Mutta kotiportilta kääntyi polku.
Mihin voisin minä paeta elämän
hampaita?...
Aave kulki erämaassa.
Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen
korpikylän tietä.
Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli
synkempi, kuin kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat
tienvarrella kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti
käpälistänsä punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli
häntä pehmeältä havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta
pyrähti hämmästynyt lintu koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti
ja keinuen visersi lintu kulkijalle tervehdyksen:
-- ”Tvii... ir!”
-- ”Tvir... tvir... tvii-ir”, -- vastasi
pihlajan marjaisella oksalla kiikkuva lintu puolisonsa lauluun.
Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie
narskui kulkijan askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.
* *
* * *
Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät
pihlajassa ja kävyt kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.
Paikka oli pari peninkulmaa Turun--Toijalan
radalta pohjoiseen päin.
Metsän laidassa oli ruskea, autio
Valkamala-niminen asunto. Se oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt
saapui ensi kertaa. Talon kartanolla punottivat marjatertut
pihlajassa. Orava nukkui rauhallisena pesässänsä ja näki unta
kypsistä pähkinöistä ja punaisista kuusenkävyistä. Tammen
oksalla istui yksinäinen lintu.
Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa
ja lähde lorisi kaivonkannen alla.
Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka...
Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi
kotinsa porttia.
Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä
hänen tuloansa. Tammen oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon.
Orava heräsi makeasta unesta ja tammesta putosi pari kellastunutta
lehteä.
Jo kääntyi tulija portille... Harakka hyppeli
seipäissä yhä levottomampana...
Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän
tulikukkainen seppele, ohimot koristettuina sen tulikuumilla
kukilla... Hän oli kotiinsa tulossa...
Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen.
Tukka oli musta ja silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan
hoidon tähden olivat aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen
ulkonevat posket ja pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen
perin suomalaisen ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli
häntä jonkun kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi
hän tieltä portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli
häntä ystävällisesti, kysyvästi:
-- ”Olette varmaankin herra Harhama?”
-- ”Kyllä”, -- vastasi tulija, nostaen
lakkiansa. ”Tulen yksin, ilman matkatavaroita, asuntoni on autio ja
kuulin, että on vaikea saada ruokaa ja yösijaa läheisistä
taloista.”
-- ”Niinkö!” -- huudahti nainen. Ja
huudettuaan jotain paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle
tytöllensä, joka oli hänen muassansa, lisäsi hän:
-- ”Tulkaa, minä vien teidät... Ja jos eivät
muut anna, niin kyllä minä sitten!”
Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella
äänenpainolla, joka antoi hänen äänellensä miesmäisen,
vastenmielisen vivahduksen ja kiusasi Harhamaa.
-- ”Jos nimittäin tyydytte?” -- lisäsi hän
hetken kuluttua kysyvästi, kun Harhaman vastaus viipyi.
Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen
ystävällisyys. Hän katsahti ympärillensä, ikäänkuin vastausta
hakien. Mutta aution asunnon akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä
palsami. Mikään ei houkutellut häntä sisälle. Hänestä tuntui
aivan vastenmieliseltä sinne meno.
Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen
pihlajamarjatertun viereen ja, viihdyttääkseen isännän kotiansa
jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:
-- ”Tvii-ir!... Tvir-tvir-tvir!... Tvii-i-ir!”
Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa
pähkinäpuun oksalle ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää
pähkinää.
-- ”Älä mene!” -- varotti orava
nakerteluillansa.
-- ”Älä mene!” -- visersi lintu, ja
pienoinen marjaterttu houkutteli: ”Jää tänne!”
Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä
levottomampana. Se pyrähteli seipäästä seipääseen...
Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta,
puhellen:
-- ”Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en
kesäksi viitsinyt tuoda huonekalujani... Mutta, jos tyydytte,
niin...”
-- ”Kyllä!... Kyllä!... Kiitos!” -- kiirehti
Harhama hiukan neuvotonna.
Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi
kotiportilta ja Harhama meni uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin
kuivunut lehti.
Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja
sen vierellä katseli lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa
portilta kääntyi, eikä tietänyt minne meni. Orava
tarkasteli surullisena miestä, joka lähti naisen kanssa.
Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi, nähdessään, että
mies meni naisen kanssa, jota hän _ei tuntenut_...
-- ”Tulkaa sitten!” -- sanoi mustatukkainen
nainen, kooten helmansa.
He lähtivät. Harakka seurasi mukana.
Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin
kaskenpolttaja. Hän mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän
kaatanut ja polttanut, oli kylvänyt siemenen mehevään multaan.
Oras oli noussut mustanpuhuvana; ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt,
aaltoillen lämpimän tuulen tuudittamana ja päivän paahteessa oli
jo valmistunut keltainen jyvä...
Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa...
Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta... Jo kohosi
koti kuusen juurelle... Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko
asetettiin katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan
kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta...
Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna
piti ottaa sirppi orrelta ja korjata kypsynyt vilja... Ylihuomenna
piti vaimon saapua sytyttämään valkea kotilieteen... Käki kukkui
kuusen latvassa...
Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät
linnut... Lähde lorisi...
Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien
alitse... Siellä nukkui hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja
lämmin laine loiski rantakiville...
Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi...
Huomenna oli valkeneva elämän juhlapäivä... Hääkutsut olivat jo
kirjoitetut...
Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna
nousi ukkonen ja salama poltti tuvan poroksi... Tuhka peitti
kotilieden ja vaimon muiston maanmulta.
Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien
ohjana, tuntematon johtotähtenä...
Se oli ollut hänen elämänsä kaskimatka
vieraassa maassa...
Silloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni
nyt syvälle erämaahan.
Miksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt...
Tullessansa hän oli ajatellut: ”Juon täällä uutta voimaa kuusen
juurella lorisevasta lähteestä, lepään pehmeällä sammalella
kuusen varjossa, rauhotun ja voimistun”. Hän tuli sortuneena,
masentuneena. Hän tuli alkamaan uudestaan, alusta, mieli mustana
mujuna.
Ja nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi
lähteenkorvalta takaisin ja meni hänen kanssansa...
* *
* * *
Tie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän
läpi. Se oli kapeaa metsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin
mahtui rinnatusten kävelemään. Outo nainen käveli Harhaman
rinnalla, puhellen tuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän
sattumalta, tien kapeuden johdosta, käynnin tahdissa, pehmeää,
velttoa ruumistansa Harhaman käsivarteen, kuin olisi tämä ollut
hänen miehensä.
Ainoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti
hänen läsnäolonsa, tuntien samalla vastenmielisyyttä hänen
ruumiinsa kosketuksista.
Se tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen
asti kiusottunutta mieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta
hänestä. Hän tuskastui, mutta salasi taas kaikki huolellisesti.
Syys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat
viheriöivät rinteellä.
Tienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty
tupa...
-- ”Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja
kuoleman vallan saarnaaja”, -- ajatteli Harhama. Ja silloin
ilmestyi hänelle taas kuolema ja kaikenhäviö. Hän näki elämänsä
jo sen kitaan suistuneena. Hän tunsi itsensä jo autioksi taloksi,
jonka uuni on rappeutunut, akkunat säretyt ja seinät lahovat ja
murenevat kuoleman toukkien kaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi
pelastavaa olenkortta ja tarttui siihen, johon oli tuhannesti
tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se ajatus valkeni hänelle nyt
nopeasti, kuin leimahtava revontuli.
He kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät
vilkkuivat... Outo nainen jatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä
seuraavansa, pistäen väliin tyhjän ajatuksettoman sanan:
-- ”Jas-soo!” -- tai: ”Vai niin!”
Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen
metsäseudun tunnelma, syksyisen metsän lemu ja iltapäivän
rasittava hiljaisuus lisäsivät Harhaman mielenraskautta. Hänen
ajatuksensa tekivät omaa työtänsä, raukeina, hänen omasta
tahdostansa riippumatta. Ne asettivat suurkaupungin meluavan elämän,
jonka hän oli juuri jättänyt, tämän uuden elämän
vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä, metsän
rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta vettä,
hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja pakottaisi
hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa käskyjä. Ja
taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu lemu...
-- ”Täällähän voin sen alkaa. Tämä
erämaahan on kuin sitä varten luotu”, -- ajatteli hän.
Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne
palasivat tyttöön, joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman
sadan metrin päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne
kiepahtivat pähkinää nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen
pihlajanmarjaterttuun.
Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen
naiseen, joka hänen rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin
palmikkoihinsa, tavoteltuun äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen
tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen ainoastaan hetkeksi, kuin
neulankärelle, lähteäkseen sitten taas uudelle kiertomatkalle...
Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata oudon tuttavansa puhelua. Hän
koetti osottaa sitä seuraavansa, katkaisemalla sitä tuon tuostakin
ajatuksettomilla sanoilla:
-- ”Vai niin!... Jassoo!”
He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo
nainen yritti sitä avata.
-- ”Anteeksi!” -- kiirehti Harhama, heräten
ajatuksistaan ja auttaen.
-- ”Ei se tee mitään!” -- lausui outo nainen
kiitokseksi myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa
sulkeutui ensimäinen veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas
ilkeä harakka...
-- ”Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!...
Äiti tulee kohta perästä”, -- puhui outo nainen mielistelevällä
äänellä tytöllensä, jonka läsnäolo häntä nähtävästi
kiusasi. Tyttö lähti ja nainen hiljensi kulkuansa.
-- ”Mutta”, -- jatkoi nainen, -- ”kuinka te
olette tullut tämmöiseen metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan
useita sivistyskieliä ja tulette suuresta maailmasta. Teille tulee
täällä ikävä... aivan varmasti. Täällä ei ole ainakaan
semmoista ihmistä, jota voisi sanoa sivistyneeksi. Vähän
kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta nekään eivät ole
suurta maailmaa nähneetkään.”
-- ”Ettekö Te sitten ole
paikkakuntalaisia?” -- kysyi Harhama, lausuakseen samalla jonkun
kohteliaisuuden.
-- ”Niin, no!... Mutta minä matkustan talveksi
pois... Jo marraskuussa”, -- vastasi outo nainen.
Ja hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä
ainoastaan pääkohdat.
Hän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä,
pyytäen Harhamaa antamaan tälle yksityisopetusta... Miehensä sanoi
hän olevan ulkomaalaisen.
-- ”Vai niin!” -- virkahti Harhama
kiusautuneena.
-- ”Semmoista vanhaa italialaista aatelia”, --
lisäsi nainen hetken kuluttua, painostaen sanojansa.
-- ”_Teidän_ miehellänne varmaankaan ei ole
Suomessa ikävä, vaikka onkin ulkomaalainen”, -- lausui Harhama,
tahtoen sanoa jotain kohteliasta.
-- ”Miehellänikö?” -- huudahti outo nainen.
-- ”Hän on ollut kuolleena jo kaksi vuotta... Minä olen leski...
Sitäpaitsi ei mieheni ollut enää italialainen... tavallaan: Hänen
isänsä palveli Italian lähetystössä Venäjällä ja mieheni
joutui siten saamaan venäläisen kasvatuksen. Myöhemmin –
naimisissaolo-aikanammekin – hän palveli Suomessa venäläisenä
sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi suomalainen. Niinpä hän
oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä
lääkintäylihallitukseen.”
Harhama katsahti outoon naiseen. Hänen
alahuulensa oli keinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän
hymyili koko sielunsa voimilla, ystävällisenä, herttaisena.
Harhaman kiusautunut mieli ärtyi yhä enemmän. Oudon naisen
tuttavallisuus ja ystävällisyys kiusasivat häntä. Hänen
puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta poimittujen
puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet ääretön
tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus: ”Tämä
erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä...” Ja tyhjä,
äänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen
sielunsa ajatuksella: ”Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et
voi rakentaa muuta, kuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen
luomuksia... Onnea joka on pelkkää luulottelua, mainetta joka on
katoavaa turhamielisyyttä.
Elämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää...”
-- ”Tsyt!”
Lintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen.
Sitten jatkuivat taas kiusalliset ajatukset:
”Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun
laulu, joka nyt syys-ilmaan haihtui, voit elämästä luoda... Jätä
siis uuden elämän rakentaminen, jota ajatus äsken suunnitteli,
niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää peruskiveä et voi elämästä
millekään todelliselle luoda. Jätä siis metsä ja poistu!”
Mutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui
taas kaikenhäviön ja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton
henkinen hätä valtasi taas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo
viimeisen varassa. Yksi rihma oli enää jälellä. Ja taas ja taas
ja taas tarttui hän teoksensa ajatukseen, etsi siitä pelastusta,
kuolemattomuutta ja jotain apua, josta hän ei ollut selvillä. Hän
kieppui siinä, kuin rengas vanteessa...
Ajatukset jännittyivät, hajosivat ja
sotkeutuivat. Kuivunut oksa risahti metsässä. Harhama säpsähti
ajatuksiansa. Harakka nauroi taas ilkeästi puun-oksalla...
Mustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä
seisoi hiiskumatta, kuin itseänsä kynien. Varis torkkui
aidanseipäässä. Tyhjyys haukotteli... Harhaman ajatukset
kuleksivat eksyksissä. Äkkiä istahtivat ne vallankumouksen verisen
sormen päähän... Hän muisti Nikitinin... Sormi tuntui uppoavan
hänen rintaansa luodin lävistämään reikään... Tuntui lämmin
veri... Harhama vavahti ja katsahti sormenpäitänsä...
Mutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse
pilkahti valkea talo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva
pyykkisavu, ja kuului karjankellon rauhallinen ääni. Vesi
välkytteli tyynellä selällänsä alas kierivän auringon kuvaista.
Vastaisella rannalla viheriöi tylppä kukkula ja tuuliviiri
tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin katsellen sinne
hävinneen tuulen jälkiä.
-- ”Tässä minä asun”, -- lausui outo
nainen, valkean talon ohi kulettaessa.
-- ”Ja-ha!” -- vastasi Harhama. Talon
uutimeton akkuna paistoi seinällä mustana, pieni rappeutunut
veranta oli autio. Talo näytti lymyytyvän riippakoivun oksien alle,
alastomuuttansa ujostellen...
Valkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat
vanhan, ränsistyneen talonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän.
-- ”Kas tässä!” -- hengähti outo nainen
ystävällisesti, käynnistä hiukan punehtuneena, -- ”Minä
luulen, että täältä saatte ruokaa... Ja kuten sanoin, jos ette
täältä saa, niin kyllä minä sitten...”
-- ”Kiitos!” -- vastasi Harhama lyhyesti,
hieman kumartaen. Outo nainen näytti aivan nauttivan osottamastansa
ystävyydestä.
He astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen
kamariin, jossa isäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti
vanhaan, leveään, kahden-istuttavaan keinutuoliin.
-- ”Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette
viihtymään”, -- puheli talon isäntä, vanha paljon kokeneen
näköinen Kola.
-- ”Luullakseni hyvin... Täällähän on raitis
ilma”, -- vastasi Harhama.
-- ”Ja terveellinen... Siksihän minäkin tulin
tänne parantamaan sydäntautiani”, -- keskeytti outo nainen.
-- ”Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska
olette nyt noin terveen näköinen”, -- virkahti Harhama.
Outo nainen lausui siihen pitkäveteisellä
äänellä:
-- ”Ei se ole vielä terve!”
Ja poskeansa osottaen selitteli hän:
-- ”Katsokaa miten epäterve puna on
poskessa!... Katsokaa!... Miten epäpuhdas ihonväri!... Ettekö
tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?”
-- ”En... ikävä kyllä... Ainakaan en mitään,
jolla sen saisi vielä puhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri,
sillä onhan se itse puhtaus”, -- vastasi Harhama väsyneenä.
-- ”Minä tahtoisin kovin mielelläni saada
puhtaan ihon”, -- lausui siihen outo nainen puoli-itseksensä,
venyttävällä, kaipaavalla äänellä, ikäänkuin lapsi jonka
tekee mieli jotain erikoisesti.
Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni
nainen sisälle. Outo nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman
puolesta:
-- ”Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka
etsii ruokaa ja ehkä asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?”
Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa
ikäänkun neuvotellaksensa.
Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui
hitaasti:
-- ”Ei tiedä... Meillä on tässä niin
huonoa... On koko talo rappiolla, eikä ole jaksanut korjata... Joku
vuosi sitten paloi vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa,
ja elämä on ottanut sitten niin kovalle, että ei tässä taida
olla edes, jotta vieras viihtyisi...”
Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa
katselivat jotain mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi,
että kovia kokenut aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla
seisoi säälimätön elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat
niitä monia vaivoja ja kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja
sen karja ja muu omaisuus koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset
kasvot ja laihtuneen niskan, hän huomasi emännän riutuneen
palmikon. Hän näki edessänsä häviön suuren, ainaisen työmaan
ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä työskentelevän suuren
työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein lausui emäntä
väsyneellä äänellä:
-- ”Ei se elämä säästä, kun sen tielle
sattuu. Se polttaa pohjiaan myöten...”
Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän
taas poimia ihmisten puheista niiden huomaamattansa lausumia
kultajyviä, elämän määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin
varas ja vertaili niihin omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä
kohoavan oman elämänsä suuren, savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi
elämänkysymyksen kuleksivan rauhallisen metsäkylän poluillakin
palava tulisoihtu kädessä. Erämaan rauhan keskellä, johon hän
oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän huomasi joutuneensa sen
tielle aivan ensi askeleella...
Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä
suitsusi tulta ja savua.
Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä
kohosi hänen eteensä taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava
jattiläistulisoihtu jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä
emäntä ja hänen kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat
hänelle raskaalla äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen
armottomuutta ja voimaa.
Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä
latonut vuoria hänen hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana,
kurttuisena lausui viimein vanha Kola lopuksi:
-- ”No, eiköhäntä tässä nyt sentään
voitaisi sovitella ja koettaa, jos herra Harhama viihtyy.”
-- ”Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko
paikkakunnallakin”, -- vakuutti Harhama. Kola jatkoi:
-- ”Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei
suinkaan sitä elämän hampaista pääse ihminen vaikka menisi
minne...”
Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja
kuuli niistä puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä
paennut.
Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä
äänetönnä kyynäspäät polviin nojattuina. Sitten oikaisi hän
itsensä ja lausui hitaasti:
-- ”Kyllähän elämällä on lujat ja terveet
hampaat.”
Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi
kohteliaasti jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut
ensimäisen palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän
tiensä taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli.
Eikä mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui
outo nainen kysyvästi:
-- ”Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan
pyytää herra Harhamaa luokseni teelle?”
-- ”Kiitos kunniasta!... Mielelläni”, --
vastasi Harhama lyhyesti.
Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä
harakka.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
