Alastalon salissa 12/23

Kahdestoista luku.

Välipalanen, jossa ajatellaan omia ja valmistaudutaan enempiin sillä aikaa kun odotellaan ja verissä on hieman humausta.

Olihan siinä nyhimistä ja pientä tunkemisen kahinaa, vaivihkaista hivuttelemista ja rohkeampaakin keinottelemista, kyynäspään viljelemistä sopukaupalla ja muutakin toimellisuuden taitavuutta, ennenkuin itsekukin salissa oli vuoroltansa, ja mieluummin naapurin edellä kuin hänen jälestänsä, Jordanin rieskoilla ja totipöydän askareilla. Sanovat, ettei ihmisluontokappale ole uskollinen elukka, mutta se, joka semmoista puhuu, ei ole ollut vieressä näkemässä ja mahlakoivun juurella kevätaholla omin silmin katsomassa tuoretta ihmislasta viattomiin kasvoihin sen hetken vuoronipukalla, jolloin pulkan puukärkeen tuohikyljen hikoomilta on muodostunut makeankarpalo väriseviltään varisemaan, ja jolloin juuri on helmen heltiämillä odottavan nuoltavaksi ja kielen vesille tipahtamillaan sen varrotun pisaran heru, jonka taivaallista virkistystä ahne silmä jo on haluin niellyt neulankärjen hienoisen hitaasti kasvaessa kihoomillaan papuherneen paisukokoon asti; eikä ole semmoisten tyhjien jaarittaja myöskään ollut näkemässä harrasta miessilmää vakavaan valkuaiseen, silloin kun on joukkoa totisessa toimessa ja höröpartaa, niinkuin kuhivaa kimalaishörrää tihuviitaan pesäaukon olkisuulla, hurskaassa häärinässä kurottamilla laitavan pöydän, jolla seisoo lasia odottamassa samat tusinaluvut, kun on ympärillä vielä janonvuorolla ja leskenjonossa kastumatonta miespartaa tuhrimassa, ja lasinkiliviin tavaraa varalta karahvimitoilta niin väkevää ja rutonkarvasta, että enkeli vahdiltansa paratiisin portilta saattaisi kadesilmin katsella ja kitamujuin napista, ettei hänkin ole lähipaikoilla ja saamisen odotuksilla, ja että luomisen perintöjaossa vain Aatameille ja miessukuisille on suuihoon annettu tieto ja tunnonlahja maistamaan, mikä maailmassa puree parhaalta kieleen! Saihan sentään vuorokaupalla ja vartomisen uskollisuuden jälkeen vihdoin kärsivällisyydenpalkaksi kukin lasinsa, niinkuin Jaakoppikin muinen Raakelinsa viimein, ja tyydytettyä miestä irkeni pitkin aikaa ja yksi kerraltansa rykelmän kerästä pöydän tunkemilla väljemmille ja laattian vapaille, korjattu saalis kouransojoilla ja maljattu leimuliemi laitojensa läikkymillä ylpeästi koholla! Saapasti sitä rohkaistuna miehenä ja sielu sonnustettuna laattian julkisilla nöyrempiverinenkin ja kotoverkatakkinen mies, kun oli herrasta kannettavana lasissa ja lohdutus tiedossa poskeen, kun oli paikallansa ja turvissa tuolillansa! Tyytyväistä nenännykää roikkuikin pian eri äärillä salin seinävieriä piiriltä mykässä hartaudessa ja tuuman tarkkuudella mitattavan matkan korkeudella sitä juhlallista rivikehää ylempänä, jonka muodostivat, mies mieheltä jokaisen vähitellen palattua pöydän häärinöiltä takaisin vartoovalle paikallensa ja tuolien vakaille, laitatäydet lasit väkevässä värikarvassaan ympäri salia karvaranteisten mieskäsien kohoilla ja kyynäspäiden tanatessa polvien varaan.

Lemahtelihan sieraimiin lupaavasti läheinen ja hengenvetoon tuntuva katkuntuima ja hajuntuikea höystetystä maljalasista ja ahmihan sitä itseensä otolliseksi esimauksi, mutta kankeata oli kuitenkin odotus, niinkuin alkuunpääseminen aina, ja varto ikävää, ennenkuin kaikki olivat saaneet lasinsa, jokainen kävellyt paikoillensa ja kopina laattialla loppumassa: Alastalokin isäntänä käynyt ottamassa ja sekottamassa oman lasinsa. Näin suuressa joukossa ja arvollisessa istumisessa piti olla sopiva tavoilta ja säädyllinen alkamisen menoissa, eikä koko avarassa salissa ja nelikertaisesti viidettäsyltäisen seinäkehän piirissä ollut vielä ainoakaan kastanut huuliansa märkään, paitsi Krooklan Mikkelsson, joka todinteolta palatessaan niinkuin muistamme oli laattian poikitse kävellessään hörpäissyt lasistansa talteen sen liian, joka muuten olisi hulahtanut ylitse ja hukkaan, hänkin oli sentään pidättänyt itsensä ja hallinnut halunsa, kun oli päässyt istumaan ja muurin nurkkaan. Nyt siis vasta, kun Alastalokin oli valmistanut lasinsa ja laattiapalkit lakanneet narisemasta hänen allaan hänen palattuaan oman keinutuolinsa kohdalle ja sovitettuaan itsensä istumaan sille Langholmaa viistoon vastapäätä takasohvan edustoilla, nyt vasta siis humahti helpotus seurakunnassa ja lasien läikkymillä huojahti pieni väväys kautta koko salin, niinkuin vaapasee kuusen latvassa norkostorkkojen versotarha metsolinnun humahtaessa lennon ilmoihin istumalevoilta.

Alastalo nostikin sillä merimiehen toimella, joka tietää, että keulaa kääntäessä ja aluksen siepatessa tuulen poikaa purjeen puhtiin uudelta laidalta, on sormen oltava nopean, ja nuorat sivalla ja ajatuksen siekailuitta löysättävät entisiltä naakeleilta ja vielä pikemmin kiristettävät vetopiuviin äskeisen laiskan puolen paalupulkkiin. Alastalo nosti tällä merimiehen nenällä ja hajun tiedolla paikalla, kun oli saanut takapuoliset manttaalinsa ja kapteeniryntäänsä kunnolla ja sopukaupan järjestelyillä sovitetuiksi keinutuolin käsivarsien jollekin muulle ja kaidemmalle miehelle avariinkin, mutta hänen runtaiselleen ehkä ahtaanlaisiin puitteisiin ja rytiseviin huomiin, nosti istumisen otoille päästyään ja ähkäisemisen huojennusta itselleen suomatta, kohotti terällä ja toimentutkaimella täyslaitaisen lasinsa terävästi silmäinsä tasalle, noukki ensimmäisenä ja tiiviin kunnioituksen tähtäimellä omiinsa Langholman silmät, arvonosoitukseen tottuneet, siirsi siitä isännän katseen sihdiltä peräsohvan puoleen Härkäniemen hartaista alkaen miehestä mieheen silmävahvasta silmävahvaan Lahdenperän tasalaupiaita ja Pukkilan vilonvilkkuvia myöten umpipilkkuihin asti Karjamaan Eenokin kasvoissa, lavensi kehoituksen kehän ympäri salia koko piirille jokaiselle rohkaisuksi, vasemmille sivuille tasan sen minkä oikeanpuolisille istujillekin, siirsi lasin parroillensa ja ryyppäsi yhteiseksi merkiksi ja jokaiselle osviitaksi ensimmäisen kulauksen siemauksen täydeltä suuhunsa. Oikeastaanhan hän olisi voinut jäädä seisomaankin ja ennen istumista keinutuolin edestä kehotella juhlallisesti ympärille ruumiin runtaa sopivasti käännellen ja lasi koholla niskaa kumarrellen, niinkuin Pukkila, Pihlman, hänen sijassaan varmasti olisi tehnytkin, mutta hänen mielestään oli tanakampaa, ja kehotus vakuuttavampi istualta, ja sitäpaitsi saivat muutkin istua rauhassa paikoillansa ja ilman turhia menoja ja seisomisen kohausta levossa maistella ensimmäisen siemauksen voimaa. »Parkkilaivan terveydeksi!» sanoi hän siis vain paikaltansa painavana miehenä ja ensimmäisen kulauksen virkistämänä, ja ohjatakseen asioita myös hiukan jäljillekin taas, sekä muistuttaakseen siitä, mitä varten oltiin koolla ja mitä varten totikin oli kannettu saliin.

Isännän arvollista esimerkkiä ja silmäin käskyn kehoittelevaa rohkaisua oli tietysti noudatettu ja salissa harras hetki, kun lasit verkaksiltaan kohosivat huulille ja juhlallinen hörppä miesvakaisesti suoritettiin yhteisellä ponnella, vaikka senverran eriaikaisesti ja erillaisella perinpohjaisuudella, että Krookla kakluunin muurin nurkassa kerkesi kallistamaan lasin huulillensa ennen muita, Langholmankin edellä keinutuolilla ja nopeammin kuin peräsohvalla Pukkilakaan, ja että, kun esimerkki oli vaikuttanut ja lasit koetuksessa koko kehältä seinävieriä ja salin syrjä-ääriä myöten, niin viimeinenkin joukosta oli taaskin Krookla, joka hellitti taksista ja löysäsi, toisten jo tyydytettyinä miehinä pyyhkiessä huulikarvojansa, lasin parroiltansa, vaikka, tosi sanoen, hän ei silti sen enempää ollut kerjennyt imemään itseensä kuin Huukainenkaan meriseinän vierillä, joka nuorempana miehenä ja rohkeana ruppeuksissa oli lyhyemmässäkin ajassa pitänyt rehellisesti puoliansa, ja jolla myöskin oli siemauksen jäljiltä kourassa lasi puolityhjiltänsä todistamassa kelpo työstä. Toiset kyllä olivat olleet mahtavampia, Langholma ei koskaankaan enempää kuin kostuttanut huuliansa ja kallistellut seuranpidon vuoksi, niin että tuli kieroiltansa ja toisten koiruudeksi toimeen vaikka kokonaisen ehtoopuolen ja puolen päivää yhdellä ainoalla lasin sekotuksella ilman uutta täyttämistä, Alastalo itse oli myöskin varovainen ennen nykyisiä tärkeitä toimituksia, Härkäniemi taas oli kaikessa alkamisessa hidas, eikä Lahdenperäkään pitänyt sopivana näin paremmassa seurassa ja isoväkisempiensä joukossa kohta alussa ottaa täyden suun ryyppyä ja lautamiehen osaa; Pukkilalla olivat hänelläkin omat syynsä olla kallistamatta enempää kuin kvartin osan lasista tyhjäksi: sen verran löylyä vain, että veri kihasee, mutta ei sylje vielä! varoitti hän itseänsä: tänäpänä tarvitaan järki elävänä kotona päässä, kyllä, elävänä, pahustakin! mutta sihdeillänsä kulmain takana, sihdeillänsä myöskin! arveli hän ja hillitsi kallistamista. Hyvin siis kohtuullinen ja arvokas oli ympäri salia ensimmäinen kaato, ja laseissa yleensä, Krooklan ja Huukaisten Hannun lasia lukuunottamatta, oikea keskipäiväisen ja asioiden ohessa tapahtuvan maistamisen säädyllinen ja otollinen vajaa.

Hilpevyyttä sittenkin vuosi veriin paljaan toimituksenkin nostamilta ja taisi laimiskastakin sentään karata pieni henkikin tukkaan, aine kun kuitenkin oli ehtaa ja Alastalon parasta, summa asiasta kumminkin oli, että virkistettyä silmää alkoi kurkistella rohkeammasti kulmain alta salissa, ja yritteli joku jo tanterille ja sanayskääkin naapurin korvaa varten näin pitkän roikkumisen jälkeen juhlallisissa ja oman mielen nielemisissä tyhjiltänsä, niinkuin pitkän saarnan aikana kirkonpenkissä. »Jokos teillä ovat ohrat riihessä?» kysyi siis ensimmäiseksi Lahdenperä Pukkilalta vieressänsä totuttaakseen taas kielensä käyntiin ja täyttääkseen sen tyhjän välin, joka hänen mielestään oli edessä, ennenkuin puhumisen alkuun päästiin ja pakisemaan sopi ruveta. Tarpeetonhan tämä kysymys tässä paikassa oikeastaan oli ja joutilaisuudessa sanottu sitä odottaessa, että muutakin juolahtaisi mieleen: mutta naapurin jutuillehan rajanaapurin vieressä istuessa kieli juoksee itseltänsä, ja onhan sitäpaitsi oltava ihmisissä höyli ja puheltava sen kanssa, jonka vieressä istuu.

Se oli kuitenkin vain Lahdenperä ja lautamies, joka kahdesta vierinaapurista nyt istui puheenhaluisena Pukkilan Pihlmannin vieressä, ja Pukkilalla muutakin mielessä ja kuumempia jauhettavia kuin puhella tuulen vietäviä syljen tuomiin. »Niin kaiketi-kaiketi!» sai siis Lahdenperä vain mielen hajalta yksikantaisen vastauksen, kun silmät muuten paloivat kekäleinä Alastaloa kohden keinutuolilla: mikäs sillä nyt mahtaa olla meininkeissä, jokos nyt paperit lyödään pöytään, kun ovat lasit pivossa kaikilla? Härkäniemikin pisteli äsken lykkäsi myrkyn kieleltänsä, niinkuin olisivat yksissä peleissä kaikki, luiruttelee vieläkin kureiltansa Lahdenperän takaa Evaldiin ja senjälkeen minuun ikäänkuin en minä vähemmästä huomaisi: raitis lasi pojalla onkin, jättänyt taaskin ja nuhjustellut Jannen selän takana, kun en minä ole kyynärpäässä nyhimässä: tottunut semmoiseksi Lundqvistin opetuksessa, kun aina laskee tuvassa ja pöydän vieressä logaritmit Jannen jälestä ja papereista! Jumaliste, jollen minä laita poikaa ensi talveksi navigatsuunioppiin ja kaupungin kouluun, että oppii nenänsä edes kuljettamaan itse edellensä sinne, minne on mentävä! noitui hän ja kipenöitsi. Samassa oli Pukkila jo nopeakin ja puhui Langholmalle, jätti muut, kadotti silmistänsä, ja puhui suoraan Langholmalle, koska mieleen juoksi ja kieli oli valmis, Langholmalle: sitä oksaa omenavarkaissakin on hurjutettava, jolla on varisevaa killumassa, ja se kuusi kytällä sihtiin siepattava, jonka latvassa teeri kykkii!

»Kapteeni, perhana!» sanoi hän ja loikkasi pystyyn sohvalta kuin neulan pistämä, vilahti kuin vieterin viskaamana loikasemalta Langholman eteen: puuro padasta kiehuviltaan vatiin ja kuumiltaan pöytään, ja sana hammastarhasta poikiviltaan partaan ja potkaseviltaan naapurin nuunaan! »Kapteeni!» hoki hän Langholman edessä tasatöppösillä tanssien ja kiiru purkuen suusta sananpuuskumilla: jäniksellä on neljä pussikkaa allansa, kun pupu loikasee ja maanketo jää, mutta ihmisellä ja hyvällä ajatuksella vain vaivainen sana kerraltansa, kun olisi koko saarna hönkäistävä saman henkäyksen menolla evankeliumin aluilta amenen loppuun! »Kapteeni!» huohotti hän ja puuskui, kun ei samalla haavaa enempää mahtunut suusta ja puhelävestä! »Aisat?» kysyi hän, »veistetäänkös aisat ennen talossa, ennenkuin on varsaa aisoihin tallissa: aisat? kysyn, ja karsina hirnaton! sanon!» Pukkila teiskasi permannolla ja livautti peukaloa keskisormen laukasemalta Langholman silmäin editse koko salille: saivat kuulla ja katsella, että vielä oli vieteriä Pukkilan polvinivelissä ja viserrystä muussakin miehessä. »Parkki!» sanoi hän, »kapteeni!» sanoi hän, ja käänteli itseänsä, että kuulivat ympärillä, Alastalokin, jos halutti: lasista kourassakin siemaistu se laimiskanverta, että sai olla rohkea kääntymillä partaitten hulkkimatta! »Ei tyhjillä aisapareilla maantietä ajeta, eikä parkkia haminoihin seilata ilman kapteenin papereja!» sanoi hän ja veti solmun kireille ajatuksen lenkkiin. »Kukas meistä on käynyt koulut ja saanut sigillin eksaamiinsa?» kysyi hän, ja nyt olivat polvet sen verran koukussa, että sopi silmäntikulta silmän tikkuun katsoa ilman niskankyyristelyjä Langholmaa kasvotauluun. »Kukas?» kysyi hän ja kuljetti silmiensä tappuraa niin likeltä Langholman kulmakarvoja kuin tupakkamies tikkunsa sytytintä piipunpesän kärähteleviä suuhaituvia. »Kukas!» kysyi hän uuden teräisemmän kerran, ikäänkuin syypää tässä olisi ollut Langholma, ja hän lävistettävä mies.

Viatonhan Langholma kuitenkin oli, karitsainen tässä asiassa, ja mies vieraisilla toisen salissa ja keinutuolilla istumassa, sitäpaitsi jokaisen tuuman varressansa ja itsessänsä omaksensa tietävä mies, ja myöskin Pukkilan poukot, niin polvikieppaukset kuin muutkin ajatuksen kiekaukset ja kukon kurkotukset sisäluvulta yhtä hyvin kuin ulkoläksyltä tunteva, Langholma keinutuolilla siis ei häälähtänytkään, ei silmän lautaa edes läpäyttänyt tuuman matkalla toisen valkuaisista: mitäs kotkakaan sopuaikanaan ja kylläsvatsaisiltaan muuta tekee räpyttelijälle nokkansa edessä, kuin katsoo käyräluun matkalta teräviltään ja vahtaa, ettei lennä roskuaisena silmänruskuaisiin se, joka kirkuu parkana ilmassa pesän syötyjä tyhjiä! Eihän kynnen alle painetulle enää vihoitella, ja ymmärsi sen järkisydämellä, että Pukkilalla karvasteli kurkussa, kun nyt siis kuitenkin ja vastaansätkyttelemisistä huolimatta näytti olevan tosi edessä ja se kiiskinen ajatukseksi nieltävä ruotoinensa, että Alastalo siis sittenkin oli saava itsellensä parkin toimeen ennen muita ja parempia ja Pukkilaa pitäjässä! »Mitäs sinä sitä nyt jo suret, kuka kapteeniksi saadaan, kun vielä kölipuukin kasvaa metsässä!» rauhoitteli hän siis ja laski pilaksi: »kylvätessä kylvön murheet, ja niiton aikana vasta niitonaikaiset!» sanoi hän ja oli viisasta ja Langholmaa ja se niemen niko, joka on tottunut siihen, että kallio pitää harmaan paikkansa, vaikka meri lipotteleekin vesiänsä kyljillä, sylkeekin vaikka, jos sylkemään ruvetaan!

Tunsi Pukkilakin huulipartansa maussa, että tässä hätiköi, jos enemmän puhuu. Petter hän oli, pahustakin Petter vaan Eframin rinnoilla, Langholman Eframin, silloin jo, kun vielä kävi kymmenettä ja Efram jo oli iso poika ja viidentoista ja rippikoulussa, ja sitä viittä vuotta, joka silloin jo oli väliä, ei elämänijässänsä saa kiinni, ei pelkoakaan: pikemmin jää kuin sivuuttaa, kun toisena on Langholma, Langholman Efram, joka vanhan Langholman jälkeen on itse Langholma ja tietää itsensä Langholman Eframiksi! Petteriksi hän tunsi itsensä nytkin taas Eframin edessä, samaksi Petteriksi, jonka pää kymmenvuotiaana ei vielä yltänyt viisitoistavuotiaan olkapään tasalle, vaikka nyt jo ja neljänkymmenen ajast'ajan perästä varmasti ja paikalla mitatessa ja kirkon kongilla vieretysten kävellessä jokainen voi todistaa, kumpi on kolmea tuumaa pitempi, Pukkilan kapteeniko kolmen kyynärän ja kolmen tuuman heilumillaan, vai Langholman isonenko vartensa syltämitassa, olkoonkin tämä syltä rusthollarin selkäsuoraa! Ties senkään perhanan kuitenkaan, vaikka juuri noiden kolmen tuuman vuoksi, jotka on kurkottanut knuppinsa hänen ohitsensa häntä ylemmälle, tuntisi mittansa liioitelluksi ja pajuvesan turhaa hyötylää lykänneeksi semmoisen tiiviin rinnalla astellessa, joka kävelee kotonansa ja vieraissa sillä selän tiedolla, ikäänkuin olisi syllän mitta ainoa ajateltava miehen mitta täysvartiselle, ja riittävä parhaallekin: minkä vajaa, sen vailla, minkä lisää, sen liikaa!

Pukkila siis muuttui hiljaiseksi mieheksi ja veti kyntensä kesysti kerään, noituikin mielessänsä nopeuttansa, liikaa äkkinäisyyttään: karasin tähän hyppäsin, enkä sanaa saanut, sananpenikkaakaan, pientä juoksevaa, pientä poikivaa sananpenikkaakaan saanut sanotuksi, lykätyksi hiukan Evaldista, senverran Evaldista, että nimi sanotuksi tuli, paljon merikoulusta, niinpaljo, ettei enää muistanutkaan Evaldin nimeä minun sanomakseni, ja enemmän kapteenista ja kapteenin papereista, niin likeltä korvaan ja niin tihuvalta omantunnon maksaan, että lompakkoa olisi koskenut ja kurkkua käärinyt ajatus, kenen haltuun ja kompassin kyttäämisille varansa sentään uskoo, ja ovatkos opit Kaaskerin tuvassa ja Lundströmin kehumiset sittekään samaa vahaa kuin sigilli kruunun papereissa: 'Lundström kyllä, Lundström Kaaskerissa opettaa, opettanut meille muillekin aikanansa meritiedot ja logaritmit!' olisi myönnytellyt, olisi puhellut vaikka enemmänkin, löysännyt sovun varaa, helpannut köyttä, ettei nytkäise, ennenkuin temmaistaan: 'miksei Lundström opettaisi, miksei-miksei, sanon, Alastalokin, niin, ja Härkäniemikin, niin, ja minä myöskin, myöskin minä, kieltämättä minäkin, minä itsekin, kaikki me Kaaskerin tuvassa olemme aikamme istuneet, Kaaskerin tuvassa kuluttaneet penkkiä pöydän edessä, hikoilleet Kaaskerin Lundströmin mäntyisen pöydän edessä ja katselleet päivän kulumiksi ja torkun huviksi pännän jäljiltä ja numerojen kärpäspaskoilta paperilla tuulileijan kieppauksia rantapuodin päädyssä ja tiaisten pelejä tuohiräystään lymyissä, katselleet ja imeneet pännän vartta sillä aikaa, kun ei pää poikinut järjen tiineiltä sifralukujen karitsapenikkaa riviruoduille paperitarhan ruutukarsinoihin! miksemme, sanon, ja mikseivät pojatkin, koska talvi on pitkä, ja parempi pojillekin, että juoksevat laiskan aikansa ja laivojen levätessä numerojen hännissä ja järkeänsä piukottaen, kuin helmojen kintereillä ja pirun pestirahoja hakemassa! mikseivät, viime talvenkin istuivat siellä, Janne, Janne Pihlman, Jata-Fiinan Janne, niinkuin Evaldkin, meidän Evald, Kaaskerin tuvassa, nököttivät Lundströmin opissa, Pyhäin Miehestä Valpuriin, ja miksei, oppia taisivat saadakin, hinnan edestä, viinasta ja jyväkapasta, kannu kuukaudelta viinaa ja kappa jyviä viikolta, kummaltakin, minä maksoin Evaldin puolesta ja Alastalo Jannen, mikäst'ei, mikäst'ikkekin, oppia taisivat saada, numerot loimille, yhteenlaskun pinkaloimille säije säikeeltä vieri vierin rivisäätyyn kuin kankurin pasmat tukin keloilta kirikurossa suoriltansa niisien pujoitse ja kaidekamman sormitse kangaspiukan tiiveille ja kudetikun rautaisen summaviivan korjoitse lukkariakselin kiertoon ja talteen, oppineet vähennyksen niisiheitot ja katkorantujen kateet kankaan kuteessa, kertomataulun syöstäväpujeet, niisihyppyjen vikkelät poljinvaihteet ja tarkan nelivartisen kerrakkaat keinot, jakotoimet ja säikeen juonikkaat johdot näkyviltä näkymättömiin ja näkymättömiltä takaisin julkisille kymmenkirjavan kankaan, oppineet reguladetriin laadukkaat neuvot ja murtoviivan kavalat niskaheitot, jotta olisivat järjensukkulalla silmät kärjessä terävät ja varrenjuoksu liukas lennossa, kun on pujotettava tiet ja noudettava urat numerojen niisien avaamilla väylillä, ja trigonometrian tuolupuilla ja logaritmien potkimin punottava latituudien kudelangat longituudien loimiin tiedon neliniitiseksi veraksi paperille, jonka kirjoista silmä lukee ja järki pitelee tähtien naakelipaikat taivaankannella ja sinusten siuhkavat kosintasuukot meren erheillä ja vierivän niskoilla tarkalleen ja sekuntilaskussa oman lentävän laitapuun tervatuilla kupeilla, oppivat kukaties, mikseivät oppisi, sanon, pojat, niinkuin mekin, oppineet mekin olemme ja osaamme Memeliin ja löydämme Lübeckin ja tiedämme kahden keikkuvan raossa, joiden harjoitse ei näe kuin tripun taivaan tuukkia päänsä yläpuolella, ja kolmipäiväisen sudenloikan matkahollilta, koska pukspröötin kärki on torkotettu tarkalleen päin Hullin haminapiiraa, niinkuin se on kartanpaperille prikutettu, miksemme osaisi, ja pojat myöskin, Lundströmin opetuksen jälkeen ja oman nokan mukaan: maa on pallo ja taivas tarha, riitingit navigatsuunikirjassa ja haminat kartalla ja speciaaleissa! mutta mitäs tiedoista, niillä vain seilataan ja löydetään merillä: paperit ja sigilli papereissa, kruununsigilli papereissa, niillä haminat klaarataan ja konsulit selvitetään! haminat ja konsulit, sanon! haminat ja konsulit ovat pääasia navigatsuunissa, pääasia, perhana! meritiedossa ja rahdinjaossa: ei merillä ja Atlantillakaan muuta ole kuin vettä klutattavana, raha ja rahti ja punnan kulta nostetaan haminoissa ja meklareilta! ja missäs ovat Lundströmin omatkaan paperit? Gottlannin mäessä, hätäpaskana Gottlannin mäessä, Langholma! tiirojen tutkittavina, kun äijä itse kolmenkymmenen vuoden homeet on täräyksen jälkeen potkukapteenina kytännyt Kaaskerin tuvassa vuoroin viinatuopin pohjaan, joka on kirkas, koska se joka viikko viime pisaralleen kallistetaan tyhjäksi, vuoroin jostakin akkunansa kuudesta ruudusta, jotka ovat himmeät, koska sisäpuolella ei ole vaimoihmisen riepu Malakiaksen Justiinan kuoleman jälkeen tuhrinut turmiolle hämähäkkien vuoskautista työnvaivaa ja ulkopuolella aurinko vuosikymmenien suvirauhassa on poltellut lasinkupuroihin sateenkaaren sarvipintaa kynnenpaksuiseksi karstaksi, miksei, sanon, miksei Lundström logaritmeja voisi opettaa! logaritmeissa hän on kuin Jehu Israelissa ja Kain kaalin kasvattajana, mutta paperit, kapteenin paperit! ovat häneltä saman liesun kuin Jobilta tuhkakasalla lammaslaumat ja kameelikarjat! paperit, sanon, kapteeninpaperit! ja vaikka hän sitte, jumaliste, olisi mies logaritmeiltaan ja poika pännällään pistämään vaikka kuun purkkiin ja sfäärit kaksinkerroin taitettuina liivintaskuunsa, niin köliä hänelle ei Gottlannin räpän jälkeen enää usko kaupungin hullukaan kuljetettavaksi, eikä haminaporttia hänen flakunsa hissauksesta avata Suomen lahden peräkuljussakaan! jumaliste! sanon uudemman kerran, vaikken ymmärräkään, ja taidatte asian paremminkin tietää! mutta niin minä olen ajatellut, että otan pojan opista, Lundströmin opista, Evaldin tarkoitan: oppinut Kaaskerissa jo sen kuin Kaaskerissa oppiikin! otan pojan, Evaldin tietenkin, meidän Evaldin ja lähetän talveksi kaupungin kouluun, kotoa laiskottelemasta Steniuksen kouluun, niin on kevääksi pitäjässä jokukin, jolla on kapteenin eksaami ja pojalla meritiedot valmiit ja paperit todistetut, pojalla, Evaldilla!' olisin vielä lisännyt loppuun juttua nöyrän nuotilla ja päätellyt, niin olisi Evaldin nimi taaskin tullut mainituksi ja muistoon ja kylvetyksi kukaties muutakin siementä, muutakin itävää ajatuksiin Langholmalla ja vaikka muillakin.

Pukkila manasi itseänsä. Noin olisi puhellut ja enemmänkin, pistellyt kuin ituperunaa avoimeen vakoon kevättou'olla, noin olisi puhellut ja asettanut sanansa, jos olisi ollut myrkyllinen ja taitava, eikä kohta alussa hätiköinnyt, yrittänyt aidan ylitse semmoiselta kohdalta, jolta se oli korkea, ja kopistanut kaapakyntensä siihen riukuun, jonka ylitse ei loikka kantanut! Eihän merkillisempiä tosin ollut tapahtunut ja puhuttu, mutta Pukkilan paluu takaisin paikallensa sohvalle oli tällä kertaa kuitenkin niistetyn miehen, eikä tietänyt kenelle harmitella, itsellensäkö vai Alastalolle vai isoselle Langholmalle. Pahustakos ne Alastalon aineetkaan joka kerta muisti varsinkin tämmöisessä tilaisuudessa, jolloin pöydälle aina tuotiin parasta: sekotti sitä kuin kaljaa veteensä ja tavallista konjakkilientä: ja tässä sitä nyt oltiin, tepastelemassa laattialla ennen aikojansa puoltyhjä lasi kourassa ja turhia puhelemassa: kiemaus karannut tukkaan ensimmäiseltä rehelliseltä siemaukselta ja paikalla polskaamaan Langholman eteen, vaikka tullessa jo oli päättänyt ja koko päivän sopinut itsensä kanssa siitä, että tänäpänä on sitä viisaampi, mitä visummin pysyy nurkissa! Pukkila luimistelikin sohvalle istuessaan ja sovittaessaan itseänsä takaisin paikalleen Lahdenperän ja Eenokin väliin, julmanlaisesti Alastaloon, ikäänkuin olisi tämän vikaa ja kureja se, että sekotus hänen lasissansa oli sattunut hieman väkeväksi ja ensimmäisen kulauksen kaato lasista myöskin samaten sattunut hiemasen rohkeanlaiseksi Pukkilan verille näin alkukylmiltään. Pukkila oli siis paikallansa nyt taas sohvalla, sekä viisaampi mies kuin lähtiessään liikkeelle, ainakin sananpitävä toistaiseksi suultansa.

Olivathan muuallakin salissa veret mahdollisesti samaten hiemasesti vilkastuneet senjälkeen kun ensimmäinen kulaus oli kallistettu laseista ja toiset persommat jo kostutelleet toisenkin kerran huulipartansa karvoja karvaaseen. Sen huomasi silminnähtävästi Eenokista, jonka silmäpiikit tähän asti, kuten tavallisestikin sekä vieraissa että kototuvassa istuessa olivat tunnontarkasti ja visusti pysyneet kiinnitettyinä rätisevän piipunpesän kärähteleviin poroihin kuuden tuuman matkalla oman nenän pään kärjestä, mutta jotka nyt, muutama minuutti ensimmäisen siemauksen jälkeen, odottamattomasti alkoivat vilkuilla vierille ja vahdata vuoroin Alastalon leukapartaa, ikäänkuin sieltä pitäisi pian olla tulossa jotakin, vuoroin laattiapermantoon saappaankärjen edessä ikäänkuin olisi tärkeätä havaita, oliko matonsyrjien raon väli laattialla tasalevuinen koko lankkupalkin mitan oman saappaan nirkosta kakluunin kulman ohitse asti vastapuolella salia: viilipunkassa näkee levottomuuden taalepinnan alla pienestä kourupalvon varjosta piimän hipiöillä ja Eenokissa verenmyrskyt silmänläpytyksen hieveröisistä mulkauksista kasvonahan kuivilla: olihan piakkoin ja melkein jopa rinnusten pitelemillä maksamisista kysymys, mikä oli karvas asia, vaikka asian oli päättänytkin ja vaikka maksaminen tapahtui omaksi hyödyksi!

Odotusta oli ilmassa ja ylt'ympärillä, Alastalokin alkoi tuntea olonsa ahtaalta liiveissänsä ja katseli lasiansa, isonko laimiskan siitä oli kulauttanut itseensä, ja vähän ympärille muuallekin, olivatkos olleet toisetkin rohkeita, silmä pelasi pakkaamalta klahvin avaimeen piirongin suulla pihaseinän takakulmassa: jokos oli aika kävellä ja otollinen tilapää astella laattian poikitsekin ja hakea paperit esille: avaimen hän oli pistänyt suulle jo ennenkuin muut tulivat, että oli valmista. Ei hän sentään vielä arvellut aikaa sopivaksi: vasta toista lasia sekottaessa on mielissä oikea lämmin ja rohkeudessa vetoa! päätteli hän mahtavasti ja siirsi, itsensä voittaen, vielä tämän kerran silmänsä avaimen lehdestä ja jäi paikallensa. Se on merkillistä! ajatteli hän, että ihmisetkin ovat kuin päättömiä lampaita, joita pitää viekkaudella kutsutella ja houkutellen maanitella veräjälle, vaikka laidun on lihavana avatun takana ja jokaisella pitäisi olla oma kurkku kurolla ja turpa hajuilla, kuka karussa ensimmäisenä kerkiää kedoille ja ruohon vehmaksille! Syntiä kokoo ihminen tarpeeksi omalletunnolleen rehellisessä petoksessakin ja ansion toimissa, ja sitte on vielä kaupanpäälliseksi sälytettävä kuormantaakkaa hartioille turhanpäitenkin ja vilpisteltävä ja liikuttava minun leivisköissäni varpaisillaan silloinkin, kun tekee pakiparastansakin toisille ja lähimmäiselle ja narraa heidät, venyttää nenästä niille tiensteille, joita ei heidän oma nokkansa itsestänsä haista! harmitteli hän ja ähisi totisesti. Ikäänkuin ei säällisistä syistäkin ja omiksi hyviksi hikoillessaan olisi ansainnut riittävästi pippurankarvasta nahanparkkiinsa muistaakseen syntinsä ja katuakseen ajoissa, kun tulee mielentarve semmoisia ajatella, vaan pitää vielä laupeudenteoissakin ja toisten kukkarojen lihottamisiksi kasvattaa synninsaivaraa ja syhyvää karvoihinsa! murisi hän ja ajatteli, kuinka ihminen sentään välistä saattaa olla aivan viatonkin lammas, vaikka onkin pässi ja sarvet päässä.

Alastalo kurkisti Härkäniemeenkin, eikö silläkään kulmalla äkätä, että nyt sopisi pistää hihnat vetoon ja auttaa kuorma liikkeelle! Minun konjakkini kyllä kelpaa ja sitä lipotaan! ajatteli hän karsaasti, kun katseli tyytyväistä miestä, jolla päältänähden ainakaan ja naaman pidosta päätellen ei ollut muuta mielessä kuin sen seikan tieto, että silloin kun on kourassa ja nenän hajuilla hyvän parempaa odotuksella liki lasin täysi ja suussa ja kurkun muistossa saman hyvän ensimmäinen ihana siemaus polttamassa, niin silloin ei miehen sovi olla muuta kuin kiitollinen ja jätettävä muut murheet vuorollensa ja oman aikansa asioiksi. Etkös sinäkään nyt sitä ymmärrä, että nyt olisi käytävä rytinällä puolapuihin, syljettävä kouraan ja väännettävä hartiaväellä, jotta akseli kääntyisi kärryissä, pyörät lähtisivät liikkeelle rapakosta, ja kuorma kierisi tien matkalle! sadatteli hän naapuria, ja noitui kipenöitsi sitä, että Härkäniemi kiireessäkin paikassa ja nopeissa vendoissa pysyi Härkäniemenä ja Malakiaksen nahoissa! Istut salissa, niinkuin sitävarten olisit täällä, että roikutat nenääsi totilasin yläpuolella! purki hän sydäntänsä mielessänsä, kosk'ei sanaa sopinut häristä. Syytöntä miestä Alastalo tällä kerralla kuitenkin suolasi karsailla ajatuksilla ja karsaalla silmänpidolla. Härkäniemi merimiehenä ja monen manööverin poikana oli kyllä omiltansakin äkännyt, että tuuli oli kääntymisen kureilla salissa, hellittänyt hetken ajaksi kyntensä purjeista ja meren lakanoilta ja kyttäili vartoili nyt visusti nurkillansa kuin saaliskissa loikan syhyessä varvaspäissä ja kintuntaipeissa. Tunsi hän kokemuksesta hyvin tämän täpärän, jolloin meri haukottelee laiskuuttansa laitojen pielillä ja loitommillakin, aalto kysyy toiseltansa ja itseltänsäkin, viitsiikös kyljiäkään enää näillä paikoilla ja kääntää seljän kyömyä tämmöisen talon töissä, ja jolloin väljän pelloilla jokainen loiske, joka äsken vielä vihtoi harjan kieltä niskoillansa, teeskentelee nukkumisen raukeutta jäsenissään ja läpyttelee luomien nahkaa silmäkavalainsa yllä, ikäänkuin tässä enää katseltaisiin vain ja sovitettaisiin selkää ja makoa siihen rauhan kyyryyn ja sykkyrän kerään, jossa peto painaa kuononsa ja turpakosteansa käpälien suojiin ja hännän turviin ja valvoo enää vain sillä raolla, joka pidetään avoinna varoilla toisen silmän puoliummesta toisen viattomasti torkkuessa. Tunsi hän meriltä erinomaisesti tämän täpärän ja tiesi hyvinkin, että raadon kiljuessakaan ja karjuessa kurkun kaljuilta minkä leukapielien lonkoilta ääntä mahtui, ei peto ollut niin vaarallinen kuin tässä sykkyrässään, ja että kissa kynnet koossa on semmoinen katti, joka valmistelee loikkaa, ja äkintyven vesillä semmoinen pusku, joka vetää henkeä palkeihinsa, ennenkuin ilma repee. Tiesi hän tämän ja tiesi senkin, että merimiehen ei tämänsukuisissa tyvenissä sopinut muuta kuin painaa tuhkanpehkut piipussansa tiiviimmälle pesän pohjiin ja odotella silmät kotona ja järki valmiina lakin alla ja tukan suojissa, sillä tuuli kyllä itse tietää, miltä kurilta se niskaan karaa, kun se paikalle kerkiää, ja oma työ on vasta senjälkeen pistää saapas potkoon sinne päin, jonne tanaa tarvitaan. Niinpä hän salinkin nykyisissä tilteissä ja tyvenissä, jolloin seilit mielten raakapuissa olivat lotkoillansa ja tuulen höngän hellittäminä ja levähtelivät sen välttämättömän hetken, hengitystuokion ja puuskutauon, joka täytyi olla välissä, ennenkuin veret niiltä virkistymisen vavahteluilta, joille täysi totilasi miehen mielen nostaa, ovat asettuneet lepoon, ja näiltä levoilta kootuin voimin valmistuvat siihen urakkaan, joka miestekona on nousuharjalla suoritettava rohkeudella rynnistäen vaikka selväkirkkain päin; tunsi Härkäniemi tämän ja tiesi hän näissä salinkin ilmakäänteissä ja tuulikuopissa ajatella, että odotetaan tässä ja katsellaan kureja, miltä kulmalta alkaa porottaa, tihuviltansako keulapiikkiinkö, vai ahterin takaa pyyhkien, niin tietää, kuinka helvarin nakkaa, ja onko kiristettävä pilivinniä vai löysättävä myötäisiin.

Mutta tiesi Härkäniemi senkin, että odotellessa tulee aika pitkäksi, oma aika ja muittenkin, ellei ole mitään mielen särvintä järjen pureskeltavaksi sillä aikaa, kun ruumis istuu jouten eikä ole muuta tekemistä kuin pitää huomion sormea ajatuksen liipasimella valmiina sen tingan varalta, että puskasta risahtaa, niinkuin varmasti risahtaakin, kun jänis loikasee piiloiltansa. Ja huomasi hän Alastalon katsannoista ja keskiruumiin kärsimättömistä nytkähtelemisistä senkin, että Mattssonin napeissa puhisi, ja että hänen mielestään nyt oli jo jonkun toisenkin vuoro hyristä nuottia mukana ja auttaa kanttoria, jotta koko seurakunta sieppaisi virteen ja veisaisi. Härkäniemi alkoikin liikahdella ja katseli paikkaa piirongin kulmalla oven leveyden matkan takana itsestänsä, minne asettaisi lasinsa kädestä siksi ajaksi, kun tässä tuli puhelemista. Miksen minä auttaa koeta, koska tarvitaan, ajatteli hän ja järjesti järkeänsä, sekä oli samassa jo jaloillansakin niin ketteränä keränä kuin semmoinen mies ainakin, joka elämänsä lähes viidestä vuosikymmenestä on kuluttanut muutaman nuoratikkailla ja kansilautojen keikkumilla. Nopeasti lasi oli sovitettu piirongin kulmalle Eevastiinan kyynärkorkuisen kukkaspuketin eteen heloisan lasikuupan alla ja mustaksi petsatun satulipeilin vieressä, senverran vain oli katsottava, ettei kalahtanut reuna varomattomasti kultakorvaisen posliinikoiran syrjään, joka koreutensa kiillossa ja loistonsa paallossa istui uskollisessa vahdissa pitsipäällyksillä ja kymmenen muun korun keskellä, ja kaihosilmin loi kaipuunkatsetta ja kuononkiiltoa kuvaiseensa toisella puolella piironkia ja satulipeiliä ja pitsipäällyksen vastakkaisessa päässä samallaisen kuuppa-ihmeen edessä kuin hän itsekin, ja samallainen kultakääty maalattuna pujeketjuksi kaulaan kuin hänellä itsellänsäkin. Tuo sitä ja kuljettaa korua meriltä piirongillensa vaikka kuormilta, kun on vaimoväkeä kotona, Eevastiina ensin ja senjälkeen Siviä sorminensa asettelemassa paikkoja somiksi! kerkesi Malakias Afrodite Härkäniemi ajattelemaan ja hyväksymään välillä, ja hiukka kadehtimaankin, ennenkuin sai katsotuksi sijan lasillensa ja pääsi takakamarin oven editse taas palaamaan paikallensa ja sohvan kulmaan takaisin. Miksen kertoisi tähän väliin vaikka Vaasan kapteenin juttua, koska on sopiva ajanrako! ajatteli hän, kun hän näin oli valmistanut itsensä ja mielikin oli näin ensimmäisen kallistamisen kihauksilta ja virkistyksiltä siinä menojonossa, että puhetta juoksi parrasta kuin vakoa auran kyljen jäljiltä, kun vain päästi valakan askelille! Ei mitään vahingoita, vaikka kuulevatkin, ja aikaa tässä on kyllä! rohkaisi hän vielä itseänsä ja kirvoitti niitä laskoksia, joihin ajatus oli kääritty. Alastalokin katselee silminensä, niinkuin noukkisi minusta jotakin, ja muilla ei ole muuta tekemistä kuin vahtia ympärilleen ja odotella, että joku vuovaa alkamisen, niin puhetta pärisee kymmeneltä kurilta. Merkillinen asia maailmassa sekin, että mitä isosemmat pidot, ja pöydät notkumillensa paiston karistamaa jos uunin muhentamaakin silmäin kylliltä ja sierainten ahmimilta, niin sitä verkkaampia ollaan alkamisissa ja tarvitaan hyvätkin ruokaryypyt ja kuminaviinat, ennenkuin juhlallisuus on virutettu kurkuista, kankeuden palanen nielty alas, silmät avatut ja mielen tunto myös, ja kukin kohdaltansa herätettynä huomaa, että ihmisellä kitalaessa syhyy kiljuva nälkä, ja että hän istuu katetussa pitopöydässä, jossa on kukkura-asettia ja kukkuravatia käden kurottamilla vaikka kymmenille ottamille! Edeskäypää tässä odotellaan, joka kantaa kuminaviinat ja kaataa pikareihin, jotta olisi kallistettavaa ja kurkku tuntisi ihopintansa ja ruoka maistuisi! selvisi Härkäniemelle leimauksessa tuulenkuri salissa ja Alastalon silmähaasteet. Turhaankos minun mieleeni äsken Vaasan kapteenin juttu tulikin niinkuin tuutinki tilattuna hotellin pöytään: sopii näihin manöövereihin ja näihin pitoräätteihin kuin piipunkäyrä tupakkamiehen hampaisiin ja tuulenhönkä tuukin läiskään raakapuun kirvottimilla! Härkäniemi oli alkanut pyyhkiä parran lakoa puolemmaksi huuliltansa: huomasivat jo vierilläkin, että sohvan kulmasta pian kuuluisi jotakin. Alastalo puhalsi huojentuneena miehenä liikoja pinkoja liiveistänsä, Lahdenperä asetteli leukapieliänsä siihen turvalliseen tanaan, jolla hän lautamiehen tottumuksilta tavallisesti kuunteli niin lammasvarkaan jaarituksia keräjäpöydän edessä kuin esivallan puheita totipöydän pakeilla, Pukkilankin silmät olivat tulleet levottomiksi ja vilkuilivat epätietoisina Härkäniemestä Alastaloon ja Alastalosta takaisin Härkäniemeen, kumpi pahus nyt ensimmäisenä sanoisi jotain ja olisi vaarallinen. Yleisemminkin oli jo ympärillä huomattu Härkäniemen valmistelut ja koska, niinkauan kuin ei kukaan ollut suutansa avannut salissa, oli joutilasta aikaa, niin odotettiin nyt yhteisesti.

Härkäniemi ei kuitenkaan kohta aloittanut senjälkeen kuin hän oli huulipartaansa sivellyt, vaan nousi vielä uuden kerran ylös ja käväsi taaskin piirongin kulmalla. Nyt hän ei tehnyt muuta eikä ajatellutkaan, kuin vahvisti vaan itseänsä uudella ja tällä kertaa melko perusteellisella kulauksella lasistansa, joka tämän jälkeen palautettiin puoliksi ja pohjemmallekin tyhjennettynä paikalleen piirongin kulmalla. Tämän jälkeen oli Härkäniemi valmis mies, ja kun sohvankulmassa taas istui paikallansa tanakka mutta pitkäselkäinen mies, ja lyhyenlännät mutta tykyrätekoiset sääripiiput sovitetut mukavaan ja turvalliseen pujeristiin edessä, niin arvasi verkasjärkisempikin, että nyt oli tulossa parrasta joku semmoinen Härkäniemen juttu, jonka selkä ei tunnin taipaleella katkennut. Härkäniemi ajattelikin ennen alkamistaan, että ei tässä missään kynttilän valeluissa ja talipadan kiehumilla hätiköidä, jossa on juostava, minkä körtinkliput repeämättä kerkiävät jälestä, vaan järjen leivisköjä siirtelemässä ja parkinpykäyksen harkinnoissa, joita laitetaan yksi kerraltansa ja päätä kallistellen, eikä tusinakaupalla ja varvasharpassa. Elokuormaa ajetaan verkalleen tiellä, ja isokin veräjä on sen edessä avattava selkoselällensä ja laveoille, kun akanat saapuvat kotiin hiphopussakin ja vaikka tuulen kyydillä aidan yli lentäen ja riukujen raoitse! sonnusteli hän itseänsä matkaan ja vitkasteli, ennenkuin askel läksi liikkeelle.

»Olettekos kuulleet juttua Vaasan kapteenista ja hänen tileistänsä?» kysäsi Härkäniemi siis, koska jollakin tapaa on alkuun päästävä, kun liikkeelle lähdetään, ja lykätään vasen saapas trampille silloin, jolloin oikea ei ole kerjennyt edeltä tielle. »Ja väliä sillä, vaikka olisitte kuulleetkin: lasi ei niskottele tyhjillänsä, vaikka sen täyttää toisestikin ja hyvä juttu mahtuu korvaan useammankin kerran!» lohdutteli hän muita ja paadutteli itseänsä sillä aikaa, kun hän kirvoitteli kättänsä punaruskeasta parrastaan, jonka paksusta luudasta hän ajatuksissaan oli sietaissut jykeän kämmenensä ympärille pari kierrosta tukevaa suortuvaa. Härkäniemi oli koonnut mielensä, ja lisäsi enää vain ennen alkamista silmäkurein Alastalolle: »Ja vahvista sinä rommia lisään, etteivät lasit pääse kuivumaan välillä!»

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot