Harhama I: Kun seppä viritti viulut pajassa (11/34)

Kun seppä viritti viulut pajassa.

Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta...

Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja, joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa.

Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna, äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena...

Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin...

kolmin... joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä, kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon hänen taistelujansa katsellessa...

Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä ikitaisteluansa...

* * * * *

Oli yö.

Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.

Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut kukkuransa mierontielle...

Pesä oli nyt kylmä... Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli joutunut talven selkään.

Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua.

Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan.

Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.

Mutta ajan kangaspuut helskyvät... pirta piukkaa... niidet vilisevät ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena...

* * * * *

Lähes vuosipuolikas oli kulunut.

Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan kuumana valopyöränä... Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.

Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava.

Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti.

Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa...

Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat... Seppä on yhä ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:

-- ”Koolja!... Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!... Heitä surut hitolle!... Vedä rauta ahjosta... muutoin palaa kuonaksi... Näetkö, kun jo hehkuu? No, Koolja!”

Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä... Lietsoja nojasi paletankoon. Ahjo tohisi... Seppä lauloi taonnan tahdissa:

”Juo, niin tuska unhottuu!

Juo, niin huoli haihtuu!”

Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi, ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:

-- ”Tästä tulee oiva pommi... Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi myrkyksi, jota sylkisin rautaan!... Kun se sitten riistäjän ihoon sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi...”

Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas seppä:

”Katso, tyttö, punapihlajasta

oksa marjainen ja sillä laula!

Laula unohtaakses armahasi!

Armaallas ei laulupuuksi muuta

sulle tarjota, kuin hirsipuunsa.

Siks älä lennä sepän kynnykselle,

vaan laula, tyttö, punapihlajassa!

Hohda, puhdas helmi, kukkasissa!

Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu,

laula kilpaa lahorastaan kanssa!”

-- ”Tvi-iiiirrr!” -- visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan ovelle.

-- ”Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!” -- puheli hän harpaten kynnyksen yli pensaan luo.

-- ”Tvir... tvir... tviii-irrr!” -- visersi tyttö

-- ”Tvir-tvir-tvir! Tli... iir!... Kauniistipa viserrätkin!... Kas niin!... Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan.

Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni”, -- puheli nokinen seppä.

Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.

-- ”No, niin, Kaatja!” -- puheli nuori seppä edelleen -- ”Katso, miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle... Istahdit, lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle... Ja nyt varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen...”

Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti huuli huulta... Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti sepän otsaa ja puheli:

-- ”Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]... En välitä minä pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani ja sinun sylissäsi on minun taivaani... Sinun polvesi” -- hän suuteli seppää palavasti -- ”sinun polvesi on minun oksani, minun onnenoksani... minun” -- taas hän suuteli -- ”onneni ja laulupuuni...”

Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan... Hän ei tuntenut enää tuskaa...

-- ”Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!” -- puheli hän taas tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.

Nikolai – se oli nuori seppä – oli paennut, kasakoiden saapuessa hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita, joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu vuosituhansia.

Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa, avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa, suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen aviokasvipari.

-- ”Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!” -- kehotti vielä kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.

Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia... Kun Kaatja mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja veti samalla turviinsa...

-- ”Koolja... Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!” -- värisi hän Nikolain sylissä.

Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:

-- ”Lintuni!... Minun kultani ja kukkani!...”

Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on ”semmoinen”...

Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:

-- ”Älä ole surullinen, Koolja!... Kaikki voi tulla taas hyväksi.

Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä ja siskostasi... Niin puhui Loolja... Ja minä olen Looljan apuna...”

-- ”Ei Loolja yksin mieltäni paina... Kyllä Looljakin, mutta ei yksin”, -- vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.

-- ”Mikä sitten?” -- kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän tukkaa. -- ”Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi...

Koolja-kulta!... Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta.

Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on suru kepeämpi ja ilo suurempi... Eikö niin, armaani?”

Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:

-- ”Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni... Ei niistä ole sinulle... Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa häiritä!... Ei, Kaatja... Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule pajaan!... Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa...”

Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:

-- ”Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on surullinen... Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!”

-- ”Ei se ole mikään... Se on tämä elämänsappi”, -- kierteli Nikolai.

Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:

-- ”Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi, iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?”

-- ”Olen. Mutta...”

-- ”No, mitä 'mutta' taas?” -- keskeytti Kaatja.

Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:

-- ”Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa... Koko kansani, heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus huutavat _kostoa_...”

Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi, mutta riemuisella äänellä:

-- ”Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?...”

-- ”Niin”, -- keskeytti Nikolai jyrkästi. -- ”Jos heillä olisi ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat...

Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta köyhän pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki...”

Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen kynsi, joka oli aina häntä pidellyt.

-- ”Koolja!... Armaani!... Kultani!... Minä tulen mukaasi!” -- huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.

-- ”Sinäkö?” -- naurahti Nikolai surullisena. -- ”Sinäkö, lintuni, tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on _hirsipuu_?”

Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut.

Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna, vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana ja odotteli ikävöiden sitä _lähtöhetkeä_, jolloin hän voisi sitoa satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana, kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta, miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:

-- ”Juuri siksi minä tulen... Koolja, minun kultani! Minä tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi... Minä kulen jälkiäsi...

Rinnallasi minä kulen ja siunaan työtäsi... Minä siunaan ne puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä... Koolja, armaani, omani!... Nyt minä sinua rakastan... Minä tiesin, että sinun henkesi on suuri... Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi... Sinä et ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla.”

Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:

-- ”Sinä terttuni... sinä marjani!...”

-- ”No... no! Anna minun jatkaa!” -- keskeytti Kaatja puheen ja suudelmat ja jatkoi:

-- ”Ja minä tulen myös sinun tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi surusi?... Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?... Minä tunsin jo ajatuksesi... Miksi tahdoit salata ne minulta, salata _minulta_? Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon.

Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle.

Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä minä tahdon olla _vaimosi_... Koolja... Minä tahdon olla vaimosi...

vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä marjaterttu tai hirttonuora...”

Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:

-- ”Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!... Minun onneni!... Minun elämäni ja minun lauluni!... Kiitos sinulle ja suutelo...”

-- ”Ei... ei... ei... ei... ja ei... Sitten suutelo, kun _lähdet_!” -- keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.

-- ”Hy-yy-i... kun ryöstit!” -- naurahti hän nuhtelevasti, leikillä, kun huuli oli sittenkin ottanut omansa...

Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.

-- ”Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa... Lähde sinä, armaani, jo kotiin!” -- kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.

-- ”Miksi tahdot minut jo lähettää pois?” -- kysyi Kaatja surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen otsaansa.

-- ”Kaatja!... Niin, kultani!... Katso, meillä on kokous, jossa eivät syrjäiset voi olla”, -- vastasi Nikolai vältellen.

-- ”Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun pajassasi olla mitään, jossa minä olisin syrjäinen?... Koskeeko se sitä, josta äsken puhuit?” -- tarttui Kaatja.

-- ”Kyllä... kyllä, Kaatjaseni!... Mutta...”

-- ”Sitten en minä ole _syrjäinen_. Mitä sinun pajassasi taotaan, siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että se pysyy puhtaana”, -- lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli häntä kiitollisena ja lausui:

-- ”Kiitos, armaani! Jää tänne!”

Ja sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli ilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä.

Mutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman tuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman ytimistä tiuhkunut rasva.

* * * * *

Jo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja Zaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin, molemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon aika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin puettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia kansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa niiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi ulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai esitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni takuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun tähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä paikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti haudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa valmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen:

-- ”Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me soitamme!” -- Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua:

-- ”Siinä on voimamme... Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät usko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä saarnaamme, niin kuurotkin kuulevat.”

Pajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan pienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut ulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja asianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen:

-- ”Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen asiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero kolme”, -- hän tarkotti Harhamaa -- ”ja muut eri kansallisuuksien edustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä ehdoksi.”

Toiset venäläiset olivat vaiti. -- He muistivat isänmaansa suuruuden ja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat kuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta huomautti:

-- ”Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi...”

Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa häämötti joku punainen, tuntematon... Sitten alkoi häntä kiehtoa köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt, muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa.

Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana, ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina, ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä...

Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko, samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa, esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän vallankumouksen veripunaisiin höyryihin...

Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko maailmankurjuuden, sanoaksensa: ”Kaikki, mitä teet yhdelle näistä vähimmistä, sen teet Hänelle.”

Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.

Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten salaiseen järjestöön...

Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten viedä häntä mihin niiden mieli teki.

Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti, että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin hän hoippui ja jäi.

Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa henkimaailman sumuselillä.

Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas itseksensä: ”Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa kaikki taottavansa omassa pajassa!”

Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti:

-- ”Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!” -- Hänen venäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän paloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden kansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä, joka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja Nikolai jatkoi:

-- ”Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla on maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana ja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat orjankahleista.”

Kun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai oitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla salamoina:

-- ”Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista, vaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen keskikuvernementeista rajoille... nykyisten rajojen ylikin. Nyt on meillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden vapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti olemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta tulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä _vapaudella_...”

-- ”Millä?... Vapaudella?” -- keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai jatkaa, kuin ärsytetty peto:

-- ”Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja vaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on kahle, josta yksikään _ei lähde pois_, ei ajamallakaan... Venäjän tarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen itsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton, kuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita...”

Ja sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki sillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä kultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden päiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista pois sysättäisi.

-- ”Kuulkaa! Kuulkaa!” -- kuuluu venäläisten joukosta. Mielet lämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa:

-- ”Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat.

Ne kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon nääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset, tshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse vapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet tulevaisuuden Venäjä avaa...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa jo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa heille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua.

Harhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy ja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat ensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset.

Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina.

Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:

-- ”Vapaus on kahle, jonka katkeamista siihen päässyt pelkää. Se on kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi selän takana. Se on ansa, johon kaikki _pyrkivät_... Se on tulevan Venäjän suuruuden peruskivi... Se on sen koossapitävä voima...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee.

Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat ukkosen ensi jyrinöihin.

-- ”Jatka!... Jatka!” -- kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:

-- ”Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat nostajaansa...”

Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:

-- ”Me venäläiset emme tarvitsekaan orjien apua. Me itse kykenemme vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan... Maamme on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä... Venäjän oikeat pojat eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua...”

-- ”Eivät!... Eivät!” -- keskeyttävät venäläiset. Seppä on vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.

-- ”Puhu!... Puhu!” -- kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:

-- ”Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi.

Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me olemme verellämme kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta omilla jokivarsillamme kuivaa vilja veden puutteessa, sillä ei ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!... Kansat vapaiksi!...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Oikein!” -- katkaisevat huudot. Harhaman olemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto: ”Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot.”

Mutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen huumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen kiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle ihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen hohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja kohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa:

-- ”Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden _ruhtinas_, Se ei salli talossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on maailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä, josta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän rikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista nousee kala ja kouluista leviää valistus... Sen Venäjän pojat päästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina miehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden etupäässä.”

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus Venäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla, hehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden silmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput ja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki mielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina tulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä, kuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia, kuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: ”Mitä sinä näillä päästät, se on ijankaikkisesti vapaa.”

Puhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa mieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa ihmiskunnan kunniajalustalle _työnaatelina_... Hän jatkaa:

-- ”Meidän on myös korjattava riistäjiemme Jumalan tekemä vääryys: Hän oli kerran – oppinsa mukaan – pannut ehdolle: joko täytyy ihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa helvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset, joita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia, hajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen pappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä, rääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata tämä Jumalan tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille oikeutta...”

Ankaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja.

Harhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden sumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa, rankaisijaa... Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden silloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä:

-- ”Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma.

Se kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat riistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien ja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja nautintoja. Se on kahle, josta ei pääse _pakenemallakaan_. Se sitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme äärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta, niin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä takaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen ase... Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa... Se on siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja, ei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja... Se on hirviöiden hirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta _ei saa_, sitä ei saa näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle, niille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä orjanomistajilta!... Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman omistusoikeus!...”

-- ”Alas!... Alas!... Alas!” -- kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen jyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin vihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa vaikutusta... Viulunkielet virittyvät edelleen.

-- ”Sitten”, -- jatkaa Nikolai -- ”on meillä vielä eräs kahle katkaistavana... kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä palvelijoiksensa, orjiksensa... Se kahle on...”

Voimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa huutaa Nikolai uhmaten:

-- ”Se kahle on usk...”

Uusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas sammuvat. Paja synkkenee... Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta ukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat.

-- ”Tsyt”, -- huudahtaa joku.

-- ”Herra siunatkoon!” -- mutisee toinen, tehden ristinmerkin.

Nikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi _sitä vetoa_.

Mutta hän itse on vireessä. ”Kävi, kuin kävi!” -- ajattelee hän ja vetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta:

-- ”Se kahle on uskonto...”

Häikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät veripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä.

Harhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja jatkaa pauhun säestämänä:

-- ”Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat kantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat kulkeneet rikkaiden orjina... Kehotan ottamaan tämän asian huomioon.”

Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia, että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena.

Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa, kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan salaisen järjestön suhteesta uskontoon.

Asianajaja Zaiko alkoi puhua:

-- ”Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit.

Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka kysymys... Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen.”

-- ”Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto yksityisasiaksi”, -- huomautti joku.

Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään.

Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä...

Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä raivoavina leijonina.

-- ”Minä puolestani olen sitä vastaan”, -- kiehahti Nikolai. -- ”Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin käärmekahle. Juuri sitä vastaan on hyökkäys kohdistettava. He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa, käärmeinensä ja perkeleinensä ja...”

Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä tärisytti maata.

-- ”Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se olematon Jumala syöksisi heitä helvettiin”, -- yritti Nikolai jatkaa.

Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista.

Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:

-- ”Meidän täytyy tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että sitä asetta ei ole olemassakaan...”

Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia, joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa.

Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö villiä tuulta... Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät...

nielivät aivan heidät... Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:

-- ”Meidän täytyy lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän...”

Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut: omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai jatkaa:

-- ”Meidän täytyy vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman käärmeen, ihmisten pelottimen pää... Meidän täytyy hävittää se käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa, esivallan orjiksi.”

Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:

-- ”He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin vesi... He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy olla...”

Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä _äärimäistä sanaa_... Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa, kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:

-- ”Meidän aseenamme täytyy olla _täysi uskottomuus_...”

Sanat häviävät jyrinään... Salamat ilkamoivat akkunassa... Kuulijat vaikenevat... Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:

-- ”Aseenamme on oleva: _kaiken uskon kieltämys... Täysi uskottomuus..._”

Salamat leikkelevät niitä sanoja... Ne kietovat niiden ajatusta kerille... vyyhdille... sotkevat niitä... värjäilevät ja vatvovat.

Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin... Hänen henkensä tanssii niiden sotkoksissa... Kuulijat vaikenevat... Salamat rätisevät.

-- ”Epäilettekö?” -- uhittelee Nikolai. ”Vesi tulta – uskottomuus uskoa vastaan!... Siinä aseemme!...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!” -- riehahtaa silloin voimakas huuto... Viulunkieli oli kestänyt... Nikolai tuntee olevansa viulujensa herra ja jatkaa rohkeana:

-- ”Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien parhaaksi avuksi... Meidän on se ase hävitettävä...”

Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:

-- ”Meidän on hävitettävä koko uskonto...”

Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:

-- ”Papit noitien asemaan!... Uskonto on julistettava puoskaroimiseksi, jonka julkisen harjotuksen laki kieltää orjuuteen houkutteluna...”

Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja yltyy:

”Papit puoskareiksi!... Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin uskonnot taikauskoina kiellettävät!... Jumalat ja perkeleet tarukirjoihin!...”

Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa Nikolain hengen kanssa.

-- ”Hyvä!... Oikein!... Jatka!” -- kuuluu jyrinän seasta.

Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan vielä ollut uskaltanut sanoa...

Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin taivaan lakea, risteillen, ärjyen.

-- ”Silloin”, -- jatkoi puhuja salamoiden seasta -- ”silloin, kun jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin riistäjäjoukolla uskonto... Se on tehokkaampikin, sillä se saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta papeille menevistä kymmenyksistä... Sitä kysymystä on siis aseena käytettävä... Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa, sen helvetti sammutettava...”

-- ”Oikein!... Oikein!” -- huusi ihastunut joukko.

-- ”Alas kaikki usko!” -- toisti Nikolai tulen seasta.

-- ”Alas!... Alas!” -- kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa joukkoa, joka nyt oli sanonut sen _viimeisen sanan_.

Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys nosti itsetietoisena päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen viimeisen sanan ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista...

-- ”Alas usko!... Alas jumalat!... Alas perkeleet!” -- vannoi vielä joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui rankkana. Nikolai jatkoi:

-- ”Jokaisella olkoon silti oikeus palvella itseksensä mitä jumalaa hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois! Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken uskon kieltämistä!... Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!... Kirkonkellot karjan kelloiksi!... Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo.

Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita... ainoata, mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut...

Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee Europan aurinko Venäjän viljamerestä... Heilimöivän viljan savu kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän rikkautta ja voimaa...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Jatka!... Jatka!” -- keskeyttivät taas huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän jatkoi:

-- ”Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa.

He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan... Miehet nostavat siellä auralla rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää...

Sen Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat maailman asioissa... Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian loimien aukeamaan.”

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.

Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä.

Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana... Siinä salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina, etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä, kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän näki edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja kohosi nyt ihmisyyden eteen _ensimäisenä todellisena pakanana_.

Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin...

Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rintaan...

Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä, kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut niinkään likeinen...

Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen kukassa... Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta...

Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon, sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa keränpohjalliseksi sen _suuren_, jota hän aina janosi. Sinä suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan.

Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton kieltämys, kaiken uskon vastakohta... Eikä niiden välillä ollut muuta sovittelusanaa kuin:

_Et sinä, vaan minä!_... Ei edes: Joko sinä, tai minä...

Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää sanoa. Se sana: Usko, tai kieltämys!

-- ”Lopultakin”, -- ajatteli Harhama, -- ”olen löytänyt miehen, joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen suuri taistelu koko asiasta! Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:

”_Minä yksin_, vaan et sinä!”

Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään.

Täysin siemauksin joi hän sen utarista... Samalla oli hänelle selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin, tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!...

* * * * *

Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella, jonka luonto on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut Nikolaissa enää _miestä_, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin, joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän nainen: puhdas, jalo nuppu, josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: _äiti_.

Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:

-- ”Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle sanoistasi!... Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen: sen jossa me naiset kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt, kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy päästä vapaaksi oman _ruumiimme, omien himojemme orjuudesta_...

Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo, joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa aistillisuudelle... Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on äiti _himonsa käskystä_... Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka tottelee luonnon viettiruoskaa...”

Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä, kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:

-- ”Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille.

Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut seuraavat meitä.

”Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä...

kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen _vapaa_. Häntä eivät sido luonnonpaulat... Kun Venäjän monikansainen pere jo viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla puhdas nainen ja _vapaa äiti_... Silloin on kotiliesi pyhä ja vuode puhdas... Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he eivät laula ylistystä aistillisuudelle... He ylistävät naisen sielun puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi... Hän häpeää semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä...

Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä, onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama...”

-- ”Ihanasti sanottu!... Kauniisti!... Armaasti! Sinä siunattu tyttö!” -- keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.

-- ”Ylevästi ajateltu!... Onnea!... Onnea!... Onnea!” -- kaikuivat riemuhuudot. Kaatja jatkoi:

-- ”Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee luonnonrakkauden orjana... Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä, tai helottaa oksa kukissa... ja onni keinuu sillä sirkkuna... Ja sinä suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua...

Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa...”

-- ”Kauniisti sanottu!... Hyvin sanottu!... Hyvä! Hyvä!” -- räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.

Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, _ensimäinen vapaa nainen_, himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva.

Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty... Nainen nousi eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa...

Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki punotti puhtaissa ruusuväreissä...

Kaikki käsittivät sen sanomatta... Harhaman henki ajeli nyt ainaisella merenselällänsä, _ensikertaa muita matkassa_. Sen mitä hän hengessään nosti _muissa_, sen oli Kaatja nyt nostanut _itsessänsä_... Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö ottanut hänet kokonansa satimiinsa... Hän itse tunkeutui nyt niihin vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu... Siellä häilähtelivät jonkun tuntemattoman hapset... Siellä olisi hänen hengellensä takaa-ajettavaa...

* * * * *

Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime, oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin, että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko matkalla tai muualla.

-- ”Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku,” -- lausui Zaiko. -- ”Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät, herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme astumaan...”

* * * * *

Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään, vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.

Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa, tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon.

Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu ainoastaan ”varmat” uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista, pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko, sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena kuolema...

Kirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että Nikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen määränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa, mutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin asiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta, ettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda ensimäiset tiedot.

Kaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki, irvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän, salamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä...

Sen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman kanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta köyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet häntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa epäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa tullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai hän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli auttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa puutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan asemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien epäröimisien jälkeen langennut.

* * * * *

Ukkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä ilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu jokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella... Kaikki tapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa.

Kirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja Zaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava äänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan ei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli kaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle.

Jokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki riippui hetkestä... hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä.

Jokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä ei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä...

-- ”Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt tikarinsa esille!” -- lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän lopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän pajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky: kaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa seurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia.

Kuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei kukaan vitkastellut.

-- ”Liika paljon”, -- lausui taas Nikolai. -- ”Kolme riittää häntä varten.”

Elämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian.

-- ”Arpa!” -- kuului jonkun lyhyt ehdotus.

-- ”Hyvä!” -- lausuivat kaikki yhtenä miehenä.

Kortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät.

Kaikki pelasivat hengellänsä.

-- ”Pommit ovat numeroidut... Ottakoon jokainen omansa ja numero neljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä”, -- lausui Nikolai.

Palo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero neljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui numerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja yksi Nikolain osalle.

Kuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman korttinsa.

Valitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa ajamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti olkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä ja lausui:

-- ”Joudu, Kolja!”

Ja kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän hänet lempeästi luotansa lausuen:

-- ”Tehtävä odottaa sinua... Joudu!... Kun veljiesi henki on vaarassa, silloin ei ole suutelojen aika... Kun palaat, odotan minä sinua suutelo kiitoksena huulilla...”

Ovi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja tuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi salamoiden punaamina sateen puolipimeään.

* * * * *

Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin rastiin... Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.

Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina, kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä.

Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.

Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä.

Salamoita satoi punaisenaan.

Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä... Pelissä on muutakin kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia... Ei puhuta mistään.

Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit...

Jo lähenevät he Nikitiniä... Matka vahtipoliisin paikalle on täpärällä... Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua, eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan: elämän ja kuoleman arpapeliin.

Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu, ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten ”se tehdä”.

Hän laskee: ”Juoksen eteen... katson silmiin terävästi ja sanon: 'Juudas!'... Mitähän se ajattelee silloin?... Ja ehtivätköhän toiset siihen?” -- mietti hän juoksuansa kiiruhtaen...

Ilma synkkenee pimeäksi yöksi... On jo sydän yön aika... Paikalla ei näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.

Harhama laskee laskujansa... Taas välähtävät salamat... Nyt saavuttavat he jo Nikitinin... He loikkaavat varpaisillansa, kuin kissat, ettei Nikitin kuulisi... Se on tarpeetonta... Myrskyn kohinalta ei kuulu mitään...

Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä...

Hänessä herää _kunnianhimo_... Saada sanoa: ”Minä sen tein”... ”Kun ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'” -- laskee hän vielä. Nyt syöksähtää hän jo Nikitinin eteen... Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti kulkevaa Nikitiniä päin... Ladattu browning on jo ojona.

-- ”Kädet ylös... Juudas!” -- huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana oli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt käsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi mistä on kysymys... Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä edestä. Kului vielä silmänräpäys... Harhama painoi jo lipasinta...

hana kohosi...

-- ”Juudas!” -- toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja, syöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu vapisevan Nikitinin rintaa kohti.

Nikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei puhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui voimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja painaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä nykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan taittuessa... Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis retkahti hengetönnä maahan...

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva laukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut...

Nikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista...

Harhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin lävistämään reikään... Siitä pulppusi lämmin veri... Sen lämpö tunki väreenä läpi Harhaman ytimien...

Salamat iskivät... Pilvi puskui vettä... Jyrinä tärisytti maata...

Vesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan ruumista meren ikuisiin kätköihin...

Eikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä.

Mutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien peittoon, lausui:

-- ”Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä...”

* * * * *

Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea _siihen asiaan_... Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti heissä nyt ilmitulemisenkin pelon...

Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta.

Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä... Sanattomina, murhan synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä.

Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:

-- ”Ah!... _Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta..._”

He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina.

Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat...

Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: ”Olikohan se minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?... Sillä yksi ainoa laukesi...”

Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä tyhjä... Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta...

Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa...

Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: ”Jos se luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten...”

Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat ilkeät hiiret...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot