Harhama II: Työn aatelia oppimassa (21/34)

Elämä on kova koulu...

Menemme pari päivää ajassa taakse.

Suuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat

kurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla,

laulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla

punertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri

suon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea

kanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista

lyhentymistä.

Nälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala,

lepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon

reunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien

kuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli

oravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni.

Harhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen

pöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt

hänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla

taika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen

vanhan pohjalaisnoidan sanat: "pakene häntä silloin, kun kuusi

kirveettä kaatuu!" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen

juurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä

lausunut:

-- "Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon

onni."

Korpela -- se oli paikan nimi -- on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä

perukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien

ja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon

kylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo

vastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama.

Siellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa,

oikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat

rakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan

täyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä

mäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin

levyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, _mies_

kivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja

miehen käsivartta.

Ja _mies_ oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja

kirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli

ollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat

olivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina

aikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne

niitä perukoita _hiellänsä_.

Raskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama

sivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä

mieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän _pojat_ olivat jo

miehiä ja miehet karhuja.

Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli

jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha

korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen

käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen

askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman

elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.

Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen

Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse

käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle.

Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja

toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin

perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan

alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven

honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä

nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä,

"ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee

aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon

elämän runoutta...

Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo

itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja

kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun

Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas,

lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo

eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa..."

Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen

mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei

halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta

Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse

ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä

ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt

akkunan alta... ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" -- oli Timo

ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän

tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki

rukka!" -- ajatteli hän mennessänsä.

Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!"

-- huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle

kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta

halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli

kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä

_masentanut_. Tyynenä lausui Timo Annikille:

-- "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän

meille vielä tämä louhikko... Ja jäämmehän me itse toisillemme..."

Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja

vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa...

Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän...

Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta

Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli

hirret hartioillansa _kantanut_. Uskollinen Annikki piti pirtin

puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset

suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja

Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin

teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta

omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi

kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja

kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja

sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.

Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen

koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa,

hymyili julki... Päivät kierivät... Jo oli maantie tulossa, vaan ei

masentunut miehen mieli... Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja

lausui:

-- "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon

sieltä talon hinnan."

Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" --

ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse

laski polvillensa ja lausui:

-- "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista,

lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!"

Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui

miehekkäänä Jumalansa edessä.

Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki

työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja

muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa

ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa,

vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet

saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin

laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka

vaati suuren hinnan...

Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe

varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja

Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä

esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai

hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki

jäivät yksin.

Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin

uskollisesti heitä tervehtimässä...

Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie

tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin

talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut

enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän

raskaana ja lausui:

-- "Timo!... Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille

valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä

on edessä uusi koettelemus."

Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä

lohdutellen:

-- "Mutta joka aamu on myös uusi armo... Elämä on täynnä Hänen

armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut

muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi

ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure,

Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko..."

Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:

-- "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka."

Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä

ja vaimon rakkaudesta.

Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan

kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas

kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa

kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas

Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen

kyyneleen ja siunasi Timon työn.

Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen

heillä elämäntaival ja kivimäki kova.

       *       *       *       *       *

Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat

Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan

jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.

Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän

tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili

sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto

piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja

iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se

huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se

roiskutteli veripunaisia revontulia.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan

perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa

uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin

astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa

rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää

kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä

hän ansaitsi kirjoituksilla...

Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan

karaistun kansan joukkoon.

       *       *       *       *       *

Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat,

valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa...

Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä

istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet

miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman

vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat

taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä,

kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen

syömästä ruuasta.

Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen

Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet

sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat

penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat

kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin

seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.

Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä

puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala

ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja

lausui:

-- "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra..."

Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku

naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut

Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa

kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:

-- "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta

kuoleman kanssa on vaikea painia... Ei siinä voimakaan auta..."

Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui:

-- "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun..."

-- "Kaikki suistuu sen suuhun", -- vahvisti joku joukosta. "Ei se

edes valitse palaansa..."

Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä

pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen

vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman

suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän

tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki,

tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä,

joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä,

raskas äänettömyys painosti.

-- "Niin on... Niin on", -- vahvistivat naiset.

-- "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän..."

Harhama huokasi. "Siihenkö se loppuu kaikki?" -- ajatteli hän.

Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin

polvillensa ja lausui:

-- "Elämä on kuoleman kukkanuppu... Kun se kukaksi puhkeaa, niin

loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin

mettiäinen puna-apilassa..."

Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

-- "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä...

Sen palkka on niin suuri ja varma..."

Harhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi,

jättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen

sen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui

jokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä,

kuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän

täydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin

harvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain

jumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta.

Kuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja

väki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui

hiljaa:

-- "Eihän se elämä vielä siihen lopu... Kun päästään 'sinne', niin

alkaa ijankaikkinen elämä..."

Kaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli

taas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja

mietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo _maanpäällä

eletty elämäkin_ on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut

ja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta,

irvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta:

-- "Niin se on... Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei

elämä lopu... Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa

ja katkaise miehen päiviä..."

Harhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia

mietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua

joksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein

käsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen

mukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä

rutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin

jotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo

jatkoi puhelua, lausuen:

-- "Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi

valmistua..."

Hautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät

jo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui

harvakseensa:

-- "Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen... Ei se päästä

ketään sinne ennen aikojansa... Se on semmoinen kukan kasvattaja,

että ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen..."

Kun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua:

-- "Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä..."

-- "Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut

koettelemuksillansa", -- huokasi Annikki.

Kaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten

ankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä.

Monesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas

puhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja

vapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä.

-- "Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen

hartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti

elämään ja että olisi mieluisempi lähtö", -- lopetti Timo...

Kaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon

filosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat

elämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat.

Ja silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa

maailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut

kivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut

hänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa

siitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden

jumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä.

Ja kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala

ihmis-elämää.

-- "Mitäpä siinä on... Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman

saada omansa", -- lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen

paikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan.

Naiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma

ja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren

elämänkäärmeen harjaa.

Musta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi

kotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla

ja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen

valtikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta

ja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta

purskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen

suunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva

Esempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle

tehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana

seisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo.

       *       *       *       *       *

Pohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui

joskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä

kivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata.

Kapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja

saunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla

häntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta.

Rouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut

punasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa.

Vanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat

nuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu

kohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli

totisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu

kesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri

kotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin

valkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla,

sukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa,

keltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja

poikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin

neidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi

tuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu

ei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen.

Jo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli

kotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille

maille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin.

Jo kääntyivät rattaat kartanolle... Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa.

Kaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen

käpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa!

-- "Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!" -- lausui

Harhama.

-- "Kiitos noutamastasi!" -- vastasi rouva Esempio, ja pirtin

puhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän:

-- "En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota -- sen tulevan

tähden -- sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme

täällä elämän näytelmän todellisuudessa... Täällä on niin puhdasta..."

-- "Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä

puhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät _sinun_ hoidostasi",

-- lisäsi Harhama.

Rouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta

ja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa

jatkoi rouva Esempio:

-- "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä... Kiitos että tunnet

minut!"

Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän

suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka

lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman

terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion

teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen

elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä

mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka

hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä

suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin

miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä,

raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä

ja kuolemansa kysymystä.

Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä,

silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui

Harhamalle:

-- "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme

tietää!... Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat

lastani... Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni

kasvattaa."

       *       *       *       *       *

Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa.

Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi

jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja

tomuinensa.

Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo

uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama

perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella

Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo

jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina

hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku

vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna,

istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:

-- "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa

rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä

kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen

ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset... Minä katsoin vähän aikaa ja

ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' -- sanoin minä, otin

kiven syliini ja kannoin koreasti pois..."

Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen

nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:

-- "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän

'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla..."

Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:

-- "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut

vielä niinä aikoina... Riitti vielä voimaa toisellekin antaa..."

Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja

jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän

haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän

astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta

elämänviisauttansa:

-- "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa...

Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan... Se on

toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan

ja holhoomaan..."

-- "Niinhän se on", -- myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti

kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui

nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo

jatkoi:

-- "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa

hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä

heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa..."

Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:

-- "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin... Minullakin on ollut

joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä

on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä

kovastikin puristaa... Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman

palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä..."

Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin

tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä

maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä

ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.

Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa:

-- "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!..."

Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä

voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha

kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka

sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui

Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko

minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja

tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas

halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä

kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi.

Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä

varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi,

tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken

elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden

kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut

jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi

vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä,

jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten

pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain

elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät

siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla

päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen _itsensä_ työhön raskaan

elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää

tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka

elävät kansan taakkana.

-- "Lopun tehkööt itse!" -- lopetti hän mietteensä.

Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan

jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä.

Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli

sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana

puujumalaansa...

Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa

korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä

hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla.

Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse

kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.

Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat

takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia

sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan

kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa

kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi

hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän

rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien

piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja

ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja

ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon

äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen.

Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä

myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.

       *       *       *       *       *

Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan

laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut

Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki,

niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa

lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen,

ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille.

Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta

äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas

oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän

rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta,

johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina

siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli,

ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen

aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan

suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen

räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien

valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus

tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke

naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni

ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan

odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui

pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. _Jotakin_

vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä...

Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi

mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se

pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki

Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle.

Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina

estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia,

jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä

ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä

vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin

huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät

omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä

asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen.

Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat... Hän

pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi

salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja...

       *       *       *       *       *

Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina,

tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto

elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin

valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.

Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista

asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät.

Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa

luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän

aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja

hän oli puhunut heille:

-- "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne

avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan

kamarasta kiskotte."

Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun

seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä,

ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän

etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen

vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen

pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä,

ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan.

Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja

Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta

ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä

rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin

näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka

lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he

ovat niitä _oikeita herroja_, he ovat niitä kansan ensimäisiä.

-- "Tämä on sitä oikeaa puhetta", -- lausui Ritavaaran Mikko

Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen

Aapo lisäsi:

-- "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä

puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki

toisten suuhun..."

Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat

takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan

kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea

kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi

Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia

tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi

heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää

jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella,

ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa

palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja

pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä...

Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden

valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli

kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden,

jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden

henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään,

_ovatko_ Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi

niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.

Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä

uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan

toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka

kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi

päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola,

joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan

viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:

-- "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella,

vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti... 'Paremmin pitää kasvaa!'

sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella... Niin purki

lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää

mene porokon kanssa tappelemaan", -- lopetti hän kertomuksensa.

Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli

puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen:

omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään

itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:

-- "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun

sitä _taidolla_ puristelee... Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan

tolkuttomasti pitelemään..."

Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:

-- "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin

tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on

tartuttava... Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista

rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä..."

Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen

elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti

Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän

ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän

viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta

hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa

ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt

silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella

väännettävä..."

Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana

kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi

punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

-- "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän

kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi... Ja mitä

kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa...

Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä..."

Kaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä

kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi...

saivarteluksi... verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta

huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän

kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun,

että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa:

maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut

tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.

Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli

Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa

järäytti työtä pyytäessään:

-- "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut

tarpeekseni tehdä työtä."

-- "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", -- oli hänelle vastattu ja

osotettu ovea.

-- "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois

menemään", -- oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi

parin viikon kuluttua työnjohtajaksi.

Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat,

Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli

Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen

kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit,

ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin

kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten

parissa.

Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka

sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu

viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan

taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden

rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien

loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat

painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä

hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen

sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon

voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä.

Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen

siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina

loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi

henkinen kukka.

       *       *       *       *       *

Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli

ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla

Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan

takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.

Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä

kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat

kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi

koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa

ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti

metsässä pakkasen vasama.

Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi

ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt

hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin

pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan

odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto.

Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa

ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.

Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen

metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat,

avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa.

Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla

nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä

täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli

päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat

punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene

solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin.

Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa

tulihiilenä polttanut.

Kirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: "Minä ilmoitan teille suuren

ilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,

Herra Davidin kaupungista."

Ja Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset

paimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta

kointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki

kaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa

taas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi

jatkoi:

-- "Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin

köyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja

rikkaille."

Ja pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä

suuresta armosta veisaten "Kunnia Jumalallemme!"

Ja yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli

huomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui

taivaallisen rauhan sumuihin.

-- "Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda

meitä!" -- veisasi pappi.

Ja tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut

tulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin,

virkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle "Sinä,

joka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda,

armahda!" -- nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja

maan Jumalalle.

Mutta Harhama paloi tulena.

Ja kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat,

avautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana,

jossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja

sen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi

rannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman

terävä luukynsi.

Hän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen

runorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi

siinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua

mihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys

terotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän

koetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta

yö liikkui pohjattoman syvyyden päällä...

       *       *       *       *       *

Elämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat... Yöt

syttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi,

ijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta.

Kaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri

värit.

Tuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla

syttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja

Korpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että

Viikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian

ja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan

kutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa

nyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui:

-- "Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin

tulisitte kokoukseen."

Se kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet _itse_ tarttuivat

asioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan

yhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean

tupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet

entis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet

kivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille.

-- "Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian

kanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit", --

puhui Hautavaaran Kustaa.

-- "Metkuilkoot vaan!... Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät.

Ne luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen

susi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa

viimeksi ulvoo", -- virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta.

Harhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää

tuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen

elämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö.

Tupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa

luomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja

lausui: "Tulkoon valkeus!"

Keskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena

kieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana.

-- "Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane

herravallastakin", -- murahti taas joku savupilvestä.

Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus

oli huvia. Turtolan Juho jatkoi:

-- "Kyllä siinä on vielä kiskomista... Ruotsalaisten herrojen hampaat

ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot... Ei niitä

pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan... Mutta

kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä..."

Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha

Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen

koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois

opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon

muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa

ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua

luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha,

ylevän-näköinen Peltovaara lausui:

-- "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että

ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen

hampaat..."

Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen

hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa

katkaisi pitkän vaitiolon:

-- "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun

ovat pahempia, kuin karhun hampaat... Karhukin toki ymmärtää pitää

miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat

ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä..."

Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä.

Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho

katkaisi taas hiljaisuuden lausuen:

-- "Niin... Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa

ja sitten syövät siitä likojansa... Ilkiöt!..."

Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys

osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä.

Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän

huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko

oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan

viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:

-- "No, kyllä ne lakkaavat... Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla,

niin kyllä ne muuttuvat... Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa

ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet..."

Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti

Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan

itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa

kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja

jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän

jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.

Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" -- lausui hän.

-- "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä

ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut

kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta,

kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla

pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne.

Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia,

sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!"

Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: -- "Seiso lujana!

Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan

herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! -- se on Korpelan

tunnuslause."

Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen.

Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen

siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas

henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin

tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä,

Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä

_uusista_ on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", -- ei hän

voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei

voinut muuta vastata kuin:

-- "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka

luulette kannattavan!"

Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina

ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli

kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa.

Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä.

Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet

tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.

Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon

testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa.

Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että

se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten,

puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli

nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan.

Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti

kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen

langanpää oli jo käsissä... Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi

se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.

       *       *       *       *       *

Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta

kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka

oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö

oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet

kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.

Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.

Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja

tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset

paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat

tielle, kuin maan alta.

Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin

kala vedessä.

Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa.

Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa,

ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli

torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset

jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen.

Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja

kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa

viereen.

Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:

Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä

kuoli. Vaimo itki ja puheli:

-- "Timo! Milla sitä nyt eletään?... Millä tuvan hirret vedetään?"

-- "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", -- lausui Timo.

Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa.

Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle

kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen

hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse

hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.

Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa

pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin

suurin, maansa ensimäinen.

Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli

jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän:

-- "Kyllä se tuo elämä on _kova koulu_."

Mutta oitis lisäsi hän:

-- "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos

tullakseen... Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun

todistus taskussa..."

Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle

solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja,

jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain

yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen

edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa

ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut

viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt

kohtu hedelmöitymistänsä.

Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni

työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi

hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan

hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas,

kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja

voimaansa.

Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus

Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä

hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit

ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän

ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan,

joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen

voikilon upporikkaalle papillensa.

-- "Peto!... Peto Hän on!... Pappien peto!... Niiden vesisieni, jolla

imevät köyhien hien", -- mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla

pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään

sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa

aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka

hetki.

Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet

leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo

äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä,

mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin

väelle, lausui Timo harvakseen:

-- "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa,

niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy..."

Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä

hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin

halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken.

Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan

suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi

hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden

istuimelle...

Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin

ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän

sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin

Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin.

Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia,

avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä.

Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä

kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.

Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa

ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi

liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä,

viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta

tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja

kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin,

jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä

vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti

häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen,

nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen

äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä

hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän

kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus

ei riitä", -- jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden

orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava

palkka!"

Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen

joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein

räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia,

kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se

pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se

vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja

pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja

kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", --

ajatteli hän -- "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois

Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä."

Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös

kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen:

"Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras..."

Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi

hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?"

-- oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän

pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu

kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.

Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli

takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa,

metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla,

Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla.

Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla,

millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi

tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana

olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi

apua, _palvelusta_ tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan

köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla

silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea...

Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta

tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen

mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva

jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa

äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime

hetkinä...

       *       *       *       *       *

Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti

kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui

kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta

ja kuusen latvassa keinui harakka.

Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha,

kodin suuri rauha:

Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin

kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja

suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa.

Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän

kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä.

Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu.

Annikki lähtee kotia ja lausuu:

-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä

tapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!..."

Päivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on

levinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka

voi liata kodin, jota vaimo vartioi?...

Päivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen

Eeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä.

Hän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa.

Vehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana...

Päivä kierii jo alamäkeä, kohti taivaanrantaa. Saunasta nousee savu,

tuli liedestä... Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona.

Mies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja

voimana kädessä...

Hämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan,

uutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu

työssä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa

tietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa.

Vaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin

puhtaana pitäjä.

Taivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät,

vanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan

väelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan

perästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle

jää kodin rauha...

Timo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista

uuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö

tulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton

lattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu:

-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!..."

Yö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana.

Taivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen

onnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia.

Aamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat

tulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla...

Se on Harhamalan kotirauhaa...

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa.

Se tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen

rantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä.

Korpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli

Harhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän

mustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä

salaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran

kohota Harhamalan uneksitun linnan.

Seuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston

kokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan

kirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien

puvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua,

ummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä

värjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket

rypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan,

alkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta.

-- "Herra Harhama", -- puhui hän, -- "meillä on täällä ikävä

asia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu

teidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat

enemmänkin."

Harhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä

puhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi

Jumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi

haista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää

tyyneytensä ja antaa papin jatkaa:

-- "Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta

seurakunnassa..."

Harhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja

halveksiminen. Hän vastasi papille:

-- "Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen

naisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman

papit..."

Pappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman

sieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti

kuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti

äänettömyyden puhuen:

-- "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä,

jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi

hyväksyä..."

-- "Ja _miksi_ ne eivät voi sitä hyväksyä?" -- keskeytti Harhama.

Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala

kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti

juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan,

ulkonaisesti tyynenä:

-- "Miksi ne eivät voi?"

-- "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet... eivät ole

tavallisia", -- yritti Airola.

Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että

Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä,

salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:

-- "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen

vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään."

Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta

messukaapu vilahteli silmissä inhottavana.

-- "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", -- lausui Airola

hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.

Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja

ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta.

Hän lausui tyynen näköisenä:

-- "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani

herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne

kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää."

Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama

nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka

on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä

houkuttelevampina.

-- "Niin", -- alkoi taas Airola rauhallisesti. -- "Ymmärtäkää minua,

herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs

Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan

asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?"

Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti

messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan

sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi

epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa

tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva

Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä

yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on _vaimoni_. Nyt hän ei ollut

koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se

olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä

ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin

tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani

ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään

tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja.

Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta

pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat

yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi

ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta,

jolla papit myövät verta... viinaa... petosta... Hän nousi ylpeänä,

tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:

-- "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion

rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!"

Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui

hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen.

Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille

sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:

-- "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että

_he_ joutuvat häpeään."

Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja

silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta

virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia

pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:

-- "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien

edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!"

Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan

kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin

liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.

-- "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" -- huokasi rouva Esempio.

Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun

ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa

jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä

rohkeammin, aivan kuin uhmaten.

Päivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas

reippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle:

-- "Näet, että se kestää, jota epäilit... Kestää ilman Jumalaa ja

yhteiskuntaa..."

Ja Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka

säännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja

ja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan

jalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi.

-- "Se ei saanut tästä veroa... tullia ei saanut minun rakkaudestani

ja pappi alkoi jo herjauksensa..."

Mutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto:

raukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan

tunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli

tyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana

oli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä...

Mutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi

jo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio

kirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien

nylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta

sieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan,

veri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton

helmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi

ajamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi,

puhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi.

       *       *       *       *       *

Maan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa

suonissa juoksivat koreat virrat.

Ikivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis,

rotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita

holvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta

valoa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy... kaikki

hohtaa... kaikki kiiltää... kaikki kimeltää kultavalona.

Luolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla

salaperäistä... Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen...

pylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin... taivaan tumma

ilman sineen.

Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä

kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa

hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä

myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde,

pikkuinen avain vyössä kiini... Toisaalla näkyy tahkoja... ahjoja...

alasimia, joilla enkelit seppinä takovat... Ahjoissa palaa kaunis

tuli... vasarat välkkyvät siroina... Kaikki välkkyy... kaikki

hohtaa... kaikki pyörii... jyskää... häärää... Kaikki on kaunista

satua... tarua... uskomatonta... salaperäistä ja siroa.

Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen

alla... Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria

vartioiden... Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä

liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä,

kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi... Se on

ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.

Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea

Eereme-enkeli... Hän on nuori ja ihana... Tukka on kullanvärinen,

peittäen hartiat hulmeellansa... Silmissä hehkuu kullanhimo...

povessa hopeanhalu... hipiässä jalokivien hieno jano... poskessa

helmien ikävä...

Hän on ahneuden äiti... kullanhimon kaunis emo... Hänessä syttyy

kullanhimo, kuin lempi tytössä... Ahneus vuotaa hänestä... Se vuotaa

maitona nisistä... se uhkuu koko hänen olemuksestansa...

Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat

jalokivet... Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä

riippuu niskan alle asti... Se on kypärin koristuksena, pidellen

suussaan siroa, hohtavaa helmeä... Eereme enkelin vyöllä riippuu

kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana

värivyönä vyötäisille solmittuna... Ne avaimet ovat kulta-aarteiden

avaimia... Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille... Niillä avaa

hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden

imeneet...

Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan

ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki... Siksi ei

se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen

punasinervä tuli himmene... Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä

tulikin ijankaikkisesti...

Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu... Se on

ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi

muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin... Siellä

tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen...

turmeltuma kuolleen lihaan... syöpä ihoon... Kullasta ja hopeasta

tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta... tauti

rokkovisvasta... kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko

sielun... Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä

syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan... He alkavat vaania

kierivää kultamurua... pyytävät sitä, kuin otusta... palavat sille

uhritulena... unohtavat kaiken korkeamman... juoksevat vaan kierivän

kullan perästä...

Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa... Hopeaan ne jauhavat

hohdetta... jalokiviin kirkkautta... helmiin välkettä, joihin tarttuu

Eeremen ahneuden henki... Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat

sitä tahkoavat... Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni

Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle

syötäviksi... Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki,

ei ehdy kullanhimo vuotamasta...

Ja kun kultamuru on kieriksinyt... ollut ihmisten käsissä...

kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä... Se

loppuu lopulta... Se häviää tomuna takaisin maahan... Maan suonet

kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa... Se joutuu

siellä myllynkivien väliin... ahjoihin... tahkojen tahottavaksi...

tomuna Eeremen syötäväksi... Eeremen maitona ahneuden punasinervään

uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon...

tarttuma-aineeksi hopeaan... kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä

ihmishenkeen ahneudeksi...

Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat

välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan... Ahneudentuli paloi

punasinervänä kukkana astiassansa.

Perkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei

tauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui:

-- "Ahneus on herramme aseista voimallisimpia... Se on suurimpia

voimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä...

Ahneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa... Välistä se

voittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä

Jehovan kielletty puu kantaa... Katsokaa, miten paljon se antaa

ihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!"

Pirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen

luonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat

kultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat...

Kroisos itse istui kulta-istuimella... Häntä palveli kolmetuhatta

palvelijaa... Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla...

toiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi...

kolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä...

saippuoivat suudelmilla... kuivasivat hienoilla hiuksillansa...

neljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin... viidennet

soittivat peseytyessä... kuudennet tanssivat suudelmilla

saippuoidessa... hiuksilla kuivatessa... pukiessa... hyväillessä...

Ateria odotti... Orjat kantoivat herkkuja... orjattaret

viininvahtoa... toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi...

kolmannet tanssivat viinin kunniaksi... suudelmien suloksi... juojan

itsensä iloksi...

Päivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa...

Kaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua... itse

soiden harpun mukana... He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan

orjattarina...

Kulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat,

kolmannet tuoksuivat tyttöinä... kullan orjan huumeena... sen

viettien viihdykkeenä...

Kaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle... Saattajat polvistuivat

Kroisoksen eteen... Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena

kullan orjan polvelle... Tytön silmissä oli hehkua... etelämaan

tulta... poltetta... povessa oli Egyptin polttavaa himoa... Hän

kietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan... Kroisos värisi... Hän

oli orjattarensa orja... Hän karkeloi sen sanelun mukaan... Toiset

orjattaret soittivat tanssin tahtia...

Ilta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan

orjaa... He pesivät hänet vilpoisella vedellä... Vettä kantoivat

sadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa... Jo oli kullan orja vedellä

valettu... hän oli jo suudelmilla saippuoitu... kuivattu hiuksilla...

Hänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen... Siellä odotti häntä

rikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina... paljas

povi hekkumana... Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan

yön uniin...

Piru puhui enkeleille:

-- "Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn

puun oksalla... Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka

Jehovan väärää valtaa vastaan..."

Enkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta

avautui uusi näky:

"Rikas mies" istui asunnossansa Jerusalemissa... Hän oli puettu

purppurapukuun... Herkut tuoksuivat pöydällä... viini vaahtosi

maljassa... Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina... toiset

hienoissa hameissa... toiset vielä hienommissa... pukuna miltei

aivan paljas hieno hipiä... Heillä oli käsissä kultakäädyt...

otsakoristeina helminauhat... Silmissä hehkui outo tuli... povesta

nousi lämmin tuoksu... Kaikki he katsoivat herraansa "rikkaaseen

mieheen", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja...

Piru puhui enkeleille:

-- "Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle...

Heidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme

kullan orjalle... Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu... Rikas

mies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun... Niin terävä

miekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus

hänen aseenansa..."

Kulta välkkyi, enkelit iloitsivat... Ahneus-alttarilla heloitti

punasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä:

Jerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä

oli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan

iloa, joka on pois käsistä kierimässä... He punnitsivat sadasti joka

kolikon... He pyörittelivät niitä hyppysissänsä... He venyttelivät

niitä, silmissä ahneuden tuli... kullanhimo... hopean halu...

sielussa rikkaudennälkä ja -jano...

-- "He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat _hopeaa_", --

huomautti Piru. Näky jatkui:

Temppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla... Vaimot uhrasivat

kyhkyisiä ja mettiäisen poikia... Israelin tyttäret rukoilivat

polvillansa... Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin

esihuoneeseen... Alkoi tinkiminen... Papit punnitsivat hopeaa... He

pitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa... Sormet

vapisivat... Silmät paloivat... Judas Iskariot tahtoi enemmän...

Papit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta... Kuultu huokauksia...

-- "He tinkivät Jehovan hinnasta", -- huomautti Piru.

Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu... Judas Iskariot poistui

synkkänä... Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli

murheellisena... Päät painuivat alas... Huokaus nousi rinnoista...

Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli...

-- "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla

kullalla... Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan..."

Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta

ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän

seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui

korskeana, suurena, voimallisena:

-- "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien

alle... Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun

pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. _Hän

nousee Sitä vastaan_... Hän on suurempi, kuin Kain."

-- "Hän on sitä sinun armostasi", -- tarttui Piru.

Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:

-- "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan,

on jo _viha_... Ja se on luja kuitu minun rihmoissani... Hän vihaa

Jehovan _pappejakin_..."

-- "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta

hopeasta", -- todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä,

hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:

-- "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja

ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa..."

-- "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä...

Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon

tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on _oikeaa_", -- vakuutti

Piru.

Eeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele:

-- "Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman

vahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo... Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan

teostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden

ovet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja..."

Eereme-enkeli vastasi nöyränä:

-- "Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni... Jos et

sallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta

kullanhimosta."

Perkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi:

-- "Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on

häpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä

ostetun tavaran _heti_..."

-- "Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea,

Tuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta", --

todistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin

näyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen:

-- "Katsokaa!"

Kullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua,

kuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten

niihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat

tulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui

palvelijoillensa:

-- "He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta.

He saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun

myllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset

ahnurit..."

-- "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti

kierivä omena. Se _ei voikaan_ jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin

olisivat he saaneet _sinun_ miekkasi käteensä", -- järkeili Piru.

Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena:

-- "Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan

kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä.

Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko

kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset

Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja

ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan..."

Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:

    "Aseinasi kirkas kulta

    välkkyy, hohtaa, salamoi,

    niinä nousta hiekka, multa,

    sekä kivi, vesi voi.

    Missä sinusta on henki,

    sitä kukin janoaa,

    hän on silloin sulle renki,

    helyjäsi tavottaa."

Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean

helahduksena.