Elämä on työtä ja vaivaa...
On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa
huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon
on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.
Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän
luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa
raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille,
paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman...
Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon
sen hampaissa...
Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta
tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun,
sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan,
viheltäen raivoissaan:
Vhiu-uu-uu!
Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn
vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii
viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa
siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä...
Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua
seuralaisellensa:
-- "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä
sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien
johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä
vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien
pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa
siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin
kurjuuden erämaa... Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen
ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja
parantamaan sen paisuneita rintoja..."
Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven
ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja
jatkoi puheluansa:
-- "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto... Se liike on
suopea sinun isänmaasi asialle... Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan
ja hukkuisi omaan vereensä!"
Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli
ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita
kuormia kinosten läpi.
Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet
kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin
polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien
aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas
isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen
näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.
-- "Minne matka, lapset?" -- kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.
-- "Kaupunkiin, isä... kaupunkiin", -- vastasivat talonpojat
tervehtien. -- "Viljaa myömään, isä... Semstvolle on vero
maksettava... Rahaa täytyy saada... rahaa... Ja maanomistaja vaatii
vuokraa, isä... Siunaa isä... siunaa meitä syntisiä!" -- lopetti
talonpoika, paljastaen päänsä.
Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi
taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten
ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille... Lumi kitisi taas
jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.
-- "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", -- lausui munkki Pietari
surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat
purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi."
Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa
tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.
Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.
* * * * *
Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet
jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä,
joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia
vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne
lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma
helisi... Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat
hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina,
lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.
Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen
tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja
sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman
markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se
oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin
seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille.
Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä
nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä
kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden
raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä
hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut
syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat
raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko
painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.
Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön
rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin,
sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen
rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin
ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen
kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi.
Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja
ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista
kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin
syöstyt, kuihtuneet puhdistajat.
Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa,
rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine
hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja
voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen
rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä.
Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen
taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne
ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi,
kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei
poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle
ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä...
Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen
ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata
yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin
suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella -- vapaudelle...
Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen,
tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä
seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.
Niin syntyi _joukkoihminen_, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.
Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet
olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja.
Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti,
polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä
itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen
yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus,
elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan
jokaisella orjalla.
Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli
kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa,
höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa
emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon
ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei
imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista
utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea,
kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä
puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.
Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.
* * * * *
Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan
rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala,
joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen
ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.
Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan
synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa,
parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella
Hornan luolan suunnattomat tehtaat...
Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen
käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit
pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen
sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät
pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa
totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi
sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä
joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.
Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli
lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa,
tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.
Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi
sitä...
Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa.
Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta
olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti
siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta
sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha... Sen tuoksuna oli
katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel,
kyykäärmeen vihaisena silmänä...
Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä.
Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla.
Se korjasi säälimättä satoansa...
* * * * *
Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se
täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa
katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias
tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli
roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä
paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia
aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän
oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama,
mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla
harsolla.
Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen...
Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan
luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet,
pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he
kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen
kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän
katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota
sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen
kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt...
Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan
pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa
kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai
oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen
joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä,
joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan
orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi
munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan
kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei
ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden
kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta
vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."
Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni,
erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja
etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli
munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen
häikäistessä hänen aukenevia silmiään.
Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen
joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta
aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä,
jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä
uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa
ja sanoi:
-- "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka
päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää
pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata
kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte
auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa
se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun
otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa."
Aamu!... Aamu! -- kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan.
Aamu!... Aamu! -- kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa.
Aamu! -- kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen,
sairauden ja pimeyden pesiin...
Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos
katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa
laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista
hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille
valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi,
valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun
etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.
-- "Aamu!... Aamu!" -- huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä
astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon
tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua,
huokasi ihastunut kansa:
-- "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!"
Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli
suuri, juhlallinen ja _rauhallinen_, kuin kuolleista ylösnousemus.
Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että
kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille,
kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis
maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi.
Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen:
"Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan
heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat
notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja
syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille.
Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He
eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on
sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän
omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille.
Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se
kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä...
Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:
-- "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa
riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon
on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan
jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä
ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä.
Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä,
Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä
minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän."
Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä
avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki
Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:
-- "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte
kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä
vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle
kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen
vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, _eikä salli toisen sitä
ottaa_, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut
Jumalan tahto... Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee
likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta
muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa
on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi..."
Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:
-- "Voimmeko me sen tien kulkea?... Voimmeko tehdä kaikki
vanhurskaiksi?... Me olemme syntisiä."
Mutta munkki Pietari oli vastannut:
-- "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea... Koettakaa ja te
näette, että Jumalan tie on ainoa oikea."
Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle.
Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat
epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme
alhaisia heidän edessänsä."
Mutta munkki Pietari oli vastannut taas:
-- "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän
_sydämessänsä_. Ihmiskäsi voi _vaihtaa_ rikkaita, mutta niiden
sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan
kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä
aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!"
Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia...
* * * * *
Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu
kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"
Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä
vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä...
Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin
veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui
uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko
Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa
kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä
hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun
viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä
voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.
Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen
lihallistunut edustaja...
Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina
astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi
munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan
luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden
kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:
-- "Olette herra Harhama?... Eikö niin?"
-- "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" -- oli vastaus.
-- "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."
-- "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle
Teistä puhunut."
Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton
rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli
silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä
ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.
Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan
tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti
löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko,
josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut
Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen
häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman
liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava,
koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös
käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten
aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman,
kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli
Harhaman laita... Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi
arvoitusta...
Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli
ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen
liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen
uskotuimpia myös Nikolai itse oli.
* * * * *
Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika.
Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan
tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan
oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle
väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen,
akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat
muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä
oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja
riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti
joukko harmaalta ihmismereltä.
Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies.
Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen
huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa
riippui veripunainen lippu.
-- "Toverit!" -- alkoi hän puheensa.
Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi
ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut...
Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla
väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän,
päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan
suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:
-- "Niin rikas on maailma... Herkku kypsyy herkun vieressä...
Tahdotteko syödä?"
Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun
ihania hedelmiä katsellessa. Se _tahtoi_ syödä...
Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä...
Puhuja jatkoi:
-- "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä
nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä,
nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?..."
-- "Kuinka kahleisiin?" -- kysyi kehittyvä joukkoihminen.
Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan
kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:
-- "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla
kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän
soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen
rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä
kahleissa... Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet... Niiden
nimi on: _nälkä_."
Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla
raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen
jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat
kahleorjia... kaikki, rintalapsetkin... Edelleen saneli puhuja:
-- "_Yksityisinä_ ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia
kahleita. Liittykää siis yhteen!"
-- "Yhteen! Yhteen!" -- kuului silloin huuto halki Hornan luolan
orjajoukon.
Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien
olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen
povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui
sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen
eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden
komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden
sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset
naiset... Se valoi sen kaiken punaisella hohteella... kääri sen
huumaaviin höyryihin ja sanoi:
-- "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja
_otatte_ sen... Sillä se on teidän _omaanne_."
Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi
_ottaa_ sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen
valon hohteeseen... Voimakas viini virtasi jo sen suoniin... Se
kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää... Mutta silloin
kuului ulkoa kirkonkellojen soitto... Väki vavahti... Ojennettu käsi
painui alas...
-- "Mitä epäröitte?... Miksi ette ota?" -- kysyi silloin puhuja.
Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:
-- "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään _omaanne_
Jumalalta?... Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi
rikki rikkaiden kivikovat sydämet... antaisi teille sieltä avaimet?"
-- "On, on... Se on totta", -- vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja
jatkoi:
-- "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet... Mutta
oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?..."
Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:
-- "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden
sydämiä... Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?"
-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat
epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta...
Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia...
Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista
haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:
-- "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät
purppurassa... Siksi kulette te rääsyissä... Ne syövät herkkuja,
että teille jäisi kurjuuden rapa... Jumalalle rakennatte te
miljoona-palatseja... Siksi asutte itse taudin ja pimeyden
lymyluolissa..."
Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:
-- "Kuulkaa!... kuulkaa!"
Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee
nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi
korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:
-- "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?"
Uusi ihminen oli vaiti... Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko
sinä häntä nähnyt?... Ja sinä?... Ja sinä?..."
Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa...
-- "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" -- kysyi puhuja hetken
odotettuansa.
Joukkoihmiset hämmästyivät... Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään
kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Entä sinua,
Annushka?... Ja sinua, Vanja?... Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?... Ja
sinua, Anna Feodorowna?... Ja sinua?... Ja sinua?..."
Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs
sinua?... Onko hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Ja sinua?..."
Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä.
Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa
hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan... Kohta leimusi koko
Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna... Myrsky
kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä... kärsi...
ajatteli... Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen
tappuraläjiä.
Kaikkialla kyti sama kysymys: _"Olisiko totta, että me olemme
palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole
auttanut..."_
* * * * *
Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen
haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta
viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden
nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..." Se näytti oman
maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden,
veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä
onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää... Se oli kadotettu paratiisi...
Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt
ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:
-- "Lankeatko?... Kumarratko?..."
Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis... Ja Harhama oli nyt siemannut
sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.
* * * * *
Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten
sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului
huuto: "Lakko!"
-- "Lakko! Lakko!" -- levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja
hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön
lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet
ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle.
Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.
Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave.
Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen
rinnalla, kuin verestä juopunut peto... Harhama hengitti hänestä
sitä samaa voimakasta henkeä... Hän juopui siitä, kuin vietti
kiihottimensa hajusta...
* * * * *
Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja
lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi
munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän
rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän
arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi
surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.
Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin
vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä.
Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät
pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit
kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla
syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin
kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin
harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.
Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen
ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista.
Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi,
hehkuviksi rapakoiksi... jähmettyi harkoiksi... paiskattiin
uudestaan tuleen... rautaisiin sulimoihin... Rauta kiehuu, poreilee,
kiemurtelee... Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin... Se
syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella... Se
hienonee jokaisella läpisyöksyllä... muuttuu tulisiksi käärmeiksi...
pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.
Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi,
langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta
ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle... Kaikkialla
luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset
metallimadot... Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien
moukarien alta... Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee
jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee... Hornan luolassa on raudan
helvetti...
Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön
katku... Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä...
Uunit pursuavat tulta, padat höyryä... Lasiuunit huokuvat tulista
kuumuutta... Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on
pölyä, katkua, tulta...
Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat
sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa
myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita,
laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa
osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet...
Parkkitiinut haisevat... Valmisteet käyvät... Ei ollut sitä
teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut
suunnattomassa mitassa.
Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.
Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton
joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien
pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä
kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien
vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden
onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä.
Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen
nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset
olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia...
arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen...
Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi
näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn
temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi.
Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut
joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja
kuihtumuksen _suuruus_.
-- "Kuinka voit nyt, veli?" -- kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka
kulki oppaana.
-- "Huonosti", -- vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa
voida? Kolme kuukautta makasin sairaana... Entä isä? Hän sairasti
kaksi kuukautta. Sitten oli lakko... Kotona ei ole mitä syödä... Ei
ole puita... ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää... Ja mitä hyötyä
siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista
suoraan velasta... Miten tuossa sitten voida!... Äitipuoli vielä
sairastaa, eikä ole lääkkeitä."
-- "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.
-- "Kelle isännälle?" -- vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.
-- "Parooni Geldnersille."
-- "Mikä isäntä hän on?... Geldners!" -- mutisi Nikolai synkkänä.
Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman
puoleen kääntyen jatkoi hän:
-- "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan
peruskiven... Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset
pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka... Tämä on ollut sukumme
tulikuuma muurahaiskeko... Siinä on hikemme juossut... Olemme
ponnistaneet voimiamme... uupuneet... lopuksi käpertyneet sen
tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle... Te ette
tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta...
"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei
perinytkään mitään, ja hän on -- sanotaan -- _isäntä_... Millä
oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi
asettua putoavan kultaomenan alle... Mutta se omena _ei_ ole hänen."
Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta
kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat
leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä... He
tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet
naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina,
taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana... Toiset olivat
raskaudentilassa... Kasvot olivat kuopikkaat... värittömät. Niitä
peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat
taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai
puhui Harhamalle:
-- "Tuolla tuo keltainen nainen... näettekö? Mies kuoli
toissa-päivänä... Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että
nuorin, vuoden vanha... ehkä vähän vanhempi, oli kuollut... Suoraan
sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä
tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se
merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään... Mehän elämme aina nälkä
hirttonuorana kaulassa... Tuolla toinen äiti... raskaana... Hänen
miehensä on juopposairaalassa... Eilen oli vanhin poika puukottanut
sisarensa... Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda
lastansa itkemään... Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me,
suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla... Taistelemme kuin peto
paulassa..."
Kangaspuut helskyivät... niidet vilisivät... sukkulat syöksyivät
salamoina... Kehruukoneet hurisivat... Kaikki oli yhtä jyrinää...
Kuului rintalasten itkua... Ihmiskurjuus teki terää... Vaimo kärsi
Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä... ihmiskunnan naaraaksi
polettuna... Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari
muuta riensi hänelle avuksi.
-- "Synnytti", -- mutisi Nikolai... Munkki Pietari teki
ristinmerkin...
Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden
myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti
tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: _Syyllinen_...
Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.
Syyllinen... syyllinen... syyllinen! -- raapi puukonkärki Harhaman
omantunnon arimpia...
* * * * *
Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain
jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:
-- "Jumala ei ole ajanut _kaikkia_ ihmisiä pois paratiisista...
Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä... Onko heistä
moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?... Eikö sitten heidän
Evansa syönytkään omenaa?... Heille hymyilee elämä... meille vuotaa
sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys... Katsokaa:
Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima... Millä on parooni Geldners
_ansainnut_ luonnonvoimankin orjaksensa?"
Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli
häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain
viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät
ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi,
ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi
kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos
kohta useat kylminä... Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin.
Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea
iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme.
Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju
sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.
Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä
irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään
häveliäisyyttä tuntematta.
-- "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa... siksi on täytynyt
leikata heidän housuistaan", -- lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja
Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa...
Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista
päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä
Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan
yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:
-- "Mitä sinä täällä maleksit... joutilaana... Lurjus? Heti työhösi!"
Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut
käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta...
Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty...
Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän
muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä
häntä!"
Nikolain käsi nousee... Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin
sivumennen:
-- "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" -- Ja päällysmiehelle
hän rauhallisena lisäsi:
-- "Hänet annettiin konttorista oppaaksi."
-- "Mene sitten!" -- ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet
kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.
He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen
kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti
laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta.
Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea
huude, jonka seasta ei erottanut miehiä... Kolme silmäparia vaan
kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet
näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta.
Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.
-- "Isä, oletko siellä?" -- kysyi Nikolai.
-- "Olen, Nikolai", -- vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta.
-- "Heti lopetamme ja nousemme."
-- "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" -- tervehti munkki Pietari
Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.
-- "Ah, isä Pietari!... Tekö se!... Minä jo ajattelin... Heti nousen
ylös... No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!"
-- puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen
puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!... Miten tuossa
elät, isä... Me olemme pikku väkeä... Meidän elämämme on työtä ja
vaivaa... yhtä työtä ja vaivaa... Jumalan kiitos että loppui työ!...
Hoh-hoi!... _Elämä on työtä ja vaivaa..."_
Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta,
särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä
vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen
ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista,
tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.
-- "Voo-i!" -- ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi
vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!"
Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi
nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry.
Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan,
kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime
hetkenä pidätetyksi... Syntyi huutoa ja melua... Työmiehet juoksivat
pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä,
kauhunilme kasvoilla... Juostiin... huudettiin... hätäiltiin...
Haettiin rautakoukkuja... Toiset tukkivat johtoa... Ihmislihan käry
on sietämätön... Kaikki peittyy savupilveen...
Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi
palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli,
kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa
oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet
hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.
Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät
ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet
asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama
ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy
paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.
Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto
oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä
seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja
oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut
lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin
sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt... Tämä vanha
muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä
vihattu... Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä,
kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä
joukkoihmisessä... Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa...
Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin...
Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja
väkijoukolle käskevästi:
-- "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!... Mitä
siinä töllistelette!..."
Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä
ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä
ruumiin palaneet jätteet.
-- "Mitä sinä siinä viivyttelet?" -- tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja.
Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen
työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha
syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.
-- "Mitä sinä viivyttelet... retale... kysytään sinulta?" -- sähisi
taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene
edelleen!"
Nikolain nyrkki puristuu... Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien
rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina.
Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena... Nikolain sielusta
nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.
-- "Kuulitko!... Mene edelleen ja jätä 'se'!" -- kiljaisee
työnjohtaja... Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.
-- "En mene," -- vastaa Nikolai jyrkästi.
-- "Etkö mene... kun _minä_ käsken?" -- raivoaa työnjohtaja, uhka
silmissä.
Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut... Käsi ei työnnä niihin
rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri...
Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät... Hornan luolan
satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi,
vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi... Harhaman valtasi outo tunne:
Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän
työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa
sen tuntiessa veren hajua... Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet
hänen hermonsa... Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut.
Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut... Joukkoihmisen
voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.
Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.
Jännitys nousee... Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan
vääntäminä... Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden,
kysyen tiukasti:
-- "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä... sinäkö vai _minä?_"
-- _"Minä"_, -- vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä
vetäytyvän ulos sormista.
-- _"Sinäkö?"_ -- raivostui työnjohtaja.
-- _Minä_, -- uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan
veripunaiset kipinät.
Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin... Sula
rauta hehkuu entistä kuumempana... moukarit lyövät lujemmin... tuli
leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu
palavista kekäleistä... Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista... Kaikki
jännittyy... kiihtyy... Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu
joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta... Hän ei tajunnut
enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.
Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu
nyrkki selän taakse ojennettuna:
-- "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?... Uskallatko?...
Koira!"
Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä... leimahtaa ja
tukahtuu katkeraan savuun.
-- "Uskallan. Juuri _me työläiset_ olemme tämän luolan omistajia,
ettekä te... _verenimijät_" -- vastasi Nikolai jyrkästi.
Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa
osottamassa maailman rikkauksia... Se juo ruumiin käryä... Rauta
hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy
yhä katkerammaksi... Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet
_valmiiksi_, kuin rauta ahjossa.
Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi
ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:
-- "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?"
Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä
suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana... Kynnet ovat valmiit.
-- "En", -- vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta
nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja
potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.
Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti
nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:
-- "Veljet! Kostoa!"
Silloin räjähti Hornan luola.
Kostoa!... Kostoa! -- kaikui vastahuuto tuhansista suista.
Kostoa!... Kostoa! -- kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä
sopukoista.
Kostoa!... Kostoa! -- nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa!
-- kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät:
Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!
Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat.
Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset
miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset
hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat
vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä... Ja yht'äkkiä kohottaa
ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan... Munkki Pietari vapisee
kauhusta.
Hän ei voi lausua sanaakaan... Harhama himotsee verta... Joukkoviha
vetää häntä Imatrana... Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat
hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.
Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu
joukon eteen, osottaen hautaa.
-- "Tuonne, veljet!" -- käski hän.
Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui
tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa,
varottaaksensa sillä... Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt
alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:
-- "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden
käden putoamista!... Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen
tekijöitä... Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", --
lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.
Munkki Pietarin sauva laskeutui alas... Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko
työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.
-- "Kohottakaa!" -- komensi Nikolai.
Joukko totteli... Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan
korkeammalle... Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt
muodottomaksi lihamöhkäleeksi... Silmät olivat pullistuneet ulos
päästä... Niissä kummitteli tylsä katse... Hän oli mykkä kauhusta.
Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän
pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi
itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta
oli niin täysi, että sen voi _nähdä_... Kiihkoisena tunki hän likemmä
hautaa, paremmin nähdäkseen...
Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä...
Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus...
Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä
enemmän päästä.
-- "Heittäkää!" -- kuuluu Nikolain komento.
Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys...
Leimahtaa palavien vaatteiden lieska... Sitten alkaa nousta käryävän
ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa,
paremmin nähdäkseen... Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta
nousee sieramia kirpelevä savu... Väkijoukko poistuu äänetönnä...
Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna
vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!... Pyörät pyörivät
taas... Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina... Jättiläismoukarit
jyskävät ja elämä kulkee latuansa...
Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:
-- "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät _he_ ole rikkoneet, vaan
_minä_, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa,
jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän
rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun
palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut _rikkaita_ ja _onnellisia_
nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät
työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."
Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana
järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja...
Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät
hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen
ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi
silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:
-- "_Minä_ olen syyllinen... _pääsyyllinen_. Minä, äskeinen Hiiden
myllyn syöpäläinen..."
-- "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä
olemme edessäsi rikkoneet!" -- rukoili munkki Pietari surullisena.
Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle
käsivarrellensa.
Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat
uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä
pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä,
munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:
Aamen!
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
