Harhama I: Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä (14/34)

Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.

Elämä on suuri musta käärme...

Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.

Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa.

Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin värit kisailivat vallattomina valon kanssa.

Kesä suikkaili jo suuta syksylle.

* * * * *

Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat, että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin ja pakeni.

Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa.

Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys.

Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti, lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus uhkamieliseksi tylsyydeksi. ”Tuli, mikä tuli!” -- mutisi hän, istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa...

Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan, toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.

Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin, oli hän aivan karttanut munkki Pietaria... Hän kunnioitti häntä edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta.

Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen epäröiminen – epäröiminen ensin itse teon ja myöhemmin uhman ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan vastuun edellä ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä.

Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt suurempaa erehdystä...

Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan.

Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta, josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka puolilahon hautaristin päähän.

Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru: Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan hoitamatta.

Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.

Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli...

Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen, sanattomana, inhottuna, pelättynä... Sitä raateli siellä kuoleman luukynsi...

Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui saarnaavan elämänturhuutta... elämän mitättömyyttä... Kaikesta nousi haihtuva elämänsavu.

Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli ahtautunut multapaakku.

Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. ”Mitä on elämä?” -- kysyi hän taas itseksensä.

-- ”Mitäkö se on?” -- irvisteli pääkallo ja lisäsi: ”Katso minua!”

Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:

-- ”Tämä on sinunkin kohtalosi... Kulkija potkaisee sinunkin luitasi kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa... Aika leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä kesäisin haudallasi...”

Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?

-- ”Ei kukaan, ei kukaan... Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä maineenkellot”, -- vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.

Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se hänen päällensä raskaan kalmankouransa...

Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen kysymyksensä: ”_Mitä_ varten minä sitten _elän_?”

Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo.

Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:

-- ”Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät ne eksy... Tänne tuovat ne sinut... Ja kohta... kohta... kohta... Ja minä olen sinun viimeinen ystäväsi...”

Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi.

Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa, arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa vikkelinä, rohkeina ja eloisina...

Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.

* * * * *

Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita.

Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä lähtien, kuin ”tyttö tuli leivän hausta”. Hän, samoin kuin muutkin kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:

-- ”Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle peruskivelle.”

Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä, jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- ”Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta... Me etsimme kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä sitä ainoaa, joka kestää...

”Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää ottaa.

”Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset palvelijoiksensa.

”Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin silloin, vasta silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi toisen niittämää luokoa.

”Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.

”Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään yhteiskunnassa.”

Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi itsekseen: ”Tämä on taas uutta sanomaa”. Pietari jatkoi:

-- ”Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden taimen... Etsikää tässä valmiissa maailmassa itsellenne ja niille viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!”

Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama miettii... Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat uudelleen. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen pysyvänsä avaruuden varassa.”

Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:

-- ”Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen, muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien laelta.

”Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'

”Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.

”Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki tulee hyväksi ainoastaan _mielen muuttuessa_, ihmisten muuttuessa Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.

”Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista.”

-- ”Miten ihanasti sanottu!” -- kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä.”

-- ”Kuulkaa! Kuulkaa!” -- puhuvat kuulijat, -- ”Eikö hän puhu oikein?” -- kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana... Munkki Pietari jatkaa lempeällä äänellä:

-- ”Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden...”

Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina.

Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle...

Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle, kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva aamutähti.”

-- ”Miten kauniisti hän puhun”, -- kuuluu joukosta. Munkki Pietari pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:

-- ”Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.

”Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne.

Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' -- ja nostettu käsi laskee alas.

”Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä.

Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia.

Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven, kuin Jeesus on?”

-- ”Tätä me emme ole ajatelleet”, -- kuiskaavat useat puheen välissä.

Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten.

Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän väsymyksestä...”

-- ”Isä puhuu oikein”, -- kuului kuulijoiden joukosta. Toiset kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:

-- ”Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle...”

-- ”Siinä on paljon perää”, -- lausuu joku miehistä.

-- ”On... On... Siinä on paljon totta”, -- myönnyttelee toinen.

Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme, puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus likaa.”

Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa.

Saarna jatkuu:

-- ”Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?

”Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta, kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?

”Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut ja vaimo mennyt vieraan mukana... Voiko kukaan teistä metsään lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä tapahtumasta?

”Ei – vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla: 'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä, niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'

”Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.

”Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja kirkkaana, kuin helmi hiilessä...”

-- ”Hän on oikeassa”, -- myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi semmoisenaan suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta, joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?”

Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen, painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen.”

-- ”Hän on oikeassa”, -- vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka oli rauhallisena saarnaa kuunnellut:

-- ”Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa uskoa?”

Munkki Pietari vastasi lempeästi:

-- ”Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko meissä ihmisissä itsessämme?”

Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen.

Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana ylitsemme.

”Menkäämme nyt siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta, kuin vaihtaa rikkaita.”

-- ”Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä valtakunta?” -- kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä.

Munkki Pietari vastaa:

-- ”Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat, eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita.

Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta.

Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.

”Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa, vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä, että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta.”

-- ”Kuulkaa!... Kuulkaa!” -- kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen jokaista sanaa.

Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:

-- ”Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?”

Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria Petrowna, jotakin tehnyt?... ja sinä, Aleksei Osipovitsh?... ja sinä, Feodor?... Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?...

Entä se ja se?... Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman vastauksen: ”Emme me ole mitään tehneet...” Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä kirkkaana tähtipalona.”

Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:

-- ”Voimmeko me?... Jaksammeko me?... Eikö ole sen tulemiselle muuta tietä... helpompaa... lyhempää?”

Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:

-- ”Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella teitä. Se on _teissä_. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut...”

Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä ja koettaa voimiansa... Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi erottaa yksityisiä pellavia.

Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!

”Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää Itseänsä totista elävää Jumalaa! Ja jos totuudessa etsitte, te löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka sitä väärinkäyttävät.

”Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa ryövärien luolaksi.

”Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla, sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen Jumalalle.”

Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.

-- ”Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!” -- nyyhkyttää eräs naisista.

Munkki Pietari jatkaa surullisena:

-- ”Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää, kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi...

Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!...

”Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta, Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta.

”Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?”

-- ”Niin ne saastuttavat... Niin”, -- huokaavat monen suonet. Saarna jatkuu:

-- ”Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?

”Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi, joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen...”

-- ”Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?... Voimme kasvattaa papitkin?... Me olemme syntisiä”, -- kuuluu taas uudistettu kuiskaus joukosta. Pietari vastaa:

-- ”Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta rukoilkaa _totuudessa!_... Sillä väärä rukous kuivettuu huulille, kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen, joka kukkii _teossa_, tekee terää elämässä ja hedelmöi _työssä_.

Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa rinnatusten.

”Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä tukkeaa kosteikkonsa lähteen...”

Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.

Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:

-- ”Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat...”

Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota.

Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä näyttää kuivuvan ruumisliina... odottamassa... valmiina... äsken käytettynä... Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella...

etsien... kopeloiden... siepaten sormien väliin kaiken... Kuuluu nyyhkytyksiä... huokauksia... voihkinaa.

Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.

”Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa, jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne, perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle.

Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole.

”Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa, sulettujen akkunaverhojen takana.

”Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne.

Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.

”Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.

”Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle rakennettu...”

Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut.

Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli sattunut häneen...

Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. -- ”Oi-joi-joi!” -- valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: -- ”Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa.

Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä tiuhkuu likana vuoteen loaksi.”

-- ”Ai-jai!” -- kuuluu naisten joukosta.

-- ”Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana, kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan...”

Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää, saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät ja avautuvat... avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:

-- ”Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne sitä puhdistamaan!...”

Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa.

Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa tulipihdissä:

-- ”Herra, armahda!... Herra, armahda!... Armahda... armahda...

armahda!”

Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu.

Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä:

-- ”Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden, ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta etsimään vapautta maailman orjuudesta?”

Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:

-- ”Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?”

Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina... He muistavat ensimäisen erehdyksensä... ja toisen... ja kolmannen. Monet ja monet värisevät ja itkevät.

-- ”Kyllä maailman viettelykset ovat suuret”, -- nyyhkyttää moni naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan, houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on: _maailmanvapaus_. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu, aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?”

-- ”Oi... joi... joi!” -- valittaa Maria Petrowna väristen.

-- ”Se käärme”, -- jatkaa munkki Pietari -- ”vartoo kaikkialla maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se jalkanne ympäri...”

Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.

-- ”Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman.

Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka matelee maailmanvapauden nimellä...”

Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä.

Saarna jatkuu:

-- ”Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset pääskyset räystään alle pesimään...”

Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella.

Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja kuolleitten maan välillä.”

-- ”Oi... joi... joi... joi!” -- vaikertelee Maria Petrowna.

-- ”Jokainen askel minkä astutte täältä _poispäinkin_, vie teitä vaan yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata”, -- jatkaa Pietari.

-- ”Voi hyvä Jumala!... Voi hyvä Jumala!” -- valittaa Loolja itkunsa seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti... kovasti:

-- ”Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan sielussanne!”

-- ”Kun Jumala vielä auttaisi!... Kun auttaisi!” -- kiemurtelee Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.

-- ”Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman kylmälle vuoteelle!” -- jatkaa saarnaaja.

-- ”Herra armahda!... Herra armahda!” -- nyyhkyttävät useat naiset.

Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät ristinmerkkinsä.

-- ”Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne varassa!”

Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.

-- ”Ai... jai... jai!” -- valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:

-- ”Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima.

Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja kaikki tottelevat, kädet laskevat alas.”

Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi.

Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.

-- ”Herra auta minua!” -- huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:

-- ”Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys.”

Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. ”Niin, niin!... Täällä näkyy lakkaavan _kaikki_”, -- kävi hänen läpitsensä jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:

-- ”Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne, Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä...”

-- ”Kaikki... kaikki vetää tänne!... Voi hyvä isä!... Voi hyvä Jumala!” -- tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:

-- ”Herra armahda!... Armahda!... Armahda!”

Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: ”Olen”, -- ajattelee hän -- ”paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut – avonaisen haudan partaalle... Mihin sitä paeta?”

Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:

-- ”Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät paarien kantajat enää pysähdy... Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle portille...”

Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman, tietämättänsä miksi.

Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena...

Saarnaaja puhuu edelleen:

-- ”Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät vapisevat...”

Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän pääkallon.

Hän oli siis se kirkon häpäisijä. ”Sekin!” -- mutisi hän.

Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.

Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.

Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja syyttänyt...

Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.

-- ”Oi!” -- pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen _syyttäjänsä_, se häväisty pääkallo...

Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:

-- ”Hyi... saatana!”

Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka.

Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.

Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana:

-- ”Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla, väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista.

Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.

”Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte, että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää, sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi, sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan kauniit värit sen kasvun palkkiona.

”Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.

”Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta...

”Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?

”Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia itsellenne!

”Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden erämaaksi?”

-- ”Oikein!... Kyllä hän puhuu oikein”, -- myöntävät yhä useammat. Ja yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:

-- ”Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi.

Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä, niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot ovat turhia, sammuvia tulia...”

-- ”Oikein puhuttu... Oikein puhuttu”, -- vakuuttavat monet. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä mullasta.”

-- ”Kyllä siinä on perää”, -- myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat.

Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:

-- ”Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn: Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää vastaan?

”Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä, eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta...

”Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen, niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi, ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin meren kirkkaat, tyynet ulapat...”

-- ”Herra Jumala!... Herra Jumala tätä elämää!” -- kuuluu naisten vaikerrus.

Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä...

Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:

-- ”Me etsimme parannusta siitä, että vaihdamme tsaareja: Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: _kansa_, joka ei salli kenenkään vastaansa nousta?”

-- ”Kyllä niin on”, -- vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä.

Munkki Pietari kysyy edelleen:

-- ”Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö koko se tsaari ole huono?”

Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.

-- ”Kyllä se niin on”, -- ajattelevat kuulijat.

Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:

-- ”Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja.

Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen _vaihtamisesta_, yhden tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja tsaarin valtojen _parantamisesta_, tsaarien tekemisestä Jumalan tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi! Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä rauenneelle.

”Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä.

Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden vallan ja ahneuden ihmissydämessä...”

-- ”Niin... Niin... Silloin se tulee”, -- kuuluu joukosta, munkki Pietarin jatkaessa:

-- ”Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot, kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa, kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä: ijankaikkisen oikeuden jakajana...”

Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta, jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta...”

-- ”Ei hänen oppiansa voi millään kumota”, -- lausuu Pjotr Petrovitsh vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne uhkaavat puheta. Ne polttavat... ajettuvat... pöhettyvät. Hän tuntee masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi... Kuulijat nyyhkyttävät.

Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen, joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää...”

-- ”Kyllä hän on siihen verrattava”, -- vahvistavat monet.

Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet avautuvat. Saarnaaja jatkaa:

”Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne viisikymmentä yksi muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin lakkaa pääoman valta ja kaiken pahan valta. Ja silloin kaikki onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus aroseudun armaalle taivaalle...”

Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja ikionni.

-- ”Tämä on kuin uutta oppia”, -- ajattelevat hyvin monet nääntyneet.

-- ”Tämä”, -- jatkaa saarnaaja, -- ”on ijankaikkista totuutta. Jotka teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä, jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse janoon...”

* * * * *

Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset hokevat: ”Herra armahda!... Herra armahda!... Armahda!... Armahda!” Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.

Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:

-- ”Uh!... Uh!... Voi!... Uh!”

-- ”Mikä sille tuli?” -- kysellään väkijoukossa.

-- ”Se pistää... Uh! -- Se pistää... Se pistää... Oi-joii!” -- kirkuu Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.

-- ”Herra siunaa!” -- mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.

-- ”Se puristaa... Se puristaa... Oi... Oi! Voi!” -- parkuu Maria Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet, rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen...

-- ”Sekottui päästään”, -- murahti eräs miehistä.

-- ”Jeesus auta”, -- kuuluu naisten joukosta.

-- ”Auttakaa!... Auttakaa!... Se puree... Se puree... Se... Oi-joi!” -- rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.

Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:

-- ”Herra armahda!”

Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:

-- ”Isä, Pietari!... Isä Pietari!... Auta minua!... Se syö, syö... Se syö... Se syö!”

-- ”Mikä syö?... Sisareni!... Mikä syö?” -- hätäilee munkki Pietari.

-- ”Elämä syö... Elämä... Katso!... Auta, isä Pietari, auta!...

_Elämä on suuri musta käärme_... Voi!... Nyt se syö... Se syö”, -- parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.

Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin... Hän kiemurteli nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.

Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä: ”Mikä on elämä?” Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa...

-- ”Oi!” -- karkasi hänen rinnastansa huokaus.

Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:

-- ”Sisareni!... Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!... Jeesus Kristus on polkeva rikki sen pään.”

-- ”Onko Hän sen tekevä?... Onko, isä Pietari?... Se puree... Se puree... Se puree”, -- valittaa lohduteltu.

-- ”On, on... Hän polkee sen rikki... Usko ainoastansa!” -- vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.

-- ”Minä uskon... Minä uskon... Minä uskon”, -- kiemurtelee Anna Petrowna.

-- ”Herra armahda!” -- rukoilevat naiset.

-- ”Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun”, -- mutisee eräs miehistä.

-- ”Hän on löytänyt pelastuksen... Jumala on häntä armahtanut”, -- siunailevat naiset.

Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana.

Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen: Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä kiemurrellen:

-- ”Voi, Herra Jeesus!... Auta!... Minä uskon... Minä uskon... Auta minua, Jeesus!... Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun käärmeen puristuksesta!...”

* * * * *

Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:

-- ”Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?... Me emme ole sitä ennen kuulleet.”

-- ”Ei”, -- jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. -- ”Ei tämä ole uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet, mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin kallis kivi.

”Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla.

Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei ennen ymmärtänyt.

”Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte... Palatkaa siis ihmisten opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.

”Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu.

Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi, pysyy Jumala.”

-- ”Hän pysyy... Hän pysyy”, -- vahvisti joukosta joku itkien. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- ”Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä, on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle...”

-- ”Kyllä niin on... Kyllä niin on”, -- vakuuttavat naiset.

Munkki Pietari jatkaa:

-- ”Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja polttaa valheen siemenet ruumeniksi.

”Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta...”

Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän jatkaa:

-- ”Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi! Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen, rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.

Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan.

Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä peruskiveksi.

”Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa.

Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva, siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.

”Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa, ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa, kunniaansa ja voimaansa.

”Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee sunnuntaipäivän herranrauhaa...”

* * * * *

Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:

-- ”Kiitos, isä, kiitos!... Sinä olet osottanut meille uuden aarteen vanhoista sanoista... Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet, että mistä löytää se totuus... Mutta miten sen löytää ja mistä...

Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on... Me olemme kaikki syntisiä Herran edessä... Miten siinä silloin tiedät... Mutta nyt tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme... Tietysti Jumala lähetti sinut... Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata, mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus... Kiitos sinulle, isä, kiitos!...”

Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat: ”Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo... Ja Maria Petrowna uskoo...

Ja Olga Pawlownakin jo uskoo... vaikka eilen vielä käveli... ja Loolja, joka pääsi sairashuoneesta... Ja entäs Pjotr Petrovitsh...

Hänkin uskoo...” Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä...

Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon huolien yli.

Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät, joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien seimessä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet, jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi.

Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.

Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.

Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa, tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista, kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus.

Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:

-- ”Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi.”

* * * * *

Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat, jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä: täydellisestä _kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta_. Kummaltakaan puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen... Niiden välillä ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut olla puhettakaan ihmiskunnan jaosta ja _suvaitsevaisuudesta_.

”Toinen, tai toinen!” -- se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin, äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu maailmalle se viimeinen sana: ”Toinen, tai toinen!”... Enempää ei voida enää sanoa...

Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja.

He eivät sanoneet: ”joko sinä, tai minä!” -- vaan: ”et sinä, vaan minä!...”

Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat... Ja nyt seisoivat he vastatusten... mittelivät toisiansa katseilla...

törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina...

Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä kohosi hetkessä sen ”suuren” siiville ja alkoi harhamatkansa.

Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen rajattomuuden molempia ääriviivoja...

Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä riekaleesta sen ainainen visva...

* * * * *

Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa.

Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka asui lähellä olevassa huvilassa.

Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä.

Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:

-- ”Kädet ylös!... Ei hisahdustakaan!”

Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta ojennettuna hänen rintaansa vastaan:

-- ”Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi, merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä.”

Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa ylpeänä, halveksivasti:

-- ”Kun et nyt enää voi naisen lihassa muuten elostella, niin voithan kaivella siinä _runoilijatoukkana_... ylistellä sen makua ja näkyä...”

Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli merkinnyt häpäisijän...

Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää...

Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta...

Hälinä tuntui kierivän kintereillä. ”Ne ajavat takaa”, -- hätäili Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.

Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi...

Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin vapaaehtoisesti... ”Menen vaikka hirteen”, -- uhmaili hän. Hän pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan.

Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:

-- ”Isä Pietari!... Minulla on asiaa täällä... täytyy poiketa...

Hyvästi... Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne...”

Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti Jumalan ääni: ”Hillitse sinä häntä”. Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja lausui:

-- ”Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä.”

-- ”Kiitos!... Minä tulen”, -- virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi...

* * * * *

Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:

-- ”Helvetin tuliset padat!... Nyt ovat verkot sotkuksissa... Jehova liikkuu satiminensa hautausmaillakin... Ja talonpoikien pellot kuivuvat sateen puutteesta... Sateen Herra ei jouda satamaan... ja kumminkin kantaa kymmenyksiä – sateestansa...

”Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi...”

Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa, elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa, vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana mutavellinä hänen sieluunsa.

-- ”Morskaja-katu!” -- murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille.

Hetkeä myöhemmin koputti hän ”Siperialaisen noidan” ovelle. Ovi raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli pimeässä:

-- ”Kuka siellä?”

-- ”Kohtalonsa kysyjä”, -- vastasi Harhama kuiskaten.

Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean vaikutuksen.

Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla, joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa... Muutamista komeroista kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain kamalaa...

-- ”Varo kohtalonkättä!” -- kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun Harhama astui huoneeseen.

Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui...

Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.

Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.

-- ”Olen tullut kohtaloani kysymään”, -- lausui vihdoin Harhama.

Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.

-- ”Niin... Minä tahdon kuulla kohtaloni”, -- uudisti Harhama jyrkemmin.

Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.

-- ”Kohtalo kiehuu maankoloissa”, -- kirkaisi papukaija.

Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.

Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.

-- ”Tahdot kuulla kohtalosi... Hyvä!... Sinä olet _kelvollinen_...

Astu tänne!” -- lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.

Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti siihen kysyen:

-- ”Osaatko lukea?”

Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja alkoi ennustaa:

-- ”Sinulla on suuria suruja... Ajattelet matkaa... Sinä yrität kiertää kohtalon kättä...”

-- ”Varo kohtalonkättä!” -- kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä.

Noita jatkoi:

-- ”Eräs asia painaa mieltäsi... Sinä kirjoitat siitä... ei se ole miehelle... ei naiselle... mutta sinä kirjoitat... Ja se kirjoitus tuo sinulle onnea...”

Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se _kirja_... ”Varmaankin se teos,” -- ajatteli Harhama ja muisti taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis sovittanut teokseensa.

-- ”Minkä kirjan?” -- uteli hän kiihkoissaan.

-- ”Vaikene!” -- komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista saanut käsiinsä langanpään... Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:

-- ”Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!”

Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon.

Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:

-- ”Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea... Musta verinen mies palkitsee sinut...”

-- ”Mustaverinen... Perkele varmaankin!” -- tärisi Harhama.

Noita jatkoi:

-- ”Siinä on kyllä välillä esteitä... Eräs ristiverinen nainen on tielläsi... Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi häneen... Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa... Hänestä ei ole estettä...”

Kortteja kootessansa mutisi hän:

-- ”Sinun kirosi kestävät... Mutta kohtalon silmä on kylmä...”

Taas olivat kortit levällä. Noita jatkoi:

-- ”Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta...”

-- ”Mitä?” -- säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja kuumeni.

-- ”Vaikene!” -- uhkaili nainen jatkaen:

-- ”Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin... Mutta pakene häntä!”

Ja heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä ja pataa, mutisi hän:

-- ”Katso!... Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen tähden... Nouse!... Olet kuullut kaikki...”

Harhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus mustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä tutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti ylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan eteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen:

-- ”Onko sillä naisella arpi rinnassa?”

Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa.

Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:

-- ”Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Onko?”

Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.

-- ”Onko?” -- ärjäisi hän käskevästi.

-- ”Häh?... Vaikene!” -- sähisi noita.

Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi... Elämä tuntui olevan kysymyksessä...

Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan.

Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän... Hänen sormensa paloivat, hermot olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä, tukkien tien ja kiihkoili:

-- ”Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Ja sitten se kirjoitus?...

Onko se kirja?... Onko?”

Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista.

Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien tiuskasi:

-- ”Onko sillä arpi rinnassa?... Ja onko se kirjoitus kirja?”

Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.

-- ”Puhu... perkele!... Taikka!” -- huusi Harhama uhaten, käsi tikarinkahvassa.

Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.

Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi, kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:

-- ”Ei sanaakaan!... Ennustatko loppuun?... Saatana... Minä olen tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]...”

Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:

-- ”Minä ennustan...”

Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:

-- ”Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta.”

Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi:

-- ”Lue!”

Harhama laski uuden sataruplasen pöydälle.

Mutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi puhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi.

-- ”Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?...

Niinkö?... Häh?” -- tutki hän.

-- ”Ennen en lähde pois.”

-- ”Hyvä!... Astu tänne!”

Noita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni komero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli, lasiastiassa, musta kyykäärme.

-- ”Laske polvillesi sen eteen!” -- käski noita.

Harhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien silmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja suurta teostansa...

Sitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä...

Noita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry.

Noita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti:

”Raotu, aukene,

kohtalon sokea siima!

Näyttäydy näkymätön!

Puhu olematon!

Valkene valoton!

Nouse kohtalonkupla!”

Ja hetken päästä lausui hän Harhamalle:

-- ”Sillä naisella on arpi rinnassa... Ja se kirjoitus on kirja...”

Harhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa.

Noita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän vielä noidalta:

-- ”Millä voi sen onnettomuuden kiertää?” Noidan katse tunki häneen taas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita:

-- ”Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!” Sen sanottuansa hän hävisi, kuin varjo...

* * * * *

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän myymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien hopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli Harhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa näkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa maksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset rahansa noidalle...

Mutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi hopeanapeista...

Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät silmiänsä...

Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.

Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot