomareillekin hän keräjätuvassa aina, jos sattui semmoinen väli, että juttuja vaihdettiin miessuusta miessuuhun, nakkasi sanakopin kirkkaasti takaisin vaikka laamannille silmälasien vilkkuvaan, eikä hän nytkään hämäläiseksi jäänyt, kun oli hammas sovitettava Härkäniemen sananhampaaseen. »Lautamiehen leukapieli on lain saranapari! muista se poika! opetti minua isätaatto muinen, kun vaari vielä oli lautamiehenä itse», nauroi siis Lahdenperä Härkäniemen haasteeseen. »Mutta äijä lisäsi sanan sanan selkään: Saranapari on ovessa sekä avaamista että sulkemista varten, sanoi hän. Ja lautamiehen suu on lain sarana sitävarten, että hän raottaa lain ovea silloin kun raottamista tarvitaan, ja sulkee silloin kun sulkeminen on sopivampi. Älä päästä, poika, lakia silloin karsinasta kamraatiksesi, kun lain silmä on parempi olemassa toisella puolella ovea naapuria vahtaamassa! Minä jätin lain esivallan ja tullin seuraan maistelemaan Alastalon rommeja salissa siksi ajaksi kun meillä muilla olivat meidän häärinämme puodin solassa Alastalon rantasillalla!» naurahteli Lahdenperä parasta keräjänauruansa ja katseli Härkänientä partaan.

Nyt oli ruohonhaju jo joka sierainparin haistimilla salissa, ja jos olisi täälläkin ollut korvaparin piikkolehteä pystyyn karaamassa tukan nurvilla niinkuin sarviniekkojen karvallisilla poutaketoisen paloahon tuoksuvilla partailla, niin pystynsojoa olisi tällä haavaa keihästänyt ilmaa salissa pari kertaa se luku, mitä oli hattua ja lakinkaltaista ripustettuna tampuuriporstuan naulakkoon. Krooklakin oli havahtunut oven nurkassa ja Kala-Nordberg länsiseinällä piteli kellon vitjojaan, Haukisten isäntäpoika vastapäätä pyyhki viiksiensä paksuimmat huuliltansa kuin suuhun särpätäkseen, jos rotevampaa alkaisi kuulua, ja Langholmakin keinutuolilla hyväksyi polvenmutkan jutuissa ja asettui siihen silmäinpitoon ja kasvojen leppoon, jolla vakavakin suvaitsee tarpeettomiakin tarinoita ja turhan jahtaamisia sillä aikaa, kun on parempaa odotuksessa ja vielä varrotaan. Alastalonkin nyörien mukaista oli tämmöinen pieni pyöräys esivalssiksi ja polvenverryttimiksi ennenkuin oikea musiikki alkoi: vaimoväkikin vielä kulki kahvinensa kohisemassa salissa, niin että mitään laita miespuhetta ei kuitenkaan saisi niisiin, vaikka alkaisikin pujottelemisen, ja sitäpaitsi oli jutun meno nyt siinä iirissä, että ajatukset asettuivat juuri siihen lakoon, joka sopi myötäsukaan, kun tästä kerta pääsi lankoja selvittelemään ja juoksuttelemaan. Jaaritelkoot nyt, koska halu näkyy olevan, ja löyhtäkööt ikeniänsä muinaisissa, niin hammas alkaa syhyä nykyisiinkin! ajatteli hän. Vaimoväenkin kanssa hommissa ollessa kutitellaan ensin, ennenkuin parempiin ruvetaan, ja miehiäkin, niinkuin hevosiakin, on kyhnittävä ensin leuan alta tai korvan juurelta, mistä kultakin tuntuu hyvältä, ennenkuin vikuri suvaitsee päänsä päitsimiin ja puje on sovulla kuolattimissa! Oikeastaan oli Alastalo kiitollinen, että anturat olivat osanneet näihin jalaksen jälkiin: myötämäkeä nyt oltiin kolistelemassa! Herat siinä ahvenellakin huulten kylmiin heruvat ja maistamisen ärsytys kitalaen kuolaan, kun aikansa närppii särjen palasta siiman päässä, eikä suinkaan ihminenkään kalaa tuohisempi ole pään sisäsammalilta: hotkasee ennenkuin itsekään äkkää sen, mikä haisee maunmieliseltä sieraimen ihoon. Puhelkoot nyt niistäkin ajoista, jolloin raha juoksi kukkaroon laiskoiltansa, kun oli järkeä miehellä pitää kukkaronsa suuta auki, niin kukaties nytkin alkaa sarana massissa kangottaa longollensa, ja älli kuiskutella korvan juureen järkeä, että minkä vakanmitalta kylvää säkistä multaan, sen korjaa riihen tietä laarikaupalla aittaan, ja että kolikonkin siemen itää, kun sitä kylvää, ja että kukkaro tyhjennetään, jotta lompakko lihoisi. Puhelkoot, sanon, niin leuka kyntää pään savea muheaksi ja muisto höystää väkeviänsä ajatusten kokkareihin, niin että siemen istuu itävään, kun kylväjän kouralle tulee vuoro ja vakkamies astelee vaolla käsivarsi lavein annoin! Alastalo alkoi tuntea itsensä isännäksi salissa ja komentosillan katsojalta. Tässä vertyvät omat veretkin ja sierain tunnustelee tuulta! Ensin hilataan ankkuri savesta ja miehet keikkuvat pelipakalla, ennenkuin kölin alle tulee henki ja pultaani seileissä haistaa ilman! Jutellaan! ajatteli hän, ja läjäytti itsekin Lahdenperän sanaan, ennenkuin Härkäniemi sohvannurkassaan kerkesi hellittämään parrastansa sitä, joka ilmeisesti oli sieltä käsin lähtemässä, läiskäytti, niinkuin läiskäyttää mies, jolla on tukanjuurien alla vielä pojanaikuistakin kuria silloinkun veri alkaa vilpastua ja muutenkin potkasee mieltä! »Vai lain sinä lähetät leuastasi saliin istumaan rommilasin viereen siksi ajaksi, kun evankeliumi lihassasi hikoilee säkki selässä sillalla!» puheli hän tikuttomia ja meiningittömiä mielimuhoja sinnekäsin, jonne tänään oli otollisinta käyttää kielenharjaa myötäkarvan silittämiseen, ja nyökkäsi Lahdenperälle niinkuin hyvänlaatuinen mies nyökäsee hyvänlaatuiselle miehelle, jonka kanssa pian tietää joutuvansa hevoskaupan hierojaisiin. Kun luonto kuitenkin oli semmoinen, että miesseurassa piti ikenettäkin näyttää, vaikka leikilläkin, ja jollei muuksi tarpeeksi, niin jutun suolaksi, niin häiväsi hän samaan hengenvetoon sille kantille salia, jossa Härkäniemi istui ja jonne senvuoksi nykyisissä täpärissä oli vaarattominta leikkiä pieni viaton hampaan kiristäminen, häiväsi ystävällisen penikan irven, ja osoitti silmäniskulla, ketä tarkoitettiin: »Kuulin minä nyt siis viimein senkin asian, missä vika oli, kun niin kauan kähmitte siellä sillalla muinoin ja minä sain istua tuolillani kuin silakka karistimella täällä salissa ja vahdata tulli-Blombergia punaiseen partaan niin hartaasti kuin Gabriel lohimatoa paratiisin portilla: Härkäniemi siis vain seisoskeli ja syljeskeli sillalla ja katseli, kuinka muut hikoilivat!»

Alastalo oli oikeastaan puhunut itsensä lämpimille ja saliin läjähti jo sana vähän laveammaltikin kuultavaksi: »Hikinen ehtoopuoli, mutta riksiä te silloin keikutitte selissänne, ettekä kahvia!» sanoi hän. »Tjah, tjah, tjah!» lievitteli hän kukaties liiaksi äkillistä ja silmillekin hyppivää sanaansa ja syleksi tuhitteli hienoksiltaan jakkunsa rintapielille, jotta saivat vähän aikaa itselleen ympärillä, ja ajatus sen huokaisulevon, jonka se tarvitsi löytääkseen omin nenin oikeille jälkien hajuille. »Kahvia, sanon, kahvisäkkejä, vaikken rahoista puhele, enkä sokeriakaan unhota!» paranteli hän, kun kerta oli juttu lomssahtanut hyvään varhoon ja passasi painaa päälle vaan, jotta auran terä leikkasi ja vaon savi kallistui kauniisti sivulle, kun vähän potkasi tasoittimiksi kyntömiehen saapaskannalla niskaan. »Sokeria!» naurahteli hän. »Sokeria taisi sinäkin ehtoopuolena tulla maihin enemmän kuin on kerjetty sulattelemaan kymmenen vuoden totivesiin niiltä päiviltä, vai kuinkas, Pukkila? Vieläkös sinulla on rakko käpälänpohjissasi, Härkäniemi, kun niin oli kämmenihon silahtamalta sierattava riikinvalkoista toppa topalta, minkä ilmalennossa paatin pohjilta leiviskän köykäistä saapui ja minkä oli samanpainoista koppikaaressa leikitettävä Taavetille puodin oven suussa, jotta oli kourapari selvänä, kun uusi pentele jo oli hemmetin pääskysenä tulossa ilmassa ennenkuin edes oli välillä kerjennyt sylkäsemään kuumenevaan pivoonsa? Mittasitkos, Lahdenperä, pinosyllän puodin takana, kun viimein oli viisikertainen letattu lastista ja äskeinen upiparras nyt tyhjän kukkuviltaan keikkumassa siltakarkun kupeella ja kuusi kuumaa miestä pyyhkimässä otsiensa palavaa hihojensa suihin, kuka paatin piittapuulla ilmaa keuhkoihinsa läähkyen, kuka lakan solassa muuten vain paitansa sisäpuolella huohotellen, kuka puodin sisuksissa suolatynnyreihin selkää tylttyen senverran, minkä miehessä oli riepua pystyssä nojaamaan, jokainen luissaan ihmetellen, että mihinkäs kiire näin äkisti nyt katosi, kun ei enää heiluta; mittasitkos, sanon, ja saitkos täyden kolmen syllän seinän semmoista pinoa, jossa oli typöpää ja pipopää vuoronperään kurkistamassa ja kysymässä: mahdammekos olla jokainen rahanväärtejä vai, vaikka makeitakin olemme, kuinkas luulet? Vai suritteko tullin puolesta, kun makasiinin lukko viimein oli väännetty kolmikierrossäppiin, Härkäniemi vielä koetteeksi potkaissut saappaannirkollaan oven lankkuun, oliko kuutiotuuman rauta varmasti sälissyt sälöihinsä, ja kuusi laiskaa miestä lähti verkakseltaan saapastamaan rantamäkeä ylös taloa kohden sadatellen synninruotoisissa sydämissään sitä rommia, jota oli juoksuteltu muihin kurkkuihin, ja keiden kummoisten kurkkuihin! sillä aikaa kuin toinen ja lähimmäinen oli saanut raataa enempi kuin paidan selkä kuivana kesti? Minä luulen, että Alastalon rantapuotiin sinäkin ehtoopuolipäivänä keikuteltiin semmoinen määrä makean toppaa, että joku topinmitta meidän kuutoissamme vieläkin on prikinmastona pystyssä niiltä kuumilta ja niiltä tiensteiltä: siemenensä peltokin tarvitsee ennenkuin se kasvaa tähkää, ja rahanitävää pitää olla vakan pohjilla viskeltävänä silläkin, joka joskus aikoo merenvetelistäkin laihoneloa leikata! Harmi vain, että ennen kylvämistä pitää heilua saralla tadikoinkin, ja rommittaa tullimiehiä, ennenkuin on oma lasti omassa puodissa!»

Alastalo oli nyt mielestään tarpeeksi ja senverran kuin hänen sopi, kohennellut vanhoja asioita ja asetellut siinä raossa vähän nykyisiäkin sihtijyvälle, niin että saivat nyt toiset ajatella muitansa, jos jotain mieleen tuli. Varsinkin oli hän tyytyväinen siihen, kun oli kielenpää kurikseen leikitellyt ja laskenut kompiansa sokeritopista mastontoppeihin: eikös sekin pientä itävää kutita oraalle siinä paikassa päätä, jossa ihmisellä on ajatuksen siementä varten multaa? Samaset sokeritopathan ne niitä poikia olivat, sen tietää jokainen meistä sanomattakin, jotka lihottivat pakettikipparista kuunarikapteenin, kun vain oli napinvaraa liiveissä vatsan ympärystän kasvamista varten, ja tekivät silakkaporvarista prikiparoonin, kun vain oli miehellä laveutta anturassa komentosillakin tepastamaan ja nenänluuta naaman etupuolessa leikkaamaan tietä itselleen sinnekäsin, missä ilmassa oli menemisen rakoa; ja topit, mastontopit: pässi navetosta sarvensa luussa ja vaikkapa Karjamaan Eenokki täällä päänsä peltosavessa ymmärtää, että topit ne ovat, jotka laivassa humisevat silloin kun rahaa kotorantaan seilataan ja että niin monta, kuin on nuppia kuutossa vimppelin flakata, niin monta on pakkaa rahdinjaossa retarin taskuun tupottavaksi! Mutta varsallekin, joka on aisaparinsa välissä menohöyryssä, läjäyttää ajaja omiksi komeikseen ja muuksi näkymisen kunniaksi ohjasperät lavealle kahden puolen, ja niinpä laski Alastalokin vielä nasevia jutun varsan muhkimiksi: »Toppia laivassa ja manttaalia talossa, kun niitä on yksi, niin se on kaunis alku, kun niitä on kaksi, niin niitä on enemmän, mutta vasta kolmannesta alkaa komeus!» sanoi hän ja ajatteli, eikös jonkun mieleen tule parkkikin nyt, parkkilaiva? Kyllä kait tulikin, tuli sekä parkki että parkin topit, siltä kumminkin näytti, jos päätteli Pukkilan parran pureksimisista, joka oli koko kiivas, tai Härkäniemen jalan siirtelemisistä, kun hän nyt vaihtoi toisen säärensä, oikeanpuolisen tällä kertaa, vuoroltansa siihen etupotkoon, jossa tähän asti oli ollut laattialla vasen, ja samalla veti tämän vasempansa rutistamaan pohjettansa sohvan reunalautaa vastaan, kuten siihen tähän asti oli ollut kiinteästi likistettynä oikea: varma merkki, että Härkäniemi pian tulisi virkahtamaan jotain parrastansa, varsinkin, koska silmälaudat samanaikaisesti läpyttivät kansiansa vähän eri vuorossa; myöskin Langholmasta huomasi, että silmä vilkahti siihen asentoon, jolla peränpitäjä paatissa tähystää ympärilleen vesillä silloin, kun hän ilman kureista ymmärtää, että puuska voi olla purjeissa vähän miltä taivaankantilta hyvänsä ja kättä senvuoksi pidettävä sananlöysällä helvarin varressa, ja epäilemättä itse Eenokkikin kahvitassinsa ylitse piti pieniä silmäpapeniansa valveilla ja viivähti kukaties yhden nielemisen tauon ennenkuin taas palasi toimituksilleen ja hörppäsi uuden siemauksen lientä talteen suuhunsa; kyllä kait, tunnustettakoon, vähän siellä täällä salissa korva herkistyi ja ajatus nosti kulmakarvojansa havahtuneissa päissä, mutta eihän merikään paisu aallossa suoraan, ja yltäselkäänsä vaahtokirnuksi kohise, vaan selvittelee ensin liepeitänsä, on olevinaan ikäänkuin ei tässä minnekään oltaisi menossa, noustaan vain muun nousemisen leikiksi ja näytellään laakson laiskoissa loiskuvan vatsapuolenkin viheriän silot ja silkinhuiskeet navan kihivillä ja lapalantion paaltavilla, kunnes on kylki kyljätty, selän kyömy päälläpäin ja vallaten karkuharjalla koko rinnan ryntäämiltä, minkä on syöksyä meressä ja tuulenpojalla sormenharaa tukantuiskivaan, eikä salissakaan ennen ollut aika kiireenpitoon, ennenkuin aalto oli kaatumaharjallansa ja asia niillä heilumilla, että kärjestä kirpoo vaahto ja ajatuksen sinkoomilta kielen kirkas sana.

Härkäniemi oli siis siirrellyt jalkojansa, lykännyt oikeansa etupotkoon laattialle vasemman sijasta ja vetänyt vasempansa koukkuun sohvankylkeä vastaan oikean äskeiseen tämmiin, ja siltä lingolta nyt sana laukesikin saliin, kun ensin oli lavea olkapielikin suorittanut vastaavan pilivinnikäännöksensä ja asettunut manööverinmukaiseen suuntaan, valmiina pusertamaan vasenlaitahalssia, minkä oli köydenpingottuvaa pujottuna tamminaulaan ja nokankovaa keulapäässä leikkaamaan eteenpäin. Järjestyksen miehenä ei Härkäniemi kuitenkaan kohta ja oikopäätä tarttunut siihen Alastalon sanaan, jonka johdosta hän oli jalkaa siirtänyt ja asettunut siten, että hänen sopi sanoa enemmänkin, kun kerta alkoi sanoa jotakin, Lahdenperä tarvitsi nimittäin ensin vastauksen ja parrasta oli hellitettävä se, mikä siinä oli ennaltansa, jotta muu puhuttava pääsi vuorollensa. »Vai lautamies on lautaa ja höylälankkua vain etupuolelta ja naamasiivoltansa, mutta seläntakaa ja niskanääriltä sama veistämätön köllipuu oksankyhmyineen ja tikunkarvoineen kuin me muutkin!» sanoi hän siis. »Vaikka suon minä mielelläni esivallalle sen, mikä esivallalle tulee: tullimiehelle tikun sormeen ja tuomarin sortuutille sileän lavitsan pinnan pyyhittäväksi!» lisäsi hän sopusasti. »Se minua siinä asiassa vielä tänäpäivänäkin harmittaa, että te imitte täällä salissa tullimiesten kanssa partoihinne totirommia sillä aikaa, kun me heiluimme vähissä hengin sillalla ja ähkimme sokeritoppien kimpussa kuin hullut! Mikä hengenhätä niitä oli rommittaa, ennenkuin me olimme paikalla ja salissa myöskin saamassa kurkkuihimme sen tilkan, jonka janoinen mies tarvitsee, joka on revellyt selkänsä hielle yhteisessä työssä!» sanoi hän ja siirteli silmää ja kysymyksen kaltaista jo sinnekin käsin salia, mistä Alastalo altakulmain kyräili ympärilleen, jokos kukaan närpäsee ja päästään topeista asioihin kiinni. Ei niihin vielä päästy, sillä Härkäniemellä oli ajatus nyt käännetty semmoiselle syrjälle, että sen oli vaihdettava kylkeä, ennenkuin hänen puolestaan jutun pyörä taas oli kolkahtanut niille raittikuopille, joilla olisi sälistetty menon huria eteenpäinkin se matkan eine, mikä vielä oli jälellä ennenkuin oltiin sillä veräjällä, jonka avaamilla oli tämänpäiväinen laidunmaa. »Eivät suinkaan tullimiesten kurkut janoon olisi läkähtyneet sen rupeamankaan kestämältä, mikä meiltä meni sokerin lossaamiseen viisikertaisesta, koska olivat jaksaneet ilman rommin pisaraakaan publikaanin kieltään virkistämässä kärkkyä Alastalon rantanurkissa sen viikon ajan, minkä me kryssäsimme Kihdin luotojen takana engelsmannia piilossa, joka kyttäili Pohjanlahdelta kuin haukanpahus poutataivaan niskalta kanan piehtaroivia kylän tanhualla!» lasketteli Härkäniemi leikiksensä vanhaa näränmuistoa, koska sitä laskeutui kielelle. »Topeista puhelet nyt, niinkuin olisit poikakin ja aika mies, ja aina ajatellut niitä kräkejä vaikka tusinakaupalla kuuttoosi, mutta kirosit sinä silloin, niinkuin Bileam aasinsa pystyjä korvia, jahtisi ainokaista vaivaista mastontynkää, kun me olimme Luuskerin toisella puolella, ja toisella puolella makasi englantilainen fregatti ankkurissa! Vuorenknuppi sattui kyllä olemaan oikealla paikalla ja kallion hatussa korkeutta riittävästi, niin että kun visusti pysyi, eikä kironnut hammasrivinsä ulkopuolelle, vaan sisäänkäsin omaan vatsaansa, niin klopin takana ei ollut mikään hätä, niinkauan kuin ei engelsmannikaan ankkuria letannut: sopi vaikka pelata pitkää torakkaa kajuutassa koko miehistön päiväkaupalla! Mutta hemmetissä sittenkin, jos engelsmannilla olisi silmä niinkuin meillä muilla ihmisillä löysän laitumilla päässä, eikä aina kiikarin suulla tähtäämässä vain sinne, mihin toron piippu torkottaa, niin haahkan penteleet he olisivat huomanneet ilmassa, jotka lentelivät kuin hullut pyrähtäen milloin meidän puoleltamme karia, milloin heidän puoleltansa rantaa, mennä suihkivat kuin linjaalilta ammuttuina matalalta meren ylitse, minkä siipien läpyt vain kerkesivät viskaimina hyrräämään ruhon raskaan sukkulan ympärillä, kiilivät kaukaisuuteen, mutta palasivat samassa levottomina takaisin maston toppien korkeudelta viilettämään luodon ylitse, ikäänkuin ei vähemmästä ymmärtäisi, että pesiltänsä he olivat lentäneet, jos, niinkuin sanoin, englantilaisilla olisi silmää muuhunkin viljeltäväksi, kuin kiikarin lävitse tirkistämiseen, ja yhdelläkin heistä silloin olisi ollut akkunalasi kirkas silmänkuistin ja järjenporstuan välillä, niin paikalla olisi ollut sluuppi vesillä fregatin vierellä ja pian senjälkeen mannia hyppelemässä luodon kivikoilla senverta, että haahkanpesiä kyllä olisi löytynyt, mutta huomattu muutakin klopin kupeella, ja olisiko meillä senjälkeen ollut paljoakaan vähtiä sokeritopeistamme Alastalon rantasillalla ja muista tullimiesten rommittamisistanne salissa! Sinä kiikkasit maston toppiin ja kävelit koko päivän kannella sen kurisena, ikäänkuin olisi sama jahdin toppi hauin ruotona kurkkuasi pistelemässä, taisit jonkun kerran noitua viattomassa päässäsi sitäkin, kun pahus laiskotteli alastomana tikkuna siinä koko kauniin jumalan päivän jokaisen nähtävänä, vaikka samalla vaivalla olisi voinut ruveta pensastamaan edes katavapuskaa kuusinupistaan; minä taas tunnustan, etten minäkään siivoja ajatellut haahkanhupakoista, jotka eivät ymmärtäneet pysyä ihmismäisesti pesillänsä, vaan pitivät sitäkin elämää ilmassa, ikäänkuin olisi heillä ollut vasiten asiaa engelsmannille ilmoittamaan, että luodon takana oli sokeritoppalasti napattavana: se oli perhanan päivä, ja hiki pihisee vielä otsalle, kun ajattelee!»

Härkäniemi oli nyt puhunut senverran, että silmäparia alkoi kiilua sekä lähivierillä että loitommallakin salissa. Lahdenperä ensimmäiseksi ennätti rämäyttämään sanansa. »Jumaliste!» sanoi hän, »minä silloin isontorakan voitin kajuutassa, läjäytin pataässän valttina kistun kannelle samassa tuoksauksessa, kun Alastalo kurkistaa koijun aukosta ja kähisee alas: 'Priisi, priisi! pojat, priisi puhaltaa mereltä! kannelle joka koipi nyt! päiväkin häpee koiruuttaan senverran, että himmenee vähän; jos krapisematta pääsemme liikkeelle nyt, niin lensaamme myötäiseen, ja engelsmanni saa niistää nenäänsä, vaikka huomaisikin myöhemmin, kun vilkumme sisäkarien turviin!'» Lahdenperä läjäytti kämmenellä reiteensä. »Jumaliste, sanon uuden kerran, se oli friskiä aikaa! Kun engelsmanni viimein karin kuppien takaa äkkäsi meidän toppiseilimme klipun, ja päästi pienen pihauksen pikkukanuunastaan, että 'morjens vaan! koska menovedossa olette ja Jumala on pistänyt karin naakelia sinne, jonne me emme kölinemme vuovaa', niin juoksin minä kajuutasta tukholmalaisen harmonikkani ja vetelin meidänkin puolestamme ääntä niin, että silakat meressä hyppelivät, kun oli musiikkia kahden puolen! Niin oli veressä nuotin vetävää, että kun päivällä päästiin kotomaihin ja sokeri oli losattu suolasäkkien alta Eenokin viiskertaiseen Kiiskerin takana, niin eipäs maltettu pitkältä maata Maantakana, senjälkeen kuin sinä jahtinesi ja syyttömine suolasäkkinesi olit hävinnyt Nautniemen taakse kotohaminan suuhun, vaan vedettiin me muutkin priiseilit Eenokin 'Laiskaan' ja puserrettiin Viikan juopan suuhun päin sinne, jossa Alastalon Eevastiinan kahvit olivat lämpiminä ja tuliaisrommit odottamassa salissa, vähältäpä piti, ettei minun käsissäni taaskin rämissyt harmonikka ja peli soinut uljaita, kun sokerilastinemme laskimme Naution nokitse ja edessämme keikkui Alastalon lahdella makasiinin möljän kyljessä sopuvierin kaksi toppia, toinen niistä sinun oman jahtisi nuhteeton toppi, mutta toinen saastainen tullijahdin toppikräki! Härkäniemi, joka istui helvarissa, kiroo usein tarpeettomasti, mutta kyllä hän silloin kirosi tarpeesta, vaikka hiljaa ja vain partaansa, ja meillä muillakin meni kieli kylmäksi. Kuka hemmetissä sitä olisi ymmärtänyt ajatella, että semmoisen prässin takana, jossa engelsmanni meitä ennen oli pitänyt, olisi edessä vielä uusi prässi, ja pirumpi prässi?» Lahdenperä katseli ympärilleen, ja haastemiehen silmät vetosivat järkiin ja ymmärrykseen salissa.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot