Harhama I: Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt (12/34)

Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.

Elämä on tulikuuma kukka...

Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa.

Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat, notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille... Naiset nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille...

Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri... Soitto kiihtyy.

Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä...

Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien pyörteissä... Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin koskee lattiaan.

Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät paikoillensa levähtämään... He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla viuhkoilla... Naiset hymyilevät... Miehet kuiskailevat hienoja kohteliaisuuksia...

Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä...

Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina.

Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina... Huolettomat neidot nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin.

Silmä säteilee onnea... Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla: Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy, väliin silmäys, josta taivaat avautuvat...

Puhelu jatkuu... Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat kohoilevat huounnasta... Huone on täynnä tuoksuavia kukkia... Ne kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa... Hieno kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä...

Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa...

Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa rinnalle, silmät ilosta loistavina... Mazurkka vuotaa viuluista virtana... Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä...

Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa, kuin kauniit perhoset... Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä, hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina... -- Parit pyörähtävät... Keveä hame hulmahtaa utuna... sen helma kauniina unelmana... onnen sumuna... verhona... Pikkuinen kengän kärki tuskin hipaisee laattiaa... Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja lintuja...

Ilta kuluu... Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina, häilähtelevät naisen hienona ihona... perhosena... kukan värinä...

Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi...

Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren tanssittajansa rintaan... Hän haaveilee _onnesta_... lemmestä ja _onnesta_... häistä ja _onnesta_... ikuisesta rakkaudesta ja onnesta...

Elämä kukkii... nuoruus on vallatonta viiniä... Mies kietoo naisen käsivarsillansa... nainen kiehtoo miehen katseillansa... Kiemailu kutoo kaunista verkkoansa... Ihmispoven armaimmat avautuvat...

Yö hymyilee jo lämpimänä... Naiset tuutivat tanssittajiensa syleilyissä... Viulu soittaa tuutulaulua... Neito kätkeytyy tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika pesäänsä... Hän tahtoisi siihen jäädä... nukahtaa onnenutuihin...

Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle... Katse käy vältteleväksi, araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä lemmen maailmasta...

Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin lintu varvulla... perhonen kukassa... Kuuluu iloinen puheen sorina...

Joskus pulahtaa naurahdus... Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen huudahdus... Kaikki käy luontevasti... kauniisti... sulavasti...

Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta...

Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: _”Elämä on onnea”_.

* * * * *

Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.

Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä... Harhama oli saanut tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä...

Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori, harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen, nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden, viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet... Hän oli ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen hänen nuoren vaimonsa toimesta... Hän oli rikas. Miehensä jättämä omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä.

Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa, jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen.

Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.

Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia, outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa, Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä, verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki ”high life” [ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:

-- ”Ah!... Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan perhosina, joita ei saa kiinni... Minä olen oppinut jo elämäntaidon, _le savoir-vivre'in_... Tiedättekö millä estetään... miten minä sanoisin, no: elämänikävä... l'ennui de la vie...?”

-- ”Kyllä... Ehkä... Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia siipiänsä. Mutta...”

-- ”Noo... Mitä 'mutta'?” -- keskeytti paroonitar Lichtenstein Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.

-- ”Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs... Te sallitte muidenkin Teitä ihailla”, -- lopetti Harhama kohteliaasti.

-- ”Ai!... Kuinka Te sanotte!... Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!” -- naurahti paroonitar Lichtenstein... ”Se oli _les plus gracieux complimenis_” [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]

-- ”Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua”, -- huomautti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen kukissa lentoa:

-- ”Minun aikani kuluu niin erinomaisesti... niin _mainiosti_, että sitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla on aivan verraton dame de chambre [kamarirouva]... Hän on osannut laatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö, joutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle... Siinä koko minun _savoir vivre'ini_... Tahdotteko kuulla dame de chambre'ini elämän-reseptin?... Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin aikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan ihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori Kammerfräulein [kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani... Ah, kun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo tottuu...”

-- ”Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut dame de chambre'inne neuvoa”, -- huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin ohimennen hiukkasen kumartaen.

-- ”Kuinka niin?” -- huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena jalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä.

-- ”Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä se yleensä voi ihmisellä olla”, -- vastasi Harhama kohteliaana ja vakavasti.

-- ”Äs, Teitä!” -- huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi naurahtaen ja jatkoi: ”No niin!... Kello yksitoista nousen ylös.

Dame du lit [makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja kylpypuvun... Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto nimestä Olga], -- minä en koskaan sano dame de chambre'iani neidiksi, vaan Ljuusenjkaksi... Niin... Hän on niin herttainen, Ljuusenjka rukka!... Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti vuoteesta noustua... Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?”

-- ”Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia uutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa”, -- vastasi Harhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein helähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa ja kauneutensa sädekehän sisältä:

-- ”No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on kieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta sitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua vettä... Siinä kaikki... Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun lempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee viereisessä huoneessa... Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja nerokasta... ingenieux'tä aivan... Vai kuinka?”

-- ”Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt...

Jo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen”, -- myönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti sohvan selkämää vasten ja jatkoi:

-- ”Nykyään on minulla _erittäin_, erittäin taitava Badefrau [saunottajatar]... Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin _kauniissa_, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin hienoa ja kaunista... saippuat ja peseminen ja kaikki... kaikki...

kaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa... Hän pitelee minua, kuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta vesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa... Tiedättekö: Elämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä... Ah, niin!... Olin unohtaa hieronnan... Olen onnistunut saamaan maailman parhaan massageuse'in [hierojattaren]... Hän on verraton. Mutta minä en pidä pitkäaikaisesta hieromisesta... Se väsyttää... Elämä tuntuu silloin niin pitkältä... ikävältä... semmoiselta veltolta... Ennen hieromista minä juon lasin valkeaa viiniä... Sillä aikaa kun massageuse hieroo, lukee joku Kammerfräulein sanomalehdistä tärkeimmät uutiset... eilisistä vastaanotoista... nimipäivistä...

hovitapauksista... konserteista ja semmoisista... Se kaikki tapahtuu ajan säästämiseksi...”

Paroonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen avonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että rinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt rinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan kirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana, vertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä kiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa jalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin myrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta hän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien olevansa urkkija. Paroonitar jatkoi:

-- ”Hieromisen jälkeen minä otan _hienon_, hienon hajuvesisuihkun. Ja siinä koko kylpy!...”

-- ”Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia... Kylpynne viehätys, paroonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa”, -- huomautti Harhama teeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus viehätti. Hän jatkoi innostuneena:

-- ”Niin... Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon...

puhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset kylvyt turmelevat vaan ihoa... Kylvyn jälkeen... No Te tiedätte?” -- katkaisi hän kysyvästi.

-- ”Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!” -- vastasi Harhama osanotolla.

-- ”No, niin... kevyesti... à la matinée [aamupukuun]... Semmoiseen harsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon... Minähän olen raittiin ilman ihailija... Coiffeuse [kähertäjä] laittaa sitten tukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo samalla vanhempi dame de Compagnie [seuranainen], mitä erityistä on sattunut lukemaan tai kuulemaan... Sitten seuraa puvun valinta modiste'in [muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika...

Ennen kun dame de toilette [pukijatar] on minut pukenut ja päästy chokoladiin asti, on kello jo yksi... Mutta erehdytte, jos luulette Ljuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa, kun juon chokoladini, lukee nuorempi dame de Compagnie jotain kevyttä, uusinta kirjallisuutta... Totta kait teidänkin maassanne on kirjailijoita?”

-- ”Kyllä!” -- myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin mahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään.

Pari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle... Hän näytti uinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa.

Hän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin kaunis käärme:

-- ”Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa... noin kaksikymmentä minuuttia... Taikka oikeastaan silloin tuodaan hedelmiä... Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää”, -- lisäsi hän naurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: ”Tiedättekö, käyttävätkö talonpojat aikansa näin tarkkaan?”

-- ”Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha lienee silloinkin”, -- vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi.

Paroonitar jatkoi sievästi haukotellen:

-- ”Sitten alkaa taas työ. Dame de Compagnie ja Kammerfrau lukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä täytyy valita ja antaa määräykset... tai sopia vastaanotosta. Kun se on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä ruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka... Ja aamiaisen aikana...”

-- ”Taas työ!” -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

Paroonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä välistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän vallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen aatteen vastustajaa kohtaan.

-- ”Niin... Ajatelkaas!” -- myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden kädellään sieviä plastillisia liikkeitä: ”_Dame de Compagnie_ ja Kammerfrau lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien ja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on seuraelämässä niitä arvosteltava... Silloin onkin jo kello kolme...

Minä saan lasin samppanjaa ja levähdän... no, kymmenen minuuttia...

Levähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen...

”Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille...

muotimakasiineihin... taidemyymälöihin... Joskus poikkean aamuvierailulle... Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo yksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia... hedelmiä... neljä lajia viiniä... Ei mitään ylellisyyttä... Tuskin olen päivällisen jälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi – säähän ja muihin asioihin katsoen – ja ehtinyt juoda kahvin, kun jo palvelija tulee pukemaan... Ilta-ajelulla menee noin tunti...

Kotiatultua seuraa kahvi... Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin jo alkavat konsertit... teatterit... vastaanotot... ja lopuksi illallinen: neljä ruokalajia... Niin että kello on aina kaksi jopa kolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon... Sitten olisi vanhemman _dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista... Mutta joskus olen minä silloin jo niin väsynyt, niin väsynyt, että tuskin jaksan mitään kuulla... Tekee aivan hyvää kun dame de lit tulee riisumaan ja Badefrau pesee – iltapesua varten minä käytän puhdasta l'eau de Cologne'ia – ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen elämä väsyttää... Vai kuinka luulette?” -- kysyi hän heittäytyen lumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten.

-- ”Kyllä, paroonitar,” -- myönsi Harhama.

-- ”Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää.

Tuntuu”, -- jatkoi paroonitar -- ”niin virkeältä aamusilla, kun on väsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi... Ja toinen hyöty on se, että aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan... Sille elämänikävälle ei jää aikaa... Ja sehän on pääasia elämässä... Minä tuskin voisin enää joutilaana elää. _Voilá mon savoir-vivre_... Siinä on koko minun elämänviisauteni... Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun päiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää.”

Harhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä:

-- ”Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: _Quod licet Jovi, non licet bovi_.” [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.]

Paroonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja nojasi uinaillen sohvan selkämään.

Hän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet olivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien iki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli kaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava ja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren kiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen... Elämä oli hänen kukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi levitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous.

Kun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia silmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla kiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata... Hän sääli häntä ja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti ajatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja kulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti, kuin hyvä lapsi.

* * * * *

Oli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe käännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli häntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi sen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa varkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen liikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti:

-- ”Huh, kun täällä on kuuma!”

-- ”Sallikaa!” -- lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti häntä sillä, puhuen: ”Minä ehkä häiritsen... Mutta suvaitkaa vaan käskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan.”

-- ”Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!” -- huudahti paroonitar hymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi puhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän:

-- ”Miksi Te luulitte että häiritsette?”

-- ”Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku seuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi...”

-- ”Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä halusinkin Teihin tutustua... Olen kuullut Teistä pari kertaa puhuttavan”, -- keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja jatkoi: ”On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen pienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai karhuja...”

-- ”Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas kuulemaan sen _Teiltä_, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee aina oikean kuvansa”, -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

-- ”Ette saa niin kysyä!” -- venytti paroonitar teeskennellen äänensä moittivaksi. -- ”Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen, kuin mitä odotin... Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan muu... Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista... semmoista ilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi ymmärrätte sitä... Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte kauneuden olevan _yksinkertaisuudessa_... Se on aivan uusi ajatus.

Minä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni...

Mutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?... Lähtekääpä valitsemaan!”

He lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri miten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä tietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi:

-- ”Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?”

-- ”Läheisesti ainoastaan jonkun naisista... rouva Vronskajan ja paroonitar Roslingin... Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos Regime'in hyvä ystävä... Onko hän nykyään kaupungissa?” -- puheli Harhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä.

-- ”Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10... No, hänkin on semmoinen _bon vivant_...”

-- ”Tsyt!” -- katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli risahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä:

-- ”Delila leikkasi Simpsonin hiukset... Kunpa sitoisi niillä myös filistealaisensa!... Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva.”

Harhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon.

Hän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet kukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi tienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista kukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui:

-- ”Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän, paroonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin Teille kanervankukat... Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno, että ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille liian vulgair'eja [jokapäiväisiä]...”

-- ”Ai, kuinka hienoa!” -- huudahti paroonitar Lichtenstein kiinnittäen puolet kukista rintaansa. -- ”Tiedättekö? Tästä lähtien ovat kanervankukat minun lempikukkiani... Kiitos Teille!”

Sitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti jäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: ”Palkkioksi.”

-- ”Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa muistoksi...”

-- ”No, hyvä, hyvä!... Mutta... No, minä sanon sitten,” -- keskeytti paroonitar alotetun puheensa naurahtaen.

* * * * *

Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja... Sirkka sirisi jossakin ruohon juurella... Lintu nukkui varvulla... Metsä torkkui äänetönnä... Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.

Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston perälle... Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli.

Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

-- ”Onko Suomessa paljon kanervia?”

-- ”Kyllä... Ahot ja metsät täynnä,” -- vastasi Harhama.

-- ”Ai, miten kaunista!... Maat valkeina kanervankukista! Siellä ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia... Saavat aina ihailla kanervankukkia. Eikö totta?” -- huudahti paroonitar Lichtenstein.

-- ”Niin... Niin... Kyllä”, -- naurahti Harhama.

YÖ tihenteli verkonsilmiänsä... Kulkijat kävelivät tietänsä... He olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen vaiti... Kumpikin mietti omia mietteitänsä... Yön verkkokäpy heilui... Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän silmiin... Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva...

Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa... Sirkka sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa ihmisten mieliin...

Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi, sekaantui.

Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

-- ”Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?”

-- ”Kyllä... Minun puoleltani...”

-- ”Hän Teitä aivan jumaloi”, -- virkkoi siihen paroonitar Lichtenstein.

Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja mietti jotakin... Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla.

Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti ja peräytyi...

Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:

-- ”Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta.”

-- ”Anna Pawlowna?... Vai niin!” -- virkahti Harhama mietteissänsä.

Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili, edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt, miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.

Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin.

Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja lausui:

-- ”Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain... jotain omituista...

Oi-joi!... Älkää nyt hämmästykö!... Minä tahtoisin kysyä Teiltä jotain _suurta_... Mutta en minä tiedä...”

-- ”Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin edeltäpäin ilmottaa, että en kykene suuriin kysymyksiin vastaamaan”, -- lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän oli urkkimassa.

Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein mielensä ja alkoi puhua:

-- ”Minä olen kuullut... Anna Pawlownalta etupäässä... että Te...

minä en osaa sanoa... Te tunnette elämän... tai että Te olette toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen sisään... Te tiedätte _mitä on elämä_... se _ydin_.”

Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen...

Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli itseksensä:

-- ”Niin... Elämä... _Mitä on elämä?_...”

-- ”Niin... Sanokaapa Te minulle: _Mitä on elämä_?” -- keskeytti paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän onnen.

Harhama vaikeni... mietti.

-- ”Niin, niin, _mitä on elämä_?” -- toisti paroonitar Lichtenstein, lisäten: ”Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen pähkinänkuorta etemmä.”

-- ”Elämä... En tiedä mitä se on... Mutta Te, paroonitar, olette herttainen perhonen... Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat, niin minä laittaisin, että elämä olisi Teille kaunis kukka...

Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla”, -- vastasi Harhama hajanaisena ajatuksenriekaleena.

Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa... Yön pellavat valkenivat nurmella... Sirkka sirisi heinänjuurella... Lopuksi lausui hän vitkaan, surullisena:

-- ”Elämä on kukka... Todellakin elämä on kaunis kukka... _Elämä on tulikuuma kukka_...”

Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:

-- ”Kuinka niin?... Tulikuuma... Miksi _tulikuuma?_...”

-- ”Oi, se polttaa... Se polttaa... se polttaa... se polttaa...

Ah, älkää kysykö!... Ei... ei... ei... Ja siitä tuoksuaa myrkkyä ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna Pawlowna tästä ja Teistäkin... salaisuutena tietysti... Minä olen siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä... Teissä on... en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin”, -- värisi paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.

Harhama väänteli käsiänsä tuskasta... Hän seisoi kavaltajana turvattoman naisen edessä... Hän ehkä juuri veti sen naisen elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka...

Sitä mietti Harhama... Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri, musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.

* * * * *

Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän hänelle:

-- ”Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme... Suvaitkaapa istua seuraamme!... Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme itsekin siitä nauttia.”

Puhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin pukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä ruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin samppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera ”Faust'ista”.

Vieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät naisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat heille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti kukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen hienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners jatkoi puhelua Harhamalle:

-- ”Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta väkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?”

-- ”Kyllä, parooni”, -- myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen läheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia.

Parooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan:

-- ”Sanoinhan minä Teille, kenraali!... Ja silloin oli kenraali Bobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää puolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni... pieni pala kerrallaan tilallisten maita.”

Harhama halusi kuulla enemmän... Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän kumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää nojatuolia, ja virkahti:

-- ”Suvaitsetteko?”

Paroonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella seuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä kuulemattomaksi.

-- ”Suvaitkaapa keskeyttää!” -- keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin.

-- ”Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan ostaa alamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä.” -- Ja Harhaman ja paroonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa nostaen: ”Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!...

Samppanja väljähtyy... Terveydeksenne!... Ja Te, parooni!”

Kaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat täyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali Pawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi:

-- ”Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?”

-- ”Sillä tavalla”, -- vastasi Geldners -- ”tehdään tilattomat hallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan turva rajamaissa... Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan, ettei mitään jää myöhemmin annettavaksi.”

-- ”Mutta armahtakaa nyt, parooni!” -- keskeytti kenraali Pawlof.

-- ”Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa tilattomien kannatuksen tilallisten mailla.”

Harhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä.

Hän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia, sillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea vallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli vakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä sorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen.

Loistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat.

Jalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli.

Naisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei näkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana.

-- ”Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka”, -- mietti Harhama.

Osottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas samalla keskustelua.

-- ”Joutavaa pelkoa!” -- vastasi Geldners. -- ”Kapinalliset eivät voi ilman korkeimman vallan lupaa antaa mitään... eivät tuuman alaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden _luvata_, vaikkapa vuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi... Torpparit ja muut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua esille.” -- Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: ”Valtiollisessa toimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. _Kylmä järki on kaiken peruskivi_...”

Kenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden, keskeytti hän Geldnersin:

-- ”Mutta sallikaa... sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää järkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? Miekka ja hirsipuu ovat korkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen torppareille tarjottavaa perunamaata... Terveydeksenne, paroonitar ja herra Harhama!... Miks'ette juo?... No, kuinka suvaitsette viihtyä kesällä, paroonitar?” -- kääntyi hän taas puhuteltuihin.

-- ”Vallan hyvin... Terveydeksenne, kenraali!” -- vastasi paroonitar nyökäyttäen päätään.

-- ”Terveydeksenne, herra Harhama!... Ja Teidän kylpynne, paroonitar, yhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?” -- jatkoi kenraali Pawlof.

-- ”Oo, kenraali!... Ne ovat minun elämäni”,- vastasi puhuteltu vilkkailla eleillä.

Lakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin hochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera ”Ruslanj ja Ljudmiila'sta”. Parooni Geldners jatkoi puhelua:

-- ”Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka ja hirttonuora olisivat aina sen omassa kädessä... Mutta...”

-- ”Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta niistä kauppoja hieromaan”, -- keskeytti Pawlof kiivastuneena. -- ”Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että sillä muka onkin oikeus ei ainoastaan tarkastella ja arvostella korkeimman vallan toimia, vaan myös... ajatelkaa sitä hävyttömyyttä: osaltaan _päättää niistä_... Se on todellakin hallituksen miekan ja hirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava alkuunsa...”

-- ”Mutta miten?” -- keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun suustansa huolettoman näköisenä.

-- ”Kuinka miten?... Kummallinen kysymys!... Ettekö Te sitä tiedä? Siten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja hirttonuoraa, annetaan ne heti _kaulaan_... Terveydeksenne, parooni!” -- jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena.

-- ”Terveydeksenne, kenraali!... Kun ei vaan päähän menisi... Mutta vielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen ripustetaan yksikään ainoa kunniallinen mies... Siitä on tullut silloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät... Sitä on siis säästäen käytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa... Ja entä sitten?”

-- ”Mitä 'entä sitten'?... Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt Jumalan nimessä!... Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa, riittäköön vaan halullisilla kauloja,” -- tarttui kenraali Pawlof.

Harhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa pommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa.

Kenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti ulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän huolettomasti:

-- ”Niin... Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu kirkonkatolle!... Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin...”

-- ”Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja järkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki hirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen katoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat niihin riippumaan!... Nöyrimmästi kiittävät kunniasta... Siinä se on koko juttu... Kirkonkatolle!... Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin sanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas kirkonharjalta?... Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla...”

Lakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä.

Orkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua, kuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen paroonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta... Kenraali Pawlof jatkoi:

-- ”Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien talonpoikiemme vaatimukset?... Jos jakaisitte niille aateliston, luostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne kumminkin kerran... Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman loppuun asti... Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!... Ja lisäksi: Jos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette aateliston korkeimman vallan vihollisiksi... Ja millä te sen suosion taas ostatte?”

-- ”Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan”, -- vastasi parooni Geldners kuivasti. -- ”Viihdytellään kumpaakin samalla maalla... _vuoron perään_, niin ei maakaan lopu koskaan...

Sitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa.

Esimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat eri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla vuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina... no sanokaamme: _suosiossa!_”

Lakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä.

Orkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen sorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa ja huolettomuutta... Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset kuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna...

Venäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena... Paroonitar Lichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua...

Harhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan.

-- ”Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle pitää antaa hirttonuoran pää... vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle puolueelle”, -- jatkoi Pawlof.

-- ”Mutta jos sen pään annatte, voitte olla varma, että ne vievät _koko nuoran_... Ja kaulannekin ne syntiset vievät... Oman päänne ne katumattomat vievät lopulta...”

-- ”Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse”, -- väitti parooni Geldners. -- ”Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se hirttonuoransa lainata... sanon lainata kansalle, vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle puolueelle... Itse voi se asettua sopivalla ajalla ahdistetun suojaksi ja... olkoon menneeksi: antaa nuoran sille...”

-- ”Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?” -- tarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen.

-- ”Silloin heittää hallitus niille _kultaisen omenan”_, -- vastasi parooni Geldners kylmäverisesti.

Harhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta mielenliikutuksensa hän salasi tyyten... Sairaloisuutena kyti hänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on, ehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna kaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä jo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee vihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella.

Lakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa.

Orkesteri soitti ooppera ”Demouw'ia”. Paroonitar Lichtenstein ja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n aviorikoksesta... Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien loiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta.

Kohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin naurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat seura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen kaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti...

huomaamatta aivan... Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan... He itse kieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä hienoina... Ne purkautuvat kuin runokeriltä... Ne hehkuvat kukkana, jolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit... vietit tai tunteet, tunteet tai vietit... ken mitenkin sanoa tahtoo.

Äskeinen keskustelu jatkui:

-- ”Sitäpaitsi”, -- jatkoi parooni Geldners -- ”älkää unohtako, että hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan _uskontoa_... Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää _taidolla_.

Joukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että esivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen ilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää joukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain harrastuksesta...”

Harhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain äskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt puhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi nyt keskustelua... Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja malaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta ”Tannhäuser'ista”. Parooni Geldners jatkoi:

-- ”Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto on hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen perustusta. He tietävät, että joukkoja ei _voida_, ei saada nousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon vakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää ottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri sitä kohtaa, mitä vastaan huomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun... Niin moniuskoisessa maassa, kuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri uskontoja kohtaan... Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena kirkkojenkin keskuuteen... Maailmaa hallitsee kylmä järki. _Se on myös Venäjän mahtavuuden peruskivenä_...”

Parooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo seitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri soitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen edusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet ulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka voi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli samalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo veri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko seurue sen kuuli:

-- Hullutuksia, parooni!... Heikkoutta!... Rikollista arkailua ja tinkimistä oikean kanssa... _Venäjän mahtavuuden ja suuruuden peruskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen tahto_... Maailmaa hallitsee _miekka ja hirsipuu_...

Koko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava perhosparvi.

-- ”Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!” -- kuuluivat hyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten jälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta ”Henki Tsaarin edestä”. Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet pulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset helähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa välkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon näkymätön suortuva ihoa... Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten valkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon punan...

Tähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin maineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus ja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se sirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja tarjoili vallan loistavia rihmakeriä.

Puhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin.

Puhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja loistosta... Pietari Roomana – Neva ja Volga maailman valtasuonina ja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman _imperaatorina_, itsevaltiaana keisarina... Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville merenselille... Puhuttiin myös sodasta... suurista voitoista...

vallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä koskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen huudahdukseen kuivasti:

-- ”Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja Venäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia leikkautumatta... Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä...”

-- ”Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa ensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen astua... Kynsiänsä sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää...

kynsiänsä ja hampaitansa,” -- keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti.

Loistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä parvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi valkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar Lichtenstein kysyen:

-- ”Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä...”

-- ”Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää...

Kapinoitsijoiden oppeja!” -- keskeytti Pawlof kiivastuneena ja lisäten innoissaan: ”Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!... Ja Te, herra Harhama! Terveydeksenne!”

-- ”Mutta”, -- huomautti paroonitar Lichtenstein -- ”miksi talonpojat eivät syö enemmän _liharuokia ja vihanneksia_?... Esimerkiksi raparperia... tilliä... ja...? Pitäisi perustaa keittokouluja ja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja kasviksia... Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät yksinomaan leipää... Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin kymmenisen grammaa päivässä... Miks'ei hallitus käske talonpoikia lihaa syömään?...”

Harhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla kiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän:

-- ”No... Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan...

Mutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!” -- ja tarjoten sikaria Harhamalle kysyi hän: ”Ettekö polta, herra Harhama?...”

-- ”Kiitos, kenraali! En.”

-- ”Todellako?... No se on harvinaista... Minulle on tupakka toinen luonto.”

Ja jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän sikaria sytyttäessänsä:

-- ”Voi olla... Voi olla, että köyhyyttä on, mutta...”

-- ”Mutta”, -- keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti -- ”miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi hyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja...? Ajatelkaa, kenraali: Minä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien hyväksi... Kuusissa tanssiaisissa, ajatelkaa!... Lisäksi kolmissa arpajaisissa, joissa myös tanssittiin... Jos kaikissa kaupungeissa pantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa... no, vaikkapa kerran viikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa.”

-- ”No, niin”, -- keskeytti kenraali Pawlof. -- ”Te, paroonittareni, tanssitte siis viime talvena yhdeksän kertaa niiden hyväksi ja tiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?... _Verenimijöiksi_...”

-- ”Olkaa nyt!” -- huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin leikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja kaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä säikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista kannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi puhettansa paroonitar Lichtensteinille:

-- ”Uskokaa, tai olkaa uskomatta!... Vieläpä vaativat, että Teidän täytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan _vaativat_, hävyttömät!... Onko ennen moista kuultu?... No, parooni! Mitä Te sanotte sosialismista?”

-- ”Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat... Omistusoikeus on ihmisessä synnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää”, -- vastasi parooni Geldners kuivasti.

-- ”Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te oikeana sen opin?” -- kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein ei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo kokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja välinpitämättömänä:

-- ”Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden tuhlaamista... no, ellen sanoisi sen kassankavallusta ja _varkautta_...”

-- ”Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka varkaita... Katumattomat!” -- tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.

-- ”No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!” -- pisti Geldners.

Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti... rohkeasti. Harhaman ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa äärettömyyden rantojen takaa... Joukkoviha oli vaan tarttumana arpeuttanut sen vuotavat haavat.

Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa:

-- ”Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan.

Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines.

Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla.

No ajatelkaa!... Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne ovat... Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön.”

Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä edestakaisin ja jatkoi:

-- ”Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei keskimäärin riitä takaamaan kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen kohota työeläimestä ihmiseksi... Silloin ei ole muu neuvona, kuin vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden ruokkijoiksi...”

Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:

-- ”Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot, maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit Afrikan järvien liejuissa... Niiden sikiämistähän ei voida lailla estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä ihmiseläimet ihmisistä häviöön...”

Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui.

Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:

-- ”Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta... Ne verenimijöiksi kohonneet – jos niin saan sanoa – ovat juuri ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden velvollisuus, suora velvollisuus on polkea kykenemättömät häviöön... polkea ne hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta... Se on seula, joka toimittaa valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja vaipumasta eläimellisyyteen... Ah, parooni!... Se on luonnonlaki ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset hulluttelut... Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain alle aivan nöyrinä... alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja polkea veltot jalkoihinsa s.o. Hävittävät kelvottoman aineksen...

Terveydeksenne, parooni!... Lakeija!”

-- ”Mitä suvaitsette käskeä?”

-- ”Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!” -- komensi Pawlof.

Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas _décolleté_-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana.

Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä häikäisi rinnan iho silmää... Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti sinisuortuvana sen hipiän alta... Se heitti kuvansa katsojan silmään... lämpimänä... herkullisena... hivelevänä... antoi silmän sen viedä vireenä toivotuille perille... lähti aroille matkoille...

hienoille... hellille poluille... aistien lymysijoihin...

Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan...

Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä, puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:

-- ”Mutta, kenraali!... Minä en ymmärrä... Tai... se on...

Miten esimerkiksi minä imisin toisten verta, kun elän omalla omaisuudellani... En nauti edes eläkettä...”

Pawlof keskeytti hänet reippaasti:

-- ”No, heittäkää ne!... Vähänpä ne puhuvat hävyttömät...

Puhukoot!... Hiis heistä!... Te olette perhonen... kaunissiipinen perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?... Mitä useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi... Yhdestä tyytymättömästä päästään joka puremalla... Maljanne, paroonitar!” -- Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: ”Herrat! Kauniiden naisten maljat!... Kaikki naiset ovat kauniita... Eläkööt!”

-- ”Eläkööt!... Eläkööt!” -- vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:

-- ”Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?”

-- ”Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä... Ja useimmat sen johtajista etsivätkin juuri sitä... Paras on heittää se kultamuna myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken”, -- vastasi puhuteltu huolettomasti.

Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden.

Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana.

Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli, katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten kenen sattui. Sen tunnussanana oli: ”Sama se, ketä vihata!” Niinpä hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli.

Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen...

Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin: _epäily_, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.

Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan...

Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä, jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea...

Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä... Se oli puhaltanut ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot...

Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni Geldners yritti puhua:

-- ”Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta...”

-- ”Ihmiskunta!... Koko suuri ihmiskunta!” -- kiivastui kenraali Pawlof keskeyttäen. -- ”Mikä suuri ihmiskunta?... Ja mikä on ihmiskunta?... Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana, parooni!... Ihmiskunta on pieni joukko valituita – ehkä muutamia tuhansia -- _joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja aistillisuutta korkeammalle_... Kaikki muut, kaikki ne sadat ja tuhannet miljoonat ovat eläimiä... raakimuksia... työjuhtia...

kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri _ihmiskunta_...”

Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen perikuvana. Hän virkahti:

-- ”Niin, niin... Kyllä... Te olette siinä oikeassa, mutta virallisesti täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä...”

-- ”Sallikaapas!... Sallikaapas keskeyttää, parooni!” -- katkaisi kenraali Pawlof kiihkeästi. -- ”Ihmisiä!... Kummallista!... Mitä ihmisiä ne ovat?... Virallisia ihmisiä!... Quelle idée! [Mikä ajatus]... Ihmisiä ovat _ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan_, tuon ihanan ja tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen...

Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten...”

Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä, joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen, kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa... Se seisoi maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne, joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman.

Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:

-- ”Ihmistuska on suurin elämänlahja... sen paras... Sitä ei riitä joukoille... Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi...”

Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:

-- ”Niin!... _Weltschmerz... Der Weltschmerz_.” [Maailmantuska.]

Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:

-- ”Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa jalostamaan...”

Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi, vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän.

Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä vaitiolo... Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi juossutta elämää.

Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain syvää... surullista... epäselvää.

Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta, hävisi... poltti... haihtui... kiehtoi... raateli... repi ja puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden: ihmisten halveksimisen lihaksi tulleen ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa sairaloisuuttansa...

Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy... Yhä suuremmat ajatukset alkavat kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä ja hienon musiikin sävelhyrskeessä... Ihmistunteiden mainingit nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina, huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.

Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.

* * * * *

Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.

Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä, etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista, koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä.

Hän laski taas sitä ylihuomispäivää... miten ”se” olisi tapahtuva...

ja mitä hän silloin tuntisi... ja mitähän muut ajattelisivat... Hän mietti... sotkeutui epäilyihinsä... hajosi... tuli surulliseksi...

Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien hampaitten nakertelua... Paroonitar Lichtenstein oli surullisen, hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:

-- ”Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?... Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?... Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin runsaasti... Ja esimerkiksi dame de chambre'ia minä pidän aivan kuin ei hän olisi palvelija, vaan... Niin, minähän jo kerroin: Minä kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi...”

Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka oli tälle naiselle edes jonkin arvoista... Ja lisäksi hän näytti niin lapselta... voimattomalta... kauniilta... kiehtovalta ja surullisen loistavalta ihmiskukalta... Kaikilla sielunsa voimilla hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili elottomana. Otsalle nousi ryppy.

-- ”Olenko minä tehnyt mitään pahaa?” -- toisti paroonitar Lichtenstein surullisena.

-- ”Ette... Ette... Ette Te,” -- vastaili Harhama.

-- ”No, kukas sitten?” -- jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä, alakuloisella äänellä.

-- ”En tiedä, paroonitar... Ei kukaan... ja kaikki... Elämä se on paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka... kuten Te suvaitsitte kauniisti sanoa,” -- tapaili Harhama vastausta.

-- ”Miksi Te nyt niin puhutte... noin surullisesti ja

salaperäisesti?” -- keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman, lisäten: ”Niin se on, että... Mutta” -- katkaisi hän -- ”miksi se minuakin, ja juuri minua sitten tahtoo polttaa?”

-- ”Niin, kuka sen tietää... Kauniit perhoset herättävät aina ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota,” -- tapaili Harhama jotain vastata.

Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi.

Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä, kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.

Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen:

-- ”Tunnetteko Siperialaista noitaa?”

-- ”Anteeksi, en... Se on: olen kuullut...”

-- ”Hän asuu Morskaja-kadun varrella... Hän ennustaa aina oikein,” -- katkaisi paroonitar nopeasti.

-- ”Vai niin!” -- virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi:

-- ”Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne... Hän on nyt hyvin muodissa... Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin kummallinen... Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti... Tahdotteko kuulla?”

-- ”Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte salaisuutenne,” -- myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti hänessä taikausko nopeasti päätänsä.

-- ”No niin! Minä olin silloin onneton... kuten jo sanoin... Olin hyvin onneton... Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä.

Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos hän jotain voisi neuvoa... Hän tiesi kertoa koko minun elämäni... Lisäksi hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta”, -- kertoi paroonitar Lichtenstein surullisena, miettivänä.

Harhamaan se sattui, kuin naskali. ”Olenko ehkä minä se ennustettu?” -- kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa, taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän, luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi hän:

-- ”Ennustiko hän muuta?... Esimerkiksi siitä miehestä?”

-- ”Malttakaas nyt!... Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi...

kirjoittaa jotain, joka tuo onnea... Ja kaikkea semmoista”, -- vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.

Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan

kirjoittamisesta... ”Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!” -- mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:

-- ”Eikö hän ennustanut muuta?”

-- ”Ei... Elämä on niin hämärä... niin hämärä... niin... No, ei maksa puhua”, -- vastaili puhuteltu surullisena.

Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys.

Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon, ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä, kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan.

Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa.

Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle miettivänä, vakavana:

-- ”Vielä minä Teiltä kysyn sitä _suurta_, herra Harhama! Te joka tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole oikeastaan valmistus kuolemaa varten... se on: eikö se ole sitä varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, _vapahdukselta_, vaivoista ja elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: _Eikö elämäntarkotus ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?_”.

Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä, vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni, viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin vastasi hän jotain sanoaksensa:

-- ”Ei suinkaan!... Niin, paroonitar... minä en tiedä... Minä...”

Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma, hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa, kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä, hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui katkerasti, mutta päättävästi:

-- ”Kyllä, herra Harhama: _Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää kuoleman tuloa... Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi, tuskasta pois pääsyksi_...”

Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi.

Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat, tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa, jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:

-- ”Anteeksi, paroonitar!... Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua.

Teillä, joka olette ihailijoittenne onni...”

-- ”Ei... Ei... Ei!... No annetaan olla!” -- keskeytti paroonitar Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:

-- ”Entä Teillä, herra Harhama?”

Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus:

-- ”Minä pelkään kuolemaa...”

-- ”Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!... Teidän pitää oppia se tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla”, -- lausui silloin paroonitar Lichtenstein.

Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.

* * * * *

Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti jotain selittämätöntä, katkeraa... polttavaa... tuskallista.

Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä...

Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta säteilystä loistavina:

-- ”Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen... Aivan la majesté de l'humanité [ihmisyyden majesteetti]... Saanko kysyä Teiltä jotain suurta?...”

-- ”Ah, quelle charmante flatterie! [mikä hurmaava imartelu!]...

Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan perintönne?... Maljanne!... Olen onnellinen, kun saan olla palvelijananne... Suvaitkaa kysyä!” -- huudahteli kenraali Pawlof kohteliaisuuksia.

Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:

-- ”Sanokaapa Te, kenraali: _Mikä on elämä? Ja mikä on elämäntarkotus_?”

Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana, käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien:

-- ”Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?” -- hän keskeytti ja lopetti reippaasti. -- ”Minä sanon heti... Te, paroonitar, suvaitsette tehdä sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä... Lakeijat sisälle!”

Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä.

Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä.

Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen ikionnen... Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:

-- ”Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!”

Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee...

kuohuu... vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi, vierasten puoleen kääntyen:

-- ”Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat kukat.”

Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.

Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:

-- ”Orkesteri valmiiksi!... Tulisin valssi!”

Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.

Johtajan tahtipuikko nousi... Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja puhui:

-- ”Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on en reine de la beauté [kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun vastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus... Minä olen onnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: _Elämä on oman itsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus... Elämäntarkotus on elämä, siis oma itsensä_... Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!...

Eläköön!...”

Viulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan kuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja karkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon vyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin...

Maljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja kohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan kysymyksen kunniaksi... Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän tulikuumassa kukassa.

* * * * *

Aamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt.

Samppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat nyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa sirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt... Jaloin tuntein poimivat he niitä isänmaan povelta... eivät kysy: jääkö muille? Ja ne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja elämästä onni...

Kaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla.

Silloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui vieraillensa:

-- ”Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!”

Koko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät kunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto riuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi:

-- ”Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle viholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut hänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme, joiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä Mandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan venäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja notkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin keihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se koski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja unohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja jatkoi:

-- ”Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa kuuliaisuudessa Tsaarille...”

-- ”Oikein!... Oikein!” -- keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot.

Puhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon pesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi:

-- ”Venäjän poikien todellinen vapaus on ehdottomassa kuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille... Muu vapaus, jota nyt saarnataan, on roskajoukon tyranniutta... _hirmuvaltaa_... Se polkee ihmiset puoluekarjoiksi... joukkoihmisiksi... Sosialiset yhteiskunnat ovat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät pilttuut...”

-- ”Oikein! Oikein!” -- myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen leimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana.

Pawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta.

Hänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus sen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään käreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään maailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän kohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle, Venäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa.

Hyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi:

-- ”Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut Jumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen kurottautua!... Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on Jumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko maailman kumartua...”

Myrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia värejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja korottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman kurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana kerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien repaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja kuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi ja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen kuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön helma. Puhuja jatkaa:

-- ”Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi.

Katsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan laaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten luotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa, kuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto.

Pelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän äärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät kasakkaparvet... Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat ja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina piikki- ja pistinmetsinä...”

-- ”Hyvä!... Hyvä, hyvä!” -- keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe on temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat haltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa, palaa, välkkyy ja lainehtii... Mutta Harhamassa se nostaa esille vihan mustan aaveen... Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat ryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu ympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä, kiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan... Kenraali Pawlof jatkoi loistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta:

-- ”Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja liitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin, Singaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien kärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä kultavaltikka...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Loistavasti sanottu!... Hyvä! Oikein!” -- keskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut kuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen... Se oli levittänyt heidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi edessä aamuruskona... Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja, kuin viuluja.

Mutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman kurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen jo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä, vapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden tehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja jatkoi:

-- ”Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin kaikkialla _maailman herroina_. Venäjän lippu liehuu valtamerillä heidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden rikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia virkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta, vapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan paljastavat koko maailman kansat päänsä!”

-- ”Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!” -- räjähtivät huudot.

Kaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle kurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen päivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen päivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien kurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden takana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua.

Hän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo _nyt_. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi kädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden penikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi.

Ihastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa:

-- ”Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja hänen sotajoukkojensa malja!... Eläköön Tsaari!”

-- ”Eläköön!... Eläköön!” -- huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta huumaantuneet hienot pojat ja tytöt. ”Eläköön! Eläköön!” -- kertautuu myrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on tukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa hohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa... Tyttö on unohtanut ansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta... kunnia... maine...

suuruus... rikkaus... Huuto: ”Eläköön Tsaari!” taltuttaa kaiken muun, kuin ukkos-ilma kesänkuuman... Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas hetkeksi luolaansa lymyytyä... Samppanja kuohuu, lasit säteilevät, silmät hehkuvat tulta, povi lämpenee... ”Eläköön Tsaari!” -- kertasi kesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: ”Suojaa, Herra, Tsaaria!”

* * * * *

Mutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen, jonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin alle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen kuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa neljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain merkkivuodet ja päivät... Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen, peitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot