Kullantemppelissä.
Elämä on tulikuuma kultavuode.
Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko
idästä. Sen takaa kuului keltaisen aaveen villi sotahuuto ja
pimeydessä asuvaa kansaa valaisi sodan tulipalo.
Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja
kansa, joka asui tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja
kuuli sotahuudon, huusi vapisten:
-- ”Sota!”
Sota!... Sota! -- kuului huuto kaikkialta, kun se
veripunainen päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän
tasangolla, pimeydessä asuvan kansan yli.
-- ”Aseisiin!” -- kuului silloin voimakas,
vapisevalle kansalle lausuttu käsky.
-- ”Aseisiin! Aseisiin!” -- kertautui käsky
kaikkialla, köyhän majassa ja rikkaan asunnossa.
Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä.
Tylsistyneenä kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä
suoniansa avauttamaan, ja avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset.
Köyhä vaikeroi ja rikas raivosi epätoivoisena, nähdessään, että
se pelipöytä, jolle hän oli omaisuutensa nostanut, horjui.
Sota! Sota! -- kertautui kauhunsanoma
tylsistyneiden ihmisten suonenvedontapaisesti vavahtelevilla
huulilla. Toiset siunasivat itsensä, tehden ristinmerkin ja
mutisivat rukouksensa:
-- ”Herra, armahda kansaasi!”
* *
* * *
Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen
kattorakenne lepäsi rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla,
pylväiden, jotka suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla
sivuilla. Se rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa
kullantemppeli.
Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton
kulta, on ihmisten jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka
käskyjä tottelevat lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka
käskystä lukemattomien miljoonien käsivarret tarttuvat joko
työhön, tai rikoksiin.
Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä,
jolla pelattiin ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa,
menetettiin, tai voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien
isäntäoikeuksia. Se oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat
sielunsa keltaiselle kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä
keltaisen kullan alttarissa tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen
elämän sykähdykset ja sen päällä kieri kulta, sen temppelin
herra ja maan kansojen jumala.
Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä
ja heissä hehkui kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä.
Kullakin heillä oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että
heidän jumalansa, se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi
maljaan. Eivätkä he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä
kirkasta, kierivää jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin
sen jumalan kierimään ohi muiden maljojen omaansa.
Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi
kävi keinottelunsa, sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo.
Sen tuli virisi kuluttavammaksi.
He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän
jumalansa edessä.
Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili.
Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun
jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli
syönyt, tai kun madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava
kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia
liikkeitä, silloin tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys
pelipöydässä, kullan alttarissa.
Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja
sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan.
Kullanhimo leimahti silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä,
keinottelijoissa, kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen,
kierivä jumala oli vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen
nimessä ihmiskäsivarsia valmistamaan käskijällensä mukavuuksia
ja nautintoa siinä määrässä ja niin kauvan, kuin sitä
kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se yhteiskunnan elämän
edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden jossain taas
järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen maljaan.
Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa,
joka hallitsee maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina
jumalaa, joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä,
kuin orja ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa
yhteiskunnan taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.
Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina
uhritulena. Ihmishiilet paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat
aivan tulina, paloivat poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa
sumua. Ihmishenki ei tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut
siipiensä kantaman rajoja.
Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin
nälkäinen kissa pikkuista, vikkelää hiirtä...
* *
* * *
Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko
nousi veripunaisena pyöränä idästä ja keltaisen aaveen villi
sotahuuto tunki läpi ihmisten ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua.
Silloin riensivät kullan palvelijat pelastamaan, mitä vielä
pelastaa voitiin. Kulta näytti silloin pettävän palvelijansa,
kätkeytyi alttariltansa takaisin maan uumeniin, paeten liikepulaa,
joka oli kohonnut sotatorven soidessa, sodan roihun syttyessä, kuin
nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi silloin kirkkaana ilmitulena.
Koko se keinottelija joukko, joka täytti jumalansa suuren temppelin,
läikehti, kuin tulinen hiilos.
Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet
luhistuivat, kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa,
alkoi se kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin
paeta sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti
päätänsä sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli
kirkkaampana ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta.
Keinottelijain silmiin syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä
silmään, kuin kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin
maljaansa. Ja kun he huomasivat, että kulta niistä hupeni, että
jumala haihtui sumuna juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui
palava ihmishiili harmaaksi.
Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa
tuhkavaippa kullanhimoa suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen
hetkeksi osan sen lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä,
yksityisissä hiilissä vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten
kasvoille laskeusi tylsä ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa
silmissään, kuin elonkipinä kuolevassa. He seisoivat neuvottomina,
kasvot harmaina, kuin tuhka, silmät sammuneina. He olivat hetken
ajan ihmisvainajia, voimattomina hallitsemaan yhteiskunnan
taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin ruhjottu hirviö,
haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja jotka vielä äsken
herroina sen utarista rikkautta lypsivät.
Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten
sammuksiin tuikahtanut. Se oli vetäytynyt kauhun ja paniikin
karkottamana syvemmälle sieluun, peittäytynyt harmaan tuhan alle.
Hetkisen kuluttua paloivat he taas kynttilöinä ahneuden luisissa
kynsissä.
Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui.
Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä
kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika
kissaa. Paniikki kasvoi.
Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin
savuaviksi kekäleiksi, joiden sisällä kyti kuluttava tuli,
valmiina uudestaan liekiksi leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja
puhalsi keinottelijoihin ilmivalkean, kultakuumeen.
Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden,
edelleenkin se nälkäinen, ruhjottu hirviö, taloudellinen pula,
joka oli hetkeksi kukistanut kullan vallan ja sääteli nyt sen
istuimella itsevaltiaana ihmisten kohtaloita, jaellen umpimähkään
toisille kurjuutta, toisille yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa
seppo, _”the self-made man”_, oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi
nyt avuton yhteiskunta ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin
päässä: kärsi asemastansa, pelkäsi putoamistansa. Hänen
kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen
elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella
sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääti elostelija
kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija,
palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille
työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä
ainoalla taikasanalla: Lakko.
Lakko! -- se sana kaikui näinä päivinä ensi
kertoja tässä huoneessa, jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat
tyrmistyivät sitä kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä
levottomammaksi, ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi.
Paniikki yltyi. Jumala hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti
palvelijoittensa käsiä epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei
siihen voinut luottaa, eikä kukaan niistä voinut siitä luopua.
Maljat tyhjenivät. Kullakin oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä
poltti pivoa ja siinä oli sittenkin pelastus.
Kulta on armoton jumala...
* *
* * *
Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä
penkillä hieno, nuori asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen
hienopiirteisillä kasvoillansa ilmehti huoli ja levottomana
nypisteli hän pientä, mustaa leukapartaansa nähtävästi jotain
odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi häntä väkijoukosta mustiin
puettu, hoikkavartaloinen nainen, maallikoksi puetun munkki Pietarin
seuraamana. Molemmat äskenmainitut olivat tungeskelleet väkijoukon
ristiin rastiin, etsien levottomina jotakin. Mustapukuinen nainen
lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän huomaamatta ja puhutteli
häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten nuorukaista:
-- ”Ah, täällähän Te olette, Aleksander
Petrovitsh! Olen etsinyt Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo
etten löydä... Isä Pietari oli niin ystävällinen, että lähti
minua saattamaan...”
Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi
kohteliaasti lausuen:
-- ”Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä
vaivasin!... Mutta minulla ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut
odottaa Teitä kotonanne, ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme,
herra Harhamaa, rohkenin pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia,
nähkääs, on kiireellinen...
Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole
kotona... Olin hänen morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään
tiedä, minne sulhasensa on matkustanut... Käännyin sentähden
Teidän puoleenne... Ehkä saan Teiltä apua.”
-- ”Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän
on matkustanut... Magda oli juuri luonani häntä tiedustamassa...
aivan epätoivoisena...
Jotakin käsittämätöntä piilee hänen
matkassaan. Mahdollisesti joku onnettomuus... Mutta puhukaamme
lyhyesti. Mistä on nyt kysymys? Minäkin olen huolissani”, --
huolehti rouva Vronskaja.
-- ”Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman
kanssa pelanneet täällä...”
Rouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti
hämmästyneeltä. Nuori asianajaja jatkoi:
-- ”Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä...
tosin emme omin nimin, vaan yhtiössä... Onni on ollut meille miltei
aina suotuisa ja se on houkutellut meidät ehkä liika kauvaksi
mukanaan... Nyt on kaikki omaisuutemme pelissä... ja menossa”, --
lopetti hän hitaasti.
Rouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen
ilme ja hän lausui miettivänä, ikäänkuin itsekseen:
-- ”Tästä hän ei ole puhunut...”
Syntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys.
Kullanpalvelijain joukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme
huomasivat.
Sammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin
oli onni puhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä,
mustana porona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi.
Heidän jumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt
heidän maljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien
raatajain käsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa
tunnissa... Rouva Vronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän
silmänräpäyksessä. Hän katsahti surullisena nuorta asianajajaa,
joka puolestansa oivalsi hänen ajatuksensa ja hieman punastui.
Munkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi
rouva Vronskajaa, huokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi
äänettömyyden kysyen tuskaisena:
-- ”Mutta mistä on nyt kysymys?”
-- ”On kysymys pelastaa ystävämme herra
Harhaman omaisuus...
Tarvitaan noin 30,000 ruplaa... Sillä summalla
voitaisiin hänelle kuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi...
Olen varma, että ne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen
omaisuuttaan saataisiin pelastetuksi... Muutoin on kaikki mennyttä.
Oman osani olen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen
voimaton”, -- selitti nuori asianajaja.
Rouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä
vavahteli hermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi
sitten nuorelta asianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi:
-- ”Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon
tarvittavan summan?”
-- ”Kyllä... kyllä... Miten vaan suvaitsette
käskeä...”
Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä
kätensä jäähyväiseksi.
-- ”Isä Pietari, seuratkaa Te minua”, --
sanoi hän lähtiessään munkki Pietarille.
* *
* * *
Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi
hänet väkijoukossa parooni Geldners, joka hämmästyneenä
huudahti:
-- ”Anna Pawlowna!... Te täällä...
Pelaamassako?”
-- ”Ei, vaan pelastamassa pelaajia”, --
vastasi rouva Vronskaja. -- ”Mutta minkä johdosta Te, parooni,
olette niin kovin iloinen? Tehän hehkutte aivan kuin palava hiili.”
-- ”Oh, Anna Pawlowna... Onni on nyt kerrankin
ollut mukana”, -- huudahti parooni Geldners. -- ”Onnistuin
ostamaan määräävän osan Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan
pilkkahinnalla, joten tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt
minun käsissäni... Se on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin
tekin, Anna Pawlowna, myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin
taitava lintu, ettei pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan...
vaikka olettekin niin pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö
onnennupusta puhkea kauneimmat kukat?”
Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan
järkkynyt sodan, Harhaman katoamisen ja hänen odottamattomien
asioittensa johdosta. Parooni Geldnersin onni välkkyi hänelle
siksi, kuin himmeä sumu, jonka takaa näkyi epäselvänä kaunis,
punertava päivänpyörä, leväten onnen vertauskuvana pehmeällä
pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa.
Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä,
katseli sitä järkkyneen mielialan värisyttämänä. Hajanaisena,
hämillänsä, puoli-itseksensä virkkoi hän jotakin sanoaksensa:
-- ”Teidän elämänne, parooni, on... Ah,
kaikki täällä on niin sotkuista, epäselvää... sumua...”
-- ”Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette
minun elämäni määritellä?” -- tarttui parooni Geldners
iloisena, reippaana.
-- ”Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?...
Teidän elämänne?...
Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne
kultavuode”, -- vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja
äänessä sen väre.
Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja
mietti hetken. Niitä silmiä oli hän kerta nuoruudessansa
katsellut, vanhojen poppelien alla, kesän kukkeimmillansa ollessa...
Hän oli kurotellut niihin, katsellut niistä sitä odotettua
tulevaisuuden kuvaa, sitä _onnea_, jota hän metsästeli... Hän oli
soitellut niitä muistellessa poppelin alla. Hän soitteli, mutta ei
uskaltanut _puhua_... Kesä oli kierinyt, syksy värjäili poppelien
lehtiä... Uneksitut silmät pakenivat, kuin muuttolinnut... Hän ei
ollut osannut virittää onnen ansaa... Niistä silmistä katseli
kohta toinen nuorukainen onneansa... Hänen soittonsa sävel oli
silloin särkynyt...
Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin
mielensä oli meren vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia... Se tieto
järsi hänen sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa,
teeskennellyllä levollisuudella, vastasi hän vihdoin:
-- ”Niin, elämä on kultavuode... Tiedättekö,
Anna Pawlowna, jos sanon suoraan, niin: _elämä on tulikuuma
kultavuode_...”
Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän.
Sotkuisten ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:
-- ”Mitä varten te sitten kokoatte sitä
tulikuumaa kultaa?”
Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:
-- ”Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset
keritse elämää, niin elämä keritsee meidät.”
Munkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut
kullan jumalan uhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin
Geldnersin viimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa.
Parooni Geldners huomasi hänet, ja huudahti ilosena:
-- ”Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut!
Olen juuri voittanut pelissä koko Hornan luolan.” Ja ojentaen
kätensä munkki Pietarille, lisäsi hän: ”Tulitte aivan kuin
kutsuttuna menestystäni siunaamaan.”
Munkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden
kohteliaasti syrjään, lausuen lempeällä äänenpainolla:
-- ”Te olette kantanut maksun sodasta, jonka
valmistitte kansallenne.
Ei ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte
keritsimet kädessä.
Olette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne
on sen mukainen.”
Parooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni,
ylpeänä, korskeana.
Rouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki
Pietarin seuraamana, joka surullisella äänellä lausui:
-- ”Hän on todellakin hiili... Hän palaa
huoletonna, kuin vahakynttilä jumalansa kasvojen edessä.”
Anna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja
huokasi:
-- ”Ah, te Venäjän kansan paimenet!”
* *
* * *
Mutta kullan alttarin ympärillä hehkui
ihmishiilos tavallista palavampana. Kun yhdet sydet sammuivat,
leimahti tuli toisissa kirkkaampana. Kullan jäännökset
olivat kierineet heidän maljaansa.
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat,
odotellessaan, tätä paloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen
miekka on siellä iskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs
pankki sortunut. Tuhannet pikkueläjät halki valtakunnan ovat
menettäneet kovalla työllä kootut säästönsä, pankin osakkaista
on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on sotatantereella vuotava
venäläinen veri pois huuhdellut.
Taas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on
leikannut uusia haavoja... Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö.
Sen osakkeiden omistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta,
sammuneina kekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa
on ratkaissut miekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen.
Kun he poistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset
ystävät tunne heitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin
tietä avaten... Kaukainen vihollinen on miekallaan leikannut poikki
ystävyyden siteet. Eräs omaisuutensa menettänyt perheen isä
puhuttelee poistuessaan muuatta eilispäiväistä ystäväänsä,
valittaen masentuneena:
-- ”Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo
ja lapset, eikä ole minulla enää omaa sauvaakaan.”
-- ”Mitä tehdä!” -- vastasi puhuteltu ystävä
vältellen, lisäten välinpitämättömästi: ”Onhan sinulla
henkivakuutus lasten nimelle.”
Sortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää.
Hän on pudonnut kullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta
palavasta päreestä.
Mutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin,
paikoin syttyen.
Uusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa,
suurteollisuuden pesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri
sana:
Lakko!
Lakko... lakko! -- supisevat yhdet.
Ah, se kirottu lakko! -- sadattelevat toiset.
Uusi paniikki avaa kitaansa. Sana ”lakko”
kiertelee, kuin kylmä käärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja
yksityisseikoista. Pula näyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt
tehtaan työväki on jo kiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin.
Tehtaan kallisarvonen, vakuuttamaton tavaravarasto on poltettu,
koneet rikottu, ja pankki, joka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut.
Tehtaan pääomistaja, joka oli samalla luhistuneen pankin osakas,
seisoo nyt kerjäläisenä.
Äänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu
hänkin kullan alttarin luota.
Poistuessansa mutisee hän itsekseen:
-- ”Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää
mitään omaa, ei mitään. Mieron tiekin on valtion.”
Silloin tunki väkijoukosta poistuvan luo
harmaapää vanhus, löi häntä takaapäin olalle ja lausui:
-- ”Kuule!”
Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen,
jonka omaisuuden hän oli kerran vääryydellä keinotellut
rikkautensa perustukseksi. Hän kauhistui. Vanhus puhui edelleen:
-- ”Valitat, että sinulla ei ole enää mitään
omaa. Ei sinulla ole sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet
himonnut vierasta omaisuutta.
Nyt kun sinulla ei sitäkään ole,
lahjoitan minä sinulle sen, minkä pelastin itseäni varten silloin,
kun ryöstit muun minulta... Ota!”
Tämän sanottuaan hän ojensi edessään
seisovalle verivihollisellensa hirttonuoran, jota hän oli
taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen sanansa putoelivat
puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton kääntyi pois
sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino povessa. Vanhus
heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa lausuen: ”Se on
saippuoitukin.” Poistuva ei sitä huomannut, vaan kieri pois kullan
alttarin luota hirttonuora hartioilla...
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä
kullan kaskitulta surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan,
palavan tuhaksi ja heitettävän syrjään porona, tai kuin
pelinappulat. Toisia taas johti näkymätön käsi eteenpäin
sortuneiden sijoille. Munkki Pietari käsitti tämän kaiken
täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus hajosi sitä miettiessä
epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut käsittää mitään.
Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi.
Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen,
suitsuavan palon, jossa ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo.
Sitten kiintyivät molempien silmät erääseen kiihkeään
pelaajaan. Tämä seurasi jokaikistä kullan liikettä sielunsa
kaikilla voimilla. Hän tutki jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen
kasvonlihaksensa värisivät, hänen sormensa paloivat. Se oli Hornan
luolan tehtaiden äskeinen omistaja.
Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä... Onni
näyttää hänestä suotuisalta... Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula
rauta...
Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se
matelee sisälle, kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä...
Harmaa tuhka laskee jo hehkuvalle hiilelle... Mutta taas kirkastuu
onni. Liekki leimahtaa uudestaan. Hän tavottaa onnea... Hän on
yhtenä haukankyntenä. Joka hermon päässä istuu _ahneus_, kuin
petolintu.
Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän
vapisee. Sormien nenät ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli
jännittyy, kuin viulunkieli virittäjän vedosta. Hän seuraa
puolitajutonna onnetonta miestä, joka sielunsa kaikilla voimilla
taistelee kullan puolesta, kuin äiti pienokaistaan pelastaessa.
Kaikki kiihtyy hänessä... hehkuu...
sulaa... jännittyy. Hän vapisee aivan.
Vapiseminen tarttuu Anna Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä
onnettoman pelaajan tahdissa.
Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus
kulki, kuin vihlova salama halki avaran pörssihuoneen. ”Hornan
luolan” tehtaiden entinen päätoimittaja oli tullut raivohulluksi.
Hän oli menettänyt muutamassa hetkessä omaisuutensa ja järkensä.
Hulluuden lyömänä syöksyi hän erään vanhan juutalaisen
kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto ja puraisi poikki
vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen parahdus
kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova koira.
Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä, kuin
maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen
parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi
kullanhimon.
Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt.
Kauhu leijailee ilmassa.
Mutta sitten syntyi hämminki ja melu... Jotkut
keinottelijoista huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat
kauhuissaan väkijoukon läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat
kiiruhtavat paikalle tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona
kuohuvan keinottelijajoukon.
He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun
käsistä, kuin otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat
huutavat. Mielipuoli puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana,
tavotellen puraista hänen kasvojansa. Hullun hampaaniskuja
vältellessä vääntyvät juutalaisen kasvot muodottomiksi. Selvästi
voi erottaa, kuinka voimakkaat suonenvedot kouristelevat hänen
kasvojensa lihaksia, niihin tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa.
Silmät tuijottavat, kuin palavat hiilet.
Kuuluu uusi, vihlova parahdus... Raivohullu on
puraissut juutalaisen oikean korvalehden... Veri hyppelehtii
poskille... Väkijoukossa syntyy melua... Jotkut huudahtavat
kauhuissaan, toiset antavat palvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi
parahdus, sitten toinen, kolmas...
Hullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata
partaa... Veri vuotaa...
Melu yltyy... Juutalaisen nopeasti uudistuvat
parahdukset raikuvat kullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun
valtaamana lentelevän petolintuparven kirkunat... Keinottelijat
väistyvät hirmupaikalta tungeskellen... Toiset tekevät
ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa: ”Herra armahda!”...
Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee henkensä edestä...
Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän kamppailun
kestäessä... Elämän valta on osottautunut olevansa voimallisempi
kullan valtaa...
Taas kuuluu parahdus... Hullun hampaissa näkyy
palanen veristä lihaa... Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä...
Anna Pawlowna tuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä
vaaterepale.
Hän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa
liikahtaa.
Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi
raivohullun kynsistä.
Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina,
tajuttomina, ja suusta valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa
näkyi vielä verinen lihakappale.
Muuta ei hänellä enää ollut... Vielä eilen
hallitsi hän yhteiskunnan miljoonia... Nyt oli sama yhteiskunta
pureksinut hänet hampaissansa ihmisjätteeksi.
Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä
sanattomina, kasvot poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille
kasvonpiirteille levisi säälin ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka.
Hän huokasi raskaasti, teki ristinmerkin ja lausui surullisena Anna
Pawlownalle:
-- ”Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä.”
Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat
kyyneleet ja hän vastasi vapisevalla äänellä:
-- ”Niin... nyt on hän sammunut hiili.”
Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna
Pawlowna jätti tuomansa rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi
Harhaman omaisuuden pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena,
tarkottaen Harhamaa:
-- ”Onko hänenkin sielunsa tuolla...
pelipöydällä?”
-- ”Näinä aikoinahan on mahdotonkin
mahdollista... Mutta en minä kumminkaan sitä luule”, -- vastasi
Zaiko hitaasti, viime sanoja venyttäen.
-- ”Silloin olisi vielä kaikki hyvin...
Järjestäkää nyt hänen asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää,
ilmottakaa siitä ajoissa minulle.”
-- ”Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun
Teitä kiittää yhteisen ystävämme, herra Harhaman puolesta” --
vastasi nuori asianajaja kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.
Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja
painoi sen kiireesti suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn...
-- ”Anteeksi, isä Pietari!” -- kiirehti hän
heikolla äänellä. -- ”Minä en jaksa tätä kauhua kestää,
enkä katsella tätä ihmisten alennusta...”
Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja
saattoi hänet ulos...
Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä.
Mutta täällä kullan temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen
kohtaloansa, leikattu poikki hänen punomansa rikkauden rihmat.
Hänestä oli tullut köyhä.
Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua
valmistanut, eikä hän itse olisi voinut sitä myös estää. Hänen
läsnäolonsa täällä kullan temppelissä, missä hänen kohtalonsa
ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun mitään vaikuttanut. Sillä
yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten liikkeiden rattaissa, jotka
kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi hän nyt ollut
vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen kätensä
pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet, jos
hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.
Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut
laskenut, että hänen elämäänsä näin sääteli yhteiskunta
oloinensa ja liikkeinensä.
Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan
kokoojana ja Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin
rauska, yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari
muisti hänelle äsken sanoneensa: ”Tuuli voi nousta tänään ja
viedä kullan arkustasi”. Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina,
tuli hänen sääli ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti
rakasti.
Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta
vuotanut arkusta. Anna Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet
eivät riittäneet enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna
käsitti vaistomaisesti, himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena
lausui hän munkki Pietarille:
-- ”Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman
hänen uhmaansa vastaan.”
Munkki Pietari oikaisi huoaten:
-- ”Ei elämä, vaan Jumala on sormensa
nostanut. Hän kieltää ihmistä aikansa: Älä tee niin! Mutta
aikanansa Hän myös astuu elämä kädessä tottelemattoman eteen ja
käskee: Tee näin! Hän palauttaa täällä omaansa kullekin,
epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä kieriessä.”
-- ”Sumua, sumua on kaikki”, -- huokasi Anna
Pawlowna.
* *
* * *
Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja
munkki Pietari Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:
-- ”Tämä on kauheaa, parooni!”
-- ”Niin!” vastasi parooni Geldners. --
”Paniikki on yleinen.
Lukemattomat liikkeet sortuvat.”
-- ”Minä en ymmärrä mitään... Mistä
johtuvat kaikki nämä kauhut ja sortumiset?” -- kysyi Anna
Pawlowna.
Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin
sanoaksensa: sehän on selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän
ääneensä:
-- ”Sota... ja...”
-- ”Ei yksin sota”, -- lisäsi munkki Pietari.
-- ”Sota oli ainoastaan viimeinen isku, jonka taitavat
keinottelijat antoivat luhistuville liikkeille, päästäkseen
saalista kokoamaan... He tiesivät, että useiden liikkeiden
perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn väki.”
Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten
katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen
kylmänä jääpuikkona, toisen kevään lämpimänä. Tuntui kuin
olisivat he tahtoneet katseillansa puhkaista toistensa silmät,
tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden sopukoista salaisimpien
ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi katseessansa olevan
Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners maallisen vallan ja
rikkauden auktoriteetin.
Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet
toisillensa jäähyväisiksi ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna
nyökäytti päätänsä kylmänä, arvokkaana, ja poistui munkki
Pietarin tukemana.
Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi
Anna Pawlowna tukijallensa:
-- ”Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi
miespolvi. Se palaa kullan, eikä isänmaan ja totuuden edestä ja
palo leviää yli isänmaan. Eikö missään ole pelastusta?”
Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:
-- ”Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava
hiiloksen tulen ja sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko
sen, Anna Pawlowna?”
-- ”Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen
tahtonsa!” -- vastasi Anna Pawlowna puoli-itseksensä.
Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi.
Verisen talviauringon säteet kimaltelivat pistimien kärissä
terävinä, kuin kuoleman silmät, jotka vaanivat saalista.
Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan sotilasmusiikin tahdissa
vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät kantavansa kuolemaa
pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se iskevä nuolensa
kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä.
Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen
teräväksi hiottu miekka ja pakkasen purema tuntui kaulassa sen
terän kosketukselta. Ja silloin he muistivat köyhän, olkikattoisen
kotinsa, keskellä Venäjän suurta aavikkoa, kodin, jossa nyt itki
lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti istuivat vanhemmat. Miesten
hartiat kumartuivat silloin. Kuolema, joka kimalteli pistimien
karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se tunki jo teräänsä
niiden lihan läpi.
Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas
rappuja ja näkivät kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan
musiikin soivan, tuli heistä jälkimäinen surulliseksi
ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta kohta voitti hänet inhimillinen
heikkous. Isänmaanrakkauden tunne valtasi hänet, masentaen hetkeksi
Jumalanrakkauden, kuin sade tomun.
Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja
suuruudesta. Hänessä tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen
kauhuntapauksen hirmukuva. Hän tunsi loistavan sotilasmusiikin
sävelien valavan hänen sieluunsa isänmaansa mahtavuuden tunnetta
vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.
Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa
soitti viritetty kellolaitelma:
”Miten kunniakasta on kulku kuolemaan.”
Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat
reippaampina, kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien
kärissä. Anna Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär.
Hän lausui:
-- ”Kaunista on kulku kuolemaan... kaunista
ulkonaisesti.”
Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari
ristinmerkin. Isänmaa haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen
olemuksensa. Hänen sielunsa sopukoista sukelsi silloin taas esille
ystävänsä Harhaman kuva, epäselvänä, merenselällä
ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa valossa: rauhattomana
henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella vaahtovaipalla,
valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn pauhatessa. Hän
näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa vastaan,
jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä ainoana
epätoivon huutona: ”Herra, auta minua, minä hukun!”
Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli
munkki Pietari säälistä.
”Miksi”, -- ajatteli hän, -- ”Herran täytyy
näin kovakouraisesti kutsua luoksensa harhailevaa?” Mutta kohta
katui hän taas, että oli ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja
huokasi itseksensä.
-- ”Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon
kiitos ja kunnia! Nyt on Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet
hajottanut kultaisen raja-aidan hänen ja Sinun väliltä.”
Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana
pörssin harjalle ja lausui:
-- ”Munkki häärää, Herransa puolesta... No
kylläpä on rappiolla sen saiturin siveellisyys, kun varastaa jo
toisen keksinnöitä... Minä kerran annoin kaldealaisten viedä
Jobin kameelit... ja eikös Jehova käytä jo minun keksintöäni
omanaan... pane nousevan auringon miehiä kierittämään kultaa pois
miehen maljasta... Mutta, ei hätää! Keino keinosta!...”
Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen
kiukuissaan rakennuksen nurkissa.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
