Harhama I: Syntymäpäivillä (8/34)

Syntymäpäivillä.

Elämä on Jumalan kiirastuli.

Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.

Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha kello naksutteli verkalleen:

Tik-tak!... Tik-tak!

Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä.

Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka katketessa oli sammuva suku...

Tik-tak!... Tik-tak! -- naksutteli kello.

Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.

Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun.

Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut... Sen kalpean muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän luomisvoima...

Tik-tak! -- naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea vahakynttilä riutuvalla valolla.

* * * * *

Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.

-- ”Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea syntymäpäivänne johdosta... Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun ei ole muita vieraita”, -- alkoi Harhama.

-- ”Minä jo arvasin, että teette niin... tulette yksin... Se oli hyvin kiltisti tehty... Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa kanssanne kahden kesken... Ah, niin! Kiitos kukista!” -- puheli Anna Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.

-- ”Kuinka voitte? Olette niin kalpea”, -- kysyi Harhama.

-- ”Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat sen kokonaan murtaneet... Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien perheissä... Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän kohtauksen... On kait herra Zaiko Teille kertonut?... Ja nyt se verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni... Uh!”

Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti silmänsä molemmin käsin.

-- ”Kyllä... Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan”, -- alkoi Harhama, -- ”Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea mitä on tapahtunut... Häistäni ja...”

-- ”Oh! Älkää niistä puhuko... Minä tiedän jo kaikki... Mutta herran tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?”

-- ”En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan... Hän on vaimoni ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella... Minä kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan velttouden voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön”, -- vastasi Harhama vältellen.

Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten tyhjyyteen.

-- ”Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta _loppuun_?” -- kysyi Anna Pawlowna katkaisten äänettömyyden.

-- ”Se on mahdoton... En voi”, -- vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.

Anna Pawlowna huokasi raskaasti.

-- ”Tuomitsetteko minua?” -- kysyi Harhama hetken kuluttua.

-- ”En minä jaksa mitään käsittää... Puhukaa siitä isä Pietarin kanssa... Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään asetuksia... Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli.”

Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.

-- ”Isä Pietari tietää jo kaikki... Mutta en tiedä hänen ajatustaan”, -- mutisi Harhama synkkänä.

Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:

-- ”Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne... Vai kuinka?”

-- ”Kyllä... Kiitos!”

-- ”Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan omia rahojani... se nyt ei maksa puhua... vaan sen nojalla, että katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?”

-- ”Kyllä... Mitä vaan suvaitsette määrätä”, -- myönsi Harhama.

-- ”Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani”, -- jatkoi Anna Pawlowna. -- ”Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy, uhmaatte kaikkea... teette aivan mielipuolen tekoja... Älkää ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!...

Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon... Kerta voisitte sitä kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin, jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys...

Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi”, -- lopetti hän, ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.

Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui välinpitämättömänä:

-- ”Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta etuoikeutetusta kunniavelasta.”

Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava.

Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata, että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi anteeksipyynnöksi:

-- ”Te nähtävästi loukkaannuitte?”

-- ”En ollenkaan... Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa”, -- vastasi Harhama kuivasti.

Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki, jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus.

Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää, jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.

Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:

-- ”Mitä nyt aijotte tehdä?”

-- ”En tiedä... Olen ajatellut matkaa...”

-- ”Taas uutuus!” -- keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. -- ”Ja mitä varten?”

-- ”En tiedä... Matkustaakseni vaan”, -- mutisi Harhama synkkänä.

-- ”Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua”, -- kiirehti Anna Pawlowna. -- ”Teitä on kohdannut onnettomuus... No, se on Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen, tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää.”

-- ”Ei, ei... Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä, tämä harhaileminen. Se paremman... no, uuden – sillä ei kai se parempaa tule olemaan – kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat johonkin käänteesen.”

-- ”En ymmärrä taas Teitä”, -- keskeytti Anna Pawlowna miettivänä.

Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja jatkoi:

-- ”Teissä on jotain salaperäistä, jotain... minä en tiedä, mitä se on... Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee helpompi olla.”

Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta, vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä, peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala.

Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä ei ollut antaa sitä vesitilkkaa, jota hän etsi.

Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.

Se oli _henkisen ylpeyden rangaistus_. Hänen henkensä kitui korkealla yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian ylpeä astumaan alas.

Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea ystävänsä hengen kipeään ajettu maan:

-- ”Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys...

Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä... Olen joskus ajatellut, että niinä aikoina jolloin... miten minä sanoisin...

_muututte_, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte...”

Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.

-- ”Vai kuinka?” -- kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.

-- ”Ehkäpä... Niin”, -- myönteli Harhama ajatuksissansa.

-- ”Olette joskus ollut aivan arvoitus... Suoraan sanoen: minä tuskin tunnen Teitä vielä... se on Teidän elämäänne... nuoruuttanne ja... Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään... Te olette ollut minulle... sanon _hämärä_, ainainen hämärä... Olen... miten sanoisin, pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain demoonista, noitamaista... yliluonnollista...”

Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen silmänurkastansa.

Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet.

Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi.

Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:

-- ”Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt...

avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin kerta puhua _itsestäni_, jos niin saan sanoa. Sen huonoimman jätän toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko kuulla?”

-- ”No... En tiedä... Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa mitään semmoista kuulla”, -- myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen kuulla ja samalla peläten sitä.

Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän, hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä, lausuen:

-- ”Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!”

-- ”Anteeksi, isä, Pietari!” -- lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. -- ”Meillä oli tässä menossa eräs keskustelu.”

Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:

-- ”Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?”

-- ”Ei, ei!” -- kiirehti Harhama. -- ”Jääkää tänne, isä Pietari. Te ette häiritse.”

-- ”Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?” -- virkkoi munkki Pietari kysyvästi.

-- ”Ette, isä”, -- vastasi tämä.

Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:

-- ”Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni...

_historiani_” -- lisäsi hän välissä naurahtaen -- ”pääkohtia. Hyvä, että tekin tulitte... Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne rapaiset jälkeni, elämäni loan!...”

-- ”Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa kernaammin”, -- huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi: ”Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli...? Niiltähän perivät lapset luonteensa?”

Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle aamusarasteelle... Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot.

Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:

-- ”Isäni”, -- puhui Harhama -- ”oli Jumalan kieltäjä. Muistan kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!' Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' -- Ja äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai oikeammin palaa kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?”

-- ”Ai, herra isä”, -- huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot soivat edelleen:

-- ”Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa... Äiti hoiteli häntä... Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'

”Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä... Nyt kutsuu Hän sinua...'

”Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea jälkeensä sulkenut... Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten ja ajattelin. En isää, vaan – Jumalaa.

”Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko Jumalaa?'... Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta... Se oli ainoa vastaus...”

Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama jatkoi:

-- ”Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä...”

-- ”Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette _usko_... Juuri siinä on onnettomuus, herra Harhama, että ette usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle... Miksi ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!... Mitä on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn kädessä”, -- keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.

-- ”Niin, niin, Anna Pawlowna... Mutta mitä on se suuri myrsky?” -- kysyi Harhama vastaukseksi.

-- ”Niin! Siinä sitä taas ollaan... Te tahdotte kieltää Jumalan...

Te _tahdotte_... Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän, kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette usko? Miksi tahdotte kieltää Jumalan?” -- kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä, kyynelsilmin.

-- ”En minä tahdo Häntä kieltää”, -- mutisi Harhama vältellen. -- ”Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri etsinyt.”

-- ”Etsinyt!... Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys mielessä!” -- keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:

-- ”Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet.

Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa.”

Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan, pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:

-- ”Niin... Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta... Ehkä jonkun markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä tietä, häpeän kautta, luoksensa... koska ette tahdo itse vapaasti kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala...”

Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- ”Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle, pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin janoinen vettä... Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?”...

-- ”Veli!” -- keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa nousemasta uhman Jumalaa vastaan. -- ”Sinä et usko, miten suloista on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki, kuin saviastia Hänen jalkoihinsa... Ei Jumala tarvitse meidän nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä.”

Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas.

Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.

Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.

Tik-tak! Tik-tak! -- naksutteli kello... Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden nuhdellen:

-- ”Että viitsittekin!... Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan pihdeistä! Ette niistä pääse... Muistakaa, mihin isänne juoksu päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun Jumalani'.”

Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi, mutisi hän:

-- ”Niin... niin... isä... Jos hän ei silloin olisi _horjunut_, niin olisi minulla nyt ehkä rauha... Oi-joi!... Että hän horjui...”

-- ”Horjui!... Herra Jumala mitä te puhutte!” -- kauhistui Anna Pawlowna. -- ”Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!... Isänne parannusta sanotte horjumiseksi!... Jumala Teitä armahtakoon!...

Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä...”

-- ”Elämästäni... Niin... se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei ajatusta, eikä... No, ei maksa... Kertomuksena on elämäni: tuulen ajelema vaateräsy... Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta, lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista työtä renkinä... niin, niin... ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen.

Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto...

Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta... Viljo huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu! Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat...”

-- ”Oi-joi-joi! Te olette peto!” -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama jatkoi:

-- ”Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle, että voin antautua lukemaan – pääsin kouluun. Siellä oli kaksi opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä, toinen: lehtori Björklund oli... sanon sattuvasti: munkki Pietari...

Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä.

Minä join niistä molemmista tulta... polttavaa tulta täysin siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa... Joskus yritin päästä pois niiltä lähteiltä... Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa tulin raskasmieliseksi...”

Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama jatkoi:

-- ”Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui se taistelu... Minä elin helvetissä... Kun minun täytyi työni ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin ärtyiseksi... suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin...

oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni ansaitessa... Mielessä kuvastui myös – joskus – virkaura ja asema... Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt pakata... antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa: noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi.”

-- ”Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin”, -- keskeytti Anna Pawlowna. -- ”Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte todistuksianne.” Harhama jatkoi:

-- ”Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani, ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin, kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?”'

-- ”Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on Jumala... Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?” -- keskeytti taas Anna Pawlowna.

-- ”Mitäkö?” -- vastasi Harhama kuivasti, -- ”Vastaukseksi sain kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'”

-- ”Ja sitten?” -- uteli Anna Pawlowna hermostuneena.

-- ”Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'”

-- ”Ja vastaus oli?” -- tarttui taas Anna Pawlowna.

-- ”'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku”, -- vastasi Harhama.

-- ”Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa, vaan oman mielensä mukaista”, -- virkahti silloin Anna Pawlowna päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

-- ”Sitten alkoi terveyteni murtua... Silmät tulivat kipeiksi.

Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani, kuin irvistelevä luuranko.”

-- ”Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte”, -- tarttui taas Anna Pawlowna puheeseen.

-- ”Kyllä... 'jotakin'... Löysin koin syömää viisautta.”

-- ”Kuinka, koin syömää?” -- keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.

-- ”Niin”, -- vastasi Harhama, -- ”myöhempi viisas oli todistanut vääräksi edellisen viisauden... syönyt sen, kuin koi. Vihdoin huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa, kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi – noin huomaamattansa – minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo, kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta...

Ja miten moni sen onkin jo löytänyt... Totuus on etsijälleen vielä hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi... -- jos nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'

”Silloin minä aloin hoippua.”

-- ”No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä... eikä kulkua oikeaa johtotähteä kohti... Ja mihin päättyi Teidän totuuden etsimisenne?” -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana.

-- ”Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä varten minä elän ja etsin totuutta?'” -- vastasi Harhama.

-- ”Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?” -- ihmetteli Anna Pawlowna.

-- ”Niin, mitä varten minä elän?” -- toisti Harhama kysyen.

-- ”Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja tullaksenne Hänen lapseksensa”, -- vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.

-- ”Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon Hän minun luokseni, älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään”, -- lausui tähän Harhama otsaansa rypistäen.

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina.

Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- ”Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi elää?”

-- ”Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä”, -- huomautti munkki Pietari, lisäten: ”Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää.”

Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen suuntaan, jatkoi Harhama:

-- ”Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut, kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki.”

-- ”Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja tietojanne”, -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- ”Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten tulee elää?'”

-- ”Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?” -- kysyi Anna Pawlowna, jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:

-- ”Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma itsensä... Ei mitään muuta...'”

-- ”No, kyllä Te olette harhaillut!” -- keskeytti Anna Pawlowna.

Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.

-- ”Kyllä... kyllä!” -- myönsi Harhama. -- ”Ainoa oikea askel kait oli se, että tulin, tai jouduin Teidän seurapiiriinne. Sillä Te kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla...”

-- ”No, jättäkää nyt hulluttelut!” -- keskeytti Anna Pawlowna närkästyneellä äänellä.

-- ”Ei... Sallikaa minun jatkaa”, -- intti Harhama. -- ”Te kaadoitte minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on helppo löytää... Ne ovat aina kulkeneet vierelläni... itsestäni lähteneenä valona.”

”Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'”

-- ”Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa”, -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:

-- ”Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta likarapakolta ja minä noin... ajattelin, eikö siitä köyhyyden rapakosta voisi juoda janoonsa... se on, ryhtyä sitä köyhyyttä lieventämään...”

-- ”Siis sekin oman janonne tähden!... Itsekkäisyydestä hyvätyökin? Niinkö?” -- ihmetteli Anna Pawlowna.

-- ”Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias, vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina, ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa leipään...”

-- ”Herra, Jumala!” -- huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. -- ”Te kerrotte tänään kamalia.” Harhama jatkoi kylmänä:

-- ”He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?' Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin...

Mutta sitä tehdessä minä ihastuin kurjuuteen...”

-- ”Taivaan Jumala!... Mitä te puhutte?” -- huudahti Anna Pawlowna tuskaisena.

-- ”Niin”, -- jatkoi Harhama. -- ”Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin suuri... Se suuruus minua hurmasi... Ja sitä ihaillessani minä olin unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot... Niin... niin...

Elämä on elämä... Ja kaiken lopuksi minussa syttyi... Tiedättekö mikä?”

-- ”No?” -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.

-- ”Kullanhimo”, -- vastasi Harhama.

Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään, lausui hän puistahtaen:

-- ”Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!... Minä muistan sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen... Palatteko te vielä?”

-- ”En”, -- vastasi Harhama. -- ”Se tuli on minut jo valmiiksi polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella.”

Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.

-- ”Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?” -- kyseli taas Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:

-- ”Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä ystäviä. Se kukisti vihollisiani... Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa, kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä petkutin ja minua petkutettiin... Mutta minä toivoin kerta ehtiväni omien petkuttajien! _edelle_, että arkku täyttyisi. Minä pelasin, voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä... Viimein tein uhkarohkean päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin... joka pennin ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille... Minä jatkoin ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä.

Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi muutolle... No, sen Te tiedätte, miten se päättyi... Kaikki on nyt mennyttä.”

Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:

-- ”Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:...”

-- ”Mitä?” -- keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.

-- ”Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'”

-- ”Ja edelleen?” -- uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.

-- ”Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että et ole ennen voinut tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta, että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle ihmissydämetkin?' Kulta... miten sanoisin... se näytti minulle ihanimmat ihmislapset... hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä kaikki saat jos kumarrat minua...'”

-- ”Tämä on hirveää, herra Harhama... kamalaa... ilkeää!” -- huudahti Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:

-- ”Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää... Ja sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun...”

-- ”Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?” -- keskeytti taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.

-- ”Mitäkö minä tein?” -- lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.

-- ”Niin, niin!... Mitä Te teitte?” -- tiuskasi yhä uteliaammin Anna Pawlowna.

-- ”Minä... niin... no... Minä en pelastellut enää puistojen penkeillä istuvia pikku tyttösiä”, -- vastasi Harhama, lausuen loppusanat päättävästi.

-- ”Hyi, Teitä... hyi!” -- huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö oli nähnyt koko peikon... Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama jatkoi:

-- ”Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan...”

-- ”Lakatkaa nyt!... Lakatkaa herran tähden!... Te kerrotte satua ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi... Te valehtelette ärsyttääksenne... Tunnen minä Teidät. Lakatkaa... Minä en jaksa kuulla”, -- keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä, hämmentäen lähteen pohjamutia esille:

-- ”Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?”

-- ”Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin... kaikkeen muuhun paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien petkuttajien! Edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta... Kerta jo aijon vihityttää itseni kultaan...”

-- ”Huh!” -- keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:

-- ”Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi ja ylhäinen asema...”

-- ”Sallikaapas keskeyttää”, -- tarttui Anna Pawlowna. -- ”Siinä naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla, jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla.

Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin sukumme _mésalliance'ista_. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija... Älkää rypistelkö otsaanne!... Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä... kuinka koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella... Siitä naisesta luopuminen oli erehdyksenne.”

Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.

Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:

-- ”No, edelleen?”

-- ”Lopun Te tiedätte... Hääni tiedätte... Hääni, tai oikeastaan kultakauhan... Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo väsynyt muuhun ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt haudattu likaisen elämänturpeen alle... En uskaltaisi sitä turvetta kääntääkään.”

-- ”Miksi?” -- tarttui Anna Pawlowna.

-- ”No... miksi... Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja...”

-- ”Äts!”

-- ”Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä...

Älkää ollenkaan kauhistuko!... Ei se ollut ensikerta. Siellä siis yhtyivät kaikkien teiden päät...”

-- ”Herra Jumala teitä auttakoon!” -- värisi Anna Pawlowna, povessa sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna, kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.

Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti, otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä.

Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän puhui:

-- ”Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne... siihen hämärään...

Nyt vasta tunnen teitä... tai... no niin: _tunnen_... Te olette aina hämärtyvä hämärä...”

Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:

-- ”Mutta eiväthän tiet pääty Hiiden myllyssä... Onhan sieltä poispääsy...”

-- ”On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo ja syttyi kullaninho... Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli...

Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei nähtävästi siedä enää kullan kosketusta.”

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti, kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:

-- ”Herra isä! Onko hän ihminen?”

Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen soimista...

-- ”Miten olette nyt elämänne järjestänyt?” -- kysyi lopuksi Anna Pawlowna.

-- ”En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle... Veloistani ehkä.”

Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä.

Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:

-- ”Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?”

Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja riensi jatkamaan:

-- ”Menette äärimäisyydestä toiseen... Teissä on kuume... Tietysti te... Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä.”

-- ”Niin on... Elämä... Niin, _mikä on elämä?_” -- mutisi Harhama, ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.

-- ”Elämä... Ettekö Te tiedä?... Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö tunne, että _elämä on Jumalan kiirastuli_... Se kyllä polttaa teistäkin kerran kuonan pois”, -- ehätti Anna Pawlowna.

-- ”Niin, kyllä... se on tuli... No, niin. Te kysytte mitä minä teen kun elän. Minä palan siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi elämän tehtävää?” -- puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme harhailevissa silmissä.

Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:

-- ”Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne.” -- Ja munkki Pietarille hän jatkoi: ”Hänelle on Jumala antanut lahjat... Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä... no minä en osaa sanoa mitä... Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua.” -- Ja uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- ”Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille...

kirjoittamaan jonkun teoksen... Miksi ette sitä tee?... Miksi?”

Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. Sitä salaisuutta ei hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:

-- ”Miksi en kirjoita... Jaa... niin...”

-- ”Niin, niin. Miksi ette kirjoita?” -- toisti Anna Pawlowna kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus.

Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:

-- ”Siksi, että minä en tahdo teoksellani kutkutella ihmissydämiä... Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin täyden iskun... Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta...”

-- ”Täyden iskun!” -- keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin pelästyneenä. -- ”Miten _täyden iskun?..._”

-- ”Puukoniskun”, -- tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. -- ”Tulisen puukoniskun aivan... Noin!” -- huudahti hän, kuin raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän läpi pöytään.

-- ”Te olette hullu!” -- kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti, säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. -- ”Hullu Te olette nyt... mielipuoli... Ai herra isä!...”

-- ”Niin, hullu... kyllä... mielipuoli”, -- lisäsi Harhama otsaansa rypistäen.

Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:

-- ”Puukoniskun!... Minkä puukoniskun?... Varokaa, ettei Jumalan ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee uhmailijoiden sydämiin!...”

-- ”Takokoon!” -- katkaisi Harhama. -- ”Kyllä minä nyt kestän...”

-- ”Kyllähän Te kestätte!... Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven tulessa Te olette Jumalan pihdeissä”, -- huokasi Anna Pawlowna.

Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa... Hiljaisuus kurkisteli hiirinä joka nurkasta... Sitä jatkui... Sääli ja uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille poskillensa oli noussut heleä puna... Silmänkulma oli kostea...

Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:

-- ”Oi, jos Te etsisitte Jumalaa... etsisitte oikeassa mielessä ja hartaasti... niin kuin janoon kuoleva vettä!”

Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi hän:

-- ”Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja janoon kuoleva vettä... Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi... Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara, pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan.

Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä kuolintautiinsa... Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta...

Löytääkseni vaikka...”

-- ”Minkä?” -- keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.

-- ”Vaikka Perkeleen...”

-- ”Herra Harhama!” -- kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.

-- ”Niin juuri... Minä tahdoin löytää vaikka Perkeleen... mustan tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt”, -- leimahti Harhama.

-- ”Oijoi-joi”, -- valitti Anna Pawlowna.

Harhama jatkoi toivottoman äänellä:

-- ”Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika – ehkä kahdeksan vuotias – silloin jo etsin Häntä niin suurella tuskalla, että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala, niin näen, että Sinä olet!'”

-- ”Hyvänen aika!” -- huokasi Anna Pawlowna. -- ”Kiittäkää, että Hän ei kuullut hullua rukoustanne.”

-- ”Ei... ei Hän kuullut... Tai kuuli... Kaikki on epäselvää...

Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni... Siitä asti on se ollut käyrä... Katsokaa sitä!” -- mutisi Harhama sormeansa näyttäen.

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin ruton hengitys... Harhama jatkoi:

-- ”Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa... Mutta... No niin... Ei maksa vaivaa...”

-- ”Sanokaa, sanokaa!... Sanokaa loppuun!” -- kiirehti Anna Pawlowna, väristen mielenliikutuksesta... Harhama lopetti katkerana:

-- ”Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni, että jos olisin löytänyt Perkeleen... tulisen Perkeleen, niin olisin heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään...”

Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun itkuun... Harhama oli sanattomaksi väsynyt... Näiden kahden ystävän elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat.

Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:

-- ”Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä _etsit!_”

Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna lopuksi itkunsa seasta:

-- ”Herra Teitä armahtakoon!”

Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:

-- ”Ja mitä aijotte nyt tehdä?”

-- ”Tahdon alkaa alusta”, -- vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.

-- ”Kuinka alusta?... Minä en käsitä taas...”

-- ”No _alaalta_, kuten Te sanoisitte... Kuokanvarresta. Haluan laskea kaikessa sinne alas, alas asti... korpeen... rengiksi...”

-- ”Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon: 'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?” -- keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän yritti temmata Harhaman uhmateosta.

-- ”Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta”, -- lisäsi hän ylevänä.

Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys... Ajan mittari naksutteli, mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös, sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui hiljaa huoaten:

-- ”Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!”

Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:

-- ”Jos riippuisitte _uskolla_... no vaikka sokealla,

mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista harhailua ja sumua.”

-- ”Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset”, -- virkkoi siihen Harhama kuivasti.

-- ”Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille nousta. Mutta entä Teillä?... No jätetään nyt... Mutta sanokaa, mitä aijotte tehdä?”

-- ”Matkustaa”, -- vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti ja kysyi kiireesti:

-- ”Minne aijotte matkustaa?”

-- ”Suomeen”, -- oli päättävä vastaus.

-- ”Ja kuinka pitkäksi aikaa?”

-- ”Ainiaaksi.”

Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta.

Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi.

Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat, hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan virkarappujen loistavia portaita.

Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa.

Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli, uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.

Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.

Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä...

Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto... Suomi hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä...

Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle rautakovaan maahan.

Entä jos hänen juurensa höltyisivät?

Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren...

Kehyksenä on taivaan sininen ranta... Vilja tekee siellä terää kesäpoudan kypsyttämänä... Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino puunoksaa... Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer...

Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla... Siellä ovat kuutamon selät, siellä päiväin avarat ulapat...

Siellä ovat ihmisen juuret lujalla... Sen tunsi Anna Pawlowna...

Solmu pingottuu Rajajoella...

Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin, kuin rauta...

Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi hän puhua:

-- ”Taas uutuus!... Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä täällä?... Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne... Täällä on suuri osa elämäänne ja työtänne... Täällä on Teille avoinna tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää... Sota vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä puuttuu Teiltä täällä?... Ystäviäkö?”

-- ”Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa... tai oikeastaan, mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää...”

-- ”Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?” -- keskeytti Anna Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.

-- ”Isänmaa”, -- vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu Rajajoella kiristyi.

-- ”Isänmaa!” -- huudahti Anna Pawlowna.

-- ”Niin... Isänmaa”, -- yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli läikähti, kiihtyi.

-- ”Herra Harhama!” -- keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin neulaterävä loukkaus.

-- ”Mitä suvaitsette käskeä?” -- kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli.

Hän puhui kiivastuneena:

-- ”Kuinka rohkenette Te... kuinka Te uskallatte... kuinka tohdittekaan Te Tsaarin alamainen sanoa, että Teiltä puuttuu isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?... Ettekö Te tunnusta Tsaarin vallan auktoriteettia?”

-- ”Kyllä... kyllä... Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse siellä, missä Tsaarin vallan rajat... Tällä kertaa Teidän täytyy minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma elämässäni... se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut...no: teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas ratsastanut hurjisteluilla ja paheella.”

Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot: Hän oli päästänyt Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia, kärsinytkin... Nyt saisi hän väistyä... Mieli katkerana lausui hän:

-- ”Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä.

Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään... Suoraan sanoen unohdettu kunnianvaatimuksetkin.”

Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna...

Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka.

Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa siivenkärkiä.

Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.

Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut.

Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena väsyvää, ohi menevää...

Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan.

Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! -- se oli nyt Harhaman silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten sinne? Eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?

Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan vaivoja miettimättä...

Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän kansaan... Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.

Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi...

Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin hämäriin rihmoihin... Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana.

Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä... Ja unissa kirkastui sen uuden hämärän himmeät varjot...

Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville selille. Solmu Rajajoella kiristyi.

Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.

Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa äänettöminä.

Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:

-- ”Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!... Emme suinkaan häiritse?”

-- ”Ette suinkaan, parooni”, -- virkahti Anna Pawlowna. -- ”Te tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista...”

-- ”Siis politiikasta”, -- keskeytti parooni Geldners.

-- ”Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin ex officio ottamaan keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen kysymyksessä?” -- kiirehti Anna Pawlowna.

-- ”Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion... Rajamaiden asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan...”

Side höltyi... Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?

-- ”Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri nyt huomannut Suomen kysymyksen ratkaisuajan tulleen... Aikoo sen johdosta muuttaa kotiseudulleen”, -- puhui Anna Pawlowna tyynenä.

-- ”Aivanko kokonaan pois täältä?... Ja minkä tähden?” -- kysyi paronessa Geldners.

-- ”Sanokaas muuta!” -- vastasi Anna Pawlowna.

-- ”Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi tehdä työtä kansansa hyväksi.”

-- ”Omituinen päähänpisto!... Onko se totta herra Harhama?” -- kysyi edelleen paronessa Geldners.

-- ”Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä keskustelusta, että on vaikea vastata”, -- vastasi Harhama.

-- ”Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan Teillä on täälläkin”, -- jatkoi paronessa Geldners.

Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.

-- ”Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata”, -- ennätti parooni Geldners vastaamaan. -- ”Heillä on niin lyhytnäköisiä valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät oppia tuntemaan sen voimia... se kun asuu rajan tällä puolen.”

-- ”Ei... ei”, -- yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:

-- ”Kuinka ei?... Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen helmet... Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof, Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa Tolstoi... Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. Tämän rinnalla? Ottakaa taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan kuolleiden luita.”

Hän veti sidettä kovemmalle... Ja itse hän pelkäsi samalla, että solmu aukeaa...

-- ”Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan”, -- virkahti parooni Geldners kuivasti.

Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu pingottui Rajajoella...

-- ”Onko se totta?” -- kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen kääntyen.

-- ”Kyllä, kyllä... osaksi”, -- myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna Pawlowna keskeytti taas hänet:

-- ”Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä, eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä, etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä.”

-- ”Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka juuri on tarkotus”, -- tarttui Harhama puheesen.

-- ”Niin onkin... Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana”, -- lausui taas Anna Pawlowna.

Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen.

Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen...

-- ”Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy itsensä ja yksin ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää”, -- lausui Harhama. -- ”Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari” -- lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.

Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona.

Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi:

-- ”Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää, eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia.”

Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi sen, kysyen:

-- ”Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle peltosarkansa, kaikkensa?”

-- ”Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä? Luottakoon ihminen häneen... Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna.

Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin luo rauhallisena... Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan.”

Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan, kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden lausui hän:

-- ”Ei siitä ole kysymys... Kysymys on siitä, että jokaisen kansan täytyy itsensä saada ratkaista ja täytyy ratkaista olemuksensa ydinkysymys, se on: _olla oman peltosarkansa herra_.”

Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.

-- ”Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin”, -- keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. -- ”Ei kukaan saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla.

Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi, tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?”

Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana.

Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.

-- ”Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät suonraivaajat saa omin lupinsa kaivaa naapurin koko sarkaa viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä”, -- selitti Harhama munkki Pietarille.

Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua, hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:

-- ”Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat yksin määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa _historianpakkoa_.”

Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus väliin punana, väliin lämpönä.

-- ”Kuinka niin, parooni?” -- kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin puoleen kääntyen:

-- ”Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen _status quo_. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta aina saman: emme voi, saman _non possumus_. Uskotellessaan näin, että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon, joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan.”

Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu...

Harhama jatkoi tyynenä:

-- ”Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat... ja _tuntevatkin_. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan paino pääsisi liika painavaksi... sysäisi Suomen pientä kansaa siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä kun Te, parooni, puhutte _historianpakosta_, täytyy Teidän samalla myöntää, että on olemassa myös _historian velvotus_. Ja jälkimäisen täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä sortuminen... Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on kansakunnan tehtävä.”

Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen.

Mielenmaltti kuului _tapoihin_. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.

Munkki Pietari jatkoi puhetta:

-- ”Veli, Harhama!” -- lausui hän lempeästi. -- ”Ei ole siinä kyllä että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan se _aikanansa_, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille...

Täytyy tuntea _etsikkoaikansa_... Sillä historianpakko on Jumalan käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin.

Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan.”

Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän, vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle vedetty...

Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:

-- ”Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän peltosarkansa läpi.”

-- ”Ei suinkaan, parooni”, -- huomautti Harhama parooni Geldnersille.

-- ”Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa.”

-- ”Se tahtoo sanoa, että he yksin saavat määrätä, onko meillä oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan etu, vai eikö”, -- keskeytti parooni Geldners. -- ”He vetäytyvät vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi säilyä lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko... sanon: kuten vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua... tai sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat, että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys... Sitä kysymystä eivät he voi ratkaista yksin Rajajoen tuolla puolen. Se kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla.”

Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä...

Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:

-- ”Ei, parooni. Suomen kansan asioista voidaan tällä puolen Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan elinkysymyksen ratkaisee Suomen kansa sittenkin _itse_. Eikä se voi sitä ratkaista muualla kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa ratkeava.”

Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta vallasta... Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme: vieraan kansan mies... Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä... Aika solui.

Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:

-- ”Niin, niin”, -- myönteli parooni Geldners Harhamalle. -- ”Perinnä kyllä... kyllä... Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan historian loimet juoksevat täältä Venäjältä...”

-- ”Siinä nyt on se historianpakko”, -- keskeytti Harhama. -- ”Mutta myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta.

Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan... Ne ovat tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin...”

Se salaperäinen Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa.

Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä... Se näkyi sen savun himmeänä tulena... ihmisroviona... Se kiehtoi hänet taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin...

Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:

-- ”Jättäkää hänet!... Hän on itsepäinen, kuin synti... kuten kaikki suomalaiset sanotaan olevan. -- Kenties ovat he jossain määrin oikeassakin”, -- lopetti hän huoaten.

Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi hän taas puhua:

-- ”Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan.

Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä.”

-- ”Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia”, -- huomautti Anna Pawlowna arvokkaasti. -- ”Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä.”

Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa.

Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:

-- ”Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme kansoja vastaan.”

Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:

-- ”Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja työrauhan turvaamista.”

Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade.

Ärtyneenä vastasi hän:

-- ”Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa.

Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan pensaissa kummittelee vihollinen... elävä kummitus.”

-- ”Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo ymmärtää edes meidän kieltä... Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän viljavainionsa”, -- kysyi parooni Geldners kuivasti.

-- ”Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta luuletteko, että kansa, jonka hautausmaan läpi Teidän kirkkotienne kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?” -- kysyi Harhama vastaukseksi.

Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana, kansalliskiihkona... Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:

-- ”Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii Suomen lähentämistä... eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin totuuden, tai sanon: oikean oikeutus?”

-- ”Sallikaa keskeyttää!” -- tarttui Harhama nuolena. -- ”Silloin Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös Suomen kansan kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?”

Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?...

Miekkako?... Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli tuleva solmulle Rajajoella?

-- ”Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka... Eikä liene nytkään muuta asetta”, -- virkahti lopulta parooni Geldners kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.

Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. ”Miekkako on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen ompeleen?... Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?” -- värisi hänessä. Hän huudahti hysteerisesti:

-- ”Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun on oikeus etsittävä?... Miekkako?... Puhukaa Herran nimessä Te!...”

-- ”Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus”, -- lausui munkki Pietari. -- ”Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi, joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus.”

Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi, piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain hapuillen, kysyi hän:

-- ”Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?”

-- ”Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo tuntea”, -- vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin käärmeenpisto.

-- ”Ei ole kysymys yksin venäjänkielen _osaamisesta_, vaan tahtoo kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä siihen kieleen”, -- huomautti Harhama.

-- ”Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa”, -- muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.

Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa.

Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella äänellä lausui hän:

-- ”Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa kaikki sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se rampana.”

Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti, matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.

-- ”Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua tuntea edes Venäjän voimaa”, -- kuului lopulta parooni Geldnersin pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:

-- ”Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin oikein toisen kansan suonien tykytyksen.”

Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä... Päivänpaiste temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia tanssejansa... Lämpö lainehti... Kaikille oli tilaa. Ääni uupui, ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien kasakoiden kisakentät... Kasakkalaulu kuului sieltä... Se laulu oli kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut... Hän oli ollut kasakan morsian... sitten sen vaimo...

Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet...

kallioisen kalarannan... lumpeen, joka aallolla keinui... pikku vaarat ja lehdot... Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti uuden vahakynttilän ja lausui:

-- ”Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!”

Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari ristinmerkin... Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.

Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen, eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä...

Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa, tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä, heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli sysimiilusta.

Se oli isänmaanrakkautta... Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana...

Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen, joka ikäänkuin näytti varottavan: ”Mutta hillitse sinä häntä!” Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti, sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa, haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru.

Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous... Nyt oli se taru kesken katkeamassa... Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

-- ”Te jäätte?... Eikö niin?... Ainakin toistaiseksi?...”

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

-- ”Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua... Sinua odottavat täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden hyödyttää kansaasi... Ja sehän on tarkotuksesi...”

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven edessä, ohjat hillittöminä. ”Antaa niiden itsensä mennä!” -- ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui päättävästi:

-- ”Hyvä... Minä jään... toistaiseksi...”

-- ”Hyvä!” -- kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta, jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä...

* * * * *

Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta.

Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:

-- ”Miestä ei näy enää viehättävän nainen... ei kulta... eikä hän palvele vielä isänmaatansakaan... Hän hoippuu sillä välillä...

Siinä ovat Jehovan ansat... Munkin puheista päättäen, aikoo se vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa... Hyvä! Se aikoo köyhillä vetää miehen pauloihinsa. No!... Täytyy vaan ehtiä ennen Jehovaa... Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä hänelle koko maailman kurjuuden... _Minä annan hänen langeta maahan maailmankurjuuden ja köyhien edessä_... Sama se! Kun ei vaan Jehovan edessä!

”Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa...

Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa... Hän saa viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman kurjuuden...”

Vhi-uu-uu! -- vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot