Elämä on kovaa kivimäkeä...
Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen varrella asuva kansa.
Pohjola on voiman ja miesten maa.
Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan. Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki voimansa, jos mieli ehtiä perille.
Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:
-- "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi muuttuu paratiisiksi... Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen onnenkukka-ulappasi."
-- "En minä mitään kaipaa... Täällä on niin tyyntä ja onnellista sinun luonasi", -- vastasi rouva Esempio.
Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.
* * * * *
Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita. Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri päättyneen menneisyytensä tutkiskelu.
Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän vatsaan.
Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne olivat lyhyet ja selvät... Ne kuuluivat: _"Suomalainen kansallishenki peruskiveksi! Kansa eheäksi!"_
Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan, kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.
Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun korvissa. Se kuului:
-- "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet. Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan! Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä, eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!"
Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.
Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu. Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas, itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa, koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä, kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita, salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita, ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.
Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee... Kunnianhimo roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi rihmaksi, joka häntä veti työhön.
Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan, joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä jumalanpalvelusta.
* * * * *
Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen taivaalla jo yöt läpeensä.
Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:
-- "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa... Entinen jää aina tulevalle pellonhöysteeksi... Siksi se kasvaakin aina uutta, eikä koskaan lopu..."
Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän
kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi:
-- "Niinpä se on... Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista
homeista... Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen
haudasta... Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti... Ei
pääse milloinkaan elämästä pois..."
Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen
kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin
hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi
harvasanaisena:
-- "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän
pellonhöysteeksi..."
Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys
ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta.
Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän
pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" -- ajatteli hän.
Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:
-- "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä... Niille laitetaan
juhlia ja niitä muistellaan... Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan
muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja
näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia..."
Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:
-- "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi
niille juhliakaan..."
-- "Niin... Eihän sitä kunniaa kaikille riitä... Se on kallista, kuin
kulta", -- tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:
-- "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa,
että kuolee unohduksiin..."
Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin. Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta käsistänsä päästää, ei mädätä elämän _tuntemattomana_ pellonhöysteenä.
Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:
-- "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä... Se
on toista, kuin itsensä kehuminen..."
-- "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita
joulujuhlia", -- lisäsi Laurilan Aapo.
Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi,
jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin
Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa.
Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen
seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä
jatkoi puhetta:
-- "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo
näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä... Kun sattuisi syntymään
uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!... Onkin
näin kovin repaleina ja eripurainen..."
-- "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen
Väinämöinen... Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä,
kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", -- tarttui
Laurilan Aapo.
Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä.
Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki
salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli,
ettei ollut jo _ennen_ ottanut seppelettä, joka näytti häntä
odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää
itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti.
Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:
-- "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja...
Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun,
niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä... Se on laulamisen, niinkuin
muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee
nälkä... ihan viimeinen tiukka..."
-- "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty...
Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi
Väinämöinen", -- lisäsi siihen Peltovaara.
Timo nousi ja lopetti:
-- "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua... Se on
niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään
kuolemaan... Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään..."
Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä
kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis
astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun.
Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi
hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja
odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.
Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin
äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää
sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka
kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.
* * * * *
Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat
Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa
vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä.
Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi
siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi
avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen
keskustelun valossa.
Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana,
tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.
Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika. Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä, Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:
-- "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan johtamana... Jäi ehoksi, kun lähimme... Nyt on rikki revittynä... Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole itsekään omansa... Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin... Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle... Siitä päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa... Kovin on heikko kansa-parka, heimoriitojen repimä..."
Mielikki puhui surullisena:
-- "Jäi metsä eloa täynnä... Joka kuuseen jäi orava, metso joka
mättähälle, koppelo joka koivuun... Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi
mustaksi kontioista... Nyt on metsä tyhjä... Eivät kävele karhukarjat
kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla...
Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?... Liekö mennyt vieraalle
väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta..."
Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen
poukamaa, ja lausui surullisena:
-- "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on
kaloista joki... Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki..."
Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:
-- "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä...
Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras... Ei ole enää
heimo puhdas... Syntyy jo sekasukua..."
Ukko lausui lopuksi surullisena:
-- "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa... Pelastus
ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä... Nyt tarvitaan
Väinämöistä... Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta,
joukosta Kalevan kansan!..."
"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä, huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi..."
Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:
"Valitkoon uus' Jumala
uuden suuren lauluniekan!
Pidelköön häntä kivuissa,
kärsimyksissä kovissa
niin kuin matoa tulessa,
kunnes laulaa suuren laulun,
hätähuudon hirvittävän,
särkemähän tomuksi mielet,
että kirot kirpoavat
pois mielen jäätymistä."
Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin,
kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi
tyydytyksensä.
Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat
koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa
arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia
kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi
Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat
henkiset revontulet.
Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät
ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin
taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön.
_Kunnianhimo_ alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä
ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat
jos vaan _otat_..." Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa
joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on
_neroa_... Ole vaan rohkea!... Ole rohkea!... Ota ja syö!"
Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa
lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa
puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki
purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden
voimien edestä pölynä.
* * * * *
Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku
lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa.
Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta,
kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.
Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon. Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan aateliksi.
Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa. Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina, maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt _tarvitsivatko_ ne hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden edessä ja... Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen korskeana ja...
Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä.
Hän _ylisti_ sitä... Hän puhui:
-- "Kansalaiset!
"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä
koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se
oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi
ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen
virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä
eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset
kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on
pahimpia:
"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät
notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja
laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa
vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava."
Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi
puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa
ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia
pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen
koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät
kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja
ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita
miellyttävän. Hän jatkoi:
-- "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä
saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on
toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa
viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen
mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen."
Hu-hui! -- vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat
puhujaa yhtenä silmänä.
-- "Ne ovat meidän ajatuksiamme", -- voi lukea kaikkialta.
Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli
maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova
punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!... Katso!...
Harhama jatkoi:
-- "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa
hartioillanne. Te olette ainoat oikeat _herrat_. Te kannatte
painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille..."
Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat
tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden
tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän
nosti sen maan ensimäiseksi... ainoaksi... kaiken luojaksi. Hän
kumarsi sitä.
Tuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas
kahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti:
-- "Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette
itse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan
kynnyksellä, käskekää _niiden_ astua alas. Ja jos ne eivät tottele
käskyä, _repikää_ ne silloin alas!"
_Voimmeko_ me sen tehdä? -- näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden
kasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä
sulavampana. Se kuiskasi: "Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina,
köyhien rakkaus yksin pysyy." Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä
rakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden
kiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti
hän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen:
-- "Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte
repiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään
niskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi
täyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet
virkamiehenne ja kauppiaanne kurissa."
Yhä rajummin ulvoi tuuli. Petäjikkö suhisi synkkänä, uhkaavana.
Korpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli
puhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat
oikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme
yhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti
tavotellen:
-- "Kun suomensuvun _pohja_ nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin
vasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta
nousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä,
karaistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät
Suomen kanteleen täyteen vireeseen."
Kylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi
suuttuneena. "Oikein... oikein!" -- kuului ääniä ja näkyi ilme
kuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen
povestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta
yhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena
halveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo
seppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin _he_ ovat
ensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan
kanssa:
-- "Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen,
pohja nostetaan pintaan."
Aivan niin! -- voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista.
Aivan niin! -- viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä
kiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi:
-- "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä,
missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista.
Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen
revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat
suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa."
Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja
kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että
maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.
Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä:
Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset
salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi
Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi
revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:
-- "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan
ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun
maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen
kansallishengen kirkkaimmat salamavalot."
Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa
kerjäläinen...
Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina
luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan
hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.
Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata
vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat
hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään
Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:
-- "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen,
että..."
-- "No, hyvä toki!... Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää
elää", -- keskeytti toinen.
Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan
vakavana:
-- "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. _Elämä on kovaa
kivimäkeä_... varsinkin näin köyhälle... Ei siitä tahdo saada millään
urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan."
Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat
tosiksi...
Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä, salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen ainainen toveri: _kuolema_. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä luurankona, _elämä_ viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä: hautaa kohti.
Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta:
armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan
laihemmaksi. Toinen miehistä lausui:
-- "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan
täyty..."
Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka
panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan
ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä
merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:
-- "Se on kukistava papit... Se on hävittävä rotat ja sisiliskot
elämän kivimäen koloista... Se on vapahtava kuolemanpelosta ja
kaikesta..."
Väki lauloi Maamme-laulun sanoja:
"Ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeimman kaiun saa."
Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän
mietti:
-- "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu
saa korkeimman kaiun."
Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi.
Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa
kuuli ne sanat _ensi kertaa_, oli hän ajatellut, että hän
kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli
alkanut sommitella runoa.
Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta.
Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös
tuliroihuinen _kunnianhimo _... Ja se tunne sammutti jo kaikki
epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.
Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja
kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:
-- "Onko hän ja joku odotettu suurmies?"
Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten
lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion
ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena
kyvyistänsä:
-- "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että
minä olen _heidän_ miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta
kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku..."
* * * * *
Pauhu kulki avaruudessa... Äärettömyyden osa puhkui suurissa
synnytyskivuissa.
Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina... Äärettömyyden ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa... Tulisumu huusi tuskissansa... Sen hirmukierintä yltyi... raivostui... kiihtyi... Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin kourin... Se tappeli, kuin peto... Se piiskasi tulisiivillänsä puristelijaansa... Se ärjyi ja vapisi... ja huusi... ja raivosi... ja kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi... Se ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä... Kaksi luonnon suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman suurta sylipainia.
Äärettömyyden kylmät kourat kovenivat... Tulisumut pakahtuivat
tuskiinsa... Äärettömyys oli pauhuna... Tyhjyys vapisi...
Uudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä... Emätin raivosi
synnytyskivuissa...
Kuului hirveä räjähdys... Äärettömyyden osa oli tulimerenä... Kaikki
pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan... Kaikki huusi tuskasta ja
ilosta ja kivusta ja voitosta... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut... Tulisumuhirviö oli halennut
tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria
sikiöitänsä... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden
sikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla
syöksyivät ne radoillensa... Tappelivat tiestä... tuhosivat
toisiansa... kierivät tulikerinä... huusivat kauhuissansa ja etenivät
ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden
onkalossa...
Mutta kaiken sen pauhun... ja tulen... ja huudon... ja pauhinan... ja raivon... ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja käärmevaltikka kädessä... Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä, kaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet kädessä... Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin tuliroihu... Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana, kuin kaikki sekin kirkkaus... Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana kaikkea kirkkautta... Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen ylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa.
Ja pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen
ääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui:
-- "Jehovan portto: äärettömyys on _synnyttänyt_... Se on emästänsä
purkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt... Se synnyttää _nyt_
vielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy
raskautua _minun_ käskystäni... Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä
minulle..."
Loistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti
sen voimaa:
"Joka emä, kohtu, kantaa
kohta sulle sikiöitä.
Sekin, joll' ei ole rantaa
eikä päiviä, ei öitä,
sulle siittää maailmoita.
Sinua ei kukaan voita."
Maailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät
laulua... Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden
perukoilla... Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat...
Perkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa:
-- "Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä
maailmoissa!... Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se
hedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!"
Enkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten:
"Käskysi on ruoka, juoma
meille, sekä lepo myös.
Oikeuden virran-uoma
olet sinä. Kohta työs
ovat loppuun suoritetut.
Silloin ovat nuoritetut
Vihollises kädet, jalat.
Silloin suuruutesi salat
kirkastuvat niin kuin koi.
Sit' ei kukaan estää voi."
Maailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun
säestyksenä... Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui
ja pauhasi... Perkele jatkoi:
-- "Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut... Siinä itää jo minun henkeni, jota teidän on vaan vaalittava... Huomishetkenä puhkeaa maanpäällä ihmishengen pakahtumasta _minun_ henkeni hedelmä... Harhaman henki on nyt _kypsä_. Huomishetkenä on siitä puhkeava isku Jehovan kasvoja vastaan... Huomishetkenä tarttuu hän kynään ja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on _minun_ hampaani."
Ihana enkelilaulu pauhasi... Syntyneet maailmat syöksyivät
tulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua...
