Harhama II: Kun suortuva katkesi orjien kahleista (20/34)

Kun suortuva katkesi orjien kahleista.

Elämä on pettävää sumua...

se on ainaista suurta humua...

On muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen perälle.

Jääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin aaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla lakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä koloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat päivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä häiritsemättä.

-- ”Huuu!... Huh... huu!” -- huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen kansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi Euroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa.

Suuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden kotia kulku...

Vaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää asumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat karhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset lovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa maan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan.

Keihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja keihäs iskee haavan kontion rintaan.

Se oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden, suuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti...

Maailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä ihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana.

Jo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi.

Ihmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se päivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja, vuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan ympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen ajankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla.

Suuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia ja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä avaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa...

Mutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä.

Ne ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin näköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä häviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön... Rahtuna litistyy hän sen voimien rakoon...

* * * * *

Mutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy luomaan _yhteiskuntaa_. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen halki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu... Polut muuttuvat teiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin... Jo viheriöi nurmi notkossa, pelto koristaa mäkeä... Kellon pohja on valmis...

Aika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä...

Airuet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa teitä myöten... Kello alkaa jo käydä... Se laajenee ja täydellisentyy. Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta työtänsä...

Jo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat suoria teitä... Kello laajenee ja koneisto lisääntyy... Ryysyinen jättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden välissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat sortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet sortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle.

Ehtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima...

Aika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se voima, joka kaikkea vetää... kaikkea käskee... kaikkia rattaita komentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon... vetovoima maailmaan... luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut suuriruhtinas ja tsaari.

Avaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä vireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina viskautuvat ne toistensa ympäri.

Venäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa...

Koneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja yksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa ihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat jo hänen käskystänsä.

Ihmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello laajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu kylillä... Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla.

Se laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä vieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo Itämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä mukaa.

Ja kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän tsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja vallanpakahtuma.

Jättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan sijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan muinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on hävityksestä syntynyt uutena... Nyt soivat jo postitorvet... Kirjeet kulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot järjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa käydä säännöllisesti.

Keinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä päässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä koeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä.

Ja tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa Inkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän kohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi on jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat sitä, kuin ruoho myrskyn käskyä.

Elämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa...

Venäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat tavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon lähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa hirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat kellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä, kanavoissa ja virroilla... Jo viheltää veturin pilli... Rautateitä myöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki käy, kuin vedetyssä kellossa.

Ja yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä kirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja lisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin mitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma, mitä maailma on nähnyt.

Avaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet satoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa valmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen, Kaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä.

Kirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset, velkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin, sähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän.

Veronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä.

Ihmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat kellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne.

* * * * *

Ja kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen käskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko suuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta luonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja kaukainen Mandshuria ja Koreakin.

* * * * *

Mutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto:

-- ”Miehet!... Mätä olette tehneet?”

Jättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan:

-- ”Hornan luola!”

-- ”Hornan luola!” -- leviää huuto yli maan.

-- ”Hornan luola!” -- vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet.

Se sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen...

Jättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin rattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa... Siinä kellossa suitsusivat Hornan luolan uunit... jyrisivät sen koneet...

haisivat sen haudat... helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi tekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten uunien ja myrkyllisten hautojen ääreen... Siinä kellossa loistivat kullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni vettä ja äärettömyys elämää...

-- ”Voi!... Voi!... Voi... Voi!” -- kuuluu silloin vihlova tuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin oman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen...

Mutta kaikki on myöhäistä... Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen rattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu... Koneisto yhä lisäytyy...

Uudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat pujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan paikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä... vilisee hihnoja... huutaa pillejä. Kaikkialla surisee... hurisee... elää...

kärsii. Kaikkialla helisevät kahleet... kuuluu huokauksia... helskyy iloisia lauluja, tuoksuu herkkuja... nähdään nälkää... risat ja alastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa... joutilaisuus kukkii työn hartioilla... vääryys valuu oikeuden nisistä... oikeus vääryyden utarista... Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy entistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat... useammat tuhannet syöksyvät niiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja ruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille elämäntuskaa.

Ja sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä aivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä pysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi silloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista voimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman imperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen pikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija.

Ei kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen Tsaarin tasalle... Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan keksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen käskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut, valtaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman äärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä jakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli rajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä.

Hän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut.

Hän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan kuoleva ole ennen häntä kiivennyt... Hän oli löytänyt vallan ja voiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä valtikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon lerkahduksina...

Mutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen kaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon kuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa hartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave...

Venäjän kellon reuna levisi yhä idemmä. Punainen auringon reuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui kellonheilurina maan ympäri...

Jo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna toisiinsa... Kuuluu kirahdus... Sitten hiljenee kaikki... Taivaalle alkaa kohota uhkaava pilvi... Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä...

Hornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy jättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle sotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa...

Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain.

Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät tulta... kiväärit rätisevät... miekat välkkyvät... pistimet tunkevat ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä ja kuolemasta...

Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:

-- ”Seis!” -- ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki vapisee sen edessä.

Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki, ihmiskunnan suuri päivä.

Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat palasivat takaisin rautoihinsa... Hornan luolan luoma joukko-ihminen ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää...

Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä... Hornan luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta... Kullantemppeli imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa... Elämä kasvattaa ja puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.

Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä, rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina, kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:

-- ”Tapa on semmoinen, että: _Tempus edax rerum_.” [Ajanhammas kalvaa kaiken.]

* * * * *

Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa, hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa.

Avautui se loistava vapauden aika, jolloin paja oli kuningashuone, seppä oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta nousi vapaa tuliroihu, ja _pajan noet_, jotka koristivat sepän otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin nokinen seppäkin oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.

Suomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman suurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut kaikki kahleet.

* * * * *

Sudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan ryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin joka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki seisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan koko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla jo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva kolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat myös tilaisuutta. Mutta ensin oli se yksi voitettava.

Pyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti peräsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta menneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä...

Elämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui historian suurena hyökyaaltona.

Tarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin epätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin joukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui:

-- ”Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!”

Kaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden uhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme puhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään veristä vääryyttä.

-- ”Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä, vielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä”, -- oli heillä vastaus.

Väki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa isänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet.

-- ”Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!” -- kuuluu väkijoukon huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.

-- ”Ne ulvovat kuin susilauma”, -- lausuu joku tarvaalainen.

Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana ”petturi” singahti ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa, puhuen väellensä tyynenä:

-- ”Ei hätää, se on suomalaisuuden susilaumaa, jota Viik nyt johtaa. Niin, _nyt_. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä, että suomalaisuuden sudet ulvovat jo _vallannälästä_. Se on kansan _itsetietoisuutta_... Se on Viikin vallan joutsenlaulua.

Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla: _'vallannälällä'_... Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä puhkeamista... Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se vallannälkä...”

-- ”Mutta mitä neuvot nyt tekemään?” -- kysyivät Riston miehet.

-- ”Meidän” -- vastasi Risto -- ”on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa.

Yksi sinne – te tiedätte – ja toinen Viikin väkeen...”

-- ”Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan... On jo entistä kyllä!” -- keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat toisiansa, kuin kaksi puukon terää.

-- ”Juuri nyt”, -- jatkaa Risto. -- ”Historia ei odota myöhästynyttä.

'Ehdi, tai kaadu'! -- siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä.

Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä monta...”

Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle, voidaksensa sitä kukkaa suojella.

-- ”Alas tarvaalaiset!” -- huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto jatkoi tyynenä:

-- ”Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan hiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja _niin pian, ettei hän ehdi sitä saada turvaan_. On laitettava, ettei hän saa yhdestä yhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus voitaisiin siepata nyt heti ja heittää valta omaan susilaumaan.

Susi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin ilveslaumassa.”

Ja molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten katkeruutta.

-- ”Alas!... Alas, petturit!... Valta kansalle! Valta meille!” -- kertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto uhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti suitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä, jolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin uhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki uhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa liekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa.

Historian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan muassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen musta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko ihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen kumoon.

Uusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston eteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua suitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei ollut noudattanut kansan tahtoa...

Vaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä koskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen, yhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan kultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen aallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon voiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat yhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet roiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat sen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat kurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja oikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden aikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille miehille:

-- ”Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun johdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa...”

Monet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina.

Ja Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin, näki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien hyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken moninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan ympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden sävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen vapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä vastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen.

Historian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät häntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen.

* * * * *

Kellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen tuleva ruoka: uusi elämä.

Vaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla, valmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä, Rooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä:

-- ”Viikin Roolandin väki vaatii valtaa... Paras on antaa valta hänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan ääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun annetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku...” Hän oli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken.

-- ”Hyvä!” -- lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät luovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he ne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan.

He tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden valmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli valmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren kansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon nousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen vallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen valtaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten hallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna:

-- ”Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun kansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien lisäpainoksi... Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna maksaa kullan... Miekka jää silloin voitetulle... Elämän vaarallinen ohje on se käärme, joka muodostuu sanoista:

”Additus ab insolente Gallo ponderi gladius.” [Heittäkää miekka punnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa suomennos.]

* * * * *

Hyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui morsiameksi.

Tarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken.

Viikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat.

Kysyttiin: Kuka astuu valtaan?

Isänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena morsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se näytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa.

-- ”Meidän väki valtaan!” -- huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan ryysyinen väki.

Syntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli morsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat ihastuivat.

-- ”Rooland Viik valtaan!” -- huusi Viikin Roolandin joukko.

Mielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot paidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista kukasta.

-- ”Rooland Viik peräsimeen!” -- kehottivat viikkiläiset.

-- ”Kansa valtaan!” -- vaati Hornan luolan väki.

Isänmaan helmat heilahtelivat kiehtovampina. Sen myötäjäiset näyttivät maailman rikkauksilta. Mielet katkeroittuivat. Vallanjano yltyi, se yltyi juodessakin. Kaikki kiiti salamannopeudella. Kaikki hyrskyi vaahtona. Kaikki kiehui ja kuohui.

Nikolain kirkon tornikellon viisarin kärki mateli lyhyttä ympyrää pitkin. Kuu kiepautteli vanteitansa maan ympärille.

Isänmaanrakkaudesta alkoi puheta uusia kukkia.

Rooland Viikin miehet astuivat senaatin rappuja ylös. Hänen väkensä seisoi torilla, katsellen, kun Moorankiveä nostettiin paikoillensa.

Hornan luolan väki oli katkeroittunut, sillä se oli saanut rikkaalta morsiamelta rukkaset. Toinen kosija oli vienyt menneisyyden lapamadon. Sankkana parvena marssivat he torille, mutta heitä vastassa seisoi viikkiläisten nuori väki.

Kului hetki. Hornan luolan väki marssi edelleen. Silloin astuivat nuoret miehet tielle ja ladattu ase ojentui Hornan luolan miesten rintaa vastaan. Rooland Viik oli noussut valtaan. Isänmaanrakkaudesta oli puhennut vihankukka ja nuoret miehet olivat sen jo ojentaneet Hornan luolan miesten rintaan. Se oli elämän suolista valuvaa elämän ruokaa...

Huomenna ryhtyivät Rooland Viikin miehet Tsaarin käskystä valmistamaan tarvaalaisten esittämää äänioikeuslakia, oman ja koko viikinkivallan ruumisarkkua.

_He olivat siihen työhön nousseet Tarvaan luopuneiden miesten äänillä_... Historian langat juoksivat ihmeellisiltä keriltä, mustan muinaisuuden nokisten saunankiuvasten pimeydestä...

Historian aallonharja vyöryi yhä korkealla. Siitä roiskahteli uusi elämä, uusi aika, uudet olot... Uudet voimat nousivat siitä, kuin suitsuava laava maan pakahtumasta. Kaikkialta ryöppysi uusi elämä, uudet yhteiskuntaolot. Koko elämä, koko sen aallonharja sylki ja oksensi uutta ja nieli vanhaa. Kaikkialla syntyi uusi elämä, ja hävisi vanha. Ja kaiken sen elämän kuohun ja syntymisen keskellä seisoi Viikin Rooland, naulaten ruumis-arkun lautoja toisiinsa, valmistaen entisen elämän, suuren ikivanhan viikinkivallan vaipumista elämän aallonharjasta avautuvaan hautaan. Tyynenä, elämän kivikouran painamana alistui hän täyttämään kaikenhäviön suuria käskyjä...

Ja kun maailman viimeinen oikea suuri viikinki, viikinkivallan viimeinen edustaja oli noussut valtansa ruumis-arkkua laittamaan, ilmestyi historian näyttämölle kaikenhäviön suuri haamu. Se ojensi Rooland Viikille, hänen edustamallensa vallalle annettavaksi, vallan ja kunnian ja maineen ijankaikkisen seppeleen, josta ei koskaan yksikään lehti lakastu. Se ojensi hänelle sen ainoan ijankaikkisen, ainoan kirkkaan, himmenemättömän, ainoan oikean seppeleen, ainoan todellisen seppeleen, joka ei koskaan häviä, seppeleen, jonka edessä kuningaskruunutkin himmenevät ja tähdet sammuvat ja kaikki kelmenee ja todistaa sen ijäisyyttä: Se ojensi seppeleen, joka pysyy silloinkin, kun maailmat ovat hävinneet ja äärettömyys ja ijankaikkisuus ovat ainoat olemassa olevat. Se ojensi hänelle sen seppeleen, joka on solmittu ikiviisaista sanoista:

”Sic transit gloria mundi...” [Näin häviää maailman kunnia.]

Mutta Harhamalle ilmestyi taas tapauksien keskeltä kaikenhäviön suuri haamu. Se käveli historian aallonharjalla, suuren elämänkäärmeen selkää pitkin, kylmänä, armottomana luurankona, kädessä valtansa vertauskuva: jättiläispääkallo. Se kahlasi hyrskeen ja pauhun ja kuohun ja roiskeen seassa. Se katseli kylmänä, kuinka elämänkäärme oksensi ja sylki uutta elämää, purki lapamatojansa ja ahmi ne taas aterianansa. Se katseli sitä rauhallisena roiskeen ja pauhun ja uhrisavujen seasta ja näytteli Harhamalle teräviä hampaitansa.

Silloin haihtui Harhaman silmistä koko elämänkäärme. Hän näki ainoastaan kaikenhäviön...

* * * * *

Suomen soiden mudasta nousivat riidan-usvat. Vihan viulut vinkuivat ja kostonkellot soivat. Kaikkialla kukkivat mustat katkeruuden kukat.

Koko Suomi oli niiden kukkamaana.

Historian hallayö oli pannut mielet, ja mielen routa on kova, kuin Pohjolan jäinen maankamara. Se ihmissuvun suurin hiljaisuus, jonka hyrskeestä nousi Suomen nykyisyys, vieri ohi. Uusi aamu valkeni, mutta aamu ei tuntunut aamulta. Suomen kauvan odotettu, kuviteltu vapauden päivä nousi samaan keltaisenkaameaan pilveen, josta niin usein oli kylmä vihmasade tiukkunut. Se nousi satoja vuosia kestettyyn valtaan, joka tuntui vieraalta, koska se oli tullut vieraasta maasta. Sen kantele oli aina soitellut vieraita lauluja.

Sen punakukka oli joskus anastanut koko Suomen akkunan, jättäen pirtin pimeäksi, imien itseensä kaiken valon.

Siksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan routaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä sorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi roudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan varustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita, siitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut...

Mustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa hartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi itään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa, että se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä voimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman rikkauksien jaolle.

Mutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä kehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa ryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli kullakin yksi tahto ja yksi ajatus.

* * * * *

Louhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko Rooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun aatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin liput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve, hauskuutti; vieraitansa ylevänä.

Syksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka valo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä ja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän, Gunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui:

-- ”Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu, tekee meidän vallastamme lopun...”

Syntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui:

-- ”Mutta eihän se vaan voi tapahtua!”

Kaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä punakukkaa ja lausui surullisena:

-- ”Sehän olisi sivistyksen loppu...”

Ja hän oli jo näkevinänsä muinais-ajan salaperäisen suomalaisen tulevan maansa synkästä korvesta ja tarttuvan punakukkaan, kuin noidan, joka etsii taikakasvia. Vanha Grotenfelt lausui ajatuksissansa:

-- ”Yleisen ääni-oikeuden estäminen ei ole mahdollinen. Ajanvirta on liian voimakas...”

Synnöve-rouvan silmissä näkyi jotain hätäytynyttä, rukoilevaa. Hän lausui, ikäänkuin johonkin tarttuen:

-- ”Mutta voimakas virta, kun se vaan tahtoo, kulkee omin voiminsa meren myrskyjenkin halki... Ettekö usko sitä, parooni?”

Parooni Grotenfelt mietti. Sitten lausui hän varovasti:

-- ”Niin... Kerran lakkaavat uomissansakin, maan päällä, juoksevat virrat... Elämässä ei ole mitään ijankaikkista...”

Synnöve-rouva vaikeni. Huoneessa oli jotain surullista, raskasta.

Parooni Grotenfelt otti sikarin, kumarsi Synnöve-rouvalle ja lupaa pyytäen:

-- ”Sallitteko sytyttää sikarin?”

Puhuteltu kumarsi myönnytykseksi äänettömänä, muisteli punakukkaa ja huokasi. Gunnar Rolf silitteli hienoa leukaansa ja puhui ajatuksissansa:

-- ”Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen luonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat määräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse...”

Parooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui mietteissänsä:

-- ”Niin... Turhaahan meidän on yrittääkään elämää vastaan taistella... Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan...”

Äänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin värien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus.

Synnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa.

Äänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa ja puhui selitellen:

-- ”Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on luonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä maassa. Me emme ole enää tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme me taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut on ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa ja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös vuotanut ruotsalaisen veri...”

Hän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas kyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi:

-- ”Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän veremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen mies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy tässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet...”

Synnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen edellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi.

Hän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä äänettöminä kuunnellessa:

-- ”Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet ja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän... Meidän toimestamme on saanut teollisuus alkunsa... Meidän miehemme ovat myös johtaneet asioita vuosina 1808--1809, että saatiin perustuslain turvaama vapaus säilytetyksi... Me emme siis ole tässä maassa enää vierasta väkeä...”

Hän vaikeni ja käveli mietteissänsä. Synnöve-rouva hehkui kukkana.

Hän hohti viimeisen punakukan värinä ja tuoksui sen hajuna. Hän katseli ihastuneena miestänsä, joka taas puhui:

-- ”Meidän kuuluisat aatelissukumme, Flemingit, Hornit ja monet muut, ovat kunnollansa hankkineet oikeutensa ja seisoneet tämän maan miesten riveissä. Meillä ei myös ole maailmassa muuta isänmaata, kuin _tämä_, siksi täytyy meillä täällä olla täydet oikeudet...”

Syntyi taas pitkä, raskas äänettömyys. Synnöve-rouva katseli miestänsä. Ritavaaran nuori omistaja oli kuunnellut keskustelua äänettömänä ja tarttui nyt puheeseen lausuen:

-- ”Me emme ole niin heikot, kuin suomalaiset luulevat. Meidän menettäminen merkitsisi heille enemmän, kuin Viipurin läänin menettäminen. Meillä on tuki, jos vaan tahdomme sitä käyttää, nimittäin Venäjän Tsaari...”

Mutta silloin hyppäsi Synnöve-rouva ylös, kuin olisi häntä neulalla pistetty. Posket hehkuvina huusi hän, käsi Vänrikki Stoolin tarinoiden päälle nojattuna:

-- ”Se on _kunniatonta_... Se on _hävytöntä_... Se on raukkamaista, se viittauskin...”

Kaikki vaikenivat, Synnöve-rouvan silmät salamoivat, kun hän jatkoi:

-- ”Vai Venäjä ja Venäjän Tsaari!... Tiedättekö te, että meillä on tässä maassa ruotsalainen kansa ja tahdotteko te sen myödä hernekeitosta? Meille itsellemme on helppo elää minkä Tsaarin alamaisina hyvänsä, mutta katsokaa noita vaakunoita: Katsokaa onko ne saatu Venäjän Tsaarilta? Katsokaa eivätkö ne ole Suomen aatelisvaakunoita! Sitä vartenko teille on tämä maa antanut aatelisvaakunat, että te ne kädessä matkustaisitte Venäjän Tsaarin luo myömään niiden vaakunien antajat? Tiedättekö mihin aatelisvaakuna velvoittaa?... Se velvoittaa teitä antamaan verennekin kansan ja maan hyväksi ja te puhutte hernekeitosta... Ah, te miehet!...”

-- ”Rauhotu nyt, Synnöve!” -- yritteli Gunnar Rolf, mutta Synnöve-rouva jatkoi:

-- ”Minä en rauhotu, Gunnar... Minä en rauhotu... Minä tahdon _puhua_, Gunnar... Ettekö te tiedä, että meillä on yksi ainoa isänmaa, ja jos me menemme siitä myömään suomalaisten osaa, myömme me myös oman ja kaikkien ruotsalaisten osan, sillä isänmaata ei meiltä osteta maatiloittain?... Ja tiedättekö, mitä olisi isänmaatta ja kansatta eläminen? Maanpakoon tuomituilla on siitä vasta esimaku, sillä heillä oli maanpaossakin ollessansa toki isänmaa, mutta maansa myöjällä sitä _ei ole_. Ja mitä on kansaton aateli? Se on rihkamakauppias, joka kaupittelee arvotonta vaakunaansa... Oh te miehet!... Muistakaa, että se virta ei kule meren läpi, joka ei luota omiin voimiinsa...”

Hän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis punakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan tyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan hiljaisuuden:

-- ”Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia, mutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi...”

Sitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä hänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen silmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti:

-- ”Gunnar!... Kuule, Gunnar!... Riipu sinä kansassasi, niin kuin minä sinun kaulassasi!... Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin pahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle...

Anna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen.

Me koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi punakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii kaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka... Ne värit sopivat niin yhteen... Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut ainoastaan suomalainen ja ruotsalainen veri, eikä venäläinen...

Suomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!”

Kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä äänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet istumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat punaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä huounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän:

-- ”Kiitos, Gunnar!... Minä menen vähän huoneeseeni.” -- Sitten huokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten:

-- ”Ah, tätä ihmis-elämää!”

Gunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois tapahtumasta. Hän lausui:

-- ”Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä voi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen etuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät kansan turmioon...”

Gunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui:

-- ”Meillä ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua Ritalan johdettavien joukkojen, ritalaisten, apuun. Tarvaan joukot ovat jyrkkiä vaatimuksissansa ja niistä on meille tällä hetkellä suurin vaara...”

Jonkun ajan kuluttua jatkoi hän:

-- ”Tarvaalaisten voima on nyt muuten hiuskarvan varassa. Kansa katselee heitä epäluulolla – ja syyllä – ja siihen hiuskarvaan niitä täytynee nyt lyödä... Kaikki riippuu siitä, jaksaako Vaarnan Risto kestää...”

Huoneeseen tuulahti outo ilma. Koston kukkaset alkoivat puheta.

Läsnäolijat näkivät vanhan Tarvaan haamun, joka oli sitkeästi jäytänyt ikivanhan viikinkivallan juuria, ja valmistanut suomalaisten nousua suden sitkeydellä. Hän ilmestyi huoneessa olijoiden eteen kaikella sillä pahalla koristettuna, mitä silmä yleensä näkee sitkeässä ahdistajassa. Koko hänen joukkonsa tuntui saman hengen läpitunkemalta. Äskeiset katkeruudet syttyivät silmänräpäyksessä, kuin tappuraläjä. Kostonviulut virisivät, kuin taian käskystä.

Vihankellot soivat, isänmaanrakkauden tulet savusivat, purkaen mustia käärmeitä. Jäykkä parooni von Tavast kiivastui ja lausui:

-- ”Koko Tarvaan joukko on kukistettava... Petturit!... Koko maa on niistä puhdistettava... Emmekä me saa niin kevytmielisesti vallastammekaan luopua, varsinkaan näin levottomina aikoina...

Paras panna susi sutta puremaan... antaa ritalaisten kukistaa tarvaalaiset... ja toinen toisensa... Jos tässä rupeamme turhia arkailemaan, niin hukka meidät perii kohta...”

Vallantuoksu tuulahti huoneeseen. Parooni Grotenfelt lausui:

-- ”Niin... Me olemme perineet vallan esi-isiltämme, ja perintöä ei saa kevytmielisesti hylätä...”

Vallan kultaomena alkoi kirkastua. Von Tavast nousi ylös, osotti vanhoja aseita ja vaakunoita ja puhui:

-- ”Katsokaa noita aseita! Niillä me olemme vallan _ostaneet_... Se ei siis ole lahjaksi saatua tavaraa. Esi-isämme ovat siitä maksaneet puhdasta terästä ja lämmintä ruotsalaista verta. Siksi on se meidän omaa. Me olemme sitä säilyttäneet harmaasta muinaisuudesta tähän päivään ja me emme saa sitä lahjottamalla viskata susilaumalle, jotka nyt vallan-nälkäisinä ulvovat kintereillämme...”

Kuulijoiden silmiin kuvastui jo suomalaisuuden susilauma, joka varustautui... näytteli hampaitansa... lauloi kamalaa lauluansa.

Kaikki aivan kuin tarttuivat vallan keihäsvarteen. Von Tavast jatkoi:

-- ”Valta on kultaisista omenoista kultaisin. Siitä heruvat elämän nesteet, kun sitä vaan puristaa. Sitä ei mies heitä käsistänsä turhien arkailujen takia, eikä vaihda sitä kuolleeseen oikeuden kivi-omenaan... Vallan-omenaa ei ole myöty maailmassa verta huokeammasta hinnasta... Verta ja terästä sitä on aina vaadittu...”

Vallan kultaomena kirkastui yhä kirkkaammaksi. Se oli jo jalokivillä koristettu ja siitä vuoti viini ja tuoksuivat herkut ja välkkyi rikkaus ja loisto... Von Tavast jatkoi:

-- ”Tarvaalaiset ovat nyt vastustajiemme Simsonin hiuskarva. Niitä epäilee kansa ja annettakoon niiden oman Delilan ajaa se hius pois! Käytettäköön ritalaisia! Vallan ijankaikkinen voiman salaisuus on taito käyttää asetta. Ei ole maailmassa jättiläistä, joka voisi omin käsivarsin pitää miljoonia kurissa. Niitä täytyy hallita _toinen toisellansa_. Se on maailmanlaki... Vallan ijankaikkinen, ainoa voimansalaisuus on sanoissa: Divide et impera! [Jaa ja hallitse!] Voitto on aina silloin varmin ja lopullinen, kun toinen susi on lyöty toisen suden leukaluulla...”

Von Tavast vaikeni. Vallan kultaomena loisti kirkkaana, houkutteli tytön suutelona. Se välkytteli hohtavalla pinnallansa maailman rikkauksien ja kunnian kaunista kuvaista ja lausui: ”Tämän kaiken saat, jos...”

Kaikki posket hohtivat. Kaikki sormet vapisivat. Parooni Grotenfelt lausui:

-- ”Se on totta, että ei ihminen elä ainoastaan niistä sanoista, jotka Jumalan suusta lähtevät... Se tarvitsee muutakin ja siksi ei meidän kannata sanoa vallan kultaomenalle: Mene pois, Saatana!”

Yö oli kulunut yli puolen, kun oli sovittu, että tarjotaan ritalaisille edelleenkin liittoa tarvaalaisia vastaan.

Kello löi. Vanhat vaakunat ja aseet katselivat, kuin kummitukset uuden ajan taistelua ja elämänkäärme teki ainaista tehtäväänsä.

* * * * *

Historian hyökyaallon mainingit pauhasivat. Vallan kultaomena kieriksi sen harjalla. Sen hyrskeestä loimahtelivat isänmaanrakkauden tulikielet. Vihansavut suitsusivat ja oikeus kahlasi kuohun keskellä kultavaaka yhdessä kädessä ja punnukset miekkoinensa toisessa.

Loistavasti valaistussa salissa oli koolla satoja ritalaisia.

Kaikki hekin katselivat vallan kultaomenaa ja oikeutta, joka vaaka ja punnukset kädessä kahlasi hyrskyn ja roiskeen halki. Niille molemmille savusi isänmaan uhrialttari. Koollaolijat keskustelivat tulevaisuuden suurista tehtävistä. Nuori Ritala puhui väellensä:

-- ”Rooland Viik tarjoaa edelleenkin liittoa. Mielestäni on meidän se hyväksyttävä. Tarvaalaisia on vielä joukko vartiopaikoilla ja ne on kukistettava viikkiläisten avulla. Se henki, joka heissä vallitsee, on saatettava tässä maassa häpeänhengeksi, se on julistettava koiranhengitykseksi, jota jokainen inhoaa. Suomalaisuuden susi etsii vainullansa sen hengen, missä sitä onkin ja hävittää sen. Sillä se henki on idän hallaa. Jos se pääsee vallitsevaksi, panee se koko suomalaisuuden hengen. Idän rämesuo on suuri, me emme jaksa sitä ojittaa ja kuivata. Siellä riittää sitä henkeä loppumattomiin. Se peittää kerta kylmänä usvana koko Suomen, jos sallimme sen tänne levitä. Sitä henkeä huokuvat tänne tarvaalaisten nykyiset johtajat...

Siis on meidän hyväksyttävä Viikin väen tarjous.”

-- ”Entä sitten?... Mekö Viikin väen alle uudestaan?” -- kyselivät jotkut, joita Ritalan jyrkkyys arvelutti. He muistelivat sitä hetkeä, jolloin heidän esi-isänsä viruivat verisinä, päät Moorankiven murskaamana ja toiset väkivallalla polvilleen painettuina ottivat kahleita käsiinsä. Mutta Ritala jatkoi tulena ja tappurana:

-- ”Ei Viikin väen alle. Me hävitämme Viikin väen avulla tarvaalaisen koiranhengityksen, kokoamme sitten johtajistaan luopuneet Vaarnan miehet ympärillemme, muodostamme puhdashenkisen suomalaisen kansan ja sitten selvitämme välimme Viikin väen kanssa.”

Silloin alkoi kansan uusi seulominen. Useat hyväksyivät Ritalan ehdotuksen, mutta toiset sanoivat epäillen, kalvosimiansa katsellen:

-- ”Ei suomalaisuuden susi voi ulvoa samaa virttä ilveksen kanssa...

Ja sitten omia veljiämme sillä tavalla...”

Nuori Ritala paloi isänmaanrakkauden silmittömänä tulena. Hän jatkoi:

-- ”Karthagon naiset ovat uhranneet hiuksensa maansa tähden...

Säästämmekö me silloin veljiämme? Itseämmekään emme saa säästää...

Sukupolvi menköön, kunhan vaan maa pelastuu!”

-- ”Hyvä!” -- huusivat monet, mutta useat epäilivät. Jäykkä Harvio puhui:

-- ”Viikin väki on meiltä tukennut Euroopan akkunan sadoiksi vuosiksi... Tarvaalaiset ovat olleet ensimäisinä sitä avaamassa ja valoa tupaan tuomassa.”

Ritala säkenöi. Hän keskeytti:

-- ”Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla imevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä hyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin tauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja koleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä.

Se on aasialaista ruttoa... orjuutta... Se henki on julistettava tässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen tarttumalta...”

Jäykkä Harvio synkistyi ja lausui:

-- ”Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi... Se ei likaa pesäänsä... Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan kunniattomiksi luovuttaa...”

Nuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi:

-- ”Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko meillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?”

Kaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi:

-- ”Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi ja alhaisuudeksi?”

Kukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi:

-- ”Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme kunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat huoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja turmaan?”

Elämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena, elämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata olla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta aseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä, lähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se suuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi:

-- ”Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten johtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan siihen?...”

Isänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen, joka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi.

Isänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi heille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin palkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä muistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena, osotti sitä ja sanoi:

-- ”Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta... Ei ole sen arvoisia lunnaita!”

Ja Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille osotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat valmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä...

Ja silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori Ritala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja lausui:

-- ”_Kunnianikin_ on tuosta liika pieni uhri... Naisten hiuksetkin ovat siitä liika arvoton hinta...”

Ja kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola ja lausui:

-- ”Invia virtuti nulla est via.” [Hyveelle on jokainen tie kulkukelpoinen.]

Elämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa yhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa yhtyi takaisin tarvaalaisiin...

Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena punnusten lisänä: miekkana... Katkeruus ja riita pursusi kaikista lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä, huurteinen hengitys...

Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma elämä, omat teot... Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan, muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului suuri huuto:

-- ”Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!”

Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan.

Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa sen hengen vetämänä.

Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle nälkäisenä, rikkauden janoisena.

* * * * *

Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän kulki taas kuplana sen virran pinnalla.

Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät.

Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa.

Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä, tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta unohtumattomuutta.

Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi tietä avautui hänelle silloin: rauhantie ja _väkivallan polku_.

Ja joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: ”valitse rauhantie! Se on varmin ja turvallisin”.

Mutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja lausui:

-- ”Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni on lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma miekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi.”

Ja Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät tiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat tielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet...

Aika vieri, tiet sumenivat.

Kaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja rehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään alla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan pieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen olivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut sinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka oli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti vankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen tarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa asioiden kulusta ja jatkoi sitten:

-- ”Miehet!

”Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan pitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on meidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme se sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee _meidän omien poikiemme nostamana_. Mutta vielä pitemmälle on laskettu kavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana, estäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus nyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa nämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi ajoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin kulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa kirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja vihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni.

Sen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan kuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset hallitsijamme.”

Kuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan seisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan.

He näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän jälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina kansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan tautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He pöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi:

-- ”Miehet!... Tehkää se juoni tyhjäksi!”

-- ”Hyvä!... Me nousemme”, -- vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä puhui sitten:

-- ”Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet sitä polkemassa. Kansa on meidän pelastama. Minä itse olin teidän johtajianne petturityöstä suohon laulamassa.”

Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa edelliselle:

-- ”Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä, että suomalainen kansa saa lopultakin vallan.”

-- ”Oikein!... Hyvä!... Hyvä!” -- jyrisi väki puolipimeässä huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:

-- ”Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä.”

Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela jatkoi:

-- ”Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen, jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me saamme sen vallan.

Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran puristaa myös valta tämän maan herroilta.” -- Ja lyöden nyrkkinsä pöytään, huusi vankka puhuja:

-- ”Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!”

Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.

-- ”Hyvä!... Hyvä!” -- mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko yhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan joukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko.

Sadat olivat kahtena.

Sillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys lisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko pirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi voimakkaalla äänellä:

-- ”Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan kylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet kiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin jaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta, sillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat: isänmaankamara ja Jumala.”

-- ”Oikein!... Hyvä!... Hyvä!” -- mörisivät tarvaalaiset miehet pimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys mukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa ja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja kademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän oli hetkessä niitä ”toisia”. Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa istuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi hän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja lukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta.

Ja Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies, joka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui.

Hän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle oli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus vieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen voimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti taas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset polvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku poikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland Viik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä.

Hän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun hän nousi ja puhui:

-- ”Miehet! Meidän sortajamme perustaa valtansa siihen uskoon, että Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki noussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku alkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on viikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se on lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut maankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja johtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet potkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se nytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se uskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä verta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin.”

Pimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat aallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat yhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa:

-- ”Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä solvataan _yksityisenä_, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä.

Mutta jos Suomen miestä solvataan _suomalaisena_, silloin häviää yksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin kansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin meidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Niin!” -- ryöppyää yhteistunne.

-- ”Seis solvaaja ja lakki päästä! -- on meidän sanottava...”

-- ”Hyvä!... Hyvä!... Oikein”, -- kohisevat virinneet mielet. Kuuluu murinaa. Puhuja jatkaa:

-- ”Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta sallimaan, te vastaatte, että...”

-- ”Ei!” -- ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:

-- ”Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja me yksin tuomitsemme erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha _omassa maassansa_.

Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei _solvaa_...”

-- ”Oikein... Oikein”, -- huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva tarvaalainen joukko.

Harhama jatkoi:

-- ”Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen... Sen tunnussana on: Koko kahle poikki!”

-- ”Oikein!... Oikein!... Oikein!” -- kuului pimeästä. Miehet tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.

Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille keränpohjallisille...

Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä, kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui, kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:

-- ”Kylläpä nyt on sumuista!”

Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui myönnytellen:

-- ”Sumuista on, sumuista... Semmoistahan tuo on koko elämä... _Koko elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua_... Kyllä se sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä...”

Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen.

Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten.

Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän sumua.

Viimein alkoi ajaja puhua:

-- ”Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä...”

Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti, kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:

-- ”Tulemme juuri Lammaskallion luo... Se on juuri tässä meidän kohdalla...”

Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja jatkoi:

-- ”Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa lampaita... Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole kelvanneet...”

Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi.

Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot kutsuivat häntä ikitanssiinsa...

-- ”Mitä?... Mitä?” -- uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:

-- ”Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan lammasta syömässä... Vanhempina aikoina se on syönyt siinä ihmisiäkin...”

Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja lausui halveksivasti:

-- ”Joutavia juttuja!...”

Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle, aaveeksi keskelle korpea.

* * * * *

Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle.

Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi lieskassa ja kutsui palvelijoitansa.

Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele puhui lieskasta:

-- ”Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle...

Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan väärille poluille!”

-- ”Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi”, -- rääkyivät korpit vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.

Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi.

Siellä lorisee sata lähdettä... Siellä kuohuu kymmenen koskea, kukkula jokaisella koskenkorvalla... Kuusi lampea läikkyy siellä kuvastimina... Lammin rannat ovat runoa... selällä ui kaunis sotka...

laulaa korea alli... Lehto on siellä laulua... koskenkuohu soittoa...

puro on värivyö... polku heleä helminauha... Siellä on nurmi kukkamaana... jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi...

Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat... valuu ihana sävel...

tuoksuaa suloinen tuoksu... heruu hempeä helle ja paistaa heleä päivä...

Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä, nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille.

Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa... Päälaella on kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä...

hohtavana... somaan vyöhön solmittuna... Uuratti on ihmeistä ihanimpia...

Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta...

He vetävät siitä laulua ja runoa... kauneutta ja ihanuutta... öiden valoa... illan hämyä... auringon armaita säteitä... taivaan sineä...

koskenkuohua... metsän kauneutta... rannan runollisuutta... Siitä syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy... ei kierre tunnu...

Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa isänmaan runolliseksi... sen kuuset kukkaisiksi... nurmet perhoisiksi... rannat lauluisiksi... järvenselät siintäviksi...

ahot armastelumaiksi... laaksot kuherreltaviksi... Hän koristaa niillä purot helmivöiksi... joet värillisiksi... kukkulat kauneiksi kukiksi... näköalat morsiamiksi... iltahämyt hääyön uniksi...

aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi... yöt armaan syliksi... päivät armasteluajaksi... koko maan kauniiksi tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna...

Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan...

Perkele osotti näkyä ja lausui:

-- ”Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla...”

-- ”Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin lemmenkaipuu ihmisen povessa”, -- vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi lieskasta ylpeänä:

-- ”Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen virittänyt väärälle polulle... Hän on sen virittänyt ahtaalle polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä valtatiellä, jota koko maailma kulkee...”

-- ”Se todistaa, että sinun tiesi on oikea”, -- lisäsivät palvelijat.

Perkele lisäsi karskina:

-- ”Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan elättää... Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä...”

Korpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat häntä. Perkele jatkoi:

-- ”Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja, jotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin helmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä houkutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn myllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa... Pitäkää huoli, ettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne.”

-- ”Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat rimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan”, -- vannoivat palvelijat.

Runoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema kyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele lopetti puheensa ylpeänä:

-- ”Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän on tällä kalliolla polvistuva minun eteeni...”

Lieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi pimeydeksi.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot