Harhama I: Kun pommi pantiin peruskiveksi (13/34)

Kun pommi pantiin peruskiveksi.

Elämä on sappikatkeraa viinaa...

”Til-kin... tal-kin... til-kin... tal-kin!... Pau!... Pauu!...

Pa-uu-u!

”Til... til... til... til!... Til... til... til... til!... Pau,

pau!... Pa-uu-u!... Pau-uuu!” -- soivat kirkon kellot. Sen kattokupu pujottautui mykkänä korkeuteen... Räystästä koristi aamupäivän rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen, karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna, jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:

-- ”Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna... Satatuhatta ruplaa kuuluu olevan... Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta... Kotona ei ole muuta kun lakeija ja piika... Ehkä voidaan kaikki toimittaa niin, ettei tarvita ketään _nitistää_... Sidotaan kapula suuhun...

Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta ruplaa!... Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut siihen oiva tilaisuus...”

-- ”Myöhä katua!” -- virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen.

Ajatuksissaan jatkoi hän:

-- ”Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun.”

Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta, kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:

-- ”Omaamme me otamme, emmekä vierasta...”

Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana, tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:

-- ”Kunpa nyt tänään onnistuisimme!... Jos tämä panos onnistuu, ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada varoja ilman pakkoluovutusta...”

Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:

-- ”Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita ovat ne _verenimijät_, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me... Me otamme _omaamme, he vierasta_...”

Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:

-- ”Ah, niin!”

Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä... Joku outo tunne ikäänkuin pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä, tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta, ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon...

Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:

-- ”Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset...

Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota...

Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa... Nuuskijoita vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla.”

Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen näyttää epäröimistänsä... Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne kuohuvan vaahdon alle.

Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:

-- ”Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan _peruskivi_.

Huomenna ehkä pannaan toinen... ja sitten kolmas... ja... No, nämä nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea peruskivi: _vapaus_...”

Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen sitä Nikolaille puhui:

-- ”Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi... Katso! Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta... Vaihdoin omaani... Reunassa on risti... Siis onnenraha.”

Nikolai naurahti ja lisäsi:

-- ”Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!...

No, se tuo sinulle varmasti onnea...”

* * * * *

Kysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä ajaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on.

Harhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä oli kaikki valmistettu... Kaksitoista miestä oli valittu arvalla panemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli järjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun asunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin mennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon.

Kadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita, kerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille.

-- ”Siell' on Jumala kirkossa... Sanotaan olevan rikkaan... Pyydä Häneltä!” -- ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti.

Nunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin.

-- ”Tule!” -- lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen.

* * * * *

Molemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon, jossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle penkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti Nikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja kaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää, kuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista kuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki näytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi matelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin nypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö puseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia...

Viimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin olisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet ja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui puristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä...

-- ”Kaatja-kulta!” -- huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan käteen.

Silloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti kämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain kaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi:

-- ”Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!”

-- ”Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi”, -- vastasi Nikolai surullisena, suudellen Kaatjaa.

-- ”Hyvä!” -- jatkoi Kaatja nopeasti. -- ”Jos muuten säästyt, niin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi...

Lupasithan?”

Selittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma tuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko aivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa.

-- ”Lupasin... Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut hirsipuussa”, -- virkkoi Nikolai vakavana.

-- ”Niin tahdon... Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa Venäjän hirsipuut kunniapuiksi... Ja jos sinä kerran siinä riiput, niin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen koristukseksi... Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon osani sinun kunniastasi ja kaikestasi,” -- puhui Kaatja rohkeana, päättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin.

Molemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain kaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti, itkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla:

-- ”Nikolai!... Rakas Nikolai!... Älä masennu nyt!... Ole rohkea!...

Ole _mies!_... Ole nyt _peto_, hurja, rohkea, suuri peto!...

Minä rakastan sinua juuri _semmoisena_... suurena... villinä...

uskaliaana... jalona... nerokkaana... Älä horju nyt, Nikolai!...

Minun omani... Minun parhaani elämässä ja kuolemassa... Minun ainoani... ensimäiseni... viimeiseni... Älä horju!...”

Ja rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä kerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä hänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun Nikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja suuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta päättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana:

-- ”Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun... Ole niille uskollinen ja unohda minut!... Minä luovutan sinut heille, saadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini...”

Ja hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti ja hoki:

-- ”Harhama!... Sinä Nikolain ainoa ystävä!... Sinä hänen rohkeutensa... hänen voimansa... hänen suuri opettajansa!... Kiitos sinulle hänen puolestansa!... Kiitos minun kansani puolesta!...”

Joku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon kätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina kävelemään ”Karhua” kohti.

”Karhu” oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset markkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai ja Harhama saapuivat, olivat toiset ”määrätyt” jo koolla. He olivat vallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa, repaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä kahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden alle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura... Ravintola oli täynnä repaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen sorinasta ei kuullut tavallista puhetta.

-- ”Hei veljet!” -- huudahti Nikolai pöytäseuralle. -- ”Täällä istuu kymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia... tai tsaaria!” -- Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan säestyksellä:

-- ”Suojaa, Herra, Tsaaria!”

-- ”Hiljaa siellä!” -- huusi viinuri.

-- ”Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?... Haukut muita kurkkukauppiaiksi... Retale!” -- huudahti yksi pöytäseurasta Nikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: ”Suutari olet itse... Ja minkälainen suutari vielä?... _Rajasuutari_... Piru... Koirankuono...”

-- ”Suutari, niin suutari!... Äidistä se on suutarikin syntynyt”, -- reuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja viinurille hän huusi:

-- ”Hei, ihminen!... _Ihminen!_... Kuuletko sinä, kun käsketään!...”

-- ”Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?” -- kumarteli ilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin Murlyishkaksi.

-- ”Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!” -- komensi Nikolai.

-- ”Jo on herrasväkeä!” -- tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai ja Harhama työntäytyivät ”valituiden” joukkoon. Eräs niistä tenäsi näön vuoksi vastaan:

-- ”Koirannaama!... Sitäkö tähän tunkeudut!... Yh, katuroikale!...

Eikö sulle ole muualla tilaa?”

-- ”Herkeä!... Herkeä riitelemästä!... On tuossa tilaa sinullekin, ruumiinryöstäjä... Retale... Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme yhdessä, herrat”, -- virnisteli Nikolai.

Sillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua melusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä repaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut ja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi reuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle:

-- ”Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?... Ah, sinä koiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!... No, rasvaisempi tulee!... Onko sinulla jo hellu?”

-- ”Senkö hellut tuossa!” -- huudahti Murlyishka. ”Hyvä, kun itsensä jaksaa elättää... Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä...

kannat kenelle silliä... kenelle viinaa ja kurkkua... Luulet että antavat juomarahaa... Vaan menekkä ja luule!... Tulee herra... ihan oikea herra... tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat palvella!... Mutta entä hän!... Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä ja kurkkua... Koetat yhä paremmin palvella... kannat ja juokset ja luulet jotain saavasi... Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen [kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä.”

-- ”Ah, sinä!” -- keskeytti Nikolai.

-- ”Jei boohu [jumaliste] puhun teille!... Ja entä mitä vielä tekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta... Haet hänelle 'neidin'... Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella...

leikittelee... leikittelee... likistelee 'neitiä'... Väliin suutelee ja syö kurkkua... Siihen on viinat kannettava... Entä kun pois lähtee?... Hyvä jos riunan lisää juomarahaan... Vaikka puolen päivää tuossa leikittelee 'neidin' kanssa... Jumaliste puhun totta!” -- vannoi Murlyishka.

-- ”Herkeä nyt!” -- retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen.

-- ”Uskokaa tai älkää!... Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä? Semmoista saa Newskiltä hakea”, -- kerskui Murlyishka, puuhaillen likainen liina kädessä.

-- ”Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!... Newskiltä!... Vaikka tuossa kadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain... Valehtelee...

Newskiltä!” -- keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä.

Viinuri ryhtyi puolustautumaan:

-- ”No, kuinka ei Newskiltä!... Esimerkiksi Dunjka... Minkälainen kokokin!... Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!... Eikä ikäkään päälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!... Vyötäisen kohdalta tuskin ulottaa ympäri halaamaan... Kaunotar, Jumal'avita!... Kaunotar, sanon teille...”

-- ”Ah, sinä kielenpieksijä... Likanaama... Vyötäisiltä ei ulotu halaamaan!... Ikäänkuin olisit mitannut!” -- huudahti Nikolai.

-- ”Kuinka ei mitannut!... Tietysti mitannut!” -- yritteli Murlyishka, juosten ja puuhaten.

-- ”No, sido nyt jo kielesi!... Dunjka!... Jo löysikin ketä kehua!” -- keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies.

Viinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua:

-- ”Dunjka, kun Dunjka!... Onko Dunjka sitten huonompi muita?...

Vähäpä siitä, että hän 'kävelee'... Mutta kuka ei 'kävele' elämässä?... Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr Petrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'...”

-- ”Entä sinä?... Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?” -- katkaisi puhuteltu Pjotr Petrovitsh.

-- ”Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!... Elämä, hyvät herrat, on...”

-- ”No, mitä se on?... Sanoppa!” -- pisti taas Pjotr Petrovitsh.

Viinuri innostui ja selitti vakavana.

-- ”Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta toverianne... Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä pitää varaanne ja annatte sen pettää... Mutta minä sanon teille, herrasväki, mitä on elämä: _Elämä on semmoinen herra joka ei anna pieniä juomarahoja_...”

-- ”No, herkeä nyt!” -- pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen:

-- ”Älä puhu että herkiä!... Näkyy, että et elämää tunne... Sillä jos se antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen vatsan ja vähän repaleita pukimiksi.”

-- ”No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!” -- yritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui:

-- ”Minä en ollenkaan marmata... Jumalan kiitos, että niinkin paljon antaa!... On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes ruokahalua... Esimerkiksi rikkaille... Entä miten paljon täälläkin käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!... Oh, jos tietäisitte!... Tulevat... palveluttavat... suvaitsevat käskeä...

vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin eivät anna kuparista lanttia... Mutta elämä kumminkin on semmoinen herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan...

Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa”, -- puheli Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.

Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen, hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja puhui Murlyishkalle:

-- ”Sinä, Murlyishka, puhut totta...”

-- ”Sepä tietty, että totta! Kuinkas!” -- innostui Murlyishka ja selitteli puuhiensa lomassa: ”En ole vielä opetellutkaan niin paljon syntiä tekemään, että valehdella osaisin... Eh, herrasväki! Te ette tiedä, mitä on elämä... Elämä on sellainen morsian, että älä mene sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan... Se ei olekkaan samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita saat halata minkä haluat... Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi... Mutta elämä, se on toista... Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja säädyllisyyttä... Ja hyvä että opettaa!... Kiitos hänelle siitä!...”

Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen, puhua:

-- ”Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja että opettaa... Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen syynsä?... Tiedätkö, onko se elämän syy?... Et tiedä... Se merkitsee, että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä pakottaa byrokratia... Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa... Sorokowkasta ei puhettakaan... No, juokoot!... Hiis heistä!” -- Ja kääntyen Harhaman puoleen melskasi hän: ”Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme, Teidän jalosukuisuutenne...”

-- ”Ivan Ivanovitsh,” -- vastasi Harhama, syöden kurkkua.

-- ”Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!... Vanjka!...

Tietysti Vanjka!... Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette ihan Vanjkan näköinen... Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh Petrof... naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä... Siis kuten Jakob... Kuule, Vanjka, kun minä sanon... Terveydeksesi!...

Juo, Vanjka, juo!... No, kuulehan!... Me nousemme ja tapamme byrokratian... Kuristamme pakanat... ja hirtämme... Tiedätkö, Vanjka, mitä on sosialismi?”

-- ”Hiljaa!” -- komensi kapakan isäntä.

-- ”Entä sinä itse!... Mitä sinä huudat?... Eh, sinä viinan valaja!... Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!” -- tenäsi Pjotr Petrovitsh edelleen.

-- ”Itse sinä olet byrokratia”, -- kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh suuttui ja alkoi rähistä:

-- ”Minäkö?... Mitä?... Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö minkälainen on byrokratia?... Et tiedä... No silloin pidä turpasi lukossa, äläkä puhu!... Mutta minä sinulle kerron, mikä on byrokratia: Otetaan eilen... vai koska se oli... Meillä ei ole leipää, ei sorokowkaa... Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla ollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin...

No, menemme me pyytämään leipää esivallalta... Mutta tiedättekö minkälaista leipää byrokraatti antoi?... Kuulehan kun kerron: Vastaan lentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain... Jumaliste sotnjittain!...

'Annamme teille leipää!' -- huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa nagaikalla... Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä, kun vetelivät selkään... Siin' on sulle leipää!... No, me huutamaan ja pakenemaan... Ja sinä, roisto, sanot, että minä olen byrokratia!... Häpeä!...”

-- ”Sattuiko sinuunkin?” -- keskeytti joku joukosta.

-- ”Kuinkas!... Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut...

Koko maailma pyöri mustana silmissä... Mutta huonommin kävi Ivanofin eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa synnytti kaksoset... Siinä on teille byrokratia!... Mikä sinun nimesi olikaan?” -- kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.

-- ”Ivan Ivanovitsh”, -- vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli puhaissut vihan sapen.

-- ”Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh... Juo, Ivan Ivanovitsh...

Juo, äläkä sure!” -- jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:

”Juo! On elo ihanaa.

Se on kuin viinan vaahtoa.

Ah, ilo siitä pulppuaa.

Ja riemu vuotaa. -- Hih... Hei! Hih!”

-- ”Hih!” -- kirkaisi Nikolai säestykseksi.

-- ”Hiljaa siellä!” -- kähisi isäntä.

-- ”Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!” -- reuhasi Nikolai. Pjotr Petrovitsh jatkoi kertomustaan:

-- ”Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään...

Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot... Tyttö on vasta nelitoistavuotias ja isä sodassa... Ja kolme miestä vielä piti tyttöpoloisen kestää... Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on byrokratia?... No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!... Juo, Ivan Ivanovitsh!...

Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!”

-- ”Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!” -- vastasi Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa, ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella purppurapunaisina hameenhelmoina.

-- ”No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!” -- pisti arpikasvoinen, päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.

-- ”Aaa!... Minun kaunottareni!... Mistä viskasikin sinut tänne!” -- huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: ”Nöyrimmästi pyydämme...

Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!...

Suutele, kyyhkyläiseni!”

Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa.

Päihtynyt jatkoi:

-- ”Kas niin, Ivan Ivanovitsh... Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!...

Kisuuttele ja leikittele!... Niin, niin... Annushka on herttainen...

Suuteleppas minuakin, Annushka!... Niin... Vielä kerta!... Tattis! Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!... Elämä olisikin muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin... Annas kun vielä muiskaan!... Ah, miten maukas!... Sin' oot neitsykäinen, Annushka...”

Ja tarjoojalle hän huusi:

-- ”Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun sakuskaksi!... Sukkelaan!... Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää... Yhtä ainoaa katkeruutta on koko elämä... Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan pamppua, milloin mitäkin nagaikaa... Älä, Jumala, anna ihmisen elää!...”

-- ”Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa... Entä sinä, Ivan Ivanovitsh!... Et käännä huomiota minuun”, -- tarttui nainen, vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen totisena:

-- ”Viinaa!... Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa... Ruunun viinaa... _Elämä on sappikatkeraa viinaa_... Juot sitä, niin päihdyt, tulet iloiseksi ja saat kohmelon... hyvä jos muiskun... Kuolet...

Siinä se on koko elämä.”

-- ”Se on ikänsä ollut semmoinen... Ei sure paljon”, -- puheli nainen jatkaen: ”Enkö olekin vielä aika herttainen?”

-- ”Mainio!... Kerrassaan komea tyttö”, -- vastasi puhuteltu, hyväillen naista.

Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin havahtuen, muistellen:

-- ”Vanjkako sinun nimesi on?”

-- ”Sepä tietty”, -- vastasi Harhama.

-- ”Minä jo arvasin että Vanjka... Kasvon piirteistä arvasin...

Sinä oot niin hyvä... Suutele minua!... Kas niin!... Minua sanotaan Annushkaksi... Onko sinulla, Vanjka, vaimo?”

Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän taas olevansa vihitty... Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:

-- ”Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka polvella!... Ah, sinä, lintunen!”

Nainen riemastui ja alkoi puhua:

-- ”Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa semmoista tautia potemassa, niin muuttuu... Elämä on semmoinen, kuin se on... Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta...

Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!”

Harhama täytti pyynnön.

-- ”Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!” -- kiitteli nainen.

* * * * *

Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa... Joukkoviha yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa.

Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle, päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli sen lopussa:

-- ”Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis... Suoritin kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se on semmoinen!... Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?”

Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:

-- ”Olen... Olen ollut!”

Annushka jatkoi:

-- ”Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli...”

Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:

-- ”Juo, Vanjka, juo!... Älä ole surullinen!... Sitten minä hupsu uskoin nuorta herraa... Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut petoksella... Juotti ensin päihdyksiin... Hän on nyt kenraali... Ja minkä sille voi, kun elämänvirta vetää... Eikö totta, Vanjka, että elämänvirta vetää kovasti?”

-- ”Kyllä... Kyllä se vetää”, -- vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi hänen eteensä ihmiskunnan seulana... Hänessä ryöpähti katkera viha.

Annushka jatkoi:

-- ”Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru... Olet niin surullinen... Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä... Katso: Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn...”

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun seasta:

-- ”Elämä on niin katkera... Se ei sääli ketään... Onko sinua, Vanjka, elämä säälinyt?...”

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

-- ”Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä... Mutta kyllä on hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä... Silloin huomaa aina ilon, kun sitä sattuu... Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa ja yhtä ja toista... Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä huomaisikaan, että se on päiväpaiste... Kun minullekin on elämä katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja sulhastani... Hän oli niin hyvä ja kaunis...”

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen joskus hänen puhettansa katkaistessa:

-- ”Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera... Eikö totta, että eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?... Se pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta, kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta... Ja minkä sille voi, kun elämä pakottaa... Eikö totta?”

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä: ”Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?...” Hän kysyi ja masentui.

Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua elämän puolesta.

Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä.

Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena, alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän elämän haisevimman likaviemärin pohjalta _ihmisenä_. Koko hänen olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi hän elämää niistä kiittämään... Taudin syömänä, petettynä, kaikkien halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen, elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:

-- ”Älä ole surullinen, Vanjka!... Äläkä ole elämälle katkera, vaikka se on kova ja häijy!... Hyvä tarkotushan sillä on... _Elämän tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan onnen pisarat_... No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma kostea?... Älä sure!... Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin on helpompi... Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa ja säästämme voimia... Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se tulisi pakosta totellessa... Elämä se kumminkin voittaa... Juovuttaa ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin... Eikö totta, Vanjka?...”

Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän saat, jos...

Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa muistutti Looljan kohtalosta... sen äidistä... isästä... nälkäisestä siskoparvesta... Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis syöksymään pommi kädessä sitä elämää vastaan, joka on kaikkeen siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut...

Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan puhetta ja vahvisti alakuloisena:

-- ”Kyllä Annushka totta puhuu... Tietysti!... Elämä puristelee meille jalokivet itsestämme... Se puristaa meistä hyvät muistot ja sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!...”

* * * * *

Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama muisteli häntä jossain nähneensä.

-- ”Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?”

-- ”Tuonnottain palasin.”

-- ”Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja sukunimi on Popof”, -- selitti Annushka Harhamalle.

Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.

-- ”Tiedätkö, Annushka?” -- Ja korottaen äänensä, niin että kaikki sen kuulivat, jatkoi hän: ”Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt uusi vapahtaja, oikea vapahtaja?”

Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:

-- ”Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?... Join... Irstailin...

Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää, kuin eläin... Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi, että minä olen ihminen... Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan nimi?... Ette tiedä... Se on sosialismi...”

-- ”On jo kuultu... Tiedämme... Tiedämme. Eläköön sosialismi!” -- keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka jatkoi:

-- ”No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa... Se sanoi että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi... Teen työtä... En juo... Kunnioitan naista... Annushka! Minä olen sinunkin edessäsi syyllinen... Minä olen sinuakin vienyt likaan...”

-- ”No, mitä niistä!... Elämä on semmoinen”,- keskeytti Annushka oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:

-- ”Puhut, että se syntyi Moskovassa... uusi vapahtaja tarkotan...

Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi...”

-- ”Valehtelevat... Älä usko!... Ihan varmasti syntyi Moskovassa...

Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on, tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?” -- keskeytti innostunut Vanjka.

-- ”Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?... Entä syntyikö tämäkin vapahtaja seimessä... sosialismi, tarkotan?” -- uteli vielä äskeinen.

-- ”Kuinkas!... Tietysti seimessä... Hän on köyhistä vanhemmista...

Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja”, -- selitteli innostunut Vanjka.

-- ”No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä vanhemmista”, -- myönsi kyselijä.

Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: ”Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvottaa!” Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden, ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin, uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa ja pommia...

Vanjka lopetti:

-- ”Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon, kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin...

Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!... Tee työtä!... Kunnioita naista!... Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja palkata! Otetaan esimerkiksi minut... Miten minä loukkasin Maria Petrownaakin ja vein likaan!... Entä nyt? Koetan häntä pelastaa.

Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta... Sosialismi on oikea vapahtaja...”

Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:

-- ”Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas antaa?”

-- ”Ei”, -- yritti Vanjka.

-- ”No, mihin hän sitten kelpaa... Vapahtaja ilman paratiisia ja taivasta ei kelpaa mihinkään... Ajattele: Mihin sielu joutuisi silloin?” -- keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:

-- ”Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen paratiisi...”

-- ”No, sitten on asia toinen... Vielä parempi, kuin kuoleman jälkeinen”, -- myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:

-- ”Eläköön sosialismi!”

-- ”Eläköön!... Eläköön!...” -- huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.

Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut jotakin... Hän oli muistanut elämän ja vertasi kaikkea uuteen oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: ”Elämä on sappikatkeraa viinaa.” Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta viinaa suuhunsa ja alkoi puhua:

-- ”Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin ja nousemme byrokratiaa vastaan... sortajia vastaan... riistäjiä vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian...

Hirtämme... kuristamme...”

-- ”Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!” -- huusi kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.

-- ”Koitappas!” -- huusivat silloin useat juopuneet.

-- ”Vieläkö tekin sekaannutte?” -- uhmaili isäntä. Melu yltyi.

-- ”Älä alota toraa!” -- varottivat juopuneet. -- ”Sinä olet byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu oikein...”

-- ”Alas byrokratia!” -- huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.

-- ”Alas!” -- melusi joukko.

-- ”Jumaliste kutsun poliisin!” -- uhmaili kiivastunut isäntä.

Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään.

Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.

-- ”Viinuri siellä!... Hei!... Mitä töllistelet?... Mene nouda poliisi!” -- huusi isäntä raivoissaan.

Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr Petrovitsh jatkoi:

-- ”Poliisia!... Sinäkö poliisia?... Oletko koskaan maistanut kasakan ruoskaa?”

-- ”Suus kiini!” -- yritteli isäntä.

-- ”Et ole maistanut... Oletko maistanut liistakkoa?... Entä nälkää ja kylmää?... Et niitäkään... No sitten pidä suusi kiini, sillä silloin sinä et tunne elämää... Sinä et ole vielä ihminen vaan kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka...”

-- ”Palkka!... Mikä palkka?... Tuki suusi, tai” -- yritteli isäntä.

Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:

-- ”Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka? Tyhmä!... _Elämän palkka on kuolema_... Että tiedät nyt... Älä silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!...

Eläköön sosialismi!”

Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.

-- ”Alas byrokratia!” -- huusi taas Pjotr Petrovitsh.

-- ”Alas byrokratia!” -- melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti, puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset nostivat hänessä taas vihan kuohumaan... Hän keinui joukkovihan vaahdolla... Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois riutuvina iltaruskoisina viivoina.

Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa _suurta_.

Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin, että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.

* * * * *

Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa, tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin, oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden kulkua ja ajoissa varustautua.

* * * * *

Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä, ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät, ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia, tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui, tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.

Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä.

Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä kohdalla pommi heitetään... Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin... Harhama herpoutuu yhä enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa... Harhama laskee: ”Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa... Siis ei hänen tarvitse heittää pommia...”

Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän ei saa sitä suurta tehtävää suorittaa... Hän alkaa ajatella: ”Olisi niin ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka...

Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan... Eivätkä näytäkään ehtivän...”

Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa... Vaunut ovat jo ajaneet kolmen... neljän ohi... Siis jää se tehtävä hänelle...

Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän pelkää sitä tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi... ”Ja ehkäpä suorittavatkin”, -- lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu...

Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo sanottua väliä... Harhaman kaikki hermot jännittyvät... Nyt saapuvat jo vaunut aukeamaan... Puuttuu enää hiukkasen... Ne saapuvat jo siihen aivan heti... Siis on hän pelastettu... Ajatukset alkavat sotkeutua... Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.

Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko... Nyt ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään Harhamaa... Harhama tuntee polviensa vavahtavan... Jokainen hermonsäije vapisee... Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki vilisee salamoina... Vaunut kiitävät nuolena... Ne lähenevät taas uutta tyhjää välimatkaa... Ne näyttävät aivan lentävän... Taas saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi... Vielä on kaksi vahtia ennen Harhamaa... Harhama tuntee taas helpotusta... Hän on pelastettu.

Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy...

”Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!” kiukuttelee Harhama.

Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin kovasti... Jäsenet vapisevat... Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä.

Hän ei näe enää selvästi... Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät häntä kohti epäselvinä... Kaikki on pölyä ja vilinää... Vaunujen edessä on taas tyhjä välimatka... ”Miksei se kuski aja nopeammin, että ehtisi siihen!” tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet herpoavat... Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä tyhjää väliä... Ne syöksyvät toisten edelle aivan... ”Jumalan kiitos, ne ehtivät ennen minua!” -- riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat edellä ajajat... Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa...

Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.

Taas alkaa Harhama laskea: ”Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?” vapisee hän... Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa laskea: ”Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen, niin koskeekohan se?... Ja minkälaiseksihan se repii?... Sieppaakohan pään pois hartioilta?... Ja jos sieppaa, niin viskaakohan kauvaksi?... Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?”

Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta... Kaikki ajatukset kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät... Ne ajavat aivan tyhjän paikan edessä... Yksi vahti on enää jälellä... Ehtivätköhän?...

Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee... ”Ah, että kuski ei aja nopeammin!” -- hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle välille... Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä... Harhaman aivot ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät... Herra Jumala, jos eivät ehdi!... Nyt ne jo pääsevät siihen... Oi! Nyt ne ajoivat viimeisen vahdin ohi... Nyt on katu tyhjä...

-- ”Se on minun vuoroni... Sekunteja on enää jälellä”, -- löi Harhaman päähän kylmä ajatus.

Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin, että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu.

Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan... Ja voisiko hän pakoon pelastua, jos säilyisi pommilta!... ”Turhaa!... Joutuu vaan hirteen”, -- ehti hän vielä naurahtaa.

Nyt lähenevät jo vaunut... väliä on enää neljä-... kolmekymmentä metriä... kaksikymmentä... Nyt saapuvat ne... Harhama tarttui pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään veneensä karille törmäävän... Nyt...

Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan.

Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se koskenut... ”Ja miksi minä olen kuin elävä?... Tämmöistäkö se kuolema onkin?” -- vilisi hänen aivoissansa. ”Ja repäisiköhän se minulta pään?... Ja vuotaakohan verta kovasti?”

Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä tapaillen: ”Mihinkähän se viskasi pään?”

Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut, kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti: Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen sekuntia ennen heitä...

* * * * *

Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee... Mutta yhtä nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa, jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin...

Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä... Poliisit lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:

-- ”Herra Harhama!”

-- ”Soonja!”

-- ”Antakaa, kun katson kättänne!” -- vastasi Soonja.

-- ”Kätke tämä!” -- hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon muotoisen pomminsa. -- ”Kätke joutuin!” -- kiirehti hän. Soonja käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu saaliinsa, ja alkoi ”katsoa kättä”. Samassa syöksyi porttikäytävään kaksi takaa-ajavaa poliisia.

-- ”Kuka sinä olet?” -- tiuskasi toinen Harhamalle.

-- ”Entä mitä asiaa sinulla on?... Tulet häiritsemään, kunnoton!” -- kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän poliiseille: ”Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!”

-- ”Jätä!... Piru heidät vieköön!” -- kiirehti toinen poliiseista toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa...

* * * * *

Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin jaksoi porttikäytävästä pois lähteä...

Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä, raskaina.

Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa pelastustansakaan...

Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan, tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä ruumenläjälle... Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat: ”_Elämä on sappi karvasta viinaa.”_

Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa... Ja kun elämä oli nyt taas paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä...

Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin piiloihinsa.

Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.

* * * * *

Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden perukoilla.

Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet... Ne kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti missä... Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät ijäistä rangaistustansa.

Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä.

Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai vihlonnallansa senkin värisemään...

Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki kestivät kipunsa äänettöminä...

Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo.

Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää, ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:

”Pimeys sinua tottelee.

Sinua kaikki palvelee

ja kaikki kehrää sulle

ikuista valtarihmaa.”

Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi... Regime'in verenääni huuti kostoa.

-- ”Korvennettavat! Kuuletteko?” -- raivosi Perkele. Ja viha suitsusi hänestä tulena.

Palvelijat vapisivat... Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele toisti kysymyksensä:

-- ”Kuuletteko?”

-- ”Kuulemme... Me kuulemme... Se huutaa Jehovan vihaa surmaajalle... Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi... on pelastettu... on lunastettu... Voitto on sinun”, -- vapisivat palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.

-- ”Mutta se ei huuda kostoa _Harhamalle_... Hänen piti antaa isku Jehovalle”, -- puhkui Perkele.

-- ”Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä _tämän kerran_”, -- puolustautuivat vapisevat palvelijat.

Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina.

Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa...

* * * * *

Palvelijat odottivat tuomiotansa... Varjoina värisivät he verivalon epäselvässä hämäryydessä... Seinät kiehuivat käärmeistä, katto yököistä...

Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli lepyttänyt hänet... Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä puhui hän taas:

-- ”Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla... ei rohkene antaa Harhaman iskeä _kainin-iskua_... Hän _pelkää..._”

-- ”Hän on _viisastunut_... Hän tuntee jo sinun voimasi”, -- oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.

-- ”Niin”, -- ilkamoi Perkele. -- ”Hän katuu jo että loi ihmisen...

että loi ja antoi sille _vapauden_... Hän _katuu_... Katsokaa!”

Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä seisoi luonnon suurena kukkana... Purot kiertelivät sininauhoina sen sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse.

Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla... Lammikot läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän kirkkaita kuvia pohjalla...

Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä... Se kohosi entisen erämaan sijalle...

Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas helteenhete... Puut punottivat hedelmistä... Metsässä makasi riista päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti ihmistä vaan ottamaan... Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa.

Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta...

Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa... lintu oksalla... joutsen vesillä... kiuru ilmassa.

Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa... Se huumasi kukkiensa tuoksulla... mairitteli sävelillänsä... viihdytteli kauneudellansa.

_Hän_, joka sen antoi, odotti kiitosta... Hänen henkensä häämötti päivänvalona luonnonlaelta...

Juhla alkaa. Ihmiset syövät. Hän odottaa turhaan uhria... Perkele riemuitsee.

Näky jatkuu:

Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä... Viini kuohuu valkeana vaahtona... Ihmiset _juovat_... Nainen juo miehen keralla. Hän juo kilpaa sen kanssa... Mässäys alkaa... Viini kuohuu maljoissa, veri kuumenee suonissa... Miehet tulevat _rohkeiksi_, naiset maksavat rohkeuden suuteloilla... Viini tekee työtänsä...

Perkele hymyilee. Näky jatkuu:

Ihmisten silmät palavat himontulina... Miehet hehkuvat. He ovat jo riisuneet ihmisvaipan pedon yltä... He ovat jo eläimiä... Naiset odottavat vielä... ujostelevat... kainostelevat... arkailevat... Nyt nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua... He riisuvat naista ”naisen” yltä... Kohta on ”nainen” alasti... Eläin on päässyt ihmisihosta...

Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.

Miehet ovat hillittömiä... Naiset nostavat rintojansa... Metsän suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo kuherteluillansa... Naisella on enää naisen rippeet pukimina...

hieman häpyä helminä... ujouden viime riekaleet koristeina... Mies vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti...

-- ”Oivallista”, -- lausui perkele.

Viini vaahtoaa vallattomampana... Nainen on viskannut pois viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput...

Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: _miestä_... Hän kiehtoo sitä rinnoillansa... Hän houkuttelee sitä huulillansa... mairittelee hymyllä... kutsuu kiemailuilla... Hän tarjoaa itseänsä...

_antautuu_, sanovat toiset... Mies pääsee valloillensa. Hän näkee raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois raivattuina... Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana...

Käsivarret kietoutuvat kaulaan... Mies sieppaa riistansa... riista syöksyy sieppaajansa syliin...

Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi...

”Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat...”

Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan Häntä, _Hän katui että oli luonut ihmisen_...

-- ”Näettekö?... Hän _katuu_”, riemuitsee Perkele.

-- ”Ei Hän _kadu_, vaan _Hän tunnustaa sinun voimasi_” -- selittävät imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä... Vesi nousee... Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä... Syvyyden kaikki hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina... Kaikki peittyy puoli-pimeyteen...

Näky jatkuu: Kosket huutavat... kohisevat... kuohuvat... Vuorilta syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin... Ärjyen viskautuvat ne kallion kielekkeiden yli... Kauhun lyöminä vesikäärmeinä kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla... heittäytyvät vuorensärmien yli... syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten... törmäävät yhteen...

tappelevat keskenänsä tiestä... särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan ajamina ja salamien piiskaamina...

Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee.

Näky jatkuu:

Vesi nousee. Se peittää maat merellä... Ihmisten kauhu on rajaton...

Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon... Se on ajanut miehestä pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet... Kaikki unohtuu kuoleman edessä... Kaikki laskee siipensä... taivuttaa polvensa... unohtaa herkkunsa...

-- ”Jehova hävittää kättensä töitä... Hän korjaa _erehdystänsä_”, -- riemuitsee Perkele.

-- ”Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä... Sillä Itsellensä ja Itsensä edessä on Hän erehtymätön”, -- oikaisevat imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu petojen hätähuutoon... Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen tasalle... niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri ulvoo ja vesi pauhaa...

Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden latvoista. Se on hirmunäky... Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu, myrsky riehuu... Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan runtelemina, silmissä kamala ilme... Käärme kiemurtelee toisten päälaella, etsien siinä pelastusta... Himo on sammunut... Kauhu ottaa kaikki luukynteensä... Pedot ulvovat henkensä takaa... Linnut parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta... Kuikkakin uikuttaa hirveän hädän käsissä...

Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten...

Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se on sulettu ja luoksepääsemätön...

Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:

-- ”Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista puista!'... Huonosti korjattu... Hän korjaa sitä uudella erehdyksellä... Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa _vastaan_...

Mutta sen pelastetun siemen on nouseva... Harhama on nouseva Jehovaa vastaan...”

-- ”Kun sinä _tahdot_, niin kaiken täytyy totella”, -- vakuuttivat palvelijat.

Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput... Linnut kirkuvat kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä... Kiviriippana painaa heitä väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin... Jo pettävät siivet... Ruumis retkahtaa alas... tapaa vettä... Kuuluu parahdus...

vielä yrittää lintu lentää... Apina tappelee ihmisen kanssa viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta... Salama välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle...

Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään...

Sitten hiljenee kaikki... Ihmissuku on hävitetty... Mykkänä vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä onkalossa...

-- ”Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi... Sinun pakottamanasi on Jehova hävittänyt kättensä työt... Hän palvelee sinua, _Hänkin_”, -- ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.

Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:

-- ”Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!”

Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina, täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö, koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla.

Viinirypäle pakahtui mehuunsa... Se tarjoili itseänsä herkullisena, maukkaana, mehevänä... Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti... riutui kirkkaan ilman suuteloihin... raukesi sen syleilyihin... haihtui kuin elämä armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi...

Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen... Hänen poikansa peitti isänsä häpeän... Perkele kerskui yhtenä ilona:

-- ”Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta...”

-- ”Hän polkaisi terävään tutkaimeen... Sinä olet taas Hänen häntäpäänsä puhkaissut”, -- keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi ilosta ja vannoi:

-- ”Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan Harhaman siemeneksi. Hän on nyt onnistunut punomaan paulansa Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa”, -- vannoi Perkele jatkaen: ”Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen, hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen... Hän jätti Harhamalle työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan... Ja hän on nouseva...”

-- ”Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin tapahtuisi”, -- mielistelivät palvelijat.

-- ”Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä... Hän ei uskalla päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua... Siksi lähetti Hän toisen Harhaman tilalle”, -- selitteli Perkele ilkeillä eleillä...

Hetken kuluttua lisäsi hän:

-- ”Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen nyt uudistuneen...”

-- ”Sinä kirkastat sen Hänelle... Sinä osotat Hänelle voimasi...

Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys sinun viisautesi voimasta”, -- keskeyttivät palvelijat.

Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa...

Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa.

Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan rinnoista mehua... kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin, meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta...

Ja ihminen eli elääksensä... armastellaksensa _... nauttiaksensa_...

Nainen koristautui _lihalle_... Se ei etsinyt ylevämpää... Se seppelöi itsensä _ihmiselle_... hohti sille naaraksena... koreili sille, kuin lintu sulissa... uneksi siitä... unohti ylemmät... mateli miehen kupeessa... ei halunnut puhtaampata... Hän kulki ihmisestä emoa kohti...

Ja mies kieppui naisen kukissa... Hän ei hapuillut vuorien korkeita huippuja... Hän soitteli himonsa kukille... ei ylistellyt taivaan korkeaa sineä... Hän katseli naisen koruja: sen ihoa... mehua...

maireutta... nuoruutta... rintojen kypsiä nisiä... huulia ja seppeleitä ja sulkien värejä... Hän ei katsonut syvemmä... ei etsinyt ihmispovesta henkensä ikihelmeä... Hän ei etsinyt naisessa jalointa: sen puhtautta... sen hyvettä... sen kaipuuta korkeuksia kohti... sen ikävää... sen ihmistuskaa... Hän ei etsinyt naisessa _ihmistä_...

Päivät kuluivat... Mies soitteli lihalle... Nainen tanssi sen ympärillä... Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään... Kumpikin etsi elämän iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta kupeesta...

Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita kultakoristeitansa... Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa... Nuori vaimo kuunteli... Soittaja soitti ja lauloi laulua ”Sodoman kukka”. Hän lauloi:

”Sodoman kukka, Itämaiden helmi,

sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!

Mun harpunkielein sävel arkaellut

vuoskaudet pitkät ikävöiden on.

Kuin arka pikkulintu varvullansa,

se harpunkielellä on värjötellyt;

se surrut, sekä ikävöinyt on.

Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee

kaunista kaikuansa etsimään...

Sodoman kukka, Itämaiden helmi!

Kun riutuneena sävel harpunkielen

sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa,

suo sille kaunis kaiku suuteloksi,

ja sääli onnetonta sävelparkaa,

kun luoksesi se onnen nou'antaan

niin onnenjanoon riutuneena saa!

Sodoman kukka, Itämaiden helmi,

sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!

Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!”

Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa... Itämaiden helmi painoi katseensa maahan... Jordanin rantojen ruusu punehtui... Sydän tapasi sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä...

Soitto vaikeni... Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä portaikolla... Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo ei paennut... ei kutsunut... Hän pelkäsi ja toivoi... Soittaja polvistui hänen jalkoihinsa... Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä, mutta hän ei paennut majaansa _yksin_...

Perkele hymyili ja lausui:

-- ”Kielletynpuun harppu soi nyt... Se kantaa monenlaisia hedelmiä...”

-- ”Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla”, -- jatkoi Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:

-- ”Jehovan palkka vedenpaisumisestaan... Pelastetun Noan henki elää...”

-- ”Todistaen viisauttasi ja voimaasi”, -- lisäsivät palvelijat, veisaten herransa ylistystä.

Näky muuttui: Punainen viima kulki maita... Korkeuteen kohosi punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat avuttomina, naiset epätoivoisina... Pilvi punertui tuliseksi... Pauhu halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella...

Kauhu kulkee maita... Naiset parkuvat... Alastomat vartalot kiemurtelevat käärmeinä... Miehet pakenevat... syöksyvät petoina pelastusta etsimään... hylkäävät naisensa... tallaavat niitä tiellänsä kuoliaiksi... polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle äsken ylistystä lauloivat... Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä...

Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista...

Tulisade yltyy rankaksi... Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta muodottomaksi, pelottavaksi... Alkaa sataa pieniä tulikiviä...

Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta sieramiansa... Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä...

Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä...

Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu sen vaiettua:

-- ”Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä...”

-- ”Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa... Taas uusi paratiisista häätö”, -- lausui Perkele, osottaen poistuvaa Lootia.

-- ”Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan”, -- huomautti taas Piru. ”Noin!... Se oli sinun pistosi!...” riemuitsi Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa... Se oli muistanut nuorta harpunsoittajaa... Perkele hulmahteli ja leimusi ilosta. Hän puhui taas:

-- ”Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä ei ole jälkeäkään jälellä...”

Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla laululla. Perkele jatkoi puhettansa:

-- ”Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse, ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan... Hah-hah-haa! He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota he _eivät edes tunne_... He eivät tiedä, että tässä on kysymys siitä, kumpi meistä hallitsee, _eikä opista_. Kysymys on vaan siitä: Minäkö vaiko _Jehova_... He luulevat että elämä olisi mahdoton minun henkeni vallitessa... Kirottu Jehovan syöttämä petos!” -- raivostui Perkele lopettaen: ”He eivät tiedä, että elämä mukautuu vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai Jehovan henki...”

-- ”Sinä olet se, joka on oleva... Sinun oppisi valkenee, kuin nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin”, -- todistivat palvelijat...

Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:

-- ”Harhaman täytyy riuhtaista itsensä Jehovan ansasta.”

-- ”Hänestä täytyy myös saada _uusi vesa_. Sillä hänessä on oikea siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä... Mutta hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole syläissytkään!”

-- ”Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme”, -- lupasi enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi.

Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:

-- ”Jos te erehdytte, niin --”

Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet tuomitut... Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat lihan läpi... Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä liekki... Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina... Tuska oli luiden ytimenä... Tuli poltti naisten povia... tippui niiden nisien sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele lopetti lauseensa tuomituita osottaen:

-- ”Jos erehdytte, niin siinä on osanne.”

-- ”Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me asiaasi häpeään heitä”, -- vannoivat palvelijat.

Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:

Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat.

Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys... Povi riutui povella... Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat... Hekkuman hetteet vuotivat... Nautinto kukki... heilimöi... kypsytti hedelmän.

Rinta kypsyi, lempi hehkui... Kaikki riutui suudelmaksi... Jo soivat ikuiset viulut... Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin morsiameksi... Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon... kosi sitä...

armasteli... miellytteli... Ne alkoivat ainaisen häähetkensä... sen maallisen silmänräpäyksen ikuisena... keskeytymättömänä.

-- ”Jos täytätte tehtävänne, saatte _sen silmänräpäyksen_... Te saatte sen _loppumattomaksi_-- lausui Perkele majesteetillisena, hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja elävä tulikäärme valtikkana kädessä.”

-- ”Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla... Kärsimme vaikka tuhannen tuhatta maailmankautta”, -- vannoi ihastunut palvelijajoukko.

Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa synkeässä pimeydessä... Avaruuden onkalo ummistui... Mustat päivät hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta... Salaisuuden seinän raot sulkeutuivat... Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden ylistyslauluun...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot