Tsaarien haudoilla.
Elämä on rakkautta, joka
polttaa ihmisen poroksi...
Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa
vilja-ulapoitansa. Se heitteli äärettömiä tasangoltansa
kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita multasiipiä, joiden
varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat touhusivat niiden
levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat vitkalleen,
synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat ihmiskurjuuden
suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta, ihmisen
kärsimystä ja maailmantuskaa.
Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille
vilja-ulapoille, hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli
hän lähtenyt etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä
ihmistuska on suurin, tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut
estämässä sitä kehittymästä äärimäisyyteensä asti...
Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa.
Siksi matkusti hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä
munkki Pietarille pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään
sovitun kirkon luona.
Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän
olevansa vieläkin turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei
saanut vastausta.
Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle
mitään lujaa pohjaa, jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan.
Hänen haaksirikkonsa oli nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä
hauta. Se suuri elämänkysymys kirpeli häntä terävämmin, kuin
koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt.
Pienikin vire särki hänessä koko pinnan
vaahdoksi.
Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen
kuin yökkö kuoleman luukynsissä...
Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti
hyvän tuttavansa Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli
hänen ja Zaikon kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja
hävinnyt. Hänet otettiin avosylin vastaan.
-- ”Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää
aivan tuntemattomana”, -- pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen,
millä häntä olisi puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei
talon väellä ollut aavistustakaan.
-- ”Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme
pitemmäksi aikaa! Olemme teitä niin monesti kaivanneet”, --
huudahteli talon nuori rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean
kätensä Harhaman suudeltavaksi.
* *
* * *
Harmaa elokuun päivä häämöitti
kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat, ohkaiset pilvet varjoilivat
taivaan vaaleanharmaaksi. Varis haukotteli aidalla, syyskesä
hiiviskeli puutarhan kukkamailla askareillansa ja houkutteli kesää
talven kosiomiehenä sen morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä
kihloja kesän kauniisiin käsiin.
Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan
hienosti sisustetussa vierashuoneessa istui talon nuori,
hienon-näköinen, sivistynyt isäntä Harhaman kanssa puolipäivän
teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas teekeittiö ja pieni
tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet istuivat äänettöminä,
synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata, että he olivat äsken
puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.
Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti
ja puhui teelasiinsa tuijottaen:
-- ”Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme
keinottelemaan... Koko omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on
mennyt viimeistä penniä myöten.”
Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä
kuvastui sanomaton tuska ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän
katkeran piirteen. Pieni tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä
hänen polvillensa ja katsoi enkelinsilmillänsä isänsä silmiin,
sopertaen herttaisella äänellä:
-- ”Isä!”
-- ”Mitä, lintuseni!” -- huokasi Aleksander
Vladimirovitsh, nosti tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista
tukkaa ja jatkoi puhettansa äänettömälle Harhamalle:
-- ”Vaimolleni en uskalla edes paljastaa
asiaa... En raaski, suoraan sanoen.”
Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.
Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe
taas huoneen läpi ja akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa
hiljaisuus. Aleksander Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle,
nousi itse, käveli surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin,
istahti uudelleen ja mutisi:
-- ”Millä tässä vaan kohta elettänee!”
Ja taas vaikenivat molemmat miehet.
Harmaasilmäinen elämä katseli kaikkialta huulet rypyssä,
sirotteli laihoista hyppysistänsä kaikkialle jotain ilkeää...
mustaa... painostavaa... synkkää ja raskasta. Vladimir
Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:
-- ”Ah, niin!... Ah, niin!... _Kyllä elämä on
oikea tulikukkainen orjantappuraseppele_... Se polttaa ja repii
kantajansa...”
Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä
oli sairaloisuus etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista
ainoastaan ne, jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi,
kuin saituri kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa
hiirtä, ja huomasi niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi
muistoonsa ja säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden
merkityksen vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne
jollakin salaperäisellä...
Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele
massa tulikukkaisia orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja
ihmisten valmistautuvan tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.
Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys
venyttäytyi huoneeseen, ikäänkuin tulikukkaista orjan
tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen.
Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten
isänsä luo ja katsoi hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir
Aleksandrovitsh lohkaisi kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi
sen lapselle ja lausui masentuneena:
-- ”Vaimo rukkani!... Hänellä ei ole vihiäkään
asioista... Hän luulee kaikki olevan hyvin...”
Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir
Aleksandrovitsh, joka oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen
nähtensä koskaan ennen ollut masentunut.
-- ”Niin... Elämässä on jotain tutkimatonta
ja määrittelemätöntä”, -- lausui vihdoin Harhama.
Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja
lausui:
-- ”Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä
sitten paranisi. Vaikka sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin,
kuin iin pisteen, niin elämäksihän se sittenkin jää... Ovathan
vaan ne tutkimiset ja määrittelyt elämän muiden hullutuksien
lisänä... Mikähän onni minulle lähtee siitä, että onnistun
keksimään ja sattuvasti määrittelemään, mikä minun sormeni!...
Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että aurinko vetää maata,
mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää... pitelee vaan kiini... Ei
ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan lähemmäksi vetää...
Hullutuksia!... Saako sinulle laskea teetä?...”
-- ”Ei... Kiitos!... Niin... Elämä on elämä”,
-- lausui Harhama ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:
-- ”Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä
pistää sormeansa elämän orjantappurapiikkeihin... eikä koko
elämään... Sormensa siinä vaan saa verisiksi... Sen
määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin...
runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten
valmiiden ajatusten märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on
ihmiselukoiden tehtävä... porttojen ja kullankokoojien ja
höyhenillänsä pöyhistelijöiden ja semmoisten...”
Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh
kuvaili elämän mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä
kiehtoi yksinpä elämän mitättömyydenkin suuruus. Sama se,
mitä se oli, kuuhan se vaan oli _suurta_. Elämä näytti nyt
hänestä kielletyltä puulta, jonka kauniita tulikuumia
orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh osotti halveksien ja
varoitti: ”Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa! Jätä ne
narreille!” Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut hänen
ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen ja
kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä
nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli
tuntematonta tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir
Aleksandrovitsh lopetti:
-- ”Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän
turhuuteen ja lähteneet pörssissä narrien kanssa kultapalaa
takaa-ajamaan, niin eivät nyt olisi sormiemme päät veriset...
Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka kuuluu: Älä koske
elämään!...”
Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:
-- ”Vaimo-rukkani!... Tatjaana-parka!”
Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana
Nikolajewna astui sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta
loistavina, mieli illanpunana, elämän huolettomuus hartioille
heitettynä. Hän suuteli miestänsä puolivallattomana, ojensi
kätensä Harhamalle ja puheli, Harhaman suudellessa hänen kaunista
kättänsä:
-- ”Anteeksi, että annoin odottaa, mutta
minulla oli tuolla vähän...” Hän keskeytti ja lopetti
veitikkamaisesti: ”pikku salaisuuksia...”
Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä
palavasti, leikitteli sen kanssa, imi siitä äidin onnea,
päivänpaistetta, iloa, ja huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä.
Harhama, samaten kuin Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä
huolettomaksi...
Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän
todellisuuden kanssa, peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä,
edellinen haihtuvilla iloilla.
Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten
iloja. Tatjaana Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä
vartalonsa sulavia piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän
laitteli tukkaansa, ihaili kauniita kasvojansa... ihastui... tuli
onnelliseksi...
nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka
näkee kuvansa lähteensilmästä... Hän ihaili itseänsä...
elämäänsä... kotiansa, huolettomana, mieli palsaminpunana...
Hänen miehensä huokasi.
Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset
elämänkysymyksen ympärillä.
-- ”Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas
kerta minua, niin laulan!” -- huudahti ihastunut Tatjaana
Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan havahtuen, jotain muistaen. Hän
ojensi Harhamalle kätensä ja vei hänet pianon ääreen, kuin
vallaton tyttönen, puhellen:
-- ”Odottakaas nyt!... Minä valitsen täältä
erään... Missä se nyt on?... Siinä on niin hienot kirjoitetut
sanat... Ah, täällä!”
Hän asetti nuottitelineelle erään laulun,
jatkaen puheluaan:
-- ”Minä pidän niin paljon tämän sanoista...
Siinä on sana 'Rendez-vous' [Antautukaa; tarkottaa
rakastavien salaista kohtausta] käännetty sanaksi
'Kuutamokohtaus'... Eikö olekin hienosti ja nerokkaasti ajateltu?”
Harhama säpsähti. Laulun nimi oli ”Tyttö meni
kuutamokohtaukseen”.
Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut ”pikku
Tamaralle” sävellykseen... Hän huokasi, alkoi soittaa, ja
Tatjaana Nikolajewna lauloi sydämensä pohjasta Harhaman
kirjoittamaa romanssia, jossa kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni
syyskesän keskiöiseen kuutamoon sulhoansa tapaamaan. Siinä
kerrottiin kirkkaasta kuutamosta...
ja lemmestä... ja onnesta... ja suudelmista... ja
ijäisestä uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista
ja nuoruudesta.
Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle
niistä tuoksahti joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli
sitä monesti soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa
kukassa. Koko laulu tuntui nyt tulikukkaiselta
orjantappuraköynnökseltä, jota elämä veti perässänsä.
Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista ja surullista.
Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä säejaksoja:
”Ja tyttö onnen nou'antaan
kuun kylväessä hopeitaan
käy syleilystä armaan.
Kuin lintunen
sylihin sen
kuun turviin vaipuu luottaen...
Kuu maat ja taivaat hopeoi,
hellimmät lemmen kielet soi
ja sataa suudelmoita.
Vaan kirkas kuu
se punehtuu,
kun tyttö onneen unehtuu...
Niin: kuutamoiden hopeaan
nukahti onnen nou'antaan
luo armaan mennyt tyttö...
Kuu kirkas on,
vaan turvaton
oot hoivissa sen, onneton...
Oot yksin, tyttö turvaton,
kuu kylmä vartijas kun on.
Kenties jo aamun tullen
sä itket vaan,
kun murheissaan
kuu kaunis kertoo kaskujaan...”
Harhamasta tuntui laulu tavallista
surullisemmalta. Hän katsahti Tatjaana Nikolajewnaa silmiin.
Molempien katseet kohtasivat toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi
he vavahtivat, kuin olisivat ne katseet suikanneet toisillensa
käärmeensuudelman. Elämän orjantappuraköynnöksestä oli
pistänyt silmään tulisen kukan terävä väri... Tatjaana
Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan surullisena. Hän
katsahti kotiansa... Se näytti päivänpälveltä, jossa onnellinen
lapsi leikitteli... Elämä näytti iltaruskon liepeeltä, jossa hän
kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin...
Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa
nousi kurkkuun, surua mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani
kätensä tuolin selkämälle, katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi
haikeaa laulua, mieli surullisena säveleenä:
”Levolle laskee kaunis kuu.
Pesäänsä lintu unehtuu
ja tyttö luokse armaan...
Hän rau'ennut
on onneen nyt...
Hän suudelmiin on riutunut.
Hän on kuin lintu nukkunut
povelle kullan. Muistanut
ei ollut, ett' on yksin...
Vaan vaihtunut
on laulu nyt...
On ihmis-onni haihtunut...”
Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen.
Vladimir Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä
vasten, varjostaen silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin
huoneeseen, nypisteli kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:
”Vaan vaihtunut
on laulu nyt...
On ihmis-onni haihtunut...”
Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan
tiennyt miksi. Oli, kuin olisi huoneen keskelle kannettu pöytä,
peitetty se valkealla liinalla ja asetettu sille elämänkukka, sen
punainen palsami, jota kaikki katselivat äänettöminä, kuin
rakkaan lapsen ruumista, joka pikku arkussansa kukkii kalpeana
kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle asetetulla alustalla, kun
hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa kuolema hymyilee nurkassa ja
odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa omille maillensa.
Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna
Harhamaan, nypisteli taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja
lausui surullisena:
-- ”Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin
hienona ja kauniina, kuin tuo kukka... Eikö totta?...”
-- ”En tiedä... Ihmissuru kauniina... Kyllä”,
-- vastaili Harhama hajanaisena.
* *
* * *
Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui,
keskeyttäen Harhaman puheen:
-- ”Eräs rouva pyytää saada puhutella
vierasta herraa.”
Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi,
sillä kelläpä olisi asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei
häntä tuntenut. Hän nousi hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana
Nikolajewnalle pyytäen lupaa poistua:
-- ”Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!”
-- ”Olkaa hyvä!” -- vastasi tämä
surullisena päätänsä nyökäyttäen.
-- ”Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!” --
virkahti Harhama, mennen puhutellun ohi.
-- ”Ole hyvä!” -- myönnytti tämä.
Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen.
Harhama punastui.
-- ”Tamara!... Sinä täällä!... Miten
hauskaa!”
-- ”Minulla on pari sanaa sinulle sanottava...
Ne koskevat sinua...
Ole hyvä, seuraa puistoon!... Täällä on
korvia”, -- puhui Tamara nopeasti.
He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja
istahtivat penkille.
Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin
olisivat he yhdessä kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua,
laskeneet sen maahan eteensä, avanneet kannen ja katselleet nyt
siinä kuolleena lepäävää entistä aikaa... Molempien mieli teki
itkeä sen kukkia... runoutta...
säveliä... iloja... huolettomuutta... He
tunsivat olevansa kaksi ystävää, joiden välillä mateli musta,
myrkyllinen käärme...
Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua.
Hiljaisella, varovalla äänellä lausui hän:
-- ”Tulin sinua varottamaan...”
-- ”Mistä?” -- keskeytti Harhama, kuin kipinä
olisi hänen ihoonsa hypännyt. Tamara jatkoi:
-- ”Niin. Olen naimisissa... Ja...”
Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän
tietänyt miksi.
Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain
varomatonta sanomasta, vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on
lähtenyt kuutamokohtaukseen...
Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä
salaa, toisaanne kääntyen.
Harhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa
ansaan ja Tamaran kyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
-- ”Tamara!” -- virkahti hän, kuin anteeksi
pyytäen ja jotain selittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli
heidän edessänsä ruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä,
kuoleman surullinen hymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä
oman hätänsäkin...
-- ”Niin!... Elämä on elämä!” -- kuiskasi
Tamara puoli-itseksensä ja huokasi raskaasti.
Ja molemmista tuntui, kuin kulkisivat he
luvattomilla teillä: kuutamokohtauksessa. Tamara oli vaimo ja
se tieto oli heidän välillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana
ja molemmin puolin soivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä
ja kuuluvat yhdessä lauletut laulut... Kesäinen aalto loiski
hiekkarantaan ja kertoi uimamatkoista... Ja niin monta muuta tuttua
säveltä sieltä kuului...
Nyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia...
Kaikelle soivat sielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt
oli siitä vainajana kulkenut...
Molemmat muistivat sitten kirotun sormuksen... Ja
väärinymmärrykset selkenivät hiukan... Paljonkin... Ja sen
selkenemisen avaamasta raosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä
ja käsittämätön ja epäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen
hämärä, johon ihmisonni haihtuu juuri silloin, kun on lähtenyt
kuutamokohtaukseen sitä noutamaan armaansa sylistä,
suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa... ja nukahtaa siihen...
väsyy... raukee suudelmiin... unohtuu liian kauvaksi aikaa...
silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen...
-- ”Tamara!” -- lausui Harhama.
-- ”Ei puhuta nyt siitä... Oh... Ei puhuta...
Ei puhuta”, -- kiirehti Tamara keskeyttämään, jatkaen: ”No
niin!... Menemme asiaan: Juuri tuli virallinen sähkösanoma, jossa
käsketään ottaa sinusta selkoa...
kuka sinä olet ja... Ne asiat kulkevat mieheni
käsien läpi... Hän tuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta
minulle... Käsität, että miestäni rangaistaan ja hän menettää
virkansa, jos tulee ilmi, että olen sinua varottanut... Ja minunkin
tähteni ymmärräthän olla hieno... Mieheni voisi luulla välillämme
olevan rikollista...”
Harhama alkoi hätäillä.
-- ”Ei... Ei... Ei... Ole huoleti, Tamara...
Ette te tule ilmi, et miehesi etkä sinä... Kiitos varotuksesta...
ja sormuksesta... ja kaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä... Asutko
täällä?” -- hätäili Harhama.
-- ”Kyllä!... Läheistössä... Nykyään
pidetään silmällä jokaista outoa, jokaista epäillään”, --
puheli Tamara.
Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton,
sanaton. Tamara piirusteli päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin
istuivat he kauvan, hämärästi muistellen entisiä päiviä,
katsellen niitä vainajana ruumisarkussa makaamassa. Viimein kohotti
Tamara sen ruumisliinaa hieman, varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan
katsoen:
-- ”Se oli sinun runosi... Minun
lempiromanssini, jota soitit...”
Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut
kuuluivat etäisiltä mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä
elämän harmaasta sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara
alakuloisena, ruohonkortta nypistellen:
-- ”Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne
ovat siitä jäljentäneet...”
Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka
pensaasta, tirskutteli joka ruohon juurella, kiilsi joka kukassa.
Kaunis vainaja katsoi heihin, kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.
-- ”Miksi olet Magdan hylännyt?” -- kysyi
Tamara kuiskaten, ikäänkuin ruohonkorrelle puhuen.
-- ”En ole häntä ottanutkaan”, -- virkahti
Harhama, heräten siihen muistoon, kuin neulanpistosta.
Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa...
ikävöitiin... siunattiin kukkiinsa kuollutta... Viimein purskahti
Tamara katkeraan itkuun.
Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi
häntä. Hän yritti puhua:
-- ”Tamara! Anna anteeksi!...”
-- ”Eihän siinä ole mitään
anteeksiantamista... Tai on kaikki sitten... Katso! Sinähän olet
ollut minua kohtaan itse asiassa hieno... Sinähän et mennyt sen
aidan yli, joka olisi ollut niin heikko... Ai... jai... jai!... Se
aitahan ikävöi vaan sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä
samalla... Meidän välillämmehän ei ole ollut mitään muuta, kuin
kaunista ja... Niin: se oli minun puoleltani rakkautta... Ja
kumminkin ja kumminkin!... Sitäkin täytyy pyytää elämässä
anteeksi!... Elämän hyvääkin täytyy katua!... Sen
parastakin täytyy anteeksi pyytää!... Katso, Harhama, mitä
on elämä!” -- puhui Tamara surullisena, itkussa suin.
Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli
harmaata syyspäivää, mieli harmaana ja koko olemus masentuneena.
Hän todellakin katui nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen
ainoita valoisia, puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa,
makeisiansa, runojansa, kolmivaljakoitansa, puhtaita
ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä, mikä oli johtanut Tamaran
ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen sortumista. Ikäänkuin
jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä voinut estää
kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen ja
lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:
-- ”Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit,
on meidän yhteinen rakas lempilapsemme. Sävellys on minun... Me
sitä rakastimme ja nyt... Niin, nyt me itkemme sitä
tavatessamme...”
Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat.
Kuin nöyrästi anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen
suudellaksensa sitä.
-- ”Ei... Ei... Ei”, -- huudahti Tamara,
vetäisten nopeasti kätensä pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli
sitä palavasti, kasteli kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti
käteensä ja ojentaen kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman
kättä nopeasti, kuumeisesti, jätti kukan siihen käteen ja hävisi
elokuun hiljaiseen harmaaseen, kuolinpäivän surullisena
iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui taas kauniin vainajan
kasvoille ja peitti sen äänettömänä.
Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka
puolella tuhansina tulisina puukonterinä uhaten häntä joka
taholta.
Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh
tuijotti teelasiinsa, pidellen sitä pöydällä molemmin käsin,
lapsi leperteli lattialla ja Tatjaana hyräili omalla säestyksellään
äskeisen laulun viime sanoja:
”Vaan vaihtunut
on laulu nyt...
On ihmis-onni haihtunut...”
Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana
Nikolajewna pianon äärestä, meni peilin eteen ja alkoi laitella
suortuviansa silmukoiksi.
Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki
päivänpälvet: Hän näki oman suloutensa, nuoruutensa ja
kauneutensa. Lattialla leikitteli onnellinen lapsi nukkensa kanssa,
ja aistikkaasti, hienosti sisustettu koti loisti kauniina
rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku somisti hänen hentoa, sulavaa
vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat koristivat menneisyyttä
kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus hymyili nimi ja
syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van miehen
valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan, kuin
kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja kauniina,
tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen kukan
väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä...
Harhama katseli häntä ja käsitti hänen
ajatuksensa. Viimein kääntyi Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja
onnellisen näköisenä hymyillen puhui Harhamalle:
-- ”Te tunnette elämää ja olette sitä
ajatellut. Eikö totta, että elämänkukan kaunein väri on hieno
suru?”
Harhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat
toisiinsa.
Harhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä
kukkaa ja lausui vastaukseksi:
-- ”Jos Teistä niin on, Tatjaana
Nikolajewna, niin silloin ei elämä toki raaskine koskaan olla
iloinen ja siten pahottaa Teidän mieltänne... Olisihan se
epäkohtelias ja julma, jos se ei aina hymyilisi surullisesti, kun
kerran tietää sen Teitä miellyttävän.”
Tatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja
lausui puolivallatonna:
-- ”Merci pour les compliments!”
[Kiitos kohteliaisuudesta!]
Sitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi
vallattomana tyttönä leikitellä sen kanssa puhellen:
-- ”Tiedätkö, kukkani, minkätähden
elämänkukka on surullisen kaunis?... Se”, -- hän suuteli
lastansa -- ”se tahtoo olla äidille kohtelias ja”, -- hän
suuteli taas -- ”ja olla sille mieliksi...
Minun kukkani, minun lapseni!... Hymyileekö
sinullekin elämä surullisesti, kun tulet suureksi?”
-- ”Hymyilee”, -- vastasi lapsi viattomana.
Tatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti
rintaansa, suuteli sen kauniita kutreja ja iloitsi.
-- ”Niin, kultani... minun lintuni... onneni...
Kyllä elämä hymyilee surullisesti äidin perhoselle...
Hymyileehän?”
-- ”Hymyilee”, vakuutti lapsi nauraen ja
kietoen armaat kätensä äitinsä kaulaan.
Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa
vastaan, suuteli sitä ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:
-- ”Hymyilee... Hymyilee... Se hymyilee... Niin,
kultani!... Voi, äidin herttainen!... Elämä hymyilee niin
surullisesti...”
Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi
jäähyväisiänsä, kiilsivät kaikkien kolmen silmissä kyyneleet,
kertoen näkymättömän elämäntuskan kaikkialle pääsyä. Oli
kuin olisi elämän punertava palsami taas kukkinut keskellä
huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut sitä ainoaa vettä,
joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä...
Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää,
sillä kaikki rakastivat sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka
hymyili niin surullisen kauniisti...
Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli
syrjätietä seuraavalle asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse
kaupunkiin, tuli häntä vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka
kysyivät häneltä Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa.
Hän antoi pyydetyn tiedon ja poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi
kaikkea. Hän tiesi, että kaikki ystävänsä karttaisivat häntä,
kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen tilansa. Pitkäaikainen
elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä johtuva mielen
jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin voimiansa
siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli varkaan
tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö.
Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat
hajonneet akanoina, jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi.
Poliisivirastostakaan ei voinut enää saada mitään tietoja, kun
järjestön asiamies oli siirretty toiseen virkaan. Hän päätti
matkustaa kotimaahansa ja odotteli vaan sovittua päivää,
saadakseen puhutella munkki Pietaria ja sanoa jäähyväisensä
hänelle ja Anna Pawlownalle.
Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden
kylkeä.
* *
* * *
Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki
Pietarin istumassa kirkon portaiden korkealla alustakivellä häntä
odottamassa. Syksyyn kallistuva kesä näytti toimissansa
väsähtäneeltä. Auringon valo tuntui raukealta, arkailevalta ja
surulliselta. Kesä tuntui surevan ja ikävöiden muistelevan
tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja perhosia ja kuhertelevia ja
pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa tuntui olevan vanhuuden pölyä
ja työntomua.
Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja
miettivältä. Hän tervehti Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä.
Kaksi kerjäläistyttöä kulki ohi almua pyytäen, saivat roponsa
Harhamalta ja ristivät silmänsä.
Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon
vetämät vaunut.
Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen
verkavaippaan puetut pojat, ratsastaen hevosiensa selässä.
-- ”Korkeat hengelliset matkustavat”, --
lausui munkki Pietari surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin,
vertasi tätä hengellisten purppuraloistoa kerjäläistyttöjen
pukuihin. Samassa alkoivat läheisen Pietarin-Paavalin kirkon kellot
soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa seuraamaan häntä sanottuun
kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien haudat.
-- ”Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten
ottaa osaa jumalanpalvelukseen”, -- lisäsi hän. Harhama oudostui,
sillä hän ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen
jälkeen, kun oli ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan
epäröiden. He istahtivat kirkossa seinän vierelle tsaarien
hautojen väliin ja Harhama kertoi munkki Pietarille tilansa ja
hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle.
Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla
ja säälien. Hän huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä,
jossa hänellä ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin.
Hän lausui Harhamalle:
-- ”Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen
metsien yksinäisyydessä olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta
itseltäsi... Siellä voit rauhassa ensin hajota ja sitten koota
itsesi. Jumala pitää huolen lopusta.”
Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän
oli kykenemätön ajattelemaan mitään päättävää huomisen
päivän suhteen.
-- ”Niin olen itsekin päättänyt”, --
vastasi hän. ”Mutta en tiedä...
Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa
selviytyä oman itseni kanssa, enkä saa mistään kiinni, että
voisi vielä kerran alkaa...”
Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa
nousee uuden elämän ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta
samalla kävi hänelle yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi
osanotolla, kasvoilla jalo, kärsivä ilme:
-- ”Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä
Jumalan puoleen, etsiä Häneen uskomisesta peruskiveä?”
Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset
alkoivat hänessä pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä,
hitaasti ja ajatellen:
-- ”Enhän minä voi omaa itseäni
pettää... Jos sanoisin voivani uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat
sen muut uskoa todeksi, mutta enhän minä voi saada itseäni
uskomaan sitä, mikä ei minusta ole totta ja sitä mitä
pidän mahdottomana... Ymmärtäkää minua, isä Pietari: Minä
tahtoisin uskoa, mutta minä _en voi_... en voi...
en voi... _en voi_. Minä, jos sanon suoraan,
tahtoisin toiselta puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen,
mutta en voi saada _sitäkään_. Joskus kuleksin edestakaisin
huoneessani päiväkaudet ja mietin, mutta kaiken miettimisen tulos
on epäilys... _Epäilyksenkin epäilys_... Se on täydellinen
sekasorto. Miekkojen teriä vedetään minussa vastatusten ristiin ja
rastiin, ja leikellään... Antakaa minulle se usko, niin
ikäni suutelen jalkojanne...”
Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän
ymmärsi ystäväänsä täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle
hänen sieluunsa, sillä hänelle oli Harhama ollut verrattain
avomielinen, koska oli nähnyt hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren
janoisena lähestynyt häntä kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka
hän usein siitä juotuansa, mielestänsä liika avomielinen
oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä seuraukset ja katunut.
Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:
-- ”Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen
ole meissä itsiöllinen tunne. Se ei ole refleksiivinen,
vaistomainen luonnon pakkolain luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten
vietti ja vaistot. Se on täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme
riippuva. 'Syö vapaasti!' -- se on Jumalan käsky siinä... Jumalaan
uskominen on siinä, että sinä tunnustat Hänen käskynsä ja
siveellisyytensä päteviksi ja jumalallisiksi ja semmoisina
niitä noudatat. Kun sinä, veli, niin ajattelet, niin sinä huomaat,
että Jumalaan uskominen on ei ainoastaan mahdollista, vaan myös
helppoa...”
Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua
ajatuksiinsa. Hän mietti pitkään ja lausui viimein surullisena,
sanojansa tarkkaan punniten:
-- ”Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja
siveellisyyden pätevyyttä, _oikeutta_... Mutta siinä on paljon
muuta...”
Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.
-- ”Mitä muuta?” -- kysyi munkki Pietari.
Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla
äänellä selittää:
-- ”Sitä on niin vaikea sanoin sanoa... Minä
en tiedä kenen käskyjä ja siveyttä ne ovat... Voinko minä
uskoa, kun en...”
-- ”Kun en näe – tahdot sinä sanoa”, --
keskeytti munkki Pietari ja jatkoi: ”Tuossa näet talon. Sinä et
näe, et tunne sen omistajaa ja kumminkin sinä omasta tahdostasi,
vapaaehtoisesti tunnustat, _uskot_, että semmoinen on olemassa. Niin
on Jumalaan uskomisenkin laita... Se on yhtä helppo, vapaaehtoinen
ja mahdollinen, kuin päivätyö...”
Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli
taas kirkossa kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna
ja ikäänkuin sotki Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä
selvitellä:
-- ”Mutta”, -- puhui hän. ”Tuon talon
suhteen minulla on toki joku uskonperustus: Minä tiedän,
että se ei ole _minun_... Sekin on jo paljon... Katsokaa, isä
Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni ja Teille, niin minä
sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen siveellisyyden pätevyyttä,
oikeutta, mutta tulikysymys on siinä, että minä tahdon tunnustaa
niiden omistusoikeuden oikealle omistajalle. En tahtoisi
luovuttaa sitä aarretta _väärälle_, ehkä olemattomalle, ja siten
tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat...
Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi
tahtonut, en tahtoisi antaa kunniaa muille, kuin _oikealle_, en
ylistystä epäjumalille.
Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä
juuri _rehellisyys_...
Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että
minä sen tähden olen unohtanut kaiken muun... Minä olen sitä
takaa ajaessani unohtanut _olevan, todellisen elämänrehellisyyden_,
semmoisena vähäpätöisenä...
joutavana... ihmiskurjien ja olevan elämän
mitättömänä pölynä...
Minä olen sitä rehellisyyttä
tavotellessani pettänyt itseäni...
maailmaa... kaikkea... Minä olen sen himon
sokaisemana kulkenut erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen,
tuskasta tuskaan...
Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut
tuhannesti semmoiseen epätoivoon, että minun on täytynyt
jäähdyttää itseäni paheella...
Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut
lialla...
ravalla... rikoksilla ja kuivautunut
elämänvalheella... oman elämäni valheella... Paraskin minussa on
ollut kissankultaa... petosta...
valetta ja... Äs!... Ei maksa puhua... Ei...
Ei... Ei... Ei. Ei, isä Pietari... Ei, isä Pietari...”
Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä
vuotivat kyyneleet tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi.
Munkki Pietarin korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi.
Hänen edessänsä oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan
verkkoonsa, itse punomaansa paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka
taisteli siinä henkisen elämänsä kuolinkamppailua. Hän katsoi
maahan, teki ristinmerkin ja kysyi hiljaa, lempeästi:
-- ”Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut
rukouksen voimaan ja etsinyt siitä uskon siementä ja sen
kasvuvoimaa?”
Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän
surullisena, kuten tehdään lapsuuden merkkitapauksista synkkinä
hetkinä puhuessa:
-- ”Minä olen rukoillut yhden kerran
elämässäni: Kaksitoistavuotiaana heräsi minussa halu päästä
kouluun. Isän kuoleman johdosta oli kotini köyhtynyt. Minä
toivoin, varaton kun olin, pääseväni eväspussineni
koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo äitini
kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut ja
jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja,
asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala
anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja
ajattelen Sinua!'... Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä
huolinut uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin
tulin minä katkeraksi Jumalaa kohtaan... Ja minä en silloinkaan
voinut löytää muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole
olemassa... Sillä miksi Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin
_totinen_, niin harras ja palava... Onhan Hän luvannut kuulla...”
Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla,
surullisena. Hänenkin edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi
lempein käsin selvitellä Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä
oli kietoutunut. Hän kysyi taas:
-- ”Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö
Jumala ole sinulle avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?”
Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä
vastaan, oman itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen
rehellisyytensä hämähäkin verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat
elämänsä ponnistukset ja puutteen ja mutisi sitten katkerasti:
-- ”Omat käsivarteni sen tien ovat minulle,
raivanneet.”
-- ”Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka
sinun käsivarrellasi”, -- keskeytti Pietari. -- ”Käsivartesi
voimaa et sinä voi omasta itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa.
Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa myös lainansa pois. Hän ohjaa myös
miehen käsivarren oikeaan työhön. Hän kuletti sinua
opintielle toista tietä, kuin mitä sinä itse aijoit. Hän kuletti
sinua oman käsivartesi varassa, eikä sukulaisesi
rattailla... Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle parempi? Kumpi
kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti sen arvoa
omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?”
Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän
miten paljon hän oli ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran
nälkääkin, raivatessansa itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi
siitäkin kiittää. Katkera sappi nousi hänen rintaansa. Munkki
Pietari jatkoi:
-- ”Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin
rukoile Jumalalta siihen voimaa. Usko aluksi oman rukouksesi
voimaan! Ja jos rukoilet rehellisesti, niin Jumala rientää
avuksesi. Sinä saat rukouksesta mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan
ja työhön, joka ennen näytti sinusta mahdottomalta. Sinä saat
mielenrohkeutta uskomaan...”
Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana,
väsyneenä, epäselvänä.
Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi
mielessä kirkastanut kärkensä, kysyi hän:
-- ”Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka
ole massaolosta en ole varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta
sannalle?... Miten voin luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko
olemassa sitä, jota rukoilen?”
Munkki Pietari huokasi ja vastasi:
-- ”Etkö sinä kaikissa töissäsi luota
siihen, jonka olemisesta et ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä
siihen luottaen, että kylvö tuo sadon...”
-- ”No se on sentään toista”, -- yritti
Harhama katkaista, mutta munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti,
selittäen:
-- ”Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä
ja ihmisten työ ja pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden
onnistumisesta. Jos niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana,
niin silloin ei kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet
kertonut minulle, miten sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat
taistelevat hallaa ja luontoa vastaan. -- Saarijärven Paavo vai mikä
sen nimi oli? -- Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs
rukouksen voimaan luottaessasi?”
Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan
kohtaan. Harhama ei olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa
arka ja raukka. Mutta yleisen sekasorron keskellä oli hänessä
alkanut teoksensa ajatus taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja
ainoana pelastuksena.
Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin
rehellinen kuin hän niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista
ja epäilyksiensä tukahduttamista kielteisessä hengessä.
Hän etsi vahvistusta Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki
sitä kaikkialta. Hän oli rakentanut koko elämänsä teoksensa
varaan ja siksi riippui hän siinä kiini, kuin haaksirikkoinen
karilla.
Nytkin etsi hän taas jotain tukea
kieltämyksellensä. Hän ilostui jokaisesta neulankärestäkin,
mistä luuli sen tuen löytävänsä ja tarttui siihen kuumeisesti.
Ja jos se pisti, ei hän siitä enää voinut viisastua, sillä
hän oli seisovinansa jollain kuoleman aallonharjalla, oli syvyyteen
ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt hän taas luuli löytäneensä
pelastavan neulankären ja kysyi munkki Pietarilta:
-- ”Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta
Jumalaa ja uskontoa.
Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä
venäläisillä omanne. Mikä näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun
pitäisi rukoilla... jos kerran rukoilisin?”
Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan
valmiudella:
-- ”Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko.
Ei ole edes kristityltä ja pakanoita, vaan on niitä, jotka uskovat
Jumalaan ja etsivät Häntä ja niitä, jotka _eivät usko_. Toiset
meistä jo ovat lähempänä Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut
ovat kauvempana. He etsivät Häntä vielä, kuten näkyvää
olentoa. Hän Itse kirkastaa meille Itseänsä vuosituhansien läpi
yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja täydentää luomakuntaansa.
Hän on meidän edessämme alati valkeneva päivä. Hän on
ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja aamurusko.”
Harhama muisti Nikolain puheen ”toisesta, tai
toisesta”: uskosta, tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja
hänessä välähti taas se suuri, huimaava ajatus siitä
jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli suunnitellut: Toisella
puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa kaikki usko,
kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä.
Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren
ajatuksen. Se ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja
suuruudellansa...
Virkistyneempänä kysyi hän edelleen:
-- ”Ja koska tulee se täydellinen
Jumalan tunteminen?”
-- ”Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin
ihmisajatus ei voi koskaan saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin
ei se myös koskaan voi käsittää täydellisesti Jumalan
äärettömyyttä. Sillä Jumala on loppumattoman suuri. Missä
maailmat loppuvat ja toiset alkavat ja taas loppuvat ja alkavat,
siellä hallitsee vielä Jumala.
Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia
miljoonia maailmoja ja murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä
vuotaa alati maailmoiden rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat
Hänestä maailmat, Hän on niiden ehtymätön pilvi ja Häneen
haihtuvat taas häviävät maailmat, kuin sadevesi haihtuu sumuna
syntymäpilveensä. Siellä, minne lennokkainkaan ihmisajatus ja
mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa kulkea, kierivät maailmat
Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet synnyttävät tuskalla
alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat maailmoita. Samalla taas
toisaalla valmiit maailmat, totellen Jumalan käskyä, hajoavat
usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä nöyrinä tulikohtuina,
joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi emättimessä. Hän on
kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja miehen miehuutta,
Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki tottelevat ja
alistuvat synnytyskivuille.”
Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan
suuruutta, koskettanut Harhaman oikeaan paikkaan: siihen
suuruudenjanon hermonpäähän.
Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin
huumaava viina. Hän juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla
matkoillansa oli häntä hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret,
Kasbekvuori, Venäjän lakeudet ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun
ohi oli hän matkustanut niin välinpitämättömänä, ettei hän
joskus muistanut niissä paikoissa käyneensäkään. Luonnossa häntä
hurmasi tähtitaivas ja avaruus linnunratoinensa. Historiassa, joka
oli kerran hänen lempiaineensa, oli häntä viehättänyt harmaa
muinaisuus: Egypti pyramiideinensa, Babylonian ja Assyyrian suuruus
ja vanhuus ja etenkin kristinuskon ja pakanuuden välinen
jättiläiskamppailu maailman herruudesta.
Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin
kirja, Lermotofin Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja
lisäksi Kadotettu paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut
ainoastaan Colosseumin raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan
äärettömyyttä, hurmasi hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja
tempasi mukanansa, kuten valtava joukkoviha ja joukkotunteen vuolas
virta. Keskustelu alkoi kietoa hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa.
Hän vilkastui hieman, hapuili sitä ainaista suurta, jota hän
janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui siihen taas, kuin lapsi
leikkikaluunsa ja kysyi:
-- ”Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa,
jota en jaksa edes käsittää ja tuntea?... Mistä tiedän palvella
sitä oikeaa?”
Munkki Pietari vastasi hymyillen:
-- ”Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän
on alaspäin, pienuuteen ääretön. Hän on jokaisen
käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy olla yksinkertaisen,
uskovaisen – jopa pakanankin – oppineen ja filosofin Jumalana,
Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me löydämme Hänet aina
semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on ihmiskunnan edessä
aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja kirkastumisensa
ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee ylös
nousemisen suurena päivänä.”
Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta
mietteittensä pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden:
suuruuden ja pienuuden ääriä...
Mutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset
harhailivat ja puikkelehtivat epäselvinä äskeisten suurten
ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas elämällensä peruskiveä,
millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa, tai ottaa edes vauhdin.
Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä, mutta ne olivat
kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta tai pientä,
vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas siihen
ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen:
epäilyyn.
Kirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi
kauvempana hämärässä ryysyisen, nuoren tytön rukoilevan
hartaasti jalokivillä koristetun Neitsyt Maarian kuvan edessä. Se
näky oli hänelle naskali. Hän närkästyi ajatellessaan, että
tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on joutunut epätoivoon sen
tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat kiskotut Neitsyt
Maarian kuvan koristuksiksi... Hän puhui munkki Pietarille
väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti:
-- ”En minä jaksa käsittää... Kun ajattelee
räikeää köyhyyttä ja kurjuutta, jotka rehottavat ulkona
pakkaskipeinä ja vertaa niitä näihin mahtaviin templeihin, niin on
vaikea siitäkin syystä voittaa epäilys... Eikö nimittäin kaikki
ole keksitty tämän loiston ja ylellisyyden turvaksi?... Ja miksi
nämä jumalankuvat ja jalokivet köyhien edessä?... Sehän on
lyönti niiden kasvoja vastaan.”
-- ”Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut,
vaan ihmiset”, -- keskeytti munkki Pietari jatkaen; ”Ja usko: Jos
Jumala tänä päivänä hajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse
alkaisivat huomenna niitä uudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi
olla poissa niistä huoneista, joissa ihmiset Häntä etsivät. Jos
kirkossa on vikaa, niin me ihmiset olemme siihen syylliset. Me emme
ole laskeneet kirkolle oikeaa peruskiveä. Jos pappilat ovat
ryövärien lymypaikkoja, osottaa se, että pappilan peruskivenä ei
ole Jeesus ja että pappi on susi eikä paimen.
”Älä kiinnitä mieltäsi ihmisten
erehdyksiin: temppeleihin ja kuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala
tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin temppeleitäkin. Mutta anna sinä
silti ihmisten pitää kirkkonsa ja kuvansa, jos he kerran eivät
jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen laajemmista asunnoistaan!
Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa, missä he
Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala itse on
avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa kauvemmaksi.
Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala mahtuisi ja josta
Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle
äärettömyyskin liika pieni...”
Harhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka
Jumalaan uskominen oli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja
Looljalle, muisti omat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja
vesiastiasta ja hänen teoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa
taas taivaan lakena, jolla komeat päivänkangastukset leikkivät.
Näkyi ratsastelevia joukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä
autuaiden sotajoukkoja, kadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja,
joita hän oli teoksensa sivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla
nousi hänessä kysymys: ”Pitääkö minun koko tämä ihanuus
haudata yhden ainoan rasian tähden? Pitääkö minun koko loistava,
rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden ainoan vesiastian takia?”
Hän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: ”Mikä
on se oikea Jumala? Omalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa
antaessani minä annan sen epäjumalalle?”
Hän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui.
Hän huokasi raskaasti, kuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa
sisintänsä. Koko hänen olemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli
tylpäksi puuksi tylsistynyt, ajatukset tekivät raskaasti työtänsä.
Mutta hetken kuluttua hän, ikään kuin olisi jotakin muistanut, tai
havahtanut tutkaimen terällä kysyi reippaasti:
-- ”Isä Pietari! Pitääkö meidän...
uskotteko te, piti minun kysyä...
Uskotteko te esimerkiksi perkeleen ja...”
-- ”Jos” -- keskeytti munkki Pietari -- ”jos
raamatun ytimestä rahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin
mennyttä. Uskonpuu ei siedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella
täytyy olla voimaa ja rohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on
puhuttu raamatussa, uskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne
viisastelijoiden silmissä näyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne
salaiset voimat, jotka maailman alusta ovat ihmiselämään
vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti.
Voi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään!
Hän itse sortuu niiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii
uskonnosta pois perkeleen, hävittää se hyvän ja pahan olemuksen
raja-aidan. Voi silloin ihmisiä! Se toinen sortuisi heissä
itsessänsä toisen mukana ja kuka taltuttaisi silloin murhaajan
mielen? Kuka kukistaisi pahan himon ihmissydämessä? Lakiko? Koska
voi inhimillinen laki sen tehdä? Raamatussa voi kyllä olla
inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa, sillä Jumala on sen
kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta sen ytimet
pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä aikanansa
seuloo pois ja panee oikean sen sijalle... Ja jos me siitä nyt monta
kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa
kirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on
meidän uskottava, tai ei mitään jää...”
Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja
vakavammaksi. Itse asiassa hän itse milteipä ihaili
perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen, suuri, voimallinen
ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä ja viisautta,
vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli kieltävinään. Nyt
hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi ja suureksi ja
salaperäiseksi.
Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas
ristiriidan ja alkoi siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti
hänessä teoksensa ajatus loistavana. Kurkussa tuntui jotain
katkeraa. Koko elämä ja sen pettymykset ja nykyinen sekasorto
kirvelivät ja taas ja taas etsi hän pelastusta teoksestansa,
tietämättä ja kysymättä, minkälainen se pelastus on. Hänen
raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien hautoihin ja löysivät
niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden kompastuskiven. Hän
kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi, kuin olisi hän
ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:
-- ”Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat
Venäjän tsaarit raskaiden marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että
he kerran nousevat ylös niiden alta?”
Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen
kasvonsa kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden.
Hänen silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet
hautoja.
Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan
hautaan, eikä palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko
elämän kulku yhtenä kuoleman heinänniittona. Harmaasta
muinaisuudesta lähtien oli ihmiskunta kantanut maahan ruumiita,
turhaan odottaen niiden ylösnousemista. Vankat maakerrostumat
peittävät sukupolvien maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien
luut olivat tuhaksi palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten
tomuihin. Toisia kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko
se masentava näky avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona,
toivottomana yönä, josta moni-tuhatvuotisena, ehkäpä
miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut ainoakaan inhimillisen
ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi munkki Pietari suurena,
jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko sielunsa vakaumuksella:
-- ”Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä
maailmoita ja tomusta eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän
tsaarien tomun ja palauttaa niihin hengen. Milloin ja missä muodossa
he nousevat ylös, se on meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran
ja lattiapaadet nousevat, haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös
ja kiittävät tässä huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt
unesta. He lähtevät tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka
Venäjän kaikilta hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan
valokirkkauteen.
Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan
samanarvoisina halvan alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat
Jumalalle ylistyslaulua ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa.
Vasta sinä päivänä me näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä
ääriviivat. Silmäterämme näkee silloin hengen, kuin kukan,
näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi, kuin ruusu nupustansa.
Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun yhtyvän maanlapsien
ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi on pysähtynyt
koskissa... Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja Herra yksin
puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa maailman
valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena.”
Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja
ylösnousemisenpäivän suuruuden kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä
sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa kirkossa laattiapaadet
alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat mustat kitansa ja muinaisuuden
mahtavat tsaarit nousisivat niistä kirkastettuina, tuntisivat
toisensa ylös nousemisen päivän uudessa, armaassa valossa ja
yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan ylistystä. Hän
ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki oman onnensa
nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada tämän munkki
Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen
sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä
tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen.
Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen
ja sekasorron pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä
syvemmälle, polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät,
vakuuttavat sanat olivat häntä jonkun verran rauhottaneet,
virkistäneet ja rohkaisseet.
Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen
ajatuksiansa hiukan erilleen äskeisistä tapauksista.
Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien
riekaleiksi. Katse oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun.
Ylösnousemisen päivän kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus
kohosivat hänen eteensä jossain äärettömyyden kaukaisimmilla
perukoilla. Koko äärettömyys avautui hänelle yhtenä näköalana,
lukemattomilla maailmoilla koristettuna tyhjyytenä. Jumalan suuruus
laajeni... käsitti kaiken... kirkastui...
pieneni taas äärettömän pieneksi... aivan
olemattomaksi ja lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten
äärettömyyden tyhjyyteen... ilmestyi taas... alkoi suureta...
levisi ja repesi yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan
suuruuteensa... Ja silloin sattui taas Harhaman silmäys uskon
kompastuskiviin: kylmiin marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat
nousevan, latautuvan hänen hartioillensa ja puristavan hänestä
kaikki epäilynrauhaset vuotamaan kylmää, ilkeää visvaa...
Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät
polviinsa, kätki otsansa kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä
maahan.
Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut
rukoilijoita täyteen ja Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu
yhtyi munkki Pietarin puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti
ylösnousemisen suurta päivää ja tunnusti järkkymättömän
uskonsa sen päivän tuloon...
Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon.
Kuoripojat lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli
kirkon mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki
rukousta:
-- ”Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen
Herra! Säre meidät tomuksi ja tuhaksi!”
Ihmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin
mukana. Kuoripojat toistavat rukouksen ihanalla veisuulla:
”Kuningasten Kuningas!
Säre meidät tomuksi!
Säre meidät tuhaksi!”
Pappi jatkaa:
-- ”Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla
meihin uusi elämä Sinusta Itsestäsi! Armahda meitä, Jumala!”
Polvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu
rukouksen kohina ja nousee, kuin aamuauer kirkon korkeisiin
holveihin, ihanan kuoripoikien laulun kohottamana. Se liitelee sinne
enkelinsiivin:
-- ”Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra,
armahda!”
Pappi rukoilee edelleen:
-- ”Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko
meidän olemuksemme! Nöyryytä meitä!”
Laulu ja rukouksenkohina kertaavat:
-- ”Nöyryytä meitä, Herra!... Nöyryytä
meitä!”
Ja yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon
lattialta, laulu soi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat
lapsuuden ajan joulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa...
Silloin hän vielä uskoi lapsen uskolla...
Pappi rukoilee hartaammin:
-- ”Polta meidän sydämemme hehkuvalla
tulellasi poroksi! Polta sen himo tulisella raudalla!”
Kuoro ja huokaukset toistavat palavina:
-- ”Polta meitä Jumala!... Polta meitä
armossasi! Herra armahda!...
Herra armahda!”
Yhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja
epätoivo kuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta.
Sadat sydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on
liikuttava, kuin kyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja
Harhaman sydämen kalliokovimpiinkin kohtiin.
Papin henki ylenee:
-- ”Me olemme ylpeät... Me olemme paatuneita
kiviä... Mutta lyö Sinä, Herra, meidät tomuksi maahan!”
Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä
tulvaa rukous:
-- ”Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja
masenna meitä!... Herra armahda! Herra armahda!”
Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa
kivilattialle. Huokaukset ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja
lauluun. Silmät purkavat kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa.
Harhaman mieli ylenee valtaavan kohinan kohottamana. Näkymätön
siivenkärki nostaa häntä maantomusta.
Pappi jatkaa:
-- ”Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä
meidät!”
Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista
puhkeaa avunhuuto, itkun säestämänä:
-- ”Revi meitä, Jumala, revi!... Säre meidät,
Jumala!... Polta meitä!... Herra, armahda... armahda... armahda!”
Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja
repeämistä vuotaa niiden polttava sisältö ja nousee kohisten
holveihin.
Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen
voima. Hän näkee pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa
katsoessa on kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset
sammuneet.
Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.
Pappi kohottaa äänensä:
-- ”Puserra Sinä, Herra, meidät
kyyneleiksi!... Jauha tomuksi!...
Masenna mieli!... Polta himo!... Armahda meitä!...
Nosta vuoret hartioillemme!... Jauha meidät niillä tomuksi!...
Puserra niiden voimalla meistä huono ja paha!...”
Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen
lopulla:
”Herra, armahda!...
Herra, armahda!...
Herra, armahda!”
Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat,
kertoen Jumalan suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan
rikki revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät.
On kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien
rukoilijoiden hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä
ulos kaikki tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt.
Ja elämä aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat
särkyneet.
Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu
lähtee sydämen kielestä:
Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra,
armahda! -- kuuluu loppumattomiin holveista ja lattialla.
Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän
äskeisen tytön rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan
maahan sortuneena.
Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi.
Rovoillansa oli hän ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan
kuvan edessä. Itse hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat
ristissä, ojennettuina kuvan puoleen. Avonaiset silmät katsoivat
niin epätoivoisina Neitsyt Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä
kiiltävät kyyneleet kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden
jalokivien kanssa. Jonkun ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman,
nousi nopeasti ylös ja kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä,
katsoen kyyneleisillä silmillänsä Harhaman silmiin:
-- ”Herra Harhama!... Missä on Nikolai?... Minä
tiedän kaikki...
Kaatja kertoi... Onko Nikolai hirtetty?...”
-- ”Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!...
Älä huolehdi! Nikolai on turvassa”, -- lohdutteli Harhama.
Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli
kokoon luhistumaisillansa, johonkin vajoamaisillansa.
-- ”Kiitos Sinulle, Jumala!” -- hätäili hän.
Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus
tarttui häneen. Kaikki alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja
jatkoi:
-- ”Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän
puolesta... Nikolai sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!”
Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin
olisi hän johtanut Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä
opettanut, juottanut sitä uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja
kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja halusi paeta yksinpä
Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti Looljaa ja
lausui hiljaa:
-- ”Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta
ja kerro, että olen matkustanut...”
-- ”Herra isä!... Matkustanut!... Minne?” --
keskeytti Loolja hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin
karpaloidessa.
-- ”Kotimaahani... Kauvas pois... Hyvästi,
Loolja!” -- vastasi Harhama.
-- ”Oi!... Älkää vielä!... Älkää!...
Antakaa minä rukoilen puolestanne... onnea tiellenne!” -- hätäili
Loolja, laski hätäytyneenä polvillensa ja rukoili:
-- ”Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja
hänen ystäväänsä! Ole heidän turvanaan ja johda heidät
luoksesi!... Armahda, Herra, heitä!”
-- ”Herra armahda!... Herra armahda!... Herra
armahda!” -- kertasi taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa
lattiapaadelle. Musta tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis
vavahteli itkusta. Laulu jatkui yhä. Kauniina kertautui: ”Herra
armahda! Herra armahda!”
Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän
oli hajoamaisillansa.
Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä
kiitollisena ja lausui.
-- ”Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi
minua... Sinä voit _uskoa_... ja sinun elämäsi on _rakkautta_...
Se on rakkauden kaunis kukka.”
Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä
luhistui kokoon; hän ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän
haaveili itku suussa:
-- ”Niin, niin... Elämä on rakkautta...
rakkautta se on... Ai-jai, herra Harhama... _Elämä on rakkautta,
joka polttaa ihmisen poroksi_...”
Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman
luihin... Elämänkysymyksen tulihiileen oli taas puhallettu liekki.
Hänen edessänsä kohosi koko hänen oma elämänsä synkkänä,
katkerana, kylmä ivahymy huulilla.
Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa,
rikoksensa, erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se
näytti kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta,
mielipuolelta, kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain
salaperäistä, harmaata, risaista liinaa ja ilkkui: ”Tämä on
tulevaisuutesi...”
Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi
rukoili hartaammin ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta
näytti, että kaikki kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista
orjantappurakruunua, kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat
apua-anovina Häneen.
Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä
kuoleman hääväeltä, joka odotti morsianta, tulikukkaisten
seppeleiden hohtaessa ohimolla ja kuoleman istuessa jokaisella
tsaarien marmoriarkulla, viulua soitellen ja lohdutellen odottavia
sillä tiedolla, että kyllä morsian kohta tulee ja he saavat nähdä
hänet ja astua hänen kanssansa alttarin eteen vihittäviksi ja
lähteä sieltä morsiushuoneeseen, rauhaan, riisuutumaan ja
heittämään pois tuliseppeleen, polttavan hääkruununsa: elämän...
Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa
palavasti, puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui:
-- ”Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano
terveiseni Nikolaille ja Kaatjalle!”
Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama
lähestyi takaapäin munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan
puolestansa. Kaikki sumeni silloin hänen silmissänsä. Koko elämä
haihtui omiin sumuihinsa. Sen sumun seasta tuikkivat palavat
vahakynttilät himmeinä tulina, elämän pikkuisina tulikuumina
kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa, Jumaluuden
asunnoilta...
Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen
elämänsä. Sen kädessä oli nyt orjantappuraseppele, jonka
tulikukkina loistivat hänen erehdyksensä, rikoksensa ja
pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski seppeleen hänen
päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:
-- ”Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian
varmasti ja katselee seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä.”
Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta
ei jaksanut enempää kuulla. Liikutettuna, hajanaisena,
hermostuneena ja sortuneena lähestyi hän häntä ja kuiskasi:
-- ”Minä lähden... Kiitos, isä Pietari,
kaikesta!... Minä en todellakaan ole kelvollinen Teidän
ystäväksenne, vielä vähemmän Jumalan palvelijaksi, jos Hänet
joskus löytäisinkin.”
Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne
tätä perin masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti.
Hän otti taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen,
merkitsi reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen
huoneessa ja lauseen: ”Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin
sen joka pantu on, Jeesuksen Kristuksen.”
Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän
liikutettuna:
-- ”Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se
aika tulee, jolloin sitä tarvitset... Ja tulkoon se pian!”
Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti,
kuumeisesti, kyyneleet silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet
ristinmerkillä lausuen:
-- ”Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja
johtakoon sinut jalkojensa juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!”
Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen
jälkeensä, teki ristinmerkin ja lausui:
-- ”Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta
hänet! Hän lähtee nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos
Sinulle, Jumala, että olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas
kurittanut! Kiitos Sinulle siitä, että olet hänet jauhanut ja
masentanut, juurittanut hänestä fariseuksen ylpeyden, avannut
hänessä raon itsellesi ja valmistanut hänet astumaan eteesi
publikaanina!”
-- ”Pau-uuu!” -- kumahti kirkonkello ja
kuoripojat veisasivat ylistystä Jumalalle.
Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä
Anna Pawlownalle.
Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi
yön hämäriin...
Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa,
taisteluja ja erehdyksiä ja rikoksia... Ja kun Venäjän ranta
lakkasi näkymästä, vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin
rajalla, tuntui Harhamasta, kuin olisi koko siellä eletty elämä
uponnut ikuisiksi ajoiksi johonkin näkymättömään hautaan. Hän
näki, rannan hävitessä, sen vajoavan sinne, kuin arkun hautaan.
Hän seisoi sen haudan reunalla hätäytyneenä, tuskan repimänä,
eikä tietänyt selittää, miksi hän nyt niin kärsi sen elämän
manalle menoa, joka oli hänelle ollut usein niin raskas, kulettanut
häntä pettymyksestä pettymykseen ja viimein heittänyt
haaksirikkoisena karille... Hän suri sitä, kuin huikentelevaa,
mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja kyyneleet
kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä...
Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta... Kului
vielä hetki ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin,
päässä vieraalta maalta noutamansa loistava elämän
orjantappuraseppele, jonka tuli kukkina heloittivat hänen
menneisyytensä teot, erehdykset ja rikokset...
* *
* * *
Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia
reunojansa kaivaten.
Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa
sisälmyksissä. Kuin peikot kiertelivät ne toisiansa, synkkinä,
hirvittävinä avaruuden hirviöinä.
Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät
peikot.
Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat... Kaikki
muu tanssi...
Äärettömyys yksin pysyi... Sen peruskivi ei
pettänyt... Se ei koskaan radaltansa eksynyt... ei hairahtanut... ei
tavannut suurempaansa...
Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas... Äärettömyys
oli ainoa, jonka kylkeen sen hammas ei pystynyt... Se oli sille ainoa
kivikova... Se oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.
Maailmat syntyivät, toiset hävisivät... Valo ja
pimeys karkasivat kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne
toistensa kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin.
Valo pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät
maailmat huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä
valovirtoja, itse katkeillen niihin...
Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua... Kaikki
oli elämän ja kuoleman hääkarkeloa...
Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys
suurena sulhasena... Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken
karkeloa.
Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen
lakastumaton, ainoa kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen,
ainoa ijäti-nuori.
Sen morsiamena oli _ijankaikkisuus_...
Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli
Luojan luomista ainoa erehtymätön... ainoa kuolematon... ainoa,
joka ei taistellut turhasta, ei taistellut mistään... Se
morsiuspari oli ainoa osaansa tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei
ollut toista, ei polulla kompastuskiveä... ei vastassa
viettelijää... ei matkalla harhatietä.
Se pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä,
viettäen ainaisia häitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä
karkeloidessa.
* *
* * *
Suuret hääviulut soivat. Salaisuus availi
loviansa. Äärettömyyden ja iankaikkisuuden häissä liikkuivat
suuret sotajoukot.
Kun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä,
että Hän oli masentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun
kirkonkello kumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi
ajatuksen nopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle,
pimeään eetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele
antoi kiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli
hänen ympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla
torvet, toisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä.
Etumaisina loistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo,
Hiisi, Kehno, Piru ja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja
soitosta. Perkele puhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana,
kirkkaan tulikehän ympäröimänä:
-- ”Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä,
että Hän on masentanut Harhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt
hänestä nöyrän publikaanin...”
-- ”Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä,
että Harhama kulkee sinun tielläsi”, -- todisti loistava
sotajoukko. Perkele riemastui ja jatkoi:
-- ”Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa
minun voitostani.
Sillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta
ovat Jehovan fariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka
ovat niinkuin publikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja
sanovat: 'Tämmöinen minä olen, enkä kurja Jehovan
kumartelija...'”
Loistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen
ylistystä:
”Sä olet suuri, voittamaton,
kiertämätön, tutkimaton,
loppumaton, mittaamaton.
On äärettömyys kiertämätön,
ijankaikkisuus on päätön,
vaan sinä suurempi oot vielä.
Jos Vihollises kunne kulkee,
jos kantapäänsä minne polkee,
niin sinun pääsi vartoo siellä.
Jos Hän sua kiertää, kaartaa,
sun paulas Häntä aina saartaa.”
Perkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle
ja puhui:
-- ”Jokainen Jehovan sana ja teko on ase
minun kädessäni...”
”Kaikki sua palvelee,
kaikki sua tottelee.
Kaikki polut sinuun johtaa.
Kaikki käskystäsi läikkyy.
Kaikki kunniaasi hohtaa,”
todisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele
viittasi kädellänsä lausuen:
-- ”Katsokaa!”
Maan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn
portot ja irstailijat loistivat helyissänsä, kohisivat silkissä,
hohtivat jalokivissä ja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen
paheen ja irstauden vaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto
astui ylpeänä vaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä
sattuneen munkin syrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät
palvelijoiden avuksi.
Munkki poistui nöyränä, porton häneen
halveksivasti katsahtaessa.
Perkele ylpeili suurena:
-- ”Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää
'taampana'...”
-- ”Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä
he tietävät herransa suuruuden”, -- kohisi sotajoukko.
Näky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret,
keikailevat miehet, kuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden
myllyn kuninkaina, päässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat
he tietänsä ihmis-otusta etsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja
helyissä, kohisivat silkissä ja rimpsuissa, matkalla Hiiden
myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä nöyränä. Perkele kerskui:
-- ”Katsokaa! Publikaanit lyövät
rintoihinsa... Ne ovat minun myllymiehiäni... Ne jauhattavat minun
Hiiden myllyssäni Jehovansa käskyt pölyksi ja Hänen kuvansa
tomuksi. He kulkevat jauhepussit selässä minun myllyyni...”
-- ”Sillä sinä olet heidät korottanut
kunniaan: Sinä olet korottanut heidät myllymiehiksesi. Sinä olet
minut, pääenkelisi, korottanut Hiiden myllyn hoitajaksi ja minä en
nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä kruunannut heidät minun kauttani
kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi jauhatuttavat he itsessänsä
miehen koirakseksi, naisen naaraaksi...
Kun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on
Jehovan valta loppunut”, -- vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko
loistava sotajoukko riemuitsi.
-- ”Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka
eivät minun myllyssäni jauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa,
niiden jotka eivät jauhata siellä itseänsä miehestä koirakseksi,
naisesta naaraaksi, niiden täytyy tuhota toisensa”, --
vannoi Perkele.
-- ”Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa
tuhota. Hornan luolassa, sinun luolassasi, olen minä sinun
voimallasi avaava ihmisten silmät näkemään, että Jehova katsoo
toisiin lempeämmin”, -- vannoi pääenkeli Horna.
-- ”Ja kullan temppelin esikartanolta on
ikuisesti nouseva hiilinä palavista ihmisistä lähtevä uhrisavu,
nouseva kullanhohteena korkeuteen ja välkkeellänsä todistava
Hornan luolan katkeroittamille, että Jehova on toisten
puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien ihmishiilien täytyy
savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan”, -- vannoi koko
riemastunut sotaväki.
-- ”Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi:
kullan temppelin hoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä.
Minä olen puhaltava tulta siellä palaviin ihmishiiliin”, --
lupasi pääenkeli Lempo, kullan temppelin hoitaja.
-- ”Ja minä, yksi sinun kuudesta
pääenkelistäsi, olen vartioiva minulle uskomaasi temppelinharjaa.
Sieltä olen minä osottava ihmisille kunnian ja vallan suloisuuden
ja heidän täytyy himonsa sokaisemina rientää sinne ja unohtaa
Jehova,” -- vannoi pääenkeli Kehno, kunnianhimon temppelinharjan
hoitaja.
-- ”Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen
kaikkialla kulkeva sinun vallanmerkkisi, käärme kädessä,” --
vannoi Perkeleen sanansaattaja Paholainen.
-- ”Ja minä, sinun pääpappisi, olen
kirkastava ihmisille sinun henkesi oikeuden ja Jehovan hengen
vääryyden... Minä olen sen tekevä sinun voimallasi ja se on
kirkastuva”, -- vannoi Piru.
-- ”Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan
oikeus valkenee ihmisille päivä päivältä”, -- kerskasi
Perkele.
Hiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa
kirkon ohi, karkotellen tieltänsä huonosti puettuja
kirkonpalvelijoita.
Surkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka
kerjäsi almua. He kiittivät Jumalaa, että eivät ole
hänenlaisiansa. Perkele osotti näkyä ja lausui palvelijoillensa:
-- ”Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne
Jehovan 'syntiset' rintoihinsa... He ovat jo pussinsa, jossa oli
Jehovan henki, tyhjiksi jauhattaneet...”
Uusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan
temppelistä poistuivat kullankokoojat... Palvelijat odottivat heitä
nöyrinä.
Kaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa
heidän ystävyyttänsä ja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään
heidän kanssansa, odottivat kutsua heidän loistaviin
vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän ylellisiin koteihinsa.
Perkele riemuitsi:
-- ”Niin korskeina käyvät nykyajan
publikaanit... Niin nousevat heille kaikki lakit... He ylpeilevät
siitä että ovat niinkuin _fariseus_, eivätkä niinkuin
publikaani...”
Perkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa
ylistystä. Sen kestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten
joukko, joka nöyräksi tekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin
sanoilla. Perkele osotti näkyä lausuen:
-- ”Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan
fariseukset Jehovaa siitä, että he muka ovat niinkuin
publikaanit...”
Ihastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua:
”Sinä kaikki Jehovan työt
omiksi aseiksesi lyöt,
Hänen tekonsa nurin käännät,
kaikki tutkaimeksi väännät
Itsellensä Jehovalle.
Viisas olet sinä, suuri,
sinä kaiken runko, juuri.”
Avaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä.
Ylpeänä lopetti Perkele:
-- ”Munkki Pietari lähetti Harhaman
Herransa portille, mutta hän lähettikin hänet taas minun
paulaani... Hän kerskasi Jehovansa aseena olevan Sitä vastaan
tehdyn synninkin... Mutta hän ja koko maailma on näkevä ja
todistava – ja se todistaakin jo sitä – että jokainen Jehovan
teko ja sana on minun aseeni. _Jehovan hyvekin on ase minun
kädessäni_...”
Valtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus
oli niihin pakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi.
Perkele asettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden
välkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi
koko sotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
