Kolmastoista luku.
Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä.
Niinpä niin, possut ovat porsaita, ennenkuin niistä kasvaa karjuja, ja takin pieltä napittanut liivittömän rinnan yli moni, jolla nyt on lompakko vuoraamassa kumpaakin sisätaskua. On Vaasan Villelläkin nyt fregatteja kymmenessä eri haminassa ja tasa tusina omia lippuja omien parkkien kahveleissa läiskämässä, mutta oli aika, jolloin ei hänen ensimmäisestä fregatistaan olisi kukaan hullu laskenut riksiäkään pöytään.
Vaasan Ville oli silloin vielä kaita poika, vaikka nykyään räätäli jo saa harpata nätin matkan ennenkuin miehen uumanympärys on mitattu. Ja mitä ihmettä siinä, jos pysyikin kaitana, kun oli piru elätettävänä omissa nahoissa ja miehen otsaluun takana nakomassa sama alinomainen ajatus: vietävääkö minä vieraan tiskin takana ja vieraan nälkimyksen hyväksi teen syntiä koko elämäni ijän ja puijaan viattomille ihmisille vajanaisia kahvifienteleitä, joista kolmasosa on rehellistä pyöreätä omanmaan papua, kun vähemmällä kinttujen kuluttamisella ja kielen haaskaamisella voisin oman konttoripöydän takaa lastauttaa oman fregatin ruumaan omia kahvisäkkejä Rio'n rantamöljältä! Kun seinässä on naula, niin siihen ymmärtää pistää lakkinsa koukkuun, ja kun miehen päässä on ajatus, niin sen nenään sopii ripustaa, jos on mitä ripustettavaa. Killinki on pieni lantti, mutta riksiä ei koota kuin killingittäin, ja kun on sisunvetoa riittävästi ja pikkusormi kymmenenkin vuotta kiertää killinkiä uskollisesti omaan päin, niin riksikasa kasvaa tapuliksi, ja puukhollari on mies rakentamaan vaikka fregatin ja ostamaan oman konttoripöydän.
Närpiön varvissa Villen laiva rakennettiin, fregatti -- kuka hullu pienempää astiaa olisi ajatellutkaan, kun kerta piti silkkaa brasilialaista tuoda täysi lastillinen maahan! Eihän kuppi kädessä kaivolla juosta, vaan ammeen kuormalla vesi virstojen takaa haetaan! Mutta raato se pahus oli riksiä nielemään, pahempi kuin Ville oli aavistanutkaan! Kölipuu kyllä pulskasti oijennettiin -- ahneuden ja isouden pahahenki viekotteli sitäkin vielä venyttämään kymmenen jalkaa alkuperäisiä mittoja pitemmäksi! -- pantteriruodot nousivat, ja lankkua riitti naputettavaksi kylkiin, kansikin sillattiin ja saatiin vielä ostetuksi suopakin, jolla sivellä telakan jalas, kun vihdoin runko oli valmis liukumaan petistään vesille, mutta kannella juodut ristiäisviinat olivat jo velkarahoilla ostetut ja ankkurissaan keikkuva ylpeä Albatross näöltään vielä pikemminkin ruokoruuhi kuin fregatti.
Hulluja on kahta lajia maailmassa, niitä, jotka lainaavat rahaa toiselta, ja niitä, jotka lainaavat toiselle. Villellä ei ollut varaa valita hulluutensa lajia, Albatross oli saatava rikiin ja miehen juostava, minkä patiinit pitivät ja ovea oli saranalla kääntyvää Vaasan kaupungissa sellaista, että rahan tarvitsijalla oli sen sisäpuolelle asiaa. No, kun pistää ongen koukkuun lihavan palasen ja kirjoittaa revärssissä prosentti-numeron paksulla, niin ruostunutkin koukku viekottaa ahvenensa ja ahne panttaa rahansa vaikka meren vetelään! Riksi-revärssiä ja rupla-revärssiä, ja joka kuukausi juhlallisemmalla korkonumerolla sai Villekin kirjoittaa suven mittaan sen verran, että nimensä oppi paperilla tuntemaan, mutta syksyllä oli Albatross rikissä ja Vaasan redillä kolmimasto-laiva, jokainen raaka välkkyvässä vernissassa.
Närpiössä oli Villen laiva rakennettu, Närpiöstä oli Ville itsekin aikoinaan viisitoista vuotiaana, ripiltä päässeenä miehentumppina patukoinut maantietä Vaasaan, koska leipävarras kotomökin orressa auttamattomasti alkoi näyttää liika lyhyeltä kantamaan kahdeksan lapsen särvintarvetta, ja Närpiöstä oli Ville löytänyt kapteeninkin kuuttoonsa. Oli hän kaupungistakin kuulustellut kapteenia alukseensa, ja miksei uuteen täysriggariin aina menijöitä olisi ollut, miestä, vaikka tusinakaupallakin, miestä, jolla oli kyrää niskan kenossa, ja miestä, jolla oli nosela selkäriitinki, miestä, jolla oli kitaa kiroomaan komentosillalla ja miestä, jolla oli luunkovaa nenäorressa, kun oli meklarien kanssa oltava nokkasilla, miestä komeata totipöytään ja miestä nirsoa killingin pitelemisessä, mutta mitä semmoisista, kun jokaisella, oliko sitte siloleukaisempi vai karkeapartaisempi, oli sama nuotti veivattavana: eturahaa niin ja niin paljo provianttiin ja muihin käsimenoihin, ja 'retari kait sitte maksaa muijalle täällä kotona puolet joka kuukauden palkasta, että pysyy hyllissä hänkin ja mukulat, siksi kun taas palataan!' Kun on mies kolmen kuukauden ajan yhtämittaa juossut rahaa kyöräämässä, niinkuin koira eilispäiväisen jäniksen käpälänjälkiä metsässä, niin, jumaliste, makoa alkaa kääriä kärsivällisenkin miehen lopulta tuo sama ainainen juttu 'maksamisesta' ja 'maksamisesta': »En suinkaan minä teidän vaimoväkeänne elättämään rupea, en ole itsekään tähän päivään asti raskinut naimisiin mennä!» tiuskasi Ville mokomille. »Luulettekos te, että fregatteja rakennetaan sitä varten, että niillä rahdataan rahaa poisvietäväksi?» kysyi hän, että ymmärtäisivät järjettömät itsekin tyhmyytensä. »Ei Närpiössä ainakaan minun pikkupoikana ollessani vasikan turpaan heinäpussia ripustettu, kun se veräjästä laitumen puolelle päästettiin!» selitti hän, ennenkuin käänsi selkänsä paikanhakijalle.
Närpiöstä Ville siis sitte hakikin kapteenin laivaansa, muinaisen rippikoulutoverin, jonka muisti niin tarkaksi, että ompeli itse uusiin edespääsypöksyihinsä jykeät nahkapaikat polvenpäihin ja takapuolelle: 'ei ihminen verkaisia taattihousuja itselleen joka päivä rustaa, kun kerta laittaa, niin laittaa kestäviksi, että on hienoutta sääriin, kun tarvitaan, jos sitte joutuu vihille tai kiristupaan!' arveli, ja joka sitte oli mennyt merille kituuttaen itsensä vähitellen kansista kajuutan puolelle, kokista kaikki asteet konstiksi asti, ja konstista perämieheksi, kun ensin oli ainoana rahantuhlauksena merimiesaikanaan vanhan Styrbomin huutokaupasta ostanut itselleen hänen muinaiset navigatsuunikirjansa, ja parin vuoden ajan silmien sisulla ja etusormen kyntämällä vapaavuoroinaan konstin koijussa siirtänyt visaiset laskujen juonet ja kompassin metkut ruskettuneilta lehdiltä saidan kallonsa talteen. Ennenkuin Ville kuitenkaan tosissaan kysyi rippikoulutoveriaan kapteeniksi, käväsi hän kuitenkin Kallen viimeisen kapteenin pakeilla, jonka puurissa Kalle viimeiset viisi vuotta oli jurottanut perämiehen hytissä. »Tuntuvatkos ne merimiehen hampaat istuvan lujissa Kallen poskissa?» kysyi hän kautta rantain. »Kyllä se mato Brasilian vesiltä hakee, vaikka Atlannissa olisi muutama aste leveyttä lisääkin!» naurahteli kapteeni hyvällä satamatuulella. »Mutta jos pahus kuulee Kanaalissa, että kokki on kohiloinut pytsyn Juutinraumaan, niin kurssi käännetään ja pytsy pärjätään puurin puolelle takaisin ennenkuin Brasilia noukitaan jurnaaliin!»
Kallesta siis Ville sai kapteenin Albatrossiinsa. Raha-asioista eivät retari ja kapteeni hiiskaisseet halaistua sanaa keskenään, Ville senvuoksi, että häntä viime aikoina merkillisesti heikotti, jos jutun viisari hiukankaan alkoi torkottaa niille kureille, Kalle senvuoksi, että hän oli säästäväinen mies, joka ei viljellyt suutansakaan turhaan, elleivät ihmisten tyhmät kyselemiset siihen välttämättä pakoittaneet. Närpiöstä sitte myöhemmin kuultiin, että Kalle oli mönstrännyt miehensä sillä välipuheella, että jokainen ottaa kistuunsa senverran kuivaa särvintä, että Kööpenhaminaan asti pärjätään, jossa rahdin ensimmäinen etumaksu lankesi nostettavaksi. Vasta kun ankkuria kevitettiin redillä ja Albatrossin raakapurjeet läimähtelivät kääröistänsä auki -- Villen oli pitänyt viime tinkaan puikkelehtia juoksevien, naakelilta naakelille kiirehtivien matruusien tiellä Albarossin kannella malttaakseen vasta ankkuripelin alkaessa vingahdella kiivetä reilingin ylitse tikkaportaita alas odottavaan ruuheensa -- vasta siis, kun Ville jo työnteli keikkuvaa ruuhtansa loitommalle fregatin tervanmustalta kyljeltä, joka jo lipui liikkeessä, vasta silloin virkistyi Villessä vanha luonto sen verran, että hän käsitorolta ja ruuhessansa seisten huutaa huikatutti kapteenille komentosillalla: 'Ja seilaa sitte palatessa kahvilasti Riosta laivan laskuun!' Ei se nyt enää ainakaan rupea eväsrahoja mankumaan! päätteli hän ovelasti.
Sinne siis Vasklotin nokan mäntyjen taakse hävisi Albatross, ensin katosi näkyvistä keula, joku kurottava oksan käperä peitti jo kohta keskilaivankin näkyvistä ja vasta kun kenoisa peräkeula alkoi lipua mäntyjen varjoon, selvisi Ville senverran, että haki taskustaan nenäliinan ja alkoi, yhä ruuhessansa keskellä retiä seisten, tulisesti huiskutella fregatilleen, jonka toppipurjeet enää vain vilkahtelivat valkoisina metsän latvojen ylitse. Hävisi näkyvistä viimein etutoppikin, samaten perämaston toppi, jostain latvojen lomitse vain sukelsi vielä silmään tuolloin tällöin keskitoppi nimiviirilippuineen, kunnes sekin lopullisesti katosi, hävisi näkyvistä pitemmäksi aikaa kuin Ville oikeastaan oli koskaan kuvitellutkaan.
Kului kuukausi pari, ja Ville alkoi joskus jo käväistä postissakin kuulemassa, oliko hänelle kirjelappua: Kööpenhaminasta olisi sopinut kirjoittaa ja Kanaalissa myöskin jättää johonkin luotsipaattiin. Kahdesta kuukaudesta kasvoi kolme, neljä, viisi ja Ville alkoi olla jokapäiväinen vieras postimestarin ovella. Ei postimestari tyhjästä voinut mitään antaa, eikä asiaa parantanut sekään, vaikka molemmat suuttuivat, Ville siitä, että postissa oli aina sama hapan vastaus: ei ole tullut tänään, ja postimestari siitä, että sama turha asiakas joka jumalan päivä kulutti hänen kärsivällisyyttään ja kallista virka-aikaansa tarpeettomalla juoksemisella: eihän hänen velvollisuutensa ole kirjeitä kirjoitella, hän vain antaa ne, kun niitä tulee.
Vuoden perästä ei Ville enää juossut postikonttorissa, vaan sensijaan sataman kaijilla. Muut ihmiset alkoivat jo mielestään olla perillä asiassa: kun ei kahteentoista kuukauteen aluksesta saavu rivin töherrystä paperilla, niin jo ennemmin alkaa keitetty hauki haukotella ruokavadissa pöydällä, kuin siitä aluksesta enää tietoja saavat muut kuin nuustivat kalat mahdollisesti jossain meren savipohjilla! Ville sensijaan ei kyllä puhunut ajatuksistansa tässä suhteessa kenellekään mitään, mutta joka huomeltai, kun hän oli hädin kiirein saanut vaatteet ylleen ja sen verran kuumaa kaadetuksi kurkustaan alas, ettei vatsa jäänyt kylmäänsä nurisemaan koko aamupuoleksi päivää, nähtiin hänen juoksunhölkässä kippaavan Satamakatua alas. Valmqvistin puodissa tiskin takana hänen piti olla kello seitsemältä -- tiskin taakse oli Villen nimittäin jo puolivuotta sitten ollut palattava takaisin, oma konttoripöytäkin oli ollut myytävä huutokaupalla! -- kello seitsemältä siis piti olla työpaikalla, mutta sitä ennen oli hät'hätää käväistävä möljän nokassa kurkistamassa oliko uusia laivoja -- Albatrossin nimeä ei Ville omissa ajatuksissaankaan enää maininnut! -- oliko yön kuluessa ankkuroinut uusia laivoja redille. Olihan niitä sellaisia sinne silloin tällöin ankkuroinutkin, mutta harmaana varisi Villen harittava silmä niiden vieraista rikeistä, eikä Villellä siinä turhia aikoja ollut mielensä katkuja tunnustella, koska taskukellon viisari hoputti ja puomi Valmqvistin ovella oli avattava kello seitsemältä. Päivällä kerkesi taaskin puolentunnin ateriavälillä, kun hiukan varasti juoksuksi, käväisemään satamakujan suussa, senverran vain, että näki, olisiko mitään tutunnäköistä laivaa länsäämässä Vasklotin nokan takaa haminaan. Ja kun ehtoosti päivän viimeiset kahvifientelit olivat punnitut ja pussitetut ja rautapuomi kolisten nostettu takaisin paikalleen Valmqvistin puodin ovelle, niin satamamöljälle oli Villen matka taaskin, ja nyt hänellä oli -- satoiko sitten taivaan mahtumilta silkkaa vesivalua niskaan, vai piiskasiko tuuli mereltä niin, että sai suojella hytistelevää ruumistaan, minkä parhaiten taisi pystyyn käännetyllä takin kauluksella -- nyt hänellä oli hyvä oma aika kävellä edestakaisin pulvärkillä, eteläpäästä pohjoispäähän ja pohjoispäästä eteläpäähän ja halunsa mukaan pingottaa silmää sataman suuta kohden niinkauan kuin pimeältä jotain erotti. Jokaikinen jumalan päivä Ville nämä juoksunsa juoksi, ihmiset nauroivat, että talvellakin, kun meri oli jäässä Merenkurkkua myöten ja koko Itämerellä ei ollut liikkumassa tervattua lankunpalasta, että Ville silloinkin kippasi samat travinsa satamassa, tallasi polkunsa möljän umpihankeen, ja sunnuntaisin, kun oli aikaa, viivyskeli siellä suljettujen makasiinien edessä, joista rotatkin olivat talveksi paenneet, kokonaiset päivän niskat vuoroin edestakaisin harpaten, vuoroin välistä tuntikausiksikin pysähtyen milloin mihinkin pulvärkin kohtaan silmät harilla ja liikkumattomina tuijottaakseen Vasklotin lumisen nokan ohitse jonnekin jäätyneen meren ja viluisen taivaan rajamaille.
Niinkuin sanottu, ihmiset pitivät Villen laivaa jo aikoja menneenä kaluna ja miehistöä kuolleen kirjoissa. Villen velallisetkin, jotka silloin muinoin olivat hupsuuttaan ja ahneuttaan lykänneet rahojaan lainaksi, että Ville sai Albatrossinsa rikiin, hekin olivat, vaikka asia kyllä vielä joskus karvastelikin sekä mielen pohjalla että kukkarossa, alkaneet antaa kasvaa sammalta harmilleen. Minkäs tyhjältä mieheltä otti, jolla ei ollut kuin kuukausi kuukaudelta kiiltävämmäksi kuluva sortuutti yllä ja nilkkuvan vuokrapöydän laatikkoon talletetut laivan paperit, joista haijikaan Atlantin syvyyksissä ei enää maksaisi punnan kiiltävää. Joku pahasuisempi vain saattoi joskus Valmqvistin puodissa asioilla käydessään ja katsellessaan, kuinka Ville tiskin takana hääräsi kahvifienteliä punnitsemassa jollekin kaupungin matamille, kysäistä: 'No koskas sitä sinun kahvilastiasi, Ville, sitte aletaan purkaa möljälle? Saisi silloin ostaa tuoreeltaan naulan verran, ennenkuin kerjetään sekoittaa papuja joukkoon! Vaikka säkkikaupalla minä sitä saisin tapulista ottaa, että korkorästit vähän lyhenisivät, jos muistat.'
Vuosia tätä menoa siis kesti, Ville juoksi juoksunsa möljällä ja punnitsi fientelinsä puodissa, tukka oheni pään kaljulla ja harmeni korvallisilla, silmät tihruivat punerviksi ja vetistäviksi alinomaisesta likinäköisestä tirkistämisestä tiskivaa'an punnuksiin silloin, kun ei tuijottanut sataman suun tyhjään, ihmisetkin alkoivat unohtaa Villen asiat: onhan sitä elämän hyörinässä muutakin tekemistä ja tappelemista kuin Valmqvistin tiskimiehen hommien naureskeleminen, juoskoon möljällä, koska sääriä näkyy miehellä riittävän!
Seitsemän vuotta oli siis kulunut siitä lokakuun päivästä, jolloin Albatross muinen oli kevittänyt ankkurinsa ja Ville käsitorolta määrännyt, että Albatrossin oli seilattava oma kahvilasti Vaasan naminaan, seitsemän vuotta, tasalleen Jaakopin kosio-aika, oli siis kulunut mainitusta päivästä, kun Ville taaskin muuanna harmaana lokakuun huomeltaina tulla köpittää satamakujan suulle vähän möljälle vilkaisemaan, ennenkuin säärystää souviinsa Valmqvistin puodissa. Sinä huomeltaina sai sentään puomi Valmqvistin puodin ovella Villen puolesta jäädä lukkoihinsa, sillä sataman suusta oli paraikaa länsäämässä redille merkillinen otus vesillä liikkujaksi. Fregatin riki sillä oli, ja isonen olikin fregatiksi, mutta mastot ja raakapuut jo kaukaa nähden sormenpaksuisessa sammaleessa ja lieneekö kokki ripustellut vanhoja tiskiriepujaan raakoihin, purjeiksi ei ainakaan juljennut niitä homeenmustia riekaleita kutsua, joita mastoissa pärjättiin kokoon siinä kun alus lipui keskiredille. Albatross se oli, joka siinä ankkuroi, se asia ei muuksi muuttunut, vaikka kuinka tirkisti ja kuinka polvia heikotti. Laitaviivan käyrä oli selvästi Albatrossin, vaikka se nyt köyristi selkää ylöspäin kuin piesty koira sensijaan että se lähtiessä oli korskaillut nelivuotiaan orhin komeassa kenossa, kanttipiira kyljen kupeessa kulki samaa siroa suuntaa kuin Albatrossissa, vaikka se keskilaivalta nyt oli varissut pitkät matkat ja etustäävissä irvisti irralleen riistäytyneenä, kuin varpaan pään kohdalta auennut vanha kenkäraja, ja kun laiva nyt ankkurissa hiljalleen hipui aaltojen mukaan, näki ahteripeilissä jotain aavistusta sinne joskus tuhritusta nimestäkin, Albatrossiksi sen arvasi ja tavasi, vaikkei kirjaimissa paljon jäljellä ollut alkuperäisestä valkoisesta väristä, ja mihin hemmettiin olivat tippuneet nimikentän ympäriltä kullankeltaisiksi maalatut reunakehykset ja puuruusutukset, niin että koko koreudesta oli enää vain jäljellä paha lohko siellä täällä osoittamassa, mistä kalliilla työllä veistetty köynnöstymä oli kulkenut! Ville seisoi paatuneena möljällä, sormenpäät haparoivat harillaan tyhjää ilmaa ikäänkuin hakisi hän omaa päänuppiaan jostain, josta hän ei sitä löytänyt, ja silmäparat äijällä kasvoivat kuin varsien päähän. Yht'äkkiä alkoi ohut harva parta miesparan leuan päässä merkillisesti täristä, hartiat loksuivat niinkuin horkka olisi pudistellut ruumista, ja ties kuinka olisi käynyt, mies lysähtänyt siihen paikkaan möljälle kuin ryysykasa, polvetkin kun tutisivat ja hoippuivat niinkuin olisi ollut tynnyrin jyväsäkki painamassa äijän ryhillä, ties kuinka olisi käynyt ellei haminapalvelija, joka hänkin möljältä katseli fregatin ankkuroimishommia, olisi huomannut Villen asioiden olevan hullusti ja käynyt juuri parahiksi kynkkään, ennenkuin mies oli kolissut kaijille. »Mikäs Villen polviin meni?» kysäsi hän, ja kun huomasi Villen jäävän ketaroilleen, ohjasi hän ajatuksia muuhun ja sanoi jutun jatkoksi: »Eipäs ole minun päivinäni seilannut Vaasan haminaan tuommoistakaan traakkia ennen tätä päivää!» puheli hän, osoitellen vapaan kätensä peukalolla Albatrossia, joka nyt oli vakaasti ankkurissa. »Tulee kuin Turkin sodasta nenä niistettynä!» »Albatross se on, minun Albatrossini, seitsemän vuotta olen sitä odottanut, ja tuossa se nyt on, näetkö sen, laske mastot, kolme niitä on ja jokaisessa täysi riki, fregatti se on, minun fregattini!» läähötti Ville senverran kuin rinnasta vinkuvaa ääntä lähti. »Jaakoppi minä olen, Israelin Jaakoppi, Jaakoppi palveli Leean tähden seitsemän vuotta ja Raakelin tähden seitsemän ja seitsemän vielä lammaskarjasta, kaksikymmentäyksi vuotta minä kiersin killinkiä, tapuloin killinkiä, kokosin riksiä, kopeekkaa ja ruplaa, kaksikymmentäyksi vuotta, laske se sormillasi, miehen ikä vakusta aviosänkyyn, mutta minä en ajatellut Raakelia, en Leeaakaan, killinkiä vain, ja killinkien tapuloimista pinoksi, jolla oli fregatin paino! Sitkeämpi minä olen kuin Jaakoppi, hän sai Leean ja Raakelin ja seitsemäntuhatta lammasta, niinkuin minä sain fregatin, mutta yhden ainoan yön hän vain paineli Jumalan kanssa siunauksestansa ja ontui jo siitä, kun minun painiskeluni on kestänyt seitsemän vuotta, seitsemän vuoden jokaisen yön ja seitsemän vuoden jokaisen päivän, ennenkuin silmäni näkee Albatrossin ja seison pystyssä kaijilla! Katso miestä, nämä luut ovat kestäneet painin ja lonkka ei nilku, vaikka siunauksen säkki olisi isokin niskaan nostettavaksi! Jaakopille siunattiin kaksitoista poikaa Rubenista Benjaminiin, merillekin mahtuu fregatteja muitakin kuin Albatross!»
Ville oli puhunut itsensä niin hoki, että hän nyt tositeossa oli lysähtämäisillään haminavahdin käsistä möljälle ja tällä oli täysi työ pidätellä häntä pystyssä. »Turkin sodasta nenä niistettynä!» puhella jupisi hän enemmän itsekseen kuin haminavahdille. »Niinkin käy joskus. Raamatussa on puhetta muistakin miehistä kuin Jaakopista. Saul, Kissin poika, sai kruunun, valtikan ja valtakunnan, ja Gilboan kallioilla kerjäsi hän, kymmenen tuhannen väkevän entinen herra, turhaan aseenkantajansa lävistämään ruumiinsa; itse hänen, Israelin kuninkaan oli omin käsin sovitettava miekan tyly kärki rintaansa vastaan ja langettava siihen. Jobilla, Uz'in miehellä, oli lapsia, karjaa ja tavaraa, ystävät ja pitopöydät, mutta muuanna huomeltaina ei hänellä ollut muuta omaa kuin säkki, jolla peitellä raadollista ruumista ja tuhka, jolla kurjana istua, ympärillä kolme viholaista, pilkan lipeätä liukasten kielten kaksihaaraisissa päissä. Seitsemän vuoden pimeinä ehtoina ja pitkinä öinä, kun ei uni saavu silmälaudalle, kerkiää kankein sormin kääntelemään raamatun lehtiäkin ja hakemaan sieltä omat paikkansa! Souda minut Albatrossiin, vielä on minulla isävainajani vanha kello, tässä kourassani näet, sen saat ja kotoa perintöraamatun, kun tyhjä mies ainoana omaisuutenaan Valmqvistin puodissa rähjätty puku yllänsä sinun ruuhestasi kiipeää fregattiinsa!»
»He-he! tottakai retarin pitää laivaansa pääsemän!» nauraa murahteli haminavahti, joka jo huomasi, ettei hänen kättään enää tarvittu Villen käsikynkässä, ja hellitti siitä: mies seisoi ilmankin paikallaan kuin talven alle jäänyt, pellolle jäätynyt kuhilas! -- »Vaikka toden puhuen, niin kyllä minä soutupalkkani mieluummin otan killinkeissä, kuin kellossa, joka nukahtaa liivintaskuun!» puheli hän irroitellen ruuhen liinaa möljäpaalusta. »Nauriinne taulussa torkottivat molemmat viisarit prikulleen kahteentoista, ja se on sopimaton numero kellon osoitella näin huomeltaina kukon laulun aikana. Minä olen vanha merimies ja minulla ovat aanaukset ja minä en kymmenestä riksistäkään pistä liivin taskuuni kelloa, jonka viisarit näyttävät vuorokauden umpeensa kahtatoista, sillä se merkitsee, että mieheltä ovat joko ajan tunnit mitatut, tai minuuttiviisari loikkaamassa semmoiseen tuntemattomaan, jota ei viisas minun iässäni enää viitsi lähteä rehkimään!» -- Haminavahti oli saanut ruuhen kyljittäin möljän kupeelle ja auttoi nyt käsikynkästä tukien Villeä alas veneeseen, itsekin säntäten itsensä, niin kankealta kuin näyttikin, pölkky pölkyltä möljän seinämällä keikkuvaan ruuheeseen. Etutuhdolle istuttuaan ja haettuaan airoparin käsiinsä haminavahti kuitenkin vielä, ennenkuin sylkäsi kämmeniinsä ja alkoi soudun, palasi varmuuden vuoksi vielä kerta asiaan. »Pitäkää itse vaan kellonne ja raamattunne!» puheli hän Villelle, joka maltittomana oli unohtanut istuakaan ja kurkku kurotettuna ja kumaraselkäisenä seisoi keskellä venettä ja ontoin silmin tuijotteli laivaansa kohden. »Minä soudan teidät omalla riskillä, ja odotan laivan kupeella, kunnes palaatte, niin nähdään sitte, oletteko mies maksamaan soutupalkan killinkeissä selvällä rahalla!» päätti haminavahti ajatuksensa. »Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä saat, jos käteeni punaisen setelin saan!» jupisi Ville melkein ajatuksettomana, silmät koko ajan naulattuina Albatrossin mustanharmaaseen kylkeen. -- »No, se oli miehen lupaus, sen varasa voi vetää vähän pitempiäkin vetoja!» hörähytti haminavahti hyväpartaisensa. »Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä saat, jos käteeni tuutin sillilaukan tahraamat liepeet joka nykäisyltä läpättivät tukeviksi ponnisteleviin sääripiippuihin.»
Albatross makasi nyt jo vakaasti ankurissa. Totisesti, olipa laiva päässyt haalistumaan! Kylki koko pituudeltaan harmaan hallava kuin savirapakossa rypenyt musta lammas, terva varisevilla suomuksilla niinkuin puolen vuotta tiinun laukassa maannut säynään kyljyspieli! Villen alkoi sisu riidellä. Eikö pirun ja murjaanien mustan jumalan nimessä ulkomailla saanut tervaa ostaa? Niinkuin pihaton päätyseinä, kun talvinen tunkio on kärrätty pellolle! Ja plokit! Niin vilkkuivat ja välkkyivät lähtiessä valkoisessa maalissaan kuin pestyt posliinipilkut mustantervaisessa taklingissa, ja nyt niinkuin harmaat räkäklotit roikkumassa kuluneitten touvien päissä! Villen tikuttavat silmät hyppelivät ahneempina ja ahneempina surkeudessa. Kylläpäs on maali saatu virutetuksi toppien nupuista ja raakojen päistä, mastojen välkkyvä värnissa peitetty vihreän-sinistyvään sammaleeseen, kantäkkilista liisteillä kuin köyhän talon sontareen puuantura, ja, jumaliste, onko kapteeni vetänyt vanhan sänkylakanansa lipuksi toppiin, senverran siinä rievussa on väriä ja eheätä kanttia! Ville oli huomannut senkin, että galjuunakuva kokkapuun alla oli nenäpuoli ja puuhelmistä immen avoimella kaulalla enimmät lohenneet ja halkoisia: mikä hemmetti niitäkin on käynyt kolhimassa? manasi hänen sisuksissaan kasvava kiukku.
Nyt alettiin olla jo perillä, haminavahti oli kääntänyt kankeata niskaansa senverran, että hänkin jo teki huomioitaan. »Ei tervan hajua laivassa», puheli hän airoillansa ruuhta kyljittäin laivan sivulle liikehtien. Villen silmät olivat kuin noiduttuina ja liikkumattomina naulatut veden rajaan laivan kupeeseen, jossa sotkui ja velloi niin pitkälle ja syvälle kuin hallavan viheriästä merestä laivan kylkeä eroitti kyynärän pituinen, keltaisen likainen parta. »Pohjan allakos Kalle lastiansa laahaa Brasiliasta asti?» kihelmöitsi hänessä närkäs kysymys. »Onkos Atlantti ollut Kallen mielestä luutimisen tarpeessa, kun sitä tuommoisella lorvilla on pitänyt lavaista? Ihmekös, jos on astia meressä upi räämäisiä vantteja myöten, kun on rahdattu kölin alle lastiksi koko tropiikki!»
Harvoin on sisimmiltään karvaisempi retari siirtänyt silmän hapanta laivan kupeelta fregatin reilinkiä kohden, kuin siirsi Ville silloisena lokakuun viluisena huomeltaina Vaasan satamassa haminavahdin ruuhessa närkästyneet näkimensä kupeen kellahtavasta ruohosotkusta verkalleen fregatin haaltunutta tervaseinää pitkin ylöskäsin. »Niinkuin petsattu elfenpuu, niin kiilsi tuokin kylki seitsemän vuotta sitten, jokainen sauma paksussa piessä ja lankun pinnat tervan mustassa posliinissa!» kerkesi ajatuksen nirko repimään hänen sydäntänsä, kun hän lankku lankulta laski jokaisen sauman suun, jonka raosta pullotti ruokottoman alastomana tilkkeen harmaan paljas, virutettu hamppu. Golgatan laellekin päästään askel askeleelta, ja retarin silmäkin saavutti viimein parraspuun. Mutta jos oli karvainen karvas miehen sisu, niin karvaisempaan vielä saivat nyt miehen silmät tuijottaa. Laivassa oli nimittäin nyt jo myöskin huomattu tulijat, ja kun Villen silmät tarkastusmatkallaan olivat viimein kiivenneet Albatrossin parraspuuhun saakka, niin kurotteli sieltä reilingin ylitse karvamätäs, jonka ymmärsi ihmisen pääksi, kun ajatusta viljeli. Kalleksi Villekin otuksen kohta arvasi, vaikka sai sinne tirkistää, ennenkuin sammaltukun keskeltä eroitti kiiluvat silmät, joissa oli naurun sulaa sen, minkä pieniin tihruihin mahtui. Karvaisuus oli nimittäin tässä tapauksessa pelkästään ulkopuolista laatua, ja kun parran takkuun paremmin kerkesi tottumaan, niin olisi silmien kurista päätellen voinut lyödä voittovedon siitä, että pensaston peitossa olivat huulten ja poskien palvot varsin tyytyväisessä naurun toimituksessa.
»Retarikos sieltä on tulossa?» kuului mättään sisuksista ääni, jonka lähtö todisti, että niitä suupieliä ei oltu seitsemään vuoteen ainakaan puhumisen turhuuteen liiaksi viljelty, se särähteli niinkuin avaimen kierto lukossa, jonka vietereihin on paatunut vuosikausien ruostetta. Mutta kun lukko kerta heltiää liukumaan, niin mikä hätä silloin on sälistä edelleen! Ja Kalleltakin, kun hän kerta oli äänensä löytänyt, pääsi puhe merkillisen liukkaasti. »Terveiset West-Indiasta ja Ost-Indiasta!» höröttelivät partaiset huulet jo valtoimeltaan juttua niinkuin vuoskymmenen vanha viinipullo sisältöänsä, kun päällimmäinen homeenkokkare on pulpahtanut kurkkua tukkoamasta. »Mutta mihinkäs retari on vatsansa pudottanut? Housut lommolla siltä kohdalta, johon ruoka talletetaan, niin että suruksi vetää räätälin turha vaivannäkö ja vaatetavaran haasko! Eikös Närpiöstä enää voinauloja ostaa saa?» -- Kallella oli kieli aivan karkumenossa, kun se kerta oli onnella päässyt liikkeelle. »Ja mihinkäs retari on partansa varistellut, kun on vain harva haivena siellä täällä leuan päässä? Minulla sensijaan se puskee joka paikasta esiin, silmät sentään ovat senverran pysyneet selvillä karvoista, että kurssin näki ottaa kotohaminaa kohden!» tyydytteli Kalle äkillistä puheliaisuuden tarvettansa. »Konsti, viskaapas köysi retarille, että saadaan hilata äijä puurin puolelle, ja katsella, miltä semmoinen ihminen näyttää, jonka anturain alla on ollut maakamaraakin viimeisinä seitsemänä vuotena!» komenteli Kalle puurin puolellekin.
Ville ei toistaiseksi ollut puhetuulella, hän vain seisoi ruuhessaan verrattain umpisuisena miehenä ja katsella kyräili epäluuloisesti konstin hommia, joka oli loikannut reilingin partaalle ja siellä piuvaili käsissään paksua köysivyyhtiä. »Underhoi!» kuului samassa ylhäältä, ja oli Villessä senverran vanhaa nopsakkuutta, että kerkesi päänsä väistämään tieltä, kun kahden tuuman köysi raskaana kimppuna kolisi ruuheen. Haminavahti vanhana merimiehenä siihen kiinni kimpasi: Villellä oli täysi toimitus omasta pystyssä pysymisestään, ettei selittämisen rakoa asiassa. Köysiportaat olivat kelvottomat, tippunut päistikkaa ruuhen partaan ylitse Albatrossin limaiseen ruohosohjoon. Kapteenin kulmaluitten takana oli sillä välin ajatus värkännyt lujasti, koska hän yht'äkkiä äkkäsi selittämisen rakoa asiassa. »Köysiportaat olivat kelvottomat, risahtivat poikki Bombay'ssa, kun tullinuuski kiipesi laivaan -- se pahus osasi uida, niin että se pelastui! -- ja kun on tässä pitänyt säästellä, niin en raskinnut ostaa uusia, eikä köyttäkään ole sillä tapaa liikaa, että olisi plissattu puurissa vanha eheäksi, astuimetkin olivat jo lahot!» selitteli hän juurtajaksaisesti toimitellen. Haminavahti oli sillävälin kirvottanut köysiläjästä touvinpään esiin ja kurottanut sen Villelle, joka huomattavasti neuvottoman näköisenä sitä nyt piteli ja taivutteli käsissään; kopettunut ja kankea se olikin, niin että kysyi melkein voimia ranteimissa, kun sitä luokaksi väänsi. Kapteeni ehättikin paikalla lohduttamaan ja neuvomaan: »Hyvin sillä puurin puolelle pääsee! Kierasee pari kertaa uuman ympäri vaan ja solmii pukinsorkkaan mahan kohdalle, miehet hilaavat raakaplokista ylös ja konsti ja puosti pärjäävät puurin puolelle!» Kapteeni murahti rohkaisevasti. »Sillä lailla me Kap'issa ryssän konsulinkin laivaan nostimme! Paljon lihavampi mies kuin retari oli silloinkaan, kun matkalle lähdimme, ja hyvin paikat kestivät!» -- Ymmärsi Villekin, ettei asia odottamisesta parantunut, hän sai köyden taipumaan pari kertaa ympärilleen, hän kääräsi sen varmuuden vuoksi kolmeenkin varviin uumilleen, ja haminavahdin avulla saatiin pukinsorkkakin syntymään, kun kaksin miehin punnattiin kovan uppiniskaisen köyden kimpussa. Senjälkeen ei ollut enää kuin puolen minuutin sätkytteleminen ilmassa, ennenkuin retari hengästyksissään ja ilmaa keuhkoihinsa pärskytellen seisoi fregattinsa kannella ja sai mutistuksi jotain laskuportaista: »Miksei niitä hissattu alas, että olisi ihmismäisesti päässyt laivan puolelle?»
Kapteeni joutui taas selittelemään. »Laskuportaat olisivat tosin olleet erinomaiset nyt!» myönsi hän auliisti. »Mutta kuka semmoisia mööpeleitä olisi raskinnut käyttää matkan rähjässä? Eihän meillä mamselleja ole puuriin kiivennyt? Ja kun touvit ovat semmoisia pahuksia, että ne kuluvat seilatessa, niin on täytynyt plissata niiden jatkoksi laskuportaiden köydetkin ja tarpeeton puuvärkki on senjälkeen käytetty ovien ja luukkujen paikoiksi, kun ne jumalattomat aina kekkaavat pahimmista paikoistaan! Ja mitäs siitä, hyvinhän on käynyt, koska tässä ollaan täkillä terveinä ja kättä paiskataan!» ohjasi hän juttua ovelasti paremmille urille. »Terve pikiseen kouraan!» puheli hän ja kökötti senverran kuin kankeata käsivartta oikenemaan sai, oikeanpuolista etu-ulotintaan retaria kohden.
Mutta se käsi sai jäädä kurottamaan tyhjään ilmaan. Laivan isäntä oli nyt jo selvinnyt senverran pökerryksestään, että huomasi seisovansa turvallisella täkillä ja veti molemmat kätensä selän taakse katsella luimistellen melko tuikeasti kapteenia silmävalkuaisesta silmävalkuaiseen. Hän oli nyt jo täysin perillä siitä, että hän seisoi oman fregattinsa kannella.
»On meillä muitakin selvittelemisiä ennenkuin käsiä ruvetaan tuhrimaan toistemme käsiin!» kivahti hän kiristäen kätensä selän taakse niin loitolle kuin suinkin, ikäänkuin pelkäisi hän, että kapteeni kävisi sieltä noutamassa hänen kouransa kurotettuun kämmeneensä. »Missä hemmetissä sinä olet laahannut laivaa, ja missä kunnossa sinä tuot sen takaisin! Minä annoin sinulle aluksen kuin putsattu salonki, ja sinä tuot sen takaisin sikapihattona!» tiuski hän, kun silmä oli sattunut kannella juoksentelevaan porsaspariin.
Hölmistyneellä kapteenilla oli käsi vielä kurotettuna ilmaan, mutta paluumatkalla se jo oli raapasemaan harittavia niskakarvoja. Hänen silmänsä olivat seuranneet kapteenin silmiä porsaspariin, ja muun puhumisen puutteessa alkoi hän niskakarvojansa kynsien selitellä viattomien elikkojen olemista. »No, kun meillä on ollut pitkät matkat, niin olen kasvattanut sikoja, täällä, että on joskus tuoretta läskiä suuhun!» puheli hän järkeä retarille. Ja luullen yht'äkkiä äkänneensä syyn retarin selittämättömään kiivastumiseen, komensi hän konstille: »Toimita pojat nostamaan sikaruuhi puoleen kajuutan oven edestä, että retari pääsee mukavammin kävelemään kajuuttaan!» Ja laivan isännän puoleen kääntyen jatkoi hän sopuisasti: »Käydään sisään nyt kajuutan puolelle, niin saadaan puhella asioista paremmin. Ei ole tullut kirjoitetuksikaan, kun käy se kirjoittaminen niin kankeasti ja turhia maksuja vaan saa maksaa. Singaporessa kerran aloin kirjoittaa, mutta en saanut kirjettä riitatuksi ennenkuin laiva tuli lastiin, ja mitäs minä olisin pelkän kirjeen vuoksi jäänyt laivan kanssa Singaporeen makaamaan, kun oli hyvä pasaati Valparaisoon? Arvelin, että tiedätte te minun voimiseni ja jaksamiseni muutenkin, ettei minun sitä paperille tarvitse präntätä, ja mikäs hätä retarilla oli maissa odotellessa?» Kalle puheli edelleen sopunuotissa, vaikka tunnustaa täytyi, että silmissä alkoi viskellä punaisesti ja ääni käydä tikuille. Vanhoja rippikoulutoveruksia, eikä vielä oltu kättä paiskattu edes, vaikka niinpaljo oli lauteerattu! Onkos tämmöinen laita vastaanottoa, kun on rähjännyt seitsemän vuotta toisen hyväksi sitkeästi kuin sontiainen kasassa! Mitä ajattelivat merimiehetkään ympärillä? Konstikin, järkimies ja puosukin, joka koko reisulla ei ollut seitsemään vuoteen puhunut ainoatakaan tarpeetonta sanaa suustaan, katselivat nenäorsiansa pitkin laivankanteen ikäänkuin olisivat häpeilleet jotakin. Kapteenilla alkoi veri sakoutua niskaan.
»Viis ja viisikymmentä minä sinun voimisistasi, mutta minun laivani!» tiuski laivanisäntä silmät semmoisina kuin olisi tahtonut syödä koko kapteenin karvoineen päivineen. »Raippaa ansaitsisit Vaasan torilla, semmoisessa pinteessä olet minua pitänyt seitsemän vuotta! Seitsemän vuotta koko omaisuuteni vesillä ja minä kuin säkissä tietämättä mistään! Seitsemän vuotta juossut postikonttorin luukulla jokaikinen postipäivä, seitsemän vuotta tirkistänyt silmäni sokeiksi aviisoiden laivauutisiin, seitsemän vuotta kirjoitellut konsuleille kaikissa maailman riikeissä ja valtakunnissa, eikä Albatrossista nimen hajua! Silakkaa ei kärvennetä hiilustalla pahemmin kuin sinä seitsemän Jumalan vuotta minua! Minulla on kymmenen kynttä sormien päissä, kiitä lykkyäsi, etteivät ne ole poskiparrassasi tällä hetkellä!»
Kalle oli komentosillalta tarpeeksi monta kertaa katsellut meren vihreään valkuaiseen parraspuun takana, kun se pahimpana kattilana kiehuu ja sähisee sillä välimatkalla, jonka silmä erottaa suitsuvan reilingin ja roiskuvan taivaanrannan väliltä, tietääkseen kokemuksesta, että on pirun puuskutellessa paras reivata riepuja raakapuissa, minkä kynsiltä kerkiää ja jättää kiroominen siksi, kun meri on lakannut sylkemästä. Niinpä hän nytkin tyrehytti kiukun nousemasta niskasta aivoja hämäämään, sylkäsi vain läjäyksen kanteen, ja sanoi sitte sopuäänellä: »Vai retari on ollut levoton laivansa puolesta? Sitämar se Ryssän konsulikin Kap'issa puheli, sama, jonka hilasimme laivan puolelle, jutteli että konsulaatista on moneen kertaan kyselty, onko Albatross paseerannut Kap'in. En minä sentään pitänyt asiaa pahempana, koska juuri olimme kotomatkallakin, Rio'n kautta vain Suomeen, arvelin sitenkin, että eivät asiat vanhene, vaikka ne suullisestikin puhuu. Olisi sitäpaitsi tarvinnut viipyä viikon päivät ankkurissa Kap'issa, ennenkuin minä olisin saanut kirjeeni riitatuksi paperille, ja minun mielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin. Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!» lisäsi Kalle vielä taitavasti pienen varareivinkin juttuunsa.
Kapteeni oli puhellessaan lähtenyt kävellä vankkaamaan kajuutan ovea kohden, jonka edestä sikaruuhikin jo oli nostettu puoleen. Hänellä oli se viekas taka-ajatus, että laivan omistaja seuraisi jäljestä ja he pääsisivät miesten silmistä pois kajuutan puolelle selvittämään asioita. Siinä hän olikin laskenut sträkin oikein, sillä laivan varustaja, vihapäissään ensin potkaistuaan tarpeettoman tylysti jaloistansa puoleen toisen laivan porsaista, joka tuttavuutta rakentaen oli viattomuudessaan tullut kahnuttelemaan kylkeään hänen säärtään vastaan, säärysti niin nopeasti kapteenin jälestä, että kerkesi kajuutan ovelle ennen tätä ja isäntävaltansa näytteeksi astui sisään tyhmistyneen Kallen nokitse.
Kajuutan puolella nyt siis olivat laivan isäntä ja kapteeni. Jos ruokailuhytissä kuppeja kalisteleva kokki olisi painanut korvaa kapteenin jälessään tiiviisti sulkemaan oveen, ei hän aluksi olisi kuulemastaan paljoakaan lihonnut. Kajuutassa oltiin nimittäin toistaiseksi aivan visusti suun käyttämiseen nähden. Kapteeni oli jäänyt oven suuhun seisomaan, mutta retari oli kohta sisään päästyään alkanut merkillisen harppailun pienen kajuutan toisesta kulmasta toiseen. Kapteenin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti sortuutin kuluneet liepeet kerkesivätkään heilahtamaan uuteen iiriin retarin kintuissa joka kerta, kun kurssi kajuutan kulmassa käännettiin. Olisi astiassakin klyyveri takastaagissa, niin ties kuinka sojosti sieppaisi tuuleen! aprikoi Kalle asiallisesti, mutta närkästyi samassa: vihtoo körteillään kuin kärpäsiä nurkista! ajatteli hän. Ei tuolla juoksemisella Vaasan haminaa pitemmälle kuitenkaan päästä!
Retari tuskin ajatteli paljon mitään, harppasi vain, vuoroin kädet hieromassa selän takana, vuoroin kämmentä tahkoen edessä. Joka kerta kun hän menossaan sivuutti oven suussa seisovan kapteenin, tuhautti hän nenäänsä ja nikautti olkapäitä, mutta juoksi entistä vinhemmin edelleen, ja vaikka meno oli kova kohta alussa, kiihtyi vauhti knuuppu knuupulta joka kierrokselta. Kapteeni oli aluksi kajuuttaan tullessaan ottanut lakin päästään, mutta se oli jo löytänyt takaisin totutulle paikalleen torroisella tukalla, kädet olivat hakeneet itsensä verrattain syvälle nutun taskuihin, ja mitä useamman kerran ja mitä uhkaavamman läheltä retari syöstävänä luikki kapteenin nokan editse, sitä leveämpään tanaan asettuivat kapteenin lyhyet sääret köysimatolla oven edessä: kapteenissakin alkoi nähtävästi kiehua veri.
»Minulla on pukspröötti naamassa törröttämässä niinkuin sinullakin, vaikka lyhyempi, pysy siitä sen matkan takana kuin tarvitaan, ettei stryykätä yhteen!» sanoi hän, kun Ville jo pyyhkäsi hänen ohitsensa melkein nenän päitse. Ja puheen alkuun päästyä oli jo helppo jatkaa. »Mikäs retaria vaivaa?» kysyi hän. »Olen minä nähnyt punaisia ihmisiä ja keltaisia ja kuparin värisiä, mutta en ikinä tätä ennen vihreitä ja kretliinin kirjavia! Murjaanit tervehtivät toisiaan hieromalla nenänpäitä vastatusten ja kiinalainen turjuttaa tuttavaansa pitkästä palmikosta, mutta jumaliste, jos minua koskaan on tervehditty loikkimalla silmieni edessä niin, että nenänpääni on vaarassa! Minä olen reisannut seitsemän vuotta uskollisesti retarin laivaa, ja vielä ei retari ole antanut kämmentä tervehdykseksi!» Oven suussa seisoi jokseenkin painava ja karvainen mies, vaikka lyhkäinen, varsinkin koipipäästä, ja pikkaisista silmänpippuroista oli leikki kaukana.
»Kämmentä ja kämmentä», laukesi nyt sana retariltakin. Ja loikaten kajuutan kulmasta parilla askeleella aivan Kallen eteen, kirkui hän, silmät aivan toisen silmiin tyrkäten: »Ennen minä rupisammakon pivooni otan kuin sinun kämmenesi! 'Seitsemän vuotta uskollisesti seilannut minun laivaani!'» kähisi hän saaden tuskin sanoja kurkustaan. »Seitsemää minuuttia kauemmin sinä et tämän laivan lankkuja polje, jos minä aluksessani mitään määrään! Tilit tänne, ja saat sätkytellä sinä vuorostasi lyhyitä koipiasi ilmassa, kun sinut porsainesi hilataan raa'an päästä ruuheen!»
»Älä silmiin lennä, näen minä sinut kauempaakin!» torjui kapteeni, joka nyt oli tosissaan suuttunut mies. »Eikä minun sääriäni mikään pohjaa! Maapallon toiselle puolelle minä niillä olen päässyt, vaikka ne lyhyet ovatkin. Pitkällekös sinä olet ehtinyt pitkine kinttuinesi Vaasan tulliporttien ulkopuolelle?» Kallen olivat kädet siirtyneet nutun taskuista housun taskuihin, silmän pippurat iskivät valkeata ja parta törrötti poskilla oikein vaarallisen näköisenä kaikkiin kompassin suuntiin. »Enkä minä laivasta niin vaan lähde!» sanoa täräytti hän. »Raha-arkkuni minä otan vaikka pirun näpistä!»
»Raha-arkkusi?» sävähti laivan isäntä epäluuloisesti. »Minkä raha-arkun?» Ville oli hetkeksi unohtanut kiukkunsakin ja silmät harppivat Kallea kuin kaivonkoukku pohjaan uponneen ämpärin sankaa.
»No, omani tietenkin!» vastasi kapteeni. »Killingilleen olen joka kuukauden viimeinen päivä laskenut siihen sovitun palkkani seitsemän vuoden aikana. Siinä on vanhuuden turvani, ja sen vien mukanani, vaikka lähettäisit kymmenen kasakkaa niskaani!» Ei koirakaan kostamatta kärsi sitä, että luupala kiskotaan sen härisevistä hampaista: se ymmärtää leikin sillä tavalla, että sieppaa härnääjän ranteimen suupieliensä rakoon! »Minulla on vielä senverran selkeätä järjen tippaa päässä, että minä varotan kenenkään pistämästä näppejänsä minun rahakistuani lähelle! Koiran täytyy häristä, mutta mies sanoo asiansa selvällä sanalla, ja se on tässä tapauksessa se, että minun arkkuni on minun, ja se mies saa tekemistä minun kanssani, joka sen minulta aikoo ottaa!» -- Kalle näytti oven suussa jotenkin vaakavalta mieheltä tällä hetkellä. Eihän pituutta tumpissa paljoa ollut, mutta se, mikä oli kokoa, seisoi jotakuinkin tanavasti tallukoillaan: täräystä oli sekä miehessä että sanassa.
Villekin vääjähti hiukka, pysähtyi senverran juoksussaan, että körtit sortuutissa pääsivät sekunnin parin lepoon ja tirkisti tyrmistyneenä kapteeninsa karvaiseen naamaan. »Nousee takajaloilleenkin vielä!» ällisteli hän. »Ryövännyt minua seitsemän vuotta, ja kiukkuinen vielä, niin että kipenöi! Melkein kuin minä olisin vastuussa ja hän tuomion enkeli!» Mutta ei aallon harja, kun se kurkistelee reilingin yläpuolilla, kauvoja emmi, vaikka se tuntuukin tuokion harkitsevan ilmassa vaappuen, suitsuako edelleen vai ei, ennenkuin murto jo kuohuu sähisten ja hulisten täkille. Villekään ei kerjennyt kauan kummastelemaan, kiukku viskeli sisussa liika korkeata harjaa, ja suuttumus lonsosi ryöpyten syyllisen viattomaan niskaan. Se järki Villellä vihassansakin kuitenkin oli, ettei käsirysyyn rynnännyt, niin paljo kuin kynsiä syhyikin siihen, ja niin läheltä kuin haritetut sormenpäät harasivatkin Kallen poskihaivenia -- sellainen olisi ollutkin Villen puolelta varsin epävarma yritys, sillä Kallen tämmistä näki, että velkapuolelle hän ei sellaisessa tiliselvityksessä aikonut jäädä -- käsirysyyn ei siis Ville katsonut otolliseksi ryhtyä, mutta sanapurkua ei olisi enkeli taivaasta voinut torjua Kallen yltä: liika pakilleen oli mielenkerä sakoutunut seitsemän vuoden katkua.
»Vai minun rahojani sinä höyheniksi ajattelet vanhuutesi polstareihin? Kaapi home mastojen kyljistä ja sammal laivan pohjasta, niin pehmeämpää polstarin täytettä saat siitä ja potkit loppuikäsi hyvällä omallatunnolla tavaraa, joka on sinun rehellistä ansiotasi! Vai naurisvaras vielä tulee kysymään päiväpalkkaa siitä, että on näppinyt halmeen tyhjäksi ja jättänyt pelkät mullan kokkareet saralle? Kärytät minua seitsemän vuotta kuin silakkaa halstarilla ja tuot minulle traakin takaisin kuin lammaspihaton, kun minä annan sinulle Vaasan komeimman laivan, ja minun pitäisi tässä sortuutissani -- näetkö, kuinka se kiiltää? Se on minun juhlasortuuttini Albatrossin ristiäisistä! -- minun pitäisi tässä sillirähjäisessä sortuutissani katsella, kun sinä raha-arkku niskaryhällä kiipeät Albatrossin säläisen reilingin ylitse maihin? Luuletko sinä minua särkeväksi hampaan ikenäksi ja itseäsi iilimadoksi, häh, joka pullottaa toisen verestä lihavana?» melkein vinkui Ville silmän ruskeat leiskumassa tuuman päässä Kallen teräksen harmaista. -- »Sitä raha-arkkua ei liikuteta, ennenkuin tilit ovat selvät!» kiljahti samassa laivan isäntä äkkiarvaamatta kolmessa äänikerrassa niinkuin kiekuraista opetteleva kukonpoika, silmät lävistivät edelleen yhtä läheltä Kallen naamaa. »Selvitä tilit, tai vangin kyydillä sinut laivasta satamaan toimitetaan!» lähti vielä kimeämpi ääni kurkusta ja silmät pistivät kärkiänsä vielä uhkaavammasti lähelle.
Kalle oli tähän asti seisonut melko jykevästi anturoillaan: mitäs on seisoessa miehen, joka on tottunut pistämään jalkansa aina sen verran tanaan, kuinka meri kulloinkin muljaa alla? Mutta nyt oli ylihaalinki liika äkkijyrkkä Kalienkin ketaroille! Miehessä tapahtui odottamattoman nopea muutos. Ensiksi asettui parran äreä karva poskipäillä sileään lakoon, vuoroin tulivat kädet esiin housun taskuista, ensin tipahti vasen ja sitte oikea, sekuntia myöhemmin oli käsi lakaissut lakin päästä, ja retarin edessä seisoi nyt varsin lakean näköinen mies, silmät räpyttelevinä.
»Tilit? Jaa, että retari kyselee tilejä, niin?» sopotti Kalle omia sanojaan kertaillen. Oli tullut kuin palanen kurkkuun nieltäväksi, ja polvia heikotti pahemmin, kuin silloin kerta komentosillalla Valparaison kohdalla, kun Albatross kerta oli saanut ällin puskea puksprööttinsä niin sitkeästi mereen, ikäänkuin ei aikoisi sitä sieltä kirvottaakaan ja Iso-Valtameri, pahalla kyljellänsä ollen samalla kertaa hulisteli ylälaidan takaa yhdellä ryöpsäyksellä kymmenkunta tonnia liikojansa täkille sähisemään. Jokos tämä nyt on menoa? imi silloin maksan juuria huikaiseva kysymys, mutta totisesti, heikommalta kuorelta tuntui tällä hetkellä Albatrossin kansilauta anturan alla kuin silloin, vaikka nyt oltiinkin vakaassa ankkurissa Vaasan haminassa, ja merta oli kölin alla sama verta syliä kuin silloin nieleviä virstoja! 'Olisi silloin menty, niin ei tässäkään paikassa tarvitsisi seistä!' pilkisti mielessä pelastuksen rakoa hakeva ajatus.
-- »Niin, että retari kysyy tilejä?» varmensivat huulet vielä kerta tiukan paikan. Mutta merimies ei saa hellittää kättä ratin nappuloista, vaikka meri longottaisi kitaa julmemminkin ja parras pitkin pituuttaan ryyppäisi sylen korkuisenkin siemauksen! Kallenkin karvainen merimiespää älysi, että jos nyt oli nostettava kuuton laita särppäämästä tarpeettomia, niin oli ratilla kiiru ja rattimiehen kämmenen oltava liukkaan nappulan vaihtamisessa.
-- »Tilit ja talit! Mitäs miesten välillä turhia pelejä ja voitelemisia!» löysäsi hän jutun kurssin puuskan juonen mukaan. »Rehellisiä miehiähän me kumpikin olemme ja vanhoja rippikoulukamraatteja!» yritti hän torjua laitapuulta kielakkainta ärjynäkää. »En minä mitään tilejä ole pitänyt!» helppasi hän äkkinykäisyllä kuutitkin naakeleista ymmärtäen, että tuulelta taittuu sisun niska, kun ei sillä ole riepua tiellä, mihin puskea. »Veisi aikaakin turha paperin tuhriminen, niin ettei kerkiäsi navigeerata!» koetti hän puhua järkeäkin sekaan. Ja arvellen, että nyt oli pahin puuska vältetty ja sai taas siepata kurssiin, alkoi hän johtaa retaria asioiden tolkulle. »Riksilleen olen laskenut arkkuun joka kolikon, joka on luettu kouraani, oliko puntaa vaiko milreissiä, kultaa vaiko paperia!» selitti hän ja silmä kiristyi taas rehellisesti retarin valkuaisiin.
»Arkkuun?» kimmahti laivan isäntä tyrmistyneenä, ymmärtämättä pitikö hänen hypätä nahoistansa vai harata ajatuksensa selviksi siitä asiasta, kumpiko heistä kahdesta oli hullu, kapteeniko vai hän itse. »Omaan arkkuusiko sinä olet laivan tienstit laskenut? Ja sen sinä nyt veisit mukanasi?» höpisi hän silmät ja ajatukset niin löysinä kapteenin parran sammaleessa kuin purjeen riepu, joka tuulesta päästettynä tolkuttomana roikkuu ja hakkaa raakapuulta.
»Omaan arkkuuni?» Nyt oli kapteenin vuoro hölmistyä. »Onko retarilla puuroa pääkopassa?» tuimistui hän. »En suinkaan minäkään kooho ole! Omat rahani minä omaan arkkuuni pistän, ja laivan rahat laivan arkkuun. Kun ensimmäinen arkku tuli täyteen, annoin timperin laittaa toisen suuremman -- siihen ne laskuportaan lankut käytettiinkin -- ja sekin on nyt täynnä. En minä näin nopeasti olisi vielä palannutkaan, mutta kun arkut tulivat täyteen eikä hyttiinkään enää mahtunut uutta arkkua lisään, niin läksin kotiin päin seilaamaan!» -- Kapteeni oli niin tosissaan ja otettu asiasta, että hän katsoi tarpeelliseksi näin juurta jaksaisen selityksen, hän kaiveli samalla nahkatakkinsa kauluksen alta esiin jotakin ja sieltä tulikin pienen ähimisen jälkeen näkyville ensin miehen pikkusormen paksuista nahkasiimaa ja senjälkeen siitä riippuva raskas avainkimppu. »Tässä avaimet ovatkin!» selitti kapteeni edelleen, kirvotellen niskan taitse kiertävää nyöriä karraisten korvallistensa ylitse vapaaksi: neljä jykevää avainta killui ja kalisi nahkasiiman päässä, kolme suurempaa ja yksi pienempi.
Laivanisäntä oli kapteenin puhuessa asettunut melko hiljaiseksi mieheksi, silmät vain pyrkivät kapteenin toimituksista pälyilemään kapteenin hytin ovelle, jonka poikitse todella oli määrlötty rautakankinen telje, ainakin yhtä jykevä ja paksu kuin puomi Valmqvistin puodin ovella. »Kukas senkin puomin on tänä huomeltaina pudottanut paikaltaan, kun minäkin olen tässä?» kulki Villen mielessä joku selväkin ajatus, kun silmät joutilaina harittivat ruostekarstaiseen rautaan. »Pielipuutkin turmeltu, kun on isketty tuommoiset väkimäärlöt hienoon maalattuun lautaan!» yritti äskeinen mielennäräkin vielä nostella harjaksiaan sisuksissa. Mutta riitingit alkoivat Villellä olla nyt jo niin sekaisin, ettei tämäkään ajatuksen lanka kiertynyt pitemmälle. »Saapa Brasiliastakin ostaa komeankokoisia lukkoja!» mietti hän vain, kun silmät loihdittuina pitelivät ja mittailivat pienemmän ryssänlimpun kokoista esilukkoa rautapuomin päässä. »Tuommoisen puomin ja tuommoisen lukon takana ei talletetakaan pelkkiä makuukoijun kirppuja!» alkoi kummallinen toivo kuiskutella Villen korvanjuuressa. »Kun niin visu mies kuin Kalle on raskinnut rustata tuommoisen lukon, niin hänellä on kolikkoa lukittavana!» nosti usko jo varmemmin päätään. »Vaikk'ei siltä vielä ole sanottu, että niitä kolikkoja lapiokaupalla on, sillä Kalle oli jo rippikoulupoikana semmoinen mies, että lantinkiiltävä kätkettiin kymmenkertaiseen solmuun nenäliinan nurkkaan!» hillitsi ja pidätteli Ville viisaasti ajatuksiaan, jotka hän itsekin huomasi olevan karkumenossa.
Semmoinen vietävä se lukonlempo kuitenkin oli, ettei Villessä enää ollut miestä kirvottamaan silmiään sen mustanpullottavasta kyljestä, ennenkuin Kalle viimeinkin oli saanut sälistetyksi avainkimppunsa selkeäksi ja valinnut joukosta oikean avaimen, sen jossa oli isoin lehti.
Kallen huomio oli nyt niin piukasti hänen toimituksissaan, ettei hänen mieleensä suinkaan tullut hiiskaista sanaakaan, ja Villellä puolestaan oli hänelläkin niinpaljo selvitettävää ajatuksissaan, ettei hänellekään tällä hetkellä ollut kutsumusta minkään kaltaiseen jutun pitoon, vaikka kaikenlaista turhanaikaista mahtuikin kummastelemaan mieleen, niinkuin semmoinenkin joutilas kysymys: Oletko sinä punninnut noita avaimiasi: vissisti runsas neljän naulan taakka paidan rinnallasi painamassa! Kajuutassa vallitsi siis verrattain juhlallinen hiljaisuus, ja Ville tunnusti myöhemmin muillekin, että Kalle lyhyine säärineen oli näyttänyt aika juhlalliselta mieheltä, kun avain viimeinkin oli valmiina hänen käsissään ja hän oli astellut kajuutan poikitse makuukoijun ovelle. 'Tumppi mieheksi, mutta astumisessa leveyttä niinpaljo, kuin kajuutan ruumaan mahtui!' selitti Ville myöhemmin. Kurssi oli kapteenilla nyt sträkilleen varma, avain upposi reikäänsä kuin löysätty ankkuri mereen, kierros ja kaksi ja lukon vieteri ponnahti auki kuin ammuttu. Siihen on haaskattu voidetta kuitenkin, vaikk'ei muuhun missään laivassa! kerkesi Ville välillä ajattelemaan, kun puomi jo samassa sälisi määrlöltä ja raskaasti heilahdellen jäi vakavasti roikkumaan pihtipieltä myöten. Kolmen leiviskän rautakanki höylätyllä ovella, jonka peilin kuka hyvänsä potkasee jalallaan halki! arvosteli Villen puotimiehen tottunut silmä ammatillisesti ja asiallisesti. Kallen pitää laittaa rajua, mitä hän laittaakin!
Makuukoijun lauta-ovi oli nyt selkosen selällään. Sai Ville vähän kurkistetuksi sisäpuolelle, vaikka Kallen leveä selkä nyt täytti melkein koko oviaukon: hän oli jo valikoimassa uutta avainta kimpustaan. Häämötti siellä todella toisella seinällä pari jykeätä, runsaan kyynärän korkuista arkkua, toisella seinällä oli ruokkoomaton sänky. Ei Villekään enää malttanut, vaan seisoi hänkin jo koijun ovella ja kurkisteli Kallen olan ylitse sisään, minkä kurkussa mittaa riitti. Kaksi arkkua niitä todella oli ja koko seinämitan ne täyttivät. Toinen oli maalattukin, sivelty merenvihreäksi, nurkat mustiksi, mutta toisessa, suuremmassa oli jäljellä vielä laskuportaan lankkujen tervapinta. Ja kylläpäs niitäkin ovat varjelemassa lukot! aprikoi Ville, kun katseli sitä avaimen sorkkaa, jota Kalle juuri selkää ja polvea kyyristellen upotti suuremman arkun avaimenreikään. Ahdasta kopissa oli, Kallen tavallista tukevammat säärentyngät töintuskin mahtuivat pujottelemaan siinä kapeassa solassa, joka keskilaattialla oli maltettu jättää sängyn laitapuun ja arkkujen etuseinän välille, isompi arkku oli tehty niin leveäksi, että Kallen oli liikuttava taiten sekä jaloin että käsin, sovitellessaan runsaan korttelin mittaista avainta lukon suuhun. Luonnisti se, kun kärsivällisesti jonkun kerran yritti ja oli vanhaa tietoa siitä, mihinkä tanaan avain oli asetettava, jotta se luiskahti paikalleen huolimatta sängynlaidasta, joka vastapäisellä puolella hangotti liika lähellä kiusaamassa. »Tuli misti lasku ja arkun mitta ahnehdituksi kvarttituumaa liika leveäksi!» piti Kalle tarpeellisena selitellä asiaa, kun avain viimein neljännellä yrityksellä onnellisesti solahti sijalleen senjälkeen kuin sen käsilehti oikein sihtaamalla oli sovitettu siihen varhoon, joka oli kulunut vastakkaiseen sängyn laitaan. Villellekin oli toimituksen jännitys vääntänyt hikikarpalon otsalle, hän oli tehnyt parhaansa auttaakseen Kallea tämän ensimmäisissä turhissa yrityksissä pitämällä kielenpäänsä niin visusti keskellä suuta kuin suinkin, nyt hän pyyhkäsi otsaansa kuivaksi ja huoahti helpotuksesta, kun avain kaksi kertaa kierähti lukossa ja Kalle killuttaen avainnyörin hampaisiinsa kaksin käsin nosti raskaan kannen auki, arkun saranat sälisivät kuin olisi ankkuripeliä väännetty.
Näki siinä rahaa! Arkun kansi oli nyt vakaasti nojollaan kopin seinää vastaan, sen seikan varmensi Ville ensimmäiseksi ajatuksissaan: ei tarvinnut peljätä, että se leiviskän painoisena putoisi kynsille, jos meni pitelemään sitä vihreätä ja punaista, joka laitoja myöten sullottuna paperisekamelskana paisui arkun sisuksista reunasta reunaan niin pakillaan, että laitimmaisten pelkäsi laattialle tippuvan. Ja totisesti, pitelemään sitä teki mieli, lykätä käsivarret kyynärpäitä, olkapäitä myöten sohrimaan kahisevassa, kulata, soljutella ja läiskytellä niinkuin kaksivuotias lapsi täyden vesipunkan partaalle päästessään! Keltaisia kultalantteja, suuria kuin ankkurikellon kuori sikin sokin seteleillä, ja hopeataaloja, paksuja kuin anturanahka, kiilumassa välkkävin reunoin jokaisen paperiliuskan peitosta! »Miksei pahus ole viitsinyt pinota seteleitä pinkoiksi ja lantteja tapuleiksi, niin olisi arkkuun mahtunut paljon enemmän rahaa!» kuiskutteli ahneuden ja järjestyksen pahahenki Villen korvaan, mutta ei hänellä nyt ollut aikaa semmoisten kuiskutusten kuuntelemiseen: käsi oli jo väkivoimin vedettynä kurottanut kouraansa erään päällimmäisiä seteleitä: »10 Pound Sterling» luki Ville sen vihreästä otsasta selkeät kirjaimet. Hän oli nopeasti laskenut määrän rikseiksi ja pisti visusti takaisin setelin arkkuun: ei semmoisia rahoja niin vain noukita!
Kalle oli sillävälin rauhassa jatkanut toimituksiansa ja toinenkin arkku oli nyt avattu: sama järjestys senkin kannen alla. »Nämä ovat laivan arkkuja», selitti Kalle asioita. »Tuo kolmas tuolla sängyn alla on minun», lisäsi hän selvyyden vuoksi vielä, torkottaen kengän korollaan pienempään lipasvakkaan sängynjalkojen varjossa. »Olen laskenut oman palkkani sinne joka kuukauden viimeinen päivä, juoksevan kuukauden palkan on retari vielä velkaa minulle», lisäsi hän kaikkien väärinkäsitysten varalta. »Ja miesten likviidi on myöskin suorittamatta Riosta asti: se on maksettava laivan arkusta!» lopetti hän tilien selvittämisen.
Laivanisäntä oli toistaiseksi jotenkin lakea mies, mankeloitu lakana ei ole sen latuskaisempi kuin hän naamaltaan, nenäkin melkein tuntui roikkuvan mykistyneen suun ylitse. Hän tirrasi avonaisiin arkkuihinsa, vasen silmä haritti vasemmanpuoliseen, oikea oikeanpuoliseen, ja järjen kynttilä lepatti niissä yhtä kirkkaana kuin vasikan näkimissä, joka yht'äkkiä navetan sumennosta kedon vihreän keskelle joutuneena neuvottomana hölmistelee ympärilleen ymmärtämättä aluksi muuta kuin kepittää levitetyt sääripiiput mahdollisimman harilleen ja jäykiksi: ruohoa joka puolella turpaa kohden kurottamassa niin sakeasti, ettei järki piukan otsaluun takana riitä ratkaisemaan, minkä tupon ensimmäiseksi hampaisiinsa hahmisi: jos yhteen hahmasee, niin ties, vaikka koko muu ihanuus sill'aikaa häviäisi saman selvittämättömän tien kuin se on ilmestynytkin ja olisi yhtä olematon kuin ennenkin? Laivanisäntäkin oli toistaiseksi samalla epäilevällä kannalla kuin vasikkakin, silmät näkivät, mutta aju ei uskonut: täytyi pidellä paremmin vielä, että sormet varmenisivat, hän kourasi kaksin käsin lähimpään arkkuun, kahlasi syvälle paperin kahinaan, pöyhi kuin leipoja taikinapurtilossa, hän upotti kätensä selvemmän varmuuden vuoksi olkapäitä myöten melkein arkun pohjiin ja nouti sieltä kahmalon täyden seteleitä kumpaankin kouraansa, jotka hän sitte kurotti korkealle ilmaan, ja leikitellen hellitti käsistään viuhuvan ja liehuvan paperisateen, niin että setelit pyrysivät ilmassa kuin isot laiskat lumivaaput, ennenkuin varisivat takaisin arkkuun. Häntä lapsetti niin, että hän koukki sormiinsa erään paksun kultakolikon, joka leveänä kiilui päällimmäisenä setelisotkun yllä. Hän piteli sitä aluksi varovaisesti ikäänkuin pelkäisi sen särkyvän sormissa, sovitti sen huolellisesti käteensä ja kurotti käsivarren mitan itsestään loitolle katsellakseen sitä kuin taikakalua, kun se kämmenpohjan täyttävänä koko leveydellään paistoi silmään. Hän siirsi sen lähemmäksi tarkastettavakseen: »1000 Milreis» luki hän sen helakasta otsasta ja nyt hän ei enää malttanut, hän koppasi sormin sen syrjiin kiinni, yritti taivuttaa sitä hyppysissään, pinnisti koko peukalopihtiensä voimin muka murtaakseen neljännestuuman metallipaakun, purasi turhien taivutusyritysten jälkeen lopulta hampaansakin kovaan reunaan ikäänkuin siten vakuuttaakseen itsensä siitä, että kullankappale kourassa oli silkkaa todellisuutta, senjälkeen tyytyi hän hypittelemään metallipalasta avokourassa ylös ja alas sen vaakaa tunnustellen: »tuommoisen laatan nakkaisin minäkin vielä pulskasti topin ylitse!» riemahti hänessä hereille poikamainen halu, nopeasti hän kuitenkin tämän sanan jälkeen livahutti rahan käsistään ylimmäksi setelien päälle, haroi visusti jonkun setelinkin sitä peittämään ikäänkuin kiusausta pelästyen itsekin.
Muutenkin alkoi järki palata jalkojen varaan. »Rahaako nuo arkut ovat täynnä?» jupisi hän senverran vielä tuperruksissaan, ettei huomannut kysymyksen tarpeettomuutta silmien ja kourien selvän todistuksen jälkeen. »Oletko sinä laskenut, paljoko siinä on?» alkoi ajatuksen nirko kuitenkin työskennellä. Ja järjestyksen miehenä -- ellei se olisi ollut Villellä luonnossa, olisi hän oppinut sen Valmqvistin puodissa: rahoja on pideltävä kunniallisesti, jokainen setelilaji visusti omaan tukkuunsa ja jokainen lantti pinottava omaan tapuliinsa! -- järjestyksen miehenä ei Ville voinut olla lausumatta pientä paheksumista: »Nakatut sikin sokin, niin ettei sikakaan noista ota selvää! Koska nuo laskemaan kerkiää?»
Kalle hämmästyi. »En suinkaan minä toisen ihmisen rahoja ole ruvennut pitelemään? Tänne olen pistänyt sitä myöten kuin tulivat, ajatellut: saa laskea itse sitte!» Kalle oli rehellisesti kummissaan, silmät tirrottivat ikäänkuin kysyen, missä toisen järki oli. »Mistäs minä olisin todistajia ottanut: olisit luullut varkaaksi vielä! Sen minä pinkkasin, käärin nyörillä yhteen tukkoon, joka meni lastiin, sadan punnan seteleitä, mutta muu on kaikki arkuissa, niinkuin se on tullut ja niinkuin minä sen niihin olen pistänyt!» Villen edessä seisoi mies, jonka päältä näki, että tuumaakaan hän ei aikonut kantapäiltään hievahtaa.
»Lastin?» Nyt oli taaskin ankkuri löysätty Villen järjenjuoksulta. »Onko Albatross lastissa?» kysyi hän muun kysymisen puutteessa ja huuliansa johonkin viljelläkseen.
»No kaiketikin!» vastasi Kalle kärsimättömästi. »Retari antoi orderin lähtiessä, ja tottakai minun oli määräystä noudatettava, vaikka saikin kulata kaksi vuotta kauemmin ulkona sentähden!» Kalle oli sillävälin kerjennyt selvittämään asioita tukkansa alla. Hän oli kesken sanojensa jäänyt tirkistämään Villeen, ja räjähti samassa vastustamattomaan nauruun. »Ei suinkaan retari ole uskonut, että laiva on vantteja myöten meressä upi näiden kahden arkun painosta?» Kalle nauroi niin vatsansa pohjasta, että Ville, jos hänellä olisi ollut siihen tolkkua, olisi voinut rauhassa laskea jokaisen hampaan niiden kahdessa valkoisessa tasarivissä avoimella kohdalla Kallen partaista naamaa. »Kylläpäs maapakalla ihmisen aivot pääsevät suolattomiksi!» nauraa hölötti Kalle vieläkin. »Kahvilastissa Albatross on, ja Riosta me tulemme!» rauhoittui hän naamaltaan ja vatsaltaan. »Jaa'ah, vai paperia retari meidän luuli Brasiliasta seilaavan?» päästeli hän vielä loppua naurunkulkkua lyhyestä kurkustaan. »Kahvia siellä on niinpaljo kuin säkkipinoa kannen alle mahtuu!» sanoi hän ja kopisti korollaan makuukopin lattiaan allansa osoitukseksi, mistä käsin retarin ajatukset lyhyimmin tein löysivät säkkipinoille. »Tuolla niitä on säkki säkin päällä ja pino pinon vieressä, niin pitkälle kuin on matkaa keulapiikistä ahteripakan alle, ettei retari niitä rikistä rupea hakemaan!» puuskutti hän vielä hyvää tuultaan, torkotellen peukalonpäälläänkin ruumaan päin. »Ja piukkaan ovat tuuvatut, niin ettei hiiri välistä itseään pujota!»
Villen ajatuksilla oli nyt muuta tekemistä, kuin närkästyä Kallen puheista ja naurunholotuksesta. Oli hänellä aluksi pieni kuti selitellä, että hän oli luullut laivan seilanneen lastinsa kölin alla, kun siellä sitä tuotavaa tuntui rehottavan vielä runsaammin kuin kapteenin omilla poskipäilläkään, mutta tämäkin ajatuksenlanka katkesi tykkänään, kun Kalle oli maininnut sanansa kahvisäkeistä. Villen silmät jäivät kuin naulattuina tuijottamaan siihen paikkaan lattiassa, johon Kalle oli korollaan kopistanut, alaleukakin unohtui sen verran riipuksiin kuin se oli ollut sitä ennen auki. Oikeastaan hänen alkoi huimata päätään merkillisesti, kapea laattian palanenkin siinä jaloissa arkkujen syrjän ja sängyn jalkatolppien välillä alkoi pyöriä ja kiertää konstikkaasti, oli kuin pikkupoikana, kun oli pyöritellyt itsensä niin pökerryksiin, että laattian lakea ja tuvan penkit huimivat silmissä kuin kiirivä tratin kehä, jonka syvimmässä kuopassa itse seisoi. Siellä siis, jalanverran hänen anturaansa alempana oli kahvisäkki, ja sen alla toinen ja vielä kolmas, säkki säkin päällä kolmen sylen syvyydeltä. Ja vieressä vasemmalla samallainen pino ja samaten oikealla ja vieri vieressä niiden kanssa pino pinon takana laivan laitaan saakka kummallakin puolella! Ja jokainen säkki pakillaan kellanvihreätä tuoksuvaa pavunpuolikasta, pako keskellä! Montakos fienteliä yhdessä säkissä mahtaa olla? Ja kahdessa? Ja kolmessa? Ajatusta pyörrytti, fientelejä tuli liika paljon, ajatuksen hammas ei saanut niistä kiinni, luku ei mahtunut päähän! Montakos naulaa kerkesi päivässä punnitsemaan Valmqvistin tiskin takana, kun oikein pisti körtit heilumaan ja hyppyset vinkumaan? Mahdanko minä enää koskaan hyöriä sen tiskin takana? Ja miltä tuntunevat päivät, kun ei enää pingota lankaa paperipussin ympärille? Mahtaa Valmqvist puhista kiukkuisesti, kun saa tänäpänä itse kulata sillit tynnyristä ja kääräistä aviisipaperiin! Ja kahvipussia ei sujauta Valmqvist sormistaan yhtä taitavasti kuin minä! Ei sujauta yksikään puotimies koko Vaasan kaupungissa yhtä taitavasti kuin minä! Nurkat sileästi taitetut pussin alle, suu laskotettu kuin prässillä, pussi pyöreä ja tasainen, lanka virheettömästi keskeltä pussia ympäri ja poikitse, lankojen on leikattava kohtisuoraan toisensa, minun muljaa silmiäni kun minä näen vinosti ja viheliäisesti nyörätyn kahvipaketin, kahvi on kallista ainetta ja sitä ei saa pidellä ruokottomasti! Kuka nuokin kahvit kaikki nyörää tuolla jalkojen alla ja kummoisiin paketteihin? Keulaan asti säkkiä ja säkkiä, pinoa ja pinoa! Montakos syltää taas mastonväli olikaan? Kaksi semmoista väliä koko ruuman korkeudelta ja leveydeltä säkkipinoa piukassa! Keikkuu siinä vaaka toisenkin kerran, ennenkuin joka fienteli siitä on punnittu ja lykätty lanttina laatikkoon! Ja keulan puolella ja ahterin puolella vielä uusi maston välin mitta kummallakin sama mokoma tila, piukkoja, pulleita säkkejä! Mahtuisiko Närpiön kaikkiin laareihin se kahvimäärä? Kaikkien isojen talojen ja kaikkien pienten talojen aitanlaareihin koko pitäjässä? Mahtaisivatko mahtua Närpiön kirkkoonkaan kaikki säkit, vaikka tapuleisi kuorista kanttorin lehteriin asti laen ja laattian välin niin tiiviisti kuin syntiä ja mammonan halua ihmisen sydämessä? Siinä kirkossa minä kuulin ensi kertaa puhetta? Jaakopilla oli kaksi vaimoa ja kaksitoista poikaa ja karjaa, kirjavaa ja yksiväristä niin paljo kuin pajunvesaa ojan partaalla! Minulla on Albatross ja kaksi arkullista, joiden mahassa on kahdentoistakin fregatin hinta ja kahvisäkkejä enemmän kuin Jaakopilla sarvipäitä! Kuka vaihtaisi kahvisäkkiä määkivään lampaaseen, fregattia kovaniskaisiin poikiin, jotka myivät toisiaan egyptiläisille ja Albatrossia kahteen riitelevään vaimoon, joiden isä on Laban, juonikas koira mieheksi! Unia näki Jaakoppi, päänalustana kalju kivi ja kyljen alla kylmä maa, näki leveät tikapuut, pinna pinnalta nousten päänalusen vierestä taivaan huimiviin pilviin saakka ja enkelit joutilaina juoksemassa nappulilla. Unta minäkin näen, vaikka valveillani ja omilla kantapäilläni seisten ja ilman, että niskaani on rutistamassa kiven kantikas kulma, mutta minä en näe puutikkaita, joista sydän kurkussa pelkää, että joku puola sittenkin olisi ravistunut ja laho ja enkelilapset tippuisivat puolimatkalta taivaaseen kierien minun päälleni tikkaitten juurella, vaan minä näen säkkiä säkin nojassa tanakasti vieri viereen ladottuina niin lavealti kuin Vaasan isossa torissa on pintaa katuvieriin asti ja jokaisessa säkissä kultaista kahvia kyynärän paksuudelta, enkä minä näe loruja välkkyvistä enkeleistä, jotka ilman asiaa ja toimitusta kuluttavat kallista aikaa hulmimalla turhan päiten karun kiven kyljen ja tyhjien pilvien väliä, vaan minä näen hikisiä puotimiehiä kymmeniä ja kymmenien takana kymmenien kymmeniä, jotka kymmenissä Suomen kaupungeissa hopulla ja kiiruulla juoksevat kyynärän matkaa hyllyn reunan ja tiskin välillä punniten ja pussittaen fienteleiksi ja nauloiksi minun kahviani ja korjaten sujahtavin sormin laatikkojen täyttyvään minun kilisevääni! Minua on siunattu paremmin kuin Jaakoppia unella ja todellisuudella! Mahtaakos olla Vaasan kaupungissa tällä haavaa rikkaampaa miestä kuin Valmqvistin puoti-Ville?
Kylkiluitten sisäpuolella porotti miesparalla kuuma kiitollisuus. Jollei olisi Kalle seisonut siinä vieressä, niin olisi pelkille polvillensa vajonnut laattialle. Jumalan täytyi lopulta siunata, kun kaksikymmentäyksi vuotta oli pinnistänyt ja punnannut! Hellittämättä pitänyt puoliaan, tarrannut asiaansa kiinni kuin köyden päähän ja piuvannut mukana märät ja vetelät. Kenelläs muulla oli se usko, että Albatross vielä palaa, kuin minulla? Usko mittaa miehen, ja ken puree uskon päähän itsensä kiinni hampain ja kynsin, aivoitustensa väkäsillä ja sydämensä ja munaskuittensa väellä, se haalaa itsensä kuivalle, jos ikinä kuivalle rannalle päästään! Suottakos raamatussakin puhutaan Jaakopin painiskelleen Jumalan kanssa. Se on semmoinen painiskelija, joka paiskelee miestä, runtelee vuosmääriä miehen sydänkerää ja aivolakea Valmqvistin puodissa, rutistelee rintaluita ja ohimonystyröitä valvotut yönselät seitsemän ja kolme kertaa seitsemän vuoden ajat, mutta jos on piukka pihtimiltä eikä tahdon kantapää livetä, niin siunauksen siltä saa, kun ei ennen siunausta hellitä, jos sitte siunattuna miehenä onkin ontuva lonkaltansa niinkuin Jaakoppi tai kalju päälaelta ja sydämen toivolta niinkuin minä! Minä olen painellut ja rinta liehtoo nyt, mutta liehto voittajan rinnassa ei rintaluita katko, ja kun asettuu palje, niin tyventyy veren karku! Maalin päässä on lupa huohottaa, ja vieterikin suihkii, kun jänteenkiri on laukaistu! Penikulman uijakin muistaa rannan tiiviillä kiittämisen nöyryyden vasta kun pelastumisen riemu on laulanut virtensä veressä! Minä olen uinut ulappaa, syvyyttä sylien mitat alla, kymmenien sylien nielevää syvyyttä, ja häälymästä on kieltäytynyt kolottava olkapää, kangistuva käsivarsi, nääntyvä suu haukannut hukuttavaa merta, mutta häälymään minä olen käskenyt kivettyvien käsien, suuta nieluahnetta nostanut hulisevan yläpuolille, ja nyt minä olen rannalla, rannan varmalla sannalla käsin, jaloin ja suin! -- Paisuva oli Villen täysi sydän, outo kiitollisuus kihosi väkevänä kaikista mielen lähteistä, ja vähältä piti, ettei vapiseva, vaappuva miesparka vajonnut siihen paikkaan polvillensa arkkujensa eteen ja alkanut ylönpalttisen onnensa ja menestyksensä heikottamana höpistä hulluja kuumia kiitoksen sanoja tyhjään ilmaan, ikäänkuin olisi Jumalan askareena ollut hänen arkkujensa sullominen seteleillä ja hänen laivansa tuuvaaminen kahvisäkeillä.
Häijykin humala hellittää sentään pään aikanaan ja Villekin tuli
vähitellen tolkuillensa taaskin. Hän haritti nyt Kalleen haalein silmin niinkuin semmoinen mies, jota havutarhalla on pääsiäispäivänä pyöritetty napakeinun päässä sellaista menoa, että taivaan pielet ja pihaton päädyt, neitosten kirjava parvi ja poikien hälisevä joukko ovat viuhkineet silmien ohitse vyyhdin vilinänä, ja nyt, vauhdin verkalleen tauotessa taas alkaa nähdä taivaan ja tarhan aloillaan ympärillänsä ja yllänsä, ja vähitellen pökerryksestään virvoten tarraa haraavan katseen lähimpään kiinteään, olkoon tarha-aidan harmaaseen seiväspariin tai nauravan neidon vereviin kasvoihin tanhuan veräjän suussa kiitollisena siitä ihmeellisestä, että maailmassa vielä on jotakin, joka pysyy paikoillansa. Samallaisena pyöröpäisenä tuijotti Ville nyt Kalleen, ikäänkuin näkisi ensi kerran elämässänsä pitkäselkäisen rippikoulutoverinsa jykeän yläruumiin ja tanavat sääritumpit, karvaisen päätukun ja piukat, rehelliset silmät.
Kiikku ei heilunut enää, ja järki sai sovitetuksi jyvän maaliin! Yht'äkkiä loikahti Ville makuukoijusta kajuutan puolelle ikäänkuin tarvitsisi hän tilaa enemmän mielensä juhlallisuudelle. »Tervetuloa maihin, tervetuloa maihin, kapteeni!» sai hän sieltä hyppelevin huulin hoetuksi Kallelle, joka verkkaampana miehenä vasta oli toimessa seuratakseen hänkin retaria kajuuttasalin puolelle. Villellä oli molemmat kädet kurossa ja hän hoki kolmannen kerran: »Tervetuloa maihin, kapteeni!» ikäänkuin olisi niissä sanoissa synninpäästö jollekin, hänelle itselleenkö vai Kallelle, sitä ei Ville olisi voinut ensi tingassa selvittää itselleenkään.
Kallekin oli nyt jo vääntänyt itsensä hänkin kajuutan puolelle, mutta se mies, joka nyt ei ollutkaan nopea lykkäämään kouraansa Villen torkotettuun käteen, se olikin tällä kerralla Kalle. Hän päinvastoin kangotti molemmat kädentynkänsä selän taakse turviin niin tiukasti, että ne melkein ylettyivät toisiinsa kiinni. Retarin kurottelevien käsien edessä seisoi nyt mies, jolla, jos hän ei ollutkaan varreltaan pitkä, oli rintaryhää nähtävänä joltisenkin leveältä. »Besättningin edessä ja täkillä kapteenille tervetuliaiskättä paiskataan, kun kotohaminaan tullaan, eikä kajuutan nurkissa!» jurahti jämeästä leukapielestä ja kädet tiivistyivät vielä piukempaan selän taakse, ne olivat, kummallista kyllä, ulottuneet toisiinsa asti ja limittyneet kämmen kämmeneeseen ikäänkuin eivät aikoisi toisistaan enää hellittääkään tuulen puhaltaessa tältä kompassinkantilta. »En suinkaan minä mikään potkukoira ole, jonka pussikka tyrkitään housunlahkeista ikäänkuin olisi rapaa juossut! Mitä luulette puosun ja timperinkin ajatelleen minusta, kun heidän silmäinsä edessä sain torkottaa käpälääni turhaan niinkuin kerjäläinen lusikkaa puurovatiin, jonka tupapiika korjaa pois nälkäisen nokan edestä; tiuskittekin minulle niinkuin härkäkuski laiskalle juhdallensa savisella vainiolla. Merillä pitää olla kuri ja laivassa komento ja kapteenin pitää miesten silmissä olla juhlallinen mies kuin puujumala kappelin kirkossa! Luuletkos sinä, että kapteeni voi kirota sillä purilla kuin puurissa pitää, jos kokkikin on ollut katselemassa, kuinka äijältä nokka niistettiin? Mies ymmärtää hävetä, ja semmoisen erän jälkeen en minä enää kasvojani miehille näytä! Tuntiakaan en minä tämän puurin lautoja enää kuluta, minä otan arkkuni ja lähden Närpiöön!» Hän kiskoi jo hampain nahkanauhan solmua auki: »Tuossa ovat avaimesi, mutta tämä tässä on minun arkkuni avain!»
Retari oli pehmeä mies, niinkuin läpyttävä keulapurje, jonka köysi on höltynyt naakelista valloilleen. »Soo-soo! So-soh!» puheli hän, ennenkuin parempaa huomasi sanoa. »Älä nyt turhia, Kalle!» lepytteli hän. »Rippikoulutoveri ja vanha kamraatti!» yritti hän hyvitellä. »Ei nyt puhuta arkuista ja lähtemisistä!» koetti hän jo hapsia asioiden hakkaavia nyörejäkin kouraansa. »Ei puhuta tileistäkään mitään!» lisäsi hän liukkaasti, luullen Kallen ajatuksen katiskoissa vielä molskaroivan saman hauen, joka äsken oli potkinut hänen omassa mielessään. »Tilit ovat selvät kuin musteenpräntti ja likviidi tämmää killingilleen!» liioitteli hän tohduksissaan kiitollisena, että oli saanut kiinni jonkunkin ajatuksen langan, jota sopi kiristää. Yht'äkkiä Ville kuitenkin hoksasi: »Kapteeni, mennäänpäs täkille!» tokaisi hän. Ja senverran meriasioiden ymmärrystä oli Villelläkin, että hän tiesi, että kun tuulen kuri kerta on haistettu, niin silloin on nopeasti käärittävä köysi naakeliin, jotta purje saa puhdin: sekunninkaan aikaa tuhlaamatta olivat hänen molemmat kätensä jo kapteenin käsikyngässä. Eihän Kallen meiningeissä suinkaan ollut lähteä noin vaan ensi menoon Villen käsipuolessa kajuutasta, mutta nyt kosti itsensä se, että hän oli tyrkännyt kätensä liika piukasti selän taakse: ei hän kerjennyt kirvottamaan niitä tarpeeksi nopeasti ja pudistamaan Villen käsiä käsivarreltaan. Ennenkuin Kalle siis oli manööverivalmis, oli kurssi jo täydessä puhdissa kajuutan ovea kohden, ja Kallen sääret olivat myöskin ehdottomasti liika lyhyet raapasemaan tarpeeksi pitävällä ponnella kynnystä vastaan. Kukaties olisi Kallen ruokasalissa vielä luonnistanut sovittaa ketarat haratanaan, ja silloin olisi kyllä luultavasti tullut: »seis tykkänään!» vaikkei siitäkään asiasta taetta ole, sillä kyllä Villen menossa nyt myöskin oli vietävänmoinen veto, sortuutin liepeet vain huiskivat pitkissä säärissä. Niin jumalaton se kyyti jokatapauksessa oli, ettei Kallella totisesti ollut aikaa ajatella muuta kuin nappuloittensa siirtämistä niin nopeasti, ettei nenilleen lentänyt. Sitäpaitsi oli Kallea kiusaamassa se asia, että hänellä ei ollut praktiikkaa ja luonnonlahjoja -- täytyy muistaa hänen sääriensä pituus ja muun ruumiinrakennuksen riitinki -- että hänellä ei ollut pehkun vertaa kokemusta ja taipumusta myötämäen juoksemiseen laskulaitaa päin, merimiehen kun on harattava anturansa ja sääripiippujen vinkkeli aina vain vastamäen mukaan. Summa asiassa oli nyt kumminkin vain, että samaa kyytiä, jolla matka kajuutasta oli alettu sitä jatkettiin ruokasalin lävitse kannelle: Kalle tosin ulko-ovessa kerkesi kaapasemaan kyntensä pihtipieleen, mutta yritys oli jokatapauksessa liika myöhäinen, ja sitäpaitsi olivat sormet liika tylpät ja lyhyet, ne helppasivat; eihän pihtipieli ole mikään köysi, johon miehen koura luontuu kuin pihti rautakankeen. Täkillä siis seistiin miesten edessä, Villen molemmat kourat vielä Kallen käsivarren ympärillä ja Kalle rimpuillen pitimissä kuin piikkiselkä ahven ongensiiman päässä, molemmat huohottivat kuin palkeet, Ville oli kasvoiltaan valkoinen kuin liitu ja Kalle punainen kuin keitetty rapu.
Kannella olivat merimiehet yhdessä rykelmässä. Sielläkin oli puheen nupina nähtävästi aika lailla vilkas: eihän merimiehelle joka päivä sitä lystiä puurissa satu, että kapteeniäijän parran edessä joku ärhii kuin pörhiäinen ja häristelee nyrkkiä! Kurkut kurotettuina siellä yhdessä kerässä jahdattiin asiata: ei edes käden läiskävää ollut retari kapteenille antanut! Sen verran kuitenkin oli komennon häkä seitsemänä vuotena istunut veriin, että puosukin, joka rykelmän keskellä enimmän oli puheenkerrassa, uskalsi puhua ajatuksensa vain kuiskutellen toisille ja kädentorolla vielä suupielellä varjellen, ettei ääni suinkaan pääsisi varastamaan ahteriin päin. »Jos minä asiat oikein ymmärrän, niin kyllä äijä nyt on kiipelissä! Ville oli poikana penteleen tiivis omastansa! Me olemme saman kylän poikia, ja minä otin kurillani kerran hänen kuuttonsa kuljusta, sillä oli fregatin riki ja minä olisin syynännyt, kuinka purjeet olivat saumatut. Jumaliste, jos minulla sen erän jälkeen vielä ovat molemmat silmäni eheinä tallella päässä, niin ansio siitä on kokonaan sen, että kaarnafregatti lensi tarpeeksi nopeasti kynsistäni ja minulla oli varvasta kaapasemaan pakoon! Kalle on jyrä mieheksi, sen minä tietäisin vanhaltaan, jollen olisi sitä kokenut seitsemänä vuotena nyt, mutta hänen housuissaan minä en nyt olisi tuolla kajuutassa, vaikka puosun palkka nostettaisiin kaksinkertaiseksi, sillä Villen kanssa ei ole leikittelemistä, kun on hänen fregatistaan kysymys. Olen minä tässä matkan kestäessä, kun purjeneula ja syyrinki kädessä olen saanut miten kuten hamssia paikkaa paikan päälle ja tilkkua tilkun viereen pultaaniriepuihin tuolla mastoissa, monta kertaa synti sydämessä hiljakseni ajatellut, mitäs tuumisi Ville, jos näkisi mustanhilvaiset ryysyroitit fregattinsa raakapuissa, hän, jolla poikana kuuttofregatissakin olivat purjetilkut kuin pyykätty ja mankeloitu nenäliina ja niin puhtaasti pakatut, että minäkin olisin opikseni niitä tahtonut katsella! Kalle on mies kuljettamaan laivaa, ja kun hän räyhää komentosillalla, niin kyllä silloin tottelee, vaikka sisuttaisikin mielessä joskus, mutta asian totuuden vuoksi täytyy myöskin silkasti tunnustaa, että rikin puolesta on Albatross ruokottomin alus, mikä minun tieteni on kyntänyt Singaporen ja Valparaison väliä, vaikka niillä vesillä kulaa sentään kiinalaisiakin, ja että minä olen monta kertaa saanut paaduttaa koko sisuni juljetakseni katsoa raakoihin päin. Kyllä minä ymmärrän Villen hyvin, me olemme saman kylän poikia ja Paat'kylässä ovat sikaruuhetkin siivompia kuin meidän laivamme. Me paat'kyläläiset pidimmekin aina, että ruoninperäläiset ovat ruokotonta väkeä, ja Kalle on Ruoninperästä kotoisin. Sitä minä vain ihmettelen, kun tunnen meidän kylän väen ja Villenkin muinaisuudelta, että Ville tuli noin tahraisessa sortuutissa puuriin. Minä ajattelin kohta meidän märssypurjetta, kun näin Villen seisovan haminavahdin ruuhessa. Kun märssypurje on seitsemän vuotta roikkunut raa'alta, päiväntasaaja valellut kuuroillansa sitä ja pasaati pidellyt saumojen piukkuutta sormenpäillä, joissa välistä ovat kynnet, niin eipäs ole parhaassa englannin tuukissakaan suurta taattia jäljellä, kun kotohaminaan palataan! Onkos tuo takkikin killunut äijän niskassa seitsemän vuotta? ajattelin kohta, ja kun saimme retarin haalatuksi täkille, niin ymmärsin, että vuodet kyllä viruttavat maapakallakin ja että jokainen päivä jättää maissakin rähjäänsä siihen, jota se pitelee: retarin sortuutti ei totisesti ollut meidän märssypurjettamme paljoakaan häävimpi, vaikka englantilaista senkin verka lienee joskus ollut. Ja senkin ajattelin kohta, että hullusti ovat olleet menossa sen paatkyläläisen asiat, joka tuommoisessa nutussa kulkee ihmisissä, varsinkin, jos hän vielä on Ville, jolla poikasena oli kuljussa kaksitoista kaarnafregattia, joiden jokaisessa raa'assa palttinatilkku pakipuhdas! Kalle manueeraa laivaa paremmin kuin kieltänsä ja minä pelkään, että tällä hetkellä olisi kielen manueeraus hänelle tärkeämpi taito. Kajuutassa ovat kuumat paikat, se on vissi! Paatkyläläinen ei kärsi ja Ville eritoten ei kärsi, että hänen tavaraansa raiskataan, ja jos paatkyläläisen niskassa on takin kaulus semmoisessa kunnossa kuin Villellä äsken, niin hän lentää sen miehen silmille, jonka hän luulee syypääksi siihen! En minä ihmettelisi, vaikka kajuutassa tällä haavaa piuvattaisiin kauluksenpieli-nuottaa, minä tunnen molemmat miehet ja he ovat lapsuuden ystävyksiä!»
Puosulla olisi nähtävästi ollut maksallaan vielä paljokin puhuttavaa -- hän olikin ainoa mies puurissa, joka seitsemän vuoden yhdessä olon jälkeen samojen laitojen sisäpuolella ja samat naamataulut aina katseltavina enää joskus viitsi vaivata suuvärkkiään puhumiseenkin -- puosu olisi siis nähtävästi vielä kerinyt parrastaan puheen piimää pitemmältikin, mutta silloin juuri oli alkanut kuulua rytinä kajuutan puolelta. »Enkös minä sitä sanonut!» oli puosu vielä pysynyt puheen kurssissa, mutta häneltäkin jäi juttu kesken juoksemisen, kun pari kajuutasta nyt todella ilmestyi täkille.
Kuusitoista silmäparia tuijotti nyt retariin ja kapteeniin, silmäparia, jotka seitsemään vuoteen eivät olleet katselleet paljoa muuta kuin touvikimppuja naakeleissa ja meren kuolaa laitojen ulkopuolella. Semmoiset silmäparit isoovat näkemistä ja juovat näkemänsä niin persosti kuin kuukauden poudassa paoille paahtunut mullan kamara juo nahkaansa ensimmäiset varisevat sateenpisarat, niin että tuhkanporo saralla on silmänräpäyksessä kuiva taaskin ja silmäin tikut yhtä nälkäisiä enempään näkemiseen. Ja näkemistä siinä olikin, kun kapteeni kieppui ja pyristeli retarin käsipihdeissä, niinkuin sonni kytkyimessä. Olisihan sitä joutanut suuttuakin, kun omaa kapteenia sillä lailla käsikynästä rääkättiin: mieshän se oli ollut monessa yhteisessä kovassa seitsemän vuoden aikana, mutta Aatami ihmisessä tunsi hyvää kuitenkin, kun äijäkin kerta sai päristellä parempansa kynsissä: kyllä sen porina välistä oli käynyt sisullekin matkan kestäessä, ja sitäpaitsi: kun kerta taas saa nähdä jotain tapahtuvankin, niin odottaa, mitäs tässä enemmän tapahtuu. Kuitenkin, kaikitenkin: kapteeni on puurissa kapteeni ja miehistö miehistö, ja kieltämättä alkoi miehien sappea hiljalleen saottaa, että kapteenia viniteltiin omalla kannella kuin koiranpenikkaa. Oikeus on oikeutta, ja onkos siinä laitaa, että joku, olkoon vaikka retari, käyttää kämmenvoimaa kapteenia vastaan laillisesti mönsträtyssä laivassa? Ei sitä suotta olla seitsemän vuotta samassa puurissa yhtä miestä: miesten silmissä alkoi luimia karsauden kaltaista: kapteenin kunnia laivassa on miehistön kunnia; joka kapteenin kanssa rupeaa käsirysyyn, on pian käsirysyssä joka miehen kanssa puurissa konstista kokkiin! Ville liioitteli, Villeä vastaan oli nousemassa mielenkaunaa: puosukin, vaikka olikin paatkyläläinen, näytti semmoiselta, että pian hän sanoo sanansa, ja sanoo niin että tärähtää: asia oli kalpea!
Mutta Ville oli nyt saanut asiat siihen tälliin, mihin hän ne tahtoi: hän seisoi ja Kalle myöskin vieretysten miesten edessä Albatrossin täkillä. Läähöttämiseenhän ensi tuokio vielä meni, oli saatava tarpeellinen ilma pumputuksi keuhkoihin, Kallekin pinnisteli vielä edelleen käsivarttansa vapaaksi, niin että oli siitäkin pidettävä huoli, vaikka rauhallisempihan Kalle jo näytti olevan, kyräili tukkansa alta ympärilleen niinkuin mies, jolla taas on kummankin anturan alla vakaa kansilauta ja kurkistelee, miltäs kurilta seuraava puuska pyrähtää, että tietää ajoissa ottaa oikean tanan.
Niin siis seisoivat rippikoulutoverukset, niinkuin kerta ennen muinoin liinan edessä, taaskin kerta olkapää vieri vieressä, tällä kertaa Albatrossin kannella ja messuhakaan puetun papin sijasta kasvoista kasvoihin kuuteentoista partaiseen merimieheen, jotka kyllä eivät olleet vaatetukseltaan järin juhlalliset, mutta joiden kuusitoista pyöreätä silmäparia muuttui sitä juhlallisemmaksi, mitä kauemmin sai odottaa, mitä nyt piti tapahtuman. Ja kerkesihän sitä odotellessa katselemaan paria: Ville elämässä kiivennyt koipivarsille, jotka olematta tosin virstanmittaiset kuitenkin olivat riittävän pitkät nostamaan miehensä semmoiseen korkeuteen, että tyhmempikin ymmärsi sen miehen voivan kurottaa omenan ylemmältäkin puun oksalta, Kalle taas sellaisilla säärentyngillä seisten, jotka hyvä Jumala oli pitänyt riittävinä laivan kannella patukoimiseen ja joiden mitta vasiten sopi miehelle, joka ei muussakaan missään tuhlannut mitään tarpeettomiin. Epätasainen pari epäilemättä oli, mutta ainoastaan kokinkloppia vähän naurutti, muut ymmärsivät, että tässä oli odotettava, ennenkuin ajatteli niin tai näin. Ville jo höpötti huuliaan. Samassa hän jo hellitti otteensa Kallen käsivarresta ja ikäänkuin peläten, että Kalle välillä vilistäisi karkuun -- se pelko oli kyllä aivan turha, sillä Kalle oli jo istuttanut tanavansa niin pohkevasti laivankanteen, että ennemmin olisi Albatross Vasklotin nokan suojissa mänkinyt kymmenen tonnin ankkurinsa valloilleen Vaasan sataman pohjasavesta, kuin Kalle tällä hetkellä ruvennut siirtämään sääriänsä siitä, missä ne olivat -- Ville siis ikäänkuin peläten, että Kalle välillä vilistäisi kynsistä, koppasi, käsivarren hellitettyään, kärpännopeana kouraansa Kallen roikkuvan oikean käden, pihdisti toisellakin kämmenellään saaliinsa varmaksi ja ravisteli nyt kahden koparan välissä Kallen käpälää melko rajusti.
»Tervetuloa maihin, kapteeni!» sanoi hän, kun kielenpää viimeinkin kerkesi toimituksilleen taaskin ja huulet tottelivat. »Tervetuloa maihin ja mitäs merille kuuluu!» hoki hopsi hän uuden varmemman kerran, ikäänkuin korvaisi hieman myöhästyneen kättelemisen se, että kaksinkertaisti sanansa. Ja ikäänkuin mies, joka vieraassa porstuassa on pimeässä hakenut oven kamaa, koukkinut turhaan kaikki nurkat ja pidellyt jokaisen sammalraon, kompastellut saaveihin ja kolhinut päätään ullakon tikkaisiin, viimein, kätensä linkunrivalle saatuaan ei usko asiaa ensimmäisellä pitelemisellä eikä toisellakaan, vaan hellittää ja koettaa vielä kolmannenkin yrityksen ennenkuin uskoo rivan rivaksi: siinäkös se pentele viimeinkin oli! samaten Ville, nyt mielestään napasanan tavotettuaan varmensi sen vielä kolmannella sanomisella: »Tervetuloa maihin, kapteeni, kuinkas on jaksettu?» Ja tunnossa, että toimitus nyt oli kaikkien menojen mukaan säntilleen suoritettu niinkuin säällisten ihmisten välillä pitää, ravisteli Ville nyt Kallen kättä semmoisella puhdilla ja hyväntahtoisella rehtiydellä, että heikompitekoinen olkavarsi kuin Kallen olisi sitä tervehdystä aristellut.
Mitäs miesten välillä enempää puhetta tarvittiin? Sillä lailla Villekin arveli, sillä nyt hän jätti Kallen ja Kallen käden rauhaan. Mutta suu oli nyt päässyt liikkeelle ja sitä oli viljeltävä. »Teillä on juhlallinen kapteeni, pojat!» sanoi hän ja puhui nyt miehille. »Laivankantta ei ole kävellyt parempi kapteeni kuin se, jonka te olette nähneet tallustamassa Albatrossin komentosillalla!» Kun ihminen kerta päästää itsensä juoksuun myötämäessä, niin siirtävät askeleet senjälkeen itse itsensä, eikä ole pysähtymisen paikkaa ennenkuin mäen alla. Sen sai Villekin kokea, sillä nyt pääsi suusta enempi kuin hän oli ajatellutkaan. »Uuden fregatin minä rakennan, jos Herra suo ja terveyttä annetaan, tästä lähin joka toinen vuosi ja joka kerta suuremman, ja jokaisen minun uuden fregattini ensimmäisenä kapteenina on Kalle Sparvelin, teidän kapteeninne!» Ville säpsähti itsekin omien sanojensa komeutta, sillä livakasti kääntyi hän kapteeniin ja supatti kiireesti toisen korvaan: »Sillä ehdolla kuitenkin, että sinä otat tyyrin, joka kirjoittaa minulle sinun puolestasi joka satamasta kirjeen!»
Kallen verkas, vaikka tiivis pää oli nyt saanut känningin kurssista. Ja kun kurssi on selvä, niin merimies tietää, mitä tehdä. Nyt oli paikattu, ja paikattu kunnialla se häpeä, että sai miesten nähden torkottaa turhanpäiten pussikkaansa tyhjään ilmaan, ilman että retari oli näkevinään koko viisihaaraa! Eihän Kalle mikään mutkien ja turhien muotojen mies ollut, sen tunnustuksen hän itsekin vilpittömästi uskoi voivansa antaa itselleen. Mutta on asioita maailmassa, jotka ovat säädyllisiä ja toisia, jotka eivät ole säädyllisiä. Äiti-vainajakin opetti -- muuta ei hän muorista paljon muistanutkaan, oli vasta seitsemän vuotias hänen kuollessaan -- äiti-vainajakin opetti: ota lakki aina pois päästä, Kalle, kirkon porstuassa, ennenkuin avaat kirkon oven, ja paiskaa ihmisille aina kättä, kun ne käskevät! Nämä neuvot oli Kalle kätkenyt visuun talteen: eihän maailmassa saa mitään tuhlata ja heittää haaskioon, jonka on saanut, varsinkaan, jos se on äitivainaan ainoa perintö! ja totisesti, vilhiämpää Kalle ei osannut ajatella, kuin miehen, joka meni kirkkoon lakki päässä ja ihmisen, joka ei ottanut vastaan toisen höylisti tarjoamaa kättä. Merillä oli hän sitäpaitsi lisäksi oppinut, että kapteenin pitää olla korkea mööpeli merimiesten silmissä: jos kapteenin nokalle joku pääsee hyppimään, niin silloin ovat asiat huit' hemmettiin puurissa! Senvuoksi juuri oli Kallea leikannut munaskuita myöten Villen ylpeys puuriin tullessa, ja häpeä oli auttamaton, kun miehetkin olivat sitä näkemässä. Nyt oli se asia kirkkaasti korjattu, ja Kallen mieli hyvä: laita oli selvänä edessä. »Terve pikiseen kouraan ja tervetultua puuriin, retari!» sanoi hän ja koppasi hän nyt vuorostaan retarin käden kouraansa: eihän ollut äsken tyhmistyksissä tullut ihmismäisesti vastatuksi toisen rehelliseen kädenlyöntiin edes! »Ja terveiset Riosta!» lisäsi hän ja rutisteli huomaamattansa retarin kättä kourassansa niin lujasti kuin olisi tervaista touvin palaa pidellyt pivossa: retari ja miesparka hyppeli varpaillaan siinä pitelyssä ja muisti varmasti vielä viiden minuutin jälkeenkin kynnenpäissään, että Kalle oli häntä tervehtinyt. »Puurissa on kaikki ooll reit ja niinkuin ollakin pitää!» lopetti hän meriraportin ja hellitti pihtinsä. »Ja mitä retari puhuu uudesta kapteenin paikasta, niin kyllä minä suostun!» lisäsi hän, muistaen puheensa kajuutassa ja osoittaakseen retarille, että äskeinen kahina oli sovittu, ja että puhe lähtemisestä oli pikaistumisessa päässyt poskista. »Jos vain palkoista sovitaan!» katsoi hän kuitenkin varovaisena miehenä asianmukaiseksi rajoittaa ehkä liialta näyttävää valmiuttansa.
Laivanisäntä oli hetken hieronut kapteenin hellittämää kättä, mutta pakihyvillään hänkin näytti olevan, hän katseli jo hyrässä silmin merimiehiäkin, jotka nekin jokainen näkyivät äkänneen, että nyt oli hyvä priisi taklingeissa puhaltamassa: kuusitoista virkkua närpiöläistä silmäparia tarkasteli tyytyväisellä hyväksymisellä ja pienellä ylpeydelläkin kahta Närpiön poikaa edessänsä, retaria ja kapteenia, joista pahus tiesi, kumpi heistä viimeinkin oli isompi herra laivassa. Ville kyllä tunsi nyt jo seisovansa vakaasti omalla kannellaan, jokainen naakeli listapenkissä kummallakin puolella oli hänen omaansa niin pitkälle kuin silmä mittasi lakeata kantta soleiden vaikka ehkä vähän ränstyneiden laitojen välillä kokkapuun kaikesta huolimatta yhä vielä komeaan nousuun asti, ja Albatrossin olivat ne kolme vieläkin kopeata vaikka vernissaamatonta mastonkärkeä, jotka korkeina piirtelivät haalean syystaivaan poutapilvistä sineä kohden. Merkillistä, kuinka turvallista miehen on siirrellä silmää paikasta toiseen, kun tietää, että kaikki, mitä silmä pitelee, on omaa, ja siirrellä silmää sillä lailla omassa fregatissaan! Tykevä on mies oman pöydän päässä ja käsi tanava kauhan varressa sillä, joka kaukaloi omasta täydestä vadista ravitsevaa lientä omaan nälkäiseen suuhun, tykevämpi on tunto miehen sydänalassa ja tanavampi silmäteräin rauhallinen vaellus, kun on oman laivan kolme raakamastoa tarkastettavana kotohaminassa, kun jalan antura turvallisena tämmää laveaan kanteen, jonka alla on pinossa omaa rahankallista lastia kymmenenkin kauppiaan makasiinin mahtumalta, ja kun kulkee mielessä mahtava tunto, kuin mainingin paisuva saapu aavoilta meriltä sataman ahtaaseen suuhun, että toppien uljuutta vielä uljaampi ja säkkein summatonta pinoa vielä summattomampi oli mahti kahisevissa seteleissä, joita ominansa oli olkavarsia myöten kahlinut, ja vaaka keltaisessa kullassa, jota omanansa oli sormien lomitse juoksutellut! Niin istuu kuin isäntänä lavean pöydän päässä, kuormattu notkuvilleen kukkuravadein ja herkkupinoin, jokainen vati ja jokainen kukkura oman käden kurottuvilla! Semmoinen pöytä ravitsee vuosienkin nälänpalon: käsi kouristuksin kurotettu tyytyy vakain noutavaksi; silmä hiiluvin hakenut omansa tyvennä ottaa kuin ärjy piiskattu asettuneena täyden taivaan koko kuvan; sydän, ajokoira ahneuden kurkuin läähkyvin, kielin roikkuvin syöksynyt kinterillä pakenevan saaliin ylväs on elukka, mahallansa levollisena lepäävä, kaulan kaarta kopein kääntelevä, kun on saalis, koiven kieppumaton, välissä laiskain käpäläin ja kieli kylläs suopein nuolee vuoroin takkua tapetun jäniksen vuoroin omaa kylmää kuononpäätä! Hyvä on kylläisen olla, pöydän hyvää kyllältänsä edessä, varsinkin, jos on vatsa vuosia nälissänsä imenyt selkärangan laihoja nikamia, muhkeaa on miehen kourillansa kultaa kahmaloida, kun on keltaista hahmattavana enemmän kuin on kyynärvartta upotettavana, varsinkin, jos kuluneilla sormilla on vuosikausien turhana työnä ollut killingin köyhän kuparin pyydystäminen, joka saavuttamattomana on liukunut koukistuvien raoitse, niinkuin vesi seulan reijitse!
Ravittu koira nuolee tyytyväisenä turpaansa ja käpäläinsä karvoja, ja menestynyt mies heruu kiitollisuutta. Villenkin mieli oli tällä haavaa kiitollisuutta paksu: merimiesten jykeätä ryhmää hän nyt mielihyvin katseli, silmät ja kasvot hyväntahtoisuuden sulassa voiteessa. Tuttuja, rehellisiä närpiöläisiä naamoja kaikki tyyni, jollei miestä itseänsä tuntenut, niin muisti muinaiselta isän tai äidin muodosta: tuokin varmasti Juuskerin Siinan poika, samat viurut silmät ja mukava nenän nökerö, kokkihan se olikin, sileäposkinen pojan lurjus lähtiessä, keväästi ripiltä päässyt, vaikka nyt oli kasvattanut partaa leukansa alle korvasta korvaan röyhelöimään. Jumaliste, prikulleen samat silmät kuin Siinalla, oikein läyhältä tuntui sydänalassa, silloin liinalla kolmekymmentä vuotta sitten tuli tarpeettomankin usein keskellä pyhää toimitusta silmä varastaneeksi vilkauksen nuoresta nenännökeröstä vastapäätä liinalla tyttöjen puolella: jos olisi tullut Närpiöön jäädyksi muinoin, niin olisi nyt kukaties ympärillä omina vesoina liuta samallaisia viurusilmiä, nenän nökeröissä sama vormu kuin tuolla tuossa! Siitä pojasta tulee konsti minun uuteen fregattiini, sillä ovat virkut silmät, vaikka nenänpää sietäisi olla vähän vakaammassa sojossa, Siinakin naureli vähän liikaa! Vaikkei vähäinen naurunsulakaan silmissä hullummaksi ole! pujahti pieni apeanlanka mielihyvän loimiin. Tuoreita poskipäitä ei ollut tosiaan sen erän jälkeen Närpiön kirkossa tullut katselluksi, alkoi syhyä sormi Vaasassa liiaksi killinkeihin, killingit taas eivät kerry rikseiksi, ellei mies ole uskollinen toimituksessansa ja pidä silmiä valppaasti lanteissa, ja riksiä vuorostaan pitää olla koossa aika läjä ennenkuin saa ajatella fregatin rakentamista. Eipä tosiaan ole aikaa pehmeisiin ajattelemisiin elämässä, kun on pidettävä näppi kovana! Ja sitäpaitsi, tokko mailmassa toisia niin tuoreita poskipäitä olisi ollutkaan kuin Siinan silloin mittumaarina, silmäin kirkas kosteakin kuin suvipäivän valkeus?
Varmaa ei ole, vaikka retarin rintasäkissä olisi kohennellut itseään pieni huokauksen penikka, ainakin paisui ja laski sortuutin kulunut rintavieri hänellä pari kertaa senverran kuin ihminen tarvitsee puhaltaakseen pahimman likistyksen luistaan. Eipäs minulla niin ja niin ollen ja siinä ja siinä tapauksessa olisi konstin paikkaa tarjottavana omassa fregatissa Siinan poikien varalle! ajatteli hän pyyhkien turhat mielestään ja siirtäen katseensa kokista muihin merimiehiin. Saisi poika ruveta lukemaan navigatsuunia, silmät näyttävät semmoisilta kuin osaisivat ne nypätä numeroitakin kärkiinsä! ajatteli hän edelleen, vaikka silmät jo pälyilivät konstiin. 'Siinan poika joskus minun fregatissani kapteenina, niin taitaisi poika välistä jutella rivin pari minustakin kotokirjeissään Siinalle!' maalaili mielenjuoksu itsepintaisesti hyviänsä jossain komerossa, jota sanotaan sydämeksi ja jonka pehmeiltä kuiskutuksilta raitiskaan mies ei aina ole rauhassa, mutta käsi ravisteli kuitenkin jo toimella ja vakavuudella konstin kankeasti kämmeneen sovittuvaa kättä.
»Terve kouraan, Kleofas!» puheli hän ja pudisteli vielä paremmalla väellä toisen viisipihtistä, jonka otteista huomasi, että tervehtimisen toimituskin on taito, jonka ihminen unohtaa, ellei sitä seitsemään vuoteen ole joutunut viljelemään. »En huomannut edes näppiä lykätä äsken, kun minut puurin puolelle haalasitte, pärskytti yskä rintaa niin, ettei kerjennyt ympärilleen katselemaan!» katsoi hän tarpeelliseksi kaunistella taannoista ynseyttään. »Ja Brasiliassa asti orpana on käynyt?» lisäsi hän, muistaen, että äidit olivat sisaruksia, Pyörholman tyttäriä. »Kukas sitäkään olisi uskonut, että sinunkin pienet närpiöläiset silmäpippurisi tulisivat näkemään maapallon alapuoleltakin käsin, silloin kun yhdessä potkimme täkkiä Norrgårdin tuvan ylissängyssä rippikoulukortteerissa!» hyvitteli hän hyryllä mielin toista yhteisillä muistoillakin. »Vaikka merirapua sinä itsestäsi taisit jo silloin ajatella, koska houkuttelit minuakin lähtemään mukanasi Lutströmin kaljaasiin täkkipojaksi rippikoulusta päästyä! 'Maksaa hyvän hyyryn!' kehuit sinä. 'Täyden riksin kuukaudelta!'» naurahteli hän retarin suopeudella konstilleen omassa mielessään kuitenkin samalla kiitellen sitä lykkyä, joka oli ajanut hänet valitsemaan Vaasan maantien tallusteltavakseen Selman halkopinoilla lastatun kannen sijasta. Konsti saattaisin minäkin tässä ijässä olla jossain puurissa, ellen seilaisi halkoja omassa astiassa Tukholmaan! ajatteli hän ja katseli pienellä säälin armolla orpanansa rehellisiä merimieskasvoja, ruskeiksi ahavoituneita kuin parkittu nahka. »Oletkos sinä lukenut logaritmeja reisulla, närpiöläisiä tyyrejä tarvitaan pian useampaankin laivaan?» viekottui hän oman onnensa kukkuloilla rohkaisemaan äitivainajansa sisaren poikaa. -- »Missäs perämies on?» kysähti hän ajatuksen johtamana kapteenilta, katsellen hakevasti ympärilleen.
Kapteenin menivät kynnet harjallisiin: selitteleminen on aina mutkikasta selvässäkin asiassa: »No, sen kanssa tuli riita jo mennessä, Kööpenhaminassa!» sanoi hän vakavasti. »Se ei ollut mikään närpiöläinen, Mörskomista, mistä lienee ollut, ja rupesi rikeeraamaan, että oli ostettava kahvit ja voit ja sämpylät. 'Ei suinkaan puurissa mitään lukuvuoropeijaisia pidetä!' sanoin minä, ja koska hän ei ollut mikään tarpeellisempi mies laivassa, kokki tai joku muu miehistöstä, niin annoin soutaa äkseerajan retiltä maihin. 'Mene vaikka mamman tilliltä maitoa särpimään!' huusin vielä reilingin ylitse jälestä, että ymmärtäisi vasta olla miesten joukkoon tuppaamatta. Ja hyvä oli, että pahuksesta pääsimme, on kajuutassa ollut yksi suu vähemmän kuluttamassa ja riidan jankkaa oli jo Vaasan ja Kööpenhaminan välillä tarpeeksi. Ostin Hammista konstille rihvelitaulun ja opetin kirjoittamaan senverran, että jurnaalin osaa pitää vahdissa, muut merijuonet hänellä kyllä oli jo poskissa ennenkin, ja logaritmit ovat ihmisellä jo syntymästä asti knupissa sillä, jolla ne yleensä päässä istuvat, niin että niitä ei tarvitse kuin kirvotella oikeasta ajatuskerästä.» Kapteeni oli sanonut sanottavansa ja pisti kädet housuntaskuihin, ymmärsi, että siinä oli mies, jolla oli oikea ajukerä, ja joka tiesi, kellä muullakin oli sellainen värkki päässään.
Retari siristi silmiään orpanaansa. »Vai olet sinä, Kleofas, ollut Albatrossissa sekä konsti että tyyri? Se muistetaan, kun Kallen jälkeen katsotaan Albatrossille kapteenia; ja Kööpenhaminasta asti: menomatkalta lasketaan sinulle tyyrin palkka!»
Retari oli nyt valmis konstista. »Paatkylän poikiakin vielä näkee!» virmastui hän oikein puhdilla läjähyttämään kämmentä puosun varmaan käteen, joka oli tottunut pitelemään sekä taipuvaa että kopettunutta. »Vieläkös Paatkylän Mellangårdin viiritanko pihaluhdin päädyssä mielestäsi torkottaa kärkensä prikulleen taivaan kumokellon keskinapaan, niinkuin me kummiksemme muinoin kerta äkkäsimme ja tangon vartta myöten sihdaten varmaksi tarkistimme? Kyllä kait taivaan reunalaita Singaporessa asti oli jo koko matalalta, koska niskasikin jo on pään kolistamisen vaaroissa tottunut kyyrymmäksi kuin silloin muinen Paatkylässä?» Puheen rojoa olisi retarilta juossut vaikka kuinka läämälti, niin vilpastunut oli vanha kangistunut veri ja mieli kuin hyvää heraa. »Fregatteja minä rustasin, mutta sinä olit jo silloin koko kärppä purjeita palttaamaan: Pirttikuljun pinnan, senverran kuin siinä oli juoksevaa tilaa sammakon mädiltä ja viliseviltä konnan poikasilta, me kaksi peitimme, minä kaarnanpalasilla, sinä rieputilkuilla päretikkujen nokassa! Kukas silloin olisi uskonut, että minun kaarnani ja sinun tilkkusi yhdessä haukkaisivat ilmaa kaikilla maapallon kanteilla? Meidän sihtauksemme Mellangårdin viiritankoa pitkin ei tainnut sittenkään aivan tarkkaan pitää kutiansa ja Paatkylä ja Paatkylän Pirttikulju jäädä maailman napapaikaksi, mutta sihti elämään päin ei tainnut sittekään olla hullummin asetettu meidän kummankaan kohdalta silloin! Ei sinun näpeiltäsi työ lopu, Vaasan kaupungissa ruvetaan tarvitsemaan purjemestaria nyt, ja purjemestaria, jolla on luonto sormissa ja silmäntirkistyksessä kuin tikalla nokassa ja niskasuonissa!»
»Heh-heh!» osasi muuten puhelias puosu tällä hetkellä vain naureskella. Kun joskus pujottaa lankaa liika pitkälle puhdille purjeneulan nokkaan, niin veto menee sotkuun, ja ihmisen kielikin, kun jutun lenkki luonnistuu liika avaraksi, tekee joskus tenän ja sanan juoksu sekaantuu kukerpäihin. Siten kävi nyt puosun hänen omaksi myöhemmäksi harmikseen, kieli ei täyttänyt tehtäväänsä tällä kerralla, se oli kuin liika lihava suussa hetkessä tyhjentääkseen täyttänsä. »Heh-heh!» oli puosun sen vuoksi vain naurettava koko mies hyvillänsä silmäin herua myöten. »Kost' Jumala!» olisi kyllä vähän myöhemmin tullut mieleen ihmismäisesti sanoa, mutta se oli silloin jo liika myöhäistä: retari oli jo timperin kohdalla.
Retari oli nimittäin edennyt miesten rivissä. Ei sitä koko sydäntänsä kuitenkaan sopinut yhdelle miehelle purkaa, vaikka kotokylän poikia olikin, timperikin oli jo odottamassa ja siinäkin oli mieskoura rutisteltavana.
»Suupielet samassa visussa vatupassissa, kuin ennenkin!» sojotti retari timperillekin ylenkyltäisen mielensä kiitollista puheliaisuutta: Valmqvist olisi ihmetellyt, jos olisi ollut näkemässä umpileukaisen puotimiehensä suuvärkin valmiutta. »Silmät kuin harpinhaaran kärjet ja sormi syntymästä tuumastukki! Jumaliste, minä en ole vielä tänäpäivänä niellyt sitä, kun sinä Pukin Iivarin häissä kerran korjasit minun sanani. Me olimme koko poikaliuta ajankuluksi menneet alas rantaankin ja tarkastelimme siellä rantapuodin solassa kädet housuntaskuissa seisoskellen kuin aikamiehet ikään Iivarin jahtia, joka oli ankkurissa lahdella. 'Puomi on viisi syltää pitkä!' sanoin minä, joka paatkyläläisenä ymmärsin meriasioita. 'Joku tuuma ylikin!' lisäsin paremman painon vuoksi verkkaan sanan vielä päälle kaupan: saivat maankylän pojat omilla korvillaan kateikseen kuulla, kuka mies tunsi asiat! Sinä silloin -- sinulla oli silloin jo samat piukkaan piuvatut huulet kuin nytkin ja sama luimi silmissä, poskipielen kuivassa sama vako, kuin vieläkin, sinä kiristät huulien rihman vielä ohuemmaksi kuin ennen, silmien kärjet siristyvät tutkaimen teräviksi ja poskien kuiva uurre oli kuin puukon nirkolla kaiverrettu: 'Pari tuumaa vaille viittä syltää!' sanot sinä ja etusormien ja peukalon väli haritti ilmassa tiukkaa kahden tuuman matkaa. Tuli niin kova sanominen asiasta, että koko poikaparven oli joukossa soudettava jahtiin ja otettava selko seikasta. Kaksi ja puoli tuumaa vaille viittä syltää puomi oli mitattuna maston pinnasta päähän asti, sitä seikkaa ei venyttänyt paremmaksi, vaikka minä itsekin kahteen kertaan mittasin matkan. 'Mutta kyllä tarkotus on vaan ollut, että puomi olisi viisi syltää pitkä, vaikka ranka on tullut kaapatuksi liika lyhyeksi!' koetin minä heikosti kaunistella julkista häviötäni. 'Ja iso seili seisoisi paremmin ja rikillä olisi kauniimpi luonto, jos puomi olisi kaapattu viisi syltää runsaasti!' paikkasin minä parhaani mukaan kunniaani. 'Puomi on niin pitkä kuin se on, ja kaikilla asioilla on se mitta, joka niille on mitattu!' sanoit sinä kuin uskonkappaleen. 'Ei niitä sanoilla värkätä, vaan sahalla.' Sinä, Malakias, et pistä ajatustasi muuhun, kuin siihen, mihin pistät sahasikin terän, mutta siihen sinä pistätkin sen prikulleen! Jumala on ajatellut miehestä timperiä silloin, kun hän tuumissansa on sinun päänuppiasi veistellyt sisäpuolelta ja ulkoa ja määrännyt haran peukalon ja etusormen välillä! Sinä minun laivojeni pantteriruodot sihtaat, jotta kyljen posket saavat oikean kaaren siloamaan merta, ja sinä minun fregattieni raakapuut kaappaat, jotta rikillä on oikea levitys ja nousu, kun kenojoutsen painuu sataman suuta kohden!»
Retari puotisortuutissaan oli juhlallinen mies tällä hetkellä, kuin ruhtinas ikään kulki hän miehestä mieheen, kätteli ja puheli, askel piteni ja tanavoitui jokaiselta koron siirtämältä ja kukin sai sanansa kuin kuninkaan parrasta. Vahvankin ryypyn humala kerkiää päähän vähitellen, ja vasta nyt alkoi hän tuntea, että arkut kajuutassa olivat todellisessa todessa hänen omiansa. »Minä puhun kapteenille, että jokaiselle miehelle maksetaan kahden kuukauden ylipalkka tuliaisiksi!» sanoi hän viimein kokkiakin käteltyään, Siinan poikaa, jolle hän tällä erällä ei vielä puhunut enempiä: hän oli sentään vain kokki, kun muut merimiehiä laivassa.
Nyt tuli kannella semmoinen hetki, jommoinen aina tulee juhlallisen hetken jälkeen. Retari oli kulkenut miesten rivin päästä päähän ja tunsi nyt kokin kädestä hellitettyään sekä kätensä että suunsa joutilaiksi. Joutilaalta tuntui miehistäkin seisoskeleminen, nyt kun toimitus oli ohitse, joku jo ajatteli, olisiko tästä lähdettävä kävelemään kansin puolelle. Kapteeni oli ainoa, jolla näytti olevan jotain sanottavaa sydämellään, mikä sanottava ei kuitenkaan ottanut kohta lähteäksensä kielen päähän juoksemaan. Hän vilkuili epävarman näköisenä ylös taklinkeihin, joihin huomasi retarinkin muun tekemisen puutteessa nostaneen silmänsä.
»Laivaakin sopisi vähän käydä tarkastelemassa!» karskisti hän sentään lopulta luontonsa vaisunlaisella äänellä sanomaan.
Retari pudotti silmänsä raakapuilta, jossa hän juuri oli silmäillyt märssyseilin niitä osia, jotka matkalta olivat palanneet eheinä kotohaminaan: hänenkin silmänsä vilkuilivat ylös rahtusen epävarmoina nyt. »Niin, jos kävellään vähän katselemassa paikkoja!» irkeni hänestä myöntö, mutta ääni jänisti niin, ettei olisi uskonut samasta miehestä lähteneeksi, joka äsken hellitti niin kuninkaallisia kurkustansa.
Vaellus alkoi siis, vaellus, joka ilmeisesti ei kummallekaan miehelle ollut köykäinen, keulaa päin oli matka, sinne käsin Kalle alkoi astella. Ei Kalle ennen ollut huomannut, että sitä on semmoinen huippaus asteltavana keskimaston juuresta kansin kulmaan, kuin sitä nyt todella tuntui olevan, varsinkin, kun rinnalla asteleva retari vaikeni kuin muuri. Eivät seilit tosin häävejä ole, mutta kotiin niillä on Brasiliasta asti päästy! rohkaisi hän ajatuksissaan painuvaa luontoansa, mutta varoi kuitenkin tarpeettomilla puheilla aranpuoleista asiaa kohentelemasta. Kansin kulmaan asti viimein päästessä alkoi itsepintainen vaikeneminen kuitenkin käydä liiaksi Kallen maksalle, varsinkin kun retarilla tuntui olevan hiivatin tarkkaa katselemista omassa nenäorressaan. Tosi olikin, että retarin silmät hyvin tärkisti vahtasivat suoraan eteensä, olisi voinut vaikka luulla, että retari suorastaan paimensi silmiään tarpeettomilta retkiltä enempi sivuille käsin kuin eteenpäin tai ylös mastoja pitkin, niin vissisti ne olivat sihdatut johonkin pisteeseen pari tuumaa nenänkärjestä ulompana aivan kuin olisi joku pahan hengen kärpänen ollut hurisemassa hänen nokkansa edessä. »Timperi on korjaillut naakeleita, kun pääsivät lahoiksi muutamat ja rupesivat katkeilemaan!» täytyi Kallen viimein yrittää jotain puhumisen tapaistakin, jottei yhtämittainen vaikeneminen söisi korvia puhki. »Saatiin laskuportaitten astuimista ainetta niihinkin!» selitti hän, jotta sanottavaa riittäisi ammottavaan hiljaisuuteen. »Kokki on kolhinut pytsyjä rikki, niin että on täytynyt paikata pultaanilla!» sanoi hän, kun silmä sattui hipaisemaan pytsypenkkiin kansin katolla, mutta korjasi itsekin silmänsä nopeasti muuanne, kun huomasi pytsyrivissä aukkoja kuin seitsemänkymmenvuotiaan hammastarhassa: oliko joka viideskään enää jäljillä muinaiselta? »Puosu on koko tulomatkan paikannut seilejäkin!» livahti hädistynyt kielenpää vahingosta vaarallisempiin asioihin, mutta se mies ei Kallekaan ollut tällä hetkellä, että olisi rohjennut kääntää silmänsä puolimatkaankaan alimpaa raakaa päin puosun työn tuloksia tähyilemään, retarin silmistä puhumattakaan, jotka olivat pistetyt kuin tuppeen.
Retarikin oli kait alkanut tuntea, että hänenkin vuoronsa olisi jotain sanoa, ja kun samassa kansin taitse sivuutettiin etumasto ja ankkurikettingin silmukkojen ylitse loikkiessa varovimmallakaan välttämisellä ei voinut väistää silmää ja kättäkään maston pinnasta, liukastui retarilta pieni sana: »Mastotkin saisi kaapia ja vetää värnissalla! Miksei niitä olekin putsattu ajoissa, ovat sinellä kuin kanankoipi?» Hän raapusti peukalonsa kynnellä sammaleen mustaa maston kyljestä. Kieltämättä oli hänellä pientä katkua mielessä ja äänessäkin. Villen luonto oli heikossa hetkessä ja huomaamatta päässyt voitolle viisaudesta ja hyvistä päätöksistä!
»Mihinkäs sitä värnissaa pitkälle riitti, joka meille Vaasasta lähtiessä jäi?» ällistyi kapteeni ihmettelemään. »Ei siitä mastojen värnissaamiseen riittänyt, hyvä kun saatiin plokitkin Singaporessa sivellyiksi!» selitti kapteeni tolkkua merimeininkejä ymmärtämättömälle.
»Ettekö koko matkalla ole käyttänyt muuta värnissaa kuin sen tilkan, joka jäi tynnyrin pohjalle laivan lähtiessä täältä?» kysäsi retari verrattain tyhmän näköisenä, hän oli jättänyt kätensä nojolle etumastoa vastaan ja silmät hakivat avuttomina kapteeniin.
»Sitä on laimiska vielä jälelläkin tynnyrin pohjalla, olen säästellyt, jos tarvitsisi johonkin välttämättömään! Ei merillä auta koskaan päästää mitään loppumaan. Kyllä silloin ollaan helisemässä laivassa, jos vadit kumisevat tyhjinä puolitäkin alla!»
»Mutta olisithan sinä voinut ostaa uutta värnissaa jossain satamassa», sanoi retari yksinkertaisuudessaan.
Nyt näyttivät Kallen silmät vielä ympyriäisemmiltä kuin retarin. »Tiedätkös sinä, että se maksaa?» kysyi hän toisen ällittömyydestä tyrmistyneenä. »Ei rahteja kokoon seilata, jos rahaa lapioi satamahaijeille!» lisäsi hän vakuutuksella, ja nyt oli kapteeni taas kannoillaan kannella. Maapakalla tottuu järkikin seisovaksi! ajatteli hän, ja selitti varmemmaksi vakuudeksi vielä: »Rahaa tulee kokoon, jos sitä ottaa, mutta ei, jos sitä antaa!»
Retarikin äkkäsi, että hän oli juoksuttanut ämpäriä väärällä kaivolla. On pidettävä ero juhtinahan ja säämiskän välillä! ajatteli hän. Juhti on poikaa anturan pohjaksi, mutta kankeata hansikkaan päälliseksi, ja Kalle on mies rahan lastun kirvestämisessä, mutta huono sauman sovittaja ja vielä huonompi puleeraja! Retari hellitti kätensä maston kyljestä ja lähti sanan hiiskumatta kansin kulmitse kävelemään takaisin keskilaivalle päin, askelissa oli nyt päättävää varmuutta ja pituutta, silmätkin hyppelivät nyt rohkeina rikissä kuin lystäilevä orava. Keskimaston saalinkikin, niinkuin Kallen laivassa olla pitää: toisen sarven sakara nokastansa poikki! naureskeli hän ajatuksissansa. Kapteeni seurasi jälestä niin nopeasti kuin hänen lyhyiltä säärentyngiltään oli liikkumisen varaa, hänkin oli nyt muita miehiä kuin äsken keulaa päin kävellessä, sydän napsutti liivin alla vakaasti kuin taskukello, ja silmät liikkuivat levollisilla asioillaan niinkuin tasainen härkäpari rehellisellä pellolla: retari oli puhellut pehmeitä ja saanut kirkkaan vastauksen! Käskeekin ruveta peukaloimaan maston kylkeä ja saivartelemaan värnissoista, kun pitäisi miehen järjellänsä ymmärtää, että rahan mänkiminen kapteenin asia on merillä, eikä taattien ja hienouksien vahtaaminen! Kallenkin silmä kulki nyt rohkeasti raakapuulta raakapuulle: tosi kyllä, isomärssy on aikalailla mädäntynyt, vilhiä se kieltämättä oli katsella, jos silmä semmoisia rupesi närkkimään, sen tunnusti Kalle mielessään rehellisesti. Eivätkä muutkaan purjeet olleet suuria häävempiä! sekin oli tunnustettava, kun ne kunkin erikseen noukki silmiensä nokkaan. Musevan harmaita ne olivat, niin että maolle ehkä kävi arkaluontoisemmalla, paikka paikan vieressä, missä ei rääsyillyt repeämä, merkillistä, että puosu sentään oli saanut pysymään ne semmoisina kaluina, että Brasiliasta meidät pyyhkivät tänne tippumatta raa'oilta! Mutta ajatteleekos Ville, mikä pino pultaanipakkoja menee, ennenkuin on pingotettu uusi märssykään isoon raakaan? En suinkaan minä toisen miehen rahoja rupea pultaaniin haaskaamaan, koska näinkin on perille päästy! Kalle tunsi itsensä yhä varmemmaksi mieheksi, ja säärysti melkein äkäisenä retarin jälessä; ajattelemisen kiivaus joudutti menon puhtia hänelläkin niin, että hän keskimaston juurella oli jo taas aivan Villen rinnalla puhisemassa.
Villenkin silmillä -- niillä oli luultavasti samansukuisia huomioita nieltävinä kuin Kallenkin silmillä -- Villen silmillä siis oli niilläkin niin kiinteätä toimitusta rikissä, ettei hän huomannut välttää pumppurautoja ohimennessään, vaan tönäsi kyynärpäänsä niihin. Eihän ruosteentomun lisä tosin sinään niin suuria merkinnyt takin muuhun kuntoon, mutta siisteyden taikaisena miehenä Ville kuitenkin pysähtyi karistelemaan karstaa hihapuolestaan.
»Kyllä kait sinulla vielä senverran on tallella vanhaa vaasanaikaista mönjääkin, että antaisit sivellä nuo raudat, niin ei tahri ihminen itseään ohimennessä», sanoi hän kurillaan, kun muisti muinen Albatrossin lähtöaikoina itse kopistelleensa melkein tyhjää mönjätynnyriä laivassa.
»Taitaa sitä senverran vielä olla?» vastasi Kalle arvelevasti. »Vaikka vähissä se oli jo lähtiessä, en minä ole raskinut sitä ollenkaan käyttää.» Hän tarkasti vakain silmin itsekin pumppurautoja. »Täytyy niitä kolistellakin sitte ja vasaralla koputella, niin että kolmas osa menee hukkaan!» arvioitsi hän katsellen surullisia paakala-pakoutumia ja ruostesuomuja rosoilevassa pinnassa. »Mahtavatko raudat tulla liika kleineiksi?» ilmaisi hän vilpittömän epäilyksensä.
»Etkö sinä mönjää sitte ollenkaan ole viljellyt koko matkalla?» kysyi retari, itsekin ällistyneenä, että vielä osasi hämmästyä.
»No, en minä sitä, ja sekin maksaa! Ja sitäpaitsi pitää ennen mönjäämistä aina kalkutella raudasta roso pois, ja minun mielestäni silloin menee tervettäkin rautaa hukkaan, enkä minä oikein raskitse semmoista haaskiota.» Retaria katseli vakaasti asioita punnitseva silmäpari.
Retari ei tietänyt, mihin omat silmänsä siirtää, sillä ei hän nauramaankaan tahtonut ruveta siinä miesten edessä, jotka yhä seisoivat ympärillä kuulemassa ja näkemässä. Tuli silmä vahingossa livahtaneeksi kapiisiinkin, jonka ovi sarana-puolena roikkui vinosti selkoselällään, laattialla pari pultaanipaikoilla korjattua puupytsyä, joista huomasi, että ne joskus oli maalattu, tiskipöydällä pari lohkoreunaista pilkkumia ja suuri noenmusta kahvipannu, jonka sanka riippui toiselta korvalta irrallisena ja nokka oli kolhittu puoliksi poikki, kamiinalla kaksi kannetonta pataa, joiden kolhitut reunat lähimmin muistuttivat hyvin karkeahampaista sahaa, puolet hampaista kuitenkin katkenneet, toisessa niistä porisi keitto, jonka haju ilmoitti keskilaivaan asti herneruuaksi.
»No, ruokatarpeita te sentään olette ostanut matkan kestäessä?» kysäsi retari tyhjästä päästänsä, kun sai silmänsä kootuksi kapiisista ja piti, että jotain kait oli sanottava hänenkin taas. Mutta samassa karasi ajatuksen viikari korvan taakse. »Vai onko teillä vielä seitsenvuotisia perunoitakin puolikannen alla?» kysyi hän naama hurskaana, mutta kokki ja muut miehet äkkäsivät paikalla, että retarin nykähtelevistä silmävieristä oli hurskaus kaukana.
Kapteeni tuli vielä vakavammaksi. »Eivät ne pahukset kestäneet kuin palan toista vuotta!» sanoi hän totisesti. »Minä varustin niitä kyllä Kööpenhaminasta mukaan niinpaljon kuin akituksi sai, mutta konsti tuli jo kolmentoista kuukauden kuluttua valittamaan, että puolikannen alla alkoi syntyä perunamaata. Hän sanoi, että väkikin alkaa rikeerata, jos sitä moskaa vielä jonkun aikaa padassa kiehutetaan. Minä panin kyllä vastaan, ei Närpiössäkään aina herkkuja suuhun pistetä, mutta kuukauden perästä ne täytyi kuitenkin kihvelöidä partaan ylitse, kun eivät porsaatkaan niistä enää huolineet. Se oli mistaaki se perunain osto, minua harmitti vielä vuosia jälkeenkin aina kun Valparaison latituudin poikitse seilattiin, sillä sillä latituudilla me kymmenen tynnyrillistä saimme purkaa yli puurin Isoon Valtamereen! Minä pelkään, etten minä sen erän jälkeen saa perunaa painumaan kurkustani: jokainen tynnyrillinen oli maksanut selvää Tanskan rahaa!» Kapteeni oli vieläkin karvasen näköinen tästä puhuessaan. Hän muisti kuitenkin, että retari, ennenkuin puhe siirtyi perunoihin, oli kysynyt muonitusasioita.
»Olemme me laivakorppuja ostaneet eri satamissa ja papuja myöskin», tilitti hän tunnollisesti asioita. »Ja sitte meillä ovat olleet nuo porsaat, joita retari potki. Kööpenhaminasta ostin kohta mennessä kaksi, karjun ja imisän, ja niitä on sitte riittänyt seitsemäksi vuodeksi. Kiinan vesillä pärjäsimme kerta teepaalin ja kuivasimme kannella, sitä on vieläkin jäljellä. Riossa ostimme tynnyrillisen kahvipapuja, joita oli lakaistu kokoon möljältä ja myytiin lumppukaupalla: mitä niillä väliä, missä ne olivat kieritelleet, nehän korutetaan! Muuta emme juuri ole tainneet ostaakaan? Niin aina, Javassa ostimme sentään pari kuormaa sokeriruokoa ja suolaa on hankittu tarpeen mukaan.» Kapteeni näytti vajoavan ajatuksiinsa, olisiko jotain jäänyt mainitsematta. »Riissiä ostimme kerta Bombayssa haaksirikkotavaraa viisi perunatynnyriä täyteen», lisäsi hän muistonsa komeroita kaivellen.
Jos retarilla alkuaan perunoista kysyessään oli ollut tarkoitus virkistää itseään pienellä naurunpirauksella kapteenin kustannuksella, niin meni tämä tarkoitus tasan yhtä mistiin kuin kapteenin kovan lykyn perunakauppa. Mitä pitemmälle kapteeni nimittäin pääsi muonituskertomuksessaan, sitä vakavammaksi muuttui retarin naama. Hän kurkisteli miehiin, ja hänellä olivat hyvin pahat aavistukset mielessä.
Kapteeni oli siis tuskin päässyt juttunsa päähän, kun retari jo vikkelästi oli puhumassa miehille: »Ne miehistä, jotka lähtevät uudelle matkalle tämän kapteenin mukana saavat luvatun lisäksi vielä kaksikymmentä riksiä lahjapalkkiota mieheen!» sanoi hän nopeasti ikäänkuin aikoisi hän kerjetä liepeisiin, jos jollakin olivat ajatuksen helmat muuanne käsin karussa. »Ja palkka koroitetaan jokaisella viisi riksiä kuukaudelta!» lisäsi hän varmuuden vuoksi. »Siihen minä koetan saada kapteenin suostumuksen!» oli hän kylliksi notkea ja varovainen vielä entistä nopeammin täydentämään sanojansa.
Lupauksen viimeinen osa ei ilmeisestikään ollut oleva helpoin täytettävä auliista tarjouksesta. Kapteeni vieressä katseli nimittäin tällä hetkellä jotakuinkin piukasti löysäsuiseen retariin, melkein samoilla silmillä kuin katsellaan mukulaa, joka järjettömyydessään roihuttelee palavaa päretikkua lastukasan vieressä. Tai pahemminkin vielä olivat asiat tässä kiipelin kääntömanööverissä: mukulaa voi tarrata käsikynään, vääntää päreen pois ja nakata pesään, turjuttaa ymmärtämätöntä niskaharjaksistakin pieneksi muistiaiseksi, mutta retarille, minkä sille teki? Oli koko päivän ollut niin ällejänsä täynnä, että sai asetella kieltään kuin ankeriaista, eikä sittekään saanut sanaa sopimaan herkkukorvan mieliksi! Mene semmoiselle sitte järkeä puhumaan! Onko retari päästään pehmeällä? kysyivät kapteenin tyrmistyneet silmät neuvottomina. Kalle oli järjen ja selvän ymmärryksen mies, mutta ihmisen järjellä ovat rajansa ja Kallen ymmärrys ei jaksanut käsittää sitä, kuinka ihminen menee jaarittelemaan maksamisista silloin, kun ei kukaan maksua kysy. Samuliksi minä asetun, jos minun pitää vastaamaan siitä, mitä toinen poskistansa livertelee! alkoi sakoa ajatusta silmien perukkoihin. Kapteeni laivan ansioista vastaa, eikä retari! puhuivat silmät nyt jo selvää taipumatonta terästä. Minä sanon pian niin, että tärähtää! ajatteli hän.
Retari oli senverran kerjennyt vilkasemaan Kalleen, että huomasi, mikä iiri nyt oli iskemässä seileihin: hän tunsi miehensä entiseltään ja vähän tämänpäiväiseltäkin. »Älä hiivatissa hiisku nyt sanaakaan!» kuiskutteli hän hätäisesti Kallen korvaan. »Minä selitän sitte! Ne ovat tottuneet niin vaativaisiksi nykypäivinä! Miehen pöksypariakaan sinä et saa puuriisi koko Vaasan läänistä, jollei palkka voitele! Ei enkelin peevelikään taivaan paratiisista nykyaikaan enää lusikoi partaansa papuransoonia joka jumalan ateria seitsemän vuoden aikana, jollei ole läskikimpaleen lisäksi palkan lihavuus joka lusikan nuolemalla mielessä! Sinä ymmärrät laivan komentoa, mutta minä ymmärrän ihmisiä! Pidä nyt huuli piukassa, ja ajattele sitte jälkeenpäin!»
Kalle asettui toki senverran, että tyytyi luimistelemaan sivulta ja jotain pientä murahtelemaan parrastansa, kun merimiehet vuoronperään nyt tulivat kädestä kiittelemään luvatusta palkankorotuksesta, ensin retaria, jolla taas oli jokaiselle sana, ja senjälkeen kapteeniakin. Kapteenin kätteleminen kyllä oli vähän jäykänlainen toimitus, sillä tuntui todella hiukan tarpeettomalta juhlamenolta täysi-ikäisen miehen kouria kämmentä, jonka kyllä oli joka päivä nähnyt, mutta jota seitsemään vuoteen ei ollut pidellyt, sitäpaitsi ei äskeinen kyrä ollut vielä oikein kerjennyt lähtemään kapteenin silmistä ja hänenkin kädenantoansa sitoi joku nolosteleva penseys: turhan tuhrimista tämmöinen meidän välillämme, ajateltiin kummallakin puolella, mutta maissa ja kotopaikoilla ovat menonsa ja tapansa!
Juhlallisuutta oli retaristakin jo tarpeeksi. Kokin kätellessä hän kuitenkin vielä senverran elpyi, että kysyi, mikä hänen etunimensä oli. »Johannes!» lauloi reilu suu. Pienellä mielenlämpimällä Ville muisti, että hänen omakin toinen nimensä oli Johannes. »Sinä oikeastaan tekisit viisaammin, kun menisit talveksi jonkun kapteenin kortteeriin ja lukisit räkninkiä hänen kanssaan!» sanoi hän hyväntahtoisesti ja ajatteli Siinaa. »Olethan sinä seitsemän vuoden aikana kerjennyt hernerokan haistelemisen lisäksi kurkistelemaan senverran kapiisin ovestakin, että meripraktiikkaa ymmärrät ja arvaat hakea rikiä laivassa ylhäältä käsin!» naureskeli hän tarkoittavasti. »Sinulla ovat äitisi silmät! Sano terveisiä vanhalta rippikoulutoverilta!» Retarin mieli oli hyvä, kun oli tullut sekin sanotuksi. --
Mitäs siinä enempiä sanomisia oli ja tarvittiinkaan? Miehet seisoivat jo taas omassa joukossaan, katselivat kukin, mihin katselivat ja ajattelivat, mitä ajattelivat, kapteeni tirkisteli vaiteliaana äskeisiä pumppurautoja: pitikö nyt sitte pistää joku miehistä niitä kalistelemaan? Ja retarilla ei ollut paikkaa, mihin silmänsä jättää: rikiä ei tehnyt mieli katsella ja muitakin paikkoja oli viisaampi silmillänsä vältellä. »Olisi tässä jo aika minunkin ruveta ajattelemaan maihin lähtemistä, puolipäiväkin kohta!» puheli hän jotain puhellaksensa. Eihän siihenkään ollut muilla suuria sanomisia, varsinkaan Kallella, joka merimiehenä piti, että jokainen tyyrätköön kuuttonsa niinkuin hän tykkää ja kääntäköön luovin silloin, kun sopivaksi katsoo, ja jolla sitäpaitsi oli tunto, että hänellä oli tänään takanaan raskaampi päivätaksi kuin seitsemään vuoteen, vaikka vasta oltiin puolipäivissä.
Retarin ei ollut siis muuta kuin jatkaminen. »Toimittaisiko kapteeni siis, että miehet pistävät lähtövehkeet käymään ja kitisemään taas!» sanoi hän ja katseli pienellä naurunkurilla raa'an roikkuvaa plokkia.
Nyt oli Kallekin jo virkeämpi. »Mihinkäs retarilla semmoinen kiire on, kun ei ole muijaakaan kotona kahvipannua lämpimänä pitämässä?» esteli hän heikonlaisesti, mutta lisäsi samalla nopeasti: »Pojat, pistäkääs ploki liikkeelle, että retari pääsee maihin taas!»
Nyt kävi asia kuin voideltu, retari sitaisi itse köyden pään ympärillensä, puosun taitava käsi teki solmun ja yks' kaks' heilui retari ilmassa, tälläkertaa kuudentoista käsivarsi-parin iloisesti hilaamana, kokin aloittaessa kajahti kannelta kuudentoista kurkun hoilaama hip-hip-hurraa! Retari oli itse niin hyvillään, että viskeli touvin päässä heiluen pitkiä koipiaan ilmassa kuin vallaton poikaviikari. »Mukavaahan tämä on, ei tässä menossa anturoitansa kuluta!» nauroi hän ja piuvasi itsensä heilumaan. »Tyykiä leikattavana niin lavealti kuin riittää sinistä ilmanhurstia maailman kannen alla!» kehui hän ja läiskytteli sääripiippujansa yhteen kuin räätäli saksirautojensa leukaparia, ennenkuin päästää ne puremaan koskematonta verkapakkaa. Miehet olivat komeuden vuoksi heijanneet retarin vähän korkeammallekin, kuin mikä olisi ollut ehdottomasti tarpeellista reilinkitaiteen sivuuttamiseen. »Ymmärtäisivät vaasalaiset olla katselemassa, niin näkisivät Valmqvistin puoti-Villen lennon väessä!» hihkasi retari vallattomasti.
Matka kääntyi haminavahdin ruuhta päin. »Ei sinuakaan muistettu hilata puurin puolelle!» surkutteli retari. »Mutta soutumaksun saat vissisti ja palkan kokotusajasta myös, ei minun tarvitse kelloanikaan pantata sitä varten!» Retari oli ruuhen puolella jo ja päästeli touvia ympäriltään. »Ei minullekaan tuliaistuimaa tarjottu tuolla ylhäällä enempää kuin muutakaan kuumaa!» lohdutteli hän tyhjälle jäänyttä soutajaansa. Ja samassa hän käsi torolta huutaa huikahutti kapteenille, joka taaskin, kuten retarin tullessa, kurotti sammalmätästä pääkseen reilingin ylitse sen verran kuin lyhyttä kurkkua riitti: »Mikä vahinko, Kalle, ettei Jamaican kaivoista saa rommia ämpäreillä, niin olisit sitäkin tuonut kotiin perunatynnyrillisen!»
Kapteenin silmäpippuroihin herahti naurunkaltaista, joka vähitellen levisi silmännurkkiin ja niistä koko kasvoille poskipieliä myöten sen vähäsen kuin parran peitosta paistoi ihon kuparia naamassa: »Minulla on kajuutassa lekkerillinen jamaikalaista, ehta reaaleilla ostettua! Mutta se tuodaan retarille avaamattomana samalla kuormalla kuin arkutkin! Ja kahvia taas sopii retarin ottaa omasta ruumasta senverran kuin mako ja terveys kestää!»
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten
