Harhama II: Kaksi aatelia (19B/34)

* * * * *

Roihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina kiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat tuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen hartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa maksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät vastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin vaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut sokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan _näkevänsä_. Kun kaksi tuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen:

-- ”Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin.”

-- ”Ja sinun halaattisi länteen”, -- vastasi toinen, eikä kumpikaan huomannut, että he olivat _alasti_...

Elämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen herruudesta. Viikin väki odotti aikaansa.

Mutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan väki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä sille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen kunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa ja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien loistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa poikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko yhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen.

Sen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He näkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä eivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se suurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen häikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja kirkasti sen säteillänsä.

Silloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen vaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä kultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui:

-- ”Katsokaa! Suomi ei ole köyhä...”

Ja väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi, koska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen silmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi.

Sosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä väeltä:

-- ”Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla kiviä leiväksi, kun kulta kiiltää noin _likellä?_...”

Repaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli muuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi:

-- ”Tahdotteko muuttaa kiviä leiväksi, kun kultaa on noin _paljon_?”

Joukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru suureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi:

-- ”Valitkaa kumman tahdotte!”

Ja ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan kultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat tarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se osotti niitä ja lausui:

-- ”Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te olette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden hallussa...”

Joukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen:

-- ”Ettekö ole tyhmästi tehneet?... Eikö teidän itsenne olisi hyvä olla kultavuoren vartijana?...”

Jokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti heitä:

-- ”Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!”

Ja joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt, miten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren vartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien johtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden vartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia osottaen:

-- ”Katsokaa repaleitanne! Onko teille siitä kultakasasta kultaa liiennyt?”

Jokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä, kuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä kaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä.

Haamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen:

-- ”Katsokaapa niiden pukimia! Onko se väki kitunut kullan puutteessa?”

Ryysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä:

-- ”Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun olette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet oikeassa joukossa?”

Kuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli vinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat nyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti puettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti:

-- ”Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää luokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin kultavuoret ovat teidän!”

-- ”Irti porvareista!” -- huusi ihastunut väki oitis.

Ja silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä sankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle katselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet niiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin huomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata, kalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja, viljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei olisi aarre odottanut.

Mutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen anastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön katkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että heitä oli niin törkeästi petetty.

Niin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se kohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi Suomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia, kullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston poikiessa käärmeenpoikia sen poveen.

Ja silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä nousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä, jotka kiepahtelivat vihaa suitsuten... hedelmöittivät lapsiansa...

sihisivät... siittivät kokonaisia poikueita... punasivat kohta savut punakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista ja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui kolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine käärmeinensä...

Se uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka hedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä elämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik joukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi siitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa kiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon ympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen osaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään ja oksentamaan syötyä uutena elämänä.

* * * * *

Kohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen kotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina sai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta kutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei oltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun henkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi:

-- ”Te tunnette rouva Vronskajan?... Anna Pawlownan?”

-- ”Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!” -- oli vastaus.

-- ”No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille suositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt taas siitä muistutti”, -- jatkoi Grafskij.

Jo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin yksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä toimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa tähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä sitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi pitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä tiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle suositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan, tuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän oli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin vainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas nopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä pohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi:

-- ”Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä antaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä voin olla Teille avullinen sitä saadessa... Silloin voin oppia Teitä tuntemaan ja kenties suositella...”

Harhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka nyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota, ja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei voi pois viskata.

-- ”Vai kuinka Te ajattelette?” -- kysyi kenraali Grafskij, kun Harhaman vastaus viipyi.

Harhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä.

Viimein vastasi hän ajatuksissansa:

-- ”Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään valtion virkaa kotimaassa... Olisin halunnut töitteni takia päästä Venäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä tekemään muitakin tutkimuksia.”

-- ”Aa!... Vai semmoinen asia!... No, hyvä on!... Minä mietin asiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee”, -- lausui siihen kenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen:

-- ”Olen kernas tekemään, mitä voin... Tahtokaa vaan kääntyä puoleeni!...”

* * * * *

Suuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi syömistänsä.

Matkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua.

Uusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja katkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman rikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa, entistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta vihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta.

Ja kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto, yhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon, näki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana tulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini ja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka valovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret lämpimällä valollansa.

Kenraali Grafskijn luota meni Harhama eduskunnan istuntoa katsomaan.

Vastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen vaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia.

Se vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden ihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen suomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin Roolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik väkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä, Ritalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne puheenvuoron ja lausui:

-- ”Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin edellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa on osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin tehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme täällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman ihmis-aateluutensa...”

Vihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä.

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- huutavat Viikin miehet.

-- ”Kutka?... Kutka?... Kutka ovat aateluutensa tahranneet?...

Nimet esiin!” -- huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa puolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa rautaisella äänellä:

-- ”Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan.

Mainitsen niistä Vaarnan Riston...”

-- ”Alas herjaaja!... Alas!... Alas!” -- huutavat Vaarnan miehet kiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä, kuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä omaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä:

-- ”Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt hieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista.”

Puheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä.

Pisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten vastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee pieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma.

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä.

-- ”Alas herjaajat!... Alas!” keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset, Vaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen puheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi vihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä puhua:

-- ”Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan hengen sudenmaitoa.”

-- ”Niin onkin!” -- keskeytti huudahdus.

-- ”Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki”, -- huomautti joku.

-- ”Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä”, -- yritti Erkki Finne jatkaa.

-- ”Alas!... Valetta!... Herjausta!... Alas!... Alas!... Tarvas on suomalaisuuden suuri susi!” -- huutavat uhkaavat äänet. Kuului joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui jäykkänä:

-- ”Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise, johon ei koske... Se on puhdas ajettuma... Siksi älköön siihen kukaan koskeko!”

Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa.

Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä isänmaanrakkauden uhrituohus:

-- ”Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille kivelle päästy...”

Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:

-- ”Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla tehty teko on laittomuutta...”

Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi vaatimattomana ylös ja puhui:

-- ”Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä, samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan varten... Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme kärsineet?”

* * * * *

Harhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan hän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen vieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat liikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli häntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena, pikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi lopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä veti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään pilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin tekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi:

-- ”Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua vihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin siinä erehdytte.”

Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi:

-- ”Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja kunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa minun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika tahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole aateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan häneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan ääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai onko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain tahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet suletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on kansa...”

Hyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna jatkoi tyynenä:

-- ”Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain kirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin...”

Taas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina tulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan.

Vaarnan Risto jatkoi:

-- ”Ritalan ajatus on väärä, sillä lain henki ei ole kaiverrettu kuolleisiin _laintauluihin_, eikä kansan elämä ripustettu lain kirjaimeen, vaan sen _henkeen_...”

Ja osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi:

-- ”Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille, että me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja se on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu... Meidän joukkomme ei puhdistusta tarvitse.”

Hän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset.

-- Hyvä!... Hyvä! -- raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten penkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten, kumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli kuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat hänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman olemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja itse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa joukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana...

Jorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui:

-- ”Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa puhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta.

Ehdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa puhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle.”

-- Hyvä! -- huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas:

-- ”Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että emme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan _epatoista_. Niistä vastaa joko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän, niinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto Vaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka itse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten itseänsä, kuten koko kansakin tekee...”

-- Hyvä! Hyvä! -- kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi voi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni.

Viikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen akkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien pideltäväksi. Hän lausui:

-- ”Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta peruskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he ovat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika ja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti, ovat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän Tsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi kulmakivi...”

Huudot: ”ei... ei... oikein... ei... oikein” katkaisevat puheen. Sen tauottua jatkaa Rooland Viik:

-- ”Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan vieritettäväksi.”

-- Väärin!... Väärin!... Hyvä!... Hyvä!... Väärin! -- kuuluu sekaisin edusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu:

-- ”Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta tässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik puhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä maassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän maan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit voidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne uudistaa poika isänsä kuoltua.”

-- Hyvä! Hyvä! -- keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten penkeiltä.

Tarpila jatkoi:

-- ”Me rahvaan miehet sitä valtaa _vaadimme_. Olemme tähän asti istuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä itsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin...”

-- Hyvä! Hyvä! -- raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat mykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt nosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen rahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa herraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan, sen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa.

Mutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti Viikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin.

* * * * *

Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.

Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:

-- ”Vanha Suokas on tapettu!” Käärmeenhännät suhahtelivat silloin vihaisina.

Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:

-- ”Semmoisia te olette!... Murhaajia!... Kavaltajia!...

Pettureita!... Sala-ampujia!...”

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli kaikkien mieliä. Hänen verensä oli ensimäinen veljesveren pisara, mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen kädellä...

Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen kaikista soista...

* * * * *

Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato:

Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta, kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka valmistautui puhkeamaan.

Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen.

Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia silmiä... Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä tuhansista suista vihanmyrsky:

-- ”Alas aateli! Kansa valtaan!”

Rooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä.

-- ”Alas!... Alas aateli!”--raivosi vihan myrsky yhä rajumpana.

-- ”Alas!” -- tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet peräytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa nousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle:

-- ”Toverit!

”Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta ovatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun suuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!”

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- riehahtaa silloin katkera huuto.

Ihmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät ympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He katkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi:

-- ”Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset laillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat vapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä kysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin viikkiläinen?”

Kiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat ovat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen:

-- ”Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi, jos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?”

-- ”Ei”, -- kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa ja rohkeutta. Hän lopetti:

-- ”Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki kutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko suomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton hiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen suuteloita... Älkää antako niiden itseänne pettää!”

-- ”Emme!... Emme!” -- räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat entistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla.

Väestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin Rooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle väkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen jälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen murina. Vaaran Esa jatkoi:

-- ”Vannokaa niille pettureille kostoa.”

-- ”Kostoa!... Kostoa!” -- vannoi vihainen joukko-ihminen seisten elämän raskaana taakkana hartiankumara. ”Kostoa!” -- kohisi joukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara:

-- ”Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä on meidän voimamme?”

-- ”Näissä!” -- räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko tanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa vihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen pesien aukot. Vaaran Esa jatkoi:

-- ”Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa.

Ravitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa sortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!”

-- Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- raikui loppumattomiin ja joukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta temmatusta raudasta. Puhuja lopetti:

-- ”Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan oikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin kaikkivaltias kansa... Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa.”

-- ”Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!” -- raivosi taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen tunteittensa suurilla siivillä.

-- ”Ei muuta, kuin kansa!... Ei muuta, kuin kansa!” -- liekehti kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.

-- ”Ei muuta aatelia kuin kansa!... ei muuta Jumalaa, kuin kansa!” -- kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen mahtaviin säveliin.

Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät hänessä: Nikolai... Paja... Nikitin... Pommi...

Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä.

Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle, kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota.

Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä...

-- ”Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita”, -- lausui joku kuulijoista.

-- ”Niin”, -- vastasi toinen. -- ”Mutta ne luonteet maksavat lukemattomien siveellisen sortumisen.”

Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa... purki lapamatojansa... ei välittänyt sortumisista... söi armotta itseänsä ja todisti jonkun näkymättömän voimaa...

* * * * *

Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä...

Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille.

Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa pesässä...

Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja tyttönen hyräeli:

”Ällös kuule,

mitä maailma luulee!

Sinä vaan elä emmi,

älä emmi, vaan lemmi!

Voithan antaa

eukon kieliä kantaa!

Älä usko sä heitä!

Lempi liittävi meitä.”

Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat itkusta punertavat.

-- ”Noo!... Heitä nyt, Helga, itkut!... Älä sure joutavia!” -- kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas rouva Esempion silmästä.

Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:

-- ”Enhän minä... Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta kun ne ovat niin raakoja... niin raakoja... niin sanomattoman raakoja... Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi...”

Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:

-- ”Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua loukannut?”

Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:

-- ”Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista...

Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään...”

Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:

-- ”Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!”

Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään.

Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä kaikkea ja kuiskasi:

-- ”Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan, niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa...”

Rouva Esempio jatkoi:

-- ”Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten... Vaikka eiväthän he siitä edes mitään tiedäkään...”

Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana, johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.

-- ”Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!” -- kehotteli hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui siihen:

-- ”Niin... Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla, että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita... tai kuulee jotain juoruja minusta... Hän peruuttaa silloin testamentin...”

Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja... tulevaisuutta...

kosijoita... rantakukkia... unelmia... ehkäpä pettymyksiäkin... Siitä johtui hänen mieleensä omat unelmat... Riuttalan ranta... Erkki...

pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:

-- ”En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä...”

Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento, joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön, kostaakseen sillä _äidille_, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine sääntöinensä.

Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset.

Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui edelleen:

-- ”Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi vihiä... Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia kielikelloja... Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin välejä sotkemaan... olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa...”

Huoneeseen ilmaantui joku musta... joku näkymätön... Ilmaantui aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno... hyvin hieno musta väri... Se laski siitä lattialle... hiipi kissana Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.

Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan rantakukkaa... ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä...

Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan.

Hän riemuitsi jo itseksensä:

-- ”Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan otan päänahan päinensä suortuvista... kun kerran on pää polvella ja veitsi kädessä, millä suortuvia ajella...”

Hän lausui rouva Esempiolle reippaana:

-- ”Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat...”

Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:

-- ”Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen ei tarvita edes mitään kunniasanaa...”

Rouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla.

Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja lausui, mieli kukkamaana:

-- ”Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta...

Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin oikeaa aatelia...”

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä... Puheen katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:

”Kahvi kiehuu ja eukot

kielikonttia kantaa.

Mutta lempi ei ratkee,

eikä sen paula katkee.”

Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön ratoksi.

* * * * *

Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten istuneen maailman alusta asti.

Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä.

Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen: vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.

Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa.

Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.

-- ”Hei-li!” -- huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:

-- ”Hah... hah... hah... haa!” -- kiusoittelivat pojat, matkien Heilin naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:

-- ”Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!... Tukkipoika se on, joka maasta ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu.”

Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen.

Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty elämän ilojen suuhun.

-- ”Nyt se suuttua tupsahti... Emmehän me sinulle nauraneet”, -- keskeytti Heili.

Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille vieraana ihmisenä. Hän reuhasi:

-- ”Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa...

Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät! Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!”

Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset katselivat uutta tulokasta äänettöminä.

-- ”Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi”, -- kiivastui Heili.

-- ”He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden penikkakin... Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi, mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa... He-hei!...

Meillä sitä aatelia ollaan...”

Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.

-- ”No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!” -- kiivastui Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena.

Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:

-- ”Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä nuolaise, ennen kun tipahtaa!... Kansa se on joka on aatelia, ja sen viulut ne ovat voiman viuluja.”

Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja lausui:

-- ”Mitä me siitä!... Se on niitä sosialisti-vimmatuita...”

Sarva yltyi yhä ja ylpeili:

-- ”Antaa olla vimmatuita!... Omia oksennuksianne me demokraatit olemme... Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut... Niin, niin... Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos porvarit olisivat älynneet olla riistämättä... Mutta riistäkää, pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu... Ja kerta sitä sanotaan, että: Stop!”

Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku heistä murahti:

-- ”Millähän sitä sinäkin sanot?”

-- ”Milläkö kansa sanoo?” -- uhitteli Sarva. -- ”Kunhan käsirysy tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on aatelia!”

Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä ”toisia” oli nyt kolme... Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.

-- ”Se on niiden tarvaalaisten syy... Nehän sen suututtivat”, -- murisi yksi joukosta.

-- ”Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan... Sinähän olet jo heilumaan tottunutkin”, -- pisti siihen Katri tarvaalaisten joukosta.

Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusi sen. Hän näki nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:

-- ”Ah! _Elämä on kaikenhäviö_...”

* * * * *

Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä.

Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.

Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää... äiti pukee lapsiansa puhtaisiin... mies siunaa vaimoansa... vaimo kiittää miestänsä viikon vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa...

hymy huulilla. Se seuloi antimiansa... huolehti kotiväestä...

jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin... puhtautta mieliin... sopua sydämiin...

Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko, josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. Siinä asiassa oli hän rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän pöydälle. Sitä rehellisyyttä ei hän voinut olla noudattamatta silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa ja siksi ei hän voinut tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä, kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon raatelemana.

Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se olevan aivan ehjä... joskus puuttui siitä jotain vähäistä... joskus kaikki... joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona...

Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina.

Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän lakeuksille...

Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan pyynnöstä _incognito_. [Tuntemattomina.]

-- ”Tuloni kait oli Teille odottamaton”, -- puheli Anna Pawlowna ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.

-- ”Kyllä... Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli _toivottua_”, -- vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla valitulla sanalla ja kumarruksella.

-- ”Mistä muutoin johtuu tämä kunnia... tämä odottamaton tulonne?” -- kysyi Harhama, hetken puheltuansa.

Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:

-- ”En tiedä mistä päästä alkaa... Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja...

Olettehan kuullut kapinasta?”

-- ”Kyllä...”

-- ”No niin”, -- jatkoi Anna Pawlowna. ”Se on Teille tietysti surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko itsensä... Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei kukaan tiedä.”

Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa.

Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana, elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä, purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä paljon entistä: yhteiset keinottelut... Hiiden myllyn hurjastelut...

uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan.

Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme, joka söi itseänsä.

Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla äänellä:

-- ”Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua... Meitä ihmisiä johtaa Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on parasta... Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta...”

Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: ”_Hänkin_, joka on Jumalan kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on _Se Hirviö_... Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!”

Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:

-- ”Kyllä elämä on joskus julma...”

Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:

-- ”Ei se ole elämä... siinä on joku muu...”

Hän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna Pawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli surulliseksi ja puhui puoli-itseksensä:

-- ”Niin... Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, minkälaisen elämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen tahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan pukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö...”

Harhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys.

Viimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen:

-- ”Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta varovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä ainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun hän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien voittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen: Olin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja loppu kyllä järjestetään... Näiden kahden asian tähden minun täytyi Teitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne vastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt herra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille eri ehdotuksia... Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä nyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun valtakirjan, että hän voi tehdä lopun... No niin!” -- lopetti hän.

”Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat osaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku puro jaksavan virrallansa poikki kihnata...”

Harhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja toiveet. Hän vastasi hieman surullisena:

-- ”Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne... no: siteet... yhteyden tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne, sekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta...”

-- ”No, mitä 'mutta' taas?” -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- ”Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan testamenttia”, -- vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti.

-- ”Taas päähänpisto!... Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?” -- keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä.

-- ”Anteeksi!” -- yritti Harhama puhua.

-- ”No, menkää Te!... Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään unohtaa”, -- keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi loukkautuneena.

-- ”En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin.

Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta – kun tässä nyt taas tuli siitä puhe – että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja ne ovat...”

-- ”Nohan?” -- keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.

-- ”Nämä kaksi!” -- vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.

-- ”Mhyh!... Lyhyet ovat sitten lankanne... ulottuvat pari tuumaa peukaloanne pitemmälle!” -- huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena.

”Hullutuksia!... Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä jatkoksensa... Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!... Teissä asuu kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette.

Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin... Mutta jätetään nyt tämä asia!... Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan...

semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?”

Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.

-- ”Kyllä... On _seuraa_”, -- vastasi hän tuskastuneena. Anna Pawlowna jatkoi:

-- ”En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä _yleensä_, vaan sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne.”

Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä tarkastellen:

-- ”Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on niin suuri tekijä ihmis-elämässä... Se tekee monesta tavallisesta ihmisestä aatelisen.”

Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:

-- ”Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea...”

-- ”Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä”, -- vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.

Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta, näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti, virkkoi hän lopuksi:

-- ”Niin... Mitä on sitten se oikea aateli?”

Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:

-- ”Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte kysymyksellänne sanoa: että muka halveksitte aatelia... Kyllä minä ajatuksenne tunnen... En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla...

Taas rypistätte otsaanne... Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita... Rypistelkää vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä...

Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän aateliskaapunne... Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa kaapussa.”

Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin, kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna kysyen:

-- ”Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?”

Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena:

-- ”Oma itseni... ja rouva Esempio...”

-- ”Ah! Tämä jonka esittelitte?” -- tarttui Anna Pawlowna.

-- ”Niin... Hän”, -- vastasi Harhama kuivasti.

Anna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin hyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän vaiti-olon kuluttua lausui hän:

-- ”Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla... Olettehan Te niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä nähdä...”

Harhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen:

-- ”Kenties hän onkin kaikkea muuta kuin seuraa...”

-- ”Niin!” -- lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna tajusi hänet aina vähästä. Hän lausui:

-- ”No sitten on asia toinen... Odottamaton se minulle kumminkin on kahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä, toinen kumminkin on, jota ette voi kiertää...”

-- ”Ja mikä on se toinen syy?” -- kysyi Harhama. Hänen silmiensä edessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä, alkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä:

-- ”Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille vaimo niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu 'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin _vaimo_...”

Harhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän kysyi ärtyneenä:

-- ”Ja kuka on minut Magdaan sitonut?”

-- ”Laki”, -- vastasi Anna Pawlowna ylpeänä.

-- ”En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta”, -- lisäsi Harhama ynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna Pawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi:

-- ”Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu itse määräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?”

Harhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän vastasi kierrellen:

-- ”En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan vapaus, mutta tässä asiassa sen täytyy olla...”

-- ”Vai niin!... Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän suhteenne tässä asiassa valinnan vapautta?” -- keskeytti Anna Pawlowna.

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä, jonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan kaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen:

-- ”Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi... Mutta eikö olisi Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole sitä 'rikkautta' liian paljon koonnut... Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta, joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä ruostekaan raiskaa...”

Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista näkyä katsellessansa.

Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan Venäjällä ja lopetti naurahtaen:

-- ”Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän Suomen historian loimet höltyneet.”

-- ”Kiitos Teille!... Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne”, -- virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä oli sidottu.

Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:

-- ”Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?”

-- ”Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa hallitsevan suurkansan jäsen... no, olkoon käskijä”, -- naurahti Anna Pawlowna leikillä.

Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana, punaisena, kipeänä paiseena.

* * * * *

Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla, kumpikin samalla varvulla... Ne olivat koko vuoden uskollisina kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä, jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt oli se ainoa hetki tullut... Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys... Puro lorisi vallatonna... Päivä paistoi heleästi... Ilma oli höyhenkepeä, koivunvarpukeinu valmis...

Pesä oli jo höyhenillä peitetty... Koivunvarpu heilahti... Jo soivat luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa... Kottarainen lauloi emollensa lemmenlaulunsa...

Emo uinahti pesässänsä... Varpu heilui linnutonna... Puoliso oli nauttinut sen vuoden ainoan silmänräpäyksen onnen...

Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa, vaaroinensa... Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä... Se lauloi päivät, lauloi yöt läpeensä... Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta...

Rakkaus on suuri, kun se on oikea...

-- ”Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja uskollinen on meidänkin suhteemme.”

”Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on ihmis-aatelin”, -- lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän katseli kottaraisten keväistä kuhertelua.

-- ”Kiitos siitä!” -- lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä...

Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:

-- ”Niin... Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa, kuin niidenkin rakkaus...”

Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden.

Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei houkutellut hautovaa emoa pois.

-- ”Tir... lir... vir!” -- visersi kottarainen. Varpu heilahti...

ilma houkutteli siipiä... lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso emon pesältä.

Vierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen hautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta...

Kottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen onnea...

Kevään vapaus ja ilot ja koivun vapaana keinuva varpu olivat menneet sen hetken hintana... Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja sen hetken ylistystä...

Rakkaus on suuri, kun se on puhdas...

* * * * *

Niistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei hän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden jumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa sivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös maailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui silloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa.

Hän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia, mietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä kietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän herätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti maailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset, ovatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella, varovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin maailmankurjuus. Ainoastaan se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle vähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten puheta lopullinen tietoisuus siitä että _ihminen itse on Jumala, sen oma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky_.

Semmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa nuorison kanssa.

Yhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen Sarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein turvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa onnistumaan.

Oli sunnuntai.

Alkulan isäntä luki raamatusta: ”Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne, hän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.”

-- ”Hyvää päivää!” -- tervehti Harhama.

Alkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä:

-- ”Tervetuloa!... Mitäs sitä nyt kuuluu?”

-- ”Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta asiasta... Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta minä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna, niin ehkä”, -- alkoi Harhama puhua.

-- ”Niin! Hyvähän se olisi!” -- äännähti Alkula, selaillen raamattuansa.

-- ”Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun”, jatkoi Harhama hetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä:

-- ”Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole samaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte ensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita muuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin aateli.”

-- ”Ja mikä se on?” -- tarttui Harhama kiihkeästi.

-- ”Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ turhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme terveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja muussa paheessa”, -- vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset heilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate.

-- ”Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?” -- keskeytti hän nopeasti, tuntien jonkun piston.

-- ”Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa”, -- vastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan päähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma.

Nopeasti ja ylpeänä virkkoi hän:

-- ”Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta...”

-- ”Niin... Minä uskallan puhua suoraan... Teidän elämäänne rouva Esempion kanssa”, -- jatkoi Alkula.

Harhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä, kuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi hän:

-- ”Entä sitten? Mutta jos hän olisi vaimoni?”

Alkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi:

-- ”Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan _julkiseksi_?”

Harhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi:

-- ”Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi, julistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden varkaudeksi, vaikka sekin on julkisesti hankittu... Sillä jos katsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne, jotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien opissa? Te tunnutte sen opin tuntevan...”

-- ”Hävetkää”, -- yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena:

-- ”Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se julistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee ryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole porttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti, että poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin myöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen haureus on _parempikin_, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki jäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä kohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat itse tunnustavat sen paheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen hyveeksi julistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon, houkuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella, pettävällä kuorella?”

Harhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja halveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui ylpeänä:

-- ”Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä ei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella Te viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan: portto?”

Vanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän puheeseen, lausuen:

-- ”Te erehdytte. Minä en ole Teille sanonut, että rouva Esempio on portto. Minä puhun jokaiselle _itsellensä_. Juuri Teidän silmillenne olen minä sen sanan heittänyt. Te olette syyllinen, se oikea portto... Minun silmissäni Te olette portto _mieheksi_. Te olette mies ja vastuun täytyy olla aina miehen hartioilla. Jos he peittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on huono linna.”

-- ”Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?” -- uhitteli Harhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan.

-- ”Älkää taas kiivastuko... Te ette voi niistä vastata. Pahan siemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen tulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon kitkeä... jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan, ei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren syvyyteen.”

Harhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys rutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen vakavana:

-- ”Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta sen rinnat täytyy meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää.

Lihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen, siveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin koleraakaan. Sitä toista me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun asti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa pois paikkakunnalta.”

Harhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha Jumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen petokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin kalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi heittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi hän:

-- ”Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän, niinkuin miesten asia. Minä itse puolestani Teitä kunnioitan ja rakastankin, ja juuri siksi olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen sijaan kylliksi _vanha_...”

Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas, nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena, ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:

-- ”Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon, kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te, kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja” -- hän laski kätensä raamatun päälle ja lopetti: ”tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa kourissa. Minä tunnen elämän...”

Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi, peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä ”mikä on elämä”. Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.

Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa.

Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi Harhama:

-- ”Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?”

Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet.

Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:

-- ”_Elämä on Jumalan jauhinkivi_... Se jauhaa oikean aatelin akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa... Se kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja puhdistaa koko kansan.”

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana myllynkivenä.

Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare, toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä erkani akanana oikeasta.

Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. -- ”Mitä on elämä? Mitä se on?” -- uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä.

Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: ”Ego sum via illa, et illa veritas, et vita illa.” [Minä olen tie, totuus ja elämä.]

Hän mietti hetken, mietti kaksi... Kaikki sumeni taas ja sumusta tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa tarkottaen:

-- ”_Sinä_ elämä!... Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet syypää, että syytöntä loukataan... olet laittanut kaikkia hulluja sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä.”

Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:

-- ”Hiiteen moinen Jumala!... Hirviö... Olematon variksenpelätti!”

Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:

-- ”En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu... Minun seulani ovat omissa käsissäni...”

Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan, pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja esimerkki: se toinen aateli.

* * * * *

Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen ytimien läpi.

Kun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen Himotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat hopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien värinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa, kuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja ylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon edessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket...

Kaikki kukkii kauneuden terällä... Hopeahohteisten pylväiden ympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi, pidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset selässä taiteellisena hampaikkona...

Temppeli on valtaavan ihana.

Temppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle johtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista Laala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei pääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille... Kunkin vyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden, etteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset seppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset...

Mutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis _kunnianhimonkupla_. Se säteilee satavärisenä... Se loistaa yhtenä kirkkautena... hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki kunnianhimon kuplat... Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo.

Ylhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen vierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti hoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä... Hänen vartalonsa on taiteen alastomuutta... sen parasta puhtautta...

kylmää, kuollutta suloa... Se on elotonta ihanuutta... suurinta virheettömyyttä... Hän on taiteen ihana kukka...

Aarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa hänessä, kuin sisälmys ajettumassa... naiseus tytössä... miehuus nuorukaisessa, kun se on miehen rajalla... Kerran oli hän etsinyt sille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli kurotellut Jumalan kunniaa... noussut jo sen valtaistuimelle...

Silloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota... Hän lankesi Perkeleen palvelijaksi...

Mutta kunnianhimo oli yltynyt... ajettunut... etsinyt tyydytystä, kuin portto miestä... himo kukkaansa... Hän oli astunut Perkeleen valtaistuimelle... kurotellut sen kunniaa... sen kruunua... sen valtikkaa...

Hän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa Aarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään kunnianhimonkuplaa... Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini, elävillä käärmekahleilla... Hänen vankeutensa on ijankaikkinen...

Kahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata...

Aarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden, että Aarama yrittäisi karata... Käärme kietoutuisi silloin vyöksi Aaraman ympärille... sitoisi hänet lujemmin kiini...

Mutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa...

himo irstailijassa... Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin kärsisi hän kuin rauta tulessa... Sitä varten on kunnianhimonkupla...

Se on Perkeleen käskystä sitä varten varattu... Siihen tyydyttää hän ainaisen himonsa... Siksi on se kupla ijäti kirkas... ijäti kaunis... ijäti katoamaton... Se sikiää Aaraman himosta... Himo yltyy taas saadessansa tyydytystä... se yltyy, kuin vietti kerran makuun päästyänsä...

Päässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis, tulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna...

Se vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi... ei kääntäisi silmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä alttaria, kuin vietin kiihottimeksi... kuin nisäksi pojalle... pojan huuleksi tytölle... porton hapseksi irstailijalle...

Hän seisoo ijäti paikoillansa... Kädessä on hänellä hopeanvärinen käärme... Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa... Tukka on hopeanvärisenä laskeutunut hartioille...

Korkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen kaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku säveleesensä... Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun koreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa.

Tuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla... Se on Aaraman kunnianhimoa... Laala-enkelit soittavat silloin säveleen lyyrallansa... Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu... Se tulee säveleen kutsumana... Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman kauniilta kämmeneltä... Se vie sen ihmisten ihailtavaksi... niiden tavoteltavaksi... niiden himoittavaksi... niiden elämän tekijäksi...

niiden oppaaksi elämässä... matkan suunnan määrääjäksi...

* * * * *

Äärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen, jossa maailmat liikkuivat bakteereina...

Kun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen enkeleitä... Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla tulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään...

Kauneus kukki poskessa... ihossa puhdas hipiä... vartalossa oli viettelys sulona... sen soleutena... sen notkeutena... sen houkuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja suloa.

Perkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa voimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen voiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden.

Hän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit kahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi:

-- ”Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät siksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja joutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä... Mutta meidän herramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät houkuttelevat pois väärältä polulta... Hän lähettää heille kauniita kuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille palvelijansa Aaraman kauniit kuplat...”

Kaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä:

”Hän kirkas kupla on

ja haihtumaton.

Hän aina valkenee,

ijäti selkenee.

Pimeässäkin

silmään sokeankin

hän aina hohtaa, kirkastuu.”

Ihana laulu lakkasi. Piru jatkoi:

-- ”Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä...

Se houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan aistipunakukka... Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!”

Pirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis Niilinlaakso palmuinensa... temppeleinensä... obeliskeinensa...

sfinksinensä...

Tummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa... faaraon tyttäret uivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa.

Taampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa... Orjat vyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille...

Vaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka... Faaraot istuivat valtaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä... Piru selitti kuulijoillensa:

-- ”Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista kuplaa. He tavottelevat _kunniaa_... Heidän kunniankuplansa on saada pyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua ajatellessaan eksy Jehovan poluille...”

Ihastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

”Hänen kuplasensa kauniit

Jehovalle kostaa,

maasta suuret pyramiidit

pilviin asti nostaa.

Luona sen jo kaikki häärää,

ettei muista tietä väärää.”

Piru jatkoi saarnaansa:

-- ”Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä tavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa, miten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan verkoista!”

Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:

Alttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi taivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa...

Akropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa, kohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa kuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa jumaliensa keralla... silmässä etelän himontuli... ihmissulo ihona... notkeus vartalon sulona... kaunis kiemahdus jokaisena kädenkäännähdyksenä.

Keskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat miehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä, jokainen jänne jousena. Piru selitti:

-- ”He eivät tee sitä hyödyn vuoksi. He tavottelevat kiekolla Aaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan poluille...”

Enkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui:

Marathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat varustautuivat... Kilpailu alkaa... Ajajien vaunut murskautuvat pylväisiin... Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista... Toiset nääntyvät jo tielle... Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa...

Etelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla...

Olympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan heleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa:

-- ”Heillä ei ole mihinkään _kiirettä_, mutta he juoksevat kumminkin henkensä takaa... He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät elämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa _juoksemalla_... He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan ahtaita polkuja...”

Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:

”Hän se kaikki polut aukoo,

joilta kaunis kupla hohtaa.

Hän ei lopu, hän ei taukoo.

Jokahinen hänet kohtaa,

joko juoksee taikka käy.

Hän on aina, vaikk'ei näy.”

Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä.

Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana.

Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka, taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.

Piru jatkoi saarnaansa:

-- ”Mutta ne, jotka eivät jaksa juoksemalla saavuttaa herramme palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä _seisomalla_. Katsokaa.”

Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa... Ne soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä...

Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.

Piru osotti näkyä, selitellen:

-- ”Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen _seisomalla_. Niin valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan kiviset polut...”

Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu:

”Kaikki sinne vierii,

kaikki sinne kierii,

missä häilyy kunniankupla.

Siinä kaikki pyörii,

siinä kaikki hyörii.

Hän on

tutkimaton.”

Piru saarnasi edelleen:

-- ”Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän herramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei ole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: _oikeuteen pyrkiminen_, Jehovasta pois kieriminen.”

Näyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat sotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi rautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä:

-- ”Ave, imperator, morituri te salutant.” [Kuolemaan vihkiytyneet tervehtivät sinua, keisari.]

Kauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne marssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty väki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa päälle... Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan...

heittäytyivät virtoihin... sukelsivat niistä ylös... syöksyivät vihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina... kaatuivat joukottain... kiemurtelivat lämpimässä veressä... yrittivät uudestaan karata kuolemaa kohti... Hannibal itse taisteli hurjimpana... Rooman sotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä marmorikovina.

Piru selitti enkeleille:

-- ”Heillä ei ole ollut puute maasta... He eivät taistele isänmaan tähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa...

Isänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie heille Aaraman kauniilta kämmeneltä”.

Enkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen:

”Kaikki halu on kuin miekka:

pylväät, isänmaiden hiekka,

pyramiidit, kilpataistot,

tiede, taide, kaikki vaistot,

kantaa kupliaan

hänen sarima-lintunaan”.

Piru lopetti:

-- ”Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!”

Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla, laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo.

Elämä tarjoili armaita nisiänsä... viiniköynnös rypäleitänsä... puu hedelmiänsä... pensas marjojansa... ranta lämpöistä aaltoansa...

Kaikki kutsui _elämään_... nauttimaan... huumautumaan... Kaikki avautui tytön sylinä... morsiamen vuoteena... elämän armaimpana.

Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes.

Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi...

-- ”Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista suurin ja _kiihkein_. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja”, -- selitti Piru.

Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana vartalossa.

Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa silmästä silmään. Piru selitti enkeleille:

-- ”Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme polut ihmishengelle...”

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

”Kerjäläiset, kuninkaat

sinä polvillensa painat.

Edessäsi taivaat, maat

taipuvat ja kumartuvat...

Kaikki tanssii, kun sa soitat.

Jehovan sa kohta voitat.

Suuri olet, loppumaton,

viisas, syvä, tutkimaton.”

* * * * *

Himotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä ihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito morsiuskylvystänsä...

Kuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele astui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi alttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä polvistuessa... Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele loisti suurena ja puhui palvelijoillensa:

-- ”Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu turhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana Jehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen.”

Enkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä.

-- ”Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle”, -- todisti Piru. Perkele jatkoi:

-- ”Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen vaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen pappinsa solmisi Harhaman yhteen naiseen on tullut Jehovan hirttonuoraksi. Hänen oma pappinsa on sen surmansilmukan Hänen kaulaansa heittänyt...”

-- ”Mutta papin kättä ohjasit _Sinä_”, -- huomautti Lempo. Perkele jatkoi selitystänsä:

-- ”Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova kieltänyt. Se on kylliksi...”

Hän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti hetken kuluttua viisailla eleillä:

-- ”Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka hän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt.

Harhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää itseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle tutkain... Se Harhaman tieto on minun hampaani, johon Jehova on kantapäänsä astuva...”

Enkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän joukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He veisasivat:

”Jos niin tahdot, kaikkein suurin,

kaikki aseeksesi kääntyy:

Vihollises kantapääkin

sinun hampaaksesi vääntyy.

Kaikki sua palvelee,

Kaikki sua tottelee,”

Laulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se mairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana:

-- ”Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun syödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että jokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa on minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani.

Ja ne loistavat... Ne häikäisevät silmiä... Sen oksat notkuvat minun tulipunaisista hedelmistäni... Se puu loistaa minun enkelini aistipunakukista, kullasta ja kunniasta... Katsokaa!”

Perkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla vuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen utuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä.

Kädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän edessään avautuivat maailman rikkaudet... sen hekkuma... sen ilot...

sen taide... sen nautinnot... sen palatsit... kuningaskruunut...

välkkyvät valtikat... paavien purppuraviitta... avorintaiset naiset... aarteet... kuohuvat viinit... valta... kunnia... loistavat seppeleet... heilahtelevat sukkanauhat... kauniit helmat... hienot hiukset... kaikki mitä maassa on...

Uurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä ja kysyi:

-- ”Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?...”

Ja ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja värisi... Perkele kerskui ylpeänä:

-- ”Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän omenan jokaisella askeleellansa...”

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten:

-- ”Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He syövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen he jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä nisuksi. Mikä ero niillä on?”

-- ”Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy maksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään”, -- vastasi Piru.

-- ”Sinä vastasit oikein. Minä seulon oikean väärästä, eivätkä ihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei”, -- kerskui Perkele.

-- ”Ja sinä olet erehtymätön”, -- lisäsivät enkelit.

Kauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka jatkoi:

-- ”Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt täytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. _Hänen täytyy kirjoittaa teoksensa_.”

-- ”Jos se on sinun tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla”, -- todistivat enkelit. Perkele jatkoi:

-- ”Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa tekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan härnäys, joka häntä herättää Härnäilijäänsä vastaan. _Mutta hänen kätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla_. Aaraman kunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava...”

-- ”Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti sinun omenasi”, -- tarttui Horna.

Perkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi:

-- ”Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien loisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta tavotellen... Koko maailma on tapaileva minun kupliani... Toiset tapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät sitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä on isänmaa... Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi koristava...”

-- ”Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja koko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä ne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi Aaramalla valmistuttanut”, -- vannoi pääenkeli Kehno.

-- ”Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen kompastuskiveksensä”, -- todisti Hiisi.

Perkele jatkoi:

-- ”Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita aistipunakukkia. Katsokaa!”

Ihana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa... Vaimot riisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi... He riisuivat sitä kansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi... Parthenonin kauniit portaat olivat väkeä täynnä... Akropolis oli sitä tulvillansa...

Huilun soittajat soittivat... Naiset päästivät jo neidon hameen...

Miesten silmät paloivat... Jo näkyivät neidon kauniit hartiat...

Miehet katsoivat huoahtamatta... Jo solahti neidon puku alemma... Jo paljastui kaunis rinta... Miesten vietit vetäytyivät vireeseen... Jo solahti puku vyötäisille... Miesten silmät kiiluivat himontulina...

Jo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma... Miehet kiemurtelevat himonsa käsissä... Neidon puku soluu alemma... Jo paljastuu kaunis lantio... Miehet ovat pedonrajalla... Naiset paljastavat neitoa enemmän... Neito värisee... vavahtelee... ujostelee... arkailee...

iho kukkii kauneutta... miehet tuntevat outoa makua... Puku on jo polven tasalla... Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa...

värähtelee... arastelee, kuin kukka ensi valoa... Polvi puristuu polvea vasten... Miehet hehkuvat himontulina... Neito on jo aivan alasti... Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat... Neitoa saatetaan kaupungin halki... Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä...

kaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä... kaikki tarjoavat seppeleensä suudelmasta.

Perkele osotti näkyä, puhuen:

-- ”He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä aistipunakukkansa... Minun yksillä antimillani ostavat he toista...

He ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä kieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa...”

Enkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle:

”Sun on aistipunakukka,

se on vihollistes hukka.

Kaikki siinä karkeloivat,

kaikki laulut sille soivat.

Kaikki siihen pyrkii, halaa.

Kaikkein siivet siinä palaa.”

Perkele lopetti juhlallisena:

-- ”Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka muuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä.

Se jouduttaa miehen työhön pääsyä...”

Laala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana ilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin kunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä.

Sen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman tavoteltavaksi...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot