Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.
Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa.
Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta
kohtaa:
"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu:
Jeesuksen Kristuksen."
Pau--uu--uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen
kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan
eteen ja rukoili hartaasti:
-- "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan
munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä
itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa
minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes
yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan
vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka
kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa
ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä
sammua Sinuun!"
Pau--uu--uu! Pau--uu--uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni
tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja
alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:
-- "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja
suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat!
Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet
alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa
synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."
Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten
kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan
suuruutta:
"Suuri olet Sinä, Jumala.
Sinun käskyjäsi kaikki tottelee.
Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."
Munkki jatkoi teostansa:
-- "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi
radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen
hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi
radalta poiketa."
Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu
erakon asunnolle:
"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa.
Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat.
Sun edessäsi kaikki vapisee.
Herra armahda! armahda, armahda!"
Munkki jatkoi:
-- "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien
kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan
linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat
ja kastelet nurmen kukkaa."
Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:
"Suuri on Sinun armosi.
Sinä korjaat kurjat,
Sinä hoidat rammat,
Sinä kuivaat kyyneleet.
Et hylkää Sinä ketään,
et ketään.
Ei kuivu Sinun armosi.
Herra armahda!
Herra armahda! armahda!"
Munkki:
-- "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii
paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun
syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt.
Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen
tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti;
kaikki muu vie harhaan."
Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina
lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:
"Me tunnustamme Sinun voimasi,
Sinun viisautesi ja armosi.
Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä,
Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.
Et päästä Sinä harhaan ketään,
et ketään, et ketään.
Herra armahda! Herra armahda!"
Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla
maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja
rukoilivat Häneltä armoa:
"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"
* * * * *
Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin
munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa,
kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat
hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä
oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla
ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli
jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella
verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä
epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.
Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta
kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki
Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä
äänellä:
-- "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?
-- "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. -- "Tulin itse ilmottamaan
Teille kihlauksestani Magdan kanssa."
-- "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon
kihlaustasi!"
-- "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen
saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni
muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta
on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle
tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut.
Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota
varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari
kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:
-- "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"
Se oli elämänjuonen langanpää... Kohtalonrihma alkoi purkautua
kerältä...
-- "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" -- vastasi Harhama huolettomasti
naurahtaen.
-- "Silloin ei sinulla ole vielä mitään -- elämälläsi ei ole vielä
mitään tarkotusta", -- lausui munkki Pietari lempeästi, mutta
vakuuttavasti.
-- "Kuinka niin?" -- kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta
sanomaa...
-- "Siksi", -- vastasi Pietari entistä jyrkemmin, -- "että
kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä
ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli,
joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta
oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö
olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"
Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti
ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli
huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen
vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli
Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa
häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan
ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa
kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja
puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään
vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä
Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain
vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista,
voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin
puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:
-- "Minä en ymmärrä... miten tuuli veisi hiedan, joka on _minun_
käsissäni?"
-- "Mutta _myrskyn_ ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi",
-- keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. -- "Myrsky
nousee _Jumalan_ käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja
vie kullan tomuna luotasi."
Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat
hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle.
Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla,
mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi
hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana
aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen
tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys.
Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä
kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä,
valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva
rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:
-- "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän
minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen
majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta
kukkii peruna majan akkunan alla... kaskesta nousee leipä ja kaivolta
lehmisavu."
-- "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos
se päivä tulisi, jona onni ei paista?" -- kysyi munkki Pietari
rauhallisesti.
Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi.
Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden
raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja... ensin leikillä, sitten
tosissa... Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli
pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas
katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle
Jumala noidan vaipassa -- noita Jumalan haahmossa...
Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä
tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli
kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt... On
yö... ei tuikahda tähti... Mutta kuutamo kisailee ulapalla... Siellä
vyöryy vaahto valkeana... ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat...
Mutta hän ei ole enää yksin... Hänellä on vaimo... Se näkee unta
tyttöaikansa kukista... pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta... Se
muistaa isän kotia... Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti
lasta... Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa.
Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky
lauluna, yökylmä unena...
Jo hirnuvat kohtalon hevoset... Elämä levittelee ulapoitansa...
kuutamo kiehtoo sieltä... mutta hänellä on vaimo taakkana...
Harhaman sielussa värähti _jokin_. Hän mietti: Minun vallassani
on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko
vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä
miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa.
Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman
vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:
-- "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo
vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus
odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko
varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"
Harhama vaikeni edelleen... "Todellakin" -- mietti hän -- "jos
tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"... Se ajatuskin jo
loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin... Munkki
jatkoi:
-- "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä
hän kieppuu, _voi_ kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua
tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta
hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös _liha_. Jos
siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut
elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan
ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa
lopulta siipensä sinussa... etsii toista... Vaimo heittää sinut
silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on
ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."
Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus
irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut
sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti
silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen
pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:
-- "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"
-- "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", --
vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli
hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli
vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti
Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan
kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta
sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: _epäilyn_...
Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa.
Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin
rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa
elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän
kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta
vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta
Harhamalle.
Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku
levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän
ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli
täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:
-- "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten
kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa
korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa
linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"
-- "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta",
-- vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä
rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää _eläimelle_
vaan ei _ihmiselle_. Se on _porton_, vaan ei _vaimon_ rakkautta.
Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta
alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen
vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä
päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää
porttolassa, vaan ei _kodissa_."
Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää.
Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin
tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus
hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät
ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo.
Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin
sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:
-- "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen _rakkaus_ ei riitä, onhan
jälellä vielä ihmisen _siveellinen voima_. Eikö mielestänne se riitä
silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä
kotiliesi puhtaana?"
-- "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen
vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden
vaatimukset?" -- kysyi munkki Pietari.
-- "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja
sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", --
vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa
oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat
alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja
puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita,
jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.
-- "Eikö sekään mielestänne riitä?" -- kysyi hän hitaasti munkki
Pietarilta.
Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:
-- "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin
suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa
tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin
kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai
puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan
siveys ihmis-elämän perustukseksi."
Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen
tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan.
Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:
-- "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja
inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" -- Munkki
Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:
-- "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois
omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi
ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden
viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi
raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt
sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot.
Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä
kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta,
pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät
ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" -- Ja osottaen Raamattua,
lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas
vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät,
pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."
Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen
tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä
oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut
sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen
sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.
Aika oli kulunut... Tuskat yltyivät... Turhaan pyrki hän pois
verkostansa... Se kietoi häntä entistä lujemmin... sen verkon paulat
tavottelivat äärettömyyden rantoja... Ja hän itse _paloi_ siinä
verkossa... Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli...
Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä... vaiennut,
kuin hämähäkki... Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa.
Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella... epäilynsä
Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei
voinut koskaan kohota... Hän tiesi sen... Suuret, ruskeat silmänsä
olivat hänen ainaiset ilmiantajansa... Niissä kuvastui se sielun
hämähäkki... harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi
antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä... kuuli ivan
kellojen soivan... Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi -- kostaaksensa
niille...
Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili.
Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä... Se oli ajattelun
tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo
silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi...
Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen...
Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä
lenteli kuoleman mustasiipi perhonen...
Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta,
jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa
kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli
punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen
Jumalaksi... Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä...
Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen... Hän kiemurteli pelon
kynsissä... kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon
luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä... se laski
munansa häneen... söi häntä, kuin tuli pärettä... Hän joudutti
työtänsä... loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa...
Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa... Joskus näytti työ
jo valmiilta... Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa
teoksensa julkaisun... Mutta silloin upposi hän aina epäilyn
pohjattomaan suohon... Jumalasta puuttui jotakin... välistä kaikki...
Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta...
selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa...
Päre paloi... siitä karisi karsta... vaan uusi Jumala ei syntynyt...
Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä,
unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä
unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä,
salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa
ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat,
sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea
maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä.
Salaisuus painoi häntä myllynkivenä... julkisuuden ajatuskin taas jo
soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten
kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki
olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä:
elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka
luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä,
ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä,
tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.
Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän
virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat
olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän
pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa... oli kyllästynyt siihen,
etsi uutta... Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta
keriltänsä... Oli vilkahtanut kodin tuli... Sen rauha tuulahti hänen
sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena
joudutti hän sen tuloa... Kaikki oli jo valmista... Koti odotti
morsiamen vaimoksi tuloa... Teoksen sadat sivut olivat valmiina
muistissa... Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja...
Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä... Jokainen
säe hohti jalokivenä... Jokainen ajatus oli ihana sävel... Se oli
viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.
Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen
elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä.
Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja
taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus
salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa
Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat
ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana,
synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:
-- "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että
ihminen on voinut ja että sen _täytyy_ ottaa omasta povestansa
elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet
suurta..."
-- "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", -- keskeytti munkki
Pietari jyrkästi. -- "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä
tottelee _koko elämä_. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen
ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet
juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat
ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä.
Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki,
joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei... Se
pohjavirta kulettaa ihmistä _Häneen."_
-- "Siis vanha taru uusissa oloissa", -- yritti Harhama katkaista,
mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:
-- "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee
maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan
hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen
elämän johtoa ja voimaa."
Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi
jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:
-- _"Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"_
Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa
sammumaton tulikipinä.
-- _"Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä"_, -- vastasi munkki
Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi
hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.
Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka
katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan
teostansa, sanellen:
-- "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon.
Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman
meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on
yön usvaa."
Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta,
jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se,
joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui
valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän
viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.
-- "Isä Pietari!" -- lausui hän keskeyttäen. -- "Minä sittenkin uskon
inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne
riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden
reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja _täytyy_ voida kaataa
ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja
onni kannettava majaan."
-- "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja
elämäsi harhaan!" -- vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi
pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa.
Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi.
Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui
lempeällä, surullisella äänellä:
-- "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et
pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja
nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat
hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna
Hänen jalkoihinsa."
Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi,
kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon,
josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt
helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili
hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi.
Silmät olivat hänet taas pettäneet... Munkki heltyi... Hän siunasi
ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:
-- "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi
tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa
kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"
-- "Kiitos, isä", -- lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi
lähtiessänsä: "Jumala onnena... niin Jumala. _Minä lähden avaimet
onnen omalla vyöllä._"
Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:
"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala,
Sinun ruoskanasi on kuolema,
Sinun tutkaimenasi onnettomuus.
Kärsimys on Sinun pihtisi,
äärettömyys on Sinun kahleesi.
Ei kukaan niistä pääse pois;
ei kenkään Sua kiertää voi.
Herra armahda, Herra armahda!
Herra armahda meitä!"
* * * * *
Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki
Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:
-- "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on _tyytyväinen
maailmaan_... Hän ei _tarvitse_ nyt Jehovaa... silloin pysyy hän
minussa... Hän on luja, kuin vuoren juuret..."
Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran
palvelijan voimalla:
-- "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet
aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."
Perkele jatkoi ivallisesti:
-- "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi
tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa... Hän ei voi hallita
sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen
olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös
minä... Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona,
tai ihmisten intohimojen kuohuna..." Ja mitä kovemmin Herrasi
voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa
vastakohtana... _Jos_, sanon _jos_, palvelijani Harhama lankeaisi
minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa.
Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden...
kunnian... hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle...
sytytän hänessä himon... kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan...
-- "Vaivasi on turhaa savua", -- keskeytti munkki Pietari. --
"_Syntikin on ase Jumalan kädessä_. Jumala näyttää ihmiselle
synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee
sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi
ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen
eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."
-- "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti...
ja muuta en tarvitse... Palvelijani vartoo valmiina portilla ja
käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", -- lausui Perkele
ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:
-- "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä
ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen
kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."
-- "Jossa hän taas tapaa minut", -- lisäsi Perkele ivaten.
Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:
"Sun tahtoasi kaikki palvelee.
Sun edessäsi tähdet himmenevät
ja päivä kelmenee.
Johda meitä ja valaise!
Herra, armahda!
Herra, armahda meitä!"
Pau--uu--uu! -- kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi
sen sävelien mukana.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
