Harhama II: Kaksi aatelia (19A/34)

Kaksi aatelia.

Elämä on Jumalan jauhinkivi...

Talven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin lempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea kohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili, kuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina, urvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta.

Päivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa pakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla pakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa...

Ilta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle ääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna hymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas kelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden äskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa kodin iltarauha...

Sisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä rauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu ja tuulahtaa kodin henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta, puhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta.

Äänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia on valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen...

Ainoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa.

Se on kodin puhdetöiden rauhaa...

* * * * *

Mutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi joukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen maailmankurjuutta.

Kodin suuressa rauhassa heräsi hänessä taas työhalu. Ensi töiksensä hän kaiveli riitojen syitä. Mutta hänen henkinen viettinsä, mietintö, ohjasi hänet niitä etsimään menneisyyden lovista, eikä elämästä. Hän mietti niitä itse ja kokoili muististansa kansansa viime aikojen muistoja, kuin sukan neuloja silmiä. Hän tutki niitä kirjoista.

Menneiden päivien tapahtumat kulkivat silloin vuolaana virtana hänen ohitsensa. Hän itse suurenteli mielikuvissansa ne tapaukset vettenpauhuksi, joka häntä huumasi, takoi, vei mukanansa. Uuden ajan alkavien joukkotunteiden voimakkaat ensi hyrskyt muovaelivat mielen ja löivät siihen ensi arpensa. Menneisyyden vaikutelmat, sen tapaukset nousivat historian kätköistä, kuin kuolleet haudasta ja alkoivat vaikutelmillansa luoda ihmistä kilpaa nykyisyyden melskeiden kanssa.

Kuolleet nousevat haudoistansa Jumalan käskystä, elävien elämän ohjaajiksi. Äänettöminä ryhtyvät ne tekemään Jumalan töitä ihmisessä.

Näkymättömät voimat painavat Hänen palkeitansa, pitelevät Hänen pihtejänsä ja takovat ihmistä Hänen takeenansa.

Suuri on Hän, Hän on voimallinen ja tutkimaton. Työväkensä Hän laskee levolle haudan rauhaan, eikä kumminkaan niiden työpäivä koskaan lopu, eivätkä ne hetkeksikään raatamasta lakkaa...

Nuoruuden aikoina oli historia ollut kerran Harhaman lempiaine, ei yksityiskohdissa, vaan suurissa piirteissä, varsinkin sen harmaa muinaisuus. Nyt selaili hän taas sen tutulta tuoksahtavia lehtiä.

Hän sieppasi sieltä kuivan tosiasian, puhalsi kuolleisiin tapauksiin hengen ja muodosteli niistä oman mielikuvituksensa vallattomia, kiehtovia kuvia, tarttuen itse niiden kiehteiden näkymättömiin satimiin. Ja kaikkea tutkittavaansa katseli hän sen ihmisen silmillä, johon hänet oli käpristänyt pikku Irmas ja myöhemmin joukkoihmisen riidat.

* * * * *

Kasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi sinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan piikinpäässä punaisena kukkana...

Suomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi tukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja lattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä...

-- ”Kasakka!” -- lausuivat kaikki hämmästyneinä...

-- ”Kasakka!” -- sopersi lapsi lattialla.

Historian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen rattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa toisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin kello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat jaettavansa...

Ja suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi... Ja koko kello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana heilurina...

Kello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies sanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia.

Lapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi:

-- ”Äiti!... Kasakka tulee...”

Se oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin.

Mutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli jo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että mahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien perintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita...

Silloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui:

-- ”Joko on meidät Herra hylännyt?”

Salama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki seisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena:

-- ”Tsaari käski niin sanoa...”

Kaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä vastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja lausui kasakalle arvokkaasti:

-- ”Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma.”

Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:

-- ”Tämä on Tsaarin käsky.”

Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:

-- ”Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa, Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea velvollisuutensa tieltä.”

-- ”Hyvä on!” -- vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä, ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena, huikaistun silmän valossa.

Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä, nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan...

Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut, herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä...

Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia: saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.

Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi, samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa itsessänsä mies ja ihminen yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän sanan sisältö: _Hän on kansansa paras_.

Mutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu eli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla, kädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses palattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille.

Vanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja perämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan Viikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan purjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän varalta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä seuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko kansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä Vaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä ”kuninkaanpojaksi” Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa.

Hän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta.

Kun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen puhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi hän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla:

-- ”Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut minulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan Suomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo sekin minulle, Jumala!”

Tapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän janosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä purjehtijaa.

-- ”Täällähän on miehiä”, -- mietti hän, lukiessansa historian, musteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan musteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille.

* * * * *

Historian kello kävi. Se veti itse itseänsä käyntiin. Sen jousina oli kansojen mieliala ja jousien vireeseen vetäjänä ihmiskunnan mieliala, jota taas veti salainen voima.

Kasakka oli mennyt suureen kotimaahansa. Mutta jonkun ajan kuluttua palasi hän sadan toverinsa kanssa ja heitä johti rautainen päällikkö, joka kutsui koolle Suomen edusmiehet ja puhui heille:

-- ”Te olette väärin käsittäneet Tsaarin tahdon ja allekirjoituksen.

Venäjän Tsaarin ovat asettaneet itsevaltiaaksi Jumala ja Venäjän bojarit Venäjän kansan nimessä. Se Tsaari ei siis voi ilman kansansa ja Jumalan lupaa rajottaa valtaansa missään maan kolkassa, joka on Venäjän miesten verellä ostettu. Muutoin hän rikkoisi ne ehdot, joilla hän otti itsevaltiuden vastaan, ja pettäisi 'Tsaarinsanan'. Sillä Venäjän Tsaarilla on valta tehdä kaikkea muuta, paitsi rajottaa omaa, Jumalalta ja Venäjän kansalta saamaansa itsevaltiutta...”

Silloin hätäytyi kansa lopullisesti. Salama oli sattunut sen arimpiin. Vaimo itki ja vapisi, ja mies oli neuvoton, ja lapsi katsoi avuttomana vanhempiensa silmäin. Hartiat kumartuivat, kuin hallayön jälkeisenä aamuna. Mies odotti vaimolta lohdutusta ja vaimolla ei ollut siksi muuta annettavana, kuin epätoivoinen sanoma:

-- ”Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen olimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia...”

Mutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan Karhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen, tutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän seisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä Punainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena:

-- ”Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena Punaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi... Israelin kansa on siitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti erehtynytkin...”

Hän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian lehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa astua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin...

Mutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista...

Suomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat mitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli vaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen, miettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää ajanhetkeä...

Silloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä vanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän oivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne hävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes seitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa, jonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja puhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen, puhtaan jälkeläisen tulee tehdä:

-- ”Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu Suomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari vahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on _kuninkaansana_... Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä siihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin pyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän sen aivan rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta meille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan valtaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan edustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon ja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä oikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa ovat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän Tsaarit vahvistaneet...”

Rooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi kansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset viikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena johtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta viikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta harmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä oikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä hän ajatteli: ”Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen esi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä peräsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut sitä viimeisenä pitelemään.”

Mutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko, kuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista lähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland.

Kun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä kunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka viisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin johtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten kun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin ja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana, ja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi kerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik siitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten vertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon:

-- ”Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako ennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta, jäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne ottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma turma ja häpeä!”

Tarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset Viikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja, jotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin vastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana houkuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat ulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana merisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä Vaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin miehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan väki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä.

Yksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä Tsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan vanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan edustajien puolesta Tsaarin edustajalle:

-- ”Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik ovat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä perintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen kansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa kohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat isiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa vastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin perintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii niistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa kokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän Tsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden pyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa asioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on hallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman kasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja Viikin miehet menevät siitä takuuseen.”

Erkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi lujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön, kallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista raudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui tsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä.

Hän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan kansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan pyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus:

”Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä.

Menkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille antaneet!”

Silloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi hieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen, isänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota vihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi tuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli kesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella kukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla sirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien selillä.

Historian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja kasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen salaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä kipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät entistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se paloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten akkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut...

Ja sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti koskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti tulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä punersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan viskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan...

Historian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse valmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut isänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin...

Hallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana.

Huoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu jumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä, valellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa.

Aurinko nousi ylemmä. Kylmä henkäys muistutti, että talvi oli kohta tulossa. Se herätti kansan, pakotti sen miettimään talvenselkään lähtöänsä. Kasakkapäällikkö seisoi heidän edessänsä, kuin hallan tekemä hävitys. Historian käsi kohosi kivikovana, sen hengitys tuntui talven pakkaselta... Siltä ei voinut apua anoa.

Sen tajusi kansa ja alkoi nousta, katsella hallan tekemää tuhoa ja miettiä talvenselkään lähtemistä. Koko kansa seisoi kosken rannalla, johon oli paras menossa, ja jokaisen kädessä paloi isänmaan uhrituli, jonka punaisessa liekinpäässä näkyi hieno vihan mustanpuhuva väri...

Johtajat neuvottelivat. Kansa odotti. Kaikkialla paloi tuli. Kun kokous alkoi, luettiin kansan johtajien tekemä ja hyväksymä ehdotus Tsaarille annettavaksi vastaukseksi. Se kuului:

”Suomen kansa pitää lujasti kiinni ikivanhoista, perintökirjoihinsa perustuvista oikeuksistansa ja hallitsijan sanasta, eikä ryhdy vierittämään pois niitä peruskiviä, jotka Kaitselmus on asettanut kansojen ja niiden hallitsijoiden elämän perustukseksi.”

Ja kaikki oli rauhallista, kuin hallan käytyä talossa, kun mieli on masentunut ja edessä avautuu ruisvainio, hallanvaippa hartioilla ja tähkissä kylmän kiiltävät helmet, jotka painavat tuleutuvat tähkät kumartumaan, suremaan yhdessä isännän kanssa, jonka työ on tuhoksi mennyt...

Kohta saapui Tsaarin vastaus eduskunnan päätökseen. Se vastaus oli salamaa seurannut isku, lyhyt ja tappava ja tulinen. Se oli auringon kylmä säde, joka puikahtaa hallan hävittämille maille auringon punaisesta reunasta. Se kuului:

”Joka ei tahdo totella Tsaarin käskyjä, hän poistukoon pois isiensä maalta!”

* * * * *

Kaikki toivo oli silloin kadonnut. Epätoivo kulki maita. Auringon punainen pyörä peittyi pilveen ja kylmänviima huokui kaikkialta.

Ja historian päivänkangastus nousi hätäytyneen kansan eteen aaveena, uhkaavana, pelottavana. Mustalle taivaanlaelle ilmestyivät faaraon tuhannet, raskaat sotavaunut ja kasakoiden piikkimetsät, ja niiden edessä seisoi rautainen kasakka, kylmä salama piikinpäässä. Avuton kansa näki sen näyn lähestyvän, vyöryvän likemmä ja uhkaavan hävittää kaiken. Se katsahti ympärillensä, eikä nähnyt itsellänsä olevan muuta linnoitusta, kuin Punaisenmeren ulapan: elämän todellisuuden ja omat vähäiset voimansa.

Yli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja naiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat:

-- ”Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden miesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia.”

Ja kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä, suurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian päivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan oman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko ihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui katkerana, mutta jääkylmänä:

-- ”Te tuskittelette minun kynsissäni... Minä suren sitä, että te olette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani voima tuntea...”

Ja kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja hätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa luonut...

Ja miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat edustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron ritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui:

-- ”Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä vammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan.

Tämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa uskollisimman kansansa.”

Kaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja.

Mutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli hentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli ratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen joko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta ja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä.

Mutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä tie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona, Ruonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui:

-- ”Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka Suomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan kuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa elämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä salamatkin voimattomina maahan.”

Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta, ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja kolmannet olivat epätoivossa.

Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle, olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro.

Edellinen heistä lausui rauhallisena:

-- ”Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt... Hän puhdistaa meitä...”

Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä:

-- ”Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta, raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään, josta tässä Ruonan Aatu puhui.”

-- ”Hyvä! Hyvä!” -- huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se perustus ja kaikki olivat masentuneita.

Mutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti ikävöi... Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat hapset...

* * * * *

Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän armottomuus nousi suurena. Se nousi koko kansan hartioille. Se ei, kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi yhtenä miehenä:

-- ”Mitä tehdä?...”

Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:

-- ”Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella näitä minun nykyisiä kivikouriani... Valitkaa!”

Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se ei tiennyt, minkälaiset tulevat elämän uudet kivikourat olemaan...

Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui valintaansa ja hajosi ja hätääntyi...

Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja lausunut niille:

-- ”Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla rannoilla... Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän _isänmaamme_.”

Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:

-- ”Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä kerjännyt valtaa, tai ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla kunnollansa.”

Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina, sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:

-- ”Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa.

Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi...”

Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen ikivanhojen aikojen suuruudesta.

-- ”Siitä asti”, -- jatkoi Rooland Viik -- ”olemme me tätä maata hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä vielä esi-isiemme lippu.”

Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:

-- ”Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta.

Viikinkipäällikkö ei koskaan luovuta laivaansa. Se menettää sen.”

Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä, hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:

-- ”Oikein! Me seuraamme sinua.”

Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt, kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.

Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:

-- ”Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. Menetettyä laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei _luovutettua_. Suomen kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen väistyttävä maastansa.”

Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan kauhuna ja sen rannikoiden herroina.

Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.

Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: ”Onko Viikin Rooland oikeassa?”

Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin omille miehillensä:

-- ”Moorankivelle... Kyllä... Niin... Jos kenellä ei ole muuta menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole satamamaata toisella rannalla...”

Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana kaskitulena roihuvan maan keskellä...

Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän puhui:

-- ”Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta muustakin kuin yksinomaan laista.”

Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:

-- ”Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan kansan omaan henkeen...”

Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti hänessä. Hän keskeytti:

-- ”Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa, kuin silmäteräänsä...”

Viikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas jatkoi jäykkänä:

-- ”Kansan täytyy säilyttää _elämäänsä_, eikä lakejansa. Se on kansan korkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä tehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin...”

Kaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena:

-- ”Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä rikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi kansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda uutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden...”

Historian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi.

Hän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin maitoa sudesta.

Tarvas jatkoi yhä selvemmin:

-- ”Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut _kaiken_, lakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla lakinsa.”

Se tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä, varmana:

-- ”Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa olisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei siten olisi voinut pelastaa niiden _henkeä_. Lyömällä rikki taulut pelasti hän _lain_...”

Elämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena.

Tarvas jatkoi:

-- ”Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta tuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet joutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat käsivartemme, vaan myös vastustajiemme käsivarret, ja sen mukaan toimemme ohjata...”

Kaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti.

-- ”Oikeuden kanssa tinkimistä”, -- kuului ääniä Viikin miesten joukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana:

-- ”Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta vapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki omalla kunnollansa.”

-- ”Kuulkaa! Kuulkaa!” -- huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta Viikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta vallasta. Tarvas jatkoi:

-- ”Kansan täytyy imeä ravintonsa _omista rinnoistansa_. Niistä rinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa.”

Hän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi nälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi.

Kaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui:

-- ”Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden peruskiveltä: Moorankiveltä.”

Tarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui:

-- ”Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla pois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade kannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa konnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi Moorankiviä taivaasta.”

Viikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet paloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui:

-- ”Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?...

Pitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?...”

Kansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi järkkymättömänä:

-- ”Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin _keskustella_. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa kanssa, yksinpä perustuslaeistansakin.”

Koko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän edessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti pursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni isänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta.

Mutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli alkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän oli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa rautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän käskyn: ”Miehet! Molempia vastaan!” Nyt oli syntyvä kolmintaistelu, jossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta.

Vastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka monisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa sitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia yksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi, ettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata Tarvaan väen.

Ja häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea.

Hän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla lakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka oli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu punakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen maailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan arkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan kukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta:

-- ”Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo lausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja kansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä kiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat... Lisäksi huomautan, että se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa lippunsa.”

Taistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän lausui:

-- ”Suomen kansan vapauden rihmat on leikattu poikki Moorankiveltä käsin... Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit.

Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina Suomen mies oli maailman vapain ihminen.”

Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti sitä näkyä, lausuen:

-- ”Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies niiden vertaisena.”

Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:

-- ”Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta povestansa.”

Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa, ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään, vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat niiden rautojen puristavan ranteitansa... näkivät niiden hankaaman vereslihan... He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina, vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta, joka oli sen oivaltanut ja osottanut.

Tarvas jatkoi tyynenä:

-- ”Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta... Lippunsa likaa ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he _itse_...”

Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta: Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.

Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa.

Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan itsensä häviöllä.

Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.

-- ”Se on meidän Tarvas”, -- murahti joku Taivaan miehistä.

Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella perustuslaeista! -- se oli monesta uskallettua... liikaa... se oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.

Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet.

Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta polttavana. Rooland Viik puhui taas:

-- ”Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä.”

Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:

-- ”Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava.”

Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:

-- ”Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan... Ja se aateli pettää joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon...”

Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.

Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja, viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.

-- ”Aateli ei keskustele oikeuksistansa”, -- lausui Viikin Rooland ylenkatseellisesti.

-- ”Ei maaton aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden mistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella”, -- lopetti vanha Tarvas.

Eduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja hänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on: ”petturi”, jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin isänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän lausui:

-- ”Mutta, horna periköön, Tarvas!... Pitääkö meidän taisteluun lähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois _mielenjäykkyytemme?_...”

Kaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha kanto:

-- ”Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton ja hampaaton on ennenkin voittanut... Koko maailman historia on siitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui sarvistansa, on voittanut... Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte? Hyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle ainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle vallalle enemmän – toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt”, -- vastasi Tarvas tyynesti.

-- ”Hyvä!” -- kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli kestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: ”petturi”, mutta hänen väkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan johtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi hänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille:

-- ”Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet heihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja Ruonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja pitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee, kun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja Tarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi...”

-- ”Ei... Ei... Ei... Ei... Liikaa!” -- keskeyttivät jotkut. Ritala kiivastui ja jatkoi:

-- ”He _kavaltavat_, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin Efialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan oikeuskäsitteen ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian.”

-- ”Mutta mitä meidän on tehtävä?” -- kysyivät miehet synkkinä.

Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan mielestä ja Tarvas Ritalasta.

-- ”Mitähän on tehtävä?... Viikin Rooland on puhunut kuin mies.

Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa”, -- vastasi Ritala, leimuten kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.

-- ”Viikin Roolandin väkeen!... Ei!... Hyvä!... Ei!... Hyvä!” -- kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna, sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.

Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:

-- ”Juuri niihin”...

-- ”Mutta kansa ei seuraa”, -- keskeyttivät miehet, joita isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.

-- ”Kansa _seuraa_... se seuraa, sanon minä... Sillä on vielä kunnia jälellä. Sanon _vielä_... Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?”

-- ”Kuulkaa!... Kuulkaa!... Hyvä!... Hyvä!” -- vastasi osa epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:

-- ”Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme, kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!” -- huusivat monet liittyvät. Heistä näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet kaikkea.

Ja ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa Viikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet epäröivät...

Harhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut.

Hän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä.

Mutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn pohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä nykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä kirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka häneen heitti pallopelissä loukattu Irmas.

* * * * *

Silloin alkoi riita ja viha nousta isänmaanrakkauden kirkkaista uhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat liekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat näkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan tavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina, katkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä, riihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki aaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin hiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi omassa uhritulessansa...

Valtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä synkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat vastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä ymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta.

Hänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja katseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan Karhua tai Tarpilan Juroa.

Tarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi.

Mutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä ja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat edusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun, Volmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja lohduttelivat lapsiansa sanoilla:

-- ”Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae kaada!”

Ja kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu.

Pirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja pirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui hänen käteensä ja lausui:

-- ”Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä sanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa...”

Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:

-- ”Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin.”

Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:

-- ”Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt kaada.”

Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä.

Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien rajoihin...

* * * * *

Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.

Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle.

Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä.

Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan kipeisiin kohtiin.

Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä.

Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna, kuin salaman silpoma kuusi...

Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi... Se uhkasi täyttää ruhjotut virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa voidaan... Kumpikin väki uhrasi _parastansa_. Isänmaan alttarille kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.

Mutta Suomen kansa uhrasi kahtena joukkona: Kainina ja Aapelina, viikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin katsoi kumpikin toisensa uhrisavua.

Mutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja ryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa Tarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan ympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas liittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui kahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi suurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava nauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt hävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine tunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa käskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä, puhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät entistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa, kurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla.

-- ”Totelkaa, tai poistukaa!” -- kuului käsky käskyn perästä.

Silloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä:

-- ”Poistukaa!”

Kohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat noudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat laivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja käskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat.

Musteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan lopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö irvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän vajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten ja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän katsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä hapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka lohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi sille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle jotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä osotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita, joiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui kylmänä, suurena ja viisaana:

-- ”Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken ihmis-elämän ainoaan varmaan satamaan...”

Se oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän häviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua.

* * * * *

Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen entistä.

Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä: Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli veneestä poistunut.

Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas, istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

* * * * *

Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä, jotka lähtivät isiensä maasta _karkotettuina_...

Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna, lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin lähestyvän talven jääkylmä pakkanen.

Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä... viimeisen, mitä talossa oli: se antoi sille siunauksensa sanoen:

-- ”Palaa pian terveenä takaisin!”

Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara.

Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään valahti kyynel. Heidät oli syyttä reväisty kotoa ja siksi nousi katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.

Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin jääneet olivat vähemmän tehneet.

Niin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella.

Ja lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä siihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet Suomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä sen sieltä yli maan... Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta luopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa seppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat he Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa vierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he katkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä.

Yli Suomen paloivat isänmaan uhritulet... Ei ollut majaa, jonka akkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi viha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva savukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti hiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä kahden edestä... Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta välähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana:

-- ”Kavaltajat!”

Silloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi isäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias elämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus.

Tarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois sekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen.

Hänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän miekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa.

Hänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli saada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta painoa.

Tarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan arimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen:

-- ”Maan kavaltajat!”

Isänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka pistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa.

Taistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet masentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä:

-- ”Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä lepoon?”

Mutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana, järkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin Jeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta, rakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis aateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham kerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet.

Ja kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta antaa sen rauhassa viedä? -- vastasi hän, kuten pienen kansan suuren johtajan tulee vastata:

-- ”Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta valittavaa, kuin joko kestää tai _hävitä_. Hävitä ja poistua me emme voi. Siis täytyy meidän _kestää_.”

Miehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä sanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli voimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli taivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä.

* * * * *

Historian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen harjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta.

Kaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät hänessä kansan turmion.

Viimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta vihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä oli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden silmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen ahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi sitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa.

Ja isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat savuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan yhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille.

Kansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi löytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui:

-- ”Katsokaa!... Siinä se on...”

Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät, useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin lausuivat kaikki yhtenä:

-- ”Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että kansa kuolee yhden tähden...”

Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki neuvon. Ne sanoivat:

-- ”Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on mies vaaraton, sillä hän on siinä _halveksittu_...”

Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.

Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen.

Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä, elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän, oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: _miekan_.

Kylmä, eloton vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan elävän elämän oikeutta.

Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin vastaamaan teoistansa...

Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana.

Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:

-- ”Se on maailman laki... Se on ollut aina _tapa_... Tyydy siis nöyränä osaasi!...”

Ja Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli alistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän astui tekemään tiliä elämästänsä.

Hän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan vihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen:

-- ”Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen palvelijaksi...”

Oikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen mukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on miljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen, jonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä yksikään heistä siihen koskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat huulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko ihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät syytetyltä:

-- ”_Quid est veritas?_...” [Mikä on totuus?]

Ja täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin sen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä:

-- ”Niin: _Quid est veritas?_”

? ? ?

Mutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset seisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki, että punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin.

Mutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea, lahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä puolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä vähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui hänen varjonsa, hänen _elämänsä_... Se katsoi rohkeana oikeuden silmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti hänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli Tarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita hapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä ja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui rauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan lausua. Se lausui:

-- ”Ecce homo!” [Katso ihmistä.]

Ja silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki nuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve, hämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin harvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen, polttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina, paremmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa viattomina, posket hehkuvina:

-- ”Ecce homo!”

Hekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman puolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen tehneestä. He lausuivat ijankaikkisen:

-- Ecce homo! s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin elämä on ihminen itse.

Ja oikeuden kultavaaka teki oman tehtävänsä, ihmiset omansa, ja elämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: ”Se on maailman laki.”

Toimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon ei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten jakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet _ihmisen_, ja vanha Tarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat suortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu.

Hän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan ristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden uhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen rinnallansa suurena varjona: _ihmisenä_...

Mutta Harhama katseli ihmistä historian lehdiltä, joiden muste oli vielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä, pitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun Tarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän hopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran painaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen ihmisen omilla silmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä.

* * * * *

Pimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan hartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa välähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu.

Isänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi.

Tarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät työtä, toiset katselivat heitä pettureina.

* * * * *

Kuului taas myrkyllisiä sanoja: ”petturi!” Joku jo lausui epätoivoisena:

-- ”Eivät lukot murru _loitsuloilla_, eivätkä salvat _sanoilla_.”

Mutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse Tarvas:

-- ”Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat sanalla, mutta _Herran sanalla_. Kestä! Jumala on armossansa Suomen kansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei voi sitä enää jättää häviämään!”

Miehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina:

-- ”Meitä pilkataan... häväistään... herjataan.”

Mutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä:

-- ”Voi teitä, jos maailma teitä _kiittää!_... Voi teitä, jos se teille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!... Maailman antama orjantappuraseppele on ainoa oikea... Kaikki muut ovat vääriä, sillä ne ovat _väärin saatuja_...”

-- ”Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa... Mutta isänmaa”, -- puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.

-- ”Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat ja ylistyslauluja laulavat!...”

Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.

* * * * *

Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.

Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten kuutamovaloa... He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä, sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:

-- ”He ovat pettäneet maan...”

Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: ”Kosto”:

”Voi konsuleita! He pettivät kansan.

He pettivät maansa ja möivät sen.

He solmivat sille surman ansan.

He polkivat lokaan parhaat sen.

Siis, veljet, käteenne kostonmiekka!

Maan paariasluokaksi kirottakoon

ne, joiden teoilla Suomen hiekka

on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!”

Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat, nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen.

Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta nouseva lieska...

Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen, jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin, katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa pelastuksesta. Nuori Horn lausui:

-- ”Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto ... suuri rutto...

Meidän on pantava sen suuhun hampaat...”

Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:

-- ”Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme sen suuhun hampaat panneet!... Sille rutolle on Suomessakin tarttuma-aineita säilynyt liian paljon...”

Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut.

He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra lopetti synkän vaitiolon lausuen:

-- ”Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat, kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme.”

Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:

-- ”Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat leukaluiden jänteet: puremishalun?... Miljoona-armeijatkin ovat turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet poikki...”

Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi:

-- ”Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä niitä hampaitansa karistelemaan...”

Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen säestyksellä runonsa viimeisen säejakson:

”Siis, veljet, kaikille petturinvaippa,

ken kansan ääntä ei tottele vaan!

Kostoksi moisille kalpa ja raippa!

Se ainoa turva on kansan ja maan.”

Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä.

Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:

-- ”Suomessa on niin kovin vähän väkeä... Niistä ei kannata erottaa osaa paariasluokaksi...”

Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa.

Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin maailman satojen miljoonien joukossa... He joutuivat polttavaan ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:

-- ”Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman mielipide Suomen vankkureja vetämään...”

Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta, kuin elämä itse...

Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä, nostettuna elämää vastaan.

* * * * *

Mutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt väki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat isänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut heilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja sähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana, sen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä vihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä.

Silloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä kuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi ja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo kasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan kutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe Tsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja valmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin valoviiru raottui itäiselle taivaanrannalle.

Oli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan johtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille.

Katua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan uhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä.

Etumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa ruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta rakennettua majaa.

Tuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa.

Miehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen lattialle ja joukon johtaja puhui:

-- ”Vanha Tarvas!

”Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy pitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut sille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi ajan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä, mutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä alentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen susi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi ja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista tietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei ole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan, jonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä käyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että itse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse.”

Vanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä hänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla hän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen voimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan laulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä tuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä.

Mutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän lähetystölle:

-- ”Kiittäkää Viikin väen _epattoja_, jotka tämän ruumis-arkun ovat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä täytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy elää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla viimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja teitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti seuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi Judaksesta... ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta savenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava väkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei tätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon.

Te olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!... Minä olen imettänyt nuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon, jonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä Kapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin Israel hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei häviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat sen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja siksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi ulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä.”

Tätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas rauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin muinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti suomalaisia miehiänsä tarkottaen:

-- ”Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia, jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa...”

Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.

Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja seuraavan kirjeen:

-- ”Suomen miehet!

”Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta.

He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin _valta_. Jos en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän suorittaneen kirjoihin.

”Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto.

Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen portto heiluvine hiuksinensa.

”Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.

”Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja, Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta, voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa, vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä, että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa... Siksi on häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja Inkeri taistelevat kuoleman kourissa.

”Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa! Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi, sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia.

Ruotsalainen rannikko on Suomen pellonpiennar ja kukkikoon se punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta.

Mutta Viikin vallalle suomalaisten herrana ei tässä maassa saa olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita, tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa, kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous... Pieni kansa on aina valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen, jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa _ainoastaan sitkeyteensä_. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten hapsina... Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole kylliksi paljon hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset ikenet...”

Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin.

Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut:

-- ”Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman henkesi tai vieraan väen... Valitse.”

Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa ympärille.

Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä, mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle, verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten, mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi, kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.

Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä...

* * * * *

Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva.

Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli pistooli ja pieni myrkkykapseli...

Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa.

Hän lauloi laulua ”Viimeinen punakukka”. Ainoastaan silloin tällöin näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:

”Syystuuli käy. Viimeinen punakukka

suruissaan Suomen rantaa koristaa.

Europan kauneimmalla akkunalla

se suurta kesää surren kaihoaa.

Se punakukka Suomen akkunalla

vuossataa monta kukkinut jo on.

Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla,

on kestänyt se, kaunis, turvaton.”

Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa... valmiina... kynnet terävinä... mustat silmät niin kumman näköisinä...

Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:

”Se punakukka muualta jo aikaa

on kuihtunut ja jäänyt unholaan.

Ei maailmassa sille sisarrukkaa

oo säilynyt. On tämä ainut vaan.

Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa,

maailman kylmän kouran koskettaa!

Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa,

mun käteni sua, kukka, puolustaa.

Jo talvi saa. Viimeinen punakukka

sen pakkasista kuihtuu kohta pois.

Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka!

Ken ilman punakukkaa elää vois?”

Hän vaikeni... istui... ajatteli... katseli punakukkaa... muisteli Suomen akkunaa... Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän, asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.

Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä.

Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen pistinmetsiä... kasakoita... lukemattomia rykmenttejä... Hän muisteli Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa.

Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja halveksiminen, ja hän lausui:

-- ”Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua... epatot...

Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!...”

Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, pukeutui ja lähti.

Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen punakukka, hänen unelmiensa kukka...

He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina, suuren voiman lähettäminä.

Kului hetki... Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus... toinen...

kolmas... neljäs...

Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän verensä vuotivat yhteen... suutelivat toisiansa... sopivat riidat...

unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen...

Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:

-- ”Tässä on _raja_. Tämän toisella puolen on toisen teko _rikos_, toisen _hyve_. Ja taas päinvastoin...”

Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä, huuliansa maiskutellen:

-- ”De mortuis nil nisi bene.” [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]

Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:

-- ”Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti... Sen täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi...”

Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli, että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä.

Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:

-- ”Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen...”

Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren.

Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla.

Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut, jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat vihan ja koston.

-- ”Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto”, -- lausui Ruonan Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa...

Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon pukeutunutta Nikolain pientä varjoa...

Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia ja häviäviä pyrinnöitä.

* * * * *

Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto... Heinä oli täysikasvuista... Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja lähti niittämään ihmiselämää...

Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa.

Kansa oli hänet hylännyt... Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat...

Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja kansaansa... Rinta kohosi huounnasta raskaana... Kansa oli hävinnyt... Maa hävisi kansan mukana... Vanha Tarvas näki siitä ainoastaan maanraon...

Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän muistoksi... Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti... Katse kirkastui sitä katsellessa... Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä...

Kuoleman kukka kukki kauniimpana... Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle istahti Suomi-neito, kantele polvilla... muinaisuus liinana hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet... Se silitti Tarvaan harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi kanteleen säestyksellä:

”Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi!

Tuuti Suomen suuri matkamies!

Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi

johtanut on vaivaloinen ties.

Niin monet tiet ja polut mulle laitoit

ja monet hengen korut mulle toit.

Niin monet kukat myös sä mulle taitoit,

kuin kaunis sävel aina mulle soit.

Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa

kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan,

ei lahjoistasi muuta vastalahjaa,

kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.

Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi

sen ikkunalle pääset kukkimaan.

Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi.

Se luotasi ei luovu milloinkaan.

Ei kuolo sua koskaan petä, heitä.

Siks jätä siekin kaikki katkeruus!

Vikani kaikki unehella peitä,

kun on niin jalo ystäväsi uus.”

Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla... Hän muisteli niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut... Hän näki, että ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle... hylätyksi...

kaikkien jättämäksi... Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle vastalahjaksi antanut... Hän tuli jo surulliseksi... Se oli hänestä liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä...

Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin: Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta... ja lempeän maanraon hautausmaalta... ja kuusen varjon haudalta... Hän näki ystäviäkin ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi valmiina silmää sulkemaan...

Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä elämä _voi antaa_... ja se oli ainoa mitä ihminen _tarvitsee_... Hän ei ollut enää katkera maallensa... Hän unohti kaiken muun, paitsi maansa honkien huminan... Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen kauneutta...

Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa...

Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan liinansa paareille.

Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle, jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita, ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen, joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä, jäykkänä, suurena.

Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen.

Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:

-- ”Minä itse peitän hänet... Valmistakaa te omia liinojanne!”

Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: rakkauden tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.

Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla.

Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla, jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli juopunut isänmaanrakkauden viinasta.

Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:

-- ”Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella ihmisen sääriluilla?... Saako ihminen niin häväistä omat sääriluunsa ja liata oman hautansa jo ennen siihen makuulle menoansa?...”

Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:

-- ”Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö isänmaan pidä sitä hänelle turvata?”

-- ”Pitää”, -- kuului vastaus. Kysyjä jatkoi:

-- ”Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko soiteltavan johtajiemme sääriluilla?”

-- ”Emme”, -- kuului vastaus.

Kirkonkello oli lakannut kumisemasta. Kalmanviulu vingahti viimeisen kerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan.

Mutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen pääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen, jonka hän oli kiroten hautaan paiskannut... Hän polki historiaa tutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut, ilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja sääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen pääkalloja, irvisti se ilkeänä:

-- ”Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset...”

Hän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta itsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan ruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi sääriluun. Hän vapisi... kauhistui... olisi huutanut, mutta ei voinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa, jousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen:

-- ”Niin häpäisit sinä ihmisluusi...”

Hän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä...

Tarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi juoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä suustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa synkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä kuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät toisiansa... sähisivät... kiemurtelivat... vihasivat. Peikko tuntui jo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä...

Harhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi lukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti ajateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko kukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se mitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä vuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen mukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi vaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä siitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen pyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki sen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään vajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa johtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä seisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä... tuomioistuimen edessä... kirovaipalla peitettynä... toisten hänen sääriluillansa soitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen ainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen:

-- ”Ecce homo!”

* * * * *

Halki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena, kiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta aina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten elämänä.

Sen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen ”vanhin poikansa” Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa, sen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren käärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen itseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä.

Historia, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen ajamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen.

* * * * *

Lähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa auringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase kädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen rantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut niistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski vieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen jumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja istutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko akkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät Venäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset rykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous nosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit vyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun asuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston ympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen miesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta ne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva kasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana ja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat luvan palata isiensä maahan.

Taas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun seuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren viikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä laivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien äsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet, Tyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva lähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille:

-- ”Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran rannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!”

Rooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko suomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti _vierasta väkeä_. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi arvokkaasti.

-- ”Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan väkeä... Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä.”

-- ”Mutta onhan Tarvas kuollut”, -- huomauttivat toiset.

Rooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena:

-- ”Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan sudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden sudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä.”

Ruotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui:

-- ”Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut esi-isillämme.”

Rooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä hänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime vuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi käsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi:

-- ”On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin väessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä häväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja mielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä...”

Kun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän silmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän sielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan ja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen viikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella:

-- ”Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin.”

-- ”Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta loppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen käsiin”, -- vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin jo rannasta, lisäsi hän: ”Mutta minä lähden toivorikkain mielin, sillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä kautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä vapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima...”

Mutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa, ajattelevaa.

Tyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka seisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen väen ympäröimänä, ja lausui hänelle:

-- ”Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika pyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?”

Ja kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman viimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja kukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän asti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille valo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä:

-- ”Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja Ilmariselle...”

Kaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf lausui lopuksi:

-- ”Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo kahden asuessakin maa liian ahdas... Kain ja Aabel eivät mahtuneet siihen...”

Elämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä, hämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa, ajatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella lehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen, joka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset alueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena paistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle viikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä levittäytyi vanhan viikinkivallan häviö: Kaikki oli hävinnyt, Odin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän taistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti: pääkalloa kohti...

Mutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden aaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat... Aalto loiskui...

taivaanranta hävisi meren sineen... Jo näkyivät Suomen merilyhdyt...

jo tuikuttivat omat merivalot... Kohta nousi saaria vedenrajasta...

Ne olivat Suomen saaria... Laiva solui niiden välitse... Jo hymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet... Laiva laski niiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt kauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme neljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien veneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat ja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa maalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita entistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar ei ymmärtänyt sisarta.

Kun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien seuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen, lumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne ”toiset”. Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi ja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi vanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat kahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä, eikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli uudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi ajaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt miekka, vaan seppele...

Se oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden viimeinen voittokulku... Ei ainoakaan muinaisuuden suurista viikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei ainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle, jolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat retket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt lippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä.

Ei ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut häviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin se on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo, jota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle ennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan vanhimman olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan merkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi päälliköksi.

Itsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä niiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä poistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa ja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa ehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti aikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen akkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia Suomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin olisi uudestaan astuttava soutajiksi viikinki-kalerilaivaan ja raadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla...

* * * * *