Alastalon salissa 1/23

ALASTALON SALISSA

Ensimmäinen luku.

Alastalo ottaa vieraita vastaan.

Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. »Istumaan, istumaan vaan! Lämmittelemäänkös sinä istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen itsesi jätät, kakluunin viereen? Ei se kyllä enää kuumia hekottele, Valpuristi sitä viimeksi on prasutettu, ja almanakka on jättänyt jo Mikkelinkin taakseen! keinutuolejakin on salissa, ei suinkaan ison Krooklan isäntä oven suuhun jää!» kehoitteli hän pitkäleukaista äijänkränää, joka itsepintaisesti kuitenkin jäi tuolille, jonka oli valinnut. »Peremmälle, peremmälle vaan, kyllä meillä tuoleja on takaseinälläkin!» tyrkki ja kehoitteli Alastalo vieraitaan; kuistinporstuassa kopisi jo uusia askeleita.

Alastalossa oli iso päivä tänään. Viime talvena asiata jo oli totisemmin jahdattu jokaisilla lukuvuoropidoilla pitäjässä, ja missä miehiä muuten yhteen sattui; taisi juttu olla vanhempikin vielä; siitä oli ollut puhetta vuosikausia. Nyt suvella vasta kuitenkin oli asia alkanut saada vissempää fasuunaa Alastalon päässä. Harmitti haminoissakin kaupunkilaisten seuroissa istuessa, kun puhelivat isosia talvirahdeistaan ja prikikipparit saivat tuppisuina sivulta kuulustella, kun miehet keskustelivat. Oolanteri-kapteenienkin kanssa puhellessa meni juttu yhä useammin siihen, että prikit ovat liika pieniä astioita, kuunareista puhumattakaan. Sitäpaitsi alkoi yhä selvemmin näkyä, että Janne Pihlmannista saadaan flinkki mies vaikka parempaankin kuuttoon. Alastalo oli ollut yhä paremmin tyytyväinen perämieheensä; eihän kapteenin tarvinnut paljo muuta enää, kuin istua kajuutassa ja poltella piippua: poika järjesti asiat! Siviällä ja Jannella oli sitäpaitsi jotain keskenänsä, siitä oli Eevastiinakin sanonut ja itsekin hän oli joskus ollut huomaavinaan samaa, eikä siihenkään asiaan oikeastaan ollut mitään sanomista: huonompiakin vävyjä voisi taloon tupata! Pojalle täytyy aikanaan toimittaa kuutto, että nähdään, mihin kynnet pystyvät! oli tullut lakkaamatta mieleen suvimatkalla. Ja sitäpaitsi, ennenkuin tässä tosi todessa jää maapakalle ja jättää ulkomaitten vedet nuorempien kulattavaksi, olisi mukavaa kokea vielä sekin, miltä miehellä tuntuu hatun alla, kun ahteripaikalla laskee edessään kolme mastoa, ja pukspröötti haistelee Atlanttia Spanjan rantoja päin norkotellen! Siwiän tuliaiskalaasissa kolme viikkoa sitte oli Alastalo siis jo ottanutkin asian vissemmin pohtimen päähän, tunnustellut hammastarhaa siellä ja täällä, lykännyt ajatuksen siementä, missä multa tuntui otolliselta. Ei ollut Siwiän sluuppikaan saanut montakaan päivää maata laiskana näinä viikkoina kotorannassa, senkin seitsemän luovia oli Jannen kanssa kryssäilty Kivivedellä, Härkäniemikin joskus mukana, kun oli käyty jokaisessa vähänkin voipaammassa talossa pitäjässä ja totilämpimän edessä heiluteltu partaa tupakamareissa ja saleissa. Kirkkomäelläkin oli parina sunnuntaina porinaa piisannut sekä ennen jumalanpalvelusta että jälkeenkin, niin että muu kirkkoväki sai tuntikaupalla odotella ja suututella rannassa, ennenkuin isännät saapuivat ja kirkkopaatti pääsi lähtemään kotomatkalle. Langholmassa Alastalo ensiksi oli käynyt -- sillä kerralla hänellä oli vain Härkäniemi mukana, Langholma oli nimittäin semmoinen mies, että hänelle oli viisainta puhua alussa kohta asiain juuret selviksi semmoisina kuin ne hampaissa olivat, ja silloin oli mukavampi, kun ei Janne ollut istumassa vieressä. Kun juttu sitte reisu reisulta näytti rupeavan menemään riitinkeihin, kävivät he, tällä kerralla kaikki kolme, uuden kerran Langholmassa, ja siellä sitte oli sovittu, että paras on, kun saadaan miehet koolle Alastaloon ja katsotaan, syntyykö valmista. Langholma oli, sivusilmällä joskus savunvetämän väliltä Jannea mittaillen, arvellut, että voidaan katsella, kyllä hän puolestaan pistää paattinsa kuntoon ja seilaa Alastaloon, niin nähdään sitte.

Tämän jälkeen oli asia ruvennut olemaan selvenemistä päin: kun Langholma kerta oli matkassa, niin silloin tulevat mukaan muutkin! Ja niin pitkällä oltiin nyt siis, että Alastalo oli käsi kokolla kuistinsa edessä ja johdatteli miestä miehen jälkeen saliinsa, pakotteli istumaan ja opasteli piippuhyllylle, kehräsi suustaan kehottavaa juttua ja hykivää naurua. »No Nordberg, peremmälle, peremmälle vaan, et sinä Tukholman kalarannassakaan hämmentele, kun paikkaa katselet jahdillesi: kipparin nokassa pitää olla luuta senverran, että ymmärtää satamassa haistaa jahdillensa möljän kyljessä sen paikan, jossa ostajat parhaiten kuhisevat, ja maissa itsellensä sen tuolin pitotuvassa, jolta on lyhyin matka asteltavana totipöytään!» jokainen sai sanan, sai vaikka parikin, alhaisempi vai mahtavampi: suostutellen hevosen laitumelta ohjasperiin saa, eivätkä perunat vaosta vakkaan itse loiki, ellei niitä omin sormin nouki! »He-he, ei meidän laattialla jalka saveen paadu, niinkuin sinun pitkillä saroillasi!» kehoitteli hän, Karjamaan verkkaista isäntää hienoksiltaan selästä työnnellen ja laattian poikitse peräseinän mahtavaa nahkasohvaa kohden joudutellen. »Isäntämiehet semmoisille paikoille, että ne isompiakin kestävät!» pakisi hän kieltä taitavasti sujutellen. »Ja mullikkoja taas tänä syksynäkin täysi tusina Ruotsiin, kuulin minä! Koskas sinä kaikki Ruotsin riksit saat Karjamaahan lypsetyiksi, he-he?» pajatteli hän, painellen pienellä väkivallalla vierastansa sohvan nurkkaan istumaan: Karjamaa oli mies vaikkapa kuudestoista-osaankin parkkialuksessa, ja häntä oli syytä pitää hyvällä tuulella. »Jokos sinäkin viimein olet päässyt siihen ikään, että ujous alkaa ihmistä vaivata, kosk'ei piippu vielä roiku parrassa!» sai sohvan keskisillä istuva Lahdenperän rojo lautamieskin ohimennen ystävällisen kehoituksen, ennenkuin Alastalo oli käsi sojolla uutta tulijaa vastassa salin ovella.

Niinkuin hylje vedessä puikkelehti pyylevä Alastalo vierastensa joukossa. Käden sujaus sula, sanan sujaus sulavampi, ajatus otsaluun takana kumpaakin ankeriaampi. Kun on ihminen pitokokkina, niin silloin pitää olla kauha joka padassa lipoamassa, ja ryytiä joka soppaa suurustamaan! Ei ratas kitisemättä kulje, jollei ole suopaa akselissa ja hammasvärkki rasvattu! Kellosepän kelpaa, jolla on pintit ja pihtimet, viilat ja vasarat, taottava ruuvitukissa ja selvä teräs mukiloitavana, mutta siinä peukaloa kysytään, kun on pistettävä jenkoille ja ratasvärkin juoksuille järki parinkymmenen miehen pehmeässä tai kulmavassa ällinupissa, joista jokaisen omistaja tietää lompakkonsa povitaskussansa omaksensa! Siinä jo ajatuksen vähtiä tarpeeksi, kun on omassa päässään selvittänyt, että parkki pitäjään rahaa seilaa, ja ajatellut, kuinka asia menee sopevasti kölille! Mutta senjälkeen vasta työ alkaakin, kun kiiskinen on keitetty ja vadissa! Voi sitä ruodon sorttia, jota saa noukkia, ennenkuin jotain on suussa, ja voi turkanen sitä työtä ennenkuin ihmisten päissäkään koukkii pienen murenen järjen pehmeätä kallojen visaisesta luusta! Hylliä on minulla kyljissä kylliksi noselasti käännelläkseni itseäni, eikä kieli ole koskaan minulla suussa väsynyt, mutta jumaliste, joll'ei minun tänä syksynä joskus ole tullut surku sekä ryntäitäni että kieltäni, kun niin liukkaasti on ollut keikuttava kummankin! Järkikin juoksee karpalonpisaroiksi otsalle, kun niin piukasti pitää ymmärrystänsä viljellä! ähisi Alastalo tuokion loven omissa ajatuksissaankin ja pyyhki taskusta noudetulla sinikuvallisella nenäliinalla punertelevan otsan pursuvia hikihelmiä. Missä Langholmakin viipyy, että saisi ruveta ottamaan asioita sarvesta? »Janne!» sanoi hän samalla, kun kuistilta taas alkoi kuulua kolinaa ja hän ovelle mennessä sivuutti nuoren Pihlmanin, perämiehensä, »pidä sivuakkunasta silmällä, koska Langholma luovii nokan takaa lahdelle, että olet rannassa auttamassa seilejä alas!» Pukkilan pahusko sieltä nyt on tulossa! ajatteli hän samassa porstuaan käsin kuulustellen: sen kuulee sätinästä! Priki ja priki ja priki! Nyt saadaan kuulla taas koko Athanasius etuperin ja takaperin! Sillä on Evaldkin mukana: tietysti! Missäs hännän lorvi, jollei selän hollin päässä koiran takana roikkumassa? »Priki ja Evald, priki ja Evald» kohta korvissa nukuttavammin kuin tuvan nurkista sunnuntaina ennen lukuvuoroja katkismuksen hurina: »mitä-se-on-vastaus!» Mutta sotkukoon pukin parta! Kun se on aikansa prikittänyt, niin jumaliste, minä en ole Alastalo, joll'ei poskipieli vielä veisaa paa-a-arkkiakin! Ja Evald varistetaan niinkuin jänikseltä papena ennen loikkaamista!

Alastalo oli nyt jo kuistilla sojolla käsin. Pukkila sieltä todella oli poikineen tulossa. »Ahaa, Kivivesikään ei ole niin pitkä, ett'ei päähän pääse luovimalla! Täällä jo Härkäniemi sinua odotellessa on valinnut hyllyltä parhaan piipun, pelkään minä! Ja kaksin miehin matkalla, niinkuin prikissä mastoja!» Alastalo kätteli isää ja poikaa, sujutti puhetta solkenaan: oli pidettävä suu käynnissä, jos Pukkilalta sananvuorossa tahtoi pysyä. »Olisit ottanut Vernerinkin mukaan, niin olisi ollut parkkitopit sluupissa! Mutta syntisellä on pelkonsa: pirun kolmihaarakahvelikos sinulle laiva-asioissa mieleen tulee, koska kolme mastonkärkeä aluksessa sinun silmiäsi niin karvastelee?» Oli paras jo porstuassa alkaa kina, niin oli puhti toisella vähempi salissa!

Pukkila sieppasi reiviä juttuun. »Kaiketikkin, kaiketikkin!» pani hän ja pakisi partaansa. Ei suinkaan teertä ennen ammuta kuin hollilta ja porstuassakos hän räiskyttäisi tyhjille seinille sen, mikä vasta salissa kärventäisi Alastalon leukakarvoja, kun makean on todistamassa tusina persoa korvaparia ylt'ympärillä! Vielä rantamäkeä ylösastuessa oli hän sanonut Evaldille, pojalleen: »rakentakoot parkin-parkin, minun puolestani parkin-parkin, mutta kyllä minä suolaan-suolaan, suolaan-suolaan! Alastalolla ovat isoset korvalehdet, kuninkaalliset korvalehdet, haavit korvalehdiksi, päästetään vähän sanahyttystä hurisemaan niihin: niihin mahtuu! Langholmakin luovi vasta Kaaskerin takana, niin on aikaa täällä kutitella hammasta! Palvataan-palvataan äijää, niin laihtuu vähän liika lihavuudestansakin! Poski kukaties on päästelevinään naurun mehevää ja ryntäät hytkyvinään hyvää tuulta, mutta kerran pari, kerran pari ja montakin kertaa on harmistunut peukalo äkäisesti tuhraseva sieraimen laveata sisäpieltä, kun Pukkilan sanaväkä pistää ihran lävitse mielen ihoon ja salin kaikilta neljältä seinäviereltä holottaa korviin häliseväin miesten leukava nauru! En minä ole pieni, enkä minä ole isonen, minä olen Pukkila, minä, ja Pukkilan kielenpalanen on minun suussani! 'Älä sinä naura, Evald, en minäkään naura, kun minulta pääsee piru parrasta, mutta katsele, kun muut nauravat, Evald, sillä lailla minäkin katselen!'» oli hän vielä neuvonut poikaansa, kun he jo pyyhkivät jalkojaan kuistinedustan tuuheaan havutukkuun. -- »Kaiketikkin-kaiketikkin!» jupisi siis Pukkila vain omia sanojaan Alastalon härnäämisiin. »Kanitti-kanitti tuulikin-tuulikin vastaan-vastaan Kivivedellä-Kivivedellä!» puheli hän puheenväliä katkaistakseen ja kieltänsä lipeällä pitääkseen, jott'ei toinen pääsisi enempää karvasta tiputtamaan korvaan: silmät vahtasivat jo Alastalon olan ylitse tampuurin lävitse saliin. Ahaa! Lahdenperän neliskanttikin naamatauluksi jo paikalla ja paistamassa peräsohvan keskellä! Jokos lautamies luulee metsänsä veistetyn pantteripuiksi ja itsensä parkkilaivan retariksi? Ja Härkäniemi kryssäämässä laattian aukeata piippuhyllyn nurkkaa päin nenänpäässä vetohönkä: tulikos kiiru äijälle vai, kun kuuli Pukkilan porstuassa, minun porstuassa, että kerkesi saamaan parhaan piipun omiin hampaisiinsa? Ja Krooklan Mikkelssonin laiha nuuskanenäkin uteliaan käyränä kurkottelemassa oven postin takaa? Senkin kitupäristimen on Alastalo osannut juonitella tänne? Pukkilan silmä palasi retkiltänsä ja vilautti epäluuloisesti Alastalon rehevän rehelliseen naamatauluun. Sinä nauraa röhiset: sikakin röhisee, mutta sillä on torahammas kummassakin poskipielessä! Leikinhyryä sinulla on silmänurkkien vilkkeessä ja hyvän tuulen hytkyä kasvojen hyllyvissä palvoissa, mutta silmien tutkaimissa hijoo valpas haukka kynsiänsä ja poskien muhon alla on neljännestuumaa syvemmällä kovaa luuta! En minä ole painiskellut kevätpaisteessa laiskottelevan sylenmittaisen hylkeenrohjon kanssa liukkaalla jäällä paljain käsin, mutta sinun kanssasi minä joudun painiskelemaan salissa! Tästä taitaa sittenkin tulla perhanan tosi päivä sittenkin tänään! tuppasi väkistenkin epämieluisa ajatus Pukkilan mieleen. »Jahah! Vai parkkikuuttoja sinä vielä alat ijässäsi veistellä! Minullakin oli semmoinen ikä muutama vuosi ennen rippikoulua!» Eihän ollut muita kuulemassa pistosta kuin Evald, mutta mielenapea lykkäsi myrkyn kielenpäähän turhanpäiten näin ennen aikojaan. Se oli hukka satsi, Pukkilaa harmitti itseänsäkin, olisi saanut karvastella Alastalon korvissa, kun Lahdenperä olisi nauraa rojotellut, kukaties joku muukin salissa. »Parkki-parkki-männynparkki!» kairasi hän kuitenkin asiata paremmaksi selvyydeksi, jott'ei sana aivan jouten luiskahtaisi, tuli siten senverran suutakin viljellyksi, ett'ei Alastalo kohta jutunloveen päässyt.

»Parkit kuljuun ja miehet saliin!» sohotteli Alastalo meholeuoin ikäänkuin ei olisi hulinaa kuullutkaan. »Salin puolelle-salin puolelle, sanon minäkin kahteen kertaan, koska on kaksi käskettävää! Pöydän notkuvaan pitotuvassa, kun isäntä olkaan taputtelee, ja laiston pitkään niityllä, kun viikatteen väärä käteen taritaan, se on laita tapa hyvässä talossa!» Alastalo lateli suustaan sopevaa sanaa kuin suopaa, käsi työnteli hienokseltaan Pukkilaa selästä kynnyksen yli pakotellen, toinen viittasi Evaldia seuraamaan jälestä tampuurin puolelle. »Vai olet sinä uitellut omatekoisiakin kuuttoja joskus?» puhella porisi hän viattomia Pukkilan korvaan salin ovea lähetessä. »Ja minulla kun on ollut semmoinen luulo, että sinä ostat aluksesi valmiina luvialaisilta silloin kuin eivät oolanterit prakkaa sinulle hylkyastioitaan!» Oli parasta hiukka leikata kurssia miehen poskista, ennenkuin salin puolelle pääsi, jott'ei kieli kohta ruvennut paukkumaan siellä!  Se oli harmin sana Pukkilan korvissa, kun ihminen juuri oli astumassa salin ovesta sisäpuolelle! Pukkilaa kiemasikin sisukunnissa niin, että teki mieli potkaista takakavioilla pirulaista sääripiippuun, siellä kun se röhisi selän takana. Tosi se oli: Usko oli Luvialta ostettu ja Fridan kaupoista oli mieluummin nykyään jo vaiti. Käskeekin jumalattoman tulla semmoisia kuiskuttelemaan toisen syyttömään korvaläpeen juuri, kun vieras on viattomana kävelemässä saliin! Ja höpisi, viholainen, myrkkynsä vielä niin matalasti korvan juureen, että meni penteleeseen mitään vastaamaankaan, kun ei kukaan ympärillä ollut kuullut mitään! Pukkilalla ei ollut muu edessä tällä hetkellä kuin niellä harmi, niellä kuin kiisken ruotoinensa kurkusta alas, ja astua nipistettynä miehenä kynnyksen yli salin puolelle.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot

Alastalon salissa 2/23

Toinen luku.

Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.

Nipistetty mies, niinkuin sanottu, oli Pukkila Alastalon salinpuolelle astuessaan. Muulloinkin aina pisti harmiksi silmään ja mieleen kun tuli ovesta sisään tähän saliin! Tampuuri jo edessä? Porstuasta muualla saliin päästään! Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta! Takakamarit muka liika soukkia, jollei niissä ole runsasta kahta syltää leveyttä päätypäässä! Pärisköön paskoja tyhmemmille: salia silloin ajatellaan, kun pykninki nurkataan! Pukkilaa piirteli tällä kerralla mielessä vielä pahemmin kuin tavallisesti, kun silmä vasten tahtoakin taas mittaili peräseinää ja auttamattomasti oli tunnustettava, että sali, mitä siitä ajattelikin, oli muhkea katsella, varsinkin näin kun tuli ovesta, ja aurinko lämpimänä makasi kummankin merenäärisen mahtuvilta avaran laattian pitkillä matoilla. Raatoa, kun saisin minäkin uuden ripini viimein kehälle, niin kortteli lisään, kortteli lisään joka mittaan: Alastalo saisi tulla itse mittaamaan! Tarvitsiko sitä sitte välttämättä isotella, vaikka Siwiä nyt olikin seilannut rahaa vähän, vähän -- vähän? Nahkasohvakin tuossa, Tukholman nikkarin tekoa, pari hyvää miehenmittaa pitkä, selkäkarmin tasasuora kaaripieli jatkumassa koko seinänmatkan pihtipuusta pihtipuuhun takakamarien ovien välillä ja messinkinuppien kiiltävä helorivi loputtomana jonona kaartamassa piukatun selkämyksen mustaa nahkapintaa ja vaakasuoran istuimen kopeata reunapienaa. Istuttiin Alastalon salissa ennenkin, ennenkuin tuo piti tuoda mennä syksynä! Kun minä saan uuden salini valmiiksi, niin -- -- --, koetti joku pieni ajatuksen alku vuodattaa heikon lohdutuksen tipan tähänkin mielen apeaan, mutta nyt oli silmä kuitenkin nopeasti korjattava kiusankappaleesta: siinä istui rehevänä keskellä Lahdenperä, mukava naapuri kyllä, mutta sitä miestä ei tällä haavaa viitsinyt ottaa silmänkärkeensä! Istuu pyllyttää nahan piukalla kuin porsas polstarilla, naamataulun neliskulmakin paistaa semmoisessa naurun voiteessa, että hävettää katsella! Joko luulee Vaarniemen metsän hinnan vuoraavan taskuansa? Juuri tuon naurisposken hallussa pitääkin olla Vaarniemen metsän! Kyllä minäkin tiedän, että Vaarniemen metsässä kasvavat parhaat pantteriväärät pitäjässä, mutta miksei minun puolellani aitaa? Silloin ei istuttaisikaan tällä haavaa Alastalon salissa, vaan Pukkilan isossa kamarissa, eikä olisi puheenpitoa Alastalon parkista, vaan Pukkilan parkista! Ja Lahdenperän lautamies, mahtuisitko sinä siellä isosena sille sohvalle, jolla istuisivat pitäjän parhaat kapteenit? Lautamies juoskoon koirana pitäjällä haastamassa isiä vikaan menneitten tyttöjen mukuloille, se on hänen virkansa, mutta salissa on hänen paikkansa seinävieri-tuolilla, ja tehtävänä pureskella poskiansa, kun kapteenit istuvat peräsohvalla ja puhelevat meriasioista! ajatteli Pukkila kärmistyksissään, mutta ei malttanut vielä kerta olla kulmainsa alta vilkaisematta mielenpahennuksensa viattomaan vikamieheen. Osaa Alastalo pistää tamminappulat lautapelissä ruuduillensa! Mene nyt pistelemään jotain pientä totta ja pientä karvasta Alastalon parkista, ja päästä Alastalo sananvuorollensa, niin kenen puheille hölää Lahdenperä tänään naurua poskistansa paremmin, minunko vai Alastalon? Vaarniemen metsän hinnasta sopii sortteerata naurunkin paksuutta, ja kun mies on parikymmentä vuotta istunut lautamiehenä keräjätuvan penkillä ja muutenkin on siinä suhteessa alunperin älliä korvantakana, niin oppii ihminen pahuksen hienosti haistamaan, mille tuomarin puheille sopii päästää liivin napit vatsan yllä naurun hölkässä hyppimään ja mille tuomarin puheille leuanjärä säilytetään lakikirjan vakavana! Pukkila pudotti Lahdenperän lopullisesti silmistänsä kuin sukankutoja katosilmän vartaan nenästä: hän tunsi ilmasta, että tänäpänä ei naurunrymä Lahdenperän puolelta salia olisi lähtemässä yhtä heltaasti hänen pienille-pienilleen kuin Alastalon harmittaville mujuille. Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli tunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun joskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli kuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen sanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään ja muutkin ympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut semmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään! -- Paistakoon peräsohvalla! nielaisi Pukkila ajatuksen. Jos liikoja hölisee, niin niistetään mies! paineli hän karvasta palaa alas kurkustansa. Vielä on Pukkilalla nipistimet tallella peukalon ja etusormen välillä! Vaikka kieltämättä mieltä työlästytti. Kyllä tässä tänäpänä kielenpään on tapeltava, jos pientäkin kiusaa saa Alastalolle tehdyksi! Pahan hengen parkkikin hänelle nyt vielä, kun muutenkin piukkaa kaikissa asioissa ohitse!

Karjamaan Eenokkikin tänne jekutettu? Pukkilan silmät melkein tärskähtivät! Silmien todistus oli selvä: Karjamaan isäntä siinä istui, Karjamaan Eenokki! Juuri Karjamaan Eenokki ilmi elävältä sohvannurkassa! Piippu hampaissa, niinkuin Eenokilla luonnollisesti, tietysti piippu hampaissa, mahtoiko mies nukkuakin piippu hampaissa, mutta sammunut, sammunut tietysti nytkin, sammunut nysä sammuneena jo kotoa lähtiessä suupieleen unohdettu, kukas onkaan koskaan nähnyt haikunkiemuran nousevan Karjamaan Eenokin piipun pesän porosta: jumalan viljaa tupakan kultakin, ei suinkaan sitä savuksi ilmaan haaskata, ainakaan Eenokin visusta suupielestä, koska piipun karvas kylmältäänkin antaa makunsa varresta! Ja saappaat savessa, tietysti savessa, mitäs varten Eenokilla saappaat ovat, jollei savessa tarsittaviksi, ja savi? pellon savi? savi pataan kystä kasvaa ja kypsä lusikoidaan padasta suuhun, mitäs isännän saapas siitä pahenee, jos onkin savessa, noukkikoon Alastalo paakalat matoiltansa, kun vieras on lähtenyt! Karjamaan Eenokki ilmielävältä Alastalon sohvannurkassa sammunutta piippua ja savista saapasta myöten! Pukkila oli tyrmistyksissään, tirkisti ja vältti matolla tuoreen savikokkareen: tuosta on Eenokki astellut saliin tullessaan ja peräsohvalle kävellessään! päätteli hän. Puhdasta pellon savea kuitenkin, olisi isännän saappaissa voinut kulkea pahempaakin ainetta pelloilta matollesi! ajatteli Pukkila ja luimi sivulleen vierellään toimittelevaan Alastaloon. Sen hyvän ansaitsisit kuitenkin, että joku tallaa kasan lätiskäksi mattosi karvaan! toivotteli hän pahansisuisesti, silmien taas väkisinkin palatessa sohvan nurkkaan. Karjamaan Eenokki siinä totisesti istui, sitä silmien todistusta ei voinut muuksi muuttaa, vaikka olisi katsellut kolmannen varmemman kerran, istua nökötti leuka niin pitkänä kuin Karjamaan Eenokilla leuka on itsepäisesti pitkä: Karjamaan Eenokki istui siinä sammunut piipunnysä hampaissa, se asia ei parantunut katsomisesta!

Kuka oli koskaan nähnyt Karjamaan Eenokin Karjamaan aitojen ulkopuolella muulloin kuin kaksi kertaa vuodessa rippikirkossa, kerran talvella kynttilämessusti ja kerran suvella sinä ja sinä kolminaisuuden päivänä, ja samaten Turussa kaksi kertaa vuodessa, syksyllä syysmarkkinoilla myymässä kevään säynäät ja suviset silakat ja vuotisen voin ja talvella talvimarkkinoilla talon kaikilla hevosilla tuomassa viljakuormat kaupunkiin vakanttiin ja myytäviksi? Eenokki hoitaa autuutensa asiat säntilleen ja kruununmaksut säntilleen, peltonsa säntilleen ja saamisensa säntilleen, hänellä on talo ja vuoden almanakka, raamattu ja sielun kipenä syntisessä ruumiissa, talon asiat tapahtuvat almanakan jälkeen: Ristinpäivänä toukotöihin, karja laitumelle Urpona, kuhilaat pellolle viikkoa jälkeen Jaakon ja jyvän siemen vakoon Perttelinä; sielun asiat raamatun mukaan: papeille palkkansa voinaulalleen ja jyväkapalleen ja munatiulleen kantopäivänä ja synnit nieltävä leipänä ja virutettava viinillä säällisinä liinapäivinä, mutta muuten ovat maailman asiat lopussa Karjamaan raja-aidan takana ja taivaan asiat siinä paikassa, jossa piipun pesästä juokseva savun koukero katoaa silmän näkyvistä ilmaan. Ja nyt istuu samanen mies, Karjamaan Eenokki, ilmielävänä ja keskellä silkkaa viikon selkää jumalan valkeana arkipäivänä Alastalon salissa sohvan päässä ja imee sammunutta piipunnysää hampaissaan niinkuin kotona Karjamaan tuvassa? Pukkilalla oli nopea ajatuksen juoksu, hän tiesi sen itse, mutta totisesti, jos minulla tällä haavaa olisi ajujen sijasta kuiva mullankokkare otsakopassa, niin jumaliste, yhtä viisas minä olisin kuin nyt! ajatteli hän. Mitä tekemistä oli Eenokilla Alastalon salissa silloin kuin siellä istutaan ja jahnataan laivan rakentamisesta, mitä tekemistä laiva-asioissa varsinkaan erään tapauksen jälkeen muinaisuudessa, hänen itsensä ja Eenokin yhteisessä muinaisuudessa, tapauksen, jota hän puolestaan, Pukkila piti niin visusti ajatuksensa kynnyksen ulkopuolella, ettei koskaan sitä tarpeettomasti ajatellut, pahankurjen ja ainainen Petrereesa, kun nytkin tuppasi tulemaan mieleen, vaikkei ollenkaan ollut syytä! Se asia kuitenkin oli selvä: jos Eenokin päähän on joku kelmi saanut mahtumaan sen ajatuksen, että järjellinen mies voi vielä uuden kerrankin pistää rahansa muuhunkin kuin Karjamaan tupakamarin kaapin loodan talteen, niin pitäjässä ei ollut Langholman isännän ja Krooklan Mikkelssonin jälkeen toista miestä, jolla oli vissempää pistettävää kuin Karjamaan Eenokilla. Montakos mullikkaa Karjamaasta tänäkin syksynä talutettiin Tukholman jahtiin: kolme enemmän kuin Pukkilasta, pelkään minä! Laidunmaat luodoissa niin saastaisen lihavat, että hävettää, rintapellot haisevaa savea ja vesissä keväällä säynästä niin sakeana, että toisiansa pyrstöihin pureskelivat! Siitä ei epäilystä: kyllä Karjamaan isännällä rahaa on, vaikka isonkin parkin kuudestoista-osan maksamiseen, sen asian haistamiseen ei tarvita Alastalonkaan sieraimia! Mutta millä pahanhengen kurilla Eenokki on tänne talutettu? Juhtahärän otsaharjaan minä viisikymmensyltäisellä saralla ennemmin päitsimet pujottaisin ja karauttaisin konkarin ravurina tietanhualle pitomatkalle, kuin minä Eenokin pään siihen ajatuksen loikkaan saisin, että mies voi ajankultaa tuhlaamatta istua joutilaana naapurin salissa keskellä paistavaa arkipäivää ja että meren vetelään voi ansiokseen potkia saalista saartamaan muutakin kuin kalaverkkoa, jopa niin väärtiäkin tavaraa kuin rahaa, joka jo on tallessa kaapin laatikossa! Pukkila ihmetteli, kuka tuonkin jääräpään on saanut niin pitkälle, että hän on löysännyt paattinsa pestin Karjamaan rantasillasta ja nyt istuu muitten joukossa sohvan nurkassa täällä! Totisesti sopii senkin kelmin ja viisumaakarin puhaltaa puuskutella ilmaa keuhkoihinsa ja keuhkoistansa yhtä tyytyväisenä ja yhtä syvin vedoin, kuin miehen, joka tasamaalta on punnannut niskaryhälleen täyden tynnyrin jyväsäkin ja polvijäsenen kieppumatta kantanut jussin selässään tikka tikalta myllyn ylisille ja nyt päästelee nyörejä kaksikyynäräisen suulta ja jouten katselee, kuinka viljan raskas keltaisena juosta lorottelee tyhjenevästä säkistä jyskävän ruuhen nielevään suppiloon! Kun Eenokki kerta on täällä asti, niin hän ei ole turhan päiten matkalla, ja niin varmasti kuin suppilon suulle nostettu ja suullisestaan avattu jyväsäkki juoksee sisältönsä tratin toroon, niin varmasti on Alastalolla kuudestoista-osa parkistansa paperilla silloin, kun Eenokki on mennyt istumaan sohvan päähän!

Pukkila tunsi itsensä kuin vääryyden kärsineeksi: mene tuommoisten päähän kaatamaan järkeä! Onkos ihmisen kieli, olkoon se liukaskin, mikään rautakanki, että sillä vääntäisi kiviä nummesta tai ajatuksen älliä Karjamaan Eenokin kaltaisten kalloluista? Vielä Kivivedellä äsken oli hän sluupissa puhellut Evaldille: Pelkään-pelkään, tästä tulee tosi päivä tänään! Alastalo on perhana käärimään miehet: se voitelee puheella siinä kuin puhein voidellaan ja sillä on ajatuksen koukku sananmadossa valmiina niitä varten, joihin ajatus riipasee! Alastalo on vaarallinen mies, Evald, pelkään-pelkään, pahoin aanaan, että parkin saa julmettunut tänäpänä toimeen, vaikka kuinka kielen kultaa viljelisi, koettaisi karvasta siellä missä makea ei maistu! Mutta hikeä saa äijä pyyhkiä, saa pyyhkiä otsaltansa toisenkin kerran ja röhöttää suuttua naurunkarvasta, naurunkarvasta vatsastansa, siitä minä olen Pukkila-Pukkila! Jos saakin parkin, niin maistukoonkin! Sillä lailla hän silloin oli paatissa vahvistellut ja kohennellut vähän painumassa olevaa mieltänsä, mutta olisiko silloin ymmärtänyt ajatella, että Karjamaan Eenokinkin näkisi täällä! Muut nauraa nuhjuttelivat kuitenkin, vaikka ovatkin Alastalon puolella, kun pistää purevaa surisemaan Alastalon korviin, mutta kuka on koskaan nähnyt jyväsäkin valssaavan ja naurun vetoa Eenokin poskipielissä? Olisi tuommoinen huoneentaulu naamanuunaksi nököttämässä minuun jokaiselta salin seinäviereltä, niin saman asian ajaisi tänäpänä suussa anturanahan palanen, kuin minun oma kieleni! Mutta millä perhanan pelillä olet _sinä_ -- Pukkilan silmät vilkaisivat kärsimyksen katkuisina vierillä astelevaan Alastaloon -- sinä, silmäneula ihravatsaksi ja käärmeen kiemuva hylkeen hyllyväksi vääntänyt tänne toisen ihmisen kiusaksi tuon kivireen mieheksi ja härkäkallon kahdella kintulla käveleväksi? Pukkilan piti väen väkisin ja vasten omaa tahtoakin puolin ihaillen vaikka kateen happamiltaan taaskin ajatella kertansa samaa Alastaloa ja Mattssonia, joka pyyleän vehoisana toimitteli vieressä ja olkapäähän taputellen panetteli pakotteli peremmälle. Sojottelet sinä ja hyristelet naurun hyllyvää, mutta piru sinun kyntesi tietää, koska ne ovat niskassa? Jumaliste, liukas sinun kanssasi pitää olla, kun sinun kanssasi vääntämään rupeaa! Mutta on Pukkila ollut marjassa ennenkin, minä-Pukkila! Pientä-pientä kiusaa-kiusaa, niin tiedät, että, Pukkila on pelissä-pelissä! Eenokin sinä olet saanut, olet saanut, pahus, pelatuksi Eenokin, saakelinmoinen veto, paha veto, vietävän paha veto, minä tunnustan, miks'en tunnustaisi! Mutta älä klivaa kieltäsi vielä, Alastalo, tammilaudassa on monta ruutua ja vuoron perään tammipelissä nappulaa siirretään! Tuhise sinä tyytyväisenä nyt, eikös sinulla tänäpänä nenä vielä joku kerta harmistakin tuhise, kun Pukkila hieroo kämmentä hyvän siirron jälkeen, Pukkila-Pukkila, piru-piru! Parkissa on yhdeksän raakapuuta ja puomi ja kahveli lisäksi: ennenkuin ne jokainen ovat hissatut mastoihin, Mattsson, joka tikku, Mattsson, ja prässit kiinni, Alastalon Mattsson, prassit kiinni naakelin nupeissa, prassit-prassit kiinni-kiinni pultaanin paisuvalla naakelien nupeissa, niin kytätäänpäs, Herman Mattsson, kytätäänpäs silmänvalkuaiseen ja noukitaan äänen säröt korvankärkeen, eikös naurun meho joku kerta unhotu vilauttamaan vihastunuttakin hammasriviä parran puskasta ja äänensuopa Alastalon Hermannin suupadassa joskus kiekase kukkonakin, kun Pukkilan kieli on lykännyt suolaa siihen paikkaan, missä karvastelee, ja Pukkilan Petterin sormenpäät ovat pelissä siellä, missä kiusansolmukin taljojen juoksuissa! Ole sinä Alastalon Herman, Herman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin sait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on kaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi, pitempi, perhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan ripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi, uusi ripi rakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali on mitattu, perhana! mitattu päässä, minun päässäni: kaksi korttelia lisää, Alastalo, kaksi korttelia lisää-lisää, Alastalo-Alastalo nurkasta nurkkaan, salin nurkasta salin nurkkaan, Pukkilan salin, tuumastukilla minä itse sinulle näytän, kiusaksi näytän, kiusaksi mittaan, kun kehä-kehä on nurkalla Pukkilan mäellä! Pujoa partaa ja pykää parkki, sivele sivujasi ja taklaa toppejasi, metsään jää tikkuja jäljelle vielä Pukkilankin parkin mastopuiksi! Mittaa toppisi, Alastalo, venytä mastojen välit jalkaviksi, Mattsson, mittaa sanon, venytä sanon, Pukkila mittaa myöhemmin ja tietää venyttää enemmän! Kuka jäljestä ajaa, se näyttää, kuka sivutse ajaa! Pukkilan Pihlman ja Pukkilan Musta lähtevätkin pitotalon veräjästä viimeisinä, jotta kokee kopevampikin ja maistaa isosempi, kuka reessä istuu ja kenen harja aisoissa leiskuu, kun Pukkilan Pihlman ja Pukkilan Musta ohjat tämmissä ja kavio kaapasemassa puhaltavat lahden raikuvalla etummaisiksi vauhkivassa jonossa! Mittaa, sanon, venytä sanon, tikkua mahtuu taivasta käsin joku kortteli korkeammallekin kuin sinä äkkäät tuumastukin saranakidasta lähtevän, ja meressä on ruumaa pitemmänkin kölipuun hulista kuin sinä ymmärrät petille oijentaa, Alastalo! Vasta siinä laivassa toppia on, jonka topin nokka vippaa viiriä ylempänä kuin muut topit ja vasta se parkki parkista käy, jonka keula lykkää kaulaa vielä siinä, missä muilla kuutoilla pukspröötin pää loppuu kesken! Toppien korkeus kapteenin komeuden sanoo, eikä liivien laveus, Alastalo, ja vielä sinä syljet harmin pihiä pieliesi muhkeille manttaaleille ja vielä sinä tuhistat kateuden pärinääkin nenärusthollisi avaroista sierainläpistä, kun kerta joskus akumentti-Pihlmaninkin parkki lykätään vesille ja Pukkilan Pihlmankin, Petter Pihlman, Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin! Alastalo, vilautappas silmää silloin, vilautappas toppeihin: niitä on kolme, niinkuin sinullakin, kolme-kolme, kolme peeveliä, mutta raapaseekos rusthollarin maston kärki akumenttitorpparin toppiraakojenkaan tasoille, jos kyljittäin tullaan, Alastalo? Ja tules, Mattsson, kävelemään kannelle, Pukkilan Pihlmanin parkin kannelle kävelemään, antura silahtaa, sinunkin parkkisi kannella antura silahtaa, mutta mittaapas, Mattsson, mitaappas piruuttasi, Mattsson, mittaappas kurillasi, montako askelta mastojen väliä, montako askelta minun parkissani, Pukkilan parkissa, montako askelta mastojen väliä? Askel enemmän, askel enemmän, perhana, askeleen pentele enemmän kuin sinun purkissasi, Alastalo! Maistuuko se askel, Mattsson? Katsos, Mattsson, Pukkilan Petterillä kurottaa muinaiseltakin haaravinkkeli ruokamajan alla hiukka pitemmälle kuin sinulla, hiukkasen-hiukkasen pitemmälle-pitemmälle kuin nappuloilla sinun vatsasäkkisi alla on varaa kurotella, ja kun Pukkilankoipinen mies joutuu harppaamaan mitta-askeleita, niin tulee laivaan loikatuksi ahterin ja keulan välille mittaakin hiemasen enemmän, kuin lähtee toisenmallisista säärihaaroista. Säärien vika, säärien vika, Mattsson, jos on väännettävä askel päällekaupankin, Mattsson, kun kävellään Pukkilan kannella, Pukkilan-Pukkilan! Akumenttitalon sarka on joskus pitempi kuin rusthollin, pitempi, saamari, ja, säästänen, leveämpikin joskus, Alastalo! Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä! Karvastelisiko sydänsäkissä, Alastalo, papenoisiko piru pippuraa sisuun ja silmännurkkaan, Mattsson, kun kippari näkisi kapteenin ja Herman Mattsson prikin kannelta katselisi, kuinka kävellään parkin komentosillalla, kun silahtavalla astelee Petter Pihlman silkkikarvainen tornihattu kiiltelemässä päässä? Kumpaas meistä luulisit Hullin haminaherrain silloin höylemmin noikkivan, rusthollariako vai akumentti-isäntää? Tuhannen tutkaimen väkää kuitenkin sinua vatsapielinesi, saleinesi ja rustholleinesi! Viis ja viiskolmatta minä rustholleista, vaikka piruttaa sekin vietävä pahemmin kuin sanoa viitsii, syö kuin mato sydänjuurikasta, kun Alastalon itsensäkin kuitenkin sisukunnassaan täytyy tietää, että Pukkilan niityiltä korjataan aina kaksi häkillistä heiniä siinä, missä Alastalon piikat luokkoovat kokoon yhden! Ja sopii tulla mittaamaan Pukkilan sarkoja: äpärätilkuiksi jäävät Alastalon pellot akumentin aviovainioiden rinnalla! Mutta mikäst'etten ja minkä tähden ei olekkaan Pukkilan uusi ripi pystyssä nyt ja istutakkaan tällä haavaa Pukkilan isossa salissa ja lauteerata Pukkilan parkista! Jumaliste, Alastalo, kuinka minä kuulustelisin kateuden ritinää sinun liiviesi piukoissa pielissaumoissa, kun Pukkila säälisi vierastansa ison salinsa peräpuolelle niinkuin sinä nyt -- ähisetkin niinkuin hylje! -- ja sinä vuorostasi kävelisit Pukkilan salin, Pukkilan uuden salin, Pukkilan viis'syltäisen salin karvamaton virstaa, Pukkilan salin karvamaton virstaa, silmien kiusana, silmien tikkuna, naskalin tutkaimena, perhana! silmiisi pistämässä peräseinän pitkä sohvanploora, messinkinuppejakin karmissa kahta tihuvammalta, kahta saastaista tihuvammalta, kuin sinun taatissasi -- tuossa, luuletkos, että se sohva tuodaankaan Tukholmasta niinkuin sinun? Lübeckistä minä, Lübeckistä-Lübeckistä, kun sinä Tukholmasta! -- karmin mittaakin, katsos, seitsemän kyynärää, harmiksi-harmiksi seitsemän-seitsemän kyynärää-kyynärää, vaikka paikalla mitattaisiin, tuumaa paria päällekkin kukaties, tuumaa paria päällekkin tarkasti mitaten kukaties, vaikka silmäparisi päästäsi katsoisit! Pukkilassa, näes, Pukkilassa ei mitassa knapata: minä olen mitannut sinun sohvasi, tuon samasen tuossa, kuus'kyynäräinen muka! Tuumaa vaille! tuu-maa vail-le, pentele! minä olen mitannut! Pukkilassa ei knapata, Pukkilassa pistetään mieluummin lisää, tuuma lisään -- sanonkin nikkarille, sanonkin, pahus vie, sanon-sanon Lübeckin mestarille: tuumaa päälle, tuumaa päälle, seitsemänkyynäräinen sohva --, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma vajaa: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, mestari, tuumaa päälle, seitsemän kyynärää ja tuumaa päälle, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma vajaa, tuumaa päälle: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, tuuman vaille, mestari! ja mestari, kaksi paria etujalkoja sohvaan, kaksi paria etujalkoja Pukkilan sohvaan, Alastalon sohvassa kurottaa vain käpälä kummassakin päässä ja kolmas leskenä yksin keskellä, kaksi paria, kaksi täyttä paria, koskas jumalakaan parittomasti pistää jalkoja vatsan alle? ja mestari, viisi kynsivarvasta jokaiseen pussikkaan! neljä eteen ja viides taakse, viidellä kynnellä jumalakin lailliset elukkansa varustaa, vaikka Alastalon sohvan pussikoissa on vain neljä, hemmetti, neljä! minä huomasin sen kohta, äkkäsin paikalla, kyykistyin, kun Alastalo ähisi, näytteli mööpeliänsä -- siinä olikin Langholma vieressä ja Härkäniemi, kuulivat kaiken! -- näytteli ja osotteli: Tukholmasta tuotu, toin koska sopi reisuun, tilasin jo keväästi, kuusi kyynärää pitkä -- valehteli, perhana, valehteli senkin! minä kohta epäilin, silmämäärältä arvioin, ajattelin: liikaa sanottu, liikaa, liikaa! mittasinkin sitte: tuumaa vaille, tuumaa, tuumaa! vaille, ei ollutkaan kuusi kyynärää, vaikka kehui ja sanoi; kyykistyin, sanon, kyykistyin ja pitelin, peukalollani pitelin käpäläjalan pussikkavarpaita, koettelin hiljakseen, koettelin pikkuhiljaa veiston jälkeä, tunnustelin: työ kuin työtä! puhelin -- tunnustin -- »puhdasta työtä», puhisi Alastalo, »hienoa työtä, Tukholman kuninkaan hovinikkarin käsialaa!» puhisi Alastalo, ähisi ja yski, »taitava mies: ranne kuin höyhen ja sormien pihti kuin vieteri, kuljettaa veistä puussa, kuin maalari pensseliä seinällä! pitele paremmin vielä, eikös tunnu hyvälle peukalon päähän: sileä hivellä kuin maitolapsen leuka!» kehui, raato, omaansa, voiteli kiitosta niin että korvat häpesivät toisella kuunnellessa, ähisi, mutta minä, olinkos minä siellä ryömilläni muuten vaan? minulla ovat silmät päässä kuin kaksi kärppää, minä olin huomannut, olin jo seisoalta huomannut, sentähden meninkin pitelemään! olin huomannut, ja kas perhanaa! kun minun käteni livaseekin käpälän taakse, livasee liukkaasti kuin kissan kieli käpälän takapuolelle: »silonen, silonen kuin maitolapsen leuka!» puhelen, »silonen, silonen, kieltämättä silonen!» puhelen omia sanojani, pilkkaan, »kävelevätkös Tukholmassa leijonat saleissa ja sukat takakintuissa?» kysyn pikkuhiljaa, kysyn piruuttani: »kävelevätkös leijonat Tukholmassa sukat takakintuissa, kosk'ei varvas käteen tunnu, vaikka kuinka pitelisi?» kysyin sulaa pikkaista pientä piruuttani jo, silloin jo! siitä on kolme vuotta Mikkelin päivästä, silloin jo -- Härkäniemi nauraa hörötti sanoilleni, niin että oli piippu kirvoteltava hampaitten välistä ja Langholmakin veti suutaan pieneen nauruun -- silloin jo -- minä en ollutkaan enää lattialla ryömilläni, minä olin kimmahtanut pystyyn, minä näin pieni, minä näin pitkä, varpailleni minä olin kimmahtanut -- silloin jo kysyin, enkä kysynytkään enää hurskaus poskissa, vaan silmästä silmään tikuttaen, silmät niin likellä Alastalon silmiä, että silmäkekälet sopi nähdä ja valkuaiset myös, jos halutti katsella, kysyin silloin jo, kysyin kolme vuotta sitten, kysyin: »Rakennatkos sinä parkinkin joskus, kolmimasto-parkin ja unohdat siitäkin maston, takamaston, niinkuin sohvasi jaloista varpaan, viidennen varpaan, takavarpaan: parkkisi on priki silloin, priki, prikinuti-prikinuti, niinkuin sohvasi käpälä-nuti, käpälä-nuti!», se sana maistui, minä luulen, että se sana maistui! Alastalo ähisi, ähisi taaskin, mutta ähinässä on monta nuottia ja Alastalon nenäpiipuissa monensorttista tuhinaa, niinkuin pihinää pienen kirkon uruissa, maistui se, maistua piti: »kaksimastoinen parkki!», en paremmin sanonut, mutta mahtaako maku vieläkään olla suusta lähtenyt? Langholmakin nauroi, nauroi hienokseltaan, veti suutansa nauruun, pieneen kyllä, pieneen tosin, mutta nauruun kuitenkin, vaikka vastaan piti! Kaksimastoinen parkki ja nelivarpainen käpälä? kysynkös Alastalolta vieläkin, muistutan, kysynkös kun sopii, ja kyllä kysynkin, kysyn niin että siemasee, lykkään laupiaasti, lampaanhurskaasti: kaksimastoistakos sinä sitte parkistasi ajattelet, Alastalo, niinkuin sohvasi käpälistä nelivarpaisia nuteja? jumaliste, Lübeckin mestarilla pitää riittää puuta viidettäkin varvasta varten, kun Pukkilan salin sohvan jalat veistetään, ja täysi pesättninki mastojakin pistetään Pukkilan parkissa pystyyn, niin ett'eivät raumalaiset luule laivaa omaksensa ja kutsu parkkia prikiksi! Prikiksi, Alastalo! Pentele sittenkin sinun parkittelujasi, pitää ihmisen syyttömästi kiukutella sinun tähtesi sielunautuutensa rivinomaksi, ruokalystistä puhumattakaan! Missä hemmetin asetuksessa se on määrätty, että sinulla pitää olla parkki ennenkuin minulla? Saa rikeerata kieltään kymmenellä kantilla, ja juoksevat kuitenkin sinun kokouksiisi kuin päättömät kanat!

Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa! Kuiskuttelin, huiskuttelin, lykkäsin korvaan husaten: Alastalo aikoo rakentaa parkin, Alastalo pitelee, kenellä on vuoria povipielen sisäpuolella, vuoria, sanon: parkki rakennetaan povitaskusta! ja parkki maksaa, maksaa pirusti, vaikka sen kirkkomäellä sanon ja kiroon, kolme mastoa maksaa enemmän kuin kaksi, kolme perhanaa enemmän kuin kaksi, eikä lastia mastoissa kuljeteta, lasti kuljetetaan ruumassa, ja lasti se on laivassa, joka riksit kiertää jakoon, lasti! sanon, eikä mastot: ei mastoja retareille likviidissä jaeta, ei jaeta, vaikka niitä olisi viisi, riksit jaetaan, riksit, ja riksit noukitaan joka killinki ruumasta, laivan ruumasta; ei Alastalokaan mastoistansa mitään retareille nouki, noukkii retareilta vaan, että saa mastonsa pystyyn! Kuiskuttelin-huiskuttelin, kuiskuttele tuommoisille: kukas lienee tänäpänäkin ollut ensimmäinen mies pyyhkimässä saappaittensa savea Alastalon kuistin edustahavuihin, joll'ei juuri mahdollisesti tuo samanen Eenokki? Karjamaan Eenokki, kun hän tulee paikalle, niin hän tulee varhain, rippikirkkoonkin kun tulee, kuten viimissunnuntaina, niin hän tulee tuntia ennen kirkonmenojen alkua kirkkomäelle odottelemaan. Pitkine leukoinensa tuossa pahan hengen sohvan päässä, mitä mahtanee jauhata leuassansa? Itsepintaisuus istuu hänessä leuassa, sen näkee päältä, paljokos mahtaa olla matkaa piipunnysän alla huulien umpinujusta visajärän päähän: kolme tuumaa vissisti, vaikka paikalla ottaisin tuumastukin liivintaskusta ja mittaisin! Eenokilla on tuuma liikaa leuan myhkyrässä, niinkuin Krooklan Mikkelssonnilla tuolla oven nurkassa tuuma liikaa nenäorren varressa, kumpikin tuuma on tuuma päällekaupan, kun olisi miehiä tyyrättävä, vaikka luulisikin olevan veivin vartta paremmin heidän naamoissaan! Kuiskuttele semmoisille: ottavat leukaansa tai nenävarteensa sen, minkä ottavat puheista ja pistävät puheeseen leukansa tai nenäortensa fasuunan: venyttävät, penteleet, tuumalla joka sanan, niin että saumat ratkeevat jutusta! Eenokki, rahanperso mies, on kuulustellut minun sanojani -- kuulustelikin perhanan tarkasti, korvaläpi selkoselällään niinkuin mannaa olisi tippunut vaikkuun: raato, ripille menossa vielä, ripille niinkuin minäkin ja ajatukset paljaassa mammonassa ja pahoissa kielissä, kuulusteli leuan liikahtamatta! -- mutta mitä hän on minun sanoistani kuulustellut? Raot, perhana, ajatuksen raot! Pahahenki pistikin kieleni päähän mastot ja ruumat ja jakoriksit! Eenokki on istunut tuvassansa maanantaina ja ajatellut, istunut ja ajatellut vielä tiistaina penkillänsä. Mastojen välillä on ruuman mittaa, on hän ajatellut, mitä monempi masto laivassa, sitä pitempi laivan ruuma, on hän ajatellut, kolmen maston välillä on ruumaa enemmän kuin kahden maston, on hän ajatellut, ja itse minä hänen päähänsä sen ajatuksen istutin, että ruuma laivassa riksit retarille seilaa! Minä pässi olen puhunut kuin harakka! Eenokki on itse keskiviikkona soutanut Alastaloon, ajatellut riksejä ja soutanut Alastaloon puhumaan asiasta! Minä, saakeli, Eenokin tänne olen taluttanut, minä itse kielelläni! Alastalo on riivattu mies, liika riivattu: hän ei mene veistelemään kirveensä terää kiven kanttiin eikä kielensäkään kärkeä Eenokin järjen kaltoon! Minä hupsu, minä hänen asioillaan juoksen, minä itse paistan valmiin ahvenen Alastalon lautaselle: syö pois, pistä poskiisi! taritsen! Ikinä ei Eenokki istuisi tässä salissa ja tässä joukossa ilman minua, nököttäisi sohvan nurkassa tuossa totisena kuin A aapiskirjan lehdellä, jollen minä häntä tänne olisi veivannut! Huomasiko ehkä Alastalo kirkkomäellä, kun minä kuiskuttelin Eenokille, ja arvasiko, käärme, mitä minä Eenokille kuiskuttelin? Arvasi! kyllä minä Alastalon tunnen, sillä on sieraimet sitä varten niin leveät, että se haistaa asiat, arvasi, pentele, ja nauroi, perhana, nauroi, sisukunnassaan, vaikk'ei päästänyt naurua partaan asti, nauroi, hemmetti, minulle! Ja jumaliste! Alastalon Hermannin liivit eivät ole elämässä piukottaneet Mattssonin vatsasäkin ympärillä, vaan itse taivaan enkelin uumilla, ellei hänen napeissaan ole natissut naurun hölkkä silloin kun Eenokki viikolla on ilmestynyt Alastalon tupakamariin ja alkanut puheen luovit parkki-asiassa: tuon lahnan, lihavan lahnan on Pukkila potkinut minun nuottani pesään! on mato ajatellut! Saattaa omatunto soimata ihmistä joskus niin, että tuntee itsensä kuin nyljetty orava!

Aut'avita! olenko minä Pukkila? Minä olen puhunut Pukkilan päästäni Eenokille sunnuntaina kuin paistetusta nauriista, en kauniimmin sano! Paatissakin painetaan helvarin varsi alahankaan silloin kun keula nostetaan ylähankaan ja Eenokkiakin on väännettävä vasemmalle silloin kun tahtoo miehellä nenän kurssin torkottamaan oikealle! Olisin ollut liukas ja ymmärtänyt, niin olisin porottanut Eenokin korvaan parkkia ja Alastaloa niin, että siirappi olisi sanoista tihkunut, olisin kehunut ja kiittänyt niin että oma kielenikin olisi hävennyt! Alastalo, kuules, oletko kuullut, rupeaa rakentamaan parkkia, olisin sanonut! Parkkia, kolmemastoista, kuules, jahdilla alkoi, sumppujahdilla, sinunkin säynäitäsi ja sinunkin mullikkojasi seilasi Tukholmaan, Tukholmaan jahtipräkällä mullikkaporvarina! ja nyt rakentaa parkin, parkin, pentele, saat sinäkin lähettää mullikkasi pasiseerareina vaikka Espanjaan, Espanjaan asti, pentele, mullikkasi parkin pasiseerareina! Peijakas mieheksi, peijakas paisumaan; kasvattanut itselleen vatsaakin enemmän kuin me kaksi yhteensä, vaikka hänellä on laihempi talo kuin meillä kummallakaan, muista, meillä kummallakaan! Vai vaihtaisitko sinä peltojasi Alastalon peltoihin, vaikka saisit kaksi Alastaloa, kaksi sanon, kaksi Alastaloa? Mutta vatsan ympärys hänellä kieltämättä on suurempi, kieltämättä suurempi Alastalolla kuin sinulla, ja minulla myös, minulla myös, suurempi kuin minulla! Karjamaa on manttaalin talo ja Pukkila myöskin, Pukkila myöskin, vaikk'en siitä puhu, Karjamaan isäntä on manttaalin isäntä, ja Pukkilan myöskin, Pukkilan isäntä myöskin täyden kruunun manttaalin isäntä, mutta, mitäs manttaaleista ja mitäs isännistä, kun puolen manttaalin isäntänä kävelee Alastalo, puolen, sanon, puolen manttaalin isäntänä Alastalon Mattsson, isonen Mattsson, paksu Mattsson, kapteeni Mattsson, vaikka kapteeni minäkin olen, kapteeni! Mitäs laihat lihavan rinnalla, vaikka talot olisivatkin paremmat, talot-talot paremmat, sanon, paremmat! Isosesta lähtee isosta, röyhäseekö vai ajattelee, ja Alastalon järkikin on muun ruumiin lihotessa levittänyt uumavyötä! Mitä painaa savi Karjamaan Eenokin ja Pukkilan Pihlmannin saroissa silloin, kun Alastalon isosessa pääkopankin ajatukset rupeavat kasvamaan vatsaa? Pienet linnut visertävät, mutta varis vasta äänen päästää, me muut laihat ajattelemme, mutta Alastalon lihava meinaa! Jokos sinä olet juossut Alastalossa kysymässä kummoisten miesten puumerkki parkinpapereihin kelpaa, kelpaako Karjamaan Eenokin kaltaisen? Oletkos juossut, kysyn, pyyhkinyt konttisi kuraa kuistin sillan havuihin, pyyhkinyt ja putsannut kuin kissa suupieltänsä anturaasi, ett'et veisi mullanpaskaa, rusthollarin mullanpaskaa kapteenin salin valkoiselle lattialle, oletkos juossut, kysyn, kysymässä, kelpaako Alastalolle raha? Juokse hemmetissä, jollet jo ole juossut, sinun kinttusi sopivat paremmin juoksun traviin kuin Alastalon Hermannin, vaikka manttaalin mies oletkin, täyden manttaalin, rusthollimanttaalin, juokse hiivatissa, pistä kiiruuksi, pistä rusthollarin varvas varvastamaan, kun kapteeni nikkaa! Juokse, sanon, mitäs rusthollarin vatsalle pieni hölkkä muuta kuin terveydeksi, kun ei kapteenin tarvitse puhista, juokse, sanon, tyrkytä rahaa, kukaties kelpaa Alastalolle raha, kukaties-kukaties, en minä tiedä, mistäs minä tiedän, mutta kukaties kelpaa raha Alastalolle, raha-raha Mattssonille, kun tyrkytät, noikit ja pyydät, pyydät ja noikit, pelaat pyrstöllä ja niskalla väsymättä kuin västäräkki, kukaties kelpaa, raha on riivattu kelpaamaan ja Alastalo vielä riivatumpi pitelemään sinne, missä raha tuntuu sormeen, noiki, noiki vaan, niin oppii niskasi senkin taidon ja kukaties sopii rusthollarin savinen raha paremmin kapteenin käteen kuin rusthollarin savinen saapas kapteenin salin matolle! Koska sinä muutenkaan kylässä juoksentelet, niin kippaa nyt, juokse rahojasi taritsemaan, kun niitä tarvitaan, prässihän rahoista päästessä on, eikös niin? Kokoon niitä aina käärii: saa uuden penningin syrjän näppiinsä, niin pitää piukasti kiinni eikä hellitä ja pistää entisen penningin päälle, siitä tulee tapuli joskus, perhana, tapuli ja tapuli kasvaakin, kasvaa se, kasvaa koko ryjäksi, kun on ahne aamusti ja visu ehtoosti, kokoo tänävuonna ja säästää tulavuonna, ymmärtää killingin killingiksi silloin jo kun leuan iho alkaa haiventaa parran karvaa ja tietää kopeekan kopeekan väärtiksi silloin vieläkin, kun päänahan iho pudottaa haivenensa! Mikäs hätä on rahaa kootessa ja rahaa tapuloidessa, koska elämässä on vuosia ja ihmisen päänahassa hiuksen karvoja tiputettavaksi, vaikka vuosia tulisi kirkonkirjoihin kymmenen, pari yli tarpeenkin? Mutta silloin vasta rupeaa Aatamin omena kurkussa hyppimään, kun miehellä tulee juoksu siitä, kenelle saa rahansa kelpaamaan! Eikös niin, Eenokki, eikös sillä lailla olekkin? Kyllä rahaa aina kokoon kiertää, kun on hurskas ja kiristää piukkaa ruuvia piukasta piukemmaksi, minkä hengen hipua sisukunnasta lähtee, mutta silloin vasta murheen päivä alkaa ja hiukset lakoovat hienmärkinä otsalle, kun on juostava kaupittelemassa rahaa, haettava hullu, jolle valmis raha kelpaa, raha-raha, selvä myntätty kruunun raha! Eikös niin, Eenokki, eikös niin ja sillä lailla? Juokse, sanon, minä luulen, että Alastalolle kelpaa raha, parkki maksaa, parkki maksaa rahaa, ei parkkia ilman rahaa rakenna! Juokse, sanon, minä luulen, että rahasi kelpaavat, juokse taritsemaan, kun Alastalo tarvitsee: ei nälkäinen lintua senvuoksi suustansa sylje, että se paistettuna hänen suuhunsa lentää, eikä Alastalo siitä syystä rahaa torju, että sitä hänelle tyrkyttää! Juokse sinä, kippaa henki kurkussa, takapyrstö hännättömänä, rahasi olet jo säästänyt Alastaloa varten, niin säästät häneltä jalankin vaivat, juokse, sanon, leukasikin on juuri sen mallinen kuin sinä olisit luotu toisten asioilla juoksemaan, juokse-juokse selkä lotkossa, käpälä kurossa, juokse, laihempi sinä olet juoksemaan kuin Alastalo, vaikka rahapussi keikkuisikin selässäsi! Sillä lailla, pahus, sitä nuottia minun olisi pitänyt veisata, veivata korvan juuressa väsymättä kuin hörhiäinen, niin istuisiko Eenokki nyt leukoineen tuossa, istuisiko, jumaliste, silmän harmina piippuansa pureskelemassa tänäpänä Alastalon sohvan nurkassa minun kiusanani! Kumpis meistä röhisisi tyytyväisempänä tällä haavaa, Alastaloko tuossa rinnallani, vai minäkö, jos olisi kielenpääni silloin ymmärtänyt tällätä sanansa oikein? Säästänen sittenkin minua laupiasta lammasta, joka en puhunut kielellä, joka kihaa sylkeä kahdesta haarasta! Kun sonnivasikkaa taluttaa karsinaan, niin sitä pitää tönätä sarvista vastaan, ja kun Eenokin järkeä tyyrää, niin on senkin sarvi ohjattava vastatöngän vehkeillä myötäsojon menoille! Oma viheljäinen vikani, kun nyt saan katsoa silmäni tikuille tuommoiseenkin naamalautaan kuin Eenokin tuossa! Olenkos minä vielä silonen kasvojen hipiältä kuin ripille pääsemätön nulikka, ja onkos partaveitsen terä vielä kertaakaan harsinut sängen rahisevaa leukapieliltäni, koska poskeni päästävät pehmeitä kuin imisän utara? Häkää olisin pistänyt Eenokin päähän, enkä järkeä, niin tarvitsisiko minun tällä haavaa katsella Eenokin leukaa edessäni! Olisin ampaissut Eenokin ymmärrystä sanoilla, joissa on kärki ja kärjen haruksissa väkä kummallakin puolella, niin, pahus, nauranut sitä olisi pirukin vatsansa terveydeksi, nauranut pirukin kattilassaan hölövatsaansa, sanon, jos Alastalo olisi ollut hullu, ja mennyt senjälkeen pitelemään ja silittelemään Eenokin ymmärryksen mojoovia pahkoja! Jumaliste, sarvi-Samulin härkätallista hän olisi vähemmällä hiellä vääntänyt valssin nuoteille, sarvi-Samulin neljällä sorkalla valssin kiepussa keikkumaan, kuin olisi katrillia kaapaissut Eenokin ymmärryksen kanssa! Olisin husannut vain, huiskaissut yhden ainoan sanan, puolen sanaa Eenokin korvaan, Eenokin karvaiseen korvaläpeen, kuiskaissut yhden ainoan väkäsanan, sanonut: Sinulla on rahaa, älä kielläkään, sinulla on rahaa tallessa, kyllä se asia tunnetaan, tunnetaan koko pitäjällä, mahtaako Langholmallakaan olla niin paljo tallessa kuin sinulla, mene nyt sinä auttamaan Alastaloa, koska sinun sopii, en minä tiedä, uskaltaako Langholmakaan, Langholman rahat ovat perittyjä, perittyjä-perittyjä, mutta sinun rahasi nypityt työllä ja vaivalla, omalla työllä ja vaivan hiellä, mutta mene nyt sinä kirjoittamaan laivan osa, kuudestoista-osa, kahdeksas-osa, neljäs-osa, en minä käske, en käske, meri on aina meri ja meren vaahdolle pistetyt rahat meren vaahdolle pistettyjä, mutta mene nyt kirjoittamaan, mene kirjoittamaan laivan-osa, niin Langholmakin ehkä uskaltaa perintörahansa, kun sinä hikirahasi, ja Alastalo saa viimeinkin parkkinsa toimeen, Alastalo-Alastalo! Sillä lailla, peeveli, olisin mojottanut Eenokin korvaan, puolen sanan, puolensanan upottanut ajatuksen siemeneksi korvavaikkuun, niin olisiko Eenokki rippiliinalla kirkossa muuta ajatellut kuin sitä, kuinka kerkiäisi kotiin tupakamariin vahtaamaan klahvinsa viereen, että luukku pysyy piukassa ja avain taskussa, kun Alastalo tulee mankumaan.

Olisiko Alastalon silmä silloin ollut kiitollisemmassa herassa hänen katsellessaan semmoisella asialla Karjamaan tupakamarissa Eenokin leuan lukkoa, kuin minun silmäni nyt samaa luulapaa katsellessa hänen sohvansa päässä? Ja jumaliste, kuinka kelpaisi minun nyt ja tällä haavaa rikata naamani hurskaaksi ja kysäistä Alastalolta, kysäistä siemauttaa: Missäs Karjamaan Eenokki on, koska ei häntä salissa näy? Kysyisin laupiaasti ja katselisin ympärilleni, hakisin muka, hakisin vieläkin silmineni ja ihmettelisin: Kas, merkillistä, eipäs hän olekaan tullut! Minäkin huiskasin hänelle, husasin kirkkomäellä: mene taritsemaan, kyllä Alastalo sinut huolii mukaan, mene taritsemaan itse! Onkos hän käynyt puhumassa asiasta, Herman? Hänellä on hyvä haju nenässä, hieno haju nenäluussa, perhananmoinen haju, hän haistaa tienstin kuin kissa hiiren, hurttikaan ei häntä pidätä korteista, kun hän haistaa olevansa rahan jäljillä! Merkillistä sittenkin, ettei hän ole tullut! Etkö sinä ole käynyt kysymässä häntä, Alastalo? Olisit käynyt, olisit pyytänyt, juossut joka päivä Karjamaassa, pyytänyt ja pakottanut, olisit vaikka laahannut äijän tänne, joll'ei muu olisi auttanut! Minäkin pistän, jokainen pistää, kukahyvänsä pistää, lykkää liukkaasti rahansa, lykkää likoon vaikka veteen, vaikka veden vetelään, jos Eenokki pistää edellä: Eenokki tietää, mihin hän rahansa pistää! Vai ei Eenokki ole tullut tänne, vaikka minäkin häntä yllytin, yllytin-käskin? Jaa-ah, tosi näkyy olevan, ei Eenokkia täällä näy! Ja minä sanoin hänelle senkin sentään, että sinulla on meininkeissä parkki-laiva. Hyvä haju, visu vainu hänellä on nuuskakarvoissa, mikäs häntä nyt on ollut pidättämässä kortin liepeestä? Olisin puhunut, olisi sopinut puhua, tällätä sanoja, salakuoppia, kylvää kusilaista mänkimään, mänkimään muutamain muittenkin päissä kuin Alastalon, muittenkin kuin Alastalon! Olisin puhunut ja katsellut ympärilleni, Krooklan Mikkelssoniinkin olisin katsellut, pitänyt silmän tikulla pienen ajan, tikun kärjellä pienen ajan, sen verran, että omatunto, Mikkelssonin visu omatunto olisi potkaissut hänen järkeänsä, kysynyt, pistätkös sinä, Mikkel Mikkelsson kyntesi semmoiseen, josta Karjamaakin vetää koparansa, koskas sinun rahasi ovat olleet löysemmällä kuin Eenokin, kuinkas on laita, Mikkel, alkaako haju kekata sinun sieraimissasi, koska Eenokinkin leveä turpa haistaa käryn nopeammin kuin sinun pitkä ja terävä nenäluusi? Ajatus, ajatus olisi alkanut kyntää Krooklan Mikkelssonin päässä, kiivennyt laihasta nenäorresta ajuihin! Ja Nordberg, Nordbergin Erland? Hänkin tupannut itsensä tänne, tietysti, antanut narrata itsensä, tänne, kelmi, antanut Alastalon narrata itsensä! Minä luulen, luulen, pahus, että kalakipparin laukkaisissa ajuissa olisi alkanut mokottaa kipu, kipu mokottaa laukkaisissa ajusuomuissa, kun minä olisin kielenpäästäni lykännyt myrkyn Eenokista, Eenokista, joka ei uskallakkaan rahojansa Alastalon asioihin, joka ei tulekaan Alastalon saliin, silloin kun Alastalo häntä tarvitsisi salissansa. Olisitkos alkanut nostaa hylkeenkarvoja kuonossasi ja hamuta, että parkin paperit ovat liukkaampia pideltäviä kuin säynään kylki? Saa sinulta keväisin riidellä säynään hintaa kuin taljaa sitkistyneen naudan niskasta, mutta pehmonen sittenkin! sydämeni kuolee kuitenkin puolestasi, kun olet joutunut Alastalon kelkkaan! viatonta ahneuttasi istunut Alastalon kelkkaan! Erland, Erland, kieltäsi saat rääkätä ja sielusi valehdella kymmenen kertaa saatanalle, ennenkuin killinki jää kukkaroosi Tukholman kalarannassa: kappamitallakos sinä olet tullut sullomaan riksejäsi Alastalon säkkiin? Alastalo ei olekaan, kuules, mikään kalamatami Tukholman rannassa, jonka kanssa pärjää, kun kiristää silmänsä puntariin ja pitää pahaa suuta, kun maksu-asiat ovat kysymyksessä, Alastalo on suurempi kelmi vielä kuin sinä itse, Alastalo ei riitele killingistä, vaan ottaa sovinnolla koko kukkaron! Ajatus saattaa mennä ihmisellä verilihalle! Miks'en minä nyt ole Alastalon sijassa ja Nordberg minun salissani minun parkkikokouksessani minun kynittävänäni? Ja Karjamaan Eenokki on vääryydellä täällä, vääryyden kaupalla, Alastalo on pelannut väärää peliä, ei ole hiiskaissut halaistua sanaa Eenokin korvaan, antanut minun puhua, minun riivatun puhua hänen puolestaan, odottanut vain ja nuolaissut kuonokarvojaan, kuin kissa kolon suulla, odottanut, vahdannut ja naureskellut partaansa: kyllä Pukkila vähtää, antaa Pukkilan vähdätä, kyllä Pukkila hiiren minun pussikkaani käsittää! Voi saastainen, kuinka harmittaa, kun on järki päässä kuin elohopeaa ja se saakeli on lähtenyt kierimään väärälle kurille!

Pukkila oli niin apeissaan, niin sydänjuuriinsa myrryksissään, että totisesti, viitsikö enää silmänmunaa viljellä senverran, että syrjilleen vilkaisi? Härkäniemen selkäpuoli kyllä olisi ollut varmana katseltavana piippuhyllyn puolella salia, sen kuuli menostakin, vaikka silmän oli onnistunutkin tähän asti pudottaa kärjeltänsä sen tasalleen täyskyynärän matkan, minkä Härkäniemi hartioittensa mahtumista varten tarvitsi itsellensä piippuhyllyn edessä tilaa, sen kuuli menostakin ja hengen rahinasta, kun piippu piipulta uskollisesti ja huolellisesti koeteltiin, mikä varsi päästi ilmaa parhaiten! Tarvitseeko sinun välttämättä saada paras piippu leukapieleesi, koska jokaista on kopeloitava ja kolistettava, ajatteli Pukkila paheksuen, mutta pidätti silmänsä kurissa: sinne ei katsota nyt, ei katsota kiusallakaan, tietää Härkäniemen selkäriitingin neliskantin näkemättäkin, ja paras on muutenkin pitää omat silmät kotona, jos pahankurki kumminkin sattuisi vahtaamaan olkapäänsä ylitse ja vilkuttelisi naurunpirua silmäkulmissaan, naurunpirua, pentele, minulle pilleriksi liuruvissa silmäkulmissaan! Paras kun istun sohvalle vain, istuu hissuksissa sohvalle, eikä ole tietävinäänkään, istuu sohvalle ja niistää nenänsä, ei hiisku sanaakaan, vaan niistää nenänsä vain. Sohvan viereen Pukkila jo oli saapunutkin viimein: montakos askelta sitä mattoakin oli kestänyt kävellä? Kolmetoista askelta hän ennen oli laskenut, kolmetoista kait vieläkin, kolmetoista silkkaa askelta tampuurin oven suusta takakamarin kynnyksen eteen: kyllä Alastalolla nenää on isoseen! Mutta ryysymatto se sittekin vaan on, ryysymatto, peijakas, ei ole raskinnut, on tullut visuksi kesken, ei ole raskinnut karvamattoja, karvamatot, Maijastiina, karvamatot, neljätoista kyynäräiset karvamatot, minä olen sanonut kotona, neljätoistakyynäräiset karvamatot sinä kudot meidän saliin, meidän uuteen saliin, Maijastiina, ja neljätoista kappaletta, muista, neljätoista neljätoista kyynäräistä kappaletta, että koko laattia on peitossa; kun me salin laitamme, niin me jaksamme peittää laattian matoilla myöskin, karvamatoilla, Alastalon salissa on vain ryysymatot, ryysymatot vain, kolmitoistakyynäräiset vain, ei salikaan sen pitempi ole, kaksitoista kappaletta vain, kahdeksan pitkittäin, kaksi poikittain, kaksi kulmittain, laattian valkoinen vilhii välistä rivona, silkka puu, silkka valkoinen puinen puu mattojen välissä, ryysymattojen välissä, silkka alaston puu, ilkialaston valkoinen lankku, niin että oikein häpee, oikein hävettää miehenkin silmää katsella paljasta, kun kaikki muu on vaatetettua, tekisi mieli sylkeä, läjäyttää rojo tupakkasylki keskelle julkeata plättiä! Me, Maijastiina, sanoin, me vaatetamme koko laattian, koko meidän salin laattian, vaatetamme matoilla, karvamatoilla, Maijastiina, koko meidän uuden salin laattiaan me jaksamme matotkin, kun kerran salinkin, sanoin, me vaatetamme laattian seinänvierestä visusti seinänviereen ja kynnyksen edestä piukasti kynnyksen eteen niin tarkasti, että Pappilan mamsellikin uskaltaa Pukkilan salissa katsella Pukkilan salin laattiaan, uskaltaa katsella rohkeasti, saa vaikka hakea silmillään tarvitsematta pelätä, että Pukkilan salissa, Pukkilan salin permannolla mattojen välistä, karvamattojen peitosta pilkistäisi raon vilaukseltakaan paljas puu, paljaan puun irstas valkoinen mamsellin silmään, mamsellin siivoon silmään! Pukkila oli istunut sohvalle, pieni lohdutuksen tippa kuitenkin, pisaran piraus karvaaseen mieleen: sai Maijastiinallekin taas sanoa kotona, ett'ei Alastalon laattialla vieläkään ole räkännyt maton ryysyä joka lankulle! Eenokkikin on ymmärtänyt, kas vaan, ymmärtänyt ja rojauttanut hampaittensa välistä ruskean läiskän tasalleen mattojen keskiväliin, siihen missä on lankku paljas, juuri siihen rojauttanut läiskän, isosen ja ruskean kuin viiden kopekan lantti, onpas malttanut senverran raottaa visua leukapieltään, että on tuon läiskän päästänyt! Mitäs Alastalo tuommoisista lanteista ajattelee, tuommoisista lanteista salinsa valkoisella laattialla, vaikka sylkijä onkin rahamies! Ei ole tietävinään kait, tietävinään tällä kertaa, vaikka makottaisikin maksassa? Siinäs näet nyt, missä väärtissä sinun salejasi ja sinun laattioitasi pidetään! Ja savikokkare Eenokin saappaan vieressä matolla? Oikein on sydän niin syntinen, että sitä virkistää! Kuka käskee laahata kaikkia savikinttuja saliinsa, ja kuka käskee kapteenismiehen olla niin visun, ett'ei peitä koko laattiatansa matoilla, niin että paksupäisempikin ymmärtää pitää sylkensä poskissaan, jollei kävele pesän eteen sylkilaatikkoon sylkemään!

Pukkilan mieli oli tosiaan ollut vähän lannistunut, hän tunsi sen itse ja tunnusti suorasti. Harmin palanen koko Alastalo peleineen ja parkkeineen. Saa kävellä hänen saliinsa kuin niistetty mies, kuin toisen miehen niistämä mies! Nyt kun on istumassa, täytyy sekin asia tunnustaa rehellisesti ja selvästi. On harmittanut pirusti, on harmittanut enemmänkin vielä, ja harmittaa vieläkin, pistelee kurkussa kuin kiiskin ruoto! Mutta eikös kieli mahda vielä olla paikallaan Pukkilan suussa, ja järjen nokassa lipeätä, lipeätä pyykkiin? Pukkila istui nyt jo varmana sohvalla, käsi haki nenäliinaa taskusta, hän katseli ympärilleen salissa. Vai koko pitäjäs täällä on koolla? ajatteli hän silmän siepaten miesriviä vasemmalla seinävierustalla ensin ja senjälkeen oikealla. Miestä vieri vieressä kuin nokkaa variksien keräjillä! Ja jokaisella korvapari päässä! Sana ennenkin on siementänyt korvalävissä: eikös siemennä vieläkin? Sitä varten on itsellä kieli, että sitä viljelee, ja sitä varten muilla korvat, että he kuulevat. Alastalo, oletkos taluttanut ketun kanatarhaan ja oriin tammatalliin, kun Pukkilan Petterin saliisi? Tässä on tähän asti katseltu pitkin nenää nokanvartta myöten alaspäin, mutta eikös Pukkilalla ole pirua silmissä, pirua ympärillekin vilkumaan! Pukkila tiesi itsensä jo täydeksi Petter Pihlmanniksi taas, iso nenäliina käsissä lyötiin läiskähtäen auki, niin että Lübeckin kirkon kuva liinan keskellä hulmahteli komeana ilmassa ja hetken perästä puhdisti Pukkila nenäänsä semmoisella puhdilla ja pärinällä, että Eenokkikin sohvan päässään sai huomata ja ymmärtää kapteenin istuneen sohvan keskelle! Harmin räkä pois nokasta, niin ajut tulevat selviksi! ajatteli Pukkila. Eikös Pukkila sentään tänäkin päivänä vielä tässäkin salissa jotain puhetta päästele? ajatteli hän itse, ja päräytti nenäänsä uuden ja varmemman kerran. Muutkin kuin Eenokki saivat kuulla salissa, että Pukkila oli saapunut Alastalon parkkikokoukseen ja Petter Pihlman Alastalon peräsohvalle istumaan.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot

Alastalon salissa 3/23

Kolmas luku.

Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä.

Pukkila ei ollut erehtynyt siinä, kun hän sohvalle kävellessään oli ollut huomaavinaan Härkäniemen leveän selkähahmon piippuhyllyn edessä salin peränurkassa. Siellä Härkäniemi todella hommasteli, miehestä ei kyllä tällä erällä ollut näkyvissä muuta kuin se, minkä Jumala oli antanut hänelle selkäpuolta, mutta se riittikin, jotta kuka hyvänsä saattoi ymmärtää, että Härkäniemi siellä valikoi itsellensä piippua. Erottaa laattiassakin kahdeksantoistatuuman lankun viisitoistatuumaisen rinnalla, vaikka viidessätoistakin tuumassa on pintaa ilmoittamaan lankun lankuksi, eikä leveämpienkään selkäpielien keskellä silmä tarvinnut tuumastukin apua takaapäin tietääkseen, minkä selän kantaja oli kasteessa ristitty Härkäniemen kapteenin etunimillä. Malakias Afrodite Härkäniemi oli siis sen miehen nimi, jonka selkäkupura tällä hetkellä peitti Alastalon piippuhyllyn muitten näkyviltä, Malakias-nimen hän oli rehellisesti perinyt isältänsä, mutta Afrodite-nimen alkuperä oli tähän asti jäänyt selvittämättömäksi, vaikka sitä monillakin lukuvuoropidoilla oli vakavasti ja välistä pappien avulla leikilläkin aprikoitu, kait hän sen oli saanut, koska oli arveltu, että hänelläkin, pienellä leveällä potkijalla silloin, piti olla kaksi nimeä. Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä! Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana miehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin kevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnollisuuksissaan jo ennenkuin oli ensimmäistäkään koreata ennättänyt hypistellä piippuhyllyllä. Tuon Alastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi katseli parastikään korttelin korkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä oli katsella, heloposkinen mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä, niin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen kapineen kouraansa? Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi hempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua kädellänsä pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on kovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka tupakoivat posliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki hutiloi muissakin miesten asioissa! Minä luulen, että Alastalo onkin pistänyt tuommoisen piipun hyllyllensä koetellakseen jo poskista ja miehen piippumausta ketä pitää pidellä järjellä ja ketä narrilla. Minä olen ymmärtänyt Pukkilankin paremmaksi mieheksi kuin uskoisi, sillä koskas mamselli tuossa on hänelle kelvannut? Pukkila onkin peto ymmärtämään hyvän piipun, se maku hänelle on tunnustettava, ajattelee miehestä muuten mitä hyvänsä! päästä hänet ennen itseäsi piippuhyllyn eteen kronastamaan, niin puhalla siltä päivältä näppejäsi, jos senjälkeen enää luulet siltä hyllyltä parhaan piipun noukkivasi itsellesi: Pukkila sen on napannut! En minä muussa niin väliä pidä, tuleeko paikalle toisena vai kolmantena, vai viimeisenä, hamina pysyy haminana, seilaako kuuttonsa möljän viereen maanantaina vai tiistaina vaiko vasta viikon lauantaina, liemi maistuu pitopöydässä samalta ja ruoka lämmittää vatsaa yhtä mukavasti lipooko lusikkaansa rovastin vieressä istuen vaiko lukkarin naapurina; ja haudan parrasta lähestyessä on parempikin, kun ei kävele eturivissä. Mutta piippuhyllyn edessä, siellä minä mieluummin olen ensimmäisenä, toisen suu ei ole oma suu, ja kyllä minun luontoni on niin syntinen, että minua karvastelee jokainen veto, jonka toinen mies imee suuhunsa paremmasta piipusta kuin minä. Kaiketi Pukkilakin tuntee eron haikun ja haikun välillä, koska hän niin perso on äkkäämään hyvän piipun, ja paremman piipun hyvienkin piippujen joukosta, mutta minun mielestäni on kuitenkin väärin, jos paras piippu on hänen leuassansa eikä minun. Niitä on hyviä nikkareita, mutta niitä on vielä parempiakin nikkareita, ja hyvä nikkari, jos hän on viisas, antaa teräaseen parempansa käsiin, jos parempi seisoo vieressä. Minulla on vissi usko, että tupakan haiku on minun suussani vielä ymmärtävämmässä suussa kuin Pukkilan ja minulla on pieni surku hyvän piipun puolesta, kun se minun paikalla ollessani on Pukkilan hampaissa: onkos Pukkila nyt sentään tällä haavaa oikein mies kunnioittamaan piippua niinkuin piipun oma arvo ansaitsee ja muistaakos hän lakkaamatta pitää mielessänsä, mikä ja minkäkelpoinen kapine hänellä on suupielessänsä? kysyn minä itseltäni koko ajan. Ei Pukkila ole se mies, joka pitelee tuntevalla kädellä piippua senjälkeen, kun hän sen on ottanut. Jos minulla olisi ollut vaimo, ja minulle jäänyt vaimostani tytär, niin piipun pitelemisestä minä sen miehen katsoisin, jolle minä tyttäreni antaisin. Sinulla on kärkäs silmä, minä sanoisin, jos tulisi Pukkilan riitinkinen mies pyytämään minulta tytärtäni, sinulla on luonnostasi hyvä järjen hama, sanoisin, sinä ymmärrät nopeasti, millä piipulla on piipun meina ja otat rohkeasti itsellesi hyllyltä sen, joka on paras. Sitä minä en moiti sinussa, tyttärelleni suon miehen, jolla on järjen kärki silmässä ja nopeuden ruppeus sormissa, en minä muunkaltaiselle tytärtäni annakaan, mutta onkos sinun kätesi myöskin uskollinen, kun kerta olet saanut siihen hyvän piipun, kelpo piipun, piipun, jossa on piipun henki? Minä olen katsellut sinua, kun sinä piippuasi poltat: en minä tytärtäni sinulle anna! Koskas minä olen huomannut sinun pivosi tietämättänsä kiertävän varjelevaa kämmentä suojelevasti ja hyvästi sen pesän ympärille, jonka uskollinen lämpö kuitenkin valvoo vain sinun suusi hyvää tuntoa varten? Koskas minä olen nähnyt sinun silmäsi levolla ja kiitollisuudella seuraavan sinen kevyitä koukeroita ja viatonta käherää valvovan piippusi yllä, kun altis pivossasi elää ja lämpii ja rengas renkaan jälkeen herää ja harhaa elämän lyhyeeseen hupiin sinun suusi hengen virittämänä? Koskas sinun silmäsi puhuvat ja katseesi unhe kertoo, että tiedät sydämesi hyvään saakka uskolliseksi sen, joka uskollisena kourassasi porisee ja rätisee, ja koska sinä mielesi pienellä hyvällä ajatuksella palkitset sitä, jonka elämän olo on lemunhyvää sinun suusi mielihyviksi? En minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta sinun suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!

Härkäniemi naurahti omille ajatuksillensa, silmän verkkaisesti tarkastellessa piippuriviä hyllyllä. Onkos ihmisen mieli paljoakaan viisaampi kuin pesän porosta kiertyvä savun sininen rihma? Savu kallistelee, kuinka ilmanveto sitä kantaa ja kuljettaa, ja ihmisen mieli kulkee omilla teillänsä, kuinka sillä on juoni! Minäkin, partainen mies, tuumin sinisiä sinisiin, ja naitan tytärtä, vaikka oma vaimokaan ei ole vielä tullut valituksi! Me rakentelemme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin kuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesänsuun yläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin, kuin kuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on mittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että varren päätä pitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa, väkäistenkin huulien väkäisessä hyrinässä on järjen meina lyhyt ja näkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa tyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee, mutta ihmisten jutun rikasta noukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä tunkiolta ei kana muuta nouki kuin mitä tunkiolla on, vaikka hartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi. Tuskinpa minun pääni paljon pehkuisempi on kuin muidenkaan, mutta kyllä minulla omista kokemuksista ja oman pään puntaroimisista on huono ajatus ihmisen ajatuksen akanoista. Ihmisen pääkoppa on ravistunut laari, puolillaan akanan ruumenia, ihmekös sitte, jos päässä pölisee, kun milloin mistäkin raon saumasta tuulenhenki pyrähtää kasaan, ja helpeet luulevat lentävänsä. Omasta päästäni minä muitten päitten sisäpuolustan tiedän, ja kuuntelen puhetta, viisaankin leukapielen päästämää puhetta niinkuin katselen savun kiemuraa palavan piipun, hyvänkin piipun pesän yllä: ei se muuta merkitse, kuin että savu rinkilöi ja juttu jaarittelee, jotta silmän ja korvan on mukavaa joutiloida, puhallan pienen pelmauksenkin sekaan, niin on lysti rinkivämpi niin savussa kuin jutun käherässä. Piipun minä otan ja parhaan piipun hyllyltä, se kuuluu minun käteeni, sillä piipun suupala on minun suussani tuntevassa suussa ja savu tietää minun imemäni pesän yllä mukavikseen, ett'ei sen lyhyt elämä aivan turhan taitse koukeroi viatonta hupiansa ilmaan, koska sen heräämistä ja haihtumista kuitenkin on näkemässä ja tunnustamassa koottu ja mielevä silmä. Minun on surku piippua ja savua enemmän kuin ihmistä ja ihmisten ajatuksia, sillä piippu on piipuksi tehty, eikä se muuta pyri olemaan kuin piippu, ja savun viaton hahtuvoi ilmassa sen ajan kuin sillä on hahtuvoitavana, ja häviää, mutta ihmiset, ne eivät ole tyytyväisesti sitä, mitä ovat, vaan luuraavat kahdesta silmästä, minkä silmien repeämättä kerkiävät, ja janoovat nälkäiseen ihmisnahkaan maailmaa mahtuvammankin kuin mitä jaksaa ahmia ahne silmän rako; ja ihmisen ajatukset, ne sitte eivät renkaina leijaa ja sinisiin kevenny, vaan niissä on katku kuin kydössä, ja maan raskaita hakee pilven paksu! Minä en pidä ihmisistä, ne raatelevat toisiansa ja surevat itsiänsä, minä pidän piipusta, se on hyvä minun suutani varten, eikä tiedä itsestänsä. Piipulla on suupala, kun ihmisellä on kynsi, ja suupala sopii luontevasti huulien helpeiltäväksi, mutta kynsi, jos se sitte on ajatuksen kynsi tai sormen kynsi, on raapiva ruumiinkappale. Mutta piipuilla on iso ero, niinkuin ihmisilläkin, toinen suupala on mukavampi pureskella kuin toinen, ja toisen kynsi on tylsempi tai terävämpi repimään kuin toisen. Minä olen huomannut sitäpaitsi, että kun ihmisellä on hampaissa hyvä piippu, piippu, johon on tyytyväinen, niin hän on tyytyväisempi muuhunkin elämässä, ja senkin vuoksi harkitsee viisas aina tarkasti, minkä piipun hän ottaa hyllyltä. Kun on suussa hyvä piippu, niin ei ole tarpeettomasti karsas kenellekään, ja ajatuksen synnit lähimmäistä vastaan jäävät vähemmälle siltä päivältä. Jos nyt Pukkila esimerkiksi tuolta -- Härkäniemi käänsi sen verran kankeata niskaa ja vähän selkääkin, että silmän vilhaus olkapään ylitse varmensi hänelle Pukkilan jo istuvan peräsohvan päässä -- jos nyt Pukkila esimerkiksi -- minä luulen, että minä kuulin kolinasta Pukkilan olevan tulossa porstuassa ja senvuoksi läksinkin piippuhyllylle! -- jos siis Pukkila nyt seisoisi minun sijastani tässä piippuhyllyn edessä piippua itselleen valikoimassa ja minä istuisin hänen sijassaan sohvalla tyhjää huulipartaani pureskelemassa ja kadehaikealla katselemassa, kuinka toinen minun silmieni edessä korjaa itsellensä sen piipun, jonka minä olin ajatellut omiin hampaisiini täksi päiväksi, niin olisinkos minä silloin ja tällä haavaa niin lakea peto ajatuksiltani kuin minä nyt olen, kun minä tiedän, että sen ajan kuin minä hyllyn edessä seison, on minun selkäni tarpeeksi leveä olemaan tiellä, jos jonkun muun tulisi mieleen kurotella itselleen piippua minun ohitseni hyllyltä, ja että senjälkeen kun minä olen omani valinnut, muut piiput kyllä minun suomaltani saavat joutua kenen leukapieleen kelpaavat. En minä ole mikään ilves, jonka silmä raatelee sitäkin, mitä ei hammas kerkiä repimään, minä olen lauhkea mies niskakarvoiltani niinkauan kun luupalaa ei kiskota minun häristimistäni, minä vaikka nuokunkin pienen hyväntahtoisen nuokauksen, kun minulla on vatsa täysi ja hyvä olo ja muuten mukavaa. Alastalonkin kanssa on meillä mukavaa sen vuoksi, että hän hahmii ja minä saan. Tuommoisenkin piippukarjan? Mitäs mies oikeastaan enemmillä piipuilla tekee, kuin omaa leukaansa varten, ja siihen riittää yksi, kun se on ajatuksella ostettu? Mutta luonnikasta se toisekseen on, kun joku on nähnyt vaivaa ja koonnut kamssua, niin on silmällä joutilasta hupia ja mielen arvelulla ajatuksen askaretta. En minä itse viitsisi, minulle maistuu rukiinen hyvältä suussa, kun minun on nälkä, mutta minä otan aina vehnästä, kun minulle taritaan, hupsu minä olisinkin, joll'en ottaisi.

Kyllä minun suuni herkun ymmärtää, ja pitopöytään minä istun aina, kun käsketään. Mutta on eri asia olla jänis, jota syödään tai jäniksen syöjä, ja eri asia, tuhtaanko minä ruokaa omaan suuhuni, vai tuhtaanko minä pöytää muiden varalta. Minä puolestani ymmärrän hyvin, mikä lusikallinen pitopöydässä maistuu ja minkä räätin liemi tuoksuu sieraimiin hyvälle vadista, mutta minä en ymmärrä pitojen pitäjää; minä ymmärrän erinomaisesti Alastalon piippuhyllyn tavarat, mutta minä en ymmärrä Alastaloa. Mitä varten hän on hankkinut piippuja enemmän kuin hän itse tarvitsee? Ja semmoisiakin herrassöötinkejä joukossa, että vähintäin maaherran naamataulu tarvitaan, ennenkuin piippu on piipun arvoisessa leukapielessä! Tuokin tuossa? Härkäniemi katseli tuokion piippurivin keskimmäistä Goljattia, joka kurotteli juhlallista pituuttaan korttelia paria piippuhyllyn reunan yläpuolelle ja jonka varsi helyili ja kimalteli koko pituudeltaan lasihelmien kuteissa. Aronssonilta tuo on ostettu Turusta, näimme markkinamatkalla yhdessä Alastalon kanssa ilmoituksen aviisoissa ja menimme kurillamme katsomaan Fällströmin taloon, niinkuin ilmoituksessa käskettiin. Kyllä siellä oli piippua monensorttista, suoraa ja väärää, koreata ja koreampaa, vesi kielellä minäkin niitä koettelin, koin henkeä ja pitelin pesän mukavuutta, ihmettelin mielessäni kenen suu kustakin oli haikujansa vedellyt ja minkävartiset herrat minkinvartisia olivat röyhytelleet, mutta komein karjasta oli kuitenkin tuo tuossa, samanen, joka nyt on edessäni keskimmäisenä Alastalon piippuhyllyllä; liukaskielinen Aronsson kehuikin sitä maaherra piipuksi. Ja miks'ei, maaherraan mallaava se onkin, hopean rihmaröyhää sen miehen olkapäällä tarvitsisi kimallella, joka ei itseänsä ja omaa rintapieltänsä nolostelisi tuommoisen helysalon takana. Me olimme tehneet hyvät kaupat markkinoilla, olimme jahtikippareita silloin vielä kumpikin, ja isosuuden piru karasi Alastalon päähän, kun hän kappaleen aikaa oli katsellut ja pidellyt maaherran piippua. »Tämän minä ostan», sanoi hän Aronssonille, »jos joskus kumminkin tarvitsisi», selitti hän. »Mitä sinä tuommoisella teet, harakka kiiltävää hakee!» koetin minä järkevämpänä varoittaa häntä, mutta turhaan minä puhuin, Alastalo osti piipun, maksoi siitä parin silakkatynnyrin täyden hinnan. Karvasteli minua silloin, pidin napinaa koko matkan Fällströmin talosta kalarantaan kävellessä: mitä helvetissä sinä tuommoisella piipulla teet? sanoin silloin jo! Ei suinkaan sinulla ole meininkiä ruveta itsellesi semmoista mahaa kasvattamaan, että piipunvarressakin tarvitaan puolentoista kyynärän mitta, ennenkuin se mallaa sinun vatsasi kukkuloille sinun kämmenesi pideltävänä! kysyin, ja marisin lisäksi, ettei suinkaan silakkaporvarin paisuneempikaan mätilaukku semmoisen komeaksi puhistu, että sen liiveillä kyynäräinen helmivarsi keikkuu arvonsaveroisella tyynyllä kuin kotonansa! Pidin pahaa suuta, vaikka olin kyllä jo varhemminkin joutunut huomaamaan, että Alastalon Hermannissa asui iso henki, isosempi kuin tavallisessa kalaporvarissa, ja vaikka minulla jo silloinkin oli hajua siitäkin, että ei haukanpoika pesässä pysy muuta kuin sen ajan, kunnes sulka kasvaa mittaansa siipisangassa, ja että Alastalon Hermanninkin sormet kulaavat silakan laukassa vain niin kauan, kunnes niille tulee muuta rahanmakuisempaa siepattavaa. En minä isosuutta ihmisessä tuomitse, en tuominnut silloin, enkä tuomitse vieläkään: kun riitinki on isonen, tulee rakennukseenkin asumisen ruumaa. Suuttaa isosuus joskus riivata ihmisen liika komean piipun ostamiseen, ja siihen se riivasi Alastalon sillä kertaa, kun hän osti piipun Aronssonilta, se on minun tuntoni asiassa: maaherran piippu on vieläkin liika julkinen kapine Alastalon piippuhyllyllä, mutta isosuudessa on muutakin muonaa elämän varalle: isosuus ihmisen sydämessä ja otsaluun porossa voi ajaa miehen muuhunkin isosuuteen kuin piipun komeuteen! Jollei Alastalossa olisi asunut se riivaaja, joka riivasi hänet ostamaan maaherran piipun, niin olisiko hänen piippuhyllyllään nyt tusina muita piippuja ja kelpo piippuja maaherran piipun rinnalla, piippuja, jotka kelpaavat pätevänkin suupielen pureskeltavaksi; ja olisiko tässä salissa tällä haavaa koolla tusina miehiä, joiden leukapieliin juuri tuommoiset piiput mallaavat, mallaavat sitä paremmin, mitä julkisempi on varren mitta? Alastalolla on hengessä ollut se keritys, että hänellä on vatsa paisunut isosemmaksi niiltä päiviltä kun nykyistä suivempina oltiin maaherran piipunkaupoissa Aronssonin puodissa, suorasti sanoen se on kasvanut isoseksi, ja hänen muukin olonsa on isontunut niiltä ajoilta vatsan mukaisesti, niin ettei hänellä sittenkään vielä ole oikeastaan vatsanympäliinsä. Mutta Alastalo ei ole lihonnut yksiksensä, piru hänessä on piukottanut meitä muitakin; kun kävelee isosaappaisen rinnalla, niin täytyy harittaa omiakin harppaimiaan, ja niskan äveriyttä on tainnut kasvaa muillekin pitäjässä kuin yksin Alastalolle. Minä olen muistavinani, että laihan Aronssonin ohueilla huulilla pelasi pieni naurun liva, kun hän korjasi Alastalon rahat tiskilaatikkoonsa ja kääri maaherran piipun paperiin meitä varten, mutta minä luulen, että nauru olisi niukempi nyt Aronssonin kaidan nenäpiikin alla ja lieru silmätikuissa karvaampi kuin silloin, jos hän, nälkäsorminen kauppias Fällströmin talon kulmapuodissa tahritussa sortuutissaan nyt seisoisi Alastalon piippuhyllyn edessä Alastalon salissa ja katselisi maaherran piippua kapteenin hyllyllä, takanansa miesten surina, jotka puhuvat parkeistansa ja laivoistansa, niinkuin hän kamasta hyllyillänsä. Ei olisi sopinut nauraa, Aronsson, tai naurun olisi ainakin pitänyt olla vinon, silloin kun tiskin toisella puolella seisoi kanssasi kauppaa tekemässä mies, joka kyllä silloin tosin vielä punnitsi silakkaa, kun sinä hapanta silliä, mutta jonka kulmaluun takana oli sekä ruumaa että puhtia isompiinkin asioihin kuin maaherran piipun ostamisiin, ja joka nyt rustaa parkkia silloin kun sinä vieläkin saat tiskisi takana hieroa päänuppisi järkipaikkoja osataksesi punnita naulan sillin fienteliä painavammaksi kuin se on. Katsos, Aronsson, ihminen ei aina ole sitä, miltä hän silmäpintaan näyttää, vaan pitää katsoa miestä silmän sisäkantillakin, joka on likempänä ymmärrystä! Eri ihmisillä on eri ajo verissä, ja sinun olisi pitänyt olla nauramatta ja ymmärtää, että silakkaporvarissa, joka ostaa itselleen maaherran piipun, kukaties on keritystä muuhunkin, ja että se tipun poika, joka kiekasee, se veisaa joskus kukkona.

Härkäniemi oli naurussa suin, mutta kuitenkin kunnioituksen sekaisella mielellä nostanut hyllyltä maaherran piipun, ja piteli sitä nyt kädessään niinkuin pidellään kapinetta, jota ei oikein vuovaa omaan käteensä uskoa. Oleppas sinä sentään mööpeli maaherrankin mööpeliksi! ajatteli hän silmillään verkalleen tarkastellen varren värikästä koreutta koko sen mitalta. Oikein mies häpeää omaa käpäläänsä, kun tuommoinenkin silmän herkku on sormin kajottava. Kyllä sormi on hieno maistamaan tunnon, ja minä suon sille mielelläni kaiken hyvän, jota se voi pidellä, mutta minä pidän järjestyksestä asioissa, ja onkos laitaa siinä, että sormi ottaa haltuunsa semmoisen, jonka hema kuitenkin on silmän hemaksi tarkoitettu? Minun tuntoni pitää, että koura kätkee helmet, ja minä tunnen käteni synnintekijäksi, mille kohdalle minä sen sovitankin tämän piipun varressa. Tuosta sitä tosin olisi pideltävä, jos sitä viljelemään rupeaisi! Härkäniemi oli punninnut kädessään piipun vaakapisteen ja levähytti korukapinetta hetken avoimella kämmenellä niin, että julkinen koko komeudessaan ja juhlallisessa taatissaan oli vaajaltaan silmän nautittavana. Kyllä pahuksessa luonto on, oikean piipun oikea luonto, tunnusti Malakias Afrodite Härkäniemi auliisti, vaeltaen tuntevalla silmällä varren soreata pesän silosesta vahaposkesta suupalan siroon luukenoon asti. Varressakin, puhumatta helmien hemasta, juuri se paksuus, juuri se sopiva paksuus, mikä luontevasti luontuu miehen pivoon: aijai sitä luontoa, niinkuin kämmenen pohjaan valettu! Ja mitat varressa, niitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, semmoinen juoksu koko kaaressa kuin silmän mieli! Ylpeähän on salkosuoran julkinen kurotus, ylpeä kyllä, mikäs ylpeä semmoinen olisi, joka ei olisi ylpeä: mutta tarkkaappas, pistäppäs tuumakin lisää mitan ylpeyteen, niin olisiko kopea enää siro, otappas tuumakin suoran mitasta pois, niin varren arvovalta olisi niistetty samalla tuumalla! Ei, hieno silmän vaaka on sillä miehellä ollut, jonka käsistä tämä piippu on lähtenyt, se on tunnustettava, koska se on tosi, pesän poskikin niinkuin käteen luotu ja suupalan luu semmoiseksi sorvattu, että kysytään luontoa miehessä, kun malttaa olla sen hampaisiinsa sovittamatta. Mitä paremmin kapinetta katsoo sitä parempi se on. Helmienkin turhuus ja ploora varressa, kyllä sekin pätee, kyllä sekin on paikallansa; kun kerta on jalo, niin munteerinkikin saa olla jalo! Minä uskon, että minä pitäisin komeana katseltavana, kun minä näkisin tämän kapistuksen maaherran suupielessä; on muhkeata, kun muhkean miehen rintapielillä on muhkea piippu ja juhlallisen miehen suu päästelee juhlallisen piipun takaa juhlallista puhetta tai juhlallista savua, kuinka on suupalan vuoro torkottaa parrassa tai parran vieressä. Jos minäkin olisin isompi herra ja minulla olisivat rovastin tohvelit jalassa, niin kukaties sopisi minunkin suuhuni silloin tuonmittainen piippu, mutta ei silloinkaan tuonhelminen. Minulla on se ajatus, niinkuin äskenkin ajattelin, että piipun pitää olla muhkean, se saa mielellään olla yhtä muhkea kuin mieskin, joka sitä polttaa, on mukavaakin katsella, kun on muhkea piippu muhkeassa leukapielessä, mutta piippu on kuitenkin piippu ja mies mies, eikä piippu kernaasti saa olla miestä mokomampi. Topakka emäntä on hyvä asia talossa, mainio asia, toimen puhti askareissa ja kurin suola säädyissä, mutta vieras häpee hyvässäkin talossa talon puolesta, jos talossa emäntä on topakampi kuin isäntä. Komea piippu pätevässä leukapielessä kaunistaa kumpaakin, komea piippu on vielä itseänsäkin komeampi komeassa suussa, ja pätevämpikin sana vielä painoansakin pätevämpi pätevän piipun takaa puhuttuna, mutta minä häpeän sekä miehen puolesta että vielä enemmän syyttömän piipun puolesta, jos mies jää piipun varjoon, ja miestä katselee senvuoksi, että mittaa hänet mitättömäksi piippunsa verroilla, eikä piippua senvuoksi, että kelvollinen on kunniassa kelvollisessa leukapielessä. Tuota piippua en minä partaani pistä, en, vaikka arvelenkin, että se hyvinkin suuttaa olla kelvollinen kapine piipun toimituksiin, erinomainenkin kapine, kun sitä ajattelee ja sen arvon ymmärtää. Mutta minun naamaani ja minun koparaani, kuinkas niihin mallaisi tuommoinen? Ei hieno sovi karheaan käteen. Olenkos minä naimisiinkaan uskaltanut mennä juuri siksi ja senvuoksi, että senkaltainen nainen, jonka kanssa minulla olisi ollut naimisen halu, on aina ollut niin hieno elämänlanka, että minä en ole luonnoltani juljennut niin haurasta rihmaa kovan miehensormen ympärille kääriä? En minä semmoista piippuakaan ota, jota täytyy pidellä niin varovasti, ja huomio niin hellästi kämmenessä, että kerkiääkös siinä toimituksessa enää maistella savunkaan makua! Minulla on liika kunnioittava sydän sekä naimiseen että ylellisen piipun viljelemiseen.

Malakias Härkäniemi sovitti kieltäymyksen hartaudella ja kunnioituksen huokauksella juhlapiipun takaisin kunniasijalleen piippurivin keskimmäiseksi. Herkutteleva silmä ei kuitenkaan vielä jaksanut hellittää korukapineesta. Piipun suuhelakin kuhmuilee rikasta hopeatansa kuin pitokarotti herkkunsa kukkuraa! Mikä järki Alastalolla on ollut tuommoisen piipun ostaessaan? Tottavie, minä en sitä järkeä ymmärrä! En minä hänen ole koskaan nähnyt tuota piippua itse viljelevän, siihen hän on liika viisas. Ei Alastalo koskaan kurota pitempiä askeleita kuin mihin hänen haarojensa mitta luonnostansa ylettää, eikä hän isompaa takkia mahansa ylitse napita, kuin mitä ruumiin, tosin riittävä ja liiankin riittävä runta tarvitsee. Ei, ei Alastalo turhia höpsi, hän tietää vaakansa ja arvon painon, eikä hän semmoista piippua suupieleensä pistä, joka olisi julkisempi kuin julkisen miehen luonnollinen naama. Mutta ketäs muuta varten hän sitte on tuommoisen piipun rustannut? Ei koko pitäjässä ole semmoista leukapieltä ja semmoista naamataulua ja semmoista niskan nostoa, että ne minun mielestäni olisivat vatupassissa noin julkisen ja noin avarakaarisen ja noin prameilevan piipun kanssa. Onhan meillä kyllä Langholma, ja monta pitäjää saakin kävellä ja katsella isäntämiehiä, ennenkuin saa silmänsä nokkaan mielen painossa ja muussa miehen tanassa Langholman vaakaisen miehen. Hevonen tunnetaan kavion nostosta ja mies silmän sinkauksesta. Minä kävelen mielelläni Langholman rinnalla Turun kadulla, herratkin huomaavat, että minun vieressäni kävelee arvollinen mies, sen sanoo heille jo silmän terä ja nuotti miehen astumisessa. Mutta ei hänellekään tuommoinen piippu sovi, hänelle sopii vakaa piippu, arvovaltainen, vaikka kuinka arvovaltainen, parempi, mitä arvovaltaisempi piippu, mutta ei päärlyn pelyvä ja helmen hiiluva, ei semmoinen, joka isottelee ulkopuolen koreudella! Tuo toinen tuossa vieressä, se on Langholman mukainen piippu, se on vakava piippu, ykstotinen piippu, minä sanoisin, että se on ankara piippu, Ristimäen tuomarivainaan entinen piippu. Julkinen sekin piippu on varreltansa; jollei maaherran piippu olisi vieressä, niin sen mittaa ihmettelisi, onkos se kuin tuuman pari maaherran piippua lyhyempi? Ei se piippuna mikään erinomainen kapine ole, minä olen koetellut sitä, siinä on henki niin avoin, että savu tulee paksuna suuhun ja on puhallettava turhan päiten ilmaan pölisemään, ennenkuin sitä on kerinnyt oikein maistelemaankaan. Sitäpaitsi on minun mielestäni laita siten, että piippua poltellessa on puheltava lepposia, mutta lepposien puheleminen ja Ristimäen tuomarivainaan piippu sopivat toisiinsa yhtä hyvin kuin käsiharmonikalla veteleminen kirkossa tai valssinnytkytys polvinivelissä rippikongilla kävellessä. Ristimäen vanha tuomari oli vakaa mies, totinen Vanhan Testamentin mies, leukakin hänen naamataulussaan jäykkä ja pitkä kuin kaikki kymmenen käskyä Mooseksen laintaulussa yhteen ramariikkaan kirjoitettuina, ja hänen piippunsa on neljänkymmenen vuoden viljelemisen jälkeen saanut hänen leukansa luonnon, jollei se jo alun alkaen ole tuomarin piipuksi veistelty niinkuin Ristimäen tuomarivainaan leukakin luultavasti oli jo tuttivauvan leukana tuomarin leukafasuunassa. Jos Jeremias poltteli piippua Israelin lapsia manatessaan, niin tuonkaltainen piippu sekä mitan sileältä suoralta että muulta totisuudelta on roikkunut profeetan suusta hänen puhellessaan rikkiä ja sananjyrinää kovakuuroisille ja paksuniskaisille. Ei, jaarituksen loru ja pieni leikin löysä ei sovi samaan suupieleen, kuin Ristimäen tuomarin ankara piippu, ja minä häpeäisin itseni ja partani puolesta, jos naurun piru rupeaisi pitämään peliänsä minun poskissani sillä aikaa, kun minun leukani toimitukseksi on uskottu piipun imeminen, jonka varsi on varottava kuin lain ykstotinen sormi ja pesä painava kuin tuomion tuima vasara. Mutta sen vuoksi juuri, ja juuri siitä syystä, että piippu on semmoinen kuin se on, sopii Ristimäen tuomarin piippu Langholman leukapieleen kuin perse penkille ja nuotti kanttorin kurkkuun. On soveliasta, että ketulla on ketun paksu häntä ja rovastilla rovastin pyöreä maha, on syntikin katsella, jos kettu lorvii kynityllä hännällä ja papin liivit huutavat nälkää silloin, kun saarnastuolista vuotaa sanan rieskaa ja lihavaa hyvää. Minä pidän siitä, että saapas on jalan mukainen, isonen isosessa jalassa ja suivia suivioiden varpaitten ympärillä, minä pidän siitä, että silmä on lempeä, kun hipiäkin on lempeä, ja sana karski, kun partakin on karski, ja minä pidän siitäkin, kun mies ja piippu miehen leukapielessä ovat samaa uskoa, vakaa piippu vakaassa leukapielessä ja turhempi turhassa. Minulla on semmoinen ajatuksen juoksu, joka kairaa asioita, semmoinen joutilas järki, joka ei pääse asiasta ennenkuin se on jyrsinyt siihen kolon, jota sitte on mukavaa pidellä ja tunnustella ymmärryksen peukalolla, ja tämä minun verkassorminen järkeni sanoo minulle, että Ristimäen tuomarivainaan piippu on sopivassa suussa, kun se on Langholman Eframin suussa. Efram Langholma on leukansa painolta ja katsantonsa vaa'alta ja muulta selän suoristukselta ja käsivarren kuljetukselta semmoinen mies, että komeus komeankin piipun viljelemisessä on miehen komeutta eikä piipun komeutta, ja että julkisuus miehen naamassa ja rintapielen juhlallisessa on vielä julkisempi kuin julkisenkin piipunvarren ruumava kaarto ja kiiltävänkin silkkimustan arvokas totisuus. Kyllä Langholmassa on sekä isännän manttaalia miehessä että maiden manttaalia talossa senverran, että hänen hampaisiinsa mielellään suo piipun, jonka piteleminen kysyy avaruutta sekä käsivarren pidossa että miehen mielen kuljetuksessa, ja jota ei arvollisesti viljele muu kuin se, jonka suu savunpaksun seasta päästelee sananvaakaakin saliin. Minun ajatukseni on se, että Ristimäen tuomarivainaan vanha piippu on piipunmittansa ja piipunhahmonsa väärti vasta Langholman leukapielessä ja että Langholman leukapieli on vasta silloin oikea Langholman Eframin leukapieli, kun siinä on roikkumassa Ristimäen tuomarivainaan piipun vaakainen piippu. Viisariton kellon taulu ei ole mikään kellon taulu, vaan tyhmä nauris seinällä, ja tauluton viisari ei ole mikään kellon viisari, vaan tyhjiänsä torkottava tikku, vasta viisari tekee kellontaulun kellontauluksi ja vasta kellontaulussa muuttuu tikku viisariksi. Langholman Eframin naama ja Ristimäen tuomarin piippu tarvitsevat toisiansa niinkuin taulu ja viisari kellossa, Langholman naama sitä varten, että naaman valta näkyy salissa, ja että sekin, jolla otsan takana ei ole tajua silmän näkemää pitemmälle miehen mieleen, voi jo piipunvarren mitastakin päätellä ja pesämuhkuran painosta punnita, kenen sanalla salissa on vaakaa ja kenen mieli mittaa asioita kyynärällä silloin kun muut mittaavat korttelilla, ja Ristimäen tuomarin piippu sitä varten, että ison osviitan on torkotettava tarpeeksi isoseen, ja että tyhmemmänkään ei tarvitse nauraa tyhmän naurua, kun tie loppuu puskaan ennenkuin viitan kärki ilmaan ja mieli miehen sanassa lyhyempään kuin varsi miehen piipussa. Se on selvä asia ja kirkas kuin numero lukkarin taululla: Langholma on mies Ristimäen tuomarin piipun veroiselle piipulle ja Ristimäen tuomarin piippu on piippu Langholman veroiselle miehelle. Minä ymmärrän mainiosti sen asian, että Alastalolla on tuo piippu hyllyllänsä: paitsi sitä, että hänellä on silmää siihen, mikä näyttää julkiselta hänen hyllyllänsä ja hänen salissansa, on hän kohta piipun ostaessaan ajatellut Langholmaakin, ajatellut noin: kun minä joskus tarvitsen miestä, joka minun salissani puhuu sanoja niinkuin puntarilla, niin se mies tarvitsee leukaansa piipun, joka punnitsee muillekin hänen sanojensa painon; se paikka suuttaa hyvinkin tulla, että minä tarvitsen Langholman apua joskus, kun on pantava liikkeelle asioita, ja silloin on muittenkin vuoksi hyvä, jos minulla on lykättävänä Langholman käteen piippu, jolla on määräämisen nuotti ja käskemisen tahti jo varressa. Sen minä siis ymmärrän mainiosti, että tuo piippu on Alastalon hyllyllä, ja minä uskon, että tänäpänäkin ja juuri tänäpänä tuo piippu on sekä miehistä että mööpeleistä se palanen salissa, joka Alastalon mielestä tällä haavaa on parhaiten paikallansa; melkeinpä minä kallistuisin siihen ajatukseen, että juuri tätä päivää varten Alastalo on koko piipun ostanutkin.

Alastalo on sojo mies, niinkuin hän on lihavakin mies, aika lailla lihava mies; ei hänen ajatuksistaan aina tiedä, ne ovat sojouden hyllissä niinkuin luun rusto hänen ruhossaan on muun pyöreän hyllissä, mutta kun mies kantaa ruumiinsa kaksitoista leiviskää niin pystysti ja nousevasti kuin Alastalo, niin siitä päättelee, että pehmeän peitossa on luja luutällinkikin, ja kun miehen nenä on kuljettanut miehen jahtikipparista parkinpykääjäksi, niin siitä arvaa, että miehen nenässä on muutakin kun pärinää ja että jutun hyllissä saattaa olla pitkä meiningin sarvi ja sanan sojoa tyyräämässä visu tarkoituksen helvari. En minä Alastalon ajatuksia tunne, mutta minä arvelen. Ristimäen tuomarin piippu tuossa on tänäpänä tärkeä parseli Alastalon piippuhyllyllä; jollen minä aivan mistiin ajattele, niin Alastalo karsastaisi minua koko elämänsä lihavan loppuijän, jos minä tekisin itseni nenättömäksi ja kurillani ottaisin kurkikaulan hyllyltä, koettelisin muina miehinä varren vetoa ja alkaisin imeväisen viattomuudella sulloa holkin tuoksuvaa pesän mahtuvaan. Kyllä Alastalo pahassa paikassa malttaa itsensä nahkoihinsa, ja hänellä on ruumiin ruhoa ja naaman muhoa kätkeä hyppiväkin piru veressä hyllin ja hyrynaurun peittoon, mutta kyllä minä luulen, että minä saisin siemauksen silmistä kuin varsan potkaus, jos minä kävelisin tältä hyllyltä Ristimäen tuomarin piippu ladattuna hampaissani. Suuttaisin minä kurillani sen pienen kiusan tehdäkin, kävellä keikutella peräsohvalle istumaan Pukkilan viereen ja rojotella parta hurskaana savua, minkä poskien työ kerkiää varren kyynärästä kiskomaan poskipielien puhallettavaksi, mutta ymmärrän minäkin, että kun parkinpainoinen astia on pistettävä liikkeelle, niin silloin on viljeltävä sekä suopaa että vipua; suopaa vetelee Alastalo omalla kielellään, mutta vivuksi hän on katsonut Langholman, ja raskaskin vipu on värkki vasta, kun pelissä on varsi, joka potkasee; Langholman leuka on kyllä luonnostaan ja Jumalankin luomasta raskaan puntin leuka, mutta Alastalo on arvellut, että järeäkin leuka laukasee järeänsä vielä järeämpänä, kun on vaakaa vielä leuanpäätä ulompanakin kyynärän mitta piuvaamassa, ja että tänäpänä saattaa olla hyvä asia, jos piukassa paikassa Langholman sanalle on antamassa puhdinlisää vielä Ristimäen tuomarin piipunkin puhti. En minä kiusaa tee vakavassa paikassa, minä säästän kiusat pilapaikkoihin, ja minun puolestani jääköön Ristimäen tuomarin piippu hyllylle Langholmaa varten. Eikä sitä piippua kukaan muukaan ota, Pukkilakin ymmärtää, että piippua ei sovi ottaa, kun Langholma on tulossa Alastaloon, ei sovi, vaikka sormet syhyisivätkin ja isosuus kuiskuttelisi korvakarvoihin. Kyllä Alastalolla ajatuksen lenkit ovat avarat ja nyörit sortteeratut kaukaa, minä ihmettelen välisti, kun solmu vedetään kiinni ja rihman löysä juoksee minun silmieni edessä piukkaan! En minä olisi surmikseni ymmärtänyt Ristimäen tuomarivainaan auksuunissa muinen ajatella, kuinka paikallansa tuokin piippu joskus oli oleva Alastalon hyllyllä. Minä seisoin vieressä ja hörisin tyhmää nauruani vain. »Rupla tuommoisesta kalusta ja kymmenen kopekkaa päälle!» nauroin minä. »Ajatteles, mitä sillä rahalla muutakin saisi: toistakymmentä totia kaupungin parhaassa hotellissa, kymmenen kopekkaa kulaus, jos raha kerta on viskelemistä varten. Kaksikymmentä kopekkaakin olisi ollut tasalleen kaksikymmentä kopekkaa liikaa maksettu semmoisesta piipusta, jota et sinä kumminkaan koskaan nenäsi alle pistä, mutta kaksikymmentä kopekkaa on vain lantti, ja kaksikymmentä kopekkaa jos olisit maksanut, niin minä olisin sanonut: pidä vahinko hyvänäsi! Rupla ja kymmenen kopekkaa, se on sensijaan jo rahaa, ja minä ihmettelen, että sinunkin muuten tiiviissä päässäsi on niin pehmeä paikka, että se antaa luvan ruplalle kieriä vasemmasta kädestä silloinkin, kun se ei sojona kierrä kahtena takaisin oikeaan!» Semmoisia minä silloin porisin ja luulin suuvärkkiäni hyväksikin sieraksi, mutta Alastalon pelatessa on paras jättää nauraminen pelin loppuun, jott'ei tulisi turhaan nauraneeksi. Hän pitää vasemmankinpuolisen silmännurkkansa vakaana kuin seinä silloin, kun hän on viekas oikealla, ja tammen hän siirtää syötäväksi laudalla loikatakseen omalla vuorollaan kolme. Pirukin saisi tarkata näppejänsä Alastalon kanssa pelissä! Kuka samanen kavioherra ja hännänhuiskuttaja olisi silloinkaan Ristimäen tuomarivainaan auksuunissa kuiskannut minulle korvaan, että rupla ja kymmenen kopekkaa silloin meinaa kukaties toppia lisään, kolmatta toppia laivaan tänäpänä? Kun minä ajattelen, kuinka paikallaan ja kuinka prikulleen paikallaan Ristimäen tuomarin piippu tänäpänä on Alastalon hyllyllä -- se perhana kukaties, sen letkaus ilmassa, kun Langholma varren suoralla huimasee savun sotkua selkeämmäksi ympärillään, se perhana näppää kukaties tänäpänä tahdin niille sanoille, joista myöhemmin muistetaan, että asia Alastalon salissa oli kirkas ja parkki pitäjässä kuin pykätty, kun Langholman sana oli pudonnut -- kun minä sitä ajattelen ja sitäkin, kuinka paikallaan ja kuinka hiivatin tärkeä kalu tuo mustansuora tuossa hyllyllä suuttaa tänäpänä olla Langholman kädessä, niin en minä enää sano mitään, en hiiren hiiskausta ajattele maaherran piipustakaan tuossa vieressä. Tosi kyllä on noin, että se, maaherran piippu, niinkuin sanottu, on liika pramea Alastalon hyllyllä, mutta tosi on myöskin, että se ei enää ole yhtäpaljon liika pramea ja liika julkinen hänen hyllyllään kuin minä silloin ajattelin, kun hän sen kipparina muinen osti Aronssonilta Fällströmin talon kulmapuodissa. Alastalo on niiltä päiviltä äveriöitynyt, kasvanut piippuansa päin, lihonnut itselleen mallia ja fasuunaa niin, että hänellä nyt jo vatsan kohdalla kyllä on tyynyä muhkeankin piipun varren ploorata vaikkapa helmisenä. Enkä minä itseäni hirtä, vaikka joku sanoisi, että Alastalo alun alkaen on ajatellut piipun itseänsä varten.

Alastalolla on astuva järki, se kävelee eteenpäin ja riuskasti eteenpäin silloin, kun toisen järki jo katselee itselleen tyynyä korvan alle, jolla olisi mukavaa levätä ja vedellä vaikka pieni uni pehmeän nurkalla. Kun me olimme kippareita ja meillä oli hyvä tiensti, oikeastaan niin hyvä tiensti, kuin järjellisellä järjellä oli nälkääkin tienstiin, niin minä siilon jo ihmettelin, mikä vieteri Alastalon päässä potki, kun hän aina puheli kuunareista ja Lübeckin matkoista, ikäänkuin ei raha olisi ollut samaa pyöreää ja kukkaroon korjattavaa Tukholmassakin noukittuna. Ihmisillä on hyvin erilainen järki silloinkin kun se on pyydystävä järki. Joku pitää siitä, kun ongen kukko kelluu ja viri värisee ja kulpahtelee veden lepposassa ruuhen kupeella, viri värisee, ruoko kahisee, kultaa on illassa ja ilmassa, hyttyset polkevat hurisevaa karkeloansa ja itse istuu rauhassa omissansa tuhdollansa mieli kehräten nuokkuvia ja muita maailman hyviä, kunnes havahtuu torkuksistaan, kun ahvenesta aika tulee pitkäksi ja se närppää makean suuhunsa, ett'ei nukkuisi ruuan eteen; joku taas siitä, kun väijyy luimii salmet ja lahtien perät airo kiskomassa, väkä viistämässä, silmä vahtimassa: ahne ahnetta pyytää, mies haukea, hauki kiiluvaa, siima siukuu, liukas lymyy: missä piilet, potkupursto, missä kyttäät, kitahotko, joko sieppaat vilisevän, nytkö? tuntien päästäkö vasta? niemenkö kärjessä tuossa jo väijyt? virstojenko takana vasta varrot? joko potkasee? koska potkasee? harinko tyhjää? läppäänkö tempovaa? joko siimassa elämä: mies seisova veneessänsä käsin jännitetyin löysää ja piukkaa, taiten vetää, taiten helppaa: petoko kyynärpituinen siimassa kiristyvässä piuvaa ja potkii, myötää kavalasti, tempasee leiviskän iskuin, vai tikun puikkivako hauenpenikka miestä metkuilla narraa ja saalis, taidoin siepattu, on veneen pohjalla pyytäjän hyppivä pilkka: mies kiroo ja meri nauraa! Kolmas joku on katiskan kokijakin, karsinat hänellä ovat valmiit tänä vuonna samat kuin viime vuonnakin samassa salmen poskessa, isän tieto, isänisältä peritty paikan on sanonut: siitä kala kulkee, kulkee keväästi sakeana ja suvella keittotarpeeksi, vuodenaika sanoo järjestyksen, on sanonut senkin jo isälle ja isää ennen isänisälle: katiska maihin mikkeliksi järjellisessä talossa, ett'eivät virrat repele ja jäät makaa, talvella on aikaa palkkeja veistää, ja palkkeja joka talvi kolmannekseksi uusia, niin katiska on aina eho, eikä vanha Tapanikaan talossa muista, kertoiko vanhan isännän isoisä perineensä katiskan isältänsä uutena, vai kolmasko osa vain silloinkin oli ollut valkoisia palkkeja harmaiden joukossa, huhtikuussa ovat pajunvitsat sulamassa ja märkä haisee rannoilla, silloin on kallio kangaspuuna, loimena palkkien pihkainen rivi ja kuteena vesojen hautuneet varvut, miesväki tuomissa irvessä hampain kiskoo ja kiristää, piukkaa ja pujoo, punoo ja piukkaa, isäntä pauhaa, rengit puhdissa, pojat puikkimassa, kiire on, kilo kimmoisa hangilla häviävillä, poski kallion kiiltävän märkä välkyssä auringon, kuusi korkea latvan huojuvaa havuin vehrein ja vehmaan tuorein sinen huhtisiin sukeltava, kiire on, västäräkin riukuhäntä jo kiirein kaltoa koputtaa noroilta sulaavilta, vesi vilisten lorisee kyhmyillä suonivilla rosoisten männynjuurten, ja kohta paukuttaa taivaan teltalta leivo helistävä riemun kulkusta, kiire, kiire on, jo helmii salmen suulla sula, vesi viekkuva suljivin silmin jo rauman suiluissa kulaa, kala kulkee, liukas liikkuu, ahven kirjava, hauki hallava, säynäs sujuva, siikakin hopeasuomu, koko karja purstoin potkiva, evin soutava summain merten vaelluksella on, viistävät viivasta vapaata vapaat vilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu jonoin loppumattomin, jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten takana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto, kun kurkkujen sulilla loikkii laine ja salmien solina kutsuu: mieto on vedessä maku, suloinen haukkoa ahmivan kiduksen, maanmakea on heru juoksevan uran, pehmyt suomuilla hula suljivan virran, joko läsnä on häittävin loiskein kuturannan hullu ja hemasa lämmin: kypsä on kupeessa maiti! kiiru on kalan, kiiru virvivän veden, kevään liehtovan, kiiru jään sulaavan, kiiruin huhtovan isännän ja hikisten miesten: heilu, Henrik, kisko Kristian: vesi viljoo ja salmi sakoo, katiska kuivalla vielä! näppärään, Nestor, piukkaan, Petter, tänäpänä hiha miehen kyynäspiipussa huhkii, hullummin kala huomenna karsinan palkkeja hutkii; turise, Taavetti, mutta tuhikkin, kiroo, Kaaleppi, mutta kiristäkkin, huomeneksi meillä on meressä aita ja sulku vitjottu veden kavalaan paulaksi parville retkiville viljoovain syvyytten; hyppy sormiin ja hoppu hyppysiin, meri ei odota ja kala salmessa sulloo: kohta jo isäntä karjaa korjaa, talon viljaa talon vedestä, vuoden ruokaa, vuoden rahaa, saalista siunattua saman satoisan salmen, jota koki jo isä ja jota joskus on kokeva varttunut vauras poika, perijä talon ja tavan, mannun ja rantojen riistan.

Kalamiehiä on, on ongella kokottajia niinkuin minä, jotka odottavat sitä, joka tulee ja korjaavat kalan, kun närppää, nuokkuvat kun ei närppää, ja ovat tyytyväisiä kummastakin, nuokkumisesta, koska se on mukavaa, ja korjaamisesta, koska sekin tuo miehelle mukavaa. On rannan huiskijoita, niinkuin Pukkila, joilla on väkä silmässä ja väkä virvelissä, haru ajatuksessa ja haru siiman päässä lykyn haukea liipasemassa, mies soutaa ja rauta raapii, airo kiskoo ja järki viistää, joko riipasee? missä riipasee? haurunko harppaa, haukiko siepasee? virstan tyhjässä lykyn lymy: koskas on lihava potkimassa? saastainen, kun meressä on tyhjän lovea enemmän kuin kitaluin hahmivaa, ja mitä saatanaa on nauruilla tekemistä siellä, mistä mies pyytää haukea! -- On pyytäjöitä, oman katiskan kokijoitakin, niinkuin Langholma, joilla on pesä oman rantahuoneen kupeella, kala tulee, saapuu itse, saapui sakeana mennä vuonna, saapuu tänä vuonna, saapuu sojottelee tulavuonnakin, kun on vuodenaika ja katiska paikallaan, ui omin nokin karsinan talteen ja odottaa, kunnes isäntä tulee haavilla ja pistää pesästä omansa omaan ruuheensa, kyljekkäät säynäät, siian hopeaakin seassa ja ankeriaan lieruvaa, selkävä hauki molskii haavissa ja ahven harittaa harjapiikkejänsä, särjen sätkyväkin on kaadettava kasoovaan ruuheen, onhan tiinua talossa ja särpimen tarvitsijaa läänissä, isännällä valta korjata omansa, olkoon vilja pellon antama vai meren kasvamaa, ja velka katsoa, että on muona runsaana talossa, rikkaus laarissa ja vuoden vara kammiossa. Pyytäjää on, on ongella nyköttäjää, on uistimella harijaa, on katiskansa tanavaa kokijaa, mutta on pyytäjää muunkinlaista, Alastalon mallista nuottamiestä, niillä on nuotta kuivana orrella kymmenten syltäin laskot, tervattu nuotta, paulottu nuotta, silmukat seitsentiivistä lankaa, itse ne kävelevät, kävellä keikuttavat rantojen viertä, jouten vain, katsovat jouten, mikäs on tuulen kurikin? meneekös henki ehtooksi maata? pilven lieve lykkää pehmeätä auringon naamalle taivaalla, niinkuin kalan hajua ilmassa, kutukosteata sieraimissa, Nuotviikin lahtiko? Siikarauman peräskö tänäpänä sakoo? kas vain! enkös arvannutkin? tänne tulinkin! Katkuruun kävelin, kävelin joutessani tännekin, tuuli on kaatunut sillä tavalla tänäpänä, päivällä ajattelin: kävelen ehtoosti Katkurun peräkseen, mikäs kiire, mikäs kiire, kun sillä tavalla pulikoidaan! onkos laitaa pistää padaksi koko Katkurun santa? visusti nyt! lahna on leikillä! osaavat riettaat vilata! sammalselkää vedessä niin, että kuinkas nuotan saa mahtumaan sekaan? eikös minun mätipään olisi näkemättäkin pitänyt arvata, että tänäpänä Katkurussa kuhisee, taskussaniko minä sieraimiani olen pitänyt koko jumalan päivän, kun ilma kuitenkin haisee paksuna lahnasta, nyt, poika, jalat alle, joskus lihavakin hölkkää! vatsakin, hempukka, välistä liikaa! penteleen veräjä, sälisköön maahan! ei nyt tikkuja noukita, nyt harpataan! vouti, pöksyt jalkaan! pojat, luhdista joka kontti, ei tänä yönnä polstareita lämmitetä: lahna on Katkurussa! peli paattiin, isonuotta isoon ruuheen, parraspuu vettä hipomassa palataan, huomenna ovat markkinat Alastalon rannassa, suukeräjät ja suomuskeräjät, kun ovat ruuhet lastissa upillansa siltakarkkujen kyljillä, korin täysi korin täyden jälkeen nostetaan lihavaa ruuhen täydestä palkkien notkuville ja muijaset kolmen kylän läänistä huiskivat sillalla ja puotien solissa, puukot pärskyttävät, kielet papattavat, kyljys kyljyksen jälkeen solahtaa perattuna paukkuvalta laudalta, lokit parkuvat ilmassa, varikset kärkkyvät kallioilla, puodin oven sisäpuolelle katoo kukkurainen lahnakori kukkuraisen lahnakorin jälkeen ja tiinu tiinulta täyttyvät suolanhaisevilla seinämillä astioiden pitkät rivit sullottua lihavaa saalista: kelpaa isännän sen ehtoon jälkipäivänä, kun on lahnalauma katsottu ja kaittu, kävellä sillallansa ja puodissansa, puolitoistatuhatta lahnaa tiinuissa palkitsee pienen hölkänkin ja saa nuottakin vähän revetä, saavat naapuritkin noutaa mätiä ämpäreissä, jos tahtovat ja kolmessa kylässä keitetään joka talossa joka ateria lahnanpäitä kolmen viikon ajan, jolleivät siat ennen saa osaansa! Alastalo on nuotan mies muussakin kuin kalassa, hän kulkee ja kyttää, laiskottelee, kävelee ja kyttää, silmäpari valveilla, vainukarvat valveilla sieraimissa, järki otsaluun takana kolmantena valpasna, ja olisivatko anturan pohjatkin haistavia: sinne hän kävelee, missä kulloinkin pulisee, aina Alastalo on paikalla, missä kala kutee tai raha kutee, ja kun silmä äkkää ja järjen katti kirii löysät piukoiksi miehen meinassa, niin onkos vatsa tiellä, kun nuotta haetaan: hylkky vain piuvaa puhtia menoon, kun nappulat tämmäävät ravia ja kura korkoista lentää! Minä olen mielelläni Alastalon naapurina: kun Alastalo on katsonut apajan ja iso peräs varpataan, niin tarvitaan välistä apuun naapurin nuottakin ja naapurin ruuhikin, jotta kurottaa naapurin nuotta siinä, missä oman nuotan mitta loppuu ja saalis sullova tulee talteen joka purstona, jona se on saapunut: kun ei livistä vieriltä kala, niin nelikertainen on sato puhjussa, kun se on ummessa, ja Alastalon järki ja laskupää ymmärtää, että parempi on korjata kaksi kukkulastia, oman ruuhen täysi lasti omaan rantaan ja naapurin ruuhen täysilasti naapurin rantaan kuin soutaa yksin puolen lastin saalista Alastalon rantaan.

Enpä, en minä sitä kadu, että olen Alastalon naapuri, enkä sitäkään että Alastalo kävelee edellä ja minä askelen pari taampana hänen selkänsä takana, jos sitte on meno kirkon käytävästä sisään tai kuljetaan muissa asioissa. Ei nimittäin ole tärkeä, kuka ensimmäisenä pääsee perille, vaan tärkeässä asiassa on tärkeätä se, että mies on perillä silloin, kun jakaminen alkaa, ja Alastalon jäljissä kävellen pääsee tavallisesti perille jakopaikalle aikanansa, pääsee kirkonpenkkiin sananantamisen ajaksi ja pääsee paikalle sielläkin, missä raha on jakokaupalla, ja pyöreä kutee ja juoksee massiin sille, jolla on massi varpille pistettäväksi. Kun Alastalo vielä oli poika ja isä-Mattsson talolla, niin Herman rakensi itselleen sumpun talon metsästä, seilasi suven Öölannin vesillä ja porvasi kalaa Tukholmaan, riksiä hänellä oli syksyllä, sämpylätanssit tuliaisiksi kotona ja sininen tohvelipalttoo pojalla yllä joka kirkkoreisu talvella, seuraavana suvena oli minullakin oma sumppu, kotometsästä hakattu ja seuraavana talvena tohvelipalttoo, Tukholmasta ostettu. Alastalo myi sumpun ja rakensi jahdin, jahdilla oli asiaa Pietarporiinkin asti, ja kun rupla on suurempi raha kuin riksi, niin rupla oli lihavampi ottaa, ja kun ryssä on pettävämpi mies kuin ruotsi, niin pettäjän pettäjällä oli villavampi lammas kerittävänä Pietarissa kuin Tukholmassa, ja Alastalon Herman oli pian jo paksu mies ja isäntien joukossa kirkkomäellä, tuluupitkin hänellä olivat jo niskassa Pietarista, ja minäkin rakensin jahdin. Kaljaasienkin vuoro tuli, tuli vuoden väliajalla kummallekin, Alastalo ymmärsi, että koska jahti yhdellä mastolla seilaa rahaa, niin kaljaasi seilaa kahdella mastolla rahaa kaksi kertaa enemmän, ja minä ymmärsin Alastalon ajatuksen, me olimme sitäpaitsi silloin jo isäntämiehiä kumpikin taloissamme, ja se raha, mikä on iso raha talollisen pojan taskussa, ei enää ole iso raha isäntämiehen taskussa. Vasikan otsa lykkää sarvea ja miehen otsa meinaa, nuorilla isännillä ovat isoset meinat -- niihin aikoihin Alastalo itselleen maaherran piipunkin osti Fällströmin talon kulmapuodista --, ja hävetä olisi saanut oman pihaton vasikkakin, joka tulavuonna on sarvipäinen sonni, jollei isännän kuutossa ole kahta toppia ja jahtiporvarin sijasta talon isäntänä kaljaasikippari! Saimme sitte kyllä vielä palata jahteihinkin, mutta se oli engelsmannin vika, tuli kyttäämään ja kiikaroimaan salmien suille ja raumojen läville luuppeinensa ja pisti kiiruun koko pitäjän väelle, jokainen kurottava kaljaasin toppi koko pitäjässä tauruttiin havurisuilla kuusenlatvaksi ja kahdenkymmenen laivan roikkana soudettiin astiat ruuhihinalla ja käsivarren vääntämällä Vehmassalmen puhjukkoihin engelsmannin kiikareilta piiloon. Mutta mitä kaljaaseista torkottavine toppeineen silloin, kun pärjäsi viiskertaisellakin Ahvenanmeren takaa rahanväärtissä viisikertaisesti kaljaasin lastin, kun vain oli miehellä luunkovaa nenäorressa ja tikkua silmäparissa kekkaamaan sekä engelsmannin merillä että tullinuuskin kotorannoilla. Jumaliste sitä aikaa, kun veivattiin rahaa, riksillä ostettiin ja ruplan paperia pinkassa pistettiin lompakkoon! Alastalo silloinkin ensimmäisenä Kihdin takaa sokerilastin toi, toisella olin minä jo jahteineni kölivedessä, Alastalo sanoi, että on mukavampi kaupassa kaksi, otetaan lastiin puoleksi sokuria, puoleksi suolaa kumpikin: jos engelsmanni nappaa toisen, niin toinen livaa ja kummankin riski on pärjätty, jos taas lykästää ja kumpikin englantilaisten nokitse ollaan Kihdillä taaskin, niin siellä lastaamme suolan toiseen ja sokurin toiseen ja seilaamme levossa kotiin, suolajahti edellä lekotellen, sokerijahti takana niemispään varjossa pälyten: tulkoon nuuski vastaan, niin nuuskeilla on souvin leikkiä suolajahdissa, penkoovat hiki hatussa kuin maksua vastaan omaksi motsuunikseen rehellisiä säkkipinoja ruuman pohjalautaan asti sillä aikaa, kun sokeri länsää maan taakse turviin ja lasti levossa losataan luotomaan talteen topan painava topan painavalta maihin, poju vain vastarannalla puskan takana vahtaamassa, koska tulli on saanut lystiä tarpeiksensa suolasäkeistä: on kaikkein turvallisinta losata, kun on nuuski omassa vahdissansa kiinni silmänpidonmatkan takana, silloin heiluu turvallisesti ja heiluu joka poika riuskasti, topat lentävät kuin syöstävät, kyläänkin pian tulee tieto ja miestä kiertää apuun, myöhemmin kyllä sitte saadaan tieto koko pitäjään, niin että topat tulevat korjoon rätinkiä myöten, eivätkä jää nuuskien vaivoiksi. Sillä lailla ja monella sortilla me Alastalon kanssa kulasimme, ja vaikkei olisi rahassakaan lykästänyt niinkuin lykästi, niin olisi ollut lykky luonnolle paljas pelikin, ei engelsmanni meitä napannut, vaikka peukalon raossa oltiinkin joskus, eikä nuuski päässyt körtteihin, vaikka joskus pitelikin liepeistä, Alastalo oli vihuri pojaksi siihen aikaan ja kun puuska puskii, niin laiskempikin seili, minunkin kaltaiseni, paisuu puhtivaksi, Öölannin raumat ja Kapellskärin kurkut me opimme kuin kymmenen omaa sormeamme: monikos muija mantereella mahtoikaan saada kahvikuppinsa makeaksi meidän toimestamme niinä vuosina? Eivät kaljaasit enää meistä tuntuneetkaan aluksilta, kun engelsmanneille viimeinkin tuli koti-ikävä ja me taaskin saimme hakea risumastomme Vehmassalmen peräksistä, maanmakuinen merivesi on petoa nuolemaan tervan pikiseltäkin kyljeltä, ja laiva jaksaa mannerhajussa huonosti niinkuin suolaiseen tottunut mieskin: kyllä me astioitamme häpesimme, kun neljän vuoden perästä taas katselimme niitä kotorannan lahdessa ankkurissa. »Varis tuommoisessa istuu risulatvassa, mutta ei mies mene semmoiseen, jossa täytyy pyyhkiä saappaansa puhtaiksi, kun astuu pois!» sanoi Alastalo kohta.

»Minä myyn Oolantereille koko katiskan; niiltä on napattu jokainen kölipuu, eivätkä ne enää muista, minkänäköisen kuuton pitää ollakaan!» sanoi hän sitte. »Ja minä olen ajatellut, että minä käyn elämässäni Lübeckiäkin katsomassa kerta, ja siellä on nyt tavaraa sikossa möljällä neljän vuoden ajalta!» sanoi hän senjälkeen ja käänsi silmänsä pois kaljaasista. »Tee sinä, minkä sinä teet, mutta minä rakennan kuunarin!» lisäsi hän vielä ja piteli povitaskun paikkaa. »Kun on pelto isännällä, niin se kylvätään, ja kun on rahaa miehellä, niin sitä käytetään: kun on kanki kädessä, niin se pistetään kiven kulman alle ja semmoinenkin möhjäle liikkuu, jota ei paljas käsi liikuta. Mitä varten me rähjäsimme Kihdin luotojen rannoilla, jollei sitä varten, että mies meinaa eteenpäin? ja olisin minä nahjus ja sinä myöskin, jollei silloin niistäisi kun nenä tippuu! Ei suinkaan ihmiselle sitä varten ole silmiä parikaupalla päähän annettu, että hän torkkuisi niillä? Ja mitä varten on ihmisellä kynsi, jollei sieppaamiseen, ja järki, jollei sanomaan, koska siepataan ja mistä siepataan? Kun on rahaa, niin että saa kuunarin, ja kun kuunarilla saa rahaa vielä enemmän, niin minun järkeni juoksisi ravunravia, pyrstöpää edellä, jollen minä kuunaria rakentaisi! Prikikin vielä pykätään, mutta koetetaan nyt kuunarilla ensin, pidoissakin syödään ensin pienemmistä astioista, että tottuu kurkku nielemiseen, kun tulevat isot karotit pöytään. Kyllä minulla se natu on, että meillä vielä prikitkin ovat ja kerta joskus Hullissakin käydään katsomassa, miltä engelsmanni kotonansa näyttää, kun näytti pirulta luodon takaa kytätessä, mutta kuunarin rakentaa pikemmin ja Lübeckiin on lyhyempi matka, ja se kaski ensiksi niitetään, joka on nopeammin halmeella. Pistä nyt sinäkin piru männimään verissäsi ja rakenna kuunarisi niinkuin minäkin, niin kehtaan minäkin sanoa naapurin naapurikseni vastakin! Et suinkaan sinä sitävarten ole koonnut synninsaivaraa sielullesi ja rääkännyt omaa ruumistasikin, juksannut tullia ja esivaltaa ja hikoillut omaa isännän hikeäsi Kihdin karien kiville, jotta rahan paperilla olisi mukava levätä sinun lompakossasi? Minä en kärsi mahoa lehmää navetassa, enkä laiskaa rahaa laatikossa, lehmän pitää olla tiineen, että se lypsää, ja raha on astutettava, että se vasikoi! Nauriin siemen tekee naattia ilmaan ja nappuraa saveen, kun itävä on lykätty multaan, ja raha, kun raha on miehellä, jolla se sikii, niin se kasvaa sekä pensasta, jotta muutkin näkevät, kuka mies on äveriäs ja kuka jaksaa joukosta, että muhkuraa, jotta äveriäs itsekin tietää, kuka on juurilta tykevä ja kenessä on väki lykätä laveatakin latvaa! Kun Herra lahjoitti meille engelskan sodan, että me rikastuisimme ja saisimme rahaa, niin, jumaliste, hän ei silloin ajatellut meidän piironkejamme, vaan hän ajatteli, että annetaanpas pojille, jotka osaavat pyörittää pyöreätä, enemmän pyörivää käsiin, niin nähdään, onkos pojissa tosi itu ja pyöriikös pyörivä pitemmälle heidän kynsissään. Kuunarin minä rakennan ja rakenna sinäkin, rakennetaan kumpikin kuunari, sen me jaksamme; ja kun me jaksamme, niin me olemme sitä varten, että me sen teemme: kukas tynnyrin säkin maasta nostaa ja aittaan kantaa muu kuin se, jolla on rytinää selässä tynnyrin säkin nostamiseen? Kuunari nyt rahaa seilaa, kun sokeri mahoni; ei jumala sitä varten taivaassa istu, että hän lapioisi rahaa laiskoille; hän on tehnyt tehtävänsä, kun hän on antanut ihmiselle nenän, joka haistaa, missä raha juoksee, ja meidän on viljeltävä tätä nenäämme, jumalan lahjaa: mitä tekemistä muutenkaan olisi koko mööpelillä taulussa! Nenä sanoo, miltä kulmalta tuuli kulloinkin kallistelee, ja millä ilmankurilla raha tuntuu olevan kulussa, mutta knuppi sanoo, järki knupissa sanoo, kuinka purje piukataan, jotta helma sieppaa tuulen täydellä poskella ja lykkää menoa kihisevään keulaan, ja kuinka pyydys viritetään, jotta raha kulultansa juoksee omaan verkkoon ja jotta verkontäysi silmukan repeämättä ja lantin livistämättä tulee taiten nostetuksi oman paatin puolelle. Jumala tarkottaa, että miehellä on nenän haju hieno, mutta järjen haju vielä hienompi! Ei se yksin riitä, että tietää kalan kulun, vaan pitää olla miehellä verkot valmiina pistettäviksi eteen, kun kala tulee, verkot, joissa joka silmukka on tiivis ja omin sormin koetettu, että se kestää, ja pitää osata asettaa verkkonsa taiten niin, että se tulee kalan kuonon eteen eikä pyrstön taakse, sillä kiduspäänsä suunnassa kala kulkee eikä pyrstönsä vanoissa, ja verkko parven takana siilaa tyhjää vettä, kun se parven edessä muuttuu potkivaksi joka silmukassaan; pitääpä olla taito täyden saaliin korjaajallakin, sillä verkko on lankaa, jotta se pyytää, ja kalan sato leiviskää, jotta se on saalis, ja langan varassa ovat leiviskät nostettavat parraspuun sisäpuolelle: liiku verkkaasti silloin, kun ahneus käskee hahmimaan, ja narraa sopuvedolla ja monen sormen nostamalla omaksesi se, mikä väkivoimalla ja hartionkiskomalla repee kynsistäsi pyydyksesikin mukanansa vieden. Minä tiedän, että raha nyt on kudulla Lübeckissä, minä olen kuullut siitä, ja minä ymmärrän sen. Venäjällä on sekä mannia että mantua ja Lübeckin takana on myöskin sekä maanvaraa että suunnälkää, ja nyt on maailman järjestys semmoinen, että mantu antaa, mutta mantu tarvitseekin, ja että manneilla on tekevä käsi ja valmistava järki, mutta manneilla on myöskin nälkäinen suu ja mahtuva vatsa, ja kun ruuvit sitäpaitsi ovat sillä tavalla asetetut värkissä, että toisella tavallisesti on sitä lajia liikaa, mitä toisella on liika vähän, ja että leipärikkaalta puuttuu särvin ja särvinrikkaalta leipä, niin syntyy nälkä kummallakin puolella, nälkä leipäpinojen takana ja nälkä särvintäpinkkojen vieressä, ellei pinkkoja vaihdeta. Kun engelsmanni nyt on muutaman vuoden kytännyt Itämerellä ja pitänyt oven rakoja piukassa välillä, niin nyt on kiljuva nälkä kummallakin kuljun rannalla ja möljät pakillansa paaluja Torniosta Riigaan ja Haaparannasta Memeliin vasemmalla vetelästä ja oikealla kädellä vetelästä: hullu minä olisin ja hullu mies sinä, jollei nyt pistetä kölille kuunari kumpikin kevääksi, ja kerjetä paikalle kun rahtaajat polvillansa kiittävät miestä, jolla on sydämessä armoa korjaamaan rahaa, kun sitä tyrkytetään! Pappi täyttää virkansa, kun hän saarnaa ja puhuu Jumalan sanaa, ja me täytämme virkamme, kun me pidämme vaaria siitä, missä raha kierii ja noukimme siunauksen talteen! Sitä varten me olemme meren suolaa haistelleet, että meillä olisi ajatuksissakin suolan kirpi ja meina raikas silloin, kun miehen on meinattava. Kaksi kuunaria me rakennamme, kuunarin astian kumpikin, sinä kuunarisi ja minä kuunarini, Lübeckin herroilla on rahan kasaa kymmenenkin kuunarin rahtaamiseen, vaikka kymmenen sinun kuunarisi ja kymmenen minun kuunarini rahtaamiseen, mutta me rakennamme vain sen, minkä me jaksamme, kurkku menee tukkoon, jos puree suuhunsa suuremman palan kuin kurkun nielussa on ruumaa, kaksi me rakennamme, ne me suutamme ja ne me jaksamme, mutta ne me rakennamme yksiin kirjoihin, rakennamme kumpikin oman kuunarimme, Härkäniemen kuunarin ja Alastalon kuunarin, mutta kummallakin omana vain puoli omasta ja puoli toisen kuunarista, minulla sinun kuunaristasi ja sinulla minun kuunaristani. Ei Jumala sille mitään anna, joka istuu kotona ja nyhii nenäänsä: tuhdattava on ja vuovattava on, jotta lykyn kaverillakin olisi nuoraa kouraan, mistä nykäistä silloin kun apu auttaa! Mutta pehmeä mies minä olisin, jos minä tavarani lykyn haltuun yksin jättäisin, sillä epälykyn piru on yhtä nopeasti nuorissa kuin lykynkin! Makkarassa on kaksi päätä, toinen pää ja toinen pää, ja kumpaankin päähän on pistettävä tikku, ettei ruoka juokse oljille. Kyllä me kuunareinemme rahaa seilaamme, se on vissi, mutta meri on hoto, se on koko peto, pirumpi vielä kuin engelsmanni, ja sille voi tulla älli niistää koko kuunarimme raakoinensa, rahoinensa, ja mitäs on silloin talolla jäljellä kuunarista, jos koko kuunari oli talon oma? Pistetään tikku makkaran toiseenkin päähän ja rakennetaan kuunarit puoliksi, kaksi kuunaria, kummallekin kummastakin puoli omana, niin tiensti on suven mitassa täysi kummallekin, sama kuin jos olisi kumpikin yksin omalla kuunarillaan kulanut, mutta riski joka reisulla tasan puolta pienempi kummallekin; jos hullustikin kävisi jommallekummalle, niin hänen ei märjissään tarvitse paratiisin portilla kuunnella pyhän Pietarin marinaa ja hävetä, kun tämä raapii partaansa ja puhelee, että hupsu on ahneuden vuoksi paskantanut talonsa perillisiltänsä! Jos meitä nyt on useampi pitäjässä, jolla on älli päässä -- ja Langholmalla on! on Pukkilallakin, ja jollei hänellä olisikaan omasta takaa, niin hän sieppaa ällin lainaksi muilta! -- jos nyt järki poikii miehissä, niin tänä talvena paukkuu kirves toisessakin metsässä Kiviveden partailla ja kevääksi on kuunaria raaoilla muuallakin kuin meidän kylän lahdessa pari, ja jos me olemme itseämme viisaampia, niin me olemme jokainen osamiehenä toistemme kuunareissa, kyllä meidän astiamme kaikki Itämerelle mahtuvat ja se, minkä me itsekukin noukimme taskuihimme Lübeckistä, ei ole toistemme taskuista noukittua rahaa, onpa rahdin osa naapurin taskussa parempikin ja likempänä kuin rahdin osa maailmalla, sillä naapuri ja äveriäs naapuri saattaa joskus olla hyvä mies olemassa, kun tarvitsee äveriästä naapuria, tänäpänä kukaties korjaa köytensä ominkin voimin, mutta huomenna suuttaa luonnistaa kynsiin semmoinenkin touvin pää, että se karaa miehen sormista, jollei ole vieressä naapuri, ja voipa naapuri, joka on mies puolestansa haalaamaan mukana ja jonka kanssa yhdessä akitaan iso touvi sätkivineen maihin; sitäpaitsi ja tästä huolimatta on vahingon vara, kuten jo sanottu, jokaisella pienempi, jos omaisuus on jaettu moneen kuunariin ja hullustikin lykästäessä on harmin syy samaiselle pyhälle Pietarille vähäisempi: hän oli kalamies ammatiltaan päivinänsä ja hän ymmärtää, että monen nuotan osamies ei yhden nuotan repeämisestä taloltansa häviä, vaikka henki menisikin!»

Sillä lailla Alastalo puheli, kun silloin muinoin seisoimme tuossa sivuakkunan vieressä tässä samassa salissa ja katselimme kaljaasejamme lahdella: hhth! phth! sanoi hän ja tihasi pientä vihisylkeä rintapielilleen, niinkuin hän vieläkin tekee, kun hänen mielestään juttu on hienoksi puhuttu ja asia asetettu sille jenkalle, että nyt ei muuta kuin voidetta rakoon ja ruuvi kiinni! »Nuo ropeet me vaikka kenkkäämme oolantereille!» sanoi hän vielä torkottaen peukalonsa päällä akkunan ruutua kohden lahdelle päin, mutta silmää hän ei enää lainannut toppitikuille. »Emme niitä sentään kenkkäämään ruvenneet, mutta kyllä ne syksyllä myytiin, Alastalo naputti parrasirvetkin kiinni ja höyläsi topit valkoisiksi, että sai paremman hinnan, taisi ajaa kusilaiskuormankin ruumaan, että saumat juoksivat elävää täyteen, eikä oolanterin nähden tarvinnut pumpun varressa killua. Summa asiasta oli kumminkin se, että keväästi meillä oli jokaisella kuunari, Alastalolla niinkuin minullakin ja Pukkilalla myös ja muillakin pitäjässä, ja kyllä suvi kulattiin ahkerasti ja seuraava myös, korjasimme jokainen kuutollamme, minkä kerkesimme rahaa niinkauan kuin sitä oli vaahtona vesillä Lübeckin ja Kronstadtin välillä, Siivo meni miehineen päivineen, Dagerort on paha paikka, siinä meni Vuorenpään Frans, mutta muut me pärjäsimme ja kuunarin hinta oli joka suvi korjossa, kun rätingit tehtiin. Eivät ne kuunarit aluksi kaikki niin häävejä olleet, tuli pidetyksi kiirutta ja oli suvella pumpuissa aika työ, mutta mitäs siitä, kun köli ei kuitenkaan kolissut, rahteja sai, minkä kerkesi, ja likviidi syksyllä oli lihava; ei tarvinnut seuloja pumppuakaan talvimakuulla, kun oolanteri nälkinensä tuli syksyllä ja korjasi astiat hoitoonsa: hinnoista ei tingitty enempää kuin se, että puhtaasti sai samalla rahalla talven mitassa rakentaa kaksi astiaa ja parempaa pitäjään myydyn sijalle. Alastalo oli peto puskemaan niinä päivinä niinkuin vieläkin: 'kun raha itse kierii käsiin, niin on mies ruokoton, jollei sitä ota korjoon!' sanoi hän ja kirosi pienesti. Eivät muut katuneet, enkä minä myöskään, että käveltiin mukana, kun Alastalo asteli edellä, eivät lehmätkään toisiansa krääki, kun kellokas edellä on koko karjana painuttu apilapeltoon; 'ei silloin siian jaossa riitaa synny, kun jokaisen ruuhi on kukullansa nuotta-apajalta soudettaessa' sanoi Langholmakin ensimmäisenä syksynä, kun tässä samassa salissa istuttiin, rätinkikalaaseissa. Alastalo sitte ensimmäisenä prikinkin taklasi.

»Muistan sen päivän niinkuin eilisen päivän, kun silloin edellisenä syksynä kerta sousin kotoa lahden ylitse Alastalon puolelle, sataa tihrutti niinkuin marraskuussa sataa, ja kuunarimme kitistelivät ankkurikettinkejään talvikorjuussa lahdella, raakojen päät tihkuivat ja tippuivat märkää, niin että paha oli katsella. Minä kävelin rantamäkeä ylös ja ajattelin taloon, mutta kuulinkin kopinaa halkovajasta. Äijä siellä oli itse tuhtaamassa, istui halkotukin edessä ja veisteli hiki tukassa, sihtaili isoa halkoa, ikäänkuin olisi hylkipyssyn piippua tarkastellut. 'Jokos sinä talven lämpimiä ajattelet, kun halon kimpussa olet!' puhelin minä, kun pistin itseni sateesta halkovajan puolelle: 'märkä ilma!' pakisin minä ja ravistin pahimman valun hartioilta, 'ei minulla tällä säällä vielä ole halko mieleen tullut, vaikka kuunarimme tuolla ovatkin vilun näköiset, niinkuin lioitetut koirat!' Alastalo otti halon poskeltansa, jolta hän juuri oli kanttia syynännyt. 'Jollei tämmöisessä ilmassa mies järjestä itselleen ajatuksen takomista ja sormen näpertämistä, niin mitäs silloin muuta teet, kuin roikutat nenääsi huulipartasi ylitse, tai menet turhan taitse sateeseen kastamaan takkisi!' sanoi hän ja käänsi halkoa niin, että minä huomasin halossa olevan laivan pohjamallin. 'Näetkös, mitä minä tässä olen veistellyt?' kysyi hän. 'Vastamäki on sitä varten, että ihminen potkasee kiivaammin kinttunsa kamaraan ja pääsee pikemmin mäen päälle, ja syksyn hapan sitä varten, että ihminen kiukustuu ajattelemaan, mitä tekemistä hänellä on talveksi ja mitä toimittamista suveksi! Kuules, poika! minulla on päässäni nyt se natu, että ensi suvena minä seilaan Englantiin, ja tässä, jos sinä katsot, niin tässä sinä näet prikin pohjamallin!' Alastalo torkotti alassuiten käännettyä halon kölliä aivan nokkani alle, ja totta vie, halkoon olikin veistetty pohjan suiviaa pitemmälle kuin tavallinen kuunari niissä mitoissa tarvitsi ja oikein suvaitsikaan. 'Engelsmanni on höyli mies, kun se niiksi itsensä asettaa, ja kävi omin kölein meidän raumojamme helsaamassa!' käänsi Alastalo asiata leikiksi ja laski prikin mallin kädestään halkotukille. 'Kun isonen on höyli ja nostaa lakkia pikkaselle, niin pikkasenkin on oltava höyli takaisin ja vastattava höyliin lakinnostoon höylillä lakinnostolla, muuten luullaan mannerlaiseksi!' naurahteli hän ja piteli taaskin malliansa. 'Minä olen ajatellut, että meilläkin viimein pitää olla priki myöskin, niin voimme mekin vuorostamme käydä herrasväessä katsomassa, eikä engelsmannin tarvitse närkästyä siitä, että pitäisimme itseämme kopeina!' venytteli hän hyvän tuulen leikkiänsä ja nosteli jo taas halkoansa sihdatakseen sivun kupeita. 'Jos sinne seilaisi kuunarilla, niin engelsmanni luulisi pian sillin pyytäjäksi, eikä sitä vierasta salin kuistin ovesta sisään viedä, joka kävelee tuvan portaitten eteen silakkamassi kainalossa, se käsketään vain tuvan puolelle istumaan, vaikka hänellä olisi massissansa hyväkin suurus pataan! Sitäpaitsi!' lisäsi Alastalo ja lakkasi muhoilemasta, 'kutu-ajat vaihtelevat, lahna lakkaa uimasta matalilla vesillä ja korjaa lopulta pelkkää pahaa särjen ruotoa pataansa, jollei aikanansa nosta verkkoja puhjukoista ja souda syville vesille jataa! Kuunari oli hyvä astia vuosinansa, sen me tiedämme itsekukin, sinä niinkuin minäkin, mutta nyt niitä on liika paljon ja meklarien parrat muuttuvat nirsoiksi, kun on Lübeckin rahdeista puhe, suvella sen jo haisti, kun sai riidellä niissä asioissa. Itämeri alkaa olla kuivias vesi sille, joka on tottunut pitämään, että marjasta raha noukitaan niinkuin kalakin. Minä olen ruvennut ajattelemaan, että olisi aika katsella nuottapaikan vaihtamista: ei kala meidän nuottaamme hae, vaan meidän nuottamme on haettava kala. Minä olen Bornholman kohdalla katsellut, että paremmat laivat eivät pidäkään kurssia Lübeckiin päin, vaan niillä on pukspröötti Juutinraumaa kohden. Ja meklarit antavat odottaa porstuassaan, kun sisäkamarissa maistellaan totia prikiherran kanssa ja jahnataan Hullin rahdeista. Kirveet ovat nyt riivatut paukkumaan metsissä niin Ruotsissa kuin Suomenkin puolella, ne ovat nyt sodan jälkeen hulluja paukkumaan ja hullumpia joka vuosi, mitäs haminoissa enää muuta näetkään kuin lankkutapulia lankkutapulin vieressä ja lankkutapulia takanakin? Ja oletkos haistellut samoissa haminoissa: joka vuosi kolin noen haju paksumpi! Kenenkäs sinä luulet ne lankkutapulit ostavan ja mistäs sinä luulet sen kolin savun syntyvän? Ei saksmanni lankkuja osta möljämitalla, saksmanni on köyhä mies, niinkuin me itsekin ja ostaa vain suun tarvetta ja ruumiin lämmintä varten: ei hän lankuista suuta ostaa muuta kuin lankun päät. Se, joka jaksaa, se vain pykää, ja iso isäntä tarvitsee puuta muuhunkin kuin pesänsä palikoiksi ja paistinpannunsa alle! Engelsmanni on isäntä, joka rustaa, ja engelsmanni möljät tyhjiksi ostaa ja saman engelsmannin hiili se on, joka käryy haminoitten tiilipiipuista ja pistää rautahevosen ravaamaan halki Venäjän maan. Luuletkos sinä, että lankkutapulit noitumalla puhalletaan Porista Liverpooliin ja kivihiilet lapion pistämällä Cardiffista Kronstadtiin? Ei: jokainen lankun latuskainen on rahdattava ja jokainen ruumaan kaadettu kolikori opettaa laskemaan, koska pencesta tulee shillinki ja shillingistä punta. Ja punta on isonen raha, se on muitten rahojen rinnalla niinkuin isäntä torpparien vieressä. Minä olen siitä asiasta kirkas, että emme me enää rahasta näe kuin hännän, jollemme mekin mennessämme jätä Bornholman liituja vasemmalle kädelle ja paina semmoisia vesiä päin, joiden takana on maakamaran alla hiiltä meidän poikiemmekin rahdattaviksi vielä, ja maakamaran päällä miehiä muuttamaan hiilenmusta rahankiiltäväksi ja rahankiiltävä kieriväksi. Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi. Engelsmannilla on tämä tieto, oletkos katsellut engelsmannin hammasriviä: se on luja hammasrivi, kova leukapieli, minä kunnioitan engelsmannia, leukapielien rakoon on purtu tiivis tieto, että kierivä raha sikii, sikii vaikka kymmenen kierivää, kun nakkaa sen hollille, mutta nakkaa sen semmoisella ranteimalla ja semmoisessa kaaressa, että viskattu, kymmenen pentua hännässään, helisteri kierii heittäjän kouraan takaisin. Minä kunnioitan engelsmannia, niinkuin sanottu -- sentähden sitä olikin niin riivatun hauskaa nokittaa Öölannin luotojen takana! -- engelsmanni on järjestänyt rihmat siten, että raha juoksee, juoksee hopeana kaikille maailman kanteille niin monta kuin on sträkkiviivaa kompassin taulussa Greenwichin tähtitornissa, mutta juoksee vilisee samat luirut kultana takaisin luodolle! Kun makaa haminoissa ja pitää pientä totia lämpimänä pöydällänsä, niin soutaa joku ehtoon joutuessa reilingin kupeellekin joskus ja pistää itsensä istumaan kajuutan puolelle, ja jos silloin viljelee partaansa hyvin ja korviansa myöskin ja pujottaa asiat ajatuksellansa lenkkiin omassa päässänsä, niin kuulee yhtä mun toista ja saa välistä vähän känninkiä siitäkin, mistä tuuli humisee muuallakin kuin omissa taklingeissa. Ja sen hajun minä olen saanut, että sen, joka tahtoo päästä rahan jäljille, on mentävä asioihin engelsmannin kanssa. Engelsmanni nipistää, nipistää ryssää ja saa rahaa, nipistää Osman'ia ja saa rahaa, nipistää keltaista miestä ja mustaa miestä ja saa aina rahaa, myy sirpin ja ostaa sirpin hinnalla riisiä Bengalissa, myy nokea Pietariin ja ostaa viljalastin sijalle, sorvaa nokkarenkaan neekerille häränluusta ja vaihtaa elefantin hammaspariin Sudanissa, jumaliste, jollei meillä kuuttoinemme ole asiaa semmoisen miehen luokse, niin meillä on päissä mätiä, eikä miehen ajurasvaa! Parhaiten kappaansa jyviä saa, kun menee sille riihelle, jossa kluput paukkuvat! Pitoihin minä menen siihen taloon, missä pitopöytä on katettu ja lusikkani minä lykkään siihen vatiin, johon kokki on kauhannut herkun: kun aikoo rahakalaaseihin nyt, niin kalaasipöytä on Englannissa ja vateja siellä on senverran pöydällä, että vieraskin saa lusikkansa kastetuksi, saa lusikkansa täyteenkin, kun on rohkea ja kauhaisee kauhaistavasta.'

»'Näetkös tätä, mitä minä tässä veistelen? Halko se on, mutta huomaatkos, että sillä alkaa olla fasuunaa? Katsos, minä jo sanoin, että minä olen ruvennut ajattelemaan, että ensi suvena minä en enää seilaakaan kuunarilla, vaan minä seilaan prikillä, ja jos sinä katselet vähän hienommin, niin sinä ymmärrät, että tässä halossa on pohjan nuotti hiukan toinen kuin meidän kuunareissamme: minä veistän prikin pohjamallia! Kuunarin minä olen tehnyt joka talvi kolmena talvena peräkkäin, uuden joka talvi ja paremman edellistänsä, ja minulla alkaa vähitellen olla poskissa juoni, kuinka pohjan kaari on aluksessa juoksutettava, ja sitä juoksua minä nyt veistän tähän halkoon. Aluksen tarkoitus on, että sillä on kylki ulkopuolelta liukas lykkimään, vaikka ruuman sisäpuolelle mahtuu tavaraa kuin latoon! Latoon!' toisti Alastalo ja naurahteli, kuljetellen peukaloansa halkonsa kuvetta myöten ikäänkuin olisi koetellut, kuinka vesi joskus pitelee semmoistakin kaartumaa vesirajan alapuolella. 'Lato meillä taisikin olla mallina, kun ensimmäiset kuunarimme rustasimme!' hymähti hän ja nosti tukilta puukon sivaistakseen pienen taitavan lastun halkonsa peräkupeesta, joka kaiketi oli tuntunut liika lihavalta liukuvaan sormeen. 'Kyllä minä ainakin häpeän', naurahteli hän edelleen, 'häpeän omaa otustani joka kerta, kun Kumlingen mies Itämerellä tulla lakasee vastaan totisella astiallaan, minun ensimmäisellä kuunarillani. Jumalan lykky! ajattelen, kun se laiskottelee ohitse ja urhoollisesti auraa vettä kyljiltänsä puoleen niinkuin muutkin aluksen näköisiksi ajatellut merivehkeet, jumalan lykky! ajattelen katsellessani, että minä en kävele kapteenina tuommoisen lautalaudan kannella ja että peräpeilissä -- nuottaruuhiemmeko takalauta meillä oli mielessä, kun siihen aikaan kuunariemme ahterikanttia justeerasimme? -- että peräpienan neliskulmassa ei enää paista maalattuna, Ystävä, Kustavi, vaan Ystäwä från Kumlinge! Vaikka turhia tässä pahoja puhelee semmoisesta, joka on tuonut rehellistä rahaa minulle ja muille pitäjässä!' lisäsi Alastalo säyseästi. 'Kuinkas arvelet, eikös tässä pohjassa ala olla laivan luonto?' kysäsi hän ja käänsi halon pohjapuolen katseltavaksi. 'Tuosta on vielä veistettävä eine pois, että keula ottaa veden hyvin!' arvosteli hän ja piteli tunnustelevalla peukalolla pohjan etuposkea. 'Vesi on hieno pitelemään, mikä kylki on liukas juoksemaan, ja kun on muutamassa kuutossa kokenut, mihin paikkaan pohjassa meri kihnaa, niin tietää uudessa kuutossa pudottaa pussipaikat kupeilta. Pohja se on laivassa, joka sanoo, kuinka liukkaasti meri jää takapuolelle kyljiltä ja kuinka tiuhuvasti keula hakee vastatuuleen, ja peukalo oppii vähitellen tietämään, mistä paikasta pohja saa olla lihava, että se kantaa, ja mistä paikasta sen pitää olla suivian, jotta se veistää: tuossa paikassa on vielä pahka, mutta se hilataan sileäksi!' Alastalo piti tyytyväisenä halkoa silmieni edessä, niin että minäkin sain sitä katsella. 'Ei Itämerellä niin väliä ole, seilaako siellä lumiauralla vai köliastialla, kuljun ylitse kulaa vaikka lyhteen tyvellä istuen, mutta kun pukspröötin edessä on meren silkkaa pitemmälti, niin silloin kysytään, kenen köli kulkee, ja kenen lasti ajettuu koko suven Geflen ja Hullin välillä. Ei minun meininkini ole merellä sammaleen kasvattaminen pohjalautojen alle, vaan minun meininkini on kolme rahtia suvessa Itämereltä Hulliin, ja sitävarten pitää pohjan olla aluksessa sellaisen, että se juoksee: kun sillit Pohjanmerellä nuustivat pohjalankkuja, niin niiden ei pidä sanoa, että Alastalon isäntä on rikannut peltolatansa prikiksi! Tässä on malli, pohja kuin meren mieli; joku lastu vielä, hieno vuolema tuolta, höyhenen ohut täältä, niin hengittää syöstävä jo menoa paljaalla miehen kämmenellä saati laineitten lykkivillä sulilla! Salomo katseli Sulamitia muinen lehtimajassa: veistän minä takakeulan semmoiseen sojoon ja sujutan sivujen solean semmoiseen keulan nousuun, että kelpaa keväästi merimiehenkin silmän herkutella sorjaa katsellessa, kun keikkuu Alastalon lahdella kahden raakatopin kenossa laiva kuin morsian! Häihin minä seilaan, kun ensi matkani Englantiin seilaan, ja morsiamen pitää silloin olla sellaisen, että tuntee itsensä mies sulhaseksi ja että paisu omassa rinnassa on sama kuin paisu pusertelevassa purjeessakin!' Alastalo läjäytti lavean naurun. 'Kuules partaa, mitä pärisee!' nauroi hän ja kohenteli housujansa vatsan yllä, joka silloin jo alkoi hahmotella kapteenin vatsan riitinkiä. 'Vielä minä voisin puheen vaarallista pirautella nuoreenkin korvalehteen, jos niikseen tulisi ja posken hempeä punastelisi käden pitelemisen päässä! Mutta veri viriää suonissa ja kohmo sulaa ajatuksilta vanhallakin, kun miehellä meina juoksee vieteriin ja toimi sieppaa puhtia! Pistä sinäkin ajatus hyrisemään päässäsi: tämä on halko, tavallinen halko Alastalon metsästä, mutta tässä halossa on kirves tehnyt työtä, puukko tehnyt työtä, hienoa työtä, mutta hienoimpaa työtä on tehnyt ajatus ja järki, ja kun tämän halon mitat siirretään pantterien poskeen, niin silloin on kuutto pitäjässä, jolla on kuuton luonto, ja huudin puolella olette sekä sinä että muut niin kirkonpenkissä kuin meklarien kamarissakin, jollei teillä ole samanveroinen astia vesillä ensi suvena! Ja harmi minullekin, jos olette nahjuksia, sillä sadatellen istuu kuunarin rahdinjaossa se, joka ajattelee, että samalla lompakon avaamisella minä olisin korjannut kotiin sen tukun enemmänkin, jonka priki olisi jakanut! Pistä sinäkin värkki kulmaluun takana takomaan, niin ymmärrät, että marja noukitaan koppaan marja-aholta ja raha sieltä, missä on mätästä ja varrenvehoa sitä puolalajia kasvamaan! Englantiin meillä nyt on asiaa; minä sanoin poikasena sinulle marjapaikat ja minä sanon vieläkin; kun on ahon laitaa vaikka virsta ja punaista varisemassa enemmän edessä kuin silmä viitsii katsella, niin silloin on seuran lystiksi mukava toinenkin nyppijä vieressä: oman koppansa saa kumminkin täyteen, ja naapurin koppa on lisäksi korjossa, ratto sitäpaitsi yhdessä suurempi, ja kun molemmilla ovat marjakorit paatissa täysiä, niin molemmat ovat iloisia ja soutu kotirantaan samassa paatissa kummallekin puolta köykäisempi. Laita sinä itsellesi sinäkin priki, niinkuin minäkin, et sinä sitä ole katunut, että jahdin pykäsit senjälkeen kun minä olin pykännyt omani, etkä sitäkään, että kuunarin pistit pystyyn samaksi kevääksi, kuin minäkin omani, enkä minä sitäkään usko, että sinä prikinkään kannella partaasi tyytymättömänä pureskelet, kun on taskussasi painamassa Ruotsin riksien ja Saksan taalarien sijasta Englannin puntaa, vaikka se onkin vaakavampaa! Vedä sinä vain järkesi siihen vieteriin, että sinulla on priki kevääksi, niin sinulla onkin priki kevääksi ja me olemme taaskin yksillä marjamailla niinkuin poikasinakin, ja pistetään kilpaa, kumpi ropeensa pikemmin saa kukkuralle! Sinulla on sitäpaitsi juonta hampaittesi juurissa, minä olen kokenut sen ennen, ja sinun kallosi sisäpuolella on tilaa ajatuksen värkätä -- suottakos hattumaakari siunaa, kun sinä olet hatunkaupoissa ja miesparalla ei ole hyllyillään semmoista koppaa, joka mahtuisi täys'miehen päähän! -- sinulla on kallonkuoresi sisäpuolella ruumaa ajatella asiat sekä kahdelta puolelta että kuutiossa, ja minä, toden puhuen, soisin, että sinä katselisit halkoani sillä silmällä kuin katsellaan semmoista puuta, johon itse ajattelee oman laivansa luontoa. Katsos, minä ajattelen, että minun halossani vielä sittenkin saattaisi olla niitä paikkoja, joista olisi otettava pois liika lihaa, ja minä arvelen, että kun sinä jonkun viikon ajan olet käynyt tässä halkovajassa ja käännellyt tätä halkoa käsissäsi, sinun peukalosi joku päivä pitelee semmoista kohtaa pohjan juoksussa, johon minä itsekin silloin ymmärrän puukon nirkolla olevan asiaa. Sinulla on järkeä, mutta sinun järkesi on laiska juoksemaan, ja minä olen paljon rupeavampi mies kuin sinä, mutta kun prässää ja puskee ja saa sinun ajatuksesi rattaan pyörimään, niin se perhana pyörii vaakavammin kuin minun ja jauhaa asian hienommaksi. Kun minä sieppaan touvin ja alan kiskoa, niin mielelläni minä silloin näen, että sinunkin kätesi hakevat samaan prässiin kuin minunkin, sillä silloin minä tiedän, että se lähtee nyt liikkeelle, mikä on liikkeelle lähtevää; ja kun minä meklarin pöydän edessä viljelen suuta ja riitelen, niin minä olen puolimiestä, jollet sinä istu tuolilla vieressä ja minä sinun silmiesi vilauksesta lue, onko minun riideltävä pahemmin vielä, vai joko on lyötävä asia aaholttiin ja kauppa kiinni. Laita sinäkin itsellesi priki vain, niin ensi kesänä huristetaan Englantiin yhdessä ja koetetaan, saako Hullin meklari kahden parran engelskasta paremman selon kuin yhden; jos sinulla olisi muija, niin minä sanoisin, että muijatkin saavat syksyllä samaa Englannin posliinia kotiintulijaisiksi hyllyilleen ja samaa silkin soljuvaa hartioilleen, mutta kelpaahan sinun muijattomaan tupaasikin posliini välkkymään hyllylle, on siellä jo ennenkin sitä lajia, vaikka vain saksalaista poroa, ja silkki, sanos muuta! ritivä ja ruusuva, silointa Ostindian tavaraa: ties, vaikka hemaisisi vielä kenen sormet: on sitä hullumpiinkin taloihin hemppu narrattu kuin semmoiseen, jossa on seinän mahtuma posliinin koreutta tuvassa, valmista omaksi kohta, kun tulee emännäksi taloon, ja piirongin laatikko kukullansa laskotettua kahisevaa, semmoista, että sormea heikottaa naispuolisen ihmisen, kun hän ajattelee, että sitä tavaraa pääsisi pitelemään ja levittelemään omanansa! Luuletkos, etten minä tiedä, ja ole vikurisilmällä kahdenkymmenen vuoden aikana katsellut, mitä sinä olet tuonut Tukholmasta ja mitä Lübeckistä ja mitä minä arvaan, että sinä tuot Hullistakin, kun sinne pääset? Kyllä sinusta vielä vaimoväki tappeleekin pitäjässä, kun vielä kerkiät jonkun matkan Hulliinkin tekemään!' sanoi hän ja vilkutti silmää. 'Hullu sinä olet, jollet nyt ole viisas ja laita itsellesi semmoista kuuttoa, että kehtaat tulla Hulliin, kun minäkin sinne menen, ja ajatteles minunkin harmiani, jos sinä vielä Lübeckissä kulaat ensi suven, sillä luuletkos sinä sitä miksikään lystiksi, kun talven ikävissä joskus kävelee lahden poikitse ehtoopuhdettansa kuluttamaan naapurinkin pakeille ja siellä kaadetaan maistettavaksi jotain saksan sekoitusta eikä ehtaa Englannin rommia? Priki kevääksi kölille! muista se, Härkäniemi, jos olet mies: saunan laolle kiivetään semmoiseen aikaan kuin kiuas sylkee, ja miehenkin on koetettava niin kauan kuin hänen päässänsä kihaa!'

»Semmoisia Alastalo silloin puheli halkovajansa suulla hakotukkinsa vieressä marraskuun lopulla, kun oli joulun etu käsissä. Ja kävi niinkuin kävi, meillä oli priki kummallakin keväästi, Englannin maat myöskin löysi, kun piti puksprööttiä visusti kompassin mukaan ja juoksi kajuutassa kuljettamassa peukaloa spesiaalikartan lehdellä kajuutan pöydällä, ja syksyllä oli isännillä jakoa ja emännillä, niillä kun emäntiä oli, ja emännättömilläkin uutta Englannin posliinia välkkymässä hyllyillänsä. En minä silläkään kerralla katunut, että minä Alastalon nuoteissa kuljin, ja hyvän juonen hän halkonsa pohjaan silloin saikin, en minä vieläkään ole malttanut Toivoa jättää, joka silloin rakennettiin, vaikka Alastalo itse myikin oman prikinsä parin vuoden perästä Vardöseen ja pisti seuraavana talvena Siwiän panttereihin: hänen mielestään hän tarvitsi suuremman prikin, kun vuosi vuodelta lihosi itsekin, ja tyttärellekin kasvoi lettiä: 'totta minä tytölle nimikon rakennan, kosk'ei poikaa ilmesty taloon!' oli hän selittelevinään. 'Juoksee kosijoitakin paremmin talossa, kun tietävät saavansa yhtä hyvän laivan kuin tyttärenkin, kun isä väsyy!' löi hän asiata leikiksi totilasin vieressä.

»Alastalo on astuva mies, ei hänen matkassaan kestikievarien väliin jää, jos vain on itse mies saapastamaan jäljissä! Ja hollin taakse hän nakkaa ajatuksensa, se on totinen tosi se, nakkaa välistä niin vietävän matkan päähän, että vieressäkin kävellen ja omaa ajatusta viljellen on vaikeata äkätä riipaseeko koukku minkään nokan taakse, epäileepä joskus onko koko ajatuksessa väkää ollutkaan mihinkään riipasemaan, ennenkuin vuosien takaa joskus hoksaa, että, kas perhanaa, ajatuksessa oli sittenkin väkä silloinkin, ja se näkyy riipanneen, riivattu! Kun yhtäoikeata kuljetaan ja ajatus kirpoo suoraa tietä kerältänsä, niin kyllä minä silloin ymmärryksen kortin liepeissä pysyn ja ajatuksen rihman sihtaan niin kauas kuin kerässä on langan mittaa juoksemaan, mutta onkos minun järkeni pässin järkeä paljoakaan juoksevampi silloin, kun meininki kryssää perille luoveissa ja ajatus iskee asian niskaan nurkan taitse? Jumaliste, vaikka minä itse olin omin silmin näkemässä, kun Alastalo osti Fällströmin talon kulmapuodista tuon maaherran piipun tuossa hyllyllä Aronssonilta muinen, ja vaikka minä olen parinkymmenen vuoden ajan katsellut samaa maaherran piippua tällä samalla hyllyllä tuossa edessäni ja aprikoinut joutilaitani, niin olenko minä tähän päivään asti ajatuksen känningilläkään pidellyt, mitä Alastalolla makasi mielessä, kun hän tuon piipun muinen osti? Hän osti sen itseänsä varten, penikka, jahtikippari; hän ajatteli, että jos joskus istuu keinutuolissansa ja on iso retari, niin on mukavaa, kun on vatsan yllä kaartumassa piipun varsi, jossa on kouran pideltävänä helmiä kyynärän mitta näkymään muillekin salissa! Sitä raato silloin ajatteli, vaikken minä sitä ymmärtänyt! Ei hän sitä vielä tähän päivään asti ole kertaakaan itse viljellyt, sen minä olen pannut merkille, hän on viisas mies, ja ottaa räätit pöydässä siinä järjestyksessä kun karotit saapuvat hänelle, mutta jollei hän tänäpänä, senjälkeen kun nimet ja puumerkit ovat jokainen järjestyksessänsä parkkipaperin alla ja paperi laskotettu ja talletettu piirongin laatikkoon, jollei Alastalo senjälkeen kävele hyllylle ja nosta hyllyltä maaherran piippua ja istu toiselle keinutuolille, kun toisella istuu Langholma tuomarivainaan piippua poltellen, niin minä en ole Härkäniemi eikä aine minun päässäni keitettyä säynäänmätiä parempi! Minä suon hänelle mielelläni sekä piipun että sen, että hän sitä käyttää, hän on vähitellen vuorannut itsensä sekä semmoiseen ruumiin hylliin että poskipielien valtaan ja silmäkulmien kuljetukseen, että ei silmä enää riitele, vaikka hänellä ovatkin kellonperät aika paksut liivin vatsan yllä ja vaikka hän nyt pelmuttaisikin savua semmoisesta piipusta, jonka takana tarvitaan mies, jolla on röyhäistävänä savunsa paksuista ajatustakin suustansa ja jonka meinassakin on komeutta piipunvarren verroille. Ei hänellä alunperin kasvojen mööpeli sen paljoa merkillisempi ollut kuin minullakaan, ja jos totta puhutaan ja nenää katsotaan, niin minä luulen, että vieläkin minun perunani on alapäästään turpeampi kuin hänen, vaikk'ei hänen nenänsä koskaankaan ole ollut mikään sapeli, paremminkin satula niinkuin minunkin, vaikk'ei yhtä lavea, mutta se asia on tunnustettava, että silmäkulmien pensaat hän on saanut kasvatetuksi sellaisiksi, että niiden varjossa silmäparin on hyvä luurata ja luvata: sopukaupalla, sopukaupalla tässä asia souvataan, mutta jollei sopukauppa auta, niin on täällä tikkukin varalta, tikku kuin teräskärki kummankin silmän naurussa: eikös sovi sopukauppa paremmin? ja leukapielet myöskin, ne ovat oppineet oikean leukapielen luonnon Alastalolla: kyllä sen näkee, että ne purevat, jos puremaan ruvetaan, mutta niitä viljelläänkin nauraen niinkauan kuin herkku on pehmeätä ja hammas riipasee vasta silloin, kun hammasta tarvitaan; kyllä on koko miehessä sitä runtaa, jota pidellessä on viisasta ennen rinnuksiin käymistä kysyä hyppysiltään, onkos sittenkin parempi lyödä kamraatin käsi kamraatin käteen, ja jakaa sovinnossa se, mitä ei tappelemalla kuitenkaan saa. Ei minun silmäni enää riitele maaherran piippua Alastalolta, pikemminkin on aika, että minä jo mielelläni näkisin hänen sitä käyttävän, hän on nykyään jo mies seisomaan niin tanavasti kantapäittensä tasaisilla, että isonenkin piipun puomi näyttää vain tarpeeksi isoselta hänen naamataulunsa muussa rikissä, ja hänellä on nyt sekä uuman ympärystää että alahuulen isäntämäistä lerppaa semmoinen manttaalin määrä, että kyllä miehen nyt jo aina ennen huomaa kuin komeankaan piipun varren hänen ryntäillään, onpa miltei laita siten, että olisi kunniaksi melkein minkämoiselle piipunvarrelle hyvänsä levätä semmoisella pieluksella kuin Alastalon vatsa nykyään jo on, ja porista savua semmoisen miehen poskeen, jonka puhetta pitäjässä kuuntelevat muutkin kuin oma muija, kuuntelevat semmoiset, joilla on korvaläpi sillä paikalla päätä, josta miehen puhe menee miehen ymmärrykseen.»

Härkäniemi oli nyt viimeinkin perillä koko maaherran piipun räpässä. Puleerattu sen pedon on pesän pää, puleerattu niin livakan liukkaaksi, että uskookos silmä siinä enää olevankaan maallista oikeata ainetta laseerin alla, saakos sitä tavallinen silmä oikein jyvällekään aluksi, kun niin pitää villin peliä koko pinta, mutta kun tikistää silmänsä tikuille ja koettaa kolmannenkin liukastumisen jälkeen vielä kerran saada kuullon ihopohjat näkimiensä kärjenpäähän, niin viimeinpä huomaa, että kiillon ruskon ja silon hempeän alla on kuitenkin paaltamassa tavallinen saven rae, hieno kyllä ja hiipavan hijottu, mutta kuitenkin tavallinen paahdetun saksan saven rae, ja silloin ymmärtää ja tulee iloisemmaksi vielä: kun tavallinen saventahma saa semmoset kurit kuin tuossa piipunpesässä, ja on hempeä silmään ja hilvakas käteen kuin prinsessan poski-iho, niin miksei ole tietävä taito saattanut Alastalon Hermanninkin kaltaista miehensavea pidellä ja pehmotella, paisutella paisuteltavalta kohdalta ja silotella siloteltavalta paikalta, vatkata sisäainetta ja hijoa pintaa, niin että rakeen karhea on lopulta vaivattu juoksumuotoon miehen kitissä, kitin kypsä taivutettu niinkuin on peukalon nenässä nuottia sitä taivutella, isommaksikin, jos on nuotti semmoinen tekijän peukalossa ja savea riittävästi, muhkeaksikin, jos peukalolla on muhkeuden tieto, ja silmänkin lystiksi ja mielen hyviksi mieliksi, jos peukalolla on ollut hieno lykkäys kulkemisessaan ja oikea lykästys kulkemisen hengessä? Senjälkeen ei tarvita muuta, kuin hyvän uunin tasainen paahde ja kiillon silaus kylkiin, niin on saven muhju välkkyvä kapine, joka kelpaa vaikka maaherran piipun pesäksi, ja joka on koristus muhkeankin helmivarren nokassa ja röyhkeänkin hopeahelan alla, ja Alastalon sumppu-Herman Herman Mattsson, parkin kapteeni, joka kelpaa vaikka maaherran piipun viljelijäksi, ja jonka pielillä maaherrankaan piippu ei ole muuta kuin juhlallinen piippu juhlallisella paikalla.

Härkäniemi hellitti viimeinkin silmänsä maaherran piipusta. Se on Alastalon hyllyllä Alastaloa itseänsä varten, sitävarten se on aikanansa Aronssonilta ostettukin ja hyllylle tällätty, että se joskus on päivinänsä oleva Alastalon leukapielessä; se sopii Mattssonille, sitä varten on kellossa veto, että värkki kävisi ja viisari kulkisi, löisi yhden lyönnin, kun viisari on yhden merkillä, löisi kaksi kertaa, kun viisari torkottaa kahteen, hankkisi jahdin ja jättäisi jahdin, hankkisi kaljaasin ja jättäisi kaljaasin, kilisisi joka lyömältä kilauksen pitemmälti ja kirkkaammin, neljä kertaa, viisi kertaa, kuunarista prikiin ja prikistä parkkiin, kunnes kuudennen kilauksen kuulumalta jo kuka hyvänsä lukee, että tunnit rakentavatkin päivää ja läpän kilinä laskeekin laulua, ja kolmannen maston laskemalta ymmärtää, että mies on miehen teossa ja rustaa itsensäkin, niinkuin hänessä on miehen rehevää itsensä rustata; minä suon Hermannille piipun, minä kuljen ajatuksen nenää myöten ajatuksen kärkeen asti ja ymmärrän, että minä itse en olisi sama Härkäniemi kuin minä nyt olen, jollei Alastalo olisi juuri se mies, joka osti itselleen Aronssonin piipun ja juuri sitä varten, että hän joskus sitä itse viljelisi; juuri samasen Alastalon Hermannin askelissa olen minä astellut kävelläkseni siihen paikkaan, missä minä nyt seison, ja missä minä tiedän, että minun sanani on minun painoiseni ja että minunkin nimeni tarvitaan paperiin, ennenkuin parkki on rikissä pitäjässä.

Härkäniemi katseli jo piippuriviä edelleen, kurottipa kätensä ja nosti hyllyltä viimeisen piipun vasemmalta. Otan talteen, koska sen kumminkin viimein otan, ajatteli hän. Yhtähyvin se voi olla minun kädessäni kuin hyllylläkin, tuumi hän, mutta silmä viivähteli vielä maaherran piipun viereisessä piipussa, siinä, joka oli toisella puolella maaherran piippua, kun toisella oli Ristimäen tuomarivainaan piippu. Rangin ja järjestyksen mukaan ne ovatkin jokainen paikallansa, julkiset piiput piippuhyllyn keskellä, niinkuin julkiset isännät kirkossa kirkon etupenkeillä. Ja sijoillansa ne ovat! tunnusti Härkäniemi ja katseli piippua maaherran piipun vasemmalla puolella. Maaherran piippu on komea piippu, kieltämättä komein piippu koko hyllyllä, ja tuomarin piippu tuossa oikealla puolella on arvollinen piippu, ankaran arvollinen piippu, jos tosi sanotaan, mutta Antverpenin piippu, kyllä se niiden kummankin vieressä kelpaa seisomaan. Antverpenistä Alastalo tuon piipun osti silloin kun hän ensimmäisen prikinsä toisella matkalla kävi siellä, ja senjälkeen se on ollut tuossa hyllyllä maaherran piipun vieressä vasemmalla puolella, kun oikealla puolella on seisonut tuomarin piippu. Ja hyvin se puolensa pitää sillä paikalla, missä se seisoo: Antverppi on hieno kaupunki ja taitotavaraa sieltä saa, kun on silmä mukana hakiessa! Ei minun silmäni Antverpenin piippua laita: se on sorja piippu, siro kapine mille piippuhyllylle hyvänsä! Katsos sen varttakin! -- Härkäniemi oli huomaamattansa kohottanut hyllyltä nostamansa, kädessänsä pitämänsä piipun ja kuljettanut sen suupalapäätä verkalleen Antverpenin piipun ebenpuunmustaa vartta myöten ikäänkuin paremmin päästäksensä perille, kuinka sorvi oli herkutellut, ennenkuin puu lähti semmoisena sen hampaista, jommoisena se nyt oli piipunvartena katseltavissa. Kastamattoman pakanan sarvikänsää olisi sen kämmenen pivon pohja, jonka ihoa ei hipoisi taivaan maku tuommoista kalun-henkeä pidellessä! ajatteli hän ja tunnusteli silmillänsä sekä piipun suupalan noudattavalla kuljetuksella Antverpenin piipunvarren solakkaa mitan kaulaa siinä, missä silmä mieliksensä ja juhlavaksi lystiksensä kaulan sujavuutta näki ja katseli, ja kuhmun hienoa paksenemista juuri siltä ajatuksenherkältä kohdalta, jolta varren tarvitsee pakseta, jotta koura hyviksensä ja huviksensa pitelisi käteen tuntuvaa, ja suupalan vaaja ja pesän puntari lepäisivät tasavaa'an köykäisinä viljelijän kämmenellä. Kyllä ihmisen ajatus on eläväinen kipinä ja tunnustan minä, että hienommin kuin uskoisi ja valppaammin kuin luulisi on ajatus saanut liikkua sekä mielennystyröissä että sormenkärjissä ennenkuin tuokaan varsi on sorvista lähtenyt nykyisessä luonnossaan! harkitsi Härkäniemi, ja kuljetti varmemmaksi sormen vakuudeksi ja tunnustamisen tarpeessa peukalonsa päätä hiljanverkkaa varren palkoa myöten luulumpua kohden, jonka tuppeen varren silkkimusta päättyi ja jonka kiillon yläpuolella sahviaanin tuores puna viekotteli silmää. Minä en osaa pitää sormiani pitelemästä silloin kun on pallivan hyvää pideltävänä, myönsi Härkäniemi itse ja hypisteli herkuiksensa sarvihelan kolmea toistensa vieressä mukavasti paisuvaa pukamapalloa. Minun tulee luuhelmen harmaata paaltoa katsellessa ja sarvenpinnan silohipoa pidellessä suuntäysi hyvää mieleen ikäänkuin jo olisi savun paksuus poskissa ja huuli päästelisi sinenpumpulaa palleroimaan kukeroittensa pehmeää ilmaan. Minä pidän kaikesta, mikä tuntuu hyvälle, ihmisistä, jotka ovat mukavia, kapineista, jotka ovat luontuvia, asioista, joihin ajatus sopii, ja soleaksi sorvattu sarvihelakin soreaksi sorvatussa piipunvarressa on hyvää ruokaa sekä silmälle että pitelevälle sormelle ja mielivälle mielelle, kun sillä on mielukas muodon juoksu kohdaltansa ja se on pistetty siihen taipeeseen, joka sillä pitää olla. Minulla ei olisi mitään vastaan itse koko piippuakaan, se on kieltämättä jalo kapine, taitomiehen kynsistä lähtenyt, sahviaanikaarikin luulumpukan yläpuolella tuossa niin ylpevä ja punan helkkyvä kuin sahviaaninahka yleensä voi ylpevöitänsä helkkua, minun puolestani saisi se sinkoa vaikka kimmaavampaakin punaa vielä, jos kirsikankirkkaan muuten tarvitsee olla kirsikkaa kirkkaampi, mutta minä en pidä piipun rimssuista ja pujeista. Katsos nyt tuotakin: kaaret ja kaksinkertaiset kaaret helyä ja kiiltävää rihkamaa roikkumassa ja heilumassa ensin suupalan luulta sahviaanikaaren alla sarvilumpun ympärille varren keskitaipeessa ja siitä samat laskot ja poimujen helmat pesähelan suuhun varren päässä! Mitä on semmoisilla huilivilla ja helmenheiluvilla tekemistä piipun ja piipunpolttamisen kanssa? Mies ei tiedä aluksi, mistä pujettaa kätensä, että pääsee selvään varteen kiinni! En minä pidä hempukoistakaan ja naisentaimista, jotka ovat liiaksi ripustetut: tulee aina mieleen pelko, kuinkas minä selvitän käteni, jos sormet kumminkin takertuvat ripsuihin! Tuommoiset solmut ja kuherpäitten kiehkurat kiertämässä ja kaihtimassa jokaista pukamaa ja pykälää, ikäänkuin Jumalan luoma viaton sarviluun pinta ja sorvarin puhdas työnjälki tarvitsisivat peittelemistä! Onkos laitaa taklata piippu niinkuin miksikin mamselliksi, tupsujen hepenettä ja pollarien rypälettä keikkumassa ja killumassa kauloilta jos ryntäiltäkin, niin että mies saa sekä karaista että hävetä luontoansa ennenkuin lykkää käpälänsä hakemaan helyn hilkun ja korun lorun keskeltä selvää piipunvartta! Pukkilalle tuommoinen piippu sopii, hänellä on semmoinen luonto, ettei hän ajattele itseänsä ensiksi, omia sormiansa, sopivatko ne, ja mikä sopii omiin sormiin, vaan hän ajattelee ensimmäisenä ottamista, kun on otettava näkyvissä; ja tuo Antverpenin piippu on kyllä semmoinen kapine, joka pliiraa hyllyltä, pliiraa kuin saakuti, kilkuttaa jo kaukaa silmään: ota minut, niin korean saat! Ei Pukkila olisi Pukkila, jollei silkki ja päärlemo hänen silmäänsä pistäisi, vaikka hemppua killuisi pahemminkin käden vastuksena varressa, kuin Antverpenin piipussa! Hänellä on silmä, että hän näkee kiillon kapineessa ennenkuin kapineen, ja se luonto, että hän hotkasee ennen ennenkuin hän nielee, ja senvuoksi on Antverpenin piippu ensimmäisenä hänen silmissään, kun hän Alastalon piippuhyllyn eteen tulee, ja senvuoksi on se hänen hampaissaan ennenkuin hän on muita katsellutkaan ja nostellut hyllyltä. Hyvä seikka se hätiköiminen minun puolestani kyllä on, sillä en minä aina ole ensimmäisenä hyllyn edessä paikalla ja omaani ottamassa, ja kerkiäisi kyllä joskus joku toinenkin minun edestäni ottamaan haltuunsa tämän piipun, joka nyt on tallessa minun vasemmassa kädessäni, mutta ruokottomana minä sittenkin pidän semmoista piipun ottamista, kun ei katsota piippua, vaan piipun vaatetusta ja hankkinan koreutta. En suinkaan minä käätyjä nai vaimoihmisen rinnoilla enkä piippua ota hyllyltä rimssujen vuoksi, joita sen varteen on killutettu, vaan minä nain saadakseni kelpaavan vaimon, ja minä otan hyllyltä piipun viljelläkseni suussani piipun toimituksiin kelpaavaa piippua. Minua harmittaa, kun ei miehellä ole ajatuksenselkoa toimissansa, enkä minä muissakaan ja paremmissa miehenasioissa osaa uskoa semmoiseen mieheen, joka piipunkin vaalissa näkee nopeasti helyt, mutta jättää katsomatta itse piipun. Koskas on Pukkila esimerkiksi ymmärtänyt ottaa ja koetella tältä hyllyltä tätä Hullin piippua, joka jo on minun kädessäni, ja joka kuitenkin kieltämättä on piippuna paras piippu Alastalon hyllyllä? Ei kertaakaan, vaikka hän joskus olisi kerjennytkin sen nappaamaan minun edestäni! Pukkila ei olisi Pukkila, jos hän ottaisi kelpaavamman silloin, kun koreampi on silmissä. Sentähden en minä koskaan menisi Pukkilan kanssa laivanostoon yhdessä, sillä hän katselisi maston toppeja ja raakain nuppuja, ovatko ne maalatut valkoisiksi, mutta jättäisi kiipeämättä ruumaan ja koettelematta puukon nirkolla, onko panttereissa pehmeätä. Kun meklari on vienyt Pukkilan salinsa puolelle, niin Pukkila on saanut istua silkkisohvan nurkassa, meklari on kukaties itse viritellyt hänelle hyllynsä parasta hyvänhajuvaa parhaaseen piippuunsa, lasit pöydällä edessä ovat kukaties nekin hijottua tavaraa ja uskon minä, että aine laseissakin on ollut parasta meklarin kaapista: Pukkila ymmärtää maun, mutta kun on kieltä lipottu sekä jutun liukkaassa että lasin liukkaammassa, ja muuten ymmärretty toisiansa, niin minä en takaa, vaikka Pukkilan taskussa olisi salista lähtiessä ja hyvästi jätellessä rahtikirja, jossa shillinkinumero lastitonnilta ei ole aivan samalla mitalla reunaa myöten kukutettu kuin pikarit äsken pöydällä. Järkimies päättää rahtikaupat mieluummin konttorin puolella kuin meklarin salin sohvalla istuen, ja minä puolestani pidän sitä järjestystä parempana, että kaupantekijäiset juodaan kaupan jälkeen eikä ennen kauppaa, ja toden puhuen olen minä semmoisissa kemuissa myöskin mieluummin se, joka maksan kuin se, jonka puolesta maksetaan, sillä se kissa kyrää, jolla on mukava olo, ja se mies tarjoo, joka tietää tehneensä hyvän kaupan.

Pukkila on viekas mies, ja viekkaan pitääkin miehen olla, mutta viekkaan vain käpälältä eikä järjeltä. Järjellä pitää olla se verkkaus, että se tuumii, ja vasta kun se on tuumimisensa tuuminut, on käpälän viekas vuoro. Pukkilalla on se hyvä luonnonominaisuus, että hänellä ovat silmät niin valppaat kuin silmäpari voi olla valpas miehen päässä ja sormet niin syhyvät, kuin sormien luonto voi miehellä olla syhyvä, mutta hänellä on se vika, että silmien vilppaus ja sormien syhy hänellä konteeraa järjen eikä järki silmäparia ja sormien kymmentä. Ei se nopeakaan katti hiirtä nappaa, joka tyhjiä lattialla loikkii, eikä se paukuttavakaan mies teertä oksalta pudota, jolla ei teeri ole sihdissä hänen laukaistessaan. Pukkila ei ota teertänsä ensin jyvälle ennenkuin hän liipasee, ja odota hiirtänsä pussikan matkan päähän ennenkuin hän siepasee, hän luulee, että silmän näkemä on käden kannon matkalla ja että ahneen tahtoma jo vikisee ahneen kynsissäkin. Senvuoksi on Pukkila aina loikassa ja senvuoksi jää loikan ja saaliin välille tavallisesti se rako, että saalis vilistää kynnen edestä karkuun, ja kissa saa nuolla viiksiänsä. Pukkila on meidän joukostamme se varpusen pyytäjä, jonka silmä vilisee kymmenelläkin oksalla; mutta kun Alastalo katsoo oksista vain sen oksan, jolle hän rupeaa kiipeemään ja jolta hän nappaa varpusensa, niin kiiluvat Pukkilan silmät kaikissa kymmenessä, ja koko parvi on lennossa, kun hän hyppii juurelta juurelle ja jokaiseen kymmeneen puuhun olisi kerjettävä samalla kerralla. Minä raavin partaani aina, kun Pukkila puhuu asioista, enkä kuuntele kuin puolella ja epäuskovalla korvalla, vaikka ymmärränkin, että hänellä on järki kuin elohopea. Jos on puhe maston tyvestä, niin hän on jo maston nupissa, jos minä puhun nauriin siemenestä, niin hänellä on siemen jo nauriina kuorittavana kädessään, jos minä puhelen syksyllä, että Lontoon rahdit nousevat kevääksi, niin hän pitelee jo lompakkoansa, joko rahat ovat kotona siellä. Kun joku ostaa nuottasaappaat ja kehuu niitä vedenpitäviksi, niin nostaa Pukkila lakeeripatiimensa viereen, kun Pukkila kuulee, että kellä on liivissään kuusi nappia, niin hän pistää seitsemän omaan liiviinsä, kun Pukkila ostaa laivan, niin mittaa hän ennen kauppaa, onko siinä vimppeli pitempi kuin Alastalon topissa. Tosi on, että puksprööttikin laivassa tarvitaan ja nuppi aisan päässä, mutta kyllä pukspröötti sittenkin on tyhjä tikku, jollei sen tynkäpäässä ole laiva takana, ja aisannuppi palikanpää, jollei nupilla ole varren jatkoa aisaksi reen vetoon, eikä miehenkään eläväkään silmäpari ole kuin tasan vilkkumisensa väärti, jollei miehen silmä vilku järjen asioilla, keulankärkenä siellä, missä järjen laiva pusertaa kulkuansa eteenpäin, ja miehen katsominen ymmärryksen aisanpäänä siellä, missä toimen aisanvarsi kiskoo asioiden kivirekeä mäen kalletta ylös. Pukkila näkee sen, mihin silmä kerkiää, ja kerkiää hänen silmänsä moneen ja muuhunkin vielä vieressä, mutta mitä hyvää miehellä siitä ruuasta pöydässä, jota hän ei niele, ja mitä apua paremmastakin silmän kuljettamisesta hyvilläkin herkkuvadeilla, ellei ole miehellä taidon lusikka kädessä noukkimaan lihapaloja liemestä? Pukkila näkee hankkinan, näkee lipeästi korean hankkinan, ja sormikin on hänellä lipeä pitelemään koreata, mutta koskas ja missä asiassa hän näkee ja pitelee hankkinaa pitemmälle? Kajuutta hänellä on putsattu, mikä reera ruuman puolella onkin, mastot hänellä välkkyvät, vaikka olisi puu lahoa vernissan alla, partaat ovat maalatut aluksessa, vaikka pohja vuotaisi kuin seula, miehet oppivat Pukkilan laivassa tämmäämään aironsa pystyyn lappeet viivansuorana rivinä, kun kapteeni astuu silkkihatussa sataman kaijilta sluupin puolelle, mutta mitä he ovat kynsiltänsä raa'alla ja reivillä, kun heidät käskee mastoon! Alastalolla on kajuutta kunnossa, mutta hänellä on laivakin kunnossa, ja Alastalolla tietävät miehet, kuinka on potkaistava silloin ja aironvartta kuljetettava, kun kapteeni istuu perässä ja sluuppia soudetaan maihin, mutta he tietävät myöskin, kuinka raa'oilla on liikuttava, kun kapteeni kävelee komentosillalla; minulla taitaa kajuutta olla semmoinen ja tämmöinen, mutta jumaliste, jos minun laivassani on ainoakaan nuora väärässä naakelissa, itse minä prikaan ruuhella maihin, kun minulla on maihin asiaa, mutta sen minä takaan, että miehet tietävät minulla mastoissa muutakin tekemistä kuin kullien killuttamisen raakapuitten ylitse, kun pultaani ylhäällä repii kynsissä kuin huiskiva partainen piru ja minä alhaalla kiroan kannella kuin kiljuva saatana! Pukkilalla on silmä ahne ja sormi kutiva ottamiseen, ja sillä lailla on Alastalollakin ja sillä lailla minullakin, ja sillä lailla pitää ollakin, koska ihmisellä on päässä silmäpari hakemista varten ja käsivarren nokassa kymmenen sormenkynttä ottamisen toimituksiin, mutta minun silmäni hakee ja minun sormeni ottaa sen, joka on kuudenkanttisena tasan minun käsivarteni mitan matkalla silmäni katseltavana, ja kuutevana vissi ja valmis minun käteeni kourani pideltäväksi, Alastalo taas näkee otettavan jo kourankurotusta pitemmänkin matkan takaa, näkee asian jo hyvän matkan pitemmältäkin kuin käsivarren mitta ulottuu kököttämään, näkee kappaleen semmoisena, jolloin silmä silmänä ei siitä vielä erota kuin neljän viivan hahmon, jollei järki opeta silmälle, että latuskaisen takapuolella on tavallisesti kahvaletta ja välistä kahvaletta paljon, jonka se mies korjaa, joka menee sen ottamaan itselleen: mutta kuinkas pelaa Pukkilan silmä: se on liikkumassa, mutta onkos se asioilla? käsi tuntee pivossansa kuuskanttisen kuuskanttiseksi ja pitää sen, silmä hakee kauempaakin neliskanttisen ja jos sillä on reisussansa järjen haka mukana, niin se pitelee neliskanttista syrjän taaksekin ja äkkää, missä on kauempanakin ja kädenhollia pitemmällä kuutevaa korjattavissa, mutta päästäppäs silmä yksin ja omiksi löysiksensä lennolle, niin se kerkiää kyllä paljon, karaa viivana vilkkuvasta vilkkuvaan, on idässä, kun ajatus sanoo: »yksi», ja on jättänyt jo lännenkin ennenkuin ajatus kerkiää laskussansa kahteen, siepannut kannen kiiluvia kymmenen tuhattakin yhteen syliin, kun järki jo on sekaisin kolmatta vai neljättäkö se sormenlukemalta vielä laskee ja viides jo pyörii epälukuna silmien huimiin huimautuvassa mielessä, mutta mitäs on silmä koskaan kotia tuonut, vaikka olisi joka tähden ampunut taivaalta, ja mitäs saa koppansa pohjalle marjamaalta semmoinen noukkija, jolle mätäs vieressä aina vilkkuu punaisempana kuin mätäs näppien edessä, ja joka ei korjaa marjaa varresta senvuoksi, että silmä jo vahtaa kahta marjaa kauempana!

Pukkilalla on se luonnonvika, että hän ei mittaa asian ja ottamisen väliä käsivartensa mitan mukaisesti, vaan silmän harppaamilta. Ja ihmisen silmä, se on sekä eläväinen, joka kerkiää, että akkuna, johon mahtuu! Puoli taivasta, niin paljo kuin on otsan kupuraa kumukehän puolikkaassa idän sträkistä lännen sträkkiin, ja lentämisen ruumaa laen kiireestä maailman rantoihin saakka, puoli taivaan laen kantta siihen akkunapariin mahtuu samalla haavaa, vaikka tarkasti mitaten ja tuumastukkia viljellen pipanissa ei ole näkemisen rakoa pavun pyöreänkään vertaa! Ja kerkiävätkin ne etanat, vetiset etanat ihmisen otsakulman alla: tuuman ne loikasevat kuin silaus, mutta loikasevat samalla käpälän siirrolla penikulmankin, jos tarvitaan, otsan alta ne kyräävät samoina pääsevinä, onko kytättävänä nenäorren matkan takana luukamman hampaissa sätkivä itikka vai kiiluvan tuike pilvien raon toisella puolella, jonka välimatkaa ei mikään ihmiskyynärä ole koskaan mitannut. Kyllä silmiänsä ihminen mielellänsä viljelee, on mukavaakin katsella kerrallansa niin paljon taivasta kuin sentään sopii kahden silmämunan nähtäväksi, ja mukavaa on sekin, kun ihmisellä sentään on päässänsä semmoistakin lähetettävää, jolle penikulman matka, jossa kuitenkin on muuten koko huippaus kryssättävää, ei merkitse mitään, kun ei vain ole jotain tiellä, ja jota saa ihmetellä, mitä kaikkia se noukkii kärkeensä, kun sen päästää toimituksille ja mihin asti se oikein kiipee pään pyörtymättä, kun sille antaa luvan kiivetä. Minä ihmettelen usein, että minun otsani alla on pari talinvalkuaista vilkkumassa, jotka näkevät, ja että minä, Härkäniemi, joka en käsivarsillani mittaa kuin tuuman pari sylen sivutse isonsormen kärjestä isonsormen kärkeen, ja joka nyt seison tässä Alastalon salissa ulottumatta käsilläni pitemmälle kuin muutamaan piipun varteen piippuhyllyllä edessäni, että minä kurkistan porstuan kiveltä kointähteä taivaalla yhtä luonnollisesti kuin minä kusen pisunloroni nurkan takana, ja että minulla, kankealla miehellä, jonka niska ei vääntämälläkään käänny kuin puolen kvarttikulmaa kaulanikamallaan, että minulla on kaksi karkuria naamassa, jotka nappaavat lentävän tiiron ilmasta virstan takaa ja kerkiävät tiiron sivutse sinne, jota merikirjat kutsuvat zenithiksi nopeammin kuin tiiro on viistänyt tuumankaan välin viirossa menossaan! Kyllä silmät ovat merkillinen pari ihmisen kasvoissa, ilman silmiä ei merimies voisi olla merimies, mutta kyllä silmät myöskin ovat juonikas valjakko, jos ne oikein päästää neljästämään ja jättää oman pienen järkensäkin niiden karkuun. Eihän ihmisen järki sinään sekään mikään erinomaisen häävi asia ole, joutilas se on ja liikkuva niinkuin silmäkin, pääsevä ja häälyvä kopan sisäpuolella, niinkuin silmä pääkopan akkunassa, melkein samanlentoisia ja luontoisia kumpikin. Minä nauran itseäni välistä, ja ihmettelen myöskin, mitä kaikkea järjen kipinä koettelee hyppysissään ja pitelee, ja mitä kaikkea se kerkiääkin pitelemään ja viitsiikin pidellä! Mitäs se minuun kuuluu, onko Onnikmaan porsaan hännän saparo kiemurassa myötäpäivään vai vastapäivään, kunhan se vain on laillisessa ruuvissa, niinkuin porsaan hännän pitää, ja mitäs se minuun kuuluu, ovatko Otavan tähdet messinkinuppeja taivaan kansipeltillä, pukatut siihen paikkaan kupurassa, missä Jumalan järki on sanonut pultin vahvistusta tarvittavan, että paikat pysyvät fastoina kannessa, vai ovatko ne, samaiset tähdet, Otavat ja muutkin mullan ja palavan malmin möhkäleitä maailmanvärkin huimivissa kehräpuissa, nakatut menoonsa ja kehillensä sillä saastaisella puhdilla, että viuhivat tyhjien päällä kuin renkaassa, ja sillä käden jumalattomalla tarkkuudella, että tänäpänä vielä asettaa kellonsa sekunnilleen oikein ja tarkastaa kompassinsa sträkin vissiksi siitä, missä kehrät kulloinkin kannella vyyhtivät, mitä se minuun kuuluu, kysyn, ovatko ne nuppeja vai maailmanmöhjäleitä, kymmenen kertaa suurempia kuin tämä maapallo, jonka pinnasta väli Turun rannasta Amsterdamin möljään on vain kukon askel, vaikka kestääkin puserrella kaksimastoisella kuukauden päivät, ennenkuin on Itämeren ja Pohjanmeren halkonut, mitä se minuun kuuluu, kysyn, kunhan ne vaan vilkkuvat sillä kohdalla taivaankantta, jossa merikirja niiden määrääkin vilkkuvan kunakin vuorokauden tuntina ja ovat tamholttipaikalla silloin kun minä niitä tarvitsen? Näin minä kysyn, ja kysyn järkisyyllä, mutta pitääkös ihmisen järki kiinni järkisyistä toimituksissansa? Ei sinne päinkään se saivara: kun silmä näkee porsaan hännän, Onnikmaankin porsaan hännän, ja sattuu järki olemaan samalla haavaa joutilaana kotona pääkopassa, niin eikös ole etanan sarvissa vähän nopeasti tieto, myötäpäiväänkös saparo kiertää, vai vastapäivään, selko vaikka siitäkin, jos on hyvä aika tirkistellä, onko lorvi tyvestä piukemmassa loirossa kuin latvan löyhöpäässä, ikäänkuin olisi sielu hyötymänsä verran autuaampi siitäkin, että sekin ruuvi kerta on tullut mitatuksi; ja sama juttu pilkulleen tähdissä: niitä kun noukkii silmänsä kärjellä taivaan seulalta järkensä näppiin, niin tyytyykös järki longituudiin ja latituudiin ja Pohjantähden tietoon, että kompassineulan kärki on oikeassa torkossa, jota enempää tähdet eivät kuitenkaan merimiehelle hiiskase, vaikka hän tasajalkaa hyppelisi kajuuttansa kannella, eipäs, vaan niitä pitää vahdata ja tirkistellä, koko vahdin siunaaman ajan, kun meri pauhaa kohinoitansa alla ja taivas kantaa korkeuksiansa yllä, vahdata ja tirkistellä, jollei riki satu olemaan sillä päällä, että sitä on katsottava ja paimenneltava, vahdattava niiden vilkkumista silmänsä sokeiksi, ja ihmeteltävä järkensä vielä sokeammaksi, kun ei pirussakaan pääse perille, mikä järjestys koko ramariikalla oikein on, vaikka sillä selvästi on visu järjestyksensä; jumaliste, mies saattaa olla kiukkuinen itsellensä, että on turhia ajatellut, kun aina on sama peli, eikä koskaan ole ymmärrys pitemmillä perillä kello neljältä aamulla vuorolta koijuun kömpiessä kuin se oli kahdeltatoista yöllä miehen koijusta kannelle kiivetessä! Semmoinen on ihmisen järki, liikkuva kipenä kyllä, vaikka sen lyhyeksikin kokee monessa ja enimmissä, lyhyeksi oikeastaan kaikessa, missä se lähtee poluille silmännäkemää pitemmälle; tähdistä puhumatta, niin olenkos minä oikein perillä Onnikmaan porsaankaan hännän laidasta: sen minä näen, että se on kiekurassa, ja jos minä tarkka tahdon olla, niin voin minä vaikka mitata, minkä runtan tuumissa ja linjoissa jokainen kiekura tekee, ja tiedän silloin senkin asian, mutta jos minun järkeni saa ällin astua askelta pitemmälle ja kysyä, mitä varten saparon pitää juuri rengastaa kiekuroissa, ja miksei se sensijaan roikota esimerkiksi suorana, niinkuin luonnollisempaakin olisi, niin silloin tirkistää minun järkeni jotenkin samantietävänä ja samansokeana Onnikmaan porsaan peräsaparoon kuin tähden vilkkuvaan pakaraan taivaan seulasissa. En minä siis järkeä miehen päässä merkillisenä asiana pidä, se pyristelee enemmän kuin se pääsee, ja kiekasee lentoansa niinkuin kukko, kun siipien latuskapari on komeasti kantanut tarhan aidan ylimmälle riukupuulle kropan ja kanaeukot ihmettelevät tunkiolla, mutta sittenkin, ja siitä huolimatta minä kuitenkin pidän, että järki sittenkin sentään aina on hivenen eineen silmää etevämpi ihmisen tuntosarvena, ei paljon, mutta senverran kuitenkin, ettei loikase ojan yli senmukaan, kuinka silmä toiselle partaalle kantaa, vaan senmukaan, kuinka pitkälle arvelee koipensa potkasevan. Se juuri on Pukkilalla vikana, että hänen silmänsä huomaa nopeasti, liikakin nopeasti toisen rannan, mutta ei aina ojan leveyttä eikä koskaan sitä, että korttelikin loikauksen pituudesta, jos se jää vajapuolelle, suistaa miehen nokillensa ojan pohjaan. Meillä kolmella, minulla ja Pukkilalla ja Alastalolla on se ero, että Pukkilalla silmä nappaa asiat ennenkuin järki, minulla jää järki asioihin kiinni senkinjälkeen, kun silmä ne jo on jättänyt, mutta Alastalolla ovat silmä ja järki yhtähaavaa samassa paikassa. Minä tunnustan, että jos minä nuppia saisin vaihtaa, niin Alastalon kanssa minä nuppia vaihtaisin, enkä Pukkilan. Ihmisellä on kaksi kättä ja ne ovat aivan samanmittaiset, jotta ne auttaisivat toisiansa silloin kuin tarvitaan kymmenen sormea asian pitelemiseen, ja ihmisellä ovat silmät ja järki sitävarten, että silmä näkee järjen puolesta ja järki ymmärtää silmän puolesta, ja että kumpikin on tasaväkisenä kakkuloissa, järki nopeasti vedossa siinä missä silmä siepasee, ja silmä hellittämättä paikalla, missä järki punnaa. Alastalolla on pari tasaväkisenä valjaissa, juhta vasemmalla kiskomassa neljän kintun väellä siinä kuin juhta oikeallakin, kakkulapuu kuin puntarin vaajana koukun kurjessa, vältti pusertaa ja savi kääntyy, vako jää silkasna ja suorana takapuolelle ja saran pää saavutetaan; meillä Pukkilan kanssa nykii toinen parihevonen edellä, Pukkilalla senvuoksi ja puolen hevosen mitan, että hätäisempi on niin irstas repimään, että järkihevosella ei ole muuta puria kuin astella löysin aisapuin jäljestä, minulla senvuoksi, että toisen aisaparin vetäjä on niin verkas askeleen siirrolta, että toinen menoansa sahdatenkin vääntää kakkulapuuta etuvinoon, minun parihevosteni jäljiltä syntyy vako huomenna tänäpänä, vakaa ehkä, mutta päiviä ei lasketa, askeleita ehkä; Pukkila pääsee kyllä saran päähän nopeasti, mutta vako hyppelee ja kamara jää sulamatta niiltä väleiltä, joihin vältin hama kiiruussa ei ole kerjennyt riipasemaan muuhun kuin ruohoon.

Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasakonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta. Pukkilalla on silmä harpannut penikulmat, kun järki kävelee vasta virstan päässä, minulla ei silmä pääse piipunkaan varresta, jos järki on sattunut sen noukkimaan kärkeensä pideltävikseen, mutta Alastalolla ovat silmä ja järki samalla askeleella piipun varressa kiinni ja piipun varresta irti, penikulman takana ja penikulmalta palaamassa, silmä akkunana ja järki vahtina silmän akkunassa, silmä nokkana ja järki noukkijana, ja jyvät korjataan kotiin. Pukkila on kukaties livakampikin silmiltänsä kuin Alastalo, mutta mitäs silmien pääsemisestä, jos järki on vasta puolimatkalla silloin kun olisi noukittava, minä otan järjelläni kukaties vankemminkin kiinni asioitten rinnuksista kuin Alastalo järkensä ottimilla, mutta mitäs piukastakin ottamisesta, jos kynsi vielä kahmaloi ensimmäisessä marjassansa kun toinen jo nyppii toista mätästä tyhjäksi. Jos minä vielä toisenkin toden sanon, niin ei silmä ole silmänä kuin karkuri ja järki järkenä kuin pitelijä, mutta silmä järjen asioilla on hakija, ja järki silmän jäljissä on löytäjä.

Pukkila karaa ajatuksinensa, minä pitelen ajatuksineni, mutta Alastalo hakee ja löytää. Pukkilakin ja minäkin ja Alastalokin: merkillistä kuinka maailmassa kaikilla asioilla on lestinsä, saappaalla jos miehelläkin! Minä istun välistä ja joutessani useinkin tuvan penkillä verstaspöydän vieressä, kun Solenius on meillä työssä, ja nauran minä partaani, kun Solenius penkoo säkistänsä lestiparia laattialle, ennenkuin tulevat oikeat käsiin, on siinä suiviaa paria ja tanavampaakin vieretysten, ennenkuin säkin pohjille päästään, mutta perhanaa sittenkin, jollei jumaliste jokaisessa ole fasuuna kirkas kuin kirjan sana kahden silmän edessä, ja tunne prikulleen paikalla, että jolleivät nuo nälkäkurjet lestipareiksi ole Pukkilan jalanpöytää varten veistetyt, niin silloin on märkä kuivaa ja kiiskin selkä sileä! Haudassani minä vielä silmiäni häpeäisin, jollen minä kolmen tusinan lestiparin keskeltä näkisi, mitkä parit ovat sirot, ja sanoisi, että ne ovat Alastalon Siviän sipsukkoja varten! Ja omista lesteistäkin minä jo näkisin, jollen minä sitä muuten tietäisi, että ne ovat miestä varten, jolla on jalanpohja tarkoitettu seisomisen tanaan pikemminkin kuin juoksemisen huiskimiseen. Mies voi narrata miestä pienellä sanalla, mutta lestiä ei puhu toiseksi liukaskaan kieli, lesti pysyy lestinä, ja minkä Solenius on veistellyt ja nahkapaikoilla taiten parannellut, sen mukaan naputetaan miehelle saapas. Ja Jumalan lestit ovat yhtä piukasti veistetyt miestä mukaan kuin Soleniuksenkin, ei niittenkään lestien luonnosta pääse vääntämälläkään mies, missä on lestissä kuhmu isonvarpaan päällä, siinä on saappaassakin kuhmu isonvarpaan kohdalla, ja hyvä, että on saappaassa kuhmu, kun on varpaassakin kuhmu, sillä muuten likistäisi jalkaa. Lestillämme me olemme elämässä, sekä Alastalo että Pukkila ja minäkin niinkuin muutkin. Tuo Antverpenin piippukin hyllyllä tuossa, syytön kapine niinkuin eloton kapine on, niinkuin lestiltä on se Alastalon hyllyllä, juuri Alastalon, niinkuin lestiltä minä sitä katselen, juuri minä, niinkuin lestiltä on se tänäpänä vielä oleva Pukkilan kädessä, juuri Pukkilan. Alastalo sen on ostanut, tietysti Alastalo, hän äkkää nopeasti ja ostaakin nopeasti, jos ajatus sanoo, että äkätty sopii ostaa, kävellyt kaiketi jouteksensa Antverpenin kujia, hyvä kotorahtikin juuri sovittu, paperit taskussa, kävellyt saakelin tyytyväisenä oikeastaan, rahti pari frangia tonnilta parempikin kuin oli odottanut, kävellyt ja katsellut: mitäs tuossakin akkunassa: mukava piippu, sujavas piippu oikein, sopisi hyllylle kotona kuin synnin vilaus tytön silmäpariin: ei se joutilaan ajassa paljon maksa, kun oven avaa ja tinkaa, Härkäniemelläkin on katselemista ja Pukkilalla kadehtimista ja maaherran piippu saa naapurin! Ja entäs minä, enkös minä ole silkka samanen Härkäniemi piipun edessä tässä, kuin minä olen Härkäniemi muussakin monessa, mitä viekattia minulla oikeastaan on tekemistä tuon piipun kanssa, jota en minä ajatuksen pikkusormellakaan ajattele nostaa hyllyltä, ja josta minä en tule imemään savun siemaustakaan poskiini koko jumalan päivänä tänään, mutta pääsevätkös minun silmäni senpuolesta kapistuksen ohitse: eivät! vaan katsottava on niinkuin kaapittava syhyvää pohjelihasta, katseltava on silmällä sen ajan kuin ajatus saivartaa, ja saivartaa se, kaapii kuin villissä, kun kerta syhyn niskaan on päässyt, rapsuttaa kuin olisi tosi teko toimessa eikä pelkkä syhymisen kutku, rapsii, ja kuta vietävämmin rapsii, sitä vietävämmin kutii pitemmältä vielä; minun ajatukseni on kuin kukon varvas, joka kapsuttaa mullan tuhkaa sielläkin, missä ei ole jyvän hitua eikä madon makuakaan nokkaan noukittavana: tuo piippukin, mitä viholaisen tekemistä minulla on kapineen kanssa, josta suuni ei tule ottamaan haikun hyötyä, mutta katsottava on sittenkin, vängättävä ajatusta minun luonnollani, niinkuin samaisen kukon on kukon luonnolla sätkytettävä koipea tyhjässä mullan porossakin! Ja Pukkila, hän on yhtä selvästi lestillänsä tuota piippua hanskatessaan kuin minäkin ja kuin Alastalokin ja niinkuin hän on lestillänsä muitakin asioita hanskatessaan: jos minä sanon, että minä olen korjannut niityltäni kymmenen häkkiä heiniä, niin luonnon piru kerkiää jo ennen hänen kielelleen kuin ajatus, ja hän sanoo, että hän on korjannut yksitoista, vaikka hän hyvin tietää ja tietää minunkin sen hyvin tietävän, että hän ei ole vielä korjannut heinän kortta niityltään, ja että hänen samaiselta niityltään ei haravoida kahdeksaakaan häkkiä latoon, vaikka pajupehkotkin niitettäisiin ja suljettaisiin häkkiin; hänellä on kehun liikavarvas lestissänsä, Jumala on pistänyt sen kurillansa hänen lestiinsä, ja kehun vuoksi hän piipunkin hyllyltä ottaa eikä polttamisen vuoksi: Pukkila näkee Antverpenin piipussa rimssut ja hilkut, poimujen heilun ja pujeitten killun, voi kiemaus otsaluussa ja kiusauksen vilaus sydänalassa! tuommoinen kädessä, kun suusta on päässyt komeata, niin komeaksi kuulee koko sali komean, huiskasee varrella, niin huljivaa leiskuu ranteimilla ja äkkää ymmärtämätönkin, että Pukkila sinkasi sanan; Antverpenin piippu on piippu Pukkilalle senvuoksi, että kukko kiekasee oikean kukon kiekauksen vasta, kun on hetaleen nakattavaa harjakypärässä ja pystykenon nostettavaa pyrstösulassa, ja Pukkila laulaa täydellä Pukkilan suulla vasta, kun on miehellä kädessä helavarsi viipotettavana ja tupsut kieppuvat puhdissa, kun on puhtia miehen sanassakin. Pukkila on ässää, kun on roimaa kädessäkin silloin kun on roimaa parrassakin, ja jumaliuta, jollen minäkin tunne vatsakuoppaani myöten mukavia, kun Pukkila pääsee henkeen, sanaa sätisee suusta kuin porottaisi kymmenen pitäjän kymmenen pappia samalla haavaa samasta pöntöstä, silmät vilskuvat parina päässä, kuin olisi kokonainen lammaskarja pyräyksenä loikkimassa ja tuuppimassa saman karsinaveräjän ahtaasta suusta, ja Antverpenin piippu vahvistaa joka kiemavan sanan, vilkkuu lennossa, minkä silmäkin on lennossa, huimii käsivarren avarilla kahtapuoleen miehen kädessä niin, että armias viatonta savua, joka sätkitään säpäleiksi ilmassa, ja armias lentäviä poimuja ja huiskivia tupsuja, kun on hädin tuskin kerjettävä puhdissa perästä sinne, minne varren vimmattu kulloinkin manaa! Minä olen katsellut riukuhäntä-västäräkkiä rannan kivillä, ja minä olen katsellut salakkaa vedessä siltakarkun vieressä, olen katsellut oravaa oksalla ja porsasta karsinan pahnoissa, ja merkillistä, riukuhäntä on riukuhäntä ja porsas porsas kaikessansa, riukuhäntä, kun se sipsasee kiven nokalta kiven nokalle rannalla, kun se nokasee sammaleen lehteä kalliolta tai omaa pientä västäräkin kirppuansa siipensä sulkajuurilta, kun se liukasee pienen lennon, pistää siivet suppuun kuin taskuun ja läpäyttää leveälle, puikkii ilmassa kuin neulan puikko, kunnes istuu aidan seipäällä ja häntä viippaa, aina se on sama sipsu ja västäräkin sirkku, noukkiiko kenkiänsä puhtaaksi kiven kärjellä, kääntääkö vikkelätä kaulaa seipään nokassa, vai näppääkö hännän riukua kalliolla ja livauttaa tipan viatonta valkoista sileälle! Ja ihminenkin, perhana, nahoissansa ja höyhenissänsä sekin on, niinkuin varpunen ja oravanpoika omissansa! Pukkilakin, hän on mies nahoissansa, minkäs kettu sen tekee, että sillä on häntä, joka luikkii takana elukkaa itseänsäkin ulompana, ja minkäs Pukkila sen, että hänellä on huiskaus puhtavampi kuin loikaus, ja että heiluva vippaa hänessä miestä, eikä mies heiluvaa. Pukkila on kaita mies luiltansa, mutta lavea käden kuljetukselta, ja kuinkas minä kadehtisin piippua miehen kädessä, joka on miestä vertaiseksensa vasta, kun on kaarta siinäkin, jota käden sojo kuljettaa ja kun on piuvaavaa tupsuissakin silloin kuin sanankin pitäisi piuvaista? Kyllä Antverpenin piippu minun puolestani saa Pukkilaa varten hyllylle jäädä, en minä siihen kajoo! Minussa on härkää muussakin kuin nimessä, ja härän tämmi on niskassa ja sorkan pinnauksessa eikä hännän huiskutuksessa, ja jos minä milloin joskus sanan täräytän, niin kyllä sen minulla täräyttää leuka, eikä piippu, täräyttää terävämminkin, jos piippu silloin on alallansa turhia viipoittelematta. Savun haikua varten minä suuni mieliksi ja mieleni hyväksi piipun otan, sitä varten, että haiku maistuisi suussa, ja olisi silmällekin mukavia katselemisia, kun kuherpäät kehittelevät lepposiansa ilman pehmoisiin tyhjiin ja savu pengertää lakanoittensa liinaa mielen ajatuksenkin levätellä poskea hyvillä; savun haikua varten minä, en sanan haikua varten piippua ota, sitä varten, että järki kiirisi jälestä, kun sana kiirii suusta savun tielle, ja että ajatus huppelisi sinen kyttyröillä niinkuin suu heijavaa ilmaan puhaltelee, juoksisi ravia pilvivää piennarta niinkuin olisi vakavakin penger siltana kavion alla, ja niinkuin uskoisin kangastelevien kantavan itseäni siellä, missä sanan kenkä kevyenä karkelee liehuvilla tanterillansa: mielensä voi mies savun hattaroille jättää, vaan ei järkeänsä, ja sopii silmääkin päästää retkille, kun vain muistaa, että silmät ovat kotona miehen päässä ja se, minkä silmä näkee, piipun ja pilvien välissä pitkillä teillä!

Härkäniemen tyven silmä tarkasteli jo piippua Antverpenin piipun vieressä, tarkasteli piippua loitompanakin. Kelvollisia piippuja kumpikin, toinen niinkuin toinenkin, ja niinkuin kaikkikin piiput Alastalon hyllyllä, koettamattakin tietää, että niissä on hyvä ja kulkeva henki; suottakos liikkuu Siviä talossa? kyllä piiput ovat Alastalossa aina krassatut kuin lukkarin kurkku sunnuntai-aamuksi, ja olenkos minä ikinä nähnyt tomun hiventä ainoankaan pesän välkkyvällä vahalla tällä hyllyllä, varretkin hangatut ja hohtavan kirkkaat, kirkkaat kuin tytön oma elävä silmäpari virkuissa kasvoissa! Kyllä noista piipuista kumpikin minulle kelpaisi, ja kelle hyvänsä, ja miks'en ottaisi niistä jompaakumpaa ja kumman hyvänsä, jollei minulla olisi jo kädessä tämä, joka minulla jo on. Härkäniemi vilkaisi ohimennen pienen ja aikalailla tunnustavan ja tyytyväisen katseen piippuun, joka torkotti hänen vasemmassa kädessään, ja joka jo oli joutunut hänelle hyllyltä hänen katsellessaan Antverpenin piippua. Sitä on siippansa jokaisella, ajatteli turvallinen mielihyvä Härkäniemen mielessä, kun sormet kiinteämmin kiertyivät varren ympärille pivossa! Saattaahan sitä, arvelen, päästää silmänsä joutiloimaan, kun on hyvä tallessa ja mieli kotona! Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin helmainsa täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, ja mikäs hätänä minunkaan miekkosen oma suunhakema kädessä, vaikka silmä näkee muutkin herkunkelvot hyllyllä, pitelee pesänkupeitten sormenhyvät muissakin ja ymmärtää varren antavat taivut itsekussakin, kun on pivonpohjissa jo kuitenkin uskollisena oma valittu ja tietää, että oman nenän edessä ja oman suun hyviksi on rätisevä se, jonka ei kuitenkaan soisi muitten nenien edessä ja muitten suitten hyviksi rätisevän. Hyvä ja suopea on mies, jolla on omansa otettuna, ja kun minulla on tämä Hullin piipun varsipalko kämmeneni tallessa, niin karsaudesta puhdas on mieleni, niinkuin taivaan pesty akkuna, ja minä suon vaikka molemmat nuo toiset piiput väliltä Lahdenperän laveaan leukapieleen, yht'aikaa tai vuoron perään, kuinka hänellä vain on halu. Häntä minä pahimmin ehkä pelkäsinkin, kun minä hyllylle läksin kävelemään, hänellä on kyllä leukaa aikalailla ja suupielen järää niinkuin lautamiehellä pitääkin, nenässäkin leveyden puolta niin riittävästi kummallekin taholle, että puolet siitä erinomaisesti voisi lainata toisenkin miehen naamatauluun, mutta otsassa hänellä on luuta niin paljon paksulti, että kynttilä luun takana ei aina valaise hänelle, mikä piippu hyllyllä sopii hänen otettavakseen ja mikä sopii muille: harmin olen välistä saanut hänestä koko päiväksi, kun hän on täällä kerjennyt hyllylle minua ennen ja palannut takaisin paikallensa kädessänsä Hullin piippu, juuri tämä Hullin piippu! Tervattu minä olen sydämeltäni koko semmoisen päivän, nakuttaa kuin vietävä nahoissa, kun katkuttelee hampaissansa mitä vain, ja toinen puhaltelee sohvalla savuja poskistansa minun piipustani viattomana kuin olisi pläsi tallista talutettu salin peräpuolelle istumaan!

Härkäniemellä oli jo taannoin ja varoiksi hyllyn kulmalta käteen nostettu piippu hyväksyvän ja harkitsevan tarkastelun esineenä. Eihän minulla kyllä muuten ole mitään kanoja kesken kynimisen Lahdenperän kanssa! ajatteli hän vielä sopuisasti äskeisiänsä, mutta käsi punnitsi jo kämmenvarassa piipun vaajuvaa, asetteli kenoa siten, että oli siro silmään ja köykäinen käteen pesän vakavainen paino ja varren kurottava kevyt vapa. Kelvollinen mies, on perinyt leukansakin isältänsä, kunhan vain ymmärtää pitää sormensa tästä minun piipustani! myönnytteli Härkäniemi ajatuksissansa vielä äskeisissä ja kallisteli päätä, kun varren vaaja vihdoinkin vaappui vapaana avokämmenen tarittimilla ja silmä selkeästi sai seurata koko mitan juoksua. Herran heraus, mikä sievonen kapine sittenkin, kuin sydänalan mieli! En minä elämäni päivinä sitä päivää anna Alastalolle anteeksi, kun hän tämän on Hullista, mistä lienee nuuskinut! Metsän ketultako hän on sieraintensa hajukarvat lainannut? Olen minäkin tusinan verran kertoja Hullissa liikkunut ja kyllä minunkin silmäni piipun äkkää, mutta minäkös tämän piipun löysin, en, vaan Alastalo! En ikinä elämässäni minä olisi vaimoa ajatuksissanikaan itselleni ajatellut, jos minulla olisi kotona Härkäniemen hyllyllä tämä piippu! Silmä, katsoppas nyt juoksua! Luuletkos sinä nähneesi sulavampaa, kuin on taipeen kaino kaari siinä, missä suupala lupaa itsensä suuhun? Se on juuri siinä taipeessa, että se on vielä kaino, mutta se on niin paljon taipeessa, että se on altis. Ja katsoppas, jos ymmärrät, katso varren kurotusta: niin se on kuin piipunvarren mieli! Hivaseekos? Se on kaunis, aijai, että miehen käteen uskotaankin niin sorjan mukavaa, mutta huomaatkos, että se on ujokin, se on juuri niin varoten kaunis, että sydän sulaa kuopassansa, kun saattaakin olla niin mielenmukaista maailmassa! Minä soudan usein, kun minun tulee kotona ikävä olo, tälle puolelle lahden ja tulen tänne Alastaloon istumaan, että tämä piippu taas olisi käsissäni pienen ajan. Voi perhanaa, kuinka riipaseekin rinnanalassa autuasta, kun avaa oven ja tuttu paistaa uskollisena hyllyllänsä, vilkkuu silmälle laupiaitansa jo kaukaa salin perältä: tule, tule vaan, minä sinua jo olen odottanutkin ottamaan herran ajat ja päivien viikot! Minä sanon, että minä olen pehmeä mies, kyljen luitten sisäpuolia myöten myötäinen mies, kun ihminen tai kapine on silmieni edessä niinkuin Jumalan akkunasta minulle paljaaltaan näytetty, ja minä saan siunata silmiäni, että senkin akkunaruudun taakse pääsee kurkistelemaan joskus.
Niinkuin enkelien pesuvesissä pesty on välistä joku ihminen, naisihminen, silmät semmoiset, että parempi olisi olla näkemättä semmoisia silmiä elinpäivinänsä, niin kirkkaat ja niin raikkaat ja niin puhtosen syvät, että haikea puree sydäntä kuin suden hammas, ja kasvot sitte, otsan lauha paiste, posken tuore suvi, huulten sula nuori nauru, ah, lääkitsemätön on haava sydämen, kun on enkelin nähnyt kuin Jumalan ruudun takaa! Ja mieltä myöten on muutakin maailmassa, niinkuin lainivan ruispellon liehuva taipu tuulen lupia myöten saapuvan suviehtoon suussa. Tämä piippukin tässä kädessäni, sydän kerällä sitä on käänneltävä ja katseltava kädessä: jos taivaassa on piippuja, niin tällainen piippu on siellä minun varaltani. Minun koparani, joka totisesti ei ole silkinhieno, ei ole, pikemminkin se on parkkinahan sukuista, sekin heikottuu, vanha nahka, narrittuu helläksi kuin rintalapsen iho, kun tuommoinen kapine, niinkuin piipun mieli, niinkuin enkelin elämänlanka piipun hahmossa, on uskonut itsensä minun koparani, minun känsäisen koparani pideltäväksi. Mitä tuntenee sammalkarvainen omenapuu rosoisen pintansa alla, kun oksien patit taipuvat syksyllä ja vanha kantaa verestä kultaa, kypsää nuokkuu ja täyteläistä paistaa lehvien verhosta niinpaljon kuin siunausta mahtuu vuosien kolumaan latvaan? Kiitollinen on rosonsa peitossa omenapuu, kun ei syksy ole vielä unohtanut tuttuansa ja rikas tämänkin kerran vielä on suonut hedelmien heiluvat taakat ja kuormien kultaiset armot uskollisellensa, ja kiitollinen on ihmisen mieli, vuosienkin kopettama, kun on sydän vielä hipiällä, vaikka on känsää kämmenessä, ja silmien koste tuore, vaikka jo kulmat on kuivanut tiedon jää.

Kiittää tiedän, kun on koru kämmenellä, koru kämmenelleni uskottu: ei pitele korua minun kädessäni tietämätön käsi, ei katsele korua minun silmieni edessä tietämätön silmä! Hyvässä kädessä sinä olet, piippu, Härkäniemen kädessä, et sinä ole niin hyvä kenenkään kädessä kuin minun kädessäni. Katsos, en minä tiedä, mitä varten sinä niin hyvä olet ja mitä varten sinä olet niin hyvissä käsissä minulla, mutta hyvä kapine sinä olet ja hyvissä käsissä sinä olet nyt! Ethän sinä itsessäsi niin merkillinen piippu ole, ei sinua hyllylläkään ole keskelle tällätty, sivummaisena sinä siellä seisot, ei sinua kukaan hae mukaan kuin se, joka sinun tietää. Ja mikäs minäkään olen merkillisempi, mutta sinun minä tiedän ja sinun minä haen, ja minä olen onnellinen, kun minä sinun saan. Minä luulen, että minä olisin naimisissakin, jos minulle olisi elämässä tullut vastaan ja näytetty niin tuttu ihminen ihmiseksi kuin sinä olet omainen piippu piipuksi. Tuota sinun suupalan käyrääsikin luisine pukamapalloineen! Kyllähän muillakin piipuilla on käyränsä ja pukamat niissäkin pyöreät ja silotetut, mutta minkäs muun piipun käyrä kääntyy niin mukavan lähestyvästi suupieltä kohden kuin sinun, puhuu viehkottelee jo loitompaakin ja näin pelkästi silmän katsellen meidän kahden välistä salaista kieltä minulle, että sinun partaasi pistettäväksi minulla on tämä luontoni taipu, enkös olekin vuoltu kuin sinun huulipieleesi tulemaan, koetappas esimauksi näin kylmiltänsäkin, sovinko suuhun, juuri sinun huuliesi varalta on pykälien silo näin helpeäksi hijottu! Voi piippu raiska, mikäs minä olisin kestämään, kun sinä käsket, enkös koetakkin jo hupsuttele kylmää piippua: sama sinä olet kuin aina, vaikka henkesi vielä on vilvas ja savun hempeä puuttuu; ei olisi suuni miehen tunteva suu, jollei huulenpintaa hyvisi ja hampaita helmisi, kun on luontuva taas kotonansa ja autuus parrassa: minun suuni on sinun mielisesi suu ja sinä olet minun suuni mielinen piipun suupala jokaisen pykäläsi hipiältä. Eikä suunmielinen yksin, vaan silmäinkin mielinen. Otappas, Härkäniemi, herkkäsä huuliltasi ja pidä kapinetta silmäisi tasalla pienen aikaa, että kerkiät ymmärtämään! Luuletkos sinä, että jokaisen piipun suupala on kuulas ja silmänaulis niinkuin tämä? Ei sinnepäinkään! Olen minä luunkäyrää katsellut monessa piipussa, mutta niin hehkeää luunpalasta en minä ole elämässäni piipun varren päässä nähnyt, kuin tämä tässä edessäni. Naisten silmissä on suuri ero, yhden ovat, niinkuin puhuisi ihminen, että tässä minä tämmöinen olen: olenkos ihme? Toisetkin katsovat, ja rengas on aivan sama silmäparissa, mutta kysyvätkö ne edes: olenko minä papupata? Mutta vielä suurempi on ero piipun suupalan ja piipun suupalan välillä. Toiset ovat niinkuin tuppi, ne eivät näytä mitään, savu saa kulkea sokeana niiden sisäpuolella, eikä mies tiedä, mitä suuhun kulkee. Mutta katsos tätä: luun kuulto niin herkän heleä hipiältään, että onkos silmälle näytetty herkempää! Totisesti, minä olen monta kertaa katsellut ja eikös näekkin silmä suonen heruvaa juonta luun kalvon alla ja katsele mieliksensä kun savun rihma käherrellen ja antavana saapuu ja verkalleen luikertaa pehmosia lauhojansa suun hyville ja hyviksi. Kuinka saattaakin herastaa ihmisen syntistä mieltä, kun näkee sen hyvän, joka on tulemassa, ja kieli on tällissä, kun öylätti taritaan! Taivaan kaihtimien sisäpuolelle uskoo näkevänsä, kun joskus elämässä oikein hyvä silmäpari hyvyyden sulissansa on aukoimena oman silmäparin edessä ja oma silmä ulettuu sydänsupukan sykkimiseen saakka toisen ihmisen rinnassa, kuinkasta ei ihminen siis olisi kiitollinen ja kiittäväinen piipullekin ja piipustakin, kun se viattomissansa on silmälle altis silloin kun suullekin ja herkkä katsella silloin kuin heruva imeäkin, piipulle, joka kuitenkin suo itsensä piippuna sulemmalla piipun sydämellä kuin ikinä ihminen saattaa ihmissydämellään itsensä kenellekään suoda!

Härkäniemi oli jo toimessa tuppoakseen piippunsa pesään herkuntuoksuvaa, minkä kerkesi, piippurivin takana olevasta kukkuraisesta mahonkiholkista. Pientä kiirettäkin oli pitäminen, oli mennyt mehunmaku kielelle siinä, kun mieli muutenkin oli hyvissä askareissa ja holkinsisus myös kohenteli pehmoista kukkuraansa aika kutsuvasti silmäin edessä. Oikein pyrki hoppu hyppysiin: sai totisesti jo saada jotain henkeensäkin, kun on niinkauan elänyt maulla vaan! ajatteli Härkäniemi, kun kiskoi hyppysparillaan tukottua riipiytyvää irti hoikin tiiveistä taiteista. Pehmoista niinkuin hyvän omantunnon ajatus! tunnusti Härkäniemi, kun oli saanut hyppysentäyden irti sormiensa rakoon. Jos enkeleillä on partaa, niin tämmöisestä aineesta heidän leukahaivenensa ovat! ajatteli hän ja hieroi tukkua sormennäppiensä välissä. Kuivaa ja tuoretta; sitä en minä ymmärrä, kuinka aine voi olla samalla kertaa kumpaakin, mutta tämä on semmoista vanua! Prinsessan hiuksia luulisi pitelevänsä: niinkuin kimmoisi sormenpäissä ja niinkuin olisivat kaikki tuulten lauhat hyppysten hierteessä! Kyllä Alastalolla holkissansakin tavaraa on, jos muuallakin, päätti Härkäniemi ajatuksensa, mutta ei malttanut olla kuljettamatta mehosaa sieraintensakin haisteltavaksi ennenkuin lopullisesti tupposi pesän huomiin sen, joka kuitenkin vasta pesässä oli antava täyden hemansa.

Härkäniemi oli harkitseva mies, ja vaikka on tunnustaminen, että hän jo itsekin olisi halusta tahtonut päästä savunkin makuun viimein, niin piipun täyttäminen tapahtui kuitenkin kaikella sillä huolella ja tarkkuudella, jota toimitus vaati; eihän hän muissakaan ihmisissä kärsinyt hutiloimista, saati sitten itsessään, semmiten piipun valmistamisessa. Ruokotontakin semmoinen olisi, laivaakin lastatessa saa juosta ruumassa ja hypellä niin, ettei kiroomaan kerkiä, kun ihmisillä ei ole älliä päässä, vaan pistävät lankun siihen paikkaan, mihin se olkapäältä putoaa. Laiva lastataan niin, että lankkujen väliin ei mahdu, ei limiin eikä lomiin hiirikään haukottelemaan ja että ruuman puolella ei jää peukalon rakoa koko kannen alle, vaikka tunkisi: ei suinkaan Englannin matkaa kryssätä sitä varten, että tyhjää ilmaa lossattaisiin Hullissa! Ja kun minä köyttä ostan, niin en suinkaan minä sitä sokeana osta, minä nyhtään auki pään, kirvotan joka säikeen, hieron hiutuville joka säikeenkin, niin että nypin ja tiedän, onko paskaa käsissä vai hamppua. Kuinkasta sitte olisi huolimaton piippunsa lataamisessa, jota kuitenkin oma suu viljelee, huolimaton siitä, mitä siihen lataa ja kuinka sen lataa? Joka hyppysellisen järkimies hieroo sormiensa välissä ennenkuin sen pesään painaa, hierasee mieluummin kaksi kertaa kuin yhden kerran, että tietää, onko aine hienoa ja suostuvaista sekä semmoista, että kytö rupee siihen tasaisena ja hyvänä. Ja kun tämmöistä valittua ainetta painetaan pesään, niin ei sitä sullota saapaskorkoilla niinkuin heinää latoon, vaan se painetaan hellällä sormenpäällä paikalleen, jotta pesä tulee pohjasta suuhun asti tiiviisti täyteen, tiiviisti ja tasaläpäisevästi, mutta ei liika piukasti: hyväkin tupakka antaa kokkareisen savun suuhun, jos se on sikin sokin mätetty pesään. Minä katselen miehen taitoa aina siitä, kuinka hän piippunsa täyttää: ikinä en minä ota puosua laivaani, jollen minä sitä ennen lykkää tupakkakukkaroani hänen eteensä ja katsele, kummoinen hänellä on sormen tieto: minä tiedän, että sillä on mieli mukana seilin saumaamisessakin, jolla on mieltä tupakankin pitelemisessä, ja että se, joka pitää huolen siitä, että savu saapuu pesän nykästä tasasena hänen ikeniinsä, että se pitää huolen siitäkin, ettei seili suonna raa'alla paikattunakaan!

Härkäniemellä oli piippu nyt todella ladattuna jo: hän painoi vielä viimeisen visun ja varovaisen kerran peukalonsa kämmenpuolella kukkuran höyhteet tasaisiksi, kuljettipa vielä sormenpäätä hiljaksittain tunnustellen koko kohennon ylitse, oliko jokainen kohta painettu tasakimmoon ja olivatko haihtuvat syrjilläkin huolellisesti tupotut pesän reunojen sisäpuolelle: hyvin olivat asiat! Eihän Härkäniemi itsessään mikään mahtipontinen mies ollut, tasusesti hän liikkui isommissakin asioissa; silloinkin kun hän muinen Skagenin edessä kerta Pohjanmerelle menossa Avionsa kanssa laski tihuvasti kyljittäin karin kärjessä keikkuvan kuffin rinnalle, juuri kuin lankut rytiskässä lauloivat sitä veisua, jolloin ei enää hollantilainenkaan tyvenissään kopistele puukenkiään kuuton kanteen, ei hän silloinkaan muhkeampia pakissut, huusi vaan reilingin taakse partansa huiskeesta selvällä suomenkielellä: »Nyt kynnet vantteihin, se kuin kerkiää, me klaaraamme ventaa juuri, meren raatokin mellastaa kuin piru!» ja kyllä hollantilaiset puheen ymmärsivät, iskivät vantteihin kuin märät etanat, Avio sieppasi tuuleen taas, vaikka fokka vähän plarasi, ja kahdeksan pärjättyä miestä katseli kannelta, kuinka se, joka oli ollut kuffi, nakkeli tikkuina ahterin takana: sinne jäivät puukengätkin, hopun kiireessä jaloista potkaistut! Ei Härkäniemi siis mikään muhkeuksien mies ollut, mutta kun piippu nyt oli mehovalmis miehen kädessä, niin kurotettava hänen se oli käsivarren mitan eteensä, että silmä sai hollin näkemään koko varren mitalta kapineen, parran vihtakin kohosi rinnoilla hyvän puolen korttelin mitan ylemmäs, kun oli päätä taivutettava taaksepäin, jotta silmän oli julkisempi katsella. Kelpaa sinut sytyttää! tunnusti hän, kun mielihyvin tarkasteli sekä kenoa että käyrää. Voi himmelin kiiltävä olki, kuinka sojo sentään voi olla varressakin kaunis! ihaili hän. Onhan piipuissa usein kietaistu nauhan kirjavaa ympärille salkoa koristamaan, mutta mikä perhana on tuonut mieleenkään pujettaa juuri villasta punetta juuri tämän piipun ympärille, minä kun pidän villan pehmosen näkemisestä, niin että kurkku nielasee tyhjää paljaasta katselemisesta, ja se sitte vielä merkillisempää, että kolme väriä, yksinkertaista väriä: mitäs on vihreä sinään muuta kuin vihreätä, ja vaalean harmaa sinään, ja mitäs kellan likainen rihma siinä välillä, mitäs ne erikseen kukin? että kolme tavallista väriä kolmena villaisena säikeenä, että ne siertävät edessä sen himmertävinä ikäänkuin silmään pitäisi jäädä herkun maku koko elämän ijäksi! Minä ihmettelen naisväkeä välistä, kuinka ne osaavat itse olla koreita ja vielä ripustaa koreata yllensäkin, niin että jumal'ikite ei pääse pirullakaan perille ajatuksistansa, kumman vuoksi on mieli niin saastaisen hemaistu, senkö vuoksi, että helyt ovat itseänsäkin helyemmät ja paulat kiehtoansakin kiehtovammat kaulan paaltavilla ja parmaitten hempeillä huokuvilla, vaiko senvuoksi, että armas on itseänsäkin armaampi ja hereä herkkivämpi, kun silmien sädehtivää säteilee kulmiltakin ja poven värjyvää välkkyy poven yltäkin! Voi varren hilkasta kämenelläkin ja himarrusta nauhojen kieteen, uskoisiko silmä todeksikaan, kuinka solja on todella salko, ellei vihjisi rihman virkku kurokaarteilla kaulavan vaajan, ja tuntisiko mieli maalliseksikaan, kuinka lämpimin ujokin liehtoo, ellei uljas kantaisi kainoa ja hentoisalla olisi hemmittävänä varren korkea korska. Koko mitalta Härkäniemi katseli piippua, työnteli sitä loitommaksi, kurotti, minkä käsivarressa oli varaa, tunnusti valtoimin silmin ja valtoimin sydämin, että parempaa piippua ei mies hampaisiinsa voi maailmassa saada: pesänkin poski, niin lämpimän rusova ja niin kaartuvan mukava, että surku on itseänsä, kun ei sitä hyvää ole koko elämänsä ijän pivossansa pidellyt; ja suupalan käyräkin semmoinen, että sillä on niinkuin mieli miehen suuhun, vaajuu ilmassa, kääntyy niin hupaisesti kohden, ikäänkuin viekottelisi, viekana, puhuisi, pahus, ja sanoisi, kotiin minä pääsen, kun minä sinun suuhusi pääsen, Härkäniemi!

Mies minä olen ja heikko minä olen! ajatteli Härkäniemi, kun käsi jo kuljetti sorjaa korkealta partaa kohden. Hampaimetkin niin helmivän sopiviksi vuollut, että luonto ei kestä, jollei tuonkalisevaa hampaisiinsa lykkää: koetan jo kylmiltäkin, kulkeeko henki vienolaisessa! Sinne katosi luunkuulas suupala paksun parran peittoon kuin kotiinsa, huulet hypistyivät aarretta ahtimaan, tottunut käsi hipoi jo pesän hipiällä ja ahne hengitys vei leyhää varren myöntäviltä. Siunattu asia kuitenkin, kun miehelle uskotaan elämässä suun mukainen piippu! kiitti Härkäniemi onneansa sydämensä syvyydestä, sormen kuitenkin jo toimellisesti haparoidessa hyllyltä paperiholkista tikuntynkää esiin. Kun on oikea piippu hampaissa, niin on kumminkin suu taivaassa, vaikka mies itse olisi housuinensa missä! ennätti hän vielä ajatella, mutta nyt ei Härkäniemelläkään enää ollut aikaa enempään mielimiseen, lehaus oli lemaissut liika makeana suuhun, tarvitsi päästä jo savunkin makuun, fosforitikku rätisi housuntakapuoleen, sähäsi ja syttyi, ja taitomies viritteli levollisesti ja varovedoin höyhtöhepeneitä pesän suussa. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä piipun sytyttämisessä, oli Härkäniemen yleinen mielipide, ja verkkaisesti ja tarkalla huolella kuljettikin hän tulenliuhkaa kärähtelevillä haivenilla, silmä vartioi syrjäkarein, että tikku teki tehtävänsä, niinkuin piti, kulki tärkisti reunat yltympärinsä, viivähteli keskipinnalla, hengitteli ja lepatteli, levitteli tasarätinää koko lemuavaan mättääseen, hengenvetoakin oli pidäteltävä ja taiten maltettava, ettei sytö karaisi miltään kohdalta syvemmälle karvojen pehkuihin: koko pesän maku on pohjan poroihin asti pilattu, jos kydön imee sikisokiseksi alussa: mistäs tupakka itsestänsä järjen löytäisi, jollei mies sitä järjellä virittele?

Työ rupesi olemaan valmis: pesän suu eli, kiherää sinervää kiersi ohuelti reunoilta ilmaan, kärventyvä ritisi yltäyleensä tupotulla pinnalla tasaisesti keskellä niinkuin reunoillakin, joku vallattomampi riuskale yritti kirvotakin ja sihahti sojohiuksin muun rätisevän ylle, hyvä lemu tunki jo sieraimiin ilmastakin. Härkäniemi uskalsi jo vetää syvemminkin, verkkaan hän vielä ja koetteeksi vain veti, savun heru taukosi pesän laidoilla, koko koho pesän suussa vilahti kiiluvaksi ja tuokion perästä puhalsi kummastakin suupielestä suupalan kahden puolen savupilvi hyllyä kohden. Hyvä oli: Härkäniemi heilautti melkein loppuun palaneen tulitikunpätkän sammuksiin ja nakkasi sen hyppysistään porokuppiin, hipaisi vielä huulissaan kostutetulla peukalonpäällä irtautuneet höyhteet tasaisiksi pesän suulla, painoi ne tiiviisti laitojen umpeen, ja juurtajaksainen mies kääntyi yhtä leveänä hyllyltä kuin hän oli hyllyn edessä seisonut, käveli verkakseltansa sohvalle päin ja meni istumaan Lahdenperän toiselle puolelle paikallensa sohvan päähän. Vain noin kolmen kyynärän korkeudella ilmassa lepäilevä ja leijuva savupilven hursti piippuhyllyltä peräsohvalle asti osoitti senjälkeen vielä tuokion ajan, mistä Härkäniemi oli kulkenut salissa, astellut keinavin kapteenin askelin laattian poikki ja roihutellut piippua; sohvalle saapunutta enempää kuin hänen partaansakaan ei aluksi johonkaan aikaan nähnytkään savusta, niin paksuna vieri pilvi ympärillä. Oli kerjennyt tulemaan hyvä tupakkanälkä hyllyn edessä.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot