Noidan laulu.
Elämä on ihana orjantappura...
täynnä tuli-okaita...
On talvi-ilta.
Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen
vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa.
Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa
taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää
viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää,
kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:
Huh!
Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli
pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä,
valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan
mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui
nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa
nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen,
morsiamen soiton säestyksellä:
"Mun mustasilmäinen tyttö kulta,
kun vielä häissäsi viulu soi,
sä itse itket jo katkerasti
ja kalmanliinoiksi puhtahiksi
häävuotees valkeat liinat jää."
Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän
säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut
taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan
hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti
nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on
puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun
häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki
Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin
laine, herkkänä kaikelle.
Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui
ja tyttö lauloi edelleen:
"Soi viulunkielet, ja neidot norjat,
kuin noidat, tanssivat valkeissaan.
Ne neidot laulavat noidan laulun
ja häihin loihtivat noidan haamun,
mi sulhon noituvi sulta pois."
Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti
taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään
vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus
juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku,
ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen,
taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän
ovelle.
-- "Ah!" -- helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli
ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa
vastaan.
-- "Tervetuloa!" -- huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna
kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.
-- "Kiitos!" -- lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä
nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan,
jatkoi hän:
-- "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":
Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.
Magda -- se oli mustasilmäisen morsiamen nimi -- oli varakkaan
isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti.
Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa,
ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat.
Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.
Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden,
soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua
hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.
He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään
ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen
pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä.
Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan
laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana
taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi,
kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen
tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen
ennustavan onnettomuuden tuloa.
Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:
-- "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"
-- "No?" -- kysyi Harhama.
-- "Sanalla: 'Vihdoinkin!'... Mutta..."
-- "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti
Harhama.
Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.
-- "Poisläksiäisiksi", -- lopetti Harhama.
-- "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi
anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville
mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:
-- "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava
ja työteliäs... Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat
pettymykset pienemmät... Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki
itsestään", -- lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken
päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:
-- "Eikö totta: _Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita?_"
-- "Niin... ehkä... Orjantappura... Kuinka niin?" -- vastasi Harhama
hajanaisena, hämillänsä.
-- "Noo, niin...! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli,
josta ei tiedä, milloin se sammuu... Mitä sitten se paha ja ruma..."
-- vastasi Magda ajatuksissansa.
Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt
soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä
alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä,
kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt
hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.
Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä
värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas
äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan
avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli
levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna,
miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen
siihen.
-- "Oli vähän ikävä tänä iltana", -- keskeytti Magda äänettömyyden.
-- "On kuin olisi jotain tulossa."
Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen
jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja
ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan
lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut,
vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden
kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun
muassa:
-- "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin
käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle
onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu,
sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema."
Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä
ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan
ja joka kuului:
"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät
ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa."
Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen,
kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt
huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan
lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!
Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy... Talon huonetonttu, vanha,
lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa
salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä... ei sitä
tietä... jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan
laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa.
Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin
ajatuksistansa havahtuen:
-- "Mitä minun pitikään sanoa?... Ah, niin!... Odotin sinua, että
kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin... Tahdoin
kirjoittaa ne sinun kanssasi."
Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda
ja Harhama alkoivat työnsä.
Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset
unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja
iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu,
lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat
häitä.
Häitä, häitä! -- kuherteli häkkiin sulettu lintupari.
Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän... kymmenen...
yksitoista... Tyttö heltyy, poski hehkuu... Vanha hämärä hymyilee,
kuin isoäiti leikkiville lapsille... Kello lähestyy kahtatoista...
Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu
ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee
jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois
lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha...
Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä
ja vartioi sen puhtautta... Jo kokoontuu perhe lieden ympärille.
Kaikki ovat kirkkopuvuissaan... Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla.
Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä;
hän hoitaa valkeata... Silloin kuuluu kehtolaulu... Jo lepertelee
lapsi äidin sylissä... Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa,
syleilee vaimoansa... Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä,
puhtaampana... Jo leikkii lapsi lattialla... Jo kuuluu lasten iloinen
puheen sorina... Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee
vakavana, lapset hartaina... Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa;
hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä.
Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta... Mies lepää työstänsä. Hän
valvoo lapsen vuoteen vieressä...
Aika kuluu; kesä joutuu... Jo palaavat lapset marjasta, täydet
tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa... Jo kulkevat
he koulussa... jo käyvät he kalastamassa... jo tekevät he työtä
isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu
juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää
rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika
tukee äitiä... Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä,
kaikkien vuodenaikojen Jumala!"
Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan
sunnuntairauhaa...
Kello löi kaksitoista... Tyttö havahtui, unelma loppui...
Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa
nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat,
jo lähtee sulhosi toisen luo.
Ja musta multa sen muistot peittää.
Hän kalman kullaksi sinut heittää;
ei palaa luoksesi milloinkaan."
Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon...
Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä.
Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin
pehmeällä, upealla matolla... Hän koki salata levottomuuttansa,
haihduttaa sitä... Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti
sitä purkaa...
Tyttö keinui... ennustus irvisteli laulusta...
Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten
päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka
valahtanut hartioille... Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa
korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:
"Vaan nainen valkea, mustatukka
se turman teille sulhosi vie:
käs'raudat raa'at sormuksi tuopi
ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.
Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!
Jo kulkee sulhosi harhan soilla,
jo kohta häpeänviulut soi.
Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu;
ei lakkaa soimasta pilkanhuilu.
Niin noidan tanssia tanssitaan."
Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin...
Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut... Harhaman olemuksessa
avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon
kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka
pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita
salaperäisissä kattiloissa... Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän
nähdä niiden nokisten patojen sisältöä... Hän kurotti lähteeseen...
Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni,
nauraen hänen uteliaisuudellensa... Pinnan alla päilyi hänen oma
kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta...
Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen
metsänkukka päivänpälvessä... Tyttö uneksi nuorakeinussa... morsian
pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti... Hän laski laskelmiansa,
kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa... Hän oli
näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt
tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle...
tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:
"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat
jo lähti kukkia poimimaan.
Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu
ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu;
ja kalmat tanssivat valkeissaan."
Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista
pohjista. "Hullutuksia!" -- ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti.
Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia
aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista... Talon vanha
huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka
hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä...
Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta,
Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta...
Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli
hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun
lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä
elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien
surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa... Magda otti
kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili
kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen.
Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa
korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa,
Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:
"Ja kalmankukkia neidot toivat
ja niistä seppele solmitaan.
Jo kalmanliinoiksi neidot loivat
häävuotees' entiset liinat oivat;
hääviuluna kuoleman kantele soi."
Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön
ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt
odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen
laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä,
pehmeä lumisade... Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen
nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista
ja kukista ja vieraista... Magda istui kitarra polvilla, haaveillen
sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta... Hänen sielustansa oli
puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut... Pirtti oli puhdas, puut
pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle... lattialle
siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja... Hän odotti vaan, milloin
kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen...
Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua... Alkoi elämän
iltarukouksen hetki... Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön
iltaruskoisille huulille... Hääyön armaat unet alkoivat pulputa
kätköistänsä... Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian
rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta,
ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.
Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli
Magdan kättä ja lähti...
* * * * *
Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli
niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä
säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti
levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty
syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt
surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat
säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama
raskaasti huoaten. "Joutavia!" -- mutisi hän vihdoin ja kohotti
hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana
heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama
katosi kuun kelmeään sädesateeseen...
* * * * *
Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven,
tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.
-- "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä... Siellä on pöydällä",
-- lausui palvelija, lisäten poistuessaan:
-- "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen."
Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli
tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli
näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät
varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat
kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli
kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava
perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt
siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän
tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja
vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo
Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan
kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin
kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että
palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä.
Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:
"Rakas herra Harhama!
Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan
kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani
ilmottaa, että Magda _ei voi_ tulla vaimoksenne, eikä lastenne
äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä
tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen
häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun
poikkeatte luokseni.
Ystävyydellä
Kirchner.
P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä
tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan.
Sama."
Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka
kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta
mutaperiltä.
Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun
aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi,
joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot
näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas
ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat
kuplina, ilmestyivät nopeasti... tanssivat hetken... hajosivat ja
vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli
näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät
varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan
hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli
raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet
vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.
Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain
olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat
olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi
hänen käsistänsä lattialle... Sen putoaminen vaikutti hänen
jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.
Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.
-- "Kirous!" -- huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään
nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli
kovemmin... Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa
hiukan... sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä
raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt
elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa,
toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea
kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli
poissa; sen johtolanka oli katkennut... liesi oli jäävä kylmille.
Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina
koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus
tomuna... Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi
antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt...
Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi... Oli hän
ennen kovempaakin kokenut... Mietteiden verkko sotkeutui... Turhaan
koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä
hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä
virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee
sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly,
ja kulta polttaa sormiasi."
Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen,
kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko.
Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi... Jumalan ja kuoleman ajatus
virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä... elämä sumua... Kuoleman
koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele
päässä kohosi hänen edessänsä _kaiken-häviö_...
Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman
eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt
kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki
Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan,
oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat
kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden
poro laski nyt sateena hänen sieluunsa.
-- "Huh!" -- huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se
huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän
huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.
Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei
täysin käsittänyt, _mikä_ isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään.
Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten
kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava
yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa
ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja
langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari
oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden
viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen
halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä
teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi,
ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen
eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas.
Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se
oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.
Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean
aatteen.
Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä
ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja
palaneitten toiveiden tukahduttava katku.
-- "Huh!" -- kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa
asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen
mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset
himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä,
tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä
silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä
tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova
huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion
tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.
Mutta se suuri _kaiken-häviö_ nosti hänen edessänsä korkealle
valtikkaansa...
Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin... Kello mittaeli
säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua...
Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita...
Ei tunne sääliä elämä...
* * * * *
Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui
pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa.
Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa
aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään
huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa
ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko,
epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten
sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina
höyrypilvinä...
Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden
kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden
lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen,
raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai
ei?" -- kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta
viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin
jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui
hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka
perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu."
-- "_Minun_ perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", -- mutisi
Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo
kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:
-- "Olisiko _ehkä_ ollut Hän pysyvämpi aallonharja?... Olen niin
monelta harjalta suistunut... tämä oli vaan korkein..."
Lampun liekki lepatti levottomasti...
Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän
punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän
huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun
hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa... Hän alkoi sotkeutua
epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan
kylmä hiki nousi otsalle... Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä,
henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen... Neuvotonna
seisoi hän sen palon edessä... Hänen korvissansa soi, pää painoi
hartioita tulipallona... Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä
munkki Pietaria...
Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana...
Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna... Hänen
henkensä kiemurteli sen kynsissä... tappeli kuin peto paulassa...
Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan
surmansilmukka... Lampun valo tanssi iloisena... Kierroksen tehtyänsä
palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa...
Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä... Hän kurottautui
tarttuaksensa Häneen... ja sai kiinni -- hämärän hiuksesta... Kuidut
alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta...
Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon
raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan
sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" -- ajatteli hän
ynseänä, väsyneenä... -- "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka
ihmiset uskovat heitä johtavan!... Pyh!"
Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.
-- "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut... sopan!...
Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?"
-- ajatteli hän edelleen... Lampun valo leimahti vieläkin
korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.
Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta
ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on
ruskea luoma toisessa rinnassa... "Miksi se luoma... ja mitä se luoma
_merkitsee?"'_ -- ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä
hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset
nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat
tanssia Noidan laulun sävelien soidessa... mustat tukat hulmahtelivat
pimeässä vierashuoneessa... valkeat kalmankääreet vilahtelivat...
Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan
myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä... tai
tulevaisuuden ovea... etsivät, väsyivät... haihtuivat lopulta, kuin
pöly pimeään... Ja sinne hävisi koko elämä...
Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin
ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus...
Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se
paulaansa punoutuva peto... Siipirikkona petolintuna syöksyi se
sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut... Se
tuli poltti ja kiehtoi... Lopulta lannistuivat hänen henkensä
voimat... Välinpitämättömänä laski se siipensä alas... Hän kaipasi
munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä
elämän alkulähteen korvalle... Se ikuinen iltahämärä painoi hänen
silmiänsä...
Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut
sisällisen tuskansa käsissä... Oli sattunut taloudellinen
onnettomuus... Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt
näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut,
kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän
nukahti.
Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui
hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:
-- "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä
viekottelemassa orjakseen... Luulee sen eukon luota tulevan suoraan
taivaan portille... Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden
myllyssä..."
Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.
Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki
kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.
Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia...
Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä
kaiho... He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi... Kuusista
tuoksuu kalman haju... Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä
itseänsä niiden oksilla... niiden latvoissa istuvat korpit ja
lammikossa ui musta joutsen...
Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua... Harhama
säpsähtää... Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta... Sävel
on kumma, sanat salaperäiset... He laulavat morsiamesta, jonka
häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä... He laulavat
sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.
Laulu jatkuu... Ennustus pulppuaa edelleen... Jo kulkee sulho
harhapoluilla, valkea nainen muassa... Nainen sitoo hänet rautaisilla
sormuksilla... Kohta soivat häpeänkellot... Turman maalle vie
harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan...
Sitten alkaa kuusikko pimetä... Kalman vaaleat tyttäret nousevat
kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat
jalassa... Morsiustytöt häviävät... Päivän kelmeä valo muuttuu
kaameaksi kuutamoksi... Metsä hiljenee... kuusi tummenee... Tummien
oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja
kalmanneitojen valkoliinoille... Alkaa kolkko kuoleman rauha... Tuuli
ei käy, ei koiku korppi... Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä...
Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa... Valittava ja haikea on
sen laulu... Sen sävel on särkynyt... Joutsen nostaa siipensä...
Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman
pojat, pajupillit kädessä... He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat
pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit...
Nyt alkavat venheet keinua... Kalman elottomat pojat soittavat
pajupilleillänsä Noidan laulua... Surullinen on sävel, surullisempi
sen kaiku... Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä...
Tanssi alkaa... Se on kalman tanssia... Soitto on tuonen soittoa...
Harhama on tuonenmailla...
Tanssi kiihtyy... Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä
kuun kaameassa valossa... Tuonen neitojen hajanaiset tukat
hulmahtelevat... Pillit soittavat suruja... Kuusi tuonta tuoksuu...
Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea... Pojat
puhaltavat kovemmin pajupilleihin... Yhä hurjemmaksi kiihtyy
tanssi... nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset
kantapäät...
Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä... Joutsen levittää siipensä
ja venheet solahtavat niiden alle... Harhama näkee ilkeän noidan
lähestyvän... Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset...
Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita... Kuusikko pimenee, noita
lähenee... Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa,
kuin kuolinkellojen soitto... Noita saapuu jo hänen luoksensa...
jo suutelee se häntä... Harhama tuntee suudelman raukaisevan
jäseniänsä... Hän väsyy sen poltosta... Jo sitoo noita hänen käsiänsä
rautaisiin renkaisiin... Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna
pakenevat voimat... Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa
huudon polttavalla suudelmalla... Harhama raukeaa kokonansa...
Noita paljastaa rintansa... Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä...
Se kasvaa ja laajenee... Noita heittää sen Harhaman hartioille... Se
on ilkeä ja kylmä... Harhama värisee inhosta...
Silloin kuuluu voihke maan povesta... Rotko avautuu Harhaman
vierellä... Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta... Reunoista
vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä.
Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin
hätähuudon... Kuusikko pimenee... Ei vilahda enää valo... Metsä on
pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä...
Etäällä soivat häpeänviulut... Noita täyttää maljansa viinalla...
Se on Harhaman häpeänmalja... Vaahdon siitä juo noita itse, sakan
heittää Harhaman päälle... Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo...
Katkera on häpeänmalja...
Korpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee... Noita ryhtyy heittämään
Harhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi... Korppien rääkkyminen
yltyy. Harhama on tukahtua kauhusta... Tulikuuma on hänen tuskansa,
hiki polttaa ihoa... Metsä on kuin pimeä hauta... Mustat käärmeet
kurottelevat päätänsä... Kuilun reunalle on enää askel, kaksi...
Korppien huuto on kamala...
Vaan etäältä kumahtaa kirkonkello... Korpit vaikenevat... Valo
tuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti
kädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme... Harhama yrittää huutaa
häntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu... Noita ponnistaa viimeisetkin
voimansa... Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi...
Kuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto... Munkki lähestyy, risti
loistaa kirkkaampana... Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään...
Jo on Harhama rotkon reunalla... Siellä hyppelevät käärmeet
kiekkoina... pohja kiehuu mustana matoläjänä... Hirveä on Harhaman
hätä... kolea huuhkajan huhunta... Yö on syttä synkempi...
Risti kirkastuu... Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava
tuli... Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta...
Taampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän... Risti
loistaa rukouksen keskellä...
Nyt syöksyy hän rotkoon... kiemurtelee, kuin käärme tulesta... Hän
kurottaa tarttuaksensa ristiin... Pelastus...
-- "Nyt!" -- huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten:
-- "Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa!
Annetaanpa miehen _valita_. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi
työnsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on
nyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä."
Perkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi,
hätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi.
Vaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki,
linnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt
kypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla
punaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea
joutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle,
ja kala kuti lämpimässä aallossa.
Kukkana koreili lampi... Morsianna seisoi sen metsäranta... Kainona
katseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta...
Lammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat
saaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia... Harhaman
vierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen
harso... Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa
ja povi niinkuin kesänhelle...
Lämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas
polvi... Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari...
Herve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta:
-- "Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!... Sen rannan kaislikossa
lelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa...
Tyttö tuoksuu siellä marjana aholla... toinen nukkuu sammalella, povi
paljaana, syli avoinna... Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen
alla... Ne ovat ikuisen lemmen maita... Onni on sieltä kotoisin...
Jos kaipaat lepoa, astu venheeseen!"
Harhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin
vetämänä... Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla... Vene
soluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu... Jo keinuu se rannan
kaislikon läpi saaren sisään... Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat
lummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis... Jo tullaan saaren
sisään... Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina... Metsä
seisoo rantakukkana... Onni asuu maalla, lempi vesillä...
Joutsenet vetävät venettä hiljaa... Väre vierii päivän
kuvastimelle... Päivän kuva heilahtaa... Syvyydessä huiskahtavat
puiden latvat... Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa...
Vene lähestyy Hurmanlähdettä... Viini lorisee siihen suoraan
rypäleistä... Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna,
harppu soittimena... Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua... Soitto
viekottelee joutsenet lähteelle... Ei yksikään vene voi ohi solua,
ensin sille poikkeamatta...
Lähteen ympärillä istuvat miehet... Neidot kantavat heille
hopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä... Harhaman vene pysähtyy
lähteelle... Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle...
Tyttö niiaa tarjotessaan... lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa
sitä harvan harson läpi... Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee
käsivartta... punainen huuli huulta. Huuli hehkuu... viini kuohuu;
tyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa.
Vielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita... Silloin
kohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin
ylistystä, tanssien laulun tahdissa... Nyt valitsevat jo miehet...
Voimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta,
nuoruutta ja voimaa.
Viini on vienyt voiton tytöltä... Tyttö nauraa vallatonna... Viini on
valmistanut hänen voittoansa...
Mutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu
edelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät
ja ainainen päivänpaiste... Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati
puhkeava kukka... Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo
nuoruuden tarua...
Siellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä...
Hurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä... Toiset neidot
uivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla
lehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa... Rinnan päässä hohtaa
pieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä...
Jo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä... Metsästäjä
on ansassa... Neito on ollut paulana polulla... Paula kietoo
saalistansa... Mies punoo paulaansa lujemmaksi... Hän on osunut onnen
ansaan... petolliseen lemmenpaulaan...
Jo alkaa lemmenjuhla... Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen...
Viinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan... Tyttö juo koivun
simaa, mies viinin voimakasta vaahtoa... Jo kietoutuu käsi tytön
vyötäisille... Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta...
Hermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden
ulapoilla... He laulavat lemmen ylistystä... Linnut kuhertavat
puussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan... Jo
puhuu mies lemmestä... Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa...
Laulu jatkuu... Nyt mies jo _kuiskaa_ lemmestä ja tyttö vastaa
suutelolla... Viini lorisee... paljas povi punehtuu kypsemmäksi... Jo
uhkuu se lempeä... Neito heltyy kokonansa... mies raukeaa.
Vene keinuu edelleen...
Nyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää
valkamaan... tulijat viedään utumajoihin... Siellä on ikuinen kesä ja
ainainen hämärä... Siellä on lemmen ainainen yö... Neidot soittavat
siellä harppua hiljaa... Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla,
tuoksuvat liljat kädessä... valkea iho ainoana pukimena... Valkea
rinta punot taa siellä kypsänä povella... neito on hellä ja mies
rohkea... Siellä ei huuli huulta heitä...
Soitto hiljenee... Hämärtyy yhä enemmän... Lämmin povi odottaa jo
väsynyttä... Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen
naaraansa rannan pensaaseen... Kukka aukaisee eminsä heteelle...
Soitto hiljenee... Utumajat hämärtyvät... neidot heltyvät
heltymistään... Jo muuttuu hämärä hekkumaksi...
Kauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat...
Uni jatkuu, taru kulkee tietänsä... Mies sulaa vahana ja tyttö on
simana... Yhä hiljenee, yhä hämärtyy... Joutsen laskee jo levolle
naaraansa viereen... rastas nukkuu armaansa pesässä... Kaikki
väsyy... raukeaa ja hämärtyy... Nyt alkaa lemmenjuhla... Harput
soittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle...
Harhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti
tuolin selällä nukkuvaa katsellen.
-- "Ei etemmäksi... ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on
taas se vanha saituri verkkoinensa!" -- lausui Perkele hätäillen. Ja
herättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta.
Harhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä
tienpää kädessä...
* * * * *
Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli
tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin
nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella
tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa... Hermonsa
olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista.
Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka
sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset
tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli
tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.
Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät
ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi
yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse
käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin
rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin
muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman
ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.
Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle,
sai hän taas allensa entiset valkohevoset... vaahto vilkutti elämän
kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui
päättävästi:
-- "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa."
Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat
kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:
-- "Siihenkö loppuikin vetosi!... Kuinka lyhyt olet sentään,
ihmiskohtalo!... Mies-ikä vaan!... Ja miten voimaton lisäksi! Mies
lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", -- lisäsi hän tyynesti.
Hän pukeutui rauhallisena... Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.
Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi
kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen
päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:
"Magda!
Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä.
Harhama."
Sähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen
morsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka
purjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä
ja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat
tehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen
sanan toiseksi.
Nyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun
kylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä
tähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne
lähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli
yhtä ja toista "paikkaa", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta
ei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset
tuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne.
Mutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta... Hän sai
kohtalon langanpään käteensä.
-- "Hiiden mylly... siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret... onnen
ikuiset kotiperät!" -- virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne,
kulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille
elämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi
kaikki ja päättäisi minne lähteä...
Hän istahti ajurin rekeen ja lausui:
-- "Hiiden myllyyn!"
Ajuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti
katonräystäällä...
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten
