Harhama I: Hääpäivä (7/34)

Hääpäivä.

Elämä on kaunis morsiusvuode,

jossa on lika luteena...

Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli Harhaman aijotun hääpäivän aamu.

Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.

Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä.

Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt, oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman silmiin.

-- ”Ihmiselämän vertauskuva... Mitäpä muuta on ihminen... kuivuu oman elämänsä rihmoissa”, -- mutisi hän itseksensä.

Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna: yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete.

Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa.

Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?

Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.

Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa: _yhteiskunnallinen epäily_.

Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille toisen luontonsa velttouden vastakohta, _uhma_. Se ryöpsähteli, kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä.

Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin käsiinsä sai...

Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja.

Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin oppi työn aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin... ”Elää omalla työllä”, -- se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta...

Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo köyhyyden kiehtova usva...

Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.

-- ”Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi kuninkaan purppurakaapua”, -- sukelsi hänessä ajatus.

-- ”Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!” -- mutisi hän.

Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä _alhaalta_... Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja siksi kiehtoi sitä _kamelinkarvainen_...

Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi...

* * * * *

Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:

”Rakas!

Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta.

Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'

Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani, sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi.

Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.

Magda.”

Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista selitystä sähkösanoman viimeisen sanan ”keskeytettävä” muuttamisen johdosta sanaksi ”kiirehdittävä”. Palvelija oli juuri lähdössä, kun ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.

-- ”Kotona?” -- kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.

-- ”Kotona... Juuri tulivat”, -- vastasi palvelija poistuen.

Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.

Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä.

Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana kulona.

-- ”Magda!” -- keskeytti Harhama. -- ”Vian täytyy olla sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt keskeyttämään kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään...”

Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:

-- ”Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa... Mutta... niin: sinun mieheksesi minä, Magda hyvä, en voi tulla.”

Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen, hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.

Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan näköisenä.

Tik-tak! -- naksutteli kello. -- Tik-tak! -- Harhama tunsi hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine ennustuksinensa.

Tik-tak! -- nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak! Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.

-- ”Magda!” -- yritti Harhama puhua.

-- ”En minä omasta itsestäni enää välitä... mutta isäni kuolee tänä iltana häpeästä... kun vieraat alkavat saapua eikä... Oi... joi...

joi”, -- keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton säälintunne.

-- ”Magda!” -- yritti Harhama taas puhua. -- Mutta Magdan itku yltyy yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä.

Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.

-- ”Magda hyvä!” -- viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.

Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa, voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet käsiinsä nostanut.

Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase sen voiman kädessä...

Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.

-- ”Oh!” -- huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin saunankarsina.

Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.

-- ”Ei... ei!” -- hoki hän hädissään. -- ”Sinä et saa hylätä minua nyt... sinä et _saa_... et _saa_!”

Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä kaulastansa, mutta turhaan.

Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan...

-- ”Sinä et saa... et saa!” -- huusi Magda edelleen, imeytyen yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina, hengitys oli tukahduttavan kuuma.

Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:

-- ”Sinä et _saa_... tappaa minun isääni ja minua... et _saa_...

Kuuletko... Kuuletko, Harhama?... Sinä et _saa... et... et... et_...”

Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa.

Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:

-- ”Magda... Rakas Magda...”

Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:

-- ”Kuule... Sinä et saa... et saa sitä tehdä... sinä Harhama...

Et... et.” -- Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin.

Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista, pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi palvelijaa, mutta tämä oli poissa... Hän hapuili yhtä ja toista apua, mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat.

Harhaman epätoivo yltyi.

Tik-tak! -- naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa, lisäten Harhaman hätää.

Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.

Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista hengityksistä ja pelosta. ”Ja entä jos Magda onkin jo hullu?” -- ajatteli hän pöyristyen.

-- ”Kuule, sinä et saa olla _kunniaton_... Harhama... et saa...

kuuletko, Har-ha-ma... Sinä et saa olla alhainen!”

-- ”Herra Jumala!” -- pääsi Harhamalta.

-- ”Et saa olla _petturi_... Katso miten kukat tuoksuvat!... Hah...

hah... haa!” -- houri Magda raivoisasti.

Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:

-- ”Hah-haaa!”

Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.

-- ”Magda!” -- lohdutteli hän taas. -- ”Tyynny... kaikki tulee hyväksi... kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan vihille.”

Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti, nikotuksien välistä.

-- ”Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!” -- rukoili Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.

-- ”Ei, ei... Et sinä ole syyllinen... mutta siinä on jotain muuta.

Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt... Olet aivan kalpea, kuin haudasta noussut... Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki selvetä”, -- puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.

-- ”Rauhotu nyt vaan ja lähde... itseäsi valmistamaan”, -- lohdutteli hän taas, hyväillen Magdan kättä.

Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan sittenkin kohdanneen Magdaa.

-- ”Magda... Rakas, hyvä Magda!” -- hätäili hän taas.

Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä.

Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.

-- ”Hah-hah-hah... Hah-hah-haa”, -- nauroi onneton tyttö puristaen yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa, tapaillen yhtä ja toista esinettä.

-- ”Hah-haaa!” -- kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!

-- ”Herra Jumala!” -- hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi.

Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.

-- ”Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu”, -- tuskaili Harhama itseksensä.

-- ”Hah-haa! Haa!” -- kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.

-- ”Magda... Hyvä, rakas Magda...”, -- vaikeroi hän taas.

-- ”Hah-hah-hah-haa!” -- kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:

-- ”Magda hyvä... rauhotu... rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki menee ohi... tulee taas hyvin.” -- Hän hyväili ja suuteli hänen käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään, mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.

Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä, kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:

-- ”Magda... hyvä Magda!... rauhotu...”

-- ”Oh, miten raskas on joskus elämä... Sen onnikin on katkeraa sappea!” -- huokasi Magda nousten raukeasti.

Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:

-- ”Tule vähän ennen kello – kuutta... Kuuden aikaan on ilmotettu vihkimisen alkavan.”

Hän lähti.

Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä... Ajatukset alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.

Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:

-- ”Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt... ja taas purkanut... ja päättänyt?... Ja mitä varten olen luvannut mennä vihille... ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?” -- mutisi hän katkerasti.

Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen ilkamoiva elämä _elämänivana_. Hän istui sen edessä, sormet sen hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.

-- ”Minä istun nyt sormet elämänivan suussa”, -- mutisi hän.

Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän kihisi hampaittensa välistä.

-- ”Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt... minulle ilkkumaan?... Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?... Häpeä, että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!”

Ynseänä, välinpitämättömänä lopetti hän:

-- ”Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!”

Mutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet hänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta takanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä viisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi, joka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä...

Hämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet...

Nyt on se jo valmis hyppäämään... Nyt vetää se kynsiänsä esille...

Harhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen päällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa läpi luita myöten... Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti.

Harhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin huudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko.

Samassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt Magdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen.

Hätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä, sulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella ja ansaita lisää... Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle rangaistusta, menettää hän paikkansa...

-- ”Mutta jota minä en tietysti tahdo”, -- rauhotteli Harhama tyttöä, naurahtaen, ja lisäsi:

-- ”Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään häät... Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi.”

Tyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli odottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja kysyi:

-- ”Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?”

-- ”Ei koskaan”, -- oli nyreä vastaus.

Tyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän:

-- ”Minne herra Harhama sitten lähtee?”

-- ”Vihille.”

-- ”Herra isä... vihille!... Eikä ole morsiussänkyäkään vielä...

minnekä minä...”

-- ”Mene hiiteen morsiussänkyinesi!” -- keskeytti Harhama äkäisesti tiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella vaatteella lyönti.

Tyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan hänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen, ryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena:

-- ”Tiuskuvat vielä... Saat päivät juosta ja hompsuttaa... ja siivota ja... Koko talo on jo nurin... Kyllä on elämä!... Morsiusvuode...

morsiusvuode!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Koko _elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena_... Syö ja ryvettää koko ihmisen... ja likaa... Hoh-hoi, hoh-hoi!”

Kello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä sytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko.

* * * * *

Harhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti tuolinkarmille ja lausui ilkkuen:

-- ”Hah, hah, haa... No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä avioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen palvelijaa... mutta... niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä illasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi... No! Se riittääkin toistaiseksi... Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan muut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä vanhaa koronkiskuria, kuin Adam... Hah, hah, hah! Nyt se saituri saa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa... Harhama ei tule ensi huudolla viikunalehtien alta... Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä, että... ai-jai... Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin, kuin Jehovan ohdakemaalla...”

Tämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi.

* * * * *

On pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo himmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana.

Kuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei kiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee suitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii...

miettii sotkuisia vyyhtejä... Ei löydy hepoa... Hakamaa on suuri ja vauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset...

Jo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo taivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy.

Se pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja rätisee rakennuksien nurkissa.

Kirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon kylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen ilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen pureksii.

Mutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on siellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta ei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki ovat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa väreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee arka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena kysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta huolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus.

-- ”Miksi ei sulhanen jo tule?” -- sopertavat morsiustytöt kainoina.

Mutta kukaan ei vastaa...

Kun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen vihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin aamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä rohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa ja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa heidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään, kuin väri kukan armaalle terälehdelle.

Mutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa vapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen.

Säälien katselee häntä alttaritaulun enkeli... Mutta sitten nousee heleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt ainoastaan morsian... morsian, ihmisonnen kukka.

-- ”Sormus!” -- kuiskaa hän sulhaselle.

Sormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut mustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä vielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen valmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa tutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota hän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se oli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi.

-- ”Ah, sormus on poissa!” -- mutisi Harhama itseksensä.

Mutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä ja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti hän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken kuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella.

Jo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa toisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten sepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee sen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien näitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa toisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä, lämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat: ”Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala.” Harhama seuraa puhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki Pietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun...

Pastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta tuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti hänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän kuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että pastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa Jumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä antoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen haudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on Herran oma, eikä sinua varten tehty!

-- ”Amen!” -- lopetti vanha pastori.

-- Amen! -- hymyili surullisena enkeli.

-- Amen! Amen! Amen! -- kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa.

* * * * *

Ja nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä.

Ja nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa vastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun hänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan, karttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä, häävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee säälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin haihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua, puvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas huokaus.

Mutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu.

Hän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt, tehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi...

Viulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat kademielin morsianta.

Ja morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän on enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan.

Maljat täytetään helmeilevällä samppanjalla... Ne kohotetaan ylös ja huudetaan:

-- ”Onnea!”

-- ”Onnea, onnea!” -- sopertavat morsiustytöt niiaten.

Maljat juodaan tyhjiksi... Ne täytetään uudestaan ja taas tyhjennetään.

-- ”Onnea! Onnea!” -- kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee; kukat tuoksuvat ja laulut helskyvät... Kaikkialta näkyy iloa ja onnea.

Ilta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat jo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä, morsiamesta ja häistä.

Yö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä armaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien rintoihin... Povi tuntee jo poven sykinnän.

-- ”Onnea! Onnea!” -- hoetaan kaikkialla.

Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli, kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.

-- ”Nyt ovat häät!” -- kuiskaa neito punastuen.

Nyt ovat iloiset häät! -- soi viulunkieli.

Nyt ovat kauniit häät, -- hymyilee talon vanha huonetonttu, seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat tanssivien parien välissä kuiskien: häät! Häät!

* * * * *

Mutta silloin iski salama häähuoneeseen.

Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on valmis... Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:

-- ”No, mitä nyt?”

-- ”Magda!” -- alkoi Harhama puhua. -- ”Lupaatko kuulla minua tyynenä ja olla levollinen koko illan?”

-- ”No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?” -- vastasi Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi:

-- ”Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas, että jaksat alistua välttämättömyyden alle... Kun minä menen ulos, voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota.”

-- ”Minne ulos?” -- keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:

-- ”Niin... ulos... Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla – anna anteeksi – portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet... Sinä katsot minuun kummastuneena... Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni.”

Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä, posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja kädet vapisivat, kuin lepattava liina.

-- ”Ku-ku-iinka?” -- parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa, kun tämä kumarsi ja poistui... Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:

”Kun vielä häissäsi viulut soivat,

jo lähtee sulhosi toisen luo.”

Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet sammuttamatta... Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi...

Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä... Ohjattomina karkasivat kohtalon raisut ratsut.

* * * * *

Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.

-- ”Tamara!... Miksi täällä?” -- huudahti Harhama hämmästyneenä.

-- ”Kävelkää mukanani!... Pikkusen vaan!” -- keskeytti Tamara terävästi.

He kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen kuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi:

-- ”Harhama! Muistatko – minä sanon taas sinuksi – muistatko, kuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?”

Harhama vaikeni.

-- ”Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?” -- jatkoi Tamara.

-- ”Mitä tarkotat, Tamara?” -- kysyi Harhama tylsänä.

-- ”Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja melodioihini ja säestit laulujani?”

Harhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi:

-- ”Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit 'pikku Tamaralle'... silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan kanssa...”

-- ”Ei, Tamara”, -- yritti Harhama.

-- ”Ei... ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa”, -- keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:

-- ”Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen ja Systerbeckin rannoilla?... Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi, makeisesi?... Älä keskeytä!... Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme sävelissä... sinä uitit minua runoudessa... suurissa aatteissa...

Sinä kylvetit minua hengelläsi... Se muu ei olisi vielä ollut mitään, mutta sinä noiduit minut juuri hengelläsi...”

-- ”No, no...”

-- ”Älä keskeytä... älä keskeytä!” -- tiuskasi kiivastunut tyttö, jatkaen: ”Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista, semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut sillä... nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi... Ah, sinulla on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet...”

-- ”Herra Jumala, Tamara!...”

-- ”Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi... ja tietysti rouva Vronskajalle... Muilta sinä kätkeydyit... No, se on ehkä laskelmaa sinulta, sekin... Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja kihlasit Magdan. Minähän olen _köyhempi_... Mutta katso, enkö minä ole _kaunis_?”

Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi, kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:

-- ”Sinä et uskalla katsoa silmiini... sinä _kavala_... Pistikö se sana sinua, koska vavahdit?... Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi, ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle _kostanut_. Sillä tiedä: _Minä olen sitonut sinut Magdaan_...”

Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas puhua silmät salamoina:

-- ”Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös minun ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin... Minä tulin kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?... Oliko rouva Bjelskaja ehkä?... No niin! En tiedä miksi sinne tulin... Ei minulla ollut koston aikomus mielessä... Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja...”

Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:

-- ”Ja silloin minä päätin sinulle kostaa... sitoa sinut Magdaan, jota olet himonnut...”

Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:

-- ”Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet _lahjakas_, olet henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän on sinun hengellesi taakka... kiviriippa kotkan kaulassa... Ja minä päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta... siitä henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen...”

Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt, kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala.

Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi:

-- ”Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu muistona minulta?”

-- ”Kyllä... kyllä!”

-- ”Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja – kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen on sormuksella vihitty isäni palvelija ja – kirous on seurannut häntäkin... Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua.

En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa vaskisormus...”

Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen:

-- ”Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?”

Syntyi pitkä – pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran kylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman kättä nopeasti ja lausui:

-- ”Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä _hyvällä_, niin olisin tyydytetty... Sillä minä rakastan sinua.”

Ja hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel autiolle järvenselälle...

* * * * *

Mutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle.

Ne kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät.

Taivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat kirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä huomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan asukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi nyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien viittaa.

-- ”Jumalan rauha, veli!” -- kuului silloin lempeä ääni hänen takanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan siellä.

-- ”Jumalan rauha!” -- huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena.

Munkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha, niinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut karjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen mättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle ahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa.

Hän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan elämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että ne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan Venäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen virkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja munkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota herättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan lapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli Harhamalle sanonut, lisäten: ”Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään Jumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän odottaa meitä köyhissä ja langenneissa.” Hän sanoi näistä kokouksista palaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla työväen ja köyhien asiaa.

Mutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää yhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen tulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän kehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti nousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen raikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan ja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt yksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: ”Toteuttakaa Jumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan lähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan tietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää muutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta, Hänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta”, -- oli hän nytkin lisännyt -- ”kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan edessä, ennen kun uusi voi rakentua.”

Harhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa...

Pietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen sydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut hänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä hän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta vetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen rajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen jalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat toteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä.

-- ”Jumalan rauha!” -- kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin tervehdykseen. -- ”Tulette kuin taivaan lähettämänä... Minulla on halu puhua kanssanne.”

Ja hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä, häistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja lempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia.

He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä tähtivalossa.

-- ”Isä Pietari!” -- puhui Harhama. -- ”Miksi ei tuo kuu koskaan eksy radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa? Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija, aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa, minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa? Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin kiviin?”

-- ”Siksi”, -- vastasi munkki Pietari lempeästi -- ”että se ei ole kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse...”

Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna, kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen harakka...

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot