Kierivä kulmakivi.
Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.
Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat
niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei
ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.
Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta
täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä
käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui
hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat
varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja
kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies
jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma... onni helotti
helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja
luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli
ventovieras, suru tuntematon.
Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka
kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita... Elämän
pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan... Hän
söi... Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto
karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut
kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat
ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel
valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:
"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.
Sinun voimallasi ei ole vertaa.
Sinun paulanasi on kavaluus.
Se on suurempi äärettömyyttä.
Sinä murskaat Jehovan työt.
Sinä olet kaiken olevan hauta,
kaiken ansa ja paula.
Ei kukaan sua kiertää voi."
Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! -- kertasi salaperäinen kaiku
tuliluolan etäisistä holveista.
Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa
mietteissänsä:
-- "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: _me emme voi hävittää
toisiamme ja toistemme henkeä_. Siksi käy sota siitä, kumman henki
saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu..."
-- "Jossa sinä voitat... Noin! Nyt söi mieskin!" -- keskeytti Piru,
vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.
Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi
hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun
juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot
kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta
nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.
Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat
harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa.
Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.
-- "Korvennus!" -- huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja
osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. -- "Siinä
ilmenevät jo Jehovan juonet ja _vääristely_... Nyt lymyävät ne jo
viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan,
jota ihminen söi, sen uskon, että _paha_ on väärä ja _hyvä_ oikea."
-- "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän
sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" -- huudahtivat palvelijat
tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa,
kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:
-- "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan
eteen... Kas sitä!... Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani
Hah-hah-hah!" -- nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.
-- "Hah-hah-hah-haa!" -- nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.
-- "Siitä asti" -- jatkoi Perkele, -- "on miehen linnana ollut
_hame."_
-- "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", --
ivaili Hiisi.
Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen
mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti
erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele
osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:
-- "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan
pillin mukaan, lähtee Hänen _ajamanansa_ pois Paratiisista muka
_syyllisenä_... Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että
Hänestä luopuminen olisi _lankeemus._"
-- "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla...
Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi... Hän on sammuva sinun
kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", -- kohisi enkelikuoro.
-- "Ja", -- jatkoi Perkele kiivaasti, -- "siksi _katuu_, nyt mies.
Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo
hyvän _oikeaksi_ ja siitä _luopumisen_ lankeemukseksi... Ihminen
katuu _kääntymistänsä_", -- lopetti hän raivoissansa.
-- "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä
poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat
Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", -- vannoi vanha Lempo
tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.
-- "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen
paljastaminen. Meidän _täytyy_ saada harhaan johdetut käsittämään,
että paha on _oikeaa_ ja hyvä _väärää_. Meidän _täytyy_ se voida,
sanon minä", -- raivosi Perkele vihaa säkenöiden.
-- "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren
valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon... Sinä olet meri. Sinä olet
vaahdon syntymä kohtu ja hauta", -- todisti ihana enkelilaulu.
Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä
ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti
ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina... Miehen elämä oli
isän huolta, naisen päivät äidin tuskia... Kuoleman terävä viikate
kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava
tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli,
ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli
taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa
äidinkivuille.
Raskas on langenneitten elämä.
Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:
-- "Meidän _täytyy_ pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä... sen
rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."
Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:
"Sun vihasi ja kiukkusi
kalliimpi aarre meille on,
kuin armo Jehovan.
Älä sysää meitä luotasi!
Älä hylkää meitä!
Suuri olet sinä, Perkele,
suuri ja voimallinen."
Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja
rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan
kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin
savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista... Kain muisti
ainutta sisarta... kodin kukkaa... Uhri oli hänestä pahan enne...
Jo nosti Kain aseensa... Mutta valoviima kävi avaruuden läpi...
Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.
-- "Äts!" -- kiljasi Perkele kiukustuneena.
-- "Jehovan juonia", -- huudahtivat palvelijat.
Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto
koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta...
maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon
suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.
Taivas helotti, luonto kukki... Jo puhkesi luonnon kaunein kukka...
alkoi soida sen ihanin laulu -- nainen: Sisar saapui kedolle, povi
puhtaana, kohtu kypsänä... Huuli ei tiennyt huulen makua, neito
miestä... Kukkanen oli vielä nuppuna... sisar tuli tyttönä.
Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi... Kukka kuherteli, suuteli,
siitti... Emi huokui hempeä... hede jakoi lempensä antimia... Nyt oli
_sisaren_ ensi aika. Tyttö kukki _vaimon_ rajalla... Sisar vaihtoi
tunteitansa... siskon tunteita vaimon tunteeseen... Hän vaihtoi
veljeä mieheen, sen suuteloita _miehen_ suudelmaan.
Mutta hän oli ainoa sisar... Veljiä oli kaksi... Toinen oli jäävä
veljeksi, toinen tuleva mieheksi...
Hän valitsi lempeämmän... Toinen oli jäävä ijäksi ilman... Uhri oli
oikein ennustanut.
Jo sull sisar morsiamena... veli iloitsi sulhon onnesta... Käsi
puristi jo kättä... silmä puheli silmän kanssa... Kain oli synkempi
yösydäntä... Ainut sisar oli menossa... Edessä oli erämaa... Ei ollut
kukkaa hänen miehuudellensa... ei sen perhostulta.
Kului hetki... Jo odotti povi povea... huuli tapaili huulta... Kukka
helotti onnensa terältä... Kain seisoi mustissa sukissa... Menossa
oli miehuus, miehen _kaikki_... Kain nousi sen puolesta... Hän nousi,
kuin peto pentuansa pelastamaan...
Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet... Musta käärme oli
naisena matanut veljesrakkauden pesään... Riemastuneena osotti
Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon
lakattua, ylpeänä:
-- "Se oli _minun_ iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan
kasvoja... Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää...
Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta... Niin! Hän ei ryömi
viikunalehtien alle. Katsokaa... Se mies ei kadu, eikä uudestaan
lankea Jehovan viettelykseen... Hän _lähtee pois Jehovan luotakin_...
Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan
_parannus_... Kain on pelastettu... Mutta _vaimo_ oli taas minun
kätenäni... Ja vaimo on Jehovan työtä."
Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen
ylistystä.
"Suuri on sinun armosi:
Sinä pelastat langenneet.
Sinä katkot Jehovan paulat.
Et hylkää sinä ketään.
Et väsy sinä koskaan."
Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:
-- "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen
Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan
_erehtyminen_ siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin
uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain _ei ole palannut
Jehovan luo_... Hän lähti _itsetietoisena_. Ja juuri semmoisilla
on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta
minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan
_itsetietoista_ Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"
-- "Sinun asiasi on meille selvä", -- vastasi Horna, ja palvelijain
lauma veisasi taas:
"Pimeiden sumujenkin halki
sinun asiasi, sinun tahtosi
kirkkaana tulena vaikenevat.
Sun suuret tarkotuksesi
se meille kirkastaa."
Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden
seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin
tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä.
Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:
-- "Yksi niistä itsetietoisista on _Harhama_. Pienestä lapsesta on
hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti
Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän
luopuu Hänestä _tietoisena_ ja _ainiaaksi_... Mutta Jehova virittelee
hänen tiellensä satimia... Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta,
väsymättä..."
-- "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen,
me emme väsyisi", -- vannoi enkelikuoro.
-- "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa
ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä...
Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon _nainen_ omenana; missä
nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon
ase valmiina!" -- neuvoi Perkele viisailla eleillä.
-- "Sinun tahtosi on meidän elämämme. _Harhama on lähtevä Jehovan
kasvojen edestä_" -- vannoivat palvelijat.
-- "Se ei riitä", -- lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa
painostaen: -- "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota.
Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: _Hänen täytyy nousta Jehovaa
vastaan_."
Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen
lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.
Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? --
kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä
rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:
-- "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta,
jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä.
Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava
siihen varmuuteen. Hänen _täytyy_ kirjoittaa se teoksensa. Sillä
panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon...
Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita
laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava _aikaa_ ja _aihetta_
ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen
edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon
Jehova lempeämmin katsoo'."
-- "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein
ilomme ja ainoa lepomme", -- humisi laulu rajumyrskynä. Perkele
mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat
silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:
-- "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on
_maailmanjärjestys_. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy
kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy
meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen.
Älkää siis väsykö!"
-- "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on
Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", -- pauhasi enkelien vastaus.
Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat
tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti... Tie
oli tuli-okaista... Taivaalla hohti punainen pilvi... Tulihituset
laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade... Kahleet polttivat käsiä,
tulihituset ihoa... Portot vaikeroivat... Heidän sieluistansa tippui
lika tulena... Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla
kauhun ilme.
Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.
Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin
antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi...
Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta
lihasta.
-- "Armoa, armoa, armoa!" -- sekaantui vihlovana valituksena jälestä
tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"
Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla,
ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui
hän, kavala ilme kasvoilla:
-- "Nykyään on syntynyt uusi, _joukkoihminen_. Kokonaiset laumat
ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan
jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun
vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin
tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"
-- "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!"
-- yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:
-- "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja
ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden
valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset
Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa
kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" -- Perkele
löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. -- "Isku vaan... tehdas tai pankki
on nurin ja tuhannet leivättä... Ymmärrättekö?"
Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa
ivanauruun ja selitteli:
-- "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan
katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin... Koko joukko lähtee
silloin semmoisen herran luota Kainina... Se helpottaa meidän
työtämme. Voidaan niin _laumoittain_ lyödä Kaineja... Tarvitaan vaan
valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle...
Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja... minun henkeni
_oikeaa_..."
-- "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama.
Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", -- riemuitsivat
enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:
-- "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää
Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat
oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata
ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki
yhdellä ja yhden kaikilla... jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa.
Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle;
kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on _minun_ voimani."
Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti.
Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:
"Sinä olet kaiken johto,
kaiken herra ja perustus,
merten kuohun pohjavirta,
ohjas kaiken ihmiselon.
Armahda meitä, armahda!"
-- "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", -- ivaili Perkele, -- "ja
siksi on suuri taistelu tulossa."
-- "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", -- tarttui
puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele
oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:
-- "Minun _täytyy_ voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa
ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa
niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan
taivasta... sydämellään jyväsäkkiä..."
-- "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", -- lisäsi Piru.
Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden
valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi
kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:
-- "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja
toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia:
vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi.
Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille
yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien
töitä..." -- lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat
ihastuksesta.
-- "Hän on punonut paulan itsellensä... ymmärrättekö?" -- virkkoi
Perkele häijyin elein.
-- "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin
päivä. Se on maailman peruskivi", -- todistivat palvelijat.
Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat
kulkueessa... Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän
verensä on tulisakoa... Äitejä seuraa mukana... He ovat murhanneet
lapsensa... Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on
muuttunut raudansulaksi... Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se
polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala... Lasten kuolinhuuto
kuuluu sisälmyksistä... Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä
hiirinä... Avaruus on pauhuna... pilvestä sataa salamoita... Tie
hehkuu tutkaimista.
Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti
palvelijoista Jumalan viisaus... Mutta Perkele itse puheli
ajatuksissansa:
-- "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän
astuu Jehovaa _vastaan_ lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä...
Korvennus!" -- raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan
ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: -- "Hänen
epäilyksellensä ei tule loppua!"
-- "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei
ole kieltämykseen, kuin askel", -- huomautti Piru.
-- "Niin, askel... Mutta siitä on _minunkin_ kieltämykseeni
ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka...
Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja
minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä
alkuun..." -- raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken
ja jatkoi sitten:
-- "Mutta olkoon!... Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän
_ei_ pääse. Minä itse vartioin häntä... Epäilköön! Se karkaisee vaan
hänet sitä lujemmaksi minulle..." -- ja nostaen sormensa, jatkoi
hän ilkeästi: -- "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata.
Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä
_maksan käteisellä_... Harhama on johdettava niihin liikkeisiin.
Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen
osana... Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat... Lopuksi
vielä hänelle: kielletty hedelmä... _sisar_... Aabel... johon
Jehova lempeämmin katsoo... Ivatkoot minua Harhamat... naurakoot
omenalleni... He ottavat _minulta_ eukon kädestä vielä karvaan
omenan..."
-- "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", -- ivaili Horna.
-- "Se sulo on Jehovan työtä... Ukko on punonut kaulaansa kauniin
paulan", -- lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui
ylpeänä, kuin palava rovio:
-- "Rimpuilkoot ihmiset... ivatkoot! He rimpuilevat _turhaan_, kuin
pedot paulassa: minun paulassani... Ihmiselämä on..."
-- _"Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"_--
keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:
-- "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet
maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi
meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia
maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä
maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa
muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa _asiani_
oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat
teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"
Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:
"Suuret ovat sinun palkintosi.
Niitä odotellen
me sua palvelemme
halk' ijankaikkisuuden.
Jos maailmatkin
radoillaan väsyisivät,
me emme väsy.
Sinun voimasi meit' aina virkistää."
Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi
uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi.
Rankkana valui siitä tulisade... Vaimot vaelsivat käärmeillä
rikoskumppaleihinsa sidottuina... Molempien hengitys on haureuden
ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä
ruumis... Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.
-- "Eevan hame on taas tulessa", -- riemuitsi Perkele, osottaen
kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut
vaikeroivat.
Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua... Lieska roihuaa sen
syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä... Onnettomat ratkeavat
hätähuutoon... Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun
kamala ele.
Vielä ponnistavat he voimiansa... Ei pelastusta... Synti painaa heitä
kuiluun, kuin vuoksi... Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona... Käärmeet
puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot
syöksyvät alas yhtä aikaa... Nousee ilkkuva ilohuuto... Perkele
hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:
"Suuri olet sinä, Perkele.
Sinä säret Jehovan vallan,
lyöt Hänet kuin meren vaahdon.
Sinä korjaat ihmislapset.
Sinun helvetissäsi,
sinun porttiesi takana
on turvassa ihmishenki."
-- "Ei vielä turvassa", -- lausui Perkele hitaasti, käveli
ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:
-- "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä",
-- hän osotti helvettiä -- "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä
vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo _astui alas
helvettiin..._"
-- "Se röyhkeä!"--huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä
Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena,
ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja
lopetti puheensa:
-- "Mutta hänen valtansa _täytyy_ loppua. Minä olen uuden olevaisen
_kulmakivi!_ Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas...
Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi
kiertää..."
Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua
Perkeleen voiman ylistykseksi:
"Ei kenkään voi sua kiertää.
Ei mikään ilman sua olla voi.
Sä murskaat Jehovan vallan.
Sä olet kaiken olemus,
kaiken herra ja Jumala.
Sinä kierit kaikkialla
_kierivänä kulmakivenä_.
Armahda sinä meitä!
Armahda, armahda, armahda!"
Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa
alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.
Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot
1 vuosi sitten
