Harhama II: Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia (18/34)

Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.

Elämä on tulinen synninhiillos...

Syyskesän rauha levisi maille.

Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.

Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi.

Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:

Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla, metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten...

Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina ja syyskesän yöhämärä harsoina...

* * * * *

Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona.

Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli, ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä suruvirttänsä...

Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika, piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.

-- ”Suomalaiset pojat lyövät palloa”, -- lausui vanha Åke pojillensa jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.

Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet olivat kesäkepeitä... Kepit heilahtelivat... Mielet kiihtyivät...

Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä pallon pois... Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta kontuun... Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin... Viimein kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.

-- ”Irmas!... Väinö!... Irmas!... Väinö! Joudu!... Joudu sukkelaan!... Joudu kontuun!” -- räjähti iloinen, sekainen kehotushuuto poikajoukosta.

Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.

-- ”Minäpäs ennätin ensin!” -- intti toinen pojista, Irmas.

-- ”Etpäs!” -- väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä kiivastui... Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:

-- ”Ryssäläisen poika... Tarvaalainen!...”

-- ”Mikäs sinun isäsi on!... Senkin viikkiläinen!” -- huudahti loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.

-- ”Nyt alkavat ne tapella”, -- murahti nuorin Åke Lundin pojista.

Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.

Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä nojaten, toiset jo varustautuen.

Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin.

Vielä katsoivat toiset.

-- ”Anna nyt sille tarvaalaiselle!” -- kuului kehotus.

Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä täällä kohosi jo pallokeppi... Kuului itkua ja uhkauksia... Tytöt keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja Väinön sisko Irma oli veljensä puolella... Toiset tytöt erottivat toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:

-- ”Kunhan minä isälle sanon!”

-- ”Mitäs hän alkoi tappelun!” -- puolustautui Väinö, itkussasuin.

Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat sanattomina.

-- ”Irmas!... Ai-jai!... Kunhan isä saa tietää”, -- säälitteli Terttu itkien ja toruen veljeänsä.

-- ”Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!” -- puolustelihe Irmas, katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.

Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa...

Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa, ja puolueittain, useat itkussasuin.

Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme, peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha Alkula lausui mietteissänsä:

-- ”Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan... Nyt on semmoinen aika, joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta...”

-- ”Niin... Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?” -- lisäsi Harhama mietteissänsä.

-- ”Meidän” -- vastasi Alkula -- ”on etsittävä siinäkin asiassa malka omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam Eevan ja Eeva käärmeen taakse...”

Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:

-- ”Niin... En tiedä... Onhan elämänvirta voimakas... Voihan se viedä...”

-- ”Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi... Mutta paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme virtaa?”

Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:

-- ”Tai olemmeko edes oikeutetut virtaa syyttämään, jos kerran olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet virran kulun?... Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme elämänvirran kulkua ja suuntaa...”

Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta:

-- ”Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita... Oliko se heidän luomansa?”

Alkula vastasi hitaasti:

-- ”Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja... Ja jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin virran vietäväksi...”

Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.

Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi.

Valittavana oli toinen, tai toinen.

Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen aihetta tarkottaen:

-- ”Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti.”

* * * * *

Kului joku tunti.

Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:

-- ”Täällä jo alkaa vieraita kulkea.”

Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut, ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan Die Ethik'in ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi mansikkatuohkonen.

Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen vastattavaksensa asettui kysymys ”Irmasko, vaiko Väinö?” Kumpi heistä on oikeassa?

Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut.

Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui niille, kuin taivaan autuaidenkentille.

Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon kaikki tuntui soluvan ja häviävän.

Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta.

Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa.

Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.

Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.

Mutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun entistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta.

Huomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen.

Hän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman kanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin eilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä: ”Kyllä!” tai: ”Jaa!”, tai oudosteluilla: ”Noniin!” Mummon rykiminen oli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli iloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin _Kritik der reinen Vernunft'in_.

Päivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän ei tahtonut olla enää ”yhteiskunnan varas”, vaan elää omasta työstä.

Leipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta kun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä sinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa keikaroimista, pikku turhamaisuutta.

Perunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä ohdakemaallakin...

Inhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan itseensä...

Lisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä joskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä aina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen ja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle.

Sen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle joku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla suuruudellansa Jumalaksi kohonneena.

Ja lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki, kuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja ennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen elämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei kukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä kellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui hänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan viattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko hänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen.

Mutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli ihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja kumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu Harhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos.

Hän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti pois mieli marjanpunana...

-- ”Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin”, -- vakuutteli hän, kun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan.

Harhama, jonka hengen ainoana itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä arvosteluista aluksi. ”Kirjankansifilosofi!” -- rypisti hän salassa otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.

Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin.

Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus ystävällisesti:

-- ”Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein...”

Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:

-- ”Hyvästi... hyvästi!... Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan...

Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!...”

Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui latuansa.

Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista, lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi.

Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään tuskautuminen.

Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa.

Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei yhteiskunnankaan sääntöjä.

Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille... Ihmiset olivat hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka pilkansormi näkyi kaikkialla...

Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia...

Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.

Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.

-- ”Enhän minä voi... Enhän minä miten voi, kun se joka päivä häiritsee... Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa, niin sitten heti alan”, -- mutisi hän.

* * * * *

Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia.

Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä.

Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:

-- ”Puno joutuin, tarvaalainen!”

-- ”Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!” -- vastasi tyttö suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa, lopetti hän:

-- ”Puno itse siteesi!... Mokomakin viikkiläinen!”

Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi.

Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:

-- ”Kyllä elämä on pölyinen riihi... Menee ihmisten kurkkuihin ja katkeroittaa ja kirvelee...”

Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:

-- ”Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme...

Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi selvä olla...”

Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana, puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui katkerana:

-- ”Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä... Mutta kunhan itse saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi...”

Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui, että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:

-- ”Elämänriihessä on monta lämmittäjää... Ei sen pöly meistä yksin riipu... Jokainen sen uuniin heittää puita... Ei Alkulankaan pitäisi niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä...”

Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut puida riihessä, jonka olivat muut pölyiseksi lämmittäneet. Leena jatkoi:

-- ”Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä...”

Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:

-- ”En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen, mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä, vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa.”

Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi:

-- ”Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa... Eikä elämässä suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla... Toisen kyntämä otsanryppy on elämän suurin lahja...”

Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan – toisen kyntämään otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: ”Minulle ei ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa... Minun ryppyni ovat minun itseni kyntämiä...”

Hän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä, tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.

Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.

-- ”Ahs!... Ne ovat joutavia”, -- huudahti hän jatkaen: ”Katsokaa! Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen pukuuni... Kuin kukka... Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista päässyt pyhäpäivään.”

Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:

-- ”Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan isänmaaksi ja toisen vieraaksi?... Maa kuin maa...”

Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan sääntöjä:

-- ”Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!... Uuden plastiikan mukaan se on tehtävä alempaa. Näin: Ah!... Huomaatteko erotuksen?”

-- ”Kyllä, kyllä”, -- myönteli Harhama, jota Esempion innostus huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin, jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut, tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin karkeloivaa pölyä.

Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.

Syksy harmaantui yhä harmaammaksi.

Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut.

Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin ja jältti sitä.

-- ”Esa, sattuiko makea?” -- kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää leikillään naatilla.

-- ”Ei. Vihava on”, -- vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja lausui: ”Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen.”

Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:

-- ”Itse minä tiedän mikä olen... Mutta mikäs sinä olet...

Viikkiläinen!”

Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:

-- ”Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä ollut arvannostossa.”

Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä.

Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:

-- ”Pane nyt kivi päälle!”

-- ”Pane itse!” -- vastasi Irmas.

Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn: latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla, puhellen itsekseen:

-- ”Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus.”

Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:

-- ”Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja nostaa ne toisiansa vastaan... Pilaa ja katkeroittaa koko elämän...

Ja rakentaa raja-aitoja...”

Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:

-- ”Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat, jos joku on niitä rakennellut...”

Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä, katkerana:

-- ”Niin... Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien raja-aitojen ja raja-jokien yli... Opettavat että ei mitään raja-aitoja ja -jokia tarvita...”

-- ”En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita”, -- oikaisi Alkula. ”Minä puhun vääristä raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme, joka on pantu kahden veljeksen välille...”

Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:

-- ”Mhyh!... Väärään paikkaan!... Tarvaalaisilla ei taida olla enää missään paikassa raja-aidalle oikeaa paikkaa...”

-- ”Niin... Väärä aita on joka paikassa turmiollinen... Kyllähän kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on... Ei sen kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin ja lujin on”, -- lausui siihen Alkula työnsä lomasta.

Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:

-- ”Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa...”

Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.

Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä, odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta.

Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja elämän tyhjyys henkäili ulkona.

Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea, sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja, takertui niihin ja lopulta kaikkeen...

Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta.

Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa sen vastaan ja kysyy pistelevästi:

-- ”Nurkantakaisiako?... Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan 'Venäjän lehtiä'?”

Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat, punoutuen uudeksi elämänlangaksi.

Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä, huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen, _”tunnesiveellisyyden”_, jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.

Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä... Soitettavaksi oli myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen ja naisen suhdetta... Se kosketteli arkoja kieliä...

* * * * *

Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran, jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku vaan lausui:

-- ”Ka, voisihan tuon seuran perustaa”, -- jonka jälkeen useat poistuivat.

-- ”Tarvaalaisten puuhia!” -- lausui joku eteisessä poistuessaan.

-- ”Taitaa olla viikkiläisten metkuja!” -- kuului jonkun ääni kartanolta.

Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat, vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten huomaamatta saada ne innostumaan.

Ja rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin elämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän tuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään Harhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi raoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako kokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää kylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle onnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi toisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle, että hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän itse hänelle inhottava.

-- ”Niinkö!... Sepä omituista!” -- huudahti tähän rouva Esempio hieman kummissaan.

* * * * *

Päivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu.

Syyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä jääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja päivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä.

Kaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi luonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin, äänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva Esempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta iltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli huoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan jostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot vilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan.

Hänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä aivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus vilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin taas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä oli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti, huomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli maailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai yrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen oikeaa palvelusta.

Mutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin se jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama mustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä ihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat alkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa.

Häntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole äärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta uuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa uutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen ihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa, määrittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli saanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista, joiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt...

Ja kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa, kun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen, mietti hän:

-- ”Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen täysillä väreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta viimeistä säveltä?”

Ja hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui yhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita värejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja musta yö kouristi hänen olemustansa.

Ja niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus, joskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen:

-- ”Onhan mahdotonta, kun se häiritsee... Onhan aivan mahdotonta...

Mutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan hänen käynneistänsä, niin heti alan...”

Ja lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee levätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen oli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja yksilöllinen siveellisyys.

* * * * *

Jo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa.

Harmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa katsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat sen, koska luulivat että se oli niiden ”toispuoluelaisten” pauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät toistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä ”toisia”. Oravat heilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät niistä välitä. He ajattelevat niitä ”toisia”. Kotona lämpenevät pellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki saunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot harjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät iloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan ja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille.

-- ”Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä... 'lähennyn'”, -- lausuu Esa istahtaessaan Raidan rinnalle.

-- ”Entä sinä itse?... 'Edentyjä'... Puit nyrkkejäsi nurkan takana, mutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat... Kyllä olet sankari”, -- tiuskailee loukattu tyttö.

Sukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti ja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä ahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman joukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta...

-- ”Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!” -- mutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan.

-- ”Eivätkö nuo liene metsän kiroja”, -- lisäsi Leena huoaten, ja äänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly.

Isänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki vaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten:

-- ”Niin... Kirot... Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme lähteneitä, eikä metsästä tulleita...”

Leena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa:

-- ”Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä lähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa...”

-- ”En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia, mutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me rupeamme”, -- oikaisi Alkula.

Ja oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku hämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla itse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi Harhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat järjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea kulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi.

-- ”Niin... Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen...”

-- ”Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia”, -- tarttui katkeroittunut Esa.

Kekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät, mielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi:

-- ”Ikäänkuin et itse taipuisi!... Sanot sitä mitä muut sanottavat...”

Mutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti siellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla.

Häntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei tunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa.

Hänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa jo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan kuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden kuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei tunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio oli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt, jota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman ajatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän suurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja tietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi alkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: ”Siksikö että voisin vertailuja tehdä?” -- kysyi hän joskus itseltänsä, kun hän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa, jollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta puhelua.

Ja yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja kieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja kaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä odotellaan ikävällä...

Niinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta, kun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä alkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli rouva Esempio nyt jo hieno... viehättävä... kauniskin. Hän tuntui jo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa yksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä suurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa hänelle elämästänsä... Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän kertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta hän lisäsi:

-- ”Itse minä kumminkin epäilen... Olen saanut vihiä, että kapteeni Golubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse sen kieltää... Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta...

Tahdon ensin saada varmuuden... Sillä katsokaa: Minä en mitään niin halveksi, kuin uskottomuutta.”

-- ”Mutta jos uskottomuus on johtunut _tunteesta_, jonka Te asetatte siveellisyyden olemukseksi”, -- katkaisi Harhama, joka taas takertui elämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen.

-- ”Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on suurta ja jaloa”, -- huudahti rouva Esempio, jatkaen: ”Katsokaa! Minä tahdon sen avioliiton – jos niin saan sanoa – perustaa aivan pelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan porvarillisia avioliittosopimuksia... Ja minä uskon voivani saattaa häpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa minua korkeammalla.”

Yhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen siveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen siveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan tempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita, mutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he tunnustivat sen uuden yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden noudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen, mutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin tajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli Harhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen vapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään asetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää ohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se ajatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana, joka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan tähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen yhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi ja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai yhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä alussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea usko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se nyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja sikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti hänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse ei käsittänyt – ja jota ne olivatkin, -- mutta kun rouva Esempio puhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa sen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän rohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä, voiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: ”Se ehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi semmoiselle, kuin Jeesus oli... Mutta entä muille?”

Siihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas uudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä sen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin ihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan siveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain sääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman itsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä olemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan epäilyyn ja kysymykseen: ”Se riittää Jeesukselle... Mutta entä ne muut?”

Ja kun hän joskus aivan väkivaltaisesti yritteli nousta epäselvyyden pohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan ajatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet entistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa sairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat yhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä kaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin.

Ja silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi.

Ja kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta rauhaan päässyt... Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle korottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen.

Hän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja sieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai suortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa.

Mutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla.

Se riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista, puolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin vanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan laulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä puista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi ilkeänä kesän hautajaisia.

Mutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin valtansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti huudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa on valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten muutteleva elämä... Mutta yön mustien kourien keskellä kulki Valkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot hymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena ja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin.

Eräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta:

-- _”À propos!_... Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?”

Harhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa... Magdan uneksittua kotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen perästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa aatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken menneen. Jotain vastataksensa lausui hän:

-- ”Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este...

Vaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin toisen solmiamisen esteenä.”

-- ”Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista? Rikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!” -- huudahti rouva Esempio.

Harhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi sitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana kuin tyttö joka jotain kaipaa:

-- ”Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan.”

Puhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat sen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä... epäselvänä...

salaperäisenä... Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli.

-- ”Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä... ei nukuta... Hoh-hoi! Ihmiset elävät vaan ja palavat... palavat ja elävät... elävät ja palavat kuin hiiloksessa... Hoh-hoi!... Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos, joka polttaa ihmisen!... polttaa ja paistaa... Hoh-hoi!... _Elämä on tulinen synninhiillos..._”

* * * * *

Marraskuu on käsissä. Suomensuku syö köyriruokaansa, talkkunaa.

Tuhansien ja tuhansien vuosipalvelijoiden raskaat kahleet ovat irrottautuneet hetkeksi. Äskeiset toisen käskyläiset nauttivat täysin siemauksin lyhyen itseviikon suloisesta vapaudesta, ovat hetken isäntiensä arvoisia. Kaikkialla kuuluvat heleät elämänkulkuset, kaikkialla pirteissä soivat iloiset viulut ja lattiapalkit notkuvat, kun vahvat miehet tanssittavat tyttöjänsä. Näin ottaa väki vastaan uutta orjavuotta. Tanssien sanoo se jäähyväiset menneelle vuodelle, sen pitkille työpäiville, suruille ja huolille. Suomensuvussa on vielä miehuutta ja rohkeutta, sen pojat ja tytöt uskaltavat tanssien ja viulujen soidessa ottaa tulevan vuoden kahleet käsiinsä. Vanhat miehet istuvat pirtissä tupakoiden ja muistellen nuoruutensa ”itseviikkoja”.

Rohkea Esa tempaa Raidan penkiltä, kietaisee voimakkaan käsivartensa vyötäisten ympäri ja heilauttelee kevyttä tyttöä polskan tahdissa, kuin tuuli hienoa liinaa. Kepeänä, kuin perhonen, heilahtaa tyttö pojan kainalossa. Palkit jyskyvät miehen polennoista. Syksyisenä yösydännä hohtaa onni kukkana, ilo tuikuttaa tulena. Silloin roteva tanssittaja huudahtaa soittajalle:

-- ”Anna nyt sen ryssänhanurisi vinkua!”

Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viulun-iskun loukkaajansa päähän. Viulu sattuu pöydän kulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki ovat vaiti ja ”valmiit”. Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä.

Harhama tunsi katkeavan viulunkielen vinkaisevan soraäänen viiltävän rintaansa. Sukuriita sorisi kaikkien sydämissä. Se koski nyt jotain katkenneen viulunkielen säveltä...

-- ”Kansamme keskuuteen on todellakin iskenyt kiro”, -- lausui joku äänettömyyden lopussa.

-- ”Itse me kiromme kannamme”, -- mutisi loukkautunut soittaja synkkänä, poistuessaan huoneesta.

-- ”Niin teemmekin”, -- toistaa Raita reippaana. Hän on juuri lopettanut orjavuoden ja ottaa uutta tanssien vastaan.

Miehet virkistyvät reippaan Raidan sanoista. Soittaja solmiaa viulunkielensä ja vetää jo viuluansa vireeseen. Esakin, joka myös ottaa uutta orjavuotta vastaan, on kuin toinen mies. Reippaana, rohkeana katselee hän elämää ja lausuu:

-- ”Keyrinä eivät surut auta... Keskenämme me kiistelemme ja yhdessä me vielä maljat juomme... Eikö niin, Raita?”

Ja Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian suurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa.

Iloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka karulla aholla ja lausui:

-- ”Niin... Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta... Eihän se elämä ilman niitä miltään maistuisikaan... Mitä niistä menneistä, sillä samojahan me olemme!”

-- ”Se oli oikein sanottu!” -- iloitsi Esa ja jatkoi: ”Mitäpä siitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin, jolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten...

Anna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa kihlakahleita käsiin!...”

-- ”No nyt se riemastui!” -- lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun kanssa.

Ja Esa riemastui edelleen ja puheli:

-- ”Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena... ja keyri kosijana... Se tuo kahleet jotka kestävät... Se tuo elämän kahleet...

Niihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille... Elämän kahleet ovat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin...”

Jo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä hänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä elämän kahleita, joista ei pääse niin mihin...

Silloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan viulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän kahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä... Ei tuntunut enää pellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua...

Hengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle ja lausui reippaana:

-- ”Terve, vanha Alkula!... Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että löytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä viitsii...”

Silloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli tauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui:

-- ”Raita!”

Raita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa.

Mutta Esa jatkoi:

-- ”Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja pellavanpölyä?... Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä paikkaa?... Eikö, Raita?”

Ja kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa:

-- ”Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin etkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?...

Etkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun riidelleet?”

Sitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan edessä ja lausui:

-- ”Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!”

-- ”No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää, miksikä ei silloin _parhaaseen_!” -- lausui Raita ja sormus kiilsi jo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan elämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan.

Ja kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa puheli hän:

-- ”Raita, minun kukkaseni!... Annetaan muiden niellä omat riihipölynsä... Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän ahonreunan... Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna oksalla...”

Vanha Leenakin riemastui silloin ja lausui:

-- ”Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan...”

Esa keskeytti hänet lausuen:

-- ”Elämä se so...” -- hän varasti välillä suutelon Raidalta -- ”elämä se sovittaa ja suolaa... ja siksi se suutelokin nyt...”

-- ”Hyi!... Et saa olla tuhma!” -- keskeytti Raita ja ryöstäytyi uudesta suudelmasta...

Ja Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä elämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton huolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen vuoden vaivat koettanut, lausui:

-- ”Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin... pienemmistä suurempiin... Mutta oikein on, että otat oikeat kahleet käsiisi, sillä silloin et ole tuuliajolla... Ei elämällä kumminkaan ole muuta annettavaa, kuin kahleet... Pitää vaan valita niistä lujimmat...”

-- ”Niin... Niin... Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole hunningolla”, -- lausui siihen Alkula.

Ja taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten edessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi kahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi, molempia ainiaaksi... Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se vallatonna, viehkeänä ja lausui:

-- ”Kas niin, lapset!... Menkää nyt!”

Ja reipas Esa nousi penkiltä, kietaisi kätensä Raidan vyötäisille, nosti maljan ylös ja lausui:

-- ”Tarvaalaistytön malja!”

Lakit nousivat ja viulu vinkui, eikä Raita enää tuntenut pistoa, vaan pyörähti Esan eteen, suikkasi Esalle nopean suutelon ja lausui:

-- ”Viikkiläisten suutelo!”

Silloin oli riemu ylinnä ja vanha Leena lausui nostaen kahvikuppinsa korkealle:

-- ”Elämän kahvikuppi, koska se on suolannut ja sovittanut ja opettanut!”

Ja yhä riemuisemmaksi muuttui juro Esa. Hän nosti tyttönsä ilmaan, kuin lapsen, katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja lausui:

-- ”Hiiteen turhat riidat ja Ameriikan passit ja kaikki! Yhdessä me myönnymme ja taivumme elämän käden alle ja yhdessä me seisomme lujina, kuin vuori omalla pellonpientarella... Siellä se on Suomen voima...”

Vanha Alkula mietti ja lopetti:

-- ”Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar omalla väellään kauvan kannata... Hyvä on käydä voimaa hakemassa Jumalan pellonpientarelta...”

-- ”No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen”, -- hyvitteli Leena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä.

Harhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi alkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun soineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä tuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois menoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria aatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä huomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan silmäkulmassa.

Samalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä tarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän itse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio tuohenpalan...

Kun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen oli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen elämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo Harhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha aateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän oli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo oli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet täynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti Jumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa pulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven haltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru, jonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen onnen...

Mutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian köyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas... Kerran oli köyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen peltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen tähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli manannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot:

”Kasva syöjäsi kiroksi,

haltijasi häpeäksi!”

Ja leikatessansa oli hän manannut:

”Suetkohon syöjästäsi

oman itsensä häpeä,

sekä kiro kumppaninsa!”

Siitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena talon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta yhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista.

Sen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka helisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He eivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta röyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen tasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen.

Rouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli kihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui.

Kuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja hän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle kukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit.

Hänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja nurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine liehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa.

Ja Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli kalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi sana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen pojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine hyvineen... Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja Kastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se... Tuli virkamiehiä, ylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia.

Mutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan vallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti Riuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin kepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä.

Häntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata elämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa kukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä...

Aika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui lumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja allit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa, rannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä, kuin kaipaisivat ne jotain.

Ja silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt mitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa.

Mutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se laulu oli nimeltä ”Riuttalan rantakukka”. Kerran lauloi sitä nuori mies ja Helga-neiti kuuli sanat:

”Riuttalan rantakukka

kukista kaunein on.

On moni sydänrukka

sen tähden onneton.

Se kukka monen purren

karille johdattaa.

Ah, moni vielä surren

sen kaskun kuulla saa.

Se monen purren pettää,

se kukkain kukkainen.

Se monen silmän vettää.

Nyt kerron tarun sen:

Riuttalan kukkaisista

on oikea yksi vaan.

Jos ken sen löytää muista,

hän löytää taivaan, maan.

Jos ken sen kukan noutaa,

sen oikean niistä vaan,

ikuisen onnen soutaa

kotiinsa kukkimaan.

Vaan, ah, se kukka pettää,

ja kaikki harhaan vie.

Se kaikki silmät vettää...

Siks matka turhaa lie.

Riuttalan rantakukkaa

karistot suojailee.

Voi sitä pursirukkaa,

mi sen luo luovailee!”

Riuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä...

Siitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka näytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja kaunis... Hänelle alkoivat soida lemmen kellot...

Ja silloin hän alkoi katsella ja valita... Hän katseli taiteen kauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain... ei hän tiennyt mitä se oli... Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat... uudet, kauniit korut.

Ja hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu järvenselällä...

Mutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki Arvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet, jos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse vielä enemmän. Heidän kodistaan – niin puheli rouva Esempio – piti tulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille kokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta, lämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala oli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola ja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin, laine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa puhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti ulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi, sen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen palata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä, sivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin sinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava Riuttalan rantakukista sen _oikean_... Hän on taittava sen varmasti...

Mutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla saaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous, kuin musta käärme kukanjuurelle...

Jo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa.

Se hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä keinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille onnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu... Elämä helotti kukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena, mutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa...

Jo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä ei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka uitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy joutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa.

Se kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin uudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin.

Riuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat lummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon Helga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti häitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan.

Viimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen muutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot.

Kun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän vastauksen: ”Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni.”

Eikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen rantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se Riuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta sen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa.

Hän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi, mutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella sielullansa... Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi ainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta... menestyi...

toivoi enemmän... Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja opintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista, jääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä.

Mutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat ja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä... Syksy tulee. Kukat lakastuvat, vaan häät eivät tule... Aalto huuhtelee suruissansa harmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun se hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa koti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta, jossa päivänpaiste lämmittää...

Mutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita kauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle neidolle...

Riuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa valkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei sitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus tuottamassa hänelle ennustettua kiroa...

Mutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro...

Oliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan tietänyt...

Se oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva Esempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään alasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä jatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille huokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon lapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi...

Hän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta toivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota taksoitetaan 12,000 markan vuosituloista... Sulhaseensa hän oli tutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä.

Marraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus vaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka aikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet kiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa, menevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta luulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä ”toisia”. Jos sattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat sen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden ”toisten” kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä... Pirteissä kehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät rihmaa viipsinpuille... Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä lemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä.

Eräs vaimoista lausuu morsiamelle:

-- ”Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan viikkiläisen.”

-- ”Olkoon!... Itse minä sulhasesta vastaan... Ja itse minä elämäni tiedän ja siitä vastaan”, -- vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä kiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja rihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme... Riihipölystä oli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä kaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne, puhuen:

-- ”Ei sitä vielä pidä Raidan kerskata, että itse elämästänsä vastaa... Elämä on rihma, jossa me olemme ainoastaan pellavankuituja.”

Raidan rukki hurisi yhä kiivaammin ja hän vastasi reippaasti:

-- ”Olkoon!... Mutta miksi minun itseni pitäisi siitä ruveta punomaan surmansilmukkaa kaulaani...”

Kaikki vaikenivat ja miettivät mikä se on joka punoo näkymättömät rihmat ja kuristaa niillä ihmisen. Ja elämä seisoi taas miettijäin edessä salaperäisenä, näkymättömänä, ja kehräsi kummallista rihmaansa...

Syksy pimeni yhä synkemmäksi. Se kääriytyi sumuihinsa, tiuhkui kosteutta, itkeä vetisteli, ikäänkuin surren kesän menoa, ikävöiden talven tuloa. Harhama oli alkanut yhä enemmän käpertyä tarvaalaiseen joukkoihmiseen. Hän tunsi sen tunteita, loukkautui sen keralla, vihasi sen kanssa. Se tunne alkoi himmentää teoksen revontulia ja taltuttaa sisällistä paloa. Elämä oli ottanut hänet käsiinsä hänen sitä huomaamattansa. Mutta itse hän oli yhä kulkevinansa yhteiskunnallisen kumouksen aallon mukana. Hän valmisteli mieliä vallankumoukselle.

Vihdoin oli hän saanut osan metsäkylän nuorisoa kootuksi yhteistä juhlaa valmistamaan. Juhlaa valmistettaessa kiehahti joskus katkeruus mielissä. Nuorukainen suutahti ja lähti äänetönnä kesken harjotuksen pois. Heili-neito itki silloin ja toiset poistuivat äänettöminä.

Mutta riitaisuudet sovittiin, haudattiin mieliin ja kannettiin siellä, kuin kytevää hiiltä pivossa. Juhla joutui ja Harhama puhui siinä. Hän karttoi lausua sanaakaan siitä asiasta jota varten oli heidät koonnut, karttoi sitä sairaaloisesti oman itsensäkin, oman turvallisuutensa tähden. Hän puhui varovasti ja tyynesti:

-- ”Työn aateli!

”Näinä aikoina käy huutavan ääni korvessa. Se kutsuu Teitä, työn aatelia, oikeuksiinne...”

Hän katsahti kuulijoitansa. Ne näyttivät kuuntelevan ymmällä, ikäänkuin eivät ymmärtäisi puhetta. ”Se on niille varmaankin outoa puhetta, ensimäinen ilosanoma”, iloitsi Harhama ja jatkoi:

-- ”Te väännätte elämän jauhinkiveä, mutta purnunne ovat tyhjät.

Mutta katsokaapa niitä, jotka eivät niitä kiviä väännä! Eivätkö niiden purnut ole täydet?”

Ja taas hän katsoi kuulijoitansa, kuin vastausta odottaen. Mutta kuulijat näyttivät taas olevan ymmällä. Ne ajattelivat kukin omaansa: Ne ajattelivat, että ”se puhuu varmaankin niiden 'toisten' pussiin”.

Harhama luuli lausuneensa jotain uutta, joka hämmästytti kuulijoita, ihastui hieman ja jatkoi:

-- ”Tehän kehräätte tässä maassa rihmat ja kudotte kankaat, mutta käytte kumminkin repaleissa... Mutta katsokaa: eivätkö ne, jotka eivät työtä tee ja kehrää, käy verassa?”

Kuulijoista se kaikki oli sanomatta niin selvää, että he eivät käsittäneet, miksi siitä nyt puhutaan. He itse olivat siitä sadasti keskenänsä puhuneet. He olivat taas ymmällä. Harhama luuli sanainsa oudostuttaneen uutuudellansa ja ihastui ja jatkoi:

-- ”Ne käyvät verassa ja te itse repaleissa sentähden, että ne vievät sen, mitä te jauhatte ja ottavat sen mitä kehräätte. Mutta millä oikeudella he sen ottavat?”

Hän katsahti kuulijoihinsa, kuin vastausta odottaen. Ne olivat yhä hämmästyksissänsä. Harhama luuli nyt saaneensa tilaisuuden sanoa uuden suuren sanan. Hän jatkoi:

-- ”Niillä ei ole siihen mitään oikeutta... Ne vievät sen _vääryydellä_. Ne ovat olevinansa jotain herrasväkeä, jotain aatelia, mutta ei ole olemassa muuta aatelia, kuin työn aateli: _te_...”

Harhama odotti näkevänsä ihastuneita silmäyksiä, mutta kuulijat pysyivätkin välinpitämättöminä. Useista tuntui hassulta, että heitä sanottiin aatelisiksi. Toiset koettivat puheesta arvailla kumpaa väkeä puhuja oli, tarvaalaisia, vaiko viikkiläisiä. Harhama alkoi masentua, ärtyä ja kiusautua kuulijoiden kylmyydestä. Mutta hän jatkoi vielä, kuin uhmaten:

-- ”Te olette ainoat oikeat herrat... Te olette ainoa oikea aateli...”

Kuulijoista se jo tuntui ”liialta”; useat katsoivat puhujaan oudostuneina. Harhama huomasi sen ja ärtyi. Nyt hän myös laski kuulijoitansa. Niitä oli tuskin sata henkeä, joukossa paljon poikasia. Ja silloin alkoi hänestä tuntua hullulta koko puheensa ja koko joukko. Hän inhosi sitä. Hän puhui vielä hetken. Kuulijat olivat edelleenkin yhtä tylsän-näköisiä. Niiden joukko näytti Harhaman silmissä entistäänkin pienemmältä, joutavanpäiväiseltä, ymmärtämättömältä. Koko elämä tuntui naurettavalta. Ikäänkuin halveksimistansa osottaen, ivaten, ärtyneenä jatkaa hän vielä:

-- ”Te olette ainoa oikea aateli...”

Ja sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten hän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti maailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta nyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin puettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei Nikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken puheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja jälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti...

Hän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli lopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan kokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia...

Mutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin hätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle niin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli kuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää...

* * * * *

Kului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä, tunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara.

Puut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi ja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman terävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se elämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön hampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn ikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka valmisti siihen tilaisuutta.

Juhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan kosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa.

Harhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta, joka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli hänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika kului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn sumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä, huomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas menneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin.

Kun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten eri virtaukset, joiden mukana hän kulki: ”isän” ja ”äidin”, munkki Pietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas epäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn terävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi taas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki elämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla, jossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä pääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas olevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja varustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku viikko matkalla. Oli siis aikaa... Myöhään yöllä, kello yksitoista, kun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt jo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa huonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä verkostansa.

Silloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa ja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset puolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä surusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa oli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva Rantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta tavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä oli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän lopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen haaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia... Hän oli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut matkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän muisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat riittäneet... Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä tehdä. Hän puheli:

-- ”Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni päättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua.”

Hän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi:

-- ”Ah, jos minä olisin tiennyt!”

Syntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain.

Elämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja kaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä siveellisyyttä, hajosi ja kysyi:

-- ”Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa? Kapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa...”

-- ”Äts!... Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota...

Alhaisuutta... Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen... Mutta katsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään epäjaloa?”

Puhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti kokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen uskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän myöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä puhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla tähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat hohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen tapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja läheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä keskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa, routaisen maan odotellessa ensi lumia...

* * * * *

Taas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli jo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat ahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria ja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa synkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä talvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät synkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä ryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien avautumissa. Naiset kutovat kankaitansa.

Ja yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot viikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän oli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne, kuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin, kuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman ainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille: Se kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä, sukupuoli-elämän hentoja kukkasia.

Oli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana.

Kuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle hopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä:

-- ”Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi... Teatterista olen saanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani...”

Hän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas...

Syntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai kuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi:

-- ”Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?”

Silloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien vuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat...

Harhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio näpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo kerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen aistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa näkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin tulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin tuntuvat johonkin.

Ja silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä elämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti... arkaillen...

ujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin lumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen loisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta Riuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän itse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä.

Hän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin se kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen kanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin odotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon...

Ja kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut veripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa, ja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel.

Aika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat, paksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne jäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen hioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi.

Mutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset raja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä jo aamuisin.

Ja puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja.

Se purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä...

Ja joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin olisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty, että keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu vaikenemisella...

Ja kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka nupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta ei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin sulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat jotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi...

Aika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin, katseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän huomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden.

Ja aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui hänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa ja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva Esempion tuloa...

Väliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu tuntui hänestä silloin liialliselta... lemulta... tympäisevältä...

ilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään sen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa rouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen ja sitä tietä rouva Esempioon itseensä... ja hänen kaulansa hipiään... ja puheiden keränpohjalliseen... ja aistipunakukkaan... Se kukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa...

Ja uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan.

Se värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen... luonteen... tavat...

käytöksen... koko sielun...

Ja kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän usein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta, siveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa.

Silloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa, erehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota paljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja mielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja ohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä lukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan lapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä nykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva Esempion sielua... elämää... ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi, antoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän.

-- ”Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin rouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani”, -- ajatteli Harhama silloin joskus.

Talvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli pakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa.

Nikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko huoneessa kukki kaunis aistipunakukka... Se availi nuppuansa... pyrki aurinkonsa suuteloille...

Harhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä koski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta... Sanoilla nosteltiin jo jotain hienoja helmoja... solmittiin jonkun aran asian sukkanauhoja... solmittiin niitä ja päästettiin solmusta...

Ja kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä voimakkaammiksi... Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman teoksenkin sivuille.

Puhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän... Kuluteltiin talven pitkiä öitä... Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka...

Ja ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama etsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta... Hän alkoi kuvitella tahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi... Tai: Hän tahtoi tahtomansa _muuna_... toisessa muodossa... runomaljassa... säveleenä... kauniina kaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla säveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän saa sen kauniina kaikuna ottaa...

Hän löysi _kodin_...

Silloin unohti hän muun ja alkoi uneksia _kodista_... ja _perheestä_... ja _lapsesta_... ja _vaimosta_...

Hän uneksi kaikesta muusta, mutta ei _naisesta_... Naisen tahtoi hän saada siinä kaikessa muussa... Se oli vaistomaista itsepetosta... Tai tuntui se tahdottu siten tahdottuna armaammalta... puhtaammalta...

pyhemmältä... Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt.

Hän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen sairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa kehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat yöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta niiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se salaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen elämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia, vaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa mieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa, suutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö ulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli suruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena ja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin hänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen mustakirjaisen _empire_-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis katselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon käskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana eläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä.

Hän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa Uutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen evankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli alleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat: ”Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit eam in corde suo” [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.]

Luonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi taas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki vielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman saattamana aamuöiselle paluumatkalle.

* * * * *

Talven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen.

Savu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla hohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista.

Pakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa.

Alkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta.

Suomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat metsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet hirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat heinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan ei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee sydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee synkkänä: ”Se on varmasti niitä toisia!”

-- ”No!” -- kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä ohjaksilla tiepuoleen.

-- ”Nooo!” -- kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen tieltä kinokseen... Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan.

Riihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee talvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa... Harhama katseli sitä ja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin.

Kun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien kulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä.

Sukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa heikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen kukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu haihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä...

Mutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana isänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista pihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana heiluva varpu. Hän oli _nainen_, joka keinuu ainoastaan omalla varvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut linnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita.

Se ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen väliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen _täydellisesti_, kun he ovat toisillensa mies ja _vaimo_. Sen elämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli siveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä... Se kosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin solmittuina... Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti...

vaikenemisella... arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden herkintä väriä...

Ja se veripunainen kukka kukki yhä armaampana... Se kukki keskustelun sanoissa... Se tuoksui sanomatta jätetyssä... Se koreili kauneinna niillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi...

Ja sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama _kotia_... Koti oli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle paljastaa... Hän uskoi aivan sokeasti, että koti on hänellä kaiken määränä, vaimo vaan sen kukkana... lapsi sen lauluna... Ja ne kaikki yhdessä ovat työrauhan tuojia...

* * * * *

Talven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut kyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu kovistautunut kirkkaimmillensa...

Mutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka yhä voimallisempana... Harhama oli jo monesti puhunut rouva Esempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja tulevaisuudesta... Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin arkaili... odotti, että toinen tarttuisi siihen...

-- ”Niin... En minä tiedä”, -- lopetti rouva Esempio aina semmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen aistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä...

Ja mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin kääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä omilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen kotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä mukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä... ennen muka näkymätöntä... mahdotonta muualta saada... Hän kiihtyi... värisi, kuin ahne aarteen edessä... mies naisen sukkanauhoja solmitessa...

Kaikki muuttui hänelle nyt kodiksi... sen onneksi... antimiksi...

rauhaksi... puhtaudeksi... vaimon syliksi... uskollisuudeksi...

Ja kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri vapaasta avioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden juonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan muutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin salaperäisyyttä... Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä...

Kaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi.

Ja kun Harhama kerran yöllä saattoi rouva Esempiota kotiin ja katseli häntä salaa ja näki hänen kaulansa hipiällä punaisen kukanlehden ja kuutamon kirkkaat hopeat helyinä, näki hän hänessä taas Riuttalan entisen puhtaan Helga-neidin. Silloin kirkastui hänelle hurja, rohkea ajatus: Hän päätti teoksessansa korottaa rouva Esempion jumaluuden vertauskuvaksi, inhimillisen siveellisyyden edustajaksi, siksi, joka puhaltaa yksilöllisen siveellisyyden ihmisten sieramiin, kuten Jumala, raamatun kertoman mukaan, puhalsi henkensä maan tomusta luotuun ihmiseen... Hän katsahti häneen oitis ihastuneena, kuin löytämäänsä Jumalaan, värisi ja vapisi ja katseli kauvan kaivattua Jumalaa, punaisen kukkalehden sen hipiällä hohtaessa ja hänen silmiänsä huumatessa...

Hän nousi keskellä yötä, kuin uuden aamun valoroihuun...

* * * * *

Vuosi viskeli viikkojansa talven kylminä kiekkoina. Valkamalan kamarissa paloi yhä nikkelilamppu öitä myöten ja aistipunakukka kukki. Mutta nyt sen lehti jo loisti Harhamalle jumalan hienolla hipeällä...

Puhuttiin jo lapsesta... sen kasvatuksesta... sen lahjoista... sen tulevaisuudesta... Veripunainen aistipunakukka puhkesi täyteen väriinsä...

-- ”En minä tiedä... Kyllä minä tahtoisin saada lapsen, mutta en minä tiedä”, -- haaveili silloin rouva Esempio.

Harhamalla oli jo pivossa veripunainen aistipunakukka ja hän peitteli sitä kodin puhtaisiin kätköihin. Hän vaikeni. Rouva Esempio jatkoi pitkän äänettömyyden perästä:

-- ”En minä Teiltä sitä tarjousta alkuaan odottanut... Enkä ajatellut...”

Kun Harhama saattoi rouva Esempion kotiin, vaaleni jo kaunis aamutähti, taivaan kirkas tähti-ulappa alkoi kelmetä, päivän tuloa peläten, ja itäinen taivaanranta vetäytyi aamuruskon punertavaan, kapeaan punaiseen viiruun. Kotia päästyänsä hän ajatteli nyt sitä yhtä asiaa, vapaata avioliittoansa rouva Esempion kanssa. Se ajatus peitti hänessä jo kaiken muun, kuten aamurusko peittää punaisella purppuravaipallansa taivaan tähtitulituksen. Se sammutti hänessä isänmaan kytevän tulen ja jumaluuden kysymyksenkin. Se veti hänen teoksensa oman tuoksunsa muovaeltavaksi, tunki sen luonnoksen läpi ja täytti koko elämän.

* * * * *

Hanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja näiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa karhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee käpälillensä valmiina hyökkäämään. ”Kun ei tuo toinen ennättäisi ennen... Se on niitä toisia ”, ajattelevat molemmat karhuntappajat ja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei kuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. ”Ehtiköhän se ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?” -- ajattelevat molemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda karhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä ainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. ”Kunhan eivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa”, -- ajattelevat kotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia.

Ilta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat viritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi keihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan ja kysyy:

-- ”Kumpiko se ensimäisenä iski?”

Mutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja karhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa.

Alkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa:

-- ”Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä.”

-- ”Itse me haavoistamme vastaamme”, mutisee toinen miehistä.

-- ”Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta sinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi”, -- lausui Alkula.

Syntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen, lausui reippaasti:

-- ”Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse nuolee...”

-- ”Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat”, -- lisäsi siihen viikkiläinen.

Mutta huomenna kerrottiin kylissä: ”Ne toiset olisivat päästäneet karhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen.” Ja toiset kertoivat: ”Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet antoivat sille kuolin-iskun.”

Mutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän elämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin oli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain silmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia.

Siinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä tulvaavampana.

Ja aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli öisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa, vastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa, jonka hän oli istuttanut _kotiin_...

Näkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu nosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja... Se koski niitä... pelästyi, kuin arka lintu... pakeni niihin kosketettuansa, kuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja sointui sen väreihin...

Puhuttiin kodista... lapsesta... avioliitosta... sen solmimisesta kunniasanalla... oman siveellisyyden varaan... sen säveleenä asettamisesta aina väräjävän harpunkielen: tunteen varaan...

Siitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin ujosteleva, vastusteleva tyttö:

-- ”Niin... Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni... Mutta en minä tiedä.”

Tai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen:

-- ”Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!”

Mutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin tytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama ei tahtonut enää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu.

Hän vaan epäröi vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa, joka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana körötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean yksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa lihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa tulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa virvaväreillä.

-- ”Miksi minä sitten _epäröin_?” -- kyseli hän joskus itseltänsä.

Ja hän vastasi myös itse:

-- ”Siksi, että minä en häntä tahdo _semmoisena_, en semmoisena kuin muita... en naaraana, enkä... no 'niinä', vaan _vaimona_... tai oikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen oikeudesta.”

Hän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten, itsensä edessä puolustautuen:

-- ”Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan... Kotiahan minä...”

Ja yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu.

Se hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei tahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke vedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä muuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä helyissänsä... nosteli helmojansa... näytteli sukkanauhojansa...

pohkeitansa... vuoteen uutimia... ja onnenliinoja ja nisiänsä...

Hän kulki sen taluttamana. Hän oli kodista luonut itsellensä mielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa... näki sen kukan... tunsi sen... tiesi sen... tiesi että se on kaunis aistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä.

* * * * *

Kun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli aamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut kierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet sammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat pesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain kuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä, joina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu tähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio vähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden perikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti vanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja häikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan tähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa.

Ja sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden siveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä, hehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti kaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa tähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas: Hänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta purppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä ja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman makuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä, peittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat: ”Tämän kaiken saat, jos _tahdot... otat_”.

Ja hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn loistavien tarjouksien jalkoihin...

Niin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui taas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli itseltänsä:

-- ”Entä jos kaikki pettää?... Silloin sortuisi se suuri ajatus, joka on nyt kietoutunut tähän yhteen...”

Ja hän vaikeni sitä ajatellessaan ja mietti, sillä hän tajusi vielä nytkin, että sen sortuminen tietäisi hänen elämänsä hautautumista häpeään ja aisti-elämän likaan. Ja hän mietti ja punnitsi ja kysyi ja vaikeni. Alussa oli hän joskus ajatellut:

-- ”Eikö olisikin paras ottaa hänetkin ainoastaan 'semmoisena'.”

Mutta oitis katui hän ja häpesi sitä ajatustakin. Rouva Esempio oli jo kasvanut yhteen hänen teoksensa kanssa. Jokainen huono ajatus hänestä tuntui jo oman teoksen häpäisemiseltä.

Ja mikäli hän puolusteli itseänsä yhteiskunnan siveellisyyskäsitteen edessä, jonka hän oli jumaluuden sijalle korottanut, sitä enemmän kirkastui hänelle rouva Esempion rajattoman yksilöllinen tunnesiveellisyyden aate. Hän alkoi siitä yhä palavammin, kiihkomielin, luoda tukijaa sille avioliitolle, jonka rihmoihin hän kietoutui yhä lujemmin. Se tunne tappoi hänessä kaikki muut, kuin verenhimoinen peto uhrinsa. Se vei myös hänessä lopulliseen voittoon rajattoman yksilöllisen siveellisyyden aatteen yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen edellä, Päättävästi lausui hän aina itseksensä:

-- ”Mitä on yhteiskunnallinen siveellisyyskäsite?... Utua... utua...

utua se on... Joukon pakkovaltaa se on... Kantakoot piiat ja rengit sitä kahletta!...”

Hänen olemuksensa ydin: epäily, puhkeili näkyviin aisti-elämänkin huuteista, vaikka se puhkeili niin heikkona, jääden tappiolle. Ne olivat viimeisiä epäilyn kysymyksiä. Hän riuhtaisi nyt itsensä epäilyjensä suosta, kuin väkivaltaisesti, luullen pääsevänsä kalliolle. Halveksuen lausui hän itseksensä:

-- ”Hiiteen tässä loppumattomat kyselyt!... Elämä! Mitä on se! Se luikertelee ja kiemurtelee omenoinensa, kuin paha mato, ja varottaa: tätä et saa syödä... etkä tätä... etkä tätä... etkä lopulta mitään...

Mhyt! Se varottaa aikansa, varottaa ja luikertelee edessä herkut kädessä ja lopulta pujahtaa luikertelevana käärmeenä käsistä.”

Hän mietti elämää, sen luikertelua ja kiemurtelemisiapa lopetti ynseänä:

-- ”Mokomakin matelija!... Paras polkea mokoman luikertelijan pää aikanansa kantapäänsä alle ja antaa sen itsensä siinä kiemurrella...

Muuten se ei kohta jätä minulle muuta, kuin harmaaksi värjätyt hiukset ja hampaattomat ikenet...”

Ja hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle.

Henkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen langat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta korottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden istuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden voittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien joukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo osaksi niitä 'toisia'.

Taivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja Valkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä...

Mutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen tuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman miettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut...

Ja lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda muistui mieleen kerran... kaksi... kolme... kiusallisena... ilkeänä...

Mutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta taas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä uneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi, kaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja ja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen... pidellen kädessänsä veripunaista aistipunakukkaa...

* * * * *

Avaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna.

Perkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli valmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän johtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä odotellen. Perkele puhui hänelle:

-- ”Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!... Pane hänelle ohjaksiksi kauneimmat kodin unelmat!... Niissä kulkekoon hän päivin!”

Perkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja, kudottaa niistä valmiita unelmia.

Ja Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja elämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää hänen kantapäänsä alla.

Hän uneksi elämää kuvitellen:

On öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa, joka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy tuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä.

Vihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta... Se on _elämää_, kun mies kulkee _yksin_... Kylmänä, kavalana käärmeenä luikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää, mihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa elämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä huokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman pilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät...

Mutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista sukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee elämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän houkutteleviksi häiksi:

Hänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi.

Uskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja vilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys...

Hän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla vaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon käsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän sytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä, puhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on kodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu...

Kevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa kasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä kallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina, sauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen...

Kesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee vilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet avosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on lämpö viluyön paleltamalle...

Hän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy...

nousee ja taas erehtyy... Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa häntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin.

Vaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla, erehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen sylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa ainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä...

Hän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat tasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat.

Uskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee miehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat...

Keltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo, talon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon hyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä onnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa...

Päivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista, lakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat palsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee vaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä.

Hän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta huokuu _vaimo_, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa puhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa kukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo palaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka elämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut, sekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!...

Jo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee tulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista.

Aalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja uskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja suutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja...

Kun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa tarkottaen: ”Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty ottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?... Ja pitääkö minun hulluna totella?...”

Vastaukseksi hän naurahti ja lausui:

-- ”Niin. Se on totta... Ihmiset ovat niin sanoneet.”

Ja hän naurahti ja jatkoi:

-- ”Hullutuksia!... Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki sen antimet ja aarteet... jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin.”

Ja Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi urpuna niiden joka oksanpäässä.

-- ”Miksi en sitä ottaisi?” -- mutisi hän.

Eräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen, Tamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla hänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän katseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä:

-- ”Te saatte minut tällä kihlata!”

-- ”Hyvä... hyvä”, -- naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko häätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se pallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen aistipunakukka...

* * * * *

Oli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja aistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa.

Silloin avasi unien maailma ulapoitansa... Näkymättömät olennot tekivät tehtäviänsä.

Kun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä tulivaippa hartioilla ja puhui:

-- ”Mies uneksii jo valveilla... Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää, jota ihmiset kodiksi sanovat... Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa, mitä hän kodista himoitsee... Se raukka ei uskalla sanoa, että hän himoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa...”

Hän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme palvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja puhui heille, Harhamaa osottaen:

-- ”Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka: veripunainen aistipunakukka... Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat semmoisten hedelmien painosta enimmin... Näyttäkää niiden ihanuus hänelle, sillä se raukka vielä arkailee... Se ei uskalla tahtoa, mitä hän _tahtoo_, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa, että hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä sitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt... Hän himoitsee aistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se malja Jehovan kielletyn puun oksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana...”

-- ”Me näytämme hänelle sen maljan ihanuuden ja siihen kätketyn hedelmän herkullisuuden. Hän on heräävä kohta vaimo vierellänsä, kuin Aadam Jehovan unesta, kun hän tapasi Eevan... Jehovan kielletty puu hohtaa hänelle kohta punaisena talvenkukista: veripunaisista aistipunakukista”, -- lupasivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

-- ”Ihmisten unelmat ovat _himoa_, ja niistäpä ohjaksista minä heitä johdan... Ne ohjakset eivät katkea. Yöllä ne käyvät unen, päivällä unelman nimellä... Sitokaa hänet unilla kiini kiellettyyn puuhun.”

-- ”Hän on siihen takertuva, kuin perho tulen väriin”, -- lupasivat enkelit. Perkele koski Harhamaan, pani häneen unen ja lausui enkeleille:

-- ”Kun eivät unelmat riitä, käyttäkää unia apuna...”

Perkele poistui jättäen Harhaman unet ohjaksiksi enkeleille... Alkoi kulku... Enkelit ohjasivat Harhamaa kauneiden kuvien ohi:

Kulkua johtaa Herve-neito, Perkeleen kaunis enkeli. Hän kulkee kosiomiehenä siellä, missä rakkaus on luvaton, lempi laiton...

Hän solmiaa salaiset liitot... purkaa avioliitot... kehittää aviorikokset, kuin kukan nupusta, kesän keväästä... Hän koristaa kuutamokohtaukset... värjää niissä maat hopeilla, taivaat punalla, tulevaisuuden kukanväreillä... Hän kuvaa onnenkuplat ikuisiksi...

lemmen aina yltyväksi... rohkaisee epäilijää... punaa sen silmissä uskollisuuden ainaiseksi... kuvaa sylin taivaaksi... suudelman autuudeksi... Hän ohjaa Aare-linnun oikean parin luo, kun se lentää aistipunakukka nokassa...

Hän katkoo kaiken luvatun poikki... kultaa kielletyn pettävällä...

haihtuvalla... häviävällä... koristaa kuplilla luvattoman... Hän loihtii kauniiksi ruman... Hän nostaa arimmat helmat... näyttää ikävöidyimmät ihanat... Hän menee takuuseen kaikesta pettävästä ja itse hävittää takaamansa... Hän johtaa ihmiset perhoina tuleen... vie ne Harhasaareen huumautumaan...

Harhaman uni alkaa: Kaksi enkeliä, Iila ja Ooti, käyvät airoihin käsiksi, pukuna hieman hämyä, vyötäisillä värinauha, tukka aaltoina olkapäillä... Pohe on pehmeä... huuli on marjaa... hipiä hekkumaa...

silmä suloa... katse kauneinta kiehdettä... povi puhdasta impeyttä...

kaikki herkkuisaa, kuin mesi... He soutavat kaikkien niiden venettä, joiden matka on luvaton, kun he kulkevat lemmen teitä...

tai lähettävät he joutsenet venettä vetämään, silloin kun on kulku selvä... He tuntevat kaikki karit... tietävät salaiset ulapat...

maireimmat lymyrannat... He tietävät, missä käki kauneimmin kukkuu...

missä on kukka huumaavin... sammal pehmoisin... lymy rauhaisin...

varjo vilpoisin... valo raukaisevin... He soutavat kaikki sinne, missä suudelma on suloisin... missä nainen heltyy hellimmäksi...

mies unohtaa kaiken... myö maailman hymystä... vaihtaa taivaat syleilyihin... He soutavat luvattoman lemmen soutajat Harhasaaren valkamiin Herven perääpitäessä...

Iila ja Ooti ovat Perkeleen veneväkeä, jotka soutavat luvattoman lemmen tiellä kulkijoita, vieden ne Harhasaaren satamoihin...

Harhama näkee edelleen unta: Harhasaaren sadat lahdelmat aukenevat, onnensatama jokaisessa, rannikot kukkamaina... Vene laskee yhteen niistä. Sen rantavedet ovat lumpeikkoina, jotka on kylvetty kukilla... saaret ovat laulua... vedenselät säveleitä... syvyydet rannan kuvia... taivas sinisorsan sulkien sineä...

Mutta lahdelman perällä on pienoinen _koti_, rannan pikku kielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon lumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa... kaiho tytön silmässä... puna poskessa... kainous mielessä... Se kutsuu herkullisena, kuin nisä neidon povella... hehku huulella... lämpö rinnassa... nuoruus pehmoisilla uumenilla... Se houkuttelee rauhallansa, kuin syli lämmöllä... lempi lupaamallansa onnella...

luvaton rakkaus salaisuudellansa... kaunis tyttö laulullansa...

Vene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa... Jo laskee se kodin rantaa kohti... Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun syliin... Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö punastuessaan... Rauha ripsehtii kartanolla... heloittaa siellä, kuin kukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse... Polut ovat, kuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut... Siellä on siimes suloa, valo vedenvälkettä.

Herve-neito hymyilee Harhamalle: -- ”Onko Jehova kieltänyt sinua tänne kulkemasta?... Eihän se voi olla totta?”

Iila ja Ooti eivät odota vastausta... He näkevät sen sanomatta...

Airo ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen ensi kertaa suudellessa... Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin valo pimeyttä... Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen vastaan...

Uni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut... Kaikki ne vievät sinne, minne kenenkin mieli tekee... Siksi ei kukaan eksy... siksi tulee jokainen sinne, minne on halunnut... Siksi kulkee jokainen _harhaan_... ei koskaan oikeaan eksy...

Herve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle... He nousevat _kotirannalle_...

Herve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on himoinnut... näyttää sadasti sitä kauniimmalta... Siksi ei kukaan tunne pettyneensä... luulee saavansa paremman, kuin uneksi... Siksi ei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta...

Herve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä...

uneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät... Hän tietää, mikä on kaikkien unien kukka, kun mies kotia kaipaa...

Portaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä...

Keskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka laakerina... Herve-neito osottaa sitä hymyellen:

-- ”Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi kodin rauhassa ja sen kunniaksi...”

Mutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana... hohtaa veripunaisena... Se on aistipunakukka...

Harhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä...

Se nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen kaikki toiset... Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön... Hän ihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin, jonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut aistipunakukan hienoa hajua...

Herve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä... mikä on selvä selittämättä...

Mutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli, kaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän puhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua... Sillä sokaisee hän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on himoinnut... Sillä tekee hän aistit herkiksi... terottaa silmän näkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen aistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin sille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden kuiskailuille... Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen sille, jota ei sanoin sanota... jota sanotaan silmällä... hymyllä...

hiuksella... korulla... helyllä... hipiällä... rinnalla...

hymähdyksellä... kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla...

Riile-neiti tekee tehtävänsä... Harhama on jo sokea... Hän näkee näkemättömän... Hän on kuuro... Hän kuulee kuulemattoman... Hän näkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan... Se soi kanteleen kielellä säveleenä... arkailee siinä, kuin katse helman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana hohtaa... Se näkyy unelmana... hienona himona... hipiän hajuna...

onnen puna-utuna... Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin alttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta.

Mutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan kukkasen portaikon eteen... Hän pudottaa sen kodin puhtauden suojaksi... vaimon uskollisuuden vartijaksi... kotilieden turvaajaksi... Viettelys ei voi taloon tulla... uskottomuus ei voi sinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka vartijana... muurina... varustuksena... Se on Herve-neidon suuri lahja... sen takuu lupaamistansa... varmuus, että kaikki on kotona ijäti _pyhää_... puhdasta... rehellistä... uskollista...

Harhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata... Herve-neito hymyilee:

-- ”Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä...”

Harhama huomaa hänen totta puhuvan...

Uni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon lävitse... Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen pienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta... Siksi ei pääse kiista kotiin... Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan suojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena... Siksi kun se kuivuu, on kaikki hyvin kotona...

He astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele vierellä... Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta... Onni odottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa... kosittu kihloja... kihlattu morsiuspukua ja häitä... Siellä ei sorahda soraääni... Työrauha on ainainen, armas, lempeä, houkutteleva... Se odottaa, kuin kypsynyt kohtu osaansa... emi heteen antimia... neito miestä... oikea vaimo lasta... Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä... sen apuna... tukena... toverina... Se istuu sen illan ilona... päivän lauluna... ajan rattona... rohkaisijana... tukijana... ystävänä... Se tekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna... Se somistaa kotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja mäellä, kukka nurmella... Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa iloista osansa ja enentää ne omillansa... Se on kodin hyvä henki...

sen ylpeys ja ilo.

Ja huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin alttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja... Se on kotiliesi... Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana kukkana keskellä kotia... Vaimo vaalii sen tulta... hoitaa sen liekin puhtautta... kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa... Siksi ei ole kotona petturuutta...

Harhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta ja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen aistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu... Se kukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä... Se lepattaa siinä somana... perhosena... pikku liekkinä sirona... punertavana... Se tuoksuu työnrauhasta... Se heloittaa hopeamaljan hopeasta...

Ja kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli Aala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa: aistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä... Siksi ei se koskaan lakastu... ei koskaan kuihdu... ei ikinä tuoksuansa muuta, ei väriänsä muuta... Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-, keväänkukka... Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun...

kiehtovan värin... houkutuksen... himon armaimmat herkut ja silmän hienoimmat lumeet...

Mutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta... Se on Tuulan kaunis kukka... Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä kukkiessa...

Mutta nähden nähdä on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli on aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle...

Siihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti... Se hohtaa helmassa niin somasti... Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki uuden lehden... Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista tomut, silittää miehen otsalta rypyt... Ja kädessäkin on talven kukka, aistillisuuden veripunainen... Vaimon mieli on aina kepeä. Se poistaa elämänhuolet... Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu...

veripunaisen aistipunakukan armas lemu... Sen lemun tuo siihen Aare-lintu.

Herve-neito hymyilee Harhamalle:

-- ”Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi kieltäisi?... Hänhän on – sanotaan – rakkaus?...”

Sitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä: Kodinrauhassa on työ sujunut... Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene vesillä... Kanteleen kielestä heruvat runohelmet... Ne kohoutuvat teoksen sivuiksi... sivut niteiksi... muuttuvat valkeiksi linnuiksi... lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan...

Vaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa, virkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja...

Harhama tuntee sen puhalluksen... Siitä tuoksahtaa veripunaisen aistipunakukan ihana tuoksu... Siinäkin kukkii talven kukka...

Kodissa kukkii ikuinen kukka...

-- ”Tätähän ei voi Jehova turhilla säännöillä kieltää”, -- hymyilee Herve-neito.

Harhama ihastuu unessa. Hän ei enää säännöistä suurta välitä...

Herve-neito nostaa uusia liepeitään, näyttää niiden alta kotia. Aika on kulunut: Lapsi lepertelee lattialla... Se kietoo pienoiset kätensä isän kaulaan... Vuodet kuluvat: Lapsi kukkii kodin ilona, isän toivona, tulevaisuutena, elämän sisältönä, sen jatkona...

Kuluu vielä vuosi: Lapsi kantaa kotiin kukkia... täysiä marjatuohkosia... Hän tulee kotiin koulusta, poski punehtuneena, mieli kevät-ilona... Hän on kodille, kuin väri kukalle, perhonen kukkamaalle, kiuru ja pääskynen keväälle...

Vuodet kuluvat: Lapsi tuo kunniaa kotiin... Valkeat linnut palaavat seppele kunkin nokassa... Kodin onni on täydellinen...

-- ”Voisitko luopua tästä, jos sinua kieltäisin _minä_?” -- hymyilee Herve-neito Harhamalle.

Harhama ihastuu unessa... Talven veripunainen kukka kukkii kaikkialla... sominna kotilieden liekinpäässä... Se näyttää niin ihanalta... herkulliselta... houkuttelevalta... Se lupaa vähintään Jumalan onnen... Ja Aala-neito seisoo yhäti sen vierellä, hoidellen sitä, vaalien sitä, kuin tyttö kauneuttansa, rakastavat välistänsä hyvää sopua...

Herve-neito vie Harhaman sisemmä. Hän nostaa kodin ihanimpaa lievettä... nostaa sen arimmat aarteet... Hän vie hänet sinne, missä veripunainen aistipunakukka kukkii kaikkein kauneimpana...

huumaavana... salaperäisenä... herkullisena... Hän vie hänet sinne, jossa odottaa uneksittu... Hän vie hänet vaimon vuoteen viereen...

Mutta ennen kun he astuvat sisälle, viittaa Herve Uura-neidolle, joka vartioi ijäti vaimon huoneen ovella, ettei vieras sinne pääse, ei yritä... Hän lypsää rinnastansa joka ilta pisaran maitoa kynnyksen alle, makuuhuoneen vartijaksi... sen suojamuuriksi... Se maito on himon herkkua... Sen tuntee ohikulkija... Se tuntee sen ja sulaa...

ja juopuu... ja päihtyy... ja huumautuu... ja muuttuu pedoksi, jonka saaliina on vaimo, sen makuuhuone metsästysmaana...

Siksi on se huone niin _turvattu _... Siksi ei sinne vieras yritä...

Siksi kukkii siellä veripunainen aistipunakukka yhden ainoan iloksi... suloksi... onneksi... nautinnoksi... Siksi on vaimon huone kodin kaikkeinpyhin...

Uni jatkuu: Harhaman sielun kaikki kielet soivat. Kaikki hermot ovat ansana... kaikki mietteet perhosena, jonka kukkana on aistipunakukka... kaikki ajatukset värisevät värinä, jonka houkuttimena on talven kukka... kaikki aistit ovat hereillä...

valvovat petona... tuntevat veripunaisen ihanan tuoksun...

Jo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi... Siellä on hekkuma hämynä... uudin on vienona värinä... siellä kukkii veripunainen aistipunakukka, lehtinä herkullisuus... värinä himojen ruoho... Se kukkii niin surullisena... kainona... viattomana... autuaana...

ihanana... onnen-utuna... Sen tuoksu on huumetta... Sen kaikki on selittämätöntä... tutkimatonta... näkymätöntä...

-- ”Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?” -- hymyilee Herve-neito.

He astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä... ei _Hänenkään_...

Herve-neito nostaa viimeistä lievettä... Hän nostaa arimman uutimen reunaa... Hän näyttää elämän hameenhelmaa... nostaa sitä... näyttää elämän sukkanauhaa... sitten sen utuhelmoja... Hän nostaa elämän viimeistä lievettä... Sen takana nukkuu _vaimo_... Povi nousee huounnasta... rinta elämänhalusta... nisä on pieni punehtuma...

Veripunainen kukka avaa armaimpansa... Harhamassa värisevät kaikki värit... Hän riutuu aistipunakukan väreihin... sen tuoksuun... sen hehkuun... sen tarjoamaan iki-onneen...

-- ”Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä...

Sinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan onnen,” -- hymyilee Herve-neito...

Harhama värisi ja tavotti _kotia _... kukkinensa... Hän tahtoi sen saada ja _ottaa_...

Herve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja raukesi aistipunakukan armaaseen väriin...

* * * * *

Hvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä ja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira kalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen tyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti lumen läpi.

Hvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta ja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin voi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden latvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan asti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä hillittömämmin.

Vihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi myrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi ja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se kartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä, heilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään.

Kun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen hänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta ja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin suusta. Hviu-hviu! -- vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi huoneeseen ja ovi sulettiin.

-- ”En tahtonut päästä mitenkään... Mutta minun tuli ikävä yksin...

Hyi, minkälainen ilma!” -- lausui tulija riisuessaan lumista takkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen pimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä kohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan mustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän yskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle.

Mutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa, jotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn vimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa...

Hviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän seasta.

Mutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se on koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin molemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja pakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja yhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena ja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn kanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta katkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi:

-- ”Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja minä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän täytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää minua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?”

Harhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä.

Hän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi lentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti vaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri kuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen kammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa kuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: ”Tämä on sinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!... Hautausmaalla eivät kypsy onnen-omenat...”

Myrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet levittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia, kodinonnea. Ne sanoivat: ”Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi elämästä, tunnet kuin Jumala onnen.” -- Hän teki päätöksensä ja lausui:

-- ”Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni...”

Hviu-uu! Pau! -- raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko hulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen taivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva myrsky ruoskana kädessä...

Sitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat laskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun olivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa, tyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin suussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku.

Ainoastaan aistipunakukka eli ja kukki...

Yö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä.

Sisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa, hymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee kätköjänsä... se levittelee armaimpia antimiansa utuisille asettiinille... Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin pideltäviksi... näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen ikuiseksi, nautinnot ainaisiksi...

Se tarjoo aistipunakukkaa...

Kello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii huoneeseen... Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa...

Se kukkii veripunakukkana...

Ulkona ulisee myrsky... sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen soitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat...

Niiden käsissä on aistipunakukka...

Puhe alkaa... alkaa ja katkeaa... Onnen sirkka sirkuttaa kuuluvammin... Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi, onni käsin saatavaksi... Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma iki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta...

Ja uskollisuuden huipulla kukkii taas aistipunakukka...

Yö soluu... Puhutaan elämänkysymyksestä... elämästä yleensä...

nykyisyydestä ja tulevaisuudesta...

Mutta tulevaisuuttakin koristaa aistipunakukka.

* * * * *

Ajanvirrat valuvat tasaisina, pysyen aina omissa uomissansa. Elämä kulkee kuplina sen pinnalla.

On kulunut aikaa vähäisen.

Tuulet tanssivat tanssejansa, tyynet levittelevät liinojansa. Kuu viskoo öisin kuutamovaippojansa hangelle, päivin valkenevat niillä auringon valoliinat. Elämä kulki kulkuansa suikkelehtaen luonnon suuren karkelon seassa.

Kerran rouva Esempio riisui kepeän kesäpuseron yltänsä. Paidan reunus solahti ulos ja hän kysyi Harhamalta viattomasti kuin lapsi, joka ihailee omaa kuvaansa, tai kuin tyttö, joka katsoo kukkiansa:

-- ”Katsokaa! Eikö minulla ole kauniit rinnat?”

Harhaman jokainen jäsen vavahti. Rouva Esempiolla oli ruskea, puolipyöreä luoma toisen rinnanpään ympärillä... Hän muisti vanhaa ennustusta, mutta muisti sitä, kuin himmeää unta.

Lamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot