Alastalon salissa 23/23

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Luku, jossa vihdoinkin Alastalo kokoo parkkikirjan pöydältä ja lukitsee klahviin ja jossa tapahtuu muutakin juhlallista, kuten esimerkiksi se, että Härkäniemen aikaisemmat aamupäiväiset aprikoimiset maaherran piipusta osoittautuvat oikeiksi ja Alastalo virittää kuin virittääkin piippuhyllyn edessä helmitaatin työnvirkoihin suupielessänsä ja kävelee salissa niin, että savu jää taakse, keinutuolille keikuttelemaan niinkuin Langholmakin tuomarivainaan piippu suupielissänsä häntä vastapäätä.

Pukkila oli siis, vaikka lommoisena ja nenänpidolta huomattavasti painettuna miehenä astelemassa takaisin vanhaa paikkaansa kohden peräseinän sohvalla. Alastalo oli kuitenkin valvovana isäntänä hyvin huomannut nenänlatuskaisuudet vieraansa naamassa sekä ymmärtänyt inhimillisiltään syynkin vissiin epävireeseen kapteenikamraatin ja retariystävän mielenrattaissa ja sydämenvärkeissä. Koska Alastalo jo ruumiinhylliltään oli semmoisilla luonnonlahjoilla varustettu, että hänen laatuunsa parhaiten sopi ottaa asiat pehmoviltaan ja kylki kyljelle sopuvierille sovittautuen ja koska eritoten tänäpänä ja tällä haavaa, kun oli pitkän tuhtauksen jälkeen parkkikirja viimeinkin melkein kuin valmiina ja kokoontaitettavana pöydällä, hänellä ei ollut sydämessään tämän taivaallisen halua ja taipumusta nähdä mitään hännänroikon lurputtelemisia ja koipiparien piiloon painamisia ympärillään (oman koiransakin hän olisi, jos olisi pihamaassa liikkunut ja Vilho tullut polven vieriin kyhnimään, oman koiransakin hän olisi nykyisissä mielenhyvissään ärsyttänyt ja viekotellut ja hullauttanut vanhanakin hypyn loiskauksiin ja hännänhuiskutuksiin ja vallattomiin tanteroimisiin!) koska näin oli, niin surmiksensakaan hän ei saattanut nykyisillä myötäisen pyyhkimillä ja alamäen laskuilla suvaita ketään ja naapuriystävää mieli ruostesaranan viroissa ja niska kyynäräkepin kankeuksissa salissansa. Ystävän taputus läjähtelikin Pukkilan selässä ja leipoi hartiamaita, ennenkuin sohva oli namuillakaan ja istumisen vaatimattomuutta tarvitsi ajatellakaan. Kämmen takoi ja suu hyvitti, minkä kumpikin kerkesi, niin ettei Pukkilalla ensi tinkaan ollut muuta ajatuksen tilaa, kuin korjata korviin se, mitä lehtiin sullottiin sekä sujanpuhetta että makulorua. »Tämä Pukkila, se on Petter ja meidän Pihlman, herra haminassa nenännirkosta lahkeenpuhtiin ja kapteeni kannella kurkun kiljusta silmän sihtiin, harjattu pidoissa ja pentele keräjillä, isäntä kotona ja priimas pitäjässä! Voi jumperi sinuas, missä olen nähnyt sinua jumalattomampana kuin Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä ja molemmin käsin viskeli tylleröisistä poskistansa lentomuiskuja sinulle! Hiivatin mies jo nuorempanakin: en ikinä unhota Langholman häitä, kun veivasivat valssia kolme vuorokautta umpeensa, pää välillä vesitynnyriin ja uusi tyttö kainaloon taas ja laattia silahtamaan!» Alastalo pommitti Pukkilaa jo peukalollaan etupuoliinkin: »Ja räiskyy sinussa piru vieläkin, kun kutittaa, älä yhtään kiellä: kun vingahtaa viulu hääsalissa, niin kukas alkaa kurkistella kulmatupsujensa alta hartaammin salissa kirjaville puolille, ja kenenkäs ketarat pian antavat oppia nuoremmille, kuinka anturaa entisaikaan vilauteltiin, kun tanssittiin häitä ja kainalossa oli hempiä kuljettava, kukas, kysyn, ellet sinä, samainen syntinen ja ainainen Pukkila Petterin poikimilla?»

Jo olisi Petter ollut enemmän kuin ihminen, ellei mielensieni olisi imenyt makeita sanoja kaikkiin rakoihinsa niinkuin pehko puu öljyn sivelyt, ja mies samassa ollut joka tappuraltaan tulessa! Hullu silloin itseänsä rääkkää ja alahuulta harmin lerpuilla roikottaa, kun leuan alustaa hivellään ja ihminen on huomattu ja veret virkistyvät! Parkit, parkinpenteleet ja muut ikävyyden kiusat ja nenännäsäyksen karvastelut olivat paikalla unohdetut ja talvisia asioita, niinkuin tammikuisen pakkasen nipistelyt korvalehdissä suvikuisilla heinäpoudilla, poissa mielestä kuin kirjoitus pyyhityltä rihvelitaululta: käsi alkoi nakoa tahtia ilmassa, polvet nytkähdellä ja pelaaviin silmiin virmasi kymmenen karvasta pentelettä polskille ja pirunloiskille! Taisivat myöskin harmien karistessa sydämiltä taannoiset todit ja vahvanlaiset löylynheitot päästä vihdoinkin höyryillensä päänkiukaissa, kun häkäpellit nyt olivat aukaistut: lysti ainakin, kun sai lopullisesti ja rehellisesti olla iloinenkin ja itseänsä taas ja leiskuvaa poikaa hyvässä seurassa! »Minä ja sinä, ja Härkäniemi Malakiaksena kolmantena: ei tarvitse tämän pitäjän hävetä kapteenejansa!» Pukkila oli kiepaissut Alastalon toiseen käsikynkkäänsä, toisessa viipotti hän jo Härkänientäkin, piippuinensa päivinensä sohvan rauhoista siepattua. »Minä kuin herra ja sinä kuin tynnyri ja Härkäniemen hartiat kuin keikkuva ahteripeili, kelpaa meitä kolmea katsella, kun Lübeckin kuja kaikuu, kaksi rotevaa astelee, kolmas roima keskellä, poliisit poukkoovat tieltä porttipieliin ja saksmannit kurottavat kurkkujansa akkunoista siellä, missä uskaltavat!» Pukkilalla oli henki hatussa niin korkealla, että toiset molemmatkin käsikynkässä kummallakin puolella tempautuivat vanhoihin virmoihin ja laattia läiskähteli salissa, kun kolmikko tömisti ja marssi, Pukkila pisimpänä keskellä, tukassa turjaa ja harjanleiskaa, Alastalo vasemmalla, lihava riittävästi puhistakseen mahtavasti, Härkäniemi oikealla, hartioiden hartaudella korvaten, minkä säärten pötköltä puuttui mittaa! »Minulla järki ajuissa vilpas kuin kärppä kivilouhikossa ja viekas kuin vesi sauman raossa, sinulla, Alastalo, kieli suussa ripsas ja juurillansa kuin siimaa sivaltava siema piiskan varressa ja Härkäniemellä pivon koura kuin kämmenpihti ja ääni kuin kärryjen kolina kivimäessä: nämä kolme kun kulkevat, niin ne auraavat tien, ja siellä, missä ei järkeä kuulustella, siellä vältetään pivon pihtiä rintapielissä, ja missä puheen terä ei veistä ymmärrykseen, siellä kampasee viekkaus tyhmän nokillensa saveen!» Kapteenit paukuttelivat anturoitansa ja kaikki kolme olivat tuokion ryöpsäyksen ajan semmoisessa pienessä takahumalan hengessä, ikäänkuin todella olisivat taaskin kerta, niinkuin muinemmin joskus nuorempina oli saattanut tapahtuakin, astelemassa ja uljastelemassa hiemasen rohkeahattuisina Lübeckin solissa ja kadunkujissa! Tämä nousu verissä ja kengänanturoissa ei ainakaan Härkäniemen ja Alastalon kohdalta ehkä kuitenkaan johtunut niinkään paljoa varhemmista kallisteluista ja totilasin pohjien perinpohjaisemmista tutkimisista päivän mitassa, (molemmat olivat niissä asioissa verrattaisesti maltillisia miehiä, varsinkin silloin, jolloin, niinkuin tänäpänä, oli järjestettävä asioita jenkoille), kevitys hengessä ja kengänanturoissa ei siis heidän kohdaltansa ehkä ollut niinkään paljoa hyvien aineitten ansiota ja miestapaisten nauttimisten palkkaa, kuin muuta vaan löysää ja siivillensä yrittävää mielen ullakoissa ja ruumiin majoissa, joka oli päässyt liikkeille ja lennonpyräyksille, kun pitkien punnausten jälkeen päivän pinnistys melkein alkoi olla voitettu asia, ja sai oijennella ja verrytellä sekä henkensä että ruumiinsa jäseniä niissä voipaissa veren tiedoissa ja humauksissa, jotka heittävät miehen vartta, kun hartiateko on väetty, kuorma kunnialla kumottu levoillensa laarin parruille ja suoristuva vasta huomaa vapahtuneen selkänsä voiman liehdot ja hellitetyn tahtonsa helähtävät teräkset! Hartaasti siis astelivat niin Alastalo kuin Härkäniemikin kumpikin puolellansa Pukkilaa, ja uskoa tuiski Pukkilankin paksu tukka, kun kulki kolmikko käsikynkässä salia ja laattiapalkit vavahtelivat: Alastalolla oli parkkikirja huiskimassa vapaassa kädessään, se oli menonkiepauksessa siepattu valmiina ja täysiksi kirjoitettuna pöydän kulmalta kouraan ja sopi mainiosti kannettavaksi humussa ja trampin komeudessa talteen ja klahviin, Härkäniemellä oli piippu kuin vartavasten ja kyynärävartisena kädessä vapaana huitomaan astumisen tahtia marssiin, ja Pukkila, jolla olivat kädet kiinni ja täydessä työn pingassa -- suottakos hänellä olivatkin kieputettavina kynkissään pitäjän pyylevin ja pitäjän hartialuisin mies! -- korvasi asian ja pakolliset olkavarsiensa kangistamiset nostelemalla sitä korkeammalle taipuvia polvisaranoitaan ja läiskyttelemällä sitä lujempaa ja jäsenvarsiensa ansiosta riittävällä askeltämmillä anturaa, vasemmanvuorolla vasenta ja oikeanvuorolla oikeanpuolista laattiapermannon honkamäikiin. Montakos kertaa elämässä ensimmäistä parkkilaivaa pitäjään marssitaan, kolmen topin kuuttoa? Uljas olikin asteleminen laattialla ja ruudut tärisseet vuoroiltaan ja taas lakanneet tärisemästä akkunoissa, kun ensimmäinen kierto oli ummessa ja toinenkin suoritettu ja kolmas ja uhkein alkamassa: kolmasti morsiantakin laattian kehillä kävellytetään, ennenkuin laahus saa levätä ja kutsukansa kilistellä onnea vihitylle parille hääsalin perillä!

Tässä kuitenkin juuri kolmannen kierroksen alussa tuli kapteenien marssille ja sydämen nousuille lyhyt loppu. Langholma oli ikävä mies erinäisissä asioissa, eikä ymmärtänyt tai ainakaan tunnustanut semmoista, kun ilo joskus saattaa loiskahdella yli partaitten pääkopissa ja ihmisen mielissä. Sen hän vielä olisi niellyt, jos Pukkila erikseen ja yksin trampaten olisi tepastellut Jerikoa laattioilla, olisi ajatellut vain, että virkistelköön Pukkila ja miesparka itseänsä nyt hiukan, kun koko päivän on saanut painaa pilleriä kurkustansa ja rääkätä itseänsä niin, että surku on vierestäkin katsellessa tullut niin kuin mahavaivaista, ja olisi hän senkin saattanut suvaita, että Alastaloa vähän kevitteli veren nesteissä, kun nyt oli sentään kokonainen kolmimasto-alus melkein täysilleen merkittynä paperilla ja klahviin lukittavana ja sai huokaista huojennettuna miehenä hartioiltansa ehkäpä parin vuoden palkattomat juoksemiset ja suunhuolet muitten kankeampipäisten ja hidasällisempien hosumisissa ja paimentamisissa otollisille laidunmaille ja yhteisille ruohokedoille, ja ties monenko vuoden, kukaties vuoskymmenen salahauteet omassa mielessä oman tukkaharjan peitoissa ja pääkopan kansien alla, saattanut suvaita sen, että siinä katiskassa vähän molskahtelee, missä pesänkarsinassa parastikään on leiviskän hauki potkimassa ja sälepälkkien pajupunetta rynkimässä, mutta se oli liikaa ja tarpeetonta, että vakaa mies ja Härkäniemi, jolla kuitenkin on otsaluutakin mitattu miesosalta avaran kallon etutauluksi, antaa vallan päänsä takapuolille -- hänellä tosin nekin hatuntäyttävät ja etukehien laveuden mukaisesti väljäruumaiset! -- antaa vallan pään takapuolille ja niille niskaisemmille pielille, joihin veri hyökää lähimmät huuhtonsa ja verekset heilumisensa, ennenkuin järjen seulanen on kerjennyt siivilöimään sakasta kirkasta, kuumasta kylmää ja mieliteon loiskista viisauden harkintaa, että vakaa mies ja Härkäniemen vahvuinen vetojuhta järkensä kiskovilta niskoilta ja toimensa sitkoilta polviniveliltä unohtaa kesken tiivistä savisarkaa ja parhaissa iespuun punnauksissa härkäkunnian kaikki vuotiset arvot ja astumisen painavat velvollisuudet viehtyäkseen vielä kerrakseen elämässä vasikkaikänsä virkistäviin muistoihin ja viskelläkseen sorkkia ilmassa irstaana tepastelijana niinkuin muinen Vuorniemen haan ketoisilla tanterilla ja vapailla nummilla: läiskyttelet anturaa niin hartaasti, ikäänkuin uskontunnustusta polkisit permantopalkkien mäntyiseen tietoon! ajatteli Langholma, kun katseli Härkäniemen uskollista astumista lyhyillä, mutta kuitenkin tarpeeksi ulottuvilla ja riittävästi tämmäävillä säärivarsillansa. Sydänveriä oikeastaan virkisti, se oli tunnustettava, mutta järjen oli paheksuttava, sen Langholma ymmärsi, kun hän keinutuolilta katseli kapteenien raitista marssia. Yksi vielä, Alastalo erikseen tai Pukkila erikseen, tai vaikka molemmat yhdessäkin, Pukkila ja Alastalo vieretysten käsikynkässä, se olisi vielä käynyt, se ei olisi ollut vaarallista, pitkä istuminen olisi sietänytkin pienen piristymisen ja olisi naurettu yhteisesti seinävierillä, mutta kolme laattioilla, se oli jo joukkoa, ja jos juuri Härkäniemi oli kahden muun lisäksi kolmantena hartaana permantoa polkemassa ja kolmas kierros menossa, niin alkoi henki heitellä jo kenenkä tukan alla hyvänsä salissa ja tarvittiinkos muuta kuin että vielä Lahdenperä sohvalta rynkäisisi pystyyn Eenokki käsikoukussaan, niin koko sali olisi myllynä ja joka ainoa tuoli tyhjänä, kun tramppi tömisisi seinävarsilla, parkki huimisi pyörää niissä päissä, joita eivät totivedet vielä riittävästi nostele, ja keinutuolilla saisi hävetä itseänsä ja muita se, joka muitten keskellä on raitis piikki! Myöhäistä seisauttaa karku silloin, kun jo koko lauma poukkii veräjissä! ajatteli Langholma ja seisoi samassa pystyssä keinutuolinsa edessä.

»Parasta, että miehetkin lähtevät jälistä, koska järkikin jo on lähtenyt salista!» sanoi hän lyhyesti, ja asettui lähestyvän kolmikon tielle tyrkäten kätensä esiin hyvästiksi Alastalolle.

Kapteenien marssi oli keskeytynyt paikalla ja käsivarret hellenneet kynkästä. »Mikäs kiire sinulla!» jupisi Alastalo selkeytyvänä miehenä ja tirkisteli torkotettuun käteen, ikäänkuin tarvitsisi hän raamatunselityksiä, ennenkuin ymmärsi sen tarkoitukset. »Lähtemään aina kerkiää, ja koto pysyy paikoillansa!» puheli hän isännän velvollisuuksiinsa palaten ja muutenkin ajatuksen aikaa itselleen varaten. »Selvitetään nyt asiat sentään ensin, niin lähtemisiin aina neuvot keksitään!» pakisi hän ensimmäisen syljen puheitansa, koska vieraan käsi oli liika kiinteästi torkolla hänen edessään, jotta olisi ollut tarpeellista ajantilaa ja muutakaan ruumaa parempiin jutun kehittelemisiin: eihän mies puukon nirko kurkunkutimillaan askeliansa valssin tahtiin äkkää asetella!

»Asiat ovat niin selvät, kuin ne näissä sumuissa selviksi saadaankin!» oli Langholman lyhyt ja jyrkänlainen vastaus. »Minä lähden: sen verran vielä tuultakin ilmassa, että kotorantaan pyyhkii!» lisäsi hän leppoisampaakin sanoihinsa, kun oli vilkaissut omenapuun oksiin akkunan edessä, jotka vielä häälyivät. »Jos toimissa pitemmälle mennään, niin sovitaan niistä Langholman salissa: siellä tuodaan totilasit pöytään vasta, kun paperit ovat korjatut laatikkoon!» Tätä viimeistä sanoessa olivat Langholman silmät taaskin tiukistuneet, ja ne olivat merkitsevästi kiinnitetyt parkkikirjan lehti-arkkiin, joka asiakirja epäilemättä olisi tällä hetkellä saanut olla arvokkaammassakin tallessa kuin Alastalon vähän huippivan vasemman käden viippeillä. Hieman hämäytyneen Alastalon oikea käsi oli samalla pakolla otettu kouraan, ja Langholma hyvästeli, kuten sopi, ensimmäiseksi isännän. »Sinä olet taitava mies, Herman, ja tiedät neuvot, kun luovitaan vastanokkaan ja karinkärkeä on kummallakin puolella reilinkiä kuin piikkiä sahanterässä sen syövällä syrjällä!» Langholma oli pitänyt sopivana lauhkeentua, koska paiskasi kättä ja oli lähtemässä. »Mutta selvillä vesillä vie suora kurssi pisimmälle ja minä luulen, että minunkin käteni silloin riittää ruorin varteen: palataan asioihin Langholmassa!» Vielä oli Langholman kuitenkin, ennenkuin hellitti Alastalon tavallaan kuin typistyneen käden, sanottava pieni viisauden suolakin. »Liika taito voi joskus vaikka sekottaakin rätingit ja liika koristus riitingit!» sanoi hän, ennenkuin kääntyi isännästä -- tällä haavaa melkein kuin sormille näpätystä ja hienoksiltaan neuvottomasta -- vieraisiin.

Pukkila oli lähinnä, koska seisoi vieressä. »Vilpas mies sinäkin olet järjeltäsi, niinkuin itsekin taisit äsken sanoa!» sai Pukkilakin lukutodistuksensa. »Mutta ei jänistäkään auta pitkätkään koivet pitkien matkojen tekoon, koska loikkarilta juoksun älli kiertää kehää! Sinäkin olisit itseäsi viisaampi mies, jos vilppaudellasi olisi vartta, ja järjelläsi suuntaa saman verran kuin nopeutta! Sinä vältät liukkaasti nenälle tuppaavan vaaran, kun se on tuuman päässä, mutta törmäät samalla puhdilla kyynärää loitompana pääsi seinään: virkkuakin silmää on viisasta käyttää pitemmällekin kuin nenä-orren kärkeen!» -- Härkäniemikin sai viisautensa, kun kerta vauhdissa oltiin ja kädenvuoro tuli. »Sinulla on miehen koura, miestä olet muussakin, ja hartioita sinulla on vaikka kahdenkin miehen varoiksi. Ja järkeäkin on jykevän otsaluusi takana tarpeeksi, kun vain viitsit sitä käyttää. Parempaankin sinussa on miestä, kuin laattioiden tömistämiseen!» -- Kapteenit olivat nyt jokainen saaneet nuhteensa ja Langholman hyvästely jatkui antaen yleisen lähtömerkin, sillä kaikki olivat nousseet paikoiltaan ja koko sali oli tuokiossa yltäyleisenä hyvästelyn hälinänä ja kättelemisen kohinana. Oikeastaan oli kaikilla kyllä tunto, että tämä oli ehdottomasti liika varhaista, lemut ja herkun hajut tuvasta ja etukamarin puolelta samoinkuin juoksun kopinat ja astioiden kilinät samalta taholta ilmoittivat jokaiselle, että lähtemisen hanke tulisi olemaan sekä turha vaiva että vähemmin suotava yritys, ja samaten oli itsekutakin kolkuttamassa omaantuntoon se elävä tieto, että tyhmän teon teki, jos nyt tosissansa läksi kotiin ja että nenättömiksi ja kesken jäisivät hyvät kemut, jos nyt jo oli loppu edessä, ennenkuin oikein oli ilon alkuakaan maistettu ja päästy parkkikirjan täysiin fiiraamisiin ja totisiin viettämisiin. Toisaalta oli kuitenkin Langholmankin esimerkki liika velvoittavana katseltavissa, ja myöskin tieto lähtemisen säädykkäisyydestä, silloin kun joku toinen ja isosten joukosta eräs semmoista hankki, liika selvä jokaiselle, jotta enää olisi sopinut kenenkään rauhallisin pakaroin ja edes yritystä tekemättä jäädä paikoilleen istumaan, ja niinpä olikin nyt salissa syntynyt semmoista pientä kohinankaltaista, joka syntyy, kun ensin yksi ja hänen jälestänsä toinen vastakkaisella seinämällä ja kolmaskin jossain muualla, ja viimein koko väki kaikilla seinävierillä äkkisiltään ja kohaukselta, vaikkei sentään aivan tosissansa ja täydessä uskossa vielä, valmistelee nousemista tuoleiltansa ja muilta sohvaistuimilta ja kohta jo seisookin istuinpaikkojensa edessä, rohkeampien ja esi-askeleisiin tottuneiden jo kävellessä laattioillakin soveliaasti isäntää hyvästelläkseen ja senjälkeen kukaties muitakin kätelläkseen, mikäli kohinassa vastaan tullaan ja edekkäin satutaan. Oli siis Alastalon sali nyt Langholman antaman esimerkin vaikutuksesta äkkisiltään täyttä lähtemisen tohinaa ja nousemisen kohua, jokainen tahtoi osoittaa ainakin auliin tahtonsa ja lähteä, jos sallittiin: sai riippua isäntäväestä itsestänsä sitte, päästettiinkö vieraat tällä tavalla talosta! Hienompinenäiset, ja ne, jotka tunsivat talon ja Hermannin ja etenkin Eevastiinan entisiltään, arvasivat kyllä, että turhan pyräykseksi tämä yritys tulisi jäämään ja että ennen nielty salakanpoika palaisi hauen hotkoista kidan suihin takaisin kiitoksiansa noikkimaan, ennenkuin vieras lopuille asti kestitsemättömänä pääsisi Alastalon kynnyksen jättämään, mutta mikäs yritellessä, kun tiesi etukäteen melkein vissiksi, ettei yrityksessä mitään menettänytkään: osoittihan vain, että valmis oli, jos tarkoitettiin, vaikka lähtemäänkin, mutta että, jos tarkoitus oli toinen, oli altis omasta puolesta puhdistetulla omallatunnolla odottelemaankin, mitä enempää oli mahdollisesti tulemassa!

Alastako, joka isäntänä aina oli kuin kala meressä ja suorsa lammessa, oli kyllä haistellut ilman merkit salissa ja ymmärtänyt, minkä tuulen kurit nyt olivat purjeissa, mutta koska häneltä edelleen oli parkkikirja kädessä, eikä sitä sopinut jo Langholman äskeisten sanojenkaan vuoksi kieputella tyhjän paperina kourassa, niin hänellä ei ensi hätään ollut aikaa ajatella salin hälinöitä, vaan saatettava asiakirja talteen ja klahvin lukkoon, niinkuin sellaisen paperin arvolle sopi. Sitäpaitsi sai siinä hommassa aikaa koota ensi täräykseltä vähän närästyneen mielensä äkäkarvat takaisin leppoisiin lakoihinsa ja niellä Langholman oijennukset ruodonhareinensakin kurkunkraapeilta alas: turvallinen mies kädenannolta asioissa, ja tarvitessa täyden kruunatun leiviskänsä painava puntti vaakalaudan vaapuille, mutta hankala käsiteltävä joskus järjenniskansa saranoilta ja täysharmi seuroissa ja toimen juoksutuksissa silloin, kun kesken parhaita sivelöitä hänen leukansa saa Eframin ällit ja rupeaa hangottelemaan tuomarin kankeita ja lylypinnan lasturiisteitä.

Itseänsä olikin Alastalo taas täysiltä vyötäisympärystöiltään, kun parkkipaperi oli tallessa, klahvi visusti sulettu ja avain upotettu housuntaskun pohjiin, mies sirkeimmillään kuin pyörivä myllynratas hyvän pohjatuulen kieputellessa armisiipiä ulkopuolella, minkä portit kestävät ja varsiruodot kerkesivät huiskimaan, kun nyt oli vaikka kymmenen edestä torjuttava luota jokainen torkottava käsi ja tungettava paikoilleen ja palautettava järkiinsä jokainen vieras ja pähkähullu! Alastalo hyöri ja puhisi, punoitti ja ähisi, kieri kuin kerä, työnteli lähteviä takaisin, epäsi tavoitetun kätensä, käytti voimaa ja voiteli puheella, painoi lievällä väkipakolla miehiä hartioista takaisin istuimilleen, käytti silmää sinne, minne ei käsivarsi ulottunut, sutkautteli ja kehoitteli. »Koska ennenkään on Alastalosta vierasta päästetty porstuan ovesta ilmaa haukaamaan tyhjään vatsaan?» »Vasikkakarsinasta vieraat pihoille lähetetään pitoja pitämään, mutta saleissa ja ihmisissä sidotaan semmoinen nenätön vaikka köysillä pöydän jalkaan, joka ei ennen talosta lähtöä ymmärrä tehdä kunniaa talon pöydälle!» »Tukholmaankos sinä olet nenäsi jättänyt silakkatynnyrin kaupanpäällisiksi, kun et senvertaa haista, että tuvan puolelta käryy hyviä ja Eevastiinan paistit porisevat pannuissa!» sai Nordevall muistutuksen ja sen läiskäyksen selkähartioihinsa, joka opetti hänelle, mille kryssille hänen oli käännyttävä, jotta kurssi olisi takaisin hänen entiselle tuolillensa. »Pysyykös parkkimmekaan pystyssä kölillään, jos retaritkin päästetään ilman painolastia ruumanpohjilla haminasta?» ihmetteli hän yhteisesti kaikille ja punnasi samalla kaksin käsin edestään Lahdenperää takaperittäin sohvaa kohden: »Lautamies keräjähaasteilta talosta nälkinensä tielle kyörätään, mutta retarivieras on naapuriystävä salissa ja joutuu väkipakolla siellä, missä ei hyvä neuvo auta lautasmuoniin ateriataksissa: kerkiät sinä ravittunakin ja täysivatsaisena Miinasi viereen yöksi ja pehmeämpi olet sänkyyn!» Pukkilakin sai vakavan neuvonsa: »Älä pelkää, ei sinun pöydän vieressä tarvitse revetä, vaikka kaitakin olet! Ja sitte: minä olen pitänyt vaaria sinusta, sinä olet kaatanut kroppaasi epäparillisen määrän laseja, kaksi vasempaan jalkaan ja ainoastaan yhden oikeaan ja se on epäterveellistä kotomatkalla, vasempi ottaa menossa kovemman vauhdin kuin oikea ja tie rupeaa mutkittelemaan selväpäisenkin jaloissa. Odota aterian jälkeen, niin saat tasita lasit parillisiksi kumpaankin jalkaan ja menosi on varmempi. Sitäpaitsi, tunnetkos päässäsi paljon mitään vielä? Sinä ymmärrät hevosasioita, ja tiedät, että hevonen aisoissa, häntäpää ränkiin valjastettuna, olisi rivo näky tiellä. Mutta selväpäisenä parkkipidot jättävä vieras olisi melkein yhtä nurja katseltava ketarillansa! Odota, niinkuin sanoin, kunnes ateria on syöty, niin olet viisas etkä kadu myöhemmin!»

Alastalo oli kaikkialla, puhui, selvitteli ja työnteli, käytti voimaa siellä, missä ei sopu auttanut ja suunkopua siellä, missä käden rynnistys olisi ollut turha, ja pian oli sali taas asetettu ja rauhassa ja enimmät paikoillaan. Pukkila pakisteli sohvillaan, ja oli vieläkin estelevinään, vaikka istui jo varmasti nahkasilla: »Oma aika menee hukkaan, oma aika menee hukkaan!» ikäänkuin olisi työpäivän meno kysymyksissä ja selän lepo taksituhtauksen jälkeen. Lahdenperä hörähteli vieressä: »Vieras täytensä tekee -- täytensä tekee!» ja oli altis, ikäänkuin jo olisi ateriasouvissa istunut. »Täytyyhän jäädä, ettei sinun myöhemmin tarvitse ruveta rommejasi mäelle kaatelemaan!» yritteli Härkäniemikin entisestä sohvanpäästään peitellä pakollista peräytymistään.

Ainoastaan Langholma oli pysynyt järkähtämättömänä lähtöpäätöksessään. Hän oli kätellyt kaikki salissa ja torjui Alastalon viimeisetkin estelyt. »Kyllä sinulla neuvoja riittää kuin harakalla naurua!» hymäytti kuin leppoisasti vaikka horjumattomana. »Ellei oma ymmärrys lähtemään käske, niin viikon saisi vieras viipyä, jos tässä talossa isännän sanoja alkaisi niillä virsillä noudatella!» sanoi hän vain ja lähti huomaavaisena miehenä etukamarin lävitse ja tupakamarin kautta tuvankin puolelle hyvästejänsä lopettamaan ja emäntää kiittämään. Tämä matka tuli kuitenkin lyhyemmäksi kuin olisi saattanut arvella, ja nopeammin kuin kukaan uskoi, kaikkein vähimmän nähtävästi Langholma itse, oli hän taaskin etukamarin oven suulla, tällä kertaa peräytymismatkalla ja ilmeisesti alla kynnen ja lyötynä pataljoonana. Isosillakin ovat nimittäin joskus isosempansa, ja sen olisi Langholmankin järkimiehenä pitänyt jo edeltäkäsin ymmärtää, ja ellei oma ymmärrys sitä olisikaan sanonut ja tavannut asioita selväksi hänen päässään, niin olisi hänen ainakin pitänyt noukkia oppia korvainsa takaa ja tietää vanhoilta kokemuksen muistoilta, että Alastaloa ei Eevastiinan emäntänä ollessa ja saman Eevastiinan käden ollessa edes tavallisilla höykillänsä, saati sitte täysissä pitomenoissa, vieras, eikä varsinkaan vierasten vieras jättänyt tyhjin vatsoin ja viiden räätin kestitsemättä silloin kun talossa oli hyöritty hameet lennossa jo viikon päivät juuri samaisen päivän ja miksei osalta samaisen vieraankin varalta, pöytä vihdoinkin valmiiksi katettuna ja katsottuna etukamarissa, leipäkoritkin ladottuina ja korkeina paikoillansa kuormiansa notkuvan pöydän kummassakin päässä, emäntäkin sitä vailla enää vain, että pitsimyssynsä tasoitti peilin edessä päälaella, hameensa asetti juoksun hopuilta sileille helmoille ja vielä viimeisen silmäyksen jälkeen asetti riveihin, suoritti tarpeellisen siirron siellä ja vaihtoi astiata täällä paremmalle paikalle pöydällä, ilmestyäkseen vihdoinkin salin puolelle niiaamaan tärkkihameessaan etukamarin ovelta ja kutsumaan kursastelemaan vieraat tervetulleiksi vähille murkinanpalasille etukammarin puolelle ja pöydän viereen talon vaatimattomille aterioille, 'semmoisille tämmöisille pienille, mitä meillä on tarjottavana vähäistä!' Selkä edellä ja kynnyspuuhun kompastellen oli siis Langholman nyt Eevastiinan työntelemänä palattava etukamarin puolelta saliin, jonka hän juurikään oli niin komeasti jättänyt. »Ei puhettakaan lähtemisistä nyt!» paukkui Eevastiinan kieli, kun Langholma jo oli tungettu kynnyksen toiselle puolelle ja talteen toisten joukkoon salissa. »Koohoko sinä olet päästäsi, Herman, kun päästät parhaimman vieraan talosta juuri kun salaatit jo ovat karoteissa ja pata-arkulla kantamista vailla, minulla hoppu, Siviällä kiiru, Rauhalla juoksu: kellan ripettä tänne, valkoisen varistusta tuonne, herkun hemaa ruudunpitsiksi, missä vielä on vierimätön paikka murenen kipenällekin kukkuran kukuilla, maun munavaa riviriimiksi, missä vielä on viimeistäkin helakkaa kirjaamattomana punaisillaan, minä joudussa varistamassa, Siviä lennossa ripottamassa, Rauha juoksuin varvastamassa vatia pöytään, minkä valmistuu käden ketteristä silmää hipovaa ja kitalakea kutivaa kukkuran täysille ja kyllän kumoille kannettavaa!» Emäntä oli pieni kuin kerä ja hyörivä kuin orava, kun Alastalo sai kuulla toimellisia ja Langholma totella. »Miehet isoset kuin mastopuut, mutta järkeä päässä niin vähän, ettei ymmärryksen murene neulansilmää täyttäisi!» kiiri ja kieri salissa sanaryöpytys, kun Langholma verkaksiltaan sai peräytyä takaperin keinutuolia kohden elohopean edestä. »Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään! Mitä luulisit Helenankin sanovan kotona, jos hän kuulisi, että minä olen päästänyt sinun Alastalosta, juuri kun lämpimiä kannetaan pöytään etukamarissa ja sopat ovat valmiit! Minä tässä saan pauhata, ja paasata teidänkin tähtenne ja tuvassa on viisi kattilaa kiehumassa ja seitsemän kannen alle katsottava, mikä on ruskeata ja mikä kypsää! Lennän tästä kuin lintu, pääskysen häntä perissä, suihkasen kuin syöstävä, nokan sarvi nirkossa, mutta sinä istut keinutuolissa kuin lehmänkasa heinäturpeessa, etkä puhu lähtemisistä, ennenkuin minulta on lupa!» Eevastiinassa oli emäntää vaikka kahden varalta, kun nyt oli pikkuinen, vaikka riuskaan palanen voiton västäräkkinä keskilaattioilla, kädet kynkässä kummallakin lantiolla ja Langholma kukistettuna ja nyyttinä keinutuolilla. »Vai piti sinun karata talosta ravitsemattomana kuin karitsan keritsemättömänä karsinasta: niin monta taikinaa on näissä hyppysissä käännetty, että läiskis vaan minä rusthollarit vanutan kellillensä ja kyllillensä!» kehui hän valtoimiltaan ja oli kärppää sekä silmiltään että koko ihmiseltään: kiiru sai kiskoa helmoista, minkä jaksoi, mutta suullakin piti olla vuoronsa!

Ihminen on vahingoniloinen otus, vaikkei hänellä olekaan hammasta tuumamäärältä irveen niinkuin ilveksellä puun oksalla, ja Härkäniemikin oli mielikseen katsellut, kuinka kauniisti Langholma oli säntätty takaisin toisten joukkoon ja keintuolille. »Tuvasta takaisin taisi olla lyhyempi matka kuin tupaan mennessä?» nauroi hän viurutteli hyvänahkaisiansa linkkuun taitetulle Langholmalle keinutuolin käsipuitten välissä. »Vanhat ehkä olivat oikeassa siinäkin, kun sanoivat, että miesaskelissa ja syltäsaappaissa lähtijä usein palaa tieltä takaisin hameissa ja helmaliepeissä!» naurahteli hän ja siirsi piippua toiseen leukapieleen. »Sinä Eevastiina vaan olet entisissä hyökissäsi!» kehui hän uuteen hengenvetoon vapautuneelta suupieleltään. »Poski yhä sileä kuin syyskuinen omena kyljiltänsä ja silmissä virma kuin kesäkuisella varsalla kedolla!» lasketteli hän vanhanpojan varmojansa ja taitaviansa. »Herman rakentaa parkin nyt!» lisäsi hän toimellistakin sekaan, jotta olisi nuotin varaa jutun jatkoksikin, eikä tarvinnut liirutella semmoista, joka loppuu kesken, kun sitä yrittää vanha mies. »Vanuttelemisiasi kehuit, ja saatpa nyt pistää taikinaa käymään taikinan jälkeenkin, että on laki leipää täynnä varras vartaan viereen orsilla, kun varvimiehet tulevat ja kyrsää kysytään!»

Enempää ei Härkäniemi ennättänyt lakeasta parrastaan, kun Eevastiina jo oli äänessä ja kädet entistäkin korkeammassa puuskassa. »Vai laiva taaskin!» pauhasi hän ja oli ihmettelevinään. »No, arvasin minä tuon jo merkeistäkin! Kohta kun Herman syksyllä tuli kotiin, aloin minä hokea, hoin hokemasta päästyäkin: Pistä nukkumaan, älä käännä kylkeäsikään koko talveen, niin vähemmän vahinkoa saat toimeen! Vai laiva taaskin!» sanoi hän uuden kerran, ja oli ylpeä, niin että hiuksia huiski. »Paimenna kymmentä hullua vasikkaa haassa, tai kaada järkeä vaikka kauhalla ainoan oman miehesi yhteen ainoaan pääknuppiin: yhtä turha ja toivoton toimitus. Vai laiva taaskin ja päälle päätteeksi parkki! sanon vieläkin, vaikkei asia sanomisesta parane! Parkkilaiva, ikäänkuin ei ihmisellä muutenkin olisi ristinrasitusta ja hameenhyörinää tarpeeksi!»

Eevastiina-emäntä pauhasi ja paasasi ja oli ylen tyytyväinen. Silmänsirkut räiskyivät iloa ja ylpeyttä, sen minkä ruskuaisissa oli elon livettä, pieni ketterä vartalon kerä tuskin saattoi pysyä aloillaan, koko ihminen sykähteli toimittamisen tarmoa! »Vai parkki mukamas nyt rakennetaan, parkkilaiva!» antoi hän kielensä käydä. »Osaatte te tupakkaanne kärytellä ja totianne hörpätä ja harakanvarpaitanne paperille piirrellä, mutta kun työ on tehtävä ja tosi edessä, niin mitä apua teistä on silloin! Koko syksyn olen hoputtanut Hermannille, hokenut ja hoputtanut: Mylly käymään, Herman, myllytä jauhoja, Herman, mennävuotinen laari Pyhäinmiesten päiväksi ja tämävuotinen laari Maarianpäiväksi! Puoli sataa varvimiestä koko talven tuvannurkissa ruokaa kärkkymässä: saakos siinä hameenlieve montakaan minuuttia levätä alallaan Mikkelistä Valpuriin, ennenkuin ovat kaikki piimäkannut mitatut ja voinaulat punnitut ja sahtisaavit käytetyt ja vellipadat keitetyt, kammiot juostu ja kalatiinut tyhjennetty! Saa siinä taikinatiinu olla koko talven uuninnurkassa kipistymässä ja leivinuuni kuumana, ennenkuin on jokaiselle kyrsä pivoon. Kymmenenkin kertaa ja kaikki kolminaisuuden saarnat olen minä Hermannille manannut, sanonut ehtoosti ja muistuttanut aamusti, aloittanut maanantaisti ja lopettanut lauantaisti: Pistä hame yllesi ja leivo yksikin taikina, sotku purtilo ja vatka vanuke, niin tunnet, että porottaa olkapäissäsi ehtoosti pahemmin kuin jos kirjoittaisit nimesi vaikka tusinaan parkkipaperiin! Mutta mitäs Hermannista, kävelee yökaudet kamarin laattialla edestakaisin, raapii päätään ja höpisee laskujaan, niin ettei toinenkaan saa maata rauhassa edes sitä aikaa kun kieli lepää! Vai parkki! siunaan vieläkin! Mitä on Herman tekevinään kolmella mastolla, kun ähkii ja puhkii pahemmin kuin sepän palje jo Siwiän reilingillekin kiivetessä ja laskuportaita kavutessa! Ennen pistän hameeni solmuun ja kippaan vaikka minäkin jokaiseen kolmeen parkintoppiin peräkanaa, ennenkuin Herman on ensimmäisenkään märssyllä, sen minä takaan!» kerskui emäntä valtoimiltaan ja oli niin ilmi Eevastiinaa, että oravaksi olisi vielä uskonut eukon ja käppyrän kerän!

»Sinä, Eevastiina taidatkin olla ensimmäinen mies toppiin livistämään, kun parkki keikkuu valmiina Alastalon rantalahdella ja juodaan pitokahvia uudessa kajuutassa!» Härkäniemi se oli, jonka vanhapoikaveri oli tottumattomiltaan vilpastunut näin paljoista naisäänen kiminöistä ja nyt hörähteli piippunsa tyveniltä omiansakin ja valakanhirnojaan Eevastiinan kielen raviin. »Kopautetaanpas veto taaskin kourasta kouraan, niinkuin muinoin Siwiän krymppäjäiskalaaseissakin! Kiipesit silloin seitsemäntoista vuotta suiviampana tomuriepu kädessä pyyhkimään ensimmäiset merenpölyt Siwiän etumaston uusilta saalinkisarvilta, ja minä sain menettäneenä miehenä tuoda seuraavalla suvireisullani sinulle Hullin tuliaisiksi sinun suuren kirjavan merinosaalisi! Läjäytetäänpäs uusi veto: rehellinen muisku minulle keskelle merimiehen suuta koko pitoväen nähden, ellei sinussa parkkimme vihkiäispidoissa enää ole kapteenskaa kiipeämään isomaston märssyyn ja flakaamaan silkkilievettä siellä, missä jäljemmin huiskivat tervalahkeet!» Härkäniemi siveli paksua huulipartaansa ikäänkuin jo olisi herkunjälkiä korjaamassa jouhiltansa.

»Kymmenet mastot minä ennen kiipeän, ennenkuin sinun luutiasi muiskuttelemaan rupean!» torjui Eevastiina-emäntä ja nauroi täyttä kurkkua. »Mutta jaarittelette ihmiseltä suut umpeen ja silmät täyteen, niin että teidän tähtenne täytyy pauhata tässä, vaikka vasen lieve käskee juoksemaan tänne ja oikea lieve tuonne ja jokapaikassa olisi oltava! Jestapookenas, kissa kiertää laattialla ja ajatus ihmisen päässä, ja kumpikin ajaa takaa häntäänsä eikä kerkiä kiireenvilkassakaan kinttujansa pitemmälle kehässä: minä seison tässä ja pannut pihisevät tuvassa ja lätyt ovat kääntämättä!» Eevastiina oli kiljahtanut ja kerä kadonnut salista ennenkuin edes Pukkila oli hoksannut huomata, että miehet istuivat taas yksin keskenänsä, Langholmakin taas keinutuolillansa, ja huoneessa sitä hiljaisempaa, mitä kauemmas touhu loittoni tuvan puolilla. »Siviä ... Sandra ... Rauha...!» kuului määräysten katkelmia enää vain vaimeneviltaan korviin, mikäli Eevastiina ja emännän pyry oli kerjennyt etukamarista tupakamariin ja sieltä tuvan tuoksinoihin, josta nyt kuitenkin kolmen avoimen oven kautta edelleen kantoi salin puolille lupaavina viesteinä juoksun joudukas kopina, astioiden helinä ja toimen tohina sekä lemukkaiden tuoksujen herkullinen, ryyditetty ja ärsyttävä hulva, joka milloin voimakkaampana milloin miedompana leyhähteli hyviänsä sieraimiin, ahmiko näitä hajuja sitten nälkäisen ahneudella vai vartoovammilla odotuksen malteilla!

Alastalo oli siis sittenkin ennen äskeistä tohinaa ja turhaa lähtemisen mylläkkää saanut lukituksi parkkikirjansa klahvin talteen, ja oli tällä haavaa oikeastaan niin kohotetussa mielialassa kuin suinkin suvaitsi hänen melko pyyleä ja leivisköjensä vuoksi äkkikäänteitä vierova ruumiillinen olemuksensa ja kuin ikinä soveltui sille, jonka hengen hartioillakin tämän erän jälkeen ja klahvin lukon vingahdettua melkein täysiksi merkityn parkkikirjan suojiksi oli laskettu kuorman taakka, jonka painoa ei tosin saattanut leiviskänumeroilla merkitä eikä vaakapunnuksilla määrätä, mutta joka kieltämättä oli raskas ja vakavuuteen velvoittava ajatustenkin askelotoissa jo tällä haavaa, ja tulevaisuudessa jopa kolmenkertaisesti: toimen, edesvastuun ja arvonpidon porrasaskelia, toinen toistansa korkeampia, noustessa. Toimen tieto, se asui hänen oman nenänsä visuudessa, ja siitä hän meni itsellensä takaukseen, edesvastuu, sen sälytti hänen niskoillensa muitten usko, ja se oli jo polvia kysyvämpi ja taipeille käyvämpi jyväsäkin kuorma hengen ryntäillä, mutta arvo, arvonryhä ihmisen selässä, sen kasvatti ihmiselle vain onnistus ja onnistumisen menestystä oli kannettava aina edelleen liukkailla tikapuilla ja yhä ylemmäs kukkuloille, jotka livettivät milloin hyvänsä anturan alla -- eikä liukastunutta ja kerran nilkkansa taittanutta enää nostanut kompastuksen jälkeen jaloillensa, ei oma rampa toimi eikä vieraan nilkuttava usko!

Alastalo siis oli kohotetulla mielellä, mutta kuitenkin niissä kehissä, jotka hänelle asettivat hänen ruumiinsa hyllikäs pyöreys ja hänen henkensä yhtä hyllikäs viisaus ja varovaisuuden vatsarunta. Olihan tuo mukava seikka, että vieraatkin olivat taas paikoillansa pyräyksiltänsä ja että Eevastiina oli saanut hillityksi Langholmankin, niin että salissa nyt oli levollista ja kaikki koolla siksi kunnes käveltiin aterialle. Näin hän oli ajatellutkin, että oltaisiin tasaisesti aluksi ja ikäänkuin maisteltaisiin odotellessa ja sittemmin pöydän vieressä etukamarissa, miltä tuntuu mielenolossa, kun humisee omissa ja luultavasti itsekunkin muunkin verissä tieto, että kangotus on nyt viimeinkin palkittu ja iso kivi sittenkin käännetty sille kyljelle, jolta se kierii rytisee myötärinnettä alamäkeen niin, että rinteet tärisevät, kun vain päästää rytisemään! Jokapäiväkös tässä huokaistaan liiveihin parkkilaivan panemilla! levitytti rinnanpalkeita vastustamaton paisu, kun sen tuokion pääsi itsensä kanssa kahden, että ajatus ennätti selvitellä, minkä virstan tolpan ohitse tässä tingassa nyt kuitenkin jo oli taipaletta astuttu. Menen hakemaan piippunikin hyllyltä! huimi pää yht'äkkiä omiansa, ja nyt tapahtui salissa se asia, jota Härkäniemi jo aamuselti, piippua itseänsä varten valitessaan oli piippuhyllyn edessä hiemaseltaan arvellutkin ja aavistellut tänäpänä tapahtuvaksi. Alastalo asteli kuin astelikin nyt piippuhyllyn edustoille, asteli painavin, mutta päättävin askelin, niinkuin vakavaan, mutta punnittuun ja jo varhemmin ratkaistuun tekoon, ja piippu, jonka hän nyt nosti hyllyltä käteensä, ei ollutkaan hänen tavallinen pito-piippunsa, se Maanpään enovainajalta peritty mahonkivartinen herraspiippu, joka seisoi kauimpana hyllyn oikealla vierustalla ja mustanpuhuvassa punassaan oli kylläkin julkinen kapine ja miehen suupieliin mallaava sekä varrenmitaltaan että muulta puleeriltaan ja jota hän tänäpänäkin, niinkuin muulloinkin vieraitten parissa salissansa istuessaan oli viljellyt niinä väleinä, jolloin hänelläkin oli sentään tänäpänäkin ollut ajantilaa ajatella omia hupejaankin, ei, tämä hänen tavallinen juhlapiippunsa sai nyt tällä erällä jäädä lepäämään paikoillansa, ja maaherran piippu, se piippu, jonka Härkäniemikin jo päivemmälti oli arvioinnut juhlallisimmaksi piipuksi koko komeassa rivissä hyllyllä, melkeinpä liika juhlalliseksi piipun virkoihin kenenkään leukapieliin tässä pitäjässä ja tässä salissa, tämä hyllyn keskellä ja juhlasijalla seisova piippu, Goljatti piipuksi varren mitoilta ja Salomo hankkinan koreudelta, tämä Saban kuningatar hyllyllä ja Esther vaatetuksiltaan Ahasveruksen pidoissa, tämä piippujen piippu ja salin peräkulman ploora nyt kohotettiin siltä paikalta, jolta sitä ei siitä asti kun Alastalo sen muinoin oli kipparina ja isouksissansa Aronssonin puodista ostanut ja kotiin tuonut, oltu tiettävästi paikoiltansa liikuteltu muulloin kuin silloin, jolloin Eevastiina muinemmin ja nuorempana, ja myöhemmin Siviä tyttären ikään tultuansa sen nostivat alas ja herkuiksensa ja naismielensä iloiksi jouluiksi ja juhannuksiksi sen hankasivat ja kirkastivat naissormiensa viitsiviltä näppäriltä helyille ja kiloille jokaiselta hopean helalta, helmen hijeeltä ja riippuheilulta, tämä naissormen huolenhuomio ja vaivanlysti, ja mieskouran komeus ja juhlivuuden salko arvovaltaisen pitelyillä nyt nostettiin ensimmäisen erän Alastalon salissa piipun virkoihin kapteenin ja parkkilaivan pääretarin leukapieleen. Härkänientä melkein värisytti selkäpiitä omituinen kylmänhyvä tunto, kun hän sohvanpäästä seurasi arvollista toimitusta, sillä olihan hän itse ollut mukana ja vieressä Aronssonin kulmapuodissa silloin, kukaties jo parikymmentä vuotta sitten ajassa, kun Herman piipun oli ostanut, ja olisiko hän silloin, toisen puolesta melkein hävetessään ja häntä mielessänsä melkein lapsellisena pitäen, ymmärtänyt ajatella, että se hetki oli Hermannin elämässä tuleva, jolloin hänenkin oli omassa Härkäniemen mielessään tunnustettava, että Herman ei sittenkään ehkä ollut silloin Aronssonin tiskin vieressä katsellut itsellensä liika komeata läppää tulevaan leukapieleensä ja tuleville vatsaryntäillensä ja tulevan parkinpäällikkökarahtäärinsä varoilta: salko istuu naamassa kotonansa kuin naatinkyynärä puolenleiviskän nauriissa ja kumpikin vain pulskistaa toisensa komeutta! arvosteli hän.

Myöskin Pukkilalla oli tapaus jo sihdeissä ja hänen krymppäsi sydänkukkaroansa julmasti, kun hän muisti kuinka monta kertaa hänen sormenpäänsä olivat syhyneet saman piippuhyllyn edessä samaan piipunvarteen, jota Alastalo nyt julkisiltaan piteli kädessään, syhyneet niin vietävästi, että raateli taaskin mieltä uuden verisemmän kerran, kun joka kerta oli täytynyt paljaan tyhjän sopivaisuuden vuoksi ja näön palvelukseksi painaa halu alas kurkusta, niellä mielensä kuin oman kielenpalasensa oman kurkkunsa torveen, voittaa itsensä ja sätkivän tahtonsa kuin kouranpivoon niskojen taittamalta nikahtavan kukonpojan: äes piikkineen peltonurmen kokkareissa savimultaa murentamassa ja äimäneulan kärki sormenlihoissa tikkuriisteen penkomilla ei leikannut tuimemmin saran viillettyyn kamaraan eikä riipinyt likempää kirpivään ihmisihoon kuin nyt leikkasi tuntoa ja riipaisi sydäntä se teräksinen tosi ja kivistävä vissi, että, riiteli mieli minkä riiteli, Herman nyt kuitenkin oli tällä haavaa ja tällä hetkellä, parkinpaperi täysiksi merkittynä klahvissansa, se mies salissansa ja sen vartinen pamppu hyllynsä edustoilla, joka kenenkään karsastamatta ja moitteen sijatta ja hänen itsensäkin, Petterin tunnon ja mielentunnustuksen myöntämältä hämmentelemättä saattoi nostaa leukoihinsa ja viljeltävikseen minkä piipun hyvänsä hyllyltänsä, vaikkapa itse maaherran piipunkin, tuon samaisen marsalkan ja Rumantzoffin piippurivissä muitten pikkasempiensa ja luutnanttikenraaliensa keskellä, joka leukaan ripustettuna ja miehen naamassa teki miehestä juhlallisen kuin ALEKSANTERI paperilla ja taulussa, jokaiselta puustaaviltaan isoin kirjaimin präntättynä! Lakki kädessäkös tästä lähin pitää akumentti-isännän ja prikikipparin puhutella rusthollaria ja parkinkapteenia ja teititellä Petterin noikein Hermannia ja pampuravatsaa Mattssoniksi ja Alastalon isoseksi? rääkkäsi suomi Pukkila runneltua mieltänsä ajatuksilla ja ohdakkeilla.

Yleensäkin oli salissa havaittu Alastalon arvollinen hommastelu piippuhyllyn edustoilla ja montakin ja yhä useampi vilpastuva silmäpari seurasi huomiolla sitä, kun salko ja piipunparooni nyt vitkaksiltaan nousi siltä paikalta ja hyllyn kunniasijalta, jolta kukaan ei sitä tähän mennessä ollut vielä nähnyt liikuteltavan, ei edes Alastalon itsensä leikiltä kohottamana ja muille ylpeydekseen näyttelemänä, niin monta vuotta kuin jokainen muistikin sen seisoneen helmisessä julkisuudessaan ja samassa nojossaan koskemattomana hyllyn keskellä. Eenokkikin ja Krookla, toinen sohvan kulmastansa ja toinen kaakelimuurin nurkan takaa osoittivat vissejä virkistymisen merkkejä paikoillansa ja niitä silmän hieromisia, joilla ihminen kirkossakin amenen paukahdettua korvaan taas palaa penkissä itseensä ja mielenjäseniinsä pitkän saarnan aikaisista hengen kangistumisista ja ajatusten nuokkumisista, hekin molemmat heristivät nyt silmiänsä ja hieroivat unet ajatustensa akkunaruuduista, kun Alastalo raikasna miehenä ja retarin heitolla nyt viskasi maaherran piippua kädessään siten, että helmeä heilahti ja nauhaa nakkautui kaarille ilmaan koko kyynäräisen koruvarren mitalta silloin kun isänsä ja piipun herra vauhdilla koetti kulkiko henki vapaana ja suluttomana varren rinnoissa. Kuinkas muuten, olihan talossa täysikäinen tytär ja toimekas Siviä, isän silmäterä: avoin oli henki, olisi voinut vaikka kynttilän puhaltaa sammuksiin piipun pesän edessä hangatun ja peratun putken lävitse! Tyytyväinen oli isä, ja tyytyväinen isäntä ja kapteeni, kun nyt oli vuoro turvassa tupota piippu kuntoon, ja tapahtuikin toimitus levossa ja vakaasti, vaikka hetken vaikutuksesta ehkä vähän laveamminkin ja miestietoisemmin ottein kuin tavallisesti ja kuin oikeastaan oli tarpeen. Ei Alastalo aikaillut toimituksissansa yleensä, ja nopeasti oli tälläkin erällä valmis piippu sytytetty ja mies, isäntä salissa ja Alastalon kapteeni talossansa kaikkien katseltavana astelemassa laattiata sitä keinutuolia kohden, jolla hän kyllä oli varhemminkin päivällä istunut, mutta vain tavallinen piippu hampaissansa ja tavallisen kapteeni-isännän karahtäärissä. Härkäniemi oli arvannut aamupuolella ja piippuhyllyn edessä aprikoidessaan tämänkin asian oikein, eikä siis ainakaan hänellä sohvanpäässään ja oman piippunsa takana ollut mitään syytä hämmästellä, kun todella hetken perästä kotvan ja pitkänkin aikaa tyhjänä seisoneen keinutuolin lautasaumoissa taas rytisi ja saman keinutuolin käsipuut ottivat huokaisten huomiinsa ja vastaan Alastalon kaksitoista leiviskää, mutta tällä kertaa niine mahdollisine painonlisineen, minkä kukaties vaikuttivat vastaomistettu parkin retarinsääty kapteenin sivupuhinoissa ja maaherran piipun arvovaaka isännän leukapielissä. Luonnollinen seikka oli muistakin salissa nyt, kun asia oli tapahtunut, se, että muut istuivat ympärillä seinävierillä ja odottelivat vaikkapa eräät kyllä peräsohvallakin ja nahkaisilla, kun muut vain tavallisilla tuoleilla ja puu-istuimilla, että muut istuivat ympärillä ja odottelivat, kun Langholma ja Alastalo keikuttelivat keskilaattioilla ja istuivat keinutuoleissa, Langholma vanhoilta oikeuksiltansa ja omistetuilta tottumuksiltansa laamannivainaan piippu napitetulla rintapielellä, Alastalo taas tämänpäiväisten toimitusten ansiosta ja klahviin suljetun valmiin, tai, mikä melkein samaa, milteipä valmiin parkkikirjan voimasta sekä muulta omalta toimen väeltä mies maaherran piippuunkin leukatanoilla ja meriherran liivipullistuksiin keinutuolilla.

Langholmakin oli keinutuolillansa jo tyyten unohtanut taannoiset turhiin rauenneet lähtemisen yrityksensä ja lyhyeen loppuneet luovinsa tuvan puolilla: tunsihan hän kotoakin naisväen viikkoiset touhut ennen pitoja ja sekös sydän hänellä olisi ollut, että olisi omiksikin katumikseen palkinnut Eevastiinankaan vaivat lähtemällä nälkinensä talosta juuri kun räätit lämpimiltään olivat kannossa pöytään ja emäntä parhaassa lennossa? Höyliys on niskan toinen taito, kun jäykkyys on toinen, ja niitä on kumpaakin ymmärrettävä käyttää paikallansa ja tarpeellisessa kohdassa! oli hän pojallensakin opettanut. Olipa Langholma alkanut tuntea vissiä nousua ja kohentumista omassa mielessänsäkin seuratessaan Alastalon arvotietoista hommastelua ja toimenhäärinää piippuhyllyn edustoilla ja maaherran piipun virittelemisissä, sekä havaitessaan muutakin juhlallisuutta ja asettumista salin menossa ympärillä näin päivälliskäskyä yhteisesti odotellessa ja kunkin kohdaltansa omissa ajatuksissansa ja itserakennuksiksensa päivän toimia ja valmistunutta laivankirjaa hiljaksittain ja omassa rauhassa aprikoidessa ja punnitessa. Tosi olikin, sen Langholma tunsi koko olemisessaan ja tunnusti alttiisti, että saavutus tämän päivän istumisesta oli ajattelemisen arvoinen, ja sitä merkillisempi, mitä selvemmille asian lankoja päässään kehitteli. Syystäkin ovat Alastalon askeleet tavallista painavammat palkeilla ja piipunpito kourassa käsivarren mitalta totuttua avarampi! tunnusti ja hyväksyi Langholma sekä ryhdisti itsensäkin juhlallisemmaksi, kun Alastalo nyt oli asettunut häntä vastapäätä omalle keinutuolillensa ja salilla oli katseltavinansa kaksi keikuttelijaa keskilaattioilla, arvovartiset piiput kummallakin hampaissa. Langholmaa hyvitti sekin, että oli toinenkin istuja häntä vastapäätä, jolla oli selänvartta tuolinnojaan sama ryhdin mitta kuin piipunvarttakin komeuden mittana kädessä. Mies tarvitsee itsensä tiedon ruumiiseensakin ollaksensa täysissä leivisköissä, kun painoa kysytään asioiden touvipiuvissa! ajatteli hän ja tuumi tulevia, kun oman pitäjän mies pitäisi puoliansa talven takaisissakin haminoissa ja punnitsisi pesetaa ja Spanjan kultaa samalla kämmenellä kuin muinen riksiä ja ruotsin hopeata Tukholmassa! Tiivis silmäpari, vaikka akkunat avoimina aina ja vahti valveilla ruudun takana, tihti leukapieli ja sanat konteerissa, vaikka kielen saranat liukkaatkin tarvepaikassa: tuon tarkalle hankkimisen hajukarvoilta ja tuon pihtiselle pitämisen peukalolta uskoo varansa varovakin ja rahansa rehellinenkin vaikka meren kitoihinkin ja kelmien kauppoihin! arvosteli Efram Eframsson Langholmasta sekä kohotti hänkin vanhaa laamannin piippuansa senverran julkisemmille ja käsivarren varoille, että näytti, ikäänkuin olisi hänellä ollut puntari vaajumassa tuomarin kädessä ja lähimmäinen punnittu vaakaviltaankin naulaneljännekselleen sen nokassa.

»Hiljaa hyvää syntyy!» sanoikin hän suopeasti Alastalolle vastapäätänsä keinutuolilla ja maaherran piipun takana sekä soi Langholman silmillensä ajan vakuuttaa Mattsson siitä, että painava mies nyt puhui painavalle miehelle keinutuolilta toiselle sellaista, jota muutkin salissa sietivät kuulla. »Tiedän minä sinua niiltä ajoilta, jolloin minäkin vielä poikamiehenä ja ennen talolle rupeamista liputtelin vesiä ja kulasin kaljaasia Tukholman ja kotomantereen väliä, ja muistan mikä sarvi sinulla jo silloin ja vasikkavuosinasi ensimmäisen jahtisumppusi kipparina oli parhaiten pystyssä ja syhyvillä järkesi otsanystyröillä! En minä elinpäivinäni sitä leiskausta sinun viikarisilmissäsi unhota, kun me kaksi kerta yhdessä seisoimme Tukholman kaijilla -- oli lauantai-ehtoopuoli eikä kauppa enää käynyt ja sinä jahtisumpussasi niinkuin minäkin halkokaljaasissani olimme siksi päiväksi joutilaita miehiä ja ajankuluksi rannalla seisoskelemassa -- en unhota leiskauksen kipenää sinun silloin vielä vaaleampikarvaisten silmäkulmiesi varjossa, kun sattuu juuri parastikään muuan täysrikarilaiva kevittämään ankkurinsa edessämme redillä, kettingit kitisevät, pultaaneissa on levotonta ja täkillä läiskää juoksu, jo haistaa ensimmäinen tuukki tuulen, senjälkeen toinen ja samassa jo haukkaa jokaisessa raa'assa pullistuva liina elävää henkeä, laiva havahtaa kuin huokaisten, keula huomaa kevyeiksi purskuttelut edessänsä ja kolmen maston purjeet pyyhkivät vapaata haahta sinne, missä sataman suut sinisillänsä sirkuttelevat ja meret ovat rannattomina keulapuun kurkoilla kutsumassa, en unhota silmiesi vilauksenväkeä kuin häntähuiska leiskausta urosketun kadotessa pensaspuskiin, kun minäkin veriltäni vilpastuvana ja nenissä suolameren huminaa satun sanoa tokaisemaan kuin varsaoriin hirnan: 'miltäs tuntuisi tepastelu komentokansilla, jos jahdinkölikin olisi parkki-aluksen mittainen ja ruori nakattu keulaa kiistämään Atlannille Kihdin salmen suiden sijasta!' sanoin ja lisäsin: 'laistot laivan laitavierillä lienevät avarammat kuin väljätkään kotopellot ja komentosilta komeampi läiskytettävä kapteenin anturain alla kuin savi isännän askelissa voipaankaan talon saralla! Meren ilmat humistelevat miestä hiusjuuria ja veriä myöten, kun maapakko kiskoo hiet suonista ja kangistaa aiturinkin aisuriksi!' sanoin ja ajattelin valtoimen hetken minäkin, keinunko joskus Atlannin keinumilla minäkin, vai Langholman raja-aitoihinko minun loikkani loppuvat?»

Langholma vaikeni hetkeksi ja imi haikun piipustansa: oli aina hyvä antaa ihmisille aikaa päästä ajatuksen perille, kun jotain oli sattunut vierähtämään huulilta semmoista, jota kukaties ansaitsi kuunnella, ja sitäpaitsi oli suotava tila muiston uruillekin mielen rinnoissa hymistä loppuun mahdolliset nuottiensa hiakeat jos tyydytyksetkin. »Hiljaa hyvää syntyy, sanon» toisti hän siis ja vahvisti sanansa ennenkuin enempiä jatkoi. »Kukaties sinäkin vielä muistat saman tuokion Tukholman satamassa ja kaijilla, ellet ole unhottanut niinä vuosina, jotka ovat kuluneet, mutta minulla se on pysynyt mielessä elävänä niinkuin eilinen päivä, ja kun senjälkeen näin sinun seuraavana keväänä, en enää jahdin suoravartisen helvarin kangoilla, vaan oman kaksimastoisen kaljaasisi ratinsarvien kieppumilla, ja vuosien kuluttua jo kipparina kuunarin rikisessä kuutossa, kunnes mastoissasi jo oli molemmissa raa'at ja prikin kapteeni tarjosi Englannin tuliaisia Alastalon rannassa, niin joka kerta minä ajattelin väläyksenväkevää sinun silmäsopessasi muinoin Tukholman kaijilla ja ymmärsin kasvusta, että veriin oli siementänyt eloruista, jonka varsissa olki ei vielä ollut lykännyt ylintä solmuväliänsä! Parkkialus se oli, solava joutsen vesillä, joka silloin Tukholman redillä kirvotti siipeä ja hävitti merille silmiemme edessä, ja puolimatkasta jo ja prikikölisi ojennuksilla -- ensimmäinen prikikin niinkuin nyt ensimmäinen parkki pitäjässä! -- minä jo arvasin, mitkä sihdit sinun silmäsi jo olivat asettaneet jyville ja varmoiksi eteensä silloin, kun minä sinun vieressäsi vaiheilin siipien levittämistä minäkin pielettömille ilman pelloille vaiko perittyä tannertamista koto-aitojen turvatuissa kehissä. Parkille, parkkialukselle sinä veresi vannoit sinä tuokiona, kun kitisi korvissamme silloin ankkurikettinki rautaista lauluansa, alus vavahti kölinsä vapauksiin ja parkkilaiva kuin itsensä löytäen ja henkiinsä heräten kolmen maston ylväiltä tavoitti tuulen ja kallistui kulkuun sinisen siunatessa laineläikkein lähtevän kupeita kantavilla kummuillansa!»

Langholma oli tullut vetäneeksi viulua niin täydeltä kieleltä, että hän itsekin hieman hämmenteli äänen komeutta ja muutti rekisteriä kuivemmaksi: »On sinulla ollut hikistä juoksemista ja vielä hikisempää hengen vähtiä, ennenkuin olet jokaisen meistä kääntänyt uskoosi, ja yhteisväessä nyt on kiskottu mäen päälle se, mikä erimiehinä olisi meiltä jäänyt itsekultakin paikoillensa ja liikuttamattomaksi mäen alle, niinkuin jäisi kivikuorma anturan liikkumattomaksi kintukkaankin jäniksen valjaissa ja parhaittenkin jutunpyräysten loikkimilla! Ehkä olisi praakkia pidetty pitäjässä ilmankin sinua ja suukeräjiin kulutettu sekä sylkeä että aikaa, mutta sinun ansiotasi se on ja sinä kellossa olet vieteriä vetovireeseen vääntänyt, kun tietä on painettu eteenpäin, eikä kestikievareihin väsytty, ajettu virsta kerraltansa, kunnes on penikulmia takana taipaleena, vaihdettu kaljaasit kuunareiksi kunnes nyt on prikikin pieni astia pitäjässä ja parkkikirja klahvissa valmiina paperina! Maa on varmaa kamaraa ja peltosarka turvallista tannerta asteltavaksi, mutta näkee Langholmasta lahtien suitse merillekin ja ymmärrän minäkin vereni viehkeistä, että laveakin sarka on aita-ahdas vetten vierien verroilla, ja että suoltavakin savi on kankeata kamaraa rinnoilla sen lykkivän ja loiskivan, joka kantaa parmoillaan laivaa kolmimastoakin lastunkuherana, ja jonka aaltojen takana ovat taivaan rannan tanhumilla kaukaisuudet äänillänsä ja loiton laulut ääriltänsä voittajaa kutsumassa voitteloihin ja toivojaa toivon keikkuviin kaukaloihin!» Langholman olivat vakaat, mutta lauhkeiltansa melko säyseänsyvät Eframin silmät sanapuheen kehittyessä viehtyneet seuraamaan piipun pesän kiekuroivia sinisiä, jotka laamannivainaan totisesta merivallastakin kohosivat ilmoihin yhtä huitukaisina ja omiin haituviinsa kähertyvinä kuin minkä kevytmielisemmänkin pesän porosta ja hepeneherkusta hyvänsä, ja niinpä olivat sanatkin hetken hyvissä saaneet ilmaa liepeisiinsä ja lähteneet järjen tanterilta mielen liehumille ja helmahuiskeille. Langholma hymähtikin itsellensä ja sanoillensa sekä huiskasi piippua senverran kädessään, että savut sekosivat kuiduiltaan ajatuksia kuljettamasta. »Psalttarit tässä mieleen tulevat!» naurahti hän ja kielsi, peitteli muittenkin edessä havituksen alkua järkensä siipisangoissa. »Sitä minä vaan rupesin sanomaan, että miesteon sinä taas olet pitäjässä tehnyt ja kiitoksen ansaitset palkaksi, kun niin kauan olet kiskonut, että muittenkin kädet ovat kerjenneet apuun ja touvin kimppuun ja nuottaa nyt vedetään maihin, minkä yhdessä jaksetaan. Sinä, Mattsson, apajapaikan katsoja olet ollut ennenkin, ja nyt isoa nuottaa ja monen kylän pyydystä mereen potkiessa olet sinä ollut hikityössä ja saapasvarsissa jo yöpimeästä ja silloin, kun me muut vielä kuorsasimme sängyissämme! Vuodet minä sinun jo muistan tätä viulunkieltä vinguttaneesi, ja jos nyt viimeinkin potkitaan polskaa hääsalissa, niin sinä nuotit olet soittanut anturoihin sekä yljille että sulhaspojille! Parkkilaiva on komea kuutto ja parkin keulapuu semmoinen kurko, joka puskii Biscayat ja sihtaa Spanjat, kulkee Kanaalit kartalla ja sujaa Gibraltarit Välimeren suilla, noukkii salmea kuin sukkavarras silmää ja satamia kuin kalanperkaaja silakkaa korista, Malagat ja Marseillet, kaikki suomuksissa, pesetan hopeoissa kyljiltänsä tai franc'in kiiltävissä kyljiltänsä! Sinä, Herman, meille marjamaat olet ennenkin näyttänyt ja mansikanpunaiset osoittanut aidan takana, miksemme siis vieläkin sinun kirmoissasi aitaa törmää, kun sinä käsket, Vaarniemi varsihongissansa humisee kaipaa kaatavaa kirvestä kuin valmis vadelmasato suvikypsillänsä ahon parmoilla ahmivaa suuta, ja jokainen kirpoova lastu laulaa parkkia pitäjään, kolmen topin kantajaa vetten ylväille, haahta värikästä ja kölipitkää, kunnia koreutena mastoissa, rikkaus vaurautena vanavesissä!» Langholma hymähti taaskin sanoillensa, koska tälläkin yrityksellä oli purstoihin siepannut tuuli ja äänikerta kiivennyt ylemmäs kuin oli tasainen tarkoitus: selvästi oli hetkessä ja hengessä vetoa ja kohistusta ylöskäsin ja juhlavirsiin! »Sinä olet sukeva mies sekä alkamiselta että toimen jatkolta, ja kernaasti sinun nuottakuntaasi liittyy, sillä sinä lähdet kudulle, kun kutu haisee meriltä, ja sinä soudat takaisin, kun saalis on nostettu ja ruuhi lastissa!» lopetti hän siis lyhyellä sen, mikä pitempään ei mahtunut. Laamannin piippu sai nyt palata virkoihinsa suupieleen, sillä se oli sanottu, mikä piti, ja Alastalo tunnustettu mies salissansa ja jokaisen edessä, niinkuin ansaitsi.

Tilapää oli ehdottomasti kohotettu salissa ja Langholman vakainen virkahdus ainoastaan kuin sulkupuomin nosto padon suilta, jotta vedet pääsivät omille virroilleen ja uoma juopiinsa tai kuin ensimmäisen tähkäpään kärki helluntaisella vainiolla, joka ruislaihossa on putkahtanut ennen muita ja ylimmille ruohovartensa ummilta, mutta jonka vierillä ja ympärillä jo seuraava ilmanhenkäys harjaa ja huojuttelee lukemattomia muita ja yhä uusia hienotukan piippoja julkisiltansa saran kahinoilla pyhäpoudan kiloissa. Härkäniemi, joka kauan oli ollut hiljaisin, ja jonka sydän siis oli täysin parrastasainen, ja joka myöskin, jos munaskuihin asti näki, oli taatusti vakain ja uskollisin sielu salissa ja Alastalon lähin mies ja käsivarren tuki, hän nyt ensimmäisenä Langholman jälkeen valmistui tähjille ja jutunkypsiin. »Sinun henkesi kupeissa on siittävä sarvi ja sinä astut toimentiineeksi koko seurakunnan!» lausahti hänkin sanansa Alastalolle ensi mielensä täydeltä ja oli painava ja paikallansa kuin arkki Araratilla. Härkäniemi muutti kuitenkin nopeasti nuotin arkisemmaksi ja lisäsi saarnaansa maanantaipäiväistä: »On sinulla kuitenkin ollut juoksemistakin ja vielä viikkoisempaa hengenvähtiä, ennenkuin olet jokaisen meistä kääntänyt uskoosi, niin että nyt istumme niin monta kuin meitä on minä-Mattia salissa ja oman pään vikuria tuoleilla ympärileikattuina amalekiittoina seurakunnassa ja herranvertaisina parkinretareina pässikarjassa!» Hän antoi silmänsä vaeltaa Pukkilasta Eenokkiin, ja vaikeni, sillä mitä enempää tässä oli sanomista, koska asia oli valmis ja ateriakin odotettavissa.

Lahdenperähän istui olkapää olkapäästä Härkäniemen vieressä, ja kun Härkäniemi oli lopettanut, niin oli hänellä, nopeammin kuin hän oikein kerkesi asian hoksaamaankaan suunvuoron tila odottamassa. Ei lautamiehen kuitenkaan auta hämmennellä, vaan on hänen vaikka yskittävä, jollei ole sana samalla täpärällä kohta valmiina, ja koska päivä tavallaan oli tärkeältä osalta hänenkin päivänsä, niin jo Vaarniemenkin vuoksi oli hänenkin jotain hönkäistävä ja hyristävä värsyn jatkoa virteen. Äänessä ja syljessä hän olikin paikalla, kun näin oli tullut rako juhlallisuuteen aivan korvan vieressä ja sopi sanoa jotakin mieluummin kuin olla mitään virkkamatta. »Enkös minäkin ole sitä aina sanonut, että Alastalon reessä alasmäkeä ajetaan, ja jalakset kiljuvat, kun manner jää!» hyrähytti hän ja haki ajatuksen lankaa päästänsä puheen jatkoksi. »Kannaksilla tekee matkaa samat virstat kuin reen resloissa istuessakin, ja viisas pitää varansa kannas-anturoita valitessaan: loikkaa liukkaimmille, niin on Alastalon matkassa markkinoilla!» kehui hän ja oli tyytyväinen, kun sittenkin järki hädissään kerkesi poikimaan penikkaa, jolla oli jalat alla. »Rusko aisoissa ja Alastalo ohjaksissa, toimenteko villastajana valjaissa ja neuvonnäppi kiristämminä kuolattimissa: hullu se, joka ei käskettynä siihen rekeen istuisi, joka kulkee niin, että virstantolppia lukee kaksi kerrallaan tien vieriltä!» terästi hän puhetta ja laski juttua niin voitaviltaan kuin hänen naamaansa sopi.

Alastalo ymmärsi, että nyt oli hänenkin jo jotain sanottava ja torjuttava ylenpalttisimmat luotansa. »Mitäs tässä turhista puhutaan, kun ei ole vielä valmista kuin paperinpalanen klahvissa!» tasoitteli hän ja oli vaatimattomampi kuin oikeastaan oli rehellistä. »Mutta merkitäänpäs tulavuoden maaliskuu ja katsellaanpas kesäkuussa ja eletäänpäs elokuuhun, niin kukaties jo on jotakin toimessakin pitäjässä ja varvimäen kaiteet Vaarniemen kallioilla ainakin lastun kuonaa läjillänsä kyynärää paksulti!» paransi hän puhetta hiljaksiltaan nöyriltä komeampiin ja oli mies keinutuolilla ja koko liiviensä leveydeltä ja maaherran piipun muhkeuksilta. »Se ainakin on vissi ja sopii uskoa minun sanomakseni, että, kun ovat joulupahnat heitetyt tuvasta tarhalle ja joulu kyyditty pellolle, niin on kiiruu pitäjässä ja koko tämän luodon läänissä tammikuun datumista Mikkelin marraksiin saakka niin, etteivät emännät taloissa kerkiä touhussa kahvipannujensa kylkiä pitelemään, onko liemi kylmää vai kuumaa, kun joskus ihmeeltä hiirenhaukotuksen ajan on toton edessä välinrako hörpäistä virkistyksen tilkka kielen vilkan nääntyviin kuiviin, eivätkä isännät kyhnäsemään tukan niskaansa edes ainoan kerrankaan ajatusajaksi sen tuiman kestämillä, joka kuluu päivästä, kun mies aamuvarhaissa hyppää housuihinsa ehtoomyöhässä riisuakseen itsensä hirreksi sänkyyn!» Maaherran piippu lepäsi sojoiltaan ja vapailtaan käsivarren ojoilla, helmirihmat heilahtelivat ilmoissa sen kuin puheen puhti vaati varren laveampia liikuttelemisia ja Alastalo lasketteli juttua keinutuolilta, ikäänkuin olisi koko ikänsä istunut samavatsaisena ja samapiippuisena miehenä ja Gideonina salissansa ja muut kuuntelemassa mitä Jefta saarnaa: oikeastaan paisutti ja rohkaisi sanomattomasti ja enemmän kuin uskoikaan syntistä lihaa ja kristittyä Aatamia tieto, että parkkikirja sittenkin nyt oli pitkän prässin ja vuosikautisten puhimisten jälkeen nyt viimeinkin valmiina ja allekirjoitettuna varman lukon tallessa omassa piirongissa, ja että tässä nyt istui herrana ja lervikreivinä kuin Naantalin parooni puolimatkan krouvissa ja keikutteli keinutuolillaan kuin Prunkkalan pastori vapaamaanantaita sen sunnuntain jälkeen, jonka oli nukkunut umpeensa lauantaisten ryyppyjen jäljiltä ja valmistumattoman saarnansa plareille pöydällä!

»Vai tässä jo alventtia veisaamaan, vaikk'ei vielä eletä paaston pyhissäkään, ja pääsiäisetkin vasta almanakan präntillä!» pajatteli hän ja koetteli leukajäseniänsä ensin, ennenkuin päästi paria täysraveille. »Kynttilämessusti hierokaa unet silmistänne, sillä silloin se alkaa, ja miestä kysytään tuvasta kuin katkismusta hyllyltä ennen lukuvuoroja, ja varsaa tallista kuin valhetta keräjillä! En minä puhu niistä tiinuista, jotka jo Mikkelistä asti kipistyvät taikinoissaan viikot umpiinsa jokaisen talon muuritoton vierustoilla enkä niistä laentäysistä, jotka kannetaan valmista kyrsää uusien tieltä aitan ullakoille vartoomaan talvisia nälkiä ja varvimiesten rahaa, enkä hiiskase sanan puoltakaan niistä hyppysistä, jotka jokaisessa tupasessa, niin monta kuin on mökkiä pitäjässä ja merimiehen leskeä nurkissa muoreina kyykkimässä ja niin pitkiä kuin on viikkoja talven selässä Pyhäinmiehestä Valpuriin, nyhtävät köyttä ja kiskovat hamppua maanantain hartaista tiistain kiiruitse lauantain väsymiin asti, minkä kihti sallii sormenpäissä, köyhyys käskee sydänalassa ja me tarvitsemme tervatriivin haisevaa leiviskää parkkimme satajalkaisiin saumarakoihin, en puhu Esoista ja Lundeneista aukkoluodoillakaan, jotka kymmeninä kättyröinä koluvat kelkkoineen viimeiset Kihdin karitkin paljaiksi katajapehkoistaan vaarna-aineiksi varvityöhön, veistääkseen ehtoopuhteet ja talvipäivät tupainsa nurkissa ja kujanpäissään pinokaupalla sitä kyynäränmittaista ja katajanhajuista, jota tasatuhansissa ja tervaankastettuina tarvitaan silloin, kun pukataan parkinkylkiä pitäviksi, en näistä puhu ja hosumisista kylillä ja kulmilla, vaan siitä, kun kitisee helmikuu vihdoinkin anturain alla, hongat humahtelevat Vaarniemen metsissä hankiin ja miestä kymmenissä puuskuttaa, mikä kymmensyltäisten juurilla latvan ylväitä taivaan palelevissa sinisissä iskuillansan vavahutellen joka lastun lautamalta, mikä kannon tyvellä kirvestä levähytellen, kun salo on ryskinyt ja pitkin pituuttaan makaa maassa karvainen honka viimeisen huokauksensa huoanneena! Entäs maaliskuussa, kun hönkäsee, minkä metsä mäen kalletta tarjoo ja havukorven kohduilta mahtuu, jäille ja raikumille kirjava kirma höyryävää hevosta jokaisella etureen palkosilla koluhirsi kiskottavana, pitkä kuin kymmenen kanttorin virsi ja tukeva kuin seitsemän pitäjän papinpalkan nostaja: onpas siinä kilpaa huurteisessa metsärinnassa ja rantojen teräksisillä hileillä ja kiloilla, ennenkuin on selvä virstaisen jonon järjestys ja pitäjäin parhaista se Polle etummaisena polkemassa tiellä, jolla on polvinivel potkavin kiskomilla vonkavan hongan tai se Rusko heiskaharjoin edellä muita, jolla viimeisessäkin ahteessa vielä on rinnanpaljetta laveaankin hehtoon kun väkevän rynkäsemältä kyynärniska juoksujalkaa saatetaan perille varvimäen törmille! Tai pistäppäs Pukkila, varsasi valjaisiin huhtikuussa, kun vettä jo kilottelee Kiviveden kurkuilla ja teeret pitävät peliänsä havusaleissa rantametsien tuoksumalla, ja aja hilkuta varvirantaa kohden, mistä jäät vielä kestävät ja lumenpälvet juoksuttelevat jalasta, niin virstojen päähän kuulet sahojen suihkeen ja kirveiden kalkkeen: laulaa teräs ja mäikää taltta, pantteriruodot ovat pystyssä ja sahapenkkiä sahapenkin vieressä mäki kirjavinaan, täällä kumahtelee leiviskän moukari, kun mies heiluu, tuolla huiskaa hiha sahurilla ja paita läppää selkään, kun kymmenet parit ovat hartaassa työssä ja hartiaväkinen alhailta kiskoo, minkä roteva ylhäiltä työntää, saha syö ja lautaa syntyy, mäki kumahtaa ja väkinaula löytää puuhun, pantteria nousee ja lautatapulia kasvaa; kekona on mäki ja muurahaisina ovat miehet, kun hiki hihkuu otsilta ja puuntuore tihkuu männynpihkaansa! Ja tuleppas toukokuussa, Härkäniemi, tai soudappas kesäkuussa, Eenokki, kun kirveillä on kiiru ja miehillä enemmän: piilua nousee ja laskee, moukaria heiluu ja mäikää, talttaa takoo ja taputtaa, vasarat nakovat ja höylät huiskivat, kaira narskaa ja puras puree, mäki männii ja ilma paukkuu, kun kerta kerralta laivan kylki nousee, kyynäräinen katajavaarna kyynäräisen katajavaarnan jälkeen uppoaa ajettuna tihuvaan puuhun ja jykeä lankku jykeän lankun jälkeen taipuu ja likistyy mahtavan pantteriruodon tervaiselle poskelle asettuen tottelevasti keulan kaartoon tai sivun kupeeseen, kuinka käskee moukarin musertava mahti, pantterien velvoittava kaarto ja pohjan juokseva luonto: päivä päivältä ylemmäs tihdikas seinä sadan miehen saumatessa meret kestävää ja suolaisen ryngät luotansa ylväin torjuvaa! Entäs heinäkuussa, Lahdenperä, kun on huiskittu kolmekin kuukautta, honkavalkoista seinää varvimäessä kolmenkin talon mokoma valmiina ja saumatihtinä, keulassa jo kenon nokkaa ja ahterissa perän pystyä, mäessä lastukasaa kyynärän paksulta kahlattavana ja vuoren kallio-otsa varvimäen takana sammaleista paljas pelkästä lakkaamattoman kalkuttelemisen ja vasaran naputtelemisen kaiuttelemisesta, niin saatpa sinäkin väkinesi jättää heinät kuivumaan niityllesi kesken palavinta suvipoutaa, ja tulla katsomaan, kun runko kuin ihmisen mieli valkoisillaan seisoo uljaana teloillansa suvitaivaan alla ja meri sinisenä edessä odottaa morsianta keikkumilleen! Langholma, sinä, ja Härkäniemi, sinä, ja Pukkila, sinä, ja kaikki ja jokainen salissa, eikös paisune povisaumoissa ja kiskone väljemmille rintakorin kehiä itsekullakin, kun seisomme yhtenä miehenä retarit kaikki korkeillamme kaikuvalla kannella, väkeä on mustanaan kirjava mäki alhaalla ja takakeulan alta kuuluu hiljaisiin ilmoihin rakennusmestarin kaikuva: 'all right': kolmeneljä terävää iskua, kun vanhin timperi kirveensä tallalla ajaa lähtökiilan takakeulan alle, vavahdus! väki alhaalla on haudan hiljainen, laiva jalkojemme alla on liikahtanut, suopa litisee kelkkapuilla, lipuva vauhti kiihtyy, jo suistuu aluksemme vinhaa menoa, niin että kelkkapuut alla sihivät ja kuumenevat, notkahdus, kohaus! vesi roiskahtaa korkealle kahden puolen keulan kupeilta, keula syöksähtää syvälle mereen, pärske roiskuu kahden puolen, alus kuin huoahtaa, hengähtää kuin ruumaavan rintansa pohjilta, kun vesi sen halkoomilta kohisee tieltä, mutta palaa nostavana takaisin, kevittää keulavaa liukuvilla kantamillaan, ottaa syliinsä kuin laskeuvan joutsenen laineille lipuneen laivamme, joka vapahtuneesti kokkansa kenoille kohoten liukuu loitoille lahdella korkeviltaan kuin valtakuntaansa saapuva kuningatar!»

Alastaloon oli mennyt henki, maaherran piippua viljeltiin kädessä niin avoimen sojolti ja vapaan lavealti, ikäänkuin olisi miehen virka koko elämänijän ollut keinutuolissa istuminen ja liivipuolien näytteleminen, kun muut kuuntelevat ja itse laskee julkisia ja esivaltaisia leuoistansa. Härkäniemikin ajatteli sohvan päässä ja myönteli mielessänsä, kun seurasi piipun heilauksia ja heitonviskeitä Alastalon käsissä, että kas vaan, putki löysi sittenkin miehensä ja mies putkensa silloin muinen Aronssonin puodissa! Myöskin Langholma, ehkä sentään vähän hämmästelevänä, hyväksyi Alastalon laveudet ja ajatteli, että totuttakoon nyt itsensä, koska näkyy luonto opettavan olemaan itsensä vertainen: Alastalo joutuu tästä lähin meidän puolestamme pitämään puoliansa isostenkin edessä ja entistä suuremmissa asioissa, ja sitä paremmin puu seisoo juurillansa, mitä tykevämpi on sen tyvi! tuumi hän sekä ihmetteli, olisiko hän itsekään mikään Langholma joukossa, jollei hän tietäisi itseänsä Langholmaksi? Ainostaan Pukkilalla oli pientä närää ja sydämen ristiriitaa tungettavana mielensä taskuun taaskin ja salattava näkymästä: kylläpäs Alastalo nyt on keinavillaan sekä hengen hylliltä että ruumiin höyheniltä! ajatteli hän, sekä kartti katsomasta koko peliä ja piipunvähtiä keinutuolilla, jottei turmelisi sappeansa ja mielensä sisikuntaa harmiin juuri parhaaksi aterian ajaksi: eikös kopina etukamarin puolella ollutkin juuri kuin käskystä loppumassa ja semmoinen hiljaisuus sillä puolen ovea, joka ei voinut tietää muuta, kuin että nyt parast'ikään hät'hätää sitaistaan ja silitetään peilin edessä tasaisiksi päälaen pitsit ja myssyt, ennenkuin taas ovi krapsahtaa ja Eevastiina seisoo kynnyksillä ja hallelujan maut tuntuvat kitalaessa, kun kumartelevan ja käskevän takana kaatit ja paratiisit vilahtelevat silmään ja katetusta pöydästä näkee senverran kulmaa ja karotteja, että salaatit huomaa ja räättejä lukee ja sydän humahtaa iloiseksi!

Alastalo oli sillävälin kuitenkin vain jatkanut katrilliansa ja vetänyt kerta virittämästään viulun kielestä äänen koko jousen mitalta viimeiseen ranteimen sujahdukseen saakka: »Enpäs tottavie katsellut iloisemmin ja pestymmin sydämin morsiantani hääpäivämme heräävänä aamuna, kuin olen katseleva uutta parkkiamme suvisilla vesillänsä, kun se ensimmäistä päiväänsä keikkuu ankkurikettingissään ja meri lahdella paimentaa vallattomia karitsojansa loiskumisen leikeille sen uljailla läikkyvillä kyljillä!» paisutteli hän ja koetti nostaa toistenkin mieliä sillä, mikä kevitti hänen omia veriänsä.

Nyt tapahtui kuitenkin jotain ja sitä, jota Pukkila juurikään oli mielessänsä aavistellut ja odotellut, ja joka silmänräpäyksessä vei kaikkien ajatukset likempiin ja lähestyvämpiin asioihin kuin tulavuotisiin, jotka vielä olivat monen kuukauden kulman takana, ja tämän vuoden almanakan tuntemattomissa: Eevastiina seisoi todella kynnyksillä ja avatusta ovesta näkyi etukamarissa valmis ateriapöytä! »Vai minusta täällä ja morsiamista puhutaan ja paasataan täysparroin!» paukkui ja pauhasi Eevastiinan ääni Alastalon sanoihin. »Jaa'ah, kun minäkin vielä olin nuori ja pojat juoksivat jäljissäni kuin hakavasikat laitumilla kiulun hännissä, ja Hermankin oli hupsu ja piti minusta ja osti käädyt ja kihlat kaulaani Tukholmasta saakka!» Eevastiina oli kuitenkin täydessä höykässään, eikä suinkaan haikailemisia ja huokailemisia varten pihtipielten välissä. »Laivoissanne ja asioissanne pärisette koko jumalan päivän kuin puskiaiset lahokannossa, ettekä ruokaannekaan ajattele, ellei joku tule muistuttamaan! Tulkaa nyt etukamarin puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä, ettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkaamaan, linnunruokaa, niinkuin Haukan emäntä, kurjen leipää niinkuin Kurjalan muori, juustolihaa palvin päälle niinkuin köyhän pastorin laiha leski, vasikka sentään teurastettiin, kun minä mankuin, porsas paistettiin, kun Herman käski, sahti imellettiin, kun oli humalat, lämpimät leivottiin, koska kerkesin, varit muhennettiin, koska uuni oli lämmin, salaatit survittiin, koska oli Siviällä aikaa ja Rauha apuna, ankeriasta oli kammiossa, siikaa verkon silmässä, palvia ullakolla, tulkaa nyt pöytään, kävelkää yksi erällänsä, missä enempää ei mahdu ja kaikki yhdessä, missä tunkematta on tilaa, jokainen käskettynä, vaikk'ei kukaan nimitettynä, Langholma noikattuna ja Pukkila niiattuna, Krookla nyökättynä ja Härkäniemi nikattuna, Karjamaa kutsuttuna ja Lahdenperä pyydettynä, jokaikinen ja kaikki erikseltään ja yhdessä, vaikken jokaiselle niksaa ja enempiä keiku: pöytään nyt etummaiset edellä ja taemmat jälessä, niin kaikki tulevat perille ja emäntä on rauhassa ja pöydän leuka loveton ja hammasrivi täysi, pöytään, pöytään nyt vaan, en minä kahta kertaa käske ja kolmea kumarra ja västäräkin nikunaku kynnyksillä ole...» Emännän kehoitus oli loppumaton, hyrinä kynnyksillä katkeematon ja kielessä virettä kuin viikon vetoisessa kellossa. »Isäkin sanoi, pappavainaa aina: nälkä on paras särvin ateriapöydässä! sanoi-puheli, kun vieraita istutti Maanpään kamarissa: pieni pöytä, sanoi, mutta hyvä ruokahalu, niin maistuvat vaikka pehmiöiksi keitetyt kivet karotissa! kehui, kun käski istumaan, ja oli isonpitäjän kokki talossa, viikko juostu ja kymmenen räättiä pöydässä!»

Nämä viimeisensä lateli Eevastiina kuitenkin jo etukamarin puolilta ja kynnyksiltä väistyneenä, sillä salissa liikuttiin jo ja vierasta oli astelemassa laattialla ja oli annettava tilaa ovessa. Etummaisena saapui tietenkin Langholma, joka kokemukselta ja muutenkin tiesi, etteivät muut kuitenkaan ennen lähteneet paikoiltaan, ennenkuin hän oli liikkunut ja joka senvuoksi turhien kursastelujen karttamisiksi ja tarpeettoman kainostelun välttämisiksi ainakin ajallansa, vaikka sopivan vitkauden arvokkuudella noudatti käskyn viittausta silloin kun semmoinen annettiin, ja joka nytkin siis siinä ajatuksessa, ettei saamattomasti aikailtu, oli Eevastiinan kehoitusten ja rohkaisujen puolimatkoissa jo lähtenyt keinutuolilta kävelemään piippuhyllyä päin asettamaan piippunsa korjoon ja puoleen aterian ajaksi. Piippuhyllyltä käsin saapui siis Langholma ensimmäisenä etukamarin puolelle ja välittömästi hänen jäljissään Krooklan Mikkel, joka piti arvossa orpanuuttaan Langholman kanssa ja joka senvuoksi pito-aterioissa, joita hän myöskin kunnioitti, aina varoi, että hän oli pöydässä lähin mies Eframin ja orpanan jälestä ja vieressä. Myöskin Härkäniemen hartiat keikkuivat jo piippuhyllyä käsin, jonne hänenkin oli käytävä jättämässä piippunsa, ja Pukkila puolestaan oli hänkin jo ketaroillaan ja pystyssä sohvalta, koska Alastalo oli äkännyt isännänvelvollisuutensa, ja maaherran piippu vielä huippimassa käsissänsä käynyt kyhäsemässä häntä kyynäspäähän sen kehoituksen rohkaisun, joka tarvittiin todistamaan, että huomattavaa miestä ymmärrettiin kohdella huomaavaisesti ja että Pukkilan Pihlman oli sentään erikäskyn arvoinen mies seurassa: hän kävelikin ennen Härkänientä, joka oli nuhjustellut piippunsa perkauksissa, ja Langholman ja Krooklan jälestä etukamarin ovelle ja sisään. Alastalo oli jo leiponut selkähartioista Lahdenperänkin liikkeelle sohvalta ja samaten melkein kiskomalta Eenokin kulmastansa ja kun hän välillä oli piippuhyllyn kohdalla päässyt piipustansakin ja saanut molemmat kätensä vapaiksi, niin pian oli Nordbergkin pystyssä tuoliltansa ja samaten Simonssonit, ensin raha-Simu ja sitten risu-Simu hänen vierestänsä ja tämän jälkeen ilman mieskohtaisia kehoituksia ja melkein kuin yhteisiltä nousemilta koko sali niin meriseinän kuin maaseinän äärilläkin. Jos joku tämän jälkeen olisi tyhjenevässä salissa enää istunut esimerkiksi peräsohvalla, niin olisi hän nähnyt edessänsä ainoastaan avartuvaa laattiapintaa mattoinensa ja etukamarin ovilla miesselkää sullomassa, kurkokaulaisempaa tai paksuniskaisempaa, kuinka kullekin oli ruumiin fasuunaa sattunut, kaikki samoissa suunnan urissa astellen, niinkuin laidunmailta lypsytarhoille vaeltava lehmikarja, kullakin sarvikilla hännänroikku samoilla koillisen lerppumilla ja kullakin kihtakintulla kuonon keikku samoilla lounaisen nuustimilla, peräkkäin ja rinnakkain, kuinka oli kävelemisen tilaa, koko keikkuva miesliutakin, kunnes kaikki ja jokainen vääntävä hartiapari oli hävinnyt vartoovan oven suihin niinkuin kaadettu liemi tratin nieleviin pohjiin, viimeisenä punottavaniskainen Alastalo hyörivänä ja häärivänä sen kuin pyylevyys salli ja ympärysten pyöreys sovussa suvaitsi.

Kuusituntisen melko tiiviin istumisen ja yhtä tiiviin, vaikka verkaksiinkin tapahtuneen toimen punnauksen ja miesväellä suoritetun järjenhäärinän jälkeen saattaa avarakin ja äsken vielä seinävieriensä mitalta hartiasta hartiaryhään kansoitettu huone tyhjentyneenä vaikuttaa huomattavan hiljaiselta ja hyljätyltä paikalta. Alastalon salikin, joka tänäkin päivänä oli kokenut saman ihmeen, minkä muinakin selkeätaivaisina päivinä, nimittäin sen, että aurinko levitettyään aamupuolilla itäpuolen akkunoista hurstia ja huikaisua matoille ja mattojen väleille laattialla minkä ruutua oli merenäärisellä seinällä, myöhemmin, käärittyään liinasensa kokoon tältä puolelta salia, ajan hetkien kuluttua ja päivän edetessä alkoi kurkistella samaa laattiata ensin vinoviiruilta ja sittemmin yhä lavenevin läikin vastapäiseltä pihanääriseltä seinältä länsiruutujen posteitse, kunnes koko huone ja laattia oli sieltäkäsin taaskin aivan samoilla valon huuhteilla ja lämpimän hulaamilla kuin aamupuolesti merenääreltä, tämä Alastalon sali jokapäiväisine kokemuksineen ja vaihtumattomissa vaiheissaan sai nyt auringon heloitellessa nykyisiltä läntisiltään aamupuolisten itäistensä sijaista huomata, että äskeisten ja päiväisten hyrinöitten sijasta sen viidettä syltäisissä seinätiloissa vallitsi odottamaton hiljaisuus, melkeinpä kuin hyljätyn huoneen tyhjillensä jätetty autius. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut ehdoton, sillä sitä häiritsi iloinen hälinä viereisen etukamarin avoimilta ovilta, jonka takana paraikaa aterioitsi ja ravitsi itseänsä varustetun pöydän äärissä toimiinsa ja päiväänsä tyytyväinen, eikä suinkaan harvapuheinen ja matala-ääninen miesseura, jolla oli hyvä ruokahalu ja harrasta hammastarhaa uskolliseen pöytätyöhön. Salin hetkellinen yksinäisyys läntisissä auringon laskumaissa tuli sitäpaitsi tuskinpa kestämäänkään kauempia aikoja, sillä varman vertaista vissiä oli, että verrattain pian ilmestyisivät Siviä ja Rauha tampuurin ovesta toimituksille ja järjestelemisen juoksuille saliin, kun vaan pöydän palveluksissa ilmestyi semmoinen välinrako, että Eevastiina voi heidät lähettää valmistuksille siellä. Uskon turva etukamarissakin oli tässä suhteessa varma, siinä nimittäin, ettei aterian aikana salin pöytääkään tuvan puolilla unhotettu, vaan että kilisevät olivat odottamassa ja täydet lasit valmiina salissa, kun pöydästä noustiin: ei Alastalosta enempää Eevastiinan kuin Hermanninkaan hommista ja sallimilta vierasta tavallisestikaan aterian jälkeen karaisemattomana ehtookylmiin päästetty, saati sitte tämmöisenä päivänä ja parkkipidoista!

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot