Alastalon salissa 19/23

Yhdeksästoista luku.

Lahdenperäkin kirjoittaa viimein parkkiosansa sekä ajattelee Friisi-juttuja, joita hän ei tällä erällä kuitenkaan kerro, ja mitenkäs käykään, tekee pienen kompastuksen, ennenkuin pääsee valmiiksi kirjoituksissa.

Oikeastaan alkoi juhlallisuus ja meno kirjoitustoimissa ja salissa näillä vaihein jo osoittaa vähän ikäänkuin ehtoolaskun merkkejä ja muistuttaa semmoista pitohankkinaa ja pyhäpukua, jonka verkakankaan vivahduksissa ja kulmasyrjien kunnossa niinkuin koko roikkumisessakin ja saumalierien ryhdissä vasten tahtoansakin alkaa ikävikseen huomata, jollei juuri nukkavieruksi kulumista vielä, niin kuitenkin jo vissiä haaltumisen aavistusta ja kieltämätöntä löyhtymisen taipumusta. Puhumatta siitä, että eräs ja toinenkin ja useampikin jo oli seinävierillä ja eri haaroillakin unohtanut arvollisuuden hetkessä ja toimituksen vakavuudessa ja aloittanut muuta vartoessaan jutun nupinaa joko naapurille, joka sattui istumaan vieripuolilla lähituolilla, tai tämän ohitsekin, jos oli leukakertaisempi mies kauempana, puhumatta tästä vähitellen yleisemmästäkin hyrinästä eri tahoilla ja salin kulmilla olivat useat silmäparit myöskin huomattavalla harrastuksella ja selvällä mielenkiinnolla kohdistetut joutilasta totipöytää päin, jonka pinnoilla Härkäniemen nostama Siviän vesikannu kilotteli rommikarahvin edessä ja konjakkikarahvin vieressä ja aivan turhiltansa höyrysi kuumiansa tyhjiin ilmoihin niinkauan kuin ei kukaan kävellyt lasiansa vahvistamassa pöydän vieressä. Krookla se oli, Mikkel, joka tässä myöhemmässä seikassa vaikutti ratkaisun, niin ettei enää tarvinnut arvella sen, jolla oli rohkeutta ja mieli teki, sillä hänkin oli tuoliltansa äkännyt, että totipöytä oli laiskoillansa odottamassa, ja koska hänen lasinsa seisoi tyhjänä vartoomassa muurin reunakranssilla, jonne hän sen oli kädestänsä lykännyt lähtiessään kirjoittamaan laiva-osaansa, niin mikäs työ siinä oli kurottaa lasi kouraansa takaisin ja kävellä, koska sääret alla olivat, kaatamaan väkevää lasiinsa niinkauan kuin pöydän ympärillä oli tyhjää eikä tarvinnut tunkea muita tieltä. Ennenkuin Härkäniemi siis kirjoittamisen jälkeen vielä oli kelvolla sohvankulmassakaan ja piippu vakituisilla tehtävillään hänen leukapielissään, ja samaten ennenkuin Alastalokaan vielä oli kerjennyt tuhasemaan nenäänsä ja käskemään ketään Härkäniemen jälkeen kävelemään parkinkirjoille ja kehottamaan Lahdenperääkin nyt vuoroltansa kirjoittamaan osansa ennenkuin laiva oli loppuun merkitty, ennen tätä kaikkea siis ja toimitusten tasamenoista jatkumista oli Krookla nyt jalkeilla ja keskenkaikkisissa häärinnöissä ja totisissa sekoitteluissa totipöydän vierillä, eikä kauan yksinään, sillä uskomattoman nopeasti keikkui hartiaparia mustanaan pöydän ympärillä, kun kerta esimerkki oli annettu, eikä enää tarvinnut uskaltaa ensimmäisenä sinne, minne mieltä jo pitkän ajan oli tietämättä vetänyt. Pukkilakin, jolla sittenkin oli edelleen harmin kaunaa virutettavana kurkustansa oli kohta Krooklan jälestä ja kun oli huomannut tämän hommastelut, toisena kurkena ja kallistelijana pöydän vieressä ja paikalla koppaamassa konjakkikarahvin omaan haltuunsa ennenkuin joku toinen sieppasi käteensä: »janokin-janokin tullut-tullut ja raapii-riipii pirunpäiväinen kurkunkuopissa kuin ruodonraato!» selitteli hän ja tulkitsi, kun oli kyynäspäävoimalla ja tuuppimalla varjeltava tilojansa takaa tunkevien edessä, jotta sai pitää liikkumisen ruumat ominaan naaraamiseen hommiin pöydän edessä ja sekottamisen kallisteluissa.

Tässä sohinassa ja syntyneessä, vaikkapa sovinnollisessakin pikkukiireen tyrkinnässä manneräärisellä puolella salia ja totipöydän vierustoilla joutuivat pakostakin jäämään melko huomaamattomille ja varjoon meriseinän puoleiset samanaikaiset tapaukset ja toimenjatkot kirjoituspöydän vieressä, jossa nyt Lahdenperä vuorostaan Alastalon opastamilta istui osaansa merkitsemässä. Ratkaisevasti ja kehoittelun tarkoituksissa taputteli Alastalo paraikaa lautamiestä, jolla jo oli kynänvarsi kädessänsä, selkähartioihin ja leipoi lepytteli vuorolla olevaa ryhälautasille, sillä hänen omatuntonsa oli hieman heikko ja soimasi häntä siitä seikasta, että muilta tarpeellisilta järjestelemisiltä ja täpäriltä oli tätä, tämän päivän kaupoissa sittenkin aika tärkeätä miestä ja Vaarniemen varvimetsän omistajaa tullut mahdollisesti jonkun verran laiminlyödyksi päivän mitassa ja jätetyksi huudin puolelle. Muisti hän sentään Härkäniemen äskeiset pakinat ja laskemiset, parkinosien justeeraamiset, ja taputteli hieroi siis sopukämmenellä naapurin hartialihoihin. Säästin sinua varten tämän osan kirjoittamisen, joka nyt on pännän laistoilla ja parkkialuksen toisen puoliskon ensimmäisenä! lasketteli hän siis Mattssonin sujavia ja jutteli mieskeskeisesti korvanjuureen luottamuksia, joita ei tarvinnut koko seurakunnalle kuulutella.

»Sinä kärkimiehenä vasemmalla, kun Langholma astelee etummaisena oikealla, niin molemmat puoliskot parkissa liikkuvat ja metsä auttaa rehevälti siellä, missä raha lykkää rotevalti! Nenässä on kaksi syrjää, vasemmanvierinen vasemmilla ja oikeanvierinen oikeoilla, ja laiva-aluksessa kaksi puolta, pintapuoli ulkopuolustoilla ja ruumanpuolusta sisäpuolustoilla, ja kummatkin ovat veistettävät kummaltakin kantiltansa, nenäviisari molemmilta kylkisivuiltansa, jotta majakanpookki naamataulussa torkottaa suorana eikä ole niistettäessä karsas, ja parkin astia molemmilta kuorikuvun puoliltansa, jotta puu levittäisi pintaa sitä mukaa kuin ruumakin makoa, eikä metsä saitailisi liiviverkojen mittaamisissa siellä missä raha rakentaa lihavaa!» Alastalo puhui sojotteli ja vahvisti mojoviansa sekä ajatteli, että totta kangistunutkin vuota pehmeäksi sulaa, kun sitä parkkitiinussa hautoo, ja vääntynytkin nokka suoraksi taipuu, kun sen kerta on saanut peukalon ja etusormen rakoon. »Sinä metsävänä edellä ja Langholma rahavana vieressä ja meitä muitakin laihanlihavia takarivissä varaväeksi ja seläntöngöiksi, niin ihmepä, jollei Vaarniemessä ensi talvena rytise, ja joka hongon humahtamilta parkki ole pantteria ruotovampi ja sinä seteliä ryntävämpi lompakon miehustoilta!» paransi hän puheenkertaa ja vuodatteli voidetta haaskaamalta siihen akselinapaan, joka nyt oli kiertymisen vuorolla. Silloin kun kiskoo säämiskää rojoluisen kämmenensä peitoksi ja hienouksiksi, silloin on kiskottava terävästi ja tämmäten, hikihitsissä ja kiromutinaa säästämättä! harkitsi hän, ja oli mies kuin piru soopankeittäjänä.

Lahdenperä oli tosissansa alunperin ollut vähän nörköhuulinen, nörköhuulinen koko päivän oikeastaan. Ei tänne tullessaan, ei suinkaan, ei paatissa, sillä oli ollut hyvä vetotuuli kotorannasta asti koko matkan, eikä rantamäkeä ylös taloon kävellessäkään, sillä nutun alla, napitetun ja Kahiluodon Hesekielin ompeleman kotoverkanutun hieman jäykänkankeissa peitoissa paisutteli sentään aika paksuna ja kylkisaumoja pitelevänä tieto siitä, että hän se sittenkin oli se, joka tänäpänä käveli Alastalon pihakuistia kohden Vaarniemen metsän isäntänä, hän itse, lautamies, eikä kukaan muu! Vielä porstuan edessä, jalkoja havutukkoon hangatessa ja kumpaakin saapaskantaa vuoroltaan savesta puhdistellessa veteli verissä niin vietävästi ikäänkuin olisi sydäntä kiskottu kuin harmoniikkaa kaikilta rekistereiltään. Ei silloin kävelty nilkkasotkua likosavissa ja tahdonten ravassa nauriskorjuilla ja naatinkynsien kiskomisissa, ja lotkuvilla pitkospuilla takatorppien lammasvarkaitten haastematkoilla, kun asteltiin pyyhityissä saappaissa ja pyhäverkapöksyissä Alastalon pestyillä kuisteilla ja notkavilla lankunpalkeilla Alastalon salin taattitampuurin leveätä lasiruutuovea kohden, jonka tammimaalatut alapeilit vilkkuivat ja välkkyivät kuin pitopilkkumit ja porsliinien kylkiposket alkamattoman ateriapöydän vitivalkoisilla kaateilla ja lukuvuoroliinoilla, ja jonka lasipaikat hilkkuivat ja helkkuivat kaiken maailman saframin väreissä ja sinenpunan tulissa ja kellan kiloissa, ikäänkuin olisivat kerraltansa katseltavina ruudun liuskasten kyttäimiltä taivaan parhaat paratiisin kedot ja kukkasploorat ja puskapensaat keruubit oksilla ja giraffit laitumilla, tai ikäänkuin pilkottelisi talvipakkasen ajajalle ja yöpimeän köryyttäjälle odottamatta korpimatkan kohduilla havulumien harventumilta ja tienvieren väljentymiltä odottamatta silmään ihmisasunto lumissansa ja tupalämpimissään tahtoimensa aitauksissa, akkunoiden loimuilla pystyvalkean kotoisa hulja, ruutujen jäähileissä iloinen kimmel ja tuohiräystästen riippukynttilöissä säihkyn sinet ja sadun punat! Vielä kun sovitti kämmentä tukevaan messinkiripaan vauraassa lakeeriovessa ja lukko kahvan painamalta ponnahti vietereillään auki, potkasi rohkeus povitaskun vuoreihin ja porstuan puolelta astui avauksen täydeltä ja pihtipielien mahtumilta tampuurikamariin mies, kuin olisi koko Vaarniemi humahtamiltansa ollut astumassa tupiin. Tottapahan piti olla ovissa juhlallisen ja saapasanturoiltansa lavean sen, jonka metsä tänäpänä oli oleva sekä epistola- että evankeliumitekstinä salissa, ja jolla kasvoi puuainetta sekä salkosoleata tihuviltaan noronotkoissa että rynkäjäräkkää harvaksiltaan törmärinteillä, jos sitte rakettiin parkit vai muut kuunarin purkit ja tarvittiin vahvaa köliin ja pihkaniskaista pantterikaariin taikka kaulankurkoa raakasarviin ja kenokaartoa kuvepieliin! oli hän ajatellut ja täyttänyt pihtipielien välit isäntämiehen verkaryntäillä ja lautamiehen rehevillä. Tässä, tampuurin ovesta sisään vääntyessä, oli uskonsäkki sydämessä kuitenkin saanut ensimmäisen lommonsa kylkeensä, sillä tampuurikamarissa ei ollut ollut ketään vastassa ja Alastalon kapteeni sojokäsin röhisemässä tervetulojansa tulijalle, vaan itse oli saanut omin toimin ja alotuksin ripustaa lakkinsa oviseinän koukkuriviin ja lähteä arkisiltaan ja nokkansa niistettyään ikäänkuin tavallinenkin vieras tavallisena päivänä ja ilman menoja astelemaan salin ovea kohden, josta oli kuulunut puheenkertaa.

Härkäniemi siellä ja Alastalo olivat keskenään jupisseet peremmän meriakkunan edessä, niin että sai yskiä ja ryhiskellä kurkustansa pari kertaa ennenkuin huomasivat edes, että oli saapunut ja salissa, ja senkin jälkeen oli Alastalolla vielä ollut jotain salaista sanomista Härkäniemelle ja puhisemisia Langholmasta ja Pukkilasta ja Jannesta, Janne Pihlmannista, niinkuin korva oli tähdännyt, niin että kotvan ajan sai edelleenkin ja senkin jälkeen, kun tulo jo oli huomattu, seisoskella oven suussa ja kynnyksen edessä muun toimituksen puutteessa mittailemassa itseänsä ja varsikokoansa, vaikka lautamiehen luissa, jopa rotevanpuolisissakin tiesi kävelevänsä, salin ruumatiloihin sekä lakikorkeuksiin päälaen yläpuolilla että laattiapermannon lakeuksiin saapasnirkojensa edessä, ja havaita mielessänsä, että miehen koko ja ruumiin rojo saattaa olla sekä krymppäävää ja kokoonkutistuvaa että venyvää ja purtilopartaitten tasoille paisuvaa lajia, ja että samassa kropassansa saattaa olla olevinansa aikakin mies ja patruunan paksuinen mahovöiltänsä omien orsien alla ja oman tuvanpöydän takana pullistellessa, kun taas toisissa penkeissä ja rippikirkon kuoreissa vetää niskojansa lakoon ja kurttaa suolipaikkojansakin selkärankoihin kuin köyhän talon koira kolmen päivän paaston jälkeen! Jumalattoman salin ja lakeammat seinäoltavat kuin itse Viiaisten keräjätuvassakaan olikin Alastalo rakentanut itselleen, ja kun lisäksi olivat matot siivoissa riveissänsä viidettä syltäisinä rateina valkoisilla puulaattioilla, niin hämmenteli rohkeampikin ja paatunutkin mies kynnyksen yli astuttuaan ennenkuin käskemättä läksi eteenpäin kävelemään. Oli siis Lahdenperälle jo kohta salin puolelle astuttuansa ja ennenkuin Alastalo oli kirvottanut itsensä kahdenkeskisistä Härkäniemen kanssa ja tullut isännän jutuille kättelemään tulijaa ja kyselemään kuulumisia ja tuulia, oli hänelle tapahtunut se, että alkuperäinen puhti ja rohkeuden friskeys oli poissa veristä ja hävinnyt, niinkuin orava oksalta, jonka huojumilla se silmän jättämältä aivan äsken vielä oli vihtoillut ilmi eläviltä häntäluutaansa. Eihän rohkeus tosin juuri saapasvarsiin asti vielä ollut hänessä vajonnut ja kantapäihin ryöminyt -- semmoista ei tarvinnut Lahdenperän verkaisesta ja lautamiehen virkaisesta miehestä luullakaan, vielä vähemmin uskoa! -- mutta se vajaa oli ilmestynyt kurkun laimiskoihin, että oven suusta ei ollut sopinut omilta ryhinöiltä ja äänen pidoilta lähteä saapastamaan keskemmälle salia, ennenkuin oli tultu käpälästä venyttelemään ja isännän kourapivolta käskemään.

Lommoa oli siis auttamattomasti syntynyt ja vajakupuun vajonnut Lahdenperän hieman pingoillansa ollut sydänrakko, niinkuin syntyy kuopan syöpää ja vajoo kartiosupun nälkäsuille täysviljatunkin ja reuna-äyräitänsä myöten kukkuroillensa kapatun ruislaarin pintakumpura, kun vaan on varkaanroisto aikansa ja yökausileponsa ollut askaroissa ja ähinöissä aitanalustoissa, ja kairatyön jälkeen rauhassa ja uurastuksen hikeä otsaltansa pyyhkien juoksutellut reiänkolosta laarinlaattioissa jyvänkultaa aivinaistensa suihin sen määrän nyörättyjä ja syrjälle nostettuja säkinpylleröitä, jotta lihavampikin rusthollarin laari vähitellen alkaa yläpintojensa poskissa tuntea laihtumisen merkkejä ja lonsoilemisen vuotokuoppia! Olivathan Alastalo ja Härkäniemi kyllä viimein lopettaneet korvakeräjänsä ja lukuvuoromutinansa akkunapostin kulmassa omalla salin äärellänsä, ja Alastalo, ikäänkuin vasta tässä tingassa olisi äkännyt ketään kynnyksillä ja huomannut tulijan ja vieraan ja seisomisen vartoomiset oven suussa, tullut kohissut salin poikitse kädensuja kämmenojolta kohotettuna ja kasvonpakeilla hyvänhyryä voin läämälti paistamassa, tullut keikutellut kuin hylje liukuimillaan silojäillä ja samassa nuuskauksessa jo ottanut sekä kämmen- että käsivarsivaralta koko miehen: »no jokos viimeinkin lukkari lukuvuoroilla ja lahna pesässä: seisoskelleet Härkäniemen kanssa akkunoissa killumassa ja laseissa passaamassa, eikös ketään jo kuulu ja Lahdenperäkin ole paikalla, ja silloin seisoo mies itse jo omissa verkasissaan salin puolella eikä yskäsekään, jotta huomattaisiin!» Voidetta oli Alastalon parroilta valunut haaskaamalti ja melkeinpä kieputellen oli joutunut oven suulta peräsaliin ja sohville istumaan: »Peremmälle, peremmälle nyt vaan, saliin mahtuu, eikä Vaarniemikään sinulla kintuissa paina, vaikka metsä humiseekin havunkarvaa niin tihuvalti, että variskin kaartaa virstan kierrot Pukkilan puolille, kun tietää, ettei istumasijaa saa tunkemallakaan latvoissa Lahdenperän puolella aitaa ja variksen pursto puskemallakaan persettä sopimaan mäntyvillojen havuhuppiin!» Sojolta ja sulkaviltaan oli puheenlääkettä ja sananlievikettä sekä vuodatettu että voideltu niin sydänilloille kuin mielenpakoituksillekin, ja niin kieppaavaa oli menonveto ja kyydinpiukotus ollut rannevinttaimissa ja koko pyryssä ja puhdinlennossa laattialla, että puoletko itsestään ja järjenkänninkeistään oli pelastanut mukanansa sohvalle, kun siellä viimein istui pärjättynä miehenä nahkatopninkeilla ja salin perillä?

»Metsäsi sinä meille tänäpänä prakkaat, vaikka meillä olisi kymmenen partaveistä päässä jokaisella järjenterinä, mutta mitäs semmoisesta metsästä, joka on niin tihuva ja säästetty, ettei siunaamallakaan ja kirves kädessä pääse syrjistä sisään, kun joka paikassa on puskan runkoa ja paksun pensasta tiellä ja edessä niin, ettei mies mahdu työhön ja heilumaan: mitäs villoja semmoisesta lampaasta lähtee, jonka nukka on niin kitsaasti tukkoon kasvanut, ettei keritsimen nirkkoja saa tunkemallakaan juuriin ja hälvimään?» Olihan tämä ja tämmöinen jutunkerta taas jo virkistänytkin sydänaluksia ja mielenkarvat päässeet takaisin alkuperäisille höyhenilleen ja pöyhilleen, oli jo räjähdellyt nauruakin maostansa, ja tuntenut itsensä reheväksi ja kotonansa sohvalla: »Kyllä metsään pääsee, kun veräjästä tulee ja isäntä on avaamassa, ja kyllä sakset luiskivat paksussakin karvassa, kun hakee nirkonkärjet käheriin niiltä paikoilta ja korvavieriltä, joilta takkuinenkin oinas on hieno ja myötäsuan siliä!» oli hän siis vain vapailtansa lasketellut ja höylännyt hyvän hyryn riimiä Alastalon sujaviin, koska oli tilaa sohvalla niinkauan kuin siinä vielä yksiksensä istui, nauramisiin ja vatsan holottamisiin. »Ja siinä metsässä on jotain kaatumaankin, jossa kirveellä on aluksi ahtautta, niinkuin villaakin rutommin irkiämässä sen lampaan kupeilta, jonka kyljillä hiottujenkin keritsimien kitaposkia joskus laiskottaa liika puruntäysi liuskinten suilla!» oli hän puhellut jatkoksikin ja terästellyt puolestansa sopujuonta jutussa: leukahan miehellä siinä on kuin toisellakin ja saranat myöskin pielissä!

Oikeastaan olisi ensimmäinen ontuminen kynnyksillä ollut tämän jälkeen lääkitty mielen sydämissä ja olo sillään aika mukavaa kylkiin salissa ja joukossa, ellei olisi sattunut tulemaan juuri Pukkila viereen istumaan ja joutunut sohvalla likistyksiin Pukkilan ja Härkäniemen väliin. Olisihan sohvalla ollut tilaa yllin kyllin, niin ettei mitään ruumiin ahdinkoa ja tönimisen tunkemisia ollut kummallakaan puolella ja kyynärpään vaivoja niihin punnaamisiin, että säilytti paikkansa täysruumalta ja koko istumisen pieleltä, mutta kun istuu toisen olkapään nyhimillä mies, jolla on Härkäniemen hartiapuoli naapuria käsin, ja toisella kylkivierellä Pukkilan kaltainen sätky-ankerias ja humalaseipään huiska, niin välimailla istuja alkaa hyvissäkin lihahöykissä ja riittävilläkin pakarasijoilla vetää ruumispaikkojansa varoviltansa kokoon ja luonnollista kaidemmiksi. Härkäniemi, ei hänestä muuta vaaraa ollut, kuin että hän istui ja täytti paikaltansa sen sijatilan, jonka hartiakulmat tarvitsivat hänen kummallakin sivupuolellaan, mutta hän oli kuitenkin työläs mies vierillä ja kannontyven vertainen juttunaapuriksi näin niinkuin tänäpänä, jolloin olivat tärkeät asiat menossa ja ihmisen hänen uskonkappaleittensa mukaan pysyttävä koolla ja taveillansa piippunsa parissa ja ajatustensa kanssa. Pukkila sensijaan, hän oli sulasti ja silkoilta liikkumisiltaankin jo, eikä pelkältä hartiavaalta ja ajatuksen uhon lästipainolta kavahdettava mies vierillä ja vaikka kissanpenikka silmillä tämmöisenä päivänä, sillä asiat olivat hauraat ja heikkojäiset ja Pukkila piruna ja penteleenä pystyssä ja kynsillänsä koska hyvänsä kohta, kun tuli puhe parkeista ja rakentamisista ja Vaarniemen metsistä! Tämänvuoksi ja siis hengeltään enemmän kuin ruumiiltansa oli Lahdenperä kohta Pukkilan tultua saliin ja istuttua hänen viereensä hänen ja Karjamaan väliin alkanut tuntea istuinpaikan ahtaaksi itselleen sohvalla ja ruvennut katumaan, että oli ollenkaan antanut viekotella itsensä tänne ylös perän puolelle, kun olisi ollut esimerkiksi Nordbergin rinnalla meriseinän vierustalla paljon ja melkolailla vapaampi olo ja omavaraisempi leuan- ja muun ruumiinpito. Pihkana sittenkin, siellä istuisin kuin kotonani, kirnuttelisin sylkeä suussani ja puhelisin, kun lystää! oli hän päivän kestäessä kerjennyt jo monettomat kerrat, kerjennyt sekä noitumaan että pahemminkin sadattelemaan vahinkoaan, kun oli pitänytkin lykätä itsensä tämmöisiin pihteihin, jossa istui ruumiinsa hiessä pelkän kielenpalasensa vahtaamisissa joka kerta kun jotain röyhäsi vatsasta sanomisen kaltaista!

Tietysti oli lautamiespenkillä joutunut tottumaan siihen, että tunti- ja tiimakaupalla ja silloin kun herrassöötingit ja keräjäherrat olivat puheissa ja protokollissa, sai pitää ummessa leipärakoansa niinkuin kuollut särki leukojansa, mutta silloin istui sentään virantoimissa ja kruunun palkoissa ja sai sitäpaitsi, kun käyttäytyi sopivasti ja peitteli hammastarhat ja ikenen juuret kämmenensä varjoon, haukotella kangotella väsymykset kiduksistansa, niin etteivät paikat ja saranat vallan päässeet puuttumaan pielissä ja ruostumaan kääntymillään pitkän joutilaisuuden vuoksi. Virantoimissa siis kylläkin ja lautamiehen taksipäivinä jaksoi kyllä työn viitteestä pitää leukansa esilukossa ja huulisaumansa umpinyöreissä sen ajan kuin palkka juoksi, mutta kristittykin on ihminen, tammitiinukin lauta-astia, ja kestikös edes jäsenluissaan saati vyöpinteissään sitä, että koko päivän rääkkää itseänsä omassa lihassansa ja pitää seurassakin ja salivieraana suutansa siivolla kuin tapettu kukonpoika kurkkuansa kiekanhiiskumatta tarhan havuilla ja tukin vieressä!  Oli totisesti alkanut ajan mittaan koetella vyöhihnan nahkapaikkojen kestävyyttä uumaympäryksillä, kun tiimakaupalla ja tuntitingillä oli pitänyt jutteliaan miehen samaa päätä istua sohvalla suun pukahtamatta ja niellä pelkkää ilman henkeä vatsaansa, nököttää paikoillansa topninkeilla niin sanan hiiskamatta kuin olisi kielensä pudottanut pikkukamarimatkalla, ja Pukkilan vuoksi ja varovaisuuden tähden vuovaamatta huokaista edes pierun pituista hönkää henkilävistään, vaikka muut paukuttelivat leukojansa korvien vieressä kuin kluput kaistojansa kolmen parin tappopäivänä riihessä! Eihän Lahdenperä, ei mies itse, eikä myöskään miehen leuka niitä ollut, jotka hämmentelivät joukossa tai hiivasivat häntää norkoilleen ja koipipieliin silloin kun haukkua oli koolla ja haistellaan toisiaan, eipä suinkaan, kyllä hänellä kieli killui, ja kieppasi myöskin, siinä kun kellään muullakin, ja tarinajuttua hänellä oli tallella sekä poskijuurissa että päänlaareissa niin kototarpeiksi kuin vieraanvaroiksikin makasiinimääriltä ja köysimitoilta, jos sitte tarvittiin rukiisen höystettä mieshyrinöihin tai vehnäsemmän hajuista pitopakinoihin, viisaanpiimäistä toimellisissa istumisissa tai läjänlisää naurunräikkään viinatuoppia kallistellessa! Ei; ei Lahdenperä ujo ollut luonnoltansa, ei suunahalta eikä sydämensä repulta, kyllä hän läiskähti sekä kieltä kitalakeen että kämmentä reiteen, istuttiinko sitten löylyhiessä ja vihtahuhdossa saunanlaolla vai tosipaikassa ja pitopöydässä täysityössä viidennen ja voimallisimman räätin kimpussa neljän edellisen ja väkevän niskaan, ja tarvitsiko laveuksissa iso valhe vielä mojoihinsa pienen kaunistavan vahvistuksen tai pieni tosi aikamoisen ja miesmallisen lisän hattuihinsa! Ei Lahdenperä Jumalan varustamalta kaino ollut, ei pelkoakaan eikä likipäinkään, mutta merkillisesti oli luonto hänellä tänäpänä pysynyt saapasvarsissa ja siivona, jopa siinä määrin, että jalkosääret olivat pitkässä istumisessa alkaneet oijennella potkoa laattialla ja kärsimättömyys nyppiä ja nytkiä muissakin ruumiinpaikoissa, niinkuin poikasena ja pahanvekarana joskus kototuvassa ja paastosunnuntaisin postillasaarnaa kuunnellessa, kun ei amenta ollut alkanut kuulua, vaikka isäpapan sormissa ja peukalon kastamisilta jo oli kymmenes lehdenplari luettuna ja laskettuna kääntynyt kirjassa! Kuri silloinkin ja isäpapan silmänmulkaus messinkisankojen ylitse oli pitänyt jäsenet koossa, ja sama kuri nyt ja raippavitsan muistutus oli oman järjen piukotuksilla ja varotuksen huiskauksilla pidätellyt varsaveriä suonissa ja kukistanut valakkaoriilta ja juttuhirnalta liiat leiskuttelemisen halut harjaskarvoista ja kaapakynsistä, vaikka varvasta olisikin kutittanut konilla säärystämisiin!

Totisestikin ja todenperästikin ajatellen, niin kuka oli tänäpänä pysynyt visummin kuin karsina-aidan takana koko päivän? En juttele, en sananpapenan pyörinkäistä päästä parroille! oli hän ajatellut ja varoittanut itseänsä esimerkiksi silloin, kun Siviän kannu kuumiltansa oli seisonut ja höyryskellyt laattialla Härkäniemen edessä ja Pukkila kytännyt Alastaloa ja Alastalo Pukkilaa niin likeltä kuin kaksi kukonpoikaa tarhalla nokat yhdessä ja varvasvaroviltaan toistansa kiertäen ennenkuin höyhenet pölyävät kummankin niskavilloista, en hiiskasekaan enkä avatun korkkitulpan pihaustakaan päästä pinnoistani, etten vihoita ketään ja saa niskoihini vaikka molempia ja kaikkia kolmea yhdessä! oli hän hillinnyt ja malttanut manannut itsensä, vaikka kielenpää oli poikimassa niin vietävästi, ikäänkuin olisi puoli sisukuntaa ollut samalla haavaa ja yhdellä lammashännän huiskauksella papenoitava julkeille! »Kummallekos isopartaiselle parta sen räpän jälkeen leukaan jäi, entiselle rovastillekos vai Ärrämäen vaarille, kun lukuvuoroilla toinen kysyi ja toinen vastasi ja kumpikin kuumaverinen kiskoi toistansa siitä paikasta, mistä naama oli leukaa pitempi, rovasti: 'pirun porstuoitakos sinä partoinesi juokset lavaisemassa, kun minulta keräjillä palkkaasi riitelet?' Ärrämäen vaari: 'porstuat ensin ja salinperät sen jälkeen ja luuta siepataan sieltä, minne piru on salihuiskansa lykännyt palkan liikana talteen!' ja kummallakin oli terävän sanavuoron ja vielä terävämmän tempauksen jälkeen pensaan vihta riitaveljen karvanpaksua kourassa, mutta leuka kummallakin tempauksen jälkeen kaljupielinen!» Noin oli ollut aivan kielen päässä jutun poikanen ja sanan penikka, kytännyt kierin kippaimillansa ja vierin vippaimillansa kärjen täpärillä ikäänkuin kolon suilla hiiren hipsa kurkkimillansa ennen loikan luikkaa laattioilla, noin oli ollut tapahtumassa ja tapaturma kynsissä, mutta järjen nokkakarvat olivat kuitenkin olleet varailla ja haristimilla ja haistelleet ajoissa katin hajua, niin että kolon puolille jäi, mikä kolossa oli turvissa, ja sananhiiri pysyi piilossa ennenkuin katin kynsi oli niskassa: hullu silloin itsensä ja siihen paikkaan välimaihin lykkää, missä kaksi on kiivasta ja molemmilla halot pystyssä! Sen kompastuksen oli sillä kerralla lykyllä karttanut ja niellyt sanan onnella nahkoihinsa ajoissa silloin kuin praakki olisi ollut varomatonta ja puheenkerta vaarallista, ja voinut syhymättömänä saada kahden kiukaan valmiit kihat samalta kiulunheittämältä omia syyttömiä karvojansa kärventämään!

Mutta kävele liukkailla ja vältä livastuminen vasemmalla, niin jo konstailee oikeanpuolinenkin antura, ja ellet ole nopea silloin ja mako vatupassissa, niin jo olet tönttinesi tanterissa ja ketarat sihtaamassa taivaan sinisiin! Eikös pintelettäkin pitänyt Härkäniemen juuri näissä täpärissä kopata kannunkekäle kynsiinsä laattian plankuilta ja lähteä manöövereille salin reiteillä totipöydän haminoita kohden pirupentele alastomissa kämmenpohjissa porottelemassa ja hartiariki sen seitsemässä tämmikiristyksessä ja väkivinossa! Oli siinä saanut luontonsa niskaa koetella ja väkivaltaa tehdä maollensa, ettei läjähtänyt röhänauruun ja hölkänhypyille koko syntinen kroppa, kun se, joka oli isonen, oli harras, ja se, joka oli pieni, oli pippurainen, ja molemmat yhdessä toimessa totisia, ja toinen sylki suustansa ja toinen torostansa, kun luovittiin ja askel oli nopea kapteenilla kuin pissan hädässä! Läjähtänyt olisi, jos olisi uskaltanut, ja päästänyt kyljet rullaamaan, mutta onkos kaunista röyhäileminen aterialla ennen palasen nielemistä, ja olisikos sopinut kesken paragraaffia ja parasta parkin protokollan kirjoittamista ja ennenkuin oli oman nimensäkään saanut papereihin ruveta luonnolliseksi ja ruumiinröhinöille niinkuin sikahumalainen herrassöötinki keräjillä kesken kovinta valankaavan paukuttamistaan tuomaripöydän päässä! Voitettu oli tämäkin kiusaus kunnialla, niska taitettu urhoollisesti kaikelta huikentelemisen perisynniltä verissä, naurunporsas sullottu takaisin säkkiin, jonka suusta se väkivoimin potki ulos, ja säilytetty sohvalla naama vakaana ja latuskaisena kuin nahanpinka topninki-istuimilla pakarain alustoilla, oli Härkäniemi millä kärpänkeikkumilla hyvänsä laattioilla!

Mutta veden kieli vartoo ja valvoo minkä sauman suulla hyvänsä ravistuneen ruuhen ulkopuolella, ja pahan kyttä on puikkimassa syntisen omaantuntoon, mistä ajatuksen lovesta ja lävestä ikinänsä ja niinpä oli tämä viekotus ja naurun räjähdys tuskin ja hädin tullen vältetty, kun jo on historia mielessä taaskin ja pää kutemassa mätiä, koska ei saa silmiänsä irti Härkäniemen pinteistä ja hopun kiiruista totipöytää kohden. Koskas äijä nakkaa palasen kynsistänsä, niin että posliinin kahvaleet sinkuvat salissa ja kuuma vesi kihisee laattioilla! oli hän ihmetellyt, vaikkei asian ollenkaan tarvinnut häntä koskea, ja tuntenut jännityksen hikeä kielensä kuoloissa. Ja eikös vietävissäkin samassa juossut saman kuolan mukana sekä kielen päähän että ajatuksen nikoon ilmi-eläviltään Hullu-Friisi ja kahvikupit lentämässä liemineen omassa tuvassa ja oman-Marin prikalta Friisin hihan pyyhkimiltä laattioille ja nurkkiin ja ptruu! oli saanut olla kaksin käsin ja hammaskirissä malttinsa suupielissä ja kielensä kuolattimissa pidättelemässä, ettei pyrähtänyt samaa menoa ja kesken toimituksia ja tärkeitä ja juuri, kun itse odotteli käskynkutsua kirjoituspöydän vierille ja tuolin kannoille, ettei pyyhkäissyt läpi käsien ja harjanhuiskeille saliin sama juttu ja karkuvarsa, jonka tepastukset kaikki tunsivat jo vanhoilta raveilta ja kymmenennen erän paukuttamilta entisten täystusinoitten lisäksi! Jumaliste, jo kuuli omissa korvissansa sätinänsä, kun kieli olisi pajannut ja Friisi-juttuja juossut vaikka kuinka monta kiilinkäistä salin permannoilla, sillä kun emisäkin kerta asettuu poikimisen vaivoille niin ensimmäisen jälissä vilistää pian peräkanaa kymmenen puhdasta porsaanpipanaa pahnoilla, jokainen nokkineen kuin edellisensä häntäruuvin lenkissä roikkuen.

Sen saman olisi ensi rotlassa laskenut, joka tuli kuin lonsoomiltaan mieleen, kun katseli Härkäniemen pipparoimisia permannoilla ja ihmetteli, koska lentää kämmenistä tulinkainen pivossa ja kannu on palasina ja posliinina laattioissa! Aivan sillä samalla lennolla ja puhdin faartilla kuin Friisi pyyhkäsi kupit ja kermanekat palasiksi Marin prikoilta laattian nurkkiin silloin, kun hän toi vasun ja koppakorin Englannin tulijaisiksi meille muinen, kun me olimme nuoria vielä ja nuorempia talolla ja Siina mukulana leikkimässä permannolla. 'Lapselle paijuja!' sanoi Friisi, kun kappaleen kahvaleet prikalta kilisivät penkinkonteissa ja maitokerma juoksi laattianraon saumoissa. Mari seisoi kauhistuneena laattialla tyhjä prikanpelli käsissänsä, ja kihahti jo minunkin päähäni ja tukanjuuriini verensako paksuna, vaikka Friisin tunsin ja piti tietämän, että hänen peleissään oli parasta jäädä odottamaan seuraavaa vuorotuuria, ennenkuin vihastui. Hän oli tällä kerralla ajanut siivosti tallin edustoille eikä niinkuin joskus tavallisesti friskatulla päällä ollessaan tupannut rekineen päivineen porstuan ovista sisään, sitonut hevosensa huolellisesti kriimun varresta tallin ovipielimäärlöön, niinkuin minä olin tuvanakkunasta katsellut, ja sovittanut loimenkin Valkonsa selkään, ikäänkuin ajattelisi viipyä talossa kahvin ajat ja vielä ryypyn välitkin. 'Karaa, flikka, pihalle, ja juoksuta reestä koppakori tupaan, vedä heinien alta ja kanna varovasti!' sanoi hän samassa rytinän jälkeen ja kun kupit olivat kilisseet ja palasina permannolla, ja käski Mantaa, meidän tarhapiikaamme, joka askaroitsi karjakeitoissa totopadan vieressä, sillä aikaa kuin me, Mari ja minä katselimme julkeutta laattialla, ja Mari sydänsäryllä huomasi, että sokerirasiakin, lasinen ja Tukholmasta ostettu, oli palasina ja särkynyt: Siina, silloin neljännellä vuodellansa, oli jo hakenut ja saanut käsiinsä ja katseli sitä puoliskoa kupin kahvaleesta, jossa oli punasen ruusunkukkasen kuva poskessa ja sininen nauha maalattu kimpun ympärille. Manta olikin jo juossut ulkona ja palasi nopeasti takaisin laahaten ovesta sisään tuvanpuolelle raskasta sankakoria, joka pärepartaitansa myöten oli tupottu täyteen oljilla ja heinätukuilla. 'Emännälle tuliaisia!' pakisi Friisi vain tyveniänsä ikäänkuin ei mitään varhaisempia seikkoja ja helisemisiä olisi tapahtunutkaan tuvassa, ja samalla nuotilla ikäänkuin äsken: 'lapselle paijuja!' Eihän Mari malttanut, vaikka suuttunutkin vielä oli, vaan kyykistyi kopan viereen, ja mitäs veti esiin Friisin korista ja heinistä, jollei ehta englantilaista tassilautasta! Niitä tuli pari, niitä tuli täystusina laattialle, tuli kuppikin joka tassiin, kun kirvotti, tuli kannukin rinnassaan kultainen kruusu, ja kermanekka ja sokeriastia, jolla oli kansikin päällään: Mari haki vieläkin ja peuhoi heinissä ja korin pohjissa, kun jo kaikki oli noukittu ja korut riveissä laattialla ja penkin syrjällä ja äskeisellä rautaprikalla, joka nyt oli tyhjiltänsä hyvään tarpeeseen: Siina oli sivummalla samaan aikaan ollut toimissa ja koonnut hoimiinsa omiansa, niin että kaksi heitä, nainen ja naisentaimi oli yhtäaikaa polvillansa ja kokoomisissa ja Friisi vierillä nauramassa itsensä vääräksi, niin että nytkyi. Mari oli Friisin vanhan orpanan tytär ja kummilapsi, ja tämä oli tapahtunut sen syksyn jälkeen, jolloin Friisin priki oli palannut ensimmäiseltä Englannin matkaltaan kotiin ja Friislän rannan eteen.

Friislän rannan eteen! kertasi Lahdenperä ajatuksensa, ja ymmärsi, että näpintärkillä oli liikuttu, jottei koko loiro ollut samoilta sylkimiltä, ikäänkuin tulpan avaamilta pärskinyt parroille ja Friisi-juttua lapannut saliin kuin harmaata kissaa Katinkylän veräjistä maantielle! Friislän rannan edessähän ja prikin tuliaiskalaasien jälkeen se oli tapahtunut, kun Friisi plumssahti Salemin reilingiltä mereen ja jäi sen tien, ikäänkuin olisi koijuun kiivennyt ja vetänyt täkin päänsä ylitse. Me olimme kaikki istuneet Salemin kajuutassa, rommi oli maistunut hyvältä, se oli friskiltään saapunut Englannista ja tosi sanoen olimme ryypänneet vähän, ehkä hiukan enemmänkin. Friisi siis plumssahti mereen, kun viimein kotiin hankkiessa ja pienessä päälastissa kompuroimme reilingeillä ja vuoroltamme kukin kiipesimme nuoratikkaita ruuheen soutaaksemme maihin ja rantaan, putosi päistikkaa puurin viereen ja sinne jäi, niin ettei muuta näkynyt kuin hatunknalli keikkumassa ruuhen vieressä, vaikka kuinka tirkisti. Totinen paikka meille muille tuli, jotka kallistelimme päätä ja kurottelimme kurkkua Salemin reilinkipartaitten ylitse, mutta ei asia katselemisesta parantunut, vaikka sitä kauemminkin olisi jatkanut: Friisi pysyi visusti siellä, minne oli puikahtanut, ja meri muljotti viheriän mustiansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; joku ruuhesta pärjäsi joutessansa hatunkin, joka kekkuloi ylössuiten partaan vierillä. Alastalon Hermankos se oli, vai joku muu, joka sitte ensimmäisenä äkkäsi, ettei tässä ongella seisottu ja tulpan keikkumisia katseltu, vaan että nyt olivat paikat kiiruut ja Friisillä paha haukotella siellä, missä nyt oli, jos vielä haukotteli? 'Köydet tänne ja naaraus käyntiin ja sivaan liikkeelle joka kynsi!' komenteli hän, ja pikemmin kuin kerjettiin oltiin toimessa ja tuhdattiin totisesti niin että leikki oli kaukana. Nopeasti olivatkin Salemin kaikki köysikasat täkillä, yksi sätisi sitä, toinen tätä ja jokainen neuvoi muitten kohistessa: juoksu oli jumalaton sekä parrasreilingin vierellä että kansitäkillä. Ei sitä tiedä kukaan, mitä olisi lopulta toimeen saatu, ellei kesken parhainta kiskomista ja köysiläjien kirvoittelemista Friisin ääni olisi alkanut piipitellä Salemin sen laidan puolilta ja vastapuolisen partaan takaa, jonne ei kukaan ollut keksinyt juosta kurkistelemaan. 'Mitä te siellä teette ja juoksette, kun ette tule auttamaan, täällä minä jo olen kauan odotellut, koska haalaatte minun ylös: vedessä on kylmä ja tulee vilu!' kuului sieltä, kun kaikki karasivat vastapartaalle kurkistamaan laidan ylitse. Siellä koiranleuka killui terveenä kuin potkiva hauki ja piteli, suolavettä parroiltansa pärskien ja nauraa huikkien, kiinni jostain rautavantista laivan syrjässä: oli uuspeili sulaa koiruuttansa kompastellut reilinkeillä, ja meidän muiden peljästykseksi puljahtanut veden alle ja saman tien kölin alatse aluksen toiselle kyljelle nauraaksensa sieltä meidän pusinoitamme hänen pelastamisekseen.

Peto hän uimaan oli ja sama koiranleuka aina. Sekin kerta, kun hän kahden Ericsson-veljeksen kanssa käveli jäihin samaan avantoon, ja Ericssonit alkoivat huutaa apua! 'Mitä hemmetissä te huudatte ja pidätte ääntä, ihmiset luulevat pian, että me riitelemme!' (toinen Ericsson-veljeksistä oli hänen kotivävynsä ja hänen tyttärensä kanssa naimisissa) sanoi Friisi vain ja kieppasi itsensä jään reunalle sekä kiskoi molemmat toisetkin avannosta. Historioita Friisistä oli vaikka kuinka monta, ja jos yhden lopetti, niin toinen oli hännässä. Eikös hän hevostansakin ollut opettanut semmoiseksi, että se nousi pystyyn, aisoissa, kun hän kiristi ohjaksista, ja pelasi paikoillansa seisoen etukonteillansa ilmassa niinkuin sirkuskoni markkinateltassa? Nauroi hän, kun manterilla ajaessa ja kulkusten kilistessä ihmiset tien varsilla karasivat akkunoihinsa katsomaan niin monta, kuin nenänpäätä ruutuihin mahtui likistymään, ja Valko teki konstinsa, kaapat vilskuivat ilmassa ja nenänpäät katosivat akkunalaseista kuin rihvelitaululta kirjoitus, kun sen pyyhkii: suoraan pookista sisään luulivat hullun täyttävän ja varosivatpa opin saatuaan kai ainakin sen päivän talossa akkunoihin juoksemasta ja laseissa roikkumasta joka kerta, kun kulkunen kilisi tiellä ja joku syyttömissä toimissansa ajoi asioillansa ohitse!

Tuli samanen Friisi kerta Pukkilaankin, kun isäntä, nykyisen Petterin isä, sattui olemaan poissa ja emäntäkin ulkona kotoaskareissa. Renkivouti oli kuitenkin tuvassa, istui tuvan penkillä, kun vieras tuli, ja koska hän oli sirkku mies ja nenä tornina naamassa, niin arveli hän, että nyt hänen oli ajettava isännän asiat talossa ja otettava iso vieras talonvertaisesti vastaan. Kulmakaapissa oli puteli ja vieressä isännän pikari, niinkuin vouti tiesi, ja niinpä kiersi hän pöydän kulman taitse kaapille, nouti hyllyltä viinaputelin, leveän tukholmalaisen mööpelin jäänvalkoista lasia, jonka hilkkuvaan kylkipintaan oli kuin lumisormella piirretty sirokirjoin: välbekommen! tai niinkuin isäntä ryyppyä kaataessaan sen joskus selitti: suihin ja makoon! Puteli siis haettiin pöydälle ja viereen ryyppylasi, ja vouti kaasi pulputteli ensin vierasta varten pikarimaljan laitatäysilleen sekä läksi sitä kantamaan suunavajaisiksi tulijalle: tarkoitus oli kait voudilla, että ensimmäisen tyhjentämisen jälkeen hän kaataisi lasin uuden kerran täyteen omia poskiansa varten. Poskillensa vouti saikin, vaikka toisella tapaa kuin hän oli ajatellut, ja ulkopuolista voidetta. Friisi oli nimittäin seurannut tarkkuudella toimitusta, ja kun vouti keskilaattioilla, jonne Friisi oli jäänyt seisomaan, kökötti pikariansa vieraan otettavaksi, niin ottikin Friisi sen hakuihinsa ja vakavaan vasempaan käteensä, mutta huiskaisi samassa oikealle latuskaisellansa makean ja tuntuvan muistutuksen voudin korvallisille, sekä käveli senjälkeen täysi malja kädessänsä pöydän vierille, kiersi lasitulpan uuden kerran auki putelin suulta ja kaasi huolellisesti joka tipan pikarista takaisin alkuperäiseen talteensa. Ei siinä sanaa haaskattu, eikä naurun komeljaa päästetty parroille, kun puteli ja samaten pikari juhlallisesti nostettiin pöydältä ja edelleen sanan hiiskamatta suljettiin takaisin kaappiin ja kaapin ovi painettiin kiinni sellaisella vakavuudella, ikäänkuin ei sitä avattaisi tällä puolen ensi pyhäinmiesten päivää. Vouti, joka oli jonkun verran lommoisena ja tyhjäkätisenä miehenä jäänyt ensin seisomaan keskilaattioille ja sieltä, asian ymmärrettyään, hiljaksiltaan alkanut hiivata itseänsä ovensuuta ja saranaläpeä kohden, sai nyt kaapinovelta semmoisen silmäyksen, joka seisautti hänen paikoillensa niinkuin naulan kärkeen, ja samalla ikäänkuin kysyi, että ymmärrätkös poika, että kaapin ovi on nyt kiinni, ja pysyy suljettuna niin kauan, kunnes parempi mies sen avaa! Vouti katseli lankun rakoa saapaskärkiensä edessä, ikäänkuin kadehtisi senkokoista otusta, joka sitäkin tietä pääsisi livahtamaan silmäin näkyviltä, mutta oli oven linkkukin vielä niin kaukana, ettei sopinut siihenkään kajota ja kadota. Ei Friisikään hellittänyt syntistä silmistänsä sillä aikaa, kun kaapin ovi nyt avattiin auki toinen juhlallisempi kerta, puteli noudettiin vakuuttavasti takaisin pöydälle ja pikari myös, tulppa irroitettiin suulta ja pikarimalja reunojansa myöten pulputeltiin täyteen sekä partaviiksien pyyhkimisen jälkeen pois tieltä ja suulta kaadettiin tasalaitaisiltaan viimeisen pisaran juoksemille asti suun tuimistuksiin ja kurkun virkistyksiin omilta ottamilta ja isännän vieraan oikeuksilla eikä talon rengin luvilla ja ryyppyvarkan tarjoomilta. Vielä tuimempi oli silmän kieraus, kun toimituksen jälkeen ja partakarvojen kuivaamisen päälle puteli oli nostettu takaisin paikoilleen hyllyllä ja pikari myöskin ja kaapin mäntyovi entistäkin päättävämmällä painolla lykätty umpeen: tunnetkos huudin polttavan poskillasi ja tiedätkös tämän erän jälkeen tämän oven nähdessäsi entistä paremmin, että se ovi, joka on suljettu, on suljettu silloinkin, kun isäntä on talosta poissa? kysyi tämä silmä voudilta, jolla kuitenkin jo oli oven linkku kämmenen pitelemillä ja porstuan lankkulaattia kohta jalkojen alla!

Mainio uimari Friisi oli ja suuri hulluttelija, mutta mereen hän kuitenkin hukkui ja totisessa toimessa kuoli: hajareisin istuin minäkin kölin harjalla ja pitelin kangistuvin käsin itseäni kukkuvilla paatin kyljillä ja liukkailla sivukumoilla, kun katselin, kuinka Friisi vajosi silmieni edessä upiin ja aaltoihin meitä pelastaessaan. Iniön aukolla me olimme seilanneet kumoon, en tiedä, kuinka kävikään, mutta kevätkylmässä meressä me yhtäkkiä olimme kaikki sotkumassa ja paatti alassuiten köli ylöspäin vieressämme. Friisin laihankaidat kasvot näin silloin viimeisen kerran, hän oli saanut riisutuksi tuluupit päältään, jotka hänellä olivat kylmän merituulen vuoksi yllään, ja huitoi meressä kuin syltätingin hakkaaja pinon vieressä. Teersalon Fiinan hän ensin toimitti paatin kukuille, senjälkeen hän autti kölille Vähäniemen Matin, joka oli kankea jäseniltänsä ja kohmeinen, ja jokaiselta yrittämältänsä livastui takaisin laidoilta, viimeksi tyrkki hän minuakin selkäryhästä, että sain purin ja ruppeuksen kölipuuhun ja väännetyksi itseni väkivoimin poikkiruumiittain ensin paatin niskoille ja siitä hivuhiljaa hajareisin keulakokan harjoille, jotka olivat niljakkaat kyljiltään kuin vietävät, melkein kuin jäiset. Piukat paikat siinä olivat ja tohduksissani olin minäkin, niin että tovin ajan perästä, kun olin pärskinyt suolat suustani ja taas jaksoin uskoa, että mäntyä oli tosiltansa ja laudanlujana pakaroitteni alla eikä enää sätkinyt koko kropaltaan ja henkensä edestä pohjattomilla ja veden vetelissä, vasta silloin huomasin taas uuden kerran Friisin. Hän oli sillä ajalla hakenut keulapestin suuhunsa ja hinasi puhki meressä rantaa kohden meitä, koko lastia: uskoi, ihmisparka, uimisen taitoonsa, mutta ei ajatellut merta, joka viikkoa sitte oli vielä maannut jäässä ja oli raudankylmää! 'Vei, pahus, lakkinikin: mitäs limperiä hauki-ahvenilla on minun helsinköörini kanssa tekemistä!' puhui hän vielä ja yritteli viimeistä valjua leikinlaskuansa meressä, kun huomasi minun katselevan itseänsä ja vallinaalto samalla ryöpsämällä pyyhkäsi karvalakin hänen siihen aikaan jo aika harmaalta ja likomärkinään karvatupsuiselta päätukaltaan. Me olimme likellä rantaa silloin jo, ja minä katselin kallioita, kuinkas saa kyntensä noiden kaljuihin, kun rysähdetään, mutta kun katsoin takaisin Friisiin, niin pestinuoran pää roikkui löysiltänsä vedessä eikä Friisiä näkynyt missään: väsynyt hän oli kesken ja meren kylmä kiivennyt konstikkaaseen sydämeen juuri rannassa, vaikka meidät pelasti. Juonikas palanen hän oli niin elämässä kuin kuolemassakin, mutta jalo mies sittenkin sille, joka sisukuntiin näkee, ja toimellinen asioissansa: herroiksi hän poikansakin kouluutti kaikki kolme Turkua ja Helsinkiä myöten, niin että nyt ovat opinsaaneita ja lehtoreita, vaikka meidän ikäisiämme, ja isoisia kommerserooteja Pietarissa asti ja pankinpulpettien takana sekä esikuvia pitäjässä, jotta pojista voi tulla miehiä ja peräpakan astujia muuallakin kuin merillä.

Tiesi Lahdenperä siis ja arvasi muittenkin tuntevan sen, että siitä leukapielestä, joka oli hänen, lähti historiaa, koska vain ja milloin tarvittiin ja niin pitkältä loirolta kuin juoksua kulloinkin kysyttiin jouten istuttaessa, virstamitalta tai kyynäräkaupalta, epistolan esiselitykseltä tai evankeliumin täyssaarnalta, kun vain käski seurakunta tai vaati oma terveys ja ruumiinmaon hengitys, mutta tänäpänä hän oli pitänyt säkin suuta tihdillä, oli varonnut ja ajatellut, että puhiskoon sisässä mitä ilmaa hyvänsä, minä pidän suuni ja pysyn nahoissani, vaikka pinta pakahtuisi, niin en vihoita ketään, ja kolhaise arkoihin paikkoihin niitä, jotka ovat isosia ja pullistuksissansa ja senvuoksi rauskaspintaisia ja haurassaumaisia hengenrakoiltansa. Minä olen lautamies ja tottunut virantoimituksiin ja tiedän pitää huuleni mytyssä ja ajatukset nyytissä sen ajan ja päivän selän, joka on istuttava suun pukahtamatta muiden riidellessä, ja nuokuttava kärsivällisesti penkillä, ja miksei minulla ole pakarapintaa sohvannahkaistenkin hieromille ja parranpiikkiä torkolla salinpärinöihinkin, jos viisaus kuiskaa korvanjuureen, että vaikeneminen ja leuanvartioiminen on jollain täpärällä ja eräissä seuroissa tärkeämpi kuin prätiseminen ja kielenpaukuttaminen! oli hän kohta sohville istuessaan, ja senjälkeen kun Pukkila oli tullut hänen viereensä ja kyynärpäänapurikseen varottanut itseänsä ja neuvonut. Ei ole silloin otollinen paikka piipun sytyttelemisiin, kun liikkuu pahnaparsilla tai sulloo rohtimentappuraa tukoksi ladattuun pyssynsuuhun, eikä Pukkilan vierillä ja hänen korvainsa harumilla, sen hän kohta oli arvannut, ollut tänäpänä melkoakaan terveellisempää pakista rotevia Alastalon parkista enempää kuin muutakaan maon mukaista ja maakreivin puhetta Vaarniemestä ja omasta metsästänsä! ja niinpä olikin koko jumalan päivän saanut istua varoviltansa ja puhista omissa pielissään, ikäänkuin olisi sinetti painettu ja kruununlakkaa omille eläville huulille! Uskollinen hän olikin ollut tähän asti ja pysynyt niin siivona sohvalla sekä lerviltänsä että melkein ajatustensa karvoiltakin, ikäänkuin olisi kirjoittanut itsensä rippipöytään täksi päiväksi ja harjannut sitävarten sielunsa nukkapuolet silloiksi, niinkuin herrassöötinkiherrat sunnuntaihankkinansa nutunniskat ja verkaliepeet pyhähuomeltaisin keräjätalossa. Kun pihtejä piukataan kiinni, niin ei siinä muu apu auta, kuin pitää näppinsä koreasti poissa raosta, ja kun Pukkila ja Alastalo ovat leukasilla samassa salissa ja parkkiasioissa, niin silloin on syrjäisen yhtä viisasta pitää kielensä kaukana siitä leikistä kuin peukalonsa loitolla pihtipenkin puristimista! oli Lahdenperä kerjennyt neuvomaan itseänsä jo lukemattomat kerrat päivän kuluessa ja varottamaan kieltänsä.

Istunut siis oli Lahdenperä tähän asti -- laskematta lukuun pientä
kävelemistä totipöydän äärille ja sieltä takaisin -- istunut niin urhoollisesti ja hievahtamatta paikoillansa sohvalla ja vartioinnut ja varronnut niin uskollisesti leukapieliänsä, että hän itsekin jo oli jossain ajatuksen välissä ihmetellyt, eikö tämmöisessä olemisessa jo housujen takapielikin pian ala kasvaa sammaletta sohvalla ja saranat ruostua niissä loukuissa, jotka jumalan luomalta sentään ovat suodut ihmiselle jutunpitoa varten poskiin! Juuttuu kielikin kitalakeen kiinni ja järki kuivettuu pääkopassa pieksi! oli hän lohdutuksikseen manannut osaansa ja harmitellut, kun näin kestävästi ja yhtäjaksoisesti oli täytynyt pysyä viisaampana kuin luonnostaan ja veriltään kuitenkaan oikeastaan oli, ja kävellä liikkua varpasillaan ja herrastella ymmärryksen harppaimilla täysantura-astumisen sijasta ja rehellisen leuka järjen asemasta, niinkuin suu rojoiltansa sitä laskee ihmisen naamasta ja talonpojan taulusta. Tosi sanoen olikin Lahdenperän mieli päivän mitassa aika lailla laskenut, joutunut pahasti lommoihin ja latuskaisillensa ja melkein siinä kunnossa kuin Kitukorven Vähänperän emännän pitonenäliina, jota puolen vuoden pyhät on Kolminaisuuden ensimäisestä sunnuntaista alkaen kannettu joka kirkkopäivä samoissa laskoksissansa ja käyttämättömänä pivon taattina ja ristikäden hurskautena niin saarnan nuokkumilla kuin kirkkotarhan nyökkymilläkin, ja jonka kulmat ja laskutusten taitteet vähitellen ja viimeisinä kolminaisuuden päivinä ja kolmannenkolmatta pyhinä alkavat hilvahtaa auttamattomasti mustanpuhuvilta ja vilhiän tuhruisilta ulkosyrjiltänsä siivoista sisäpuolustoistansa huolimatta, jotka vielä olisivat pyykkipuhtaita ja nenänpyyhkimisiin mahdollisia.

Olikin tämän vuoksi vaikuttanut melko virkistävästi ja aikalailla rohkaisevasti Lahdenperän mieleen ja munaskuihin, kun Alastalo viimeinkin oli tullut taputtelemaan ja tyrkkimään hyvän suopiansa selkäpieliin ja lykkimään sopuväkisin istuimilta ja sohvilta liikkeelle ja kirjoituspöydille käsin. »Laiskotellut tässä topningin kulumilla koko jumalan päivän, eikä vielä kävellyt töihin ja kirjoittamisiin, vaikka on sitä varten taloon tullut ja mönsträtty saliin, ja iso-ikäinen mies menemään itse jälestä sinne, minne oma nokanluu edeltä kulkee!» pajatteli vielä korvissa ja raitistuneissa verissä hyvänahkainen panettelu ja Hermannin hyrinä Alastalon ähinöiltä olkavierillä astellessa. »Jo sinä olet herroiksi tottunut herrassöötinkien parissa ja tuomarien totirommeilla, kun saa noikkia nöyräpikenttinä ja tuupata hoikkavartinen henkensä takaa edeskäypänä, ennenkuin saa tornin ja Baabelin väkivoimin ja hartiatyöllä liikkeelle, ja miehen sohvalta edes omille metsärahoillensa ja pännäpirauksen vaivalla parkinretariksi ja jakolikviidin korjaajaksi syyskymmeninä loppuijän päivinä!» Ei maksanut taritsijalle suunavausta enempi puheenheinä sullomasylittäinkään mitattuna, eikä ollut vaiva korvaläpän levittämistä ankarampi kuulijallakaan kehoituksen rehun kätkemisessä kuormakaupalla mielen latoihin, ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkken litko Lahdenperän sydänperseissä.

Tuoleilla nyt kuitenkin istuttiin ja känsäkoura oli hakenut hanhensulan koparoihinsa pöydän vehkeiltä ja telinetälleiltä. Juuri hanhensulan, sillä Lahdenperä tiesi virkatoimistansa ja vanhaltansa, että sama peli ja vastahakoinen työnvähti oli, jos millä raapustimella ja kärjen kurjella nimensä piirsi ja pränttäsi mihin paperiin ja protokollahaasteeseen kulloinkin tarvittiin, ja että yhtä kernaasti silloin viljeli sormissansa juhlallisemmankin näköistä kynänlapaa ja ilmojen havijaa kuin tavallista puutikkuakin ja laihaa varrentynkää, ruostunut pännänterä päässään ja kärjennirkossaan. Se oli kirjoittamista ja nimenvarpaamista alkaessa aina eri vaiva, että sai suostuteksi varrenpään sopivasti ja juoksuluontoon peukalon ja isonsormen välirakoon, mutta kun varovasti autti ja järjesteli vasemmalla kädellänsä, niin istui pihkana kuin istuikin pian kuin pihdeissä ja pierunpuissa etusormen holteilla ja siinä missä sen pitikin, ja työn sai alkaa, kun vain oli katsonut paperilla nimenpaikan valmiiksi ja merkinnyt vasemman käden etusormen päällä rativiivan alun selväksi eteensä sekä kastanut pännän kärjen tolpon märkiin ja mustan upiin. Näin olisi nytkin saattanut rauhassa tehdä, ryäistä röhäyttää kurkkunsa selkeäksi ja lähteä laiston selkään paperilla kuin viikatemies niitun lakealla, ellei juuri samassa tingassa, kun jo oli yskäissyt ja juuri piti ruveta työhön, Pukkila itse omine naamoineen ja nenäorsineen olisi ilmestynyt pöydän vierille ja istunut totilasineen tyhjälle tuolille pöydän vasemmassa päätypäässä. Olikin, viholainen ja pirunpahan pikkuorpanan serkun setä, saanut totinsa sekotetuksi ja prykinsä valmiiksi juuri tähän tärkimpään täpärään, kun olisi tarvinnut kaiken henkensä ja sielunväkensä koolle nimensä kirjoittamiseen ja hartiavaivan hartauteen, ilmestynyt kykkijäksi pöydän nokkaan kuin varis riukupuulle siemenvainion aidalla kylvöpäivänä, ja jäänyt tirkkaamaan kuin tikka toukanläpeä puussa sitä, kuinka pännä kulkee toisen ihmisen kädessä, kun toinen ihminen kirjoittaa: sopikin hänen nykyiseltä paikaltaan ja vasiten valitusta vasemman puoleisesta pöydän päästä sihdata suoraan silmäkulmien puskista alastomalle paperille selviltänsä hänen edessänsä kuin auringon pleikeille levitetty liinapalttina kedolla! Hämmensi sanomattomasti ja enemmän kuin uskoi tuommoinen vierasmies vieressä ja kirkonharjan naakkaherra kurkunkurottajana pielillä kirjoittamisen toimitusta ja käden kuljetuksen vapautta paperilla: pitikös ja tarvitsikos Petterin jo nyt, ennenkuin itsekään vielä oli asiasta lopullisilla perillä, jo kynän sihdeistä ja torkotuksen juoksuista lukea noukkia Pihlmannin silmiinsä ja haistella nuustia Pukkilan sieraimiinsa, mikä ja minkä kokoinen parkinosa hänellä oli meininkeissä mielessänsä ja lähtemässä pännänterästä, kun hän pääsee riviradin loppuun ja kirjoittamisensa päähän? Lahdenperä karkaisi kuitenkin luontonsa, sillä olihan hän sittenkin lautamies ja ollut liemissä monenkaltaisissa; hän ajatteli, että katsele, minkä katseletkin, ei pahempia kuitenkaan tapahdu, elleivät silmäsi repeä, sekä alkoi kirjoittamisen: hän tunsi myöskin ja tiesi, että Alastalo seisoi selän takana niin likellä, että puhalluksen tunsi niskakarvoissansa, ja kurkisteli hänkin olan ylitse papereihin, ja mitä niille syntyisi, joten hän omasta puolestaan hyvin ymmärsi arvata, että mitä Pukkila ajattelikin ja singotteli kulmaluittensa peitoissa, niin tänäpänä oli kuitenkin harkitumpaa ja terveellisempää pysyä nuoteissa ja virsitahdissa Alastalon Hermannin kanssa ja säilyttää käsi vakavana silloin, kun kirjoitti nimensä ja parkkiosansa.

Painaviltaan nyt kirjoitettiinkin nimenvakavaa paperin pintaselkiin, kynä kynsi kuin olisi sulan kärki martonurmen käännössä paatuneen kesantopellon savikoilla, hartia väänsi kuin lapiotyön ponnistuksissa ja ojanpohjan nostoissa ja suu autti osaltansa tuikeata toimitusta kiskomalla väkivängältä huulten hörppää ja huulten venyvää samoille vinoille ja kuirunkoukeroille, kuinka kulloinkin oli sulkarapsun työläs vaelto ja kurssinkuro paperin tasaisella ja nousuttomalla vastamäellä, jonka taipaleella saattoi ihminen hengästyä matkalla ennenkuin oli kunnialla ja ilman pahempia äkkipolvia rativiivan rihmalta enempää yläviistoon kuin alaspäin kompastellenkaan päässyt vasemmilta reunoilta oikeanpuolisen laidan rantahaminoita kohden.

»Taavetti Taavetinpoika Lahdenperä» muodostui niinkuin lukemattomat kerrat varhemminkin lautamiehen varman käden kuljetukselta vakuuttavasti paperille, jopa puhtaastikin ja sujuvalla käsialan juoksulla huolimatta kirjoittamisen vaivannäöstä ja hikihelmistä punakalla otsakupuralla. -- Samaan menoon ja hengenvetoon jatkoi nyt sulka pysähtymättä ja kerta raville ja alkuun päästyään työtänsä paperilla saran päähän asti, ja sekä Pukkila että Alastalo saivat nopeammin kuin kumpikaan oli odottanut ja äkkipiraukselta lukea parkkikirjasta ja Lahdenperän nimen jälestä '16/1 osaa'. Numeromäärä oli kirjoitettu niin nopeasti ja ilman pitempiä syynäilyjä, kuinka muut ennemmin olivat osansa kirjoittaneet paperille senvuoksi, että Lahdenperää kismitti Pukkilan kyttäileminen vieressä, ja että hän tahtoi uhallakin ja vaikka Pukkila kuinka katseli, näyttää hänelle ja nopeasti, että hän oli tällä haavaa mies siihen mihin Pukkilakin ja kirjoitti parkkiosansa niinkuin joku toinenkin. Ehkä humahteli hänellä myöskin verissä muisto Vaarniemen metsästä ja ajatus siitä, että tottamar mies sentään omasta metsästä rakettavaan laivaan osan kirjoittaa ja sillä puhdilla, ettei kynnyksissä kompastele! Summa asiasta vain oli se, että parkkikirjaan nyt oli pyöräytetty osamerkintä ennenkuin Alastalo oli kerjennyt hätään ja käden pidättelemisiin tai Pukkila avaamaan suutaan kitanauruun ja kurkkuholotukseen, ja että kummankin luettavana nyt seisoi selvänä sifralukuna raittiilla paperilla 16/1.

Alastalolla oli tunto, ikäänkuin unenhorkkeessa, jolloin ei vielä ole täysin heränyt, ja olisi kärpänen hätistettävä härisemästä silmiltä, mutta käsi ei tottele vielä, ja kärpänen härisee yhä julkeampana ja likempänä kasvoja! Olikos tosikaan, että tuommoinen pilla oli läjähtänyt paperille ja parkkikirja solkattu omien silmien edessä? Pukkila sensijaan uskoi sisunsa vuoksi ja ihmisluonnon kateuden ja vahingonilon vikkelyydellä nopeammin näkemänsä. »Jaa-jaa!» sanoi hän, »kun kerta kirjoittaa, niin kirjoittaa miestavalla ja sen varan päällekaupan, ettei kohta huomenna tarvitse juosta parantamassa satsia!» tuli vielä tyvenesti ja myönnytellen pöydän päädystä, vaikka silmät vilskuivatkin kulmatupsujen varjoissa kuin olisi ollut vähintäinkin tusina, jollei jo tusinan kolmannusta täystusinan lisäksikin, ja tarkkaa kuudentoista laumaa karaavia kärppiä valloillaan luikkimassa ja kurkkimassa vuoroin kuonopäineen vuoroin häntävihtoineen Pukkilan kummankin näköraon ja sielunakkunan kolonsuilla ja rengasaukoilla. »Koppa kädessä, vasukopan kori Vaarniemen metsässä marjallakin juostiin, kun poikia oltiin, pojankyynäriä, ja vadelmia noukittiin, vadelman mesiä koppakorin pohjille! tusinantäyttäkös sinä silloinkaan, tasatusinaakos edes koskaan, kysyn, kannoit heiluttelit, pojan perso ja vadelma-ahma, kannoit heiluttelit korin pohjilla kierinkäisiä yksinkäisinä, kun oli sullottu suvipäivän mitta varsipensaista poskiin ensin se mitä sinne mahtui mehonpunaista, ja senjälkeen, ennen kotoonlähtöä ja ehtoonlaskua, varistettu kopan kopiseviin marjan nimiksikin pyörinkäistä, mitä muistettiin ja oman suun ohitse maltettiin, tusinantäyttäkös, kysyn, koskas keksit kotoveräjillä ja pärevasun perillä punanvierinkäistä korinnurkkain lymyillä senjälkeen, kun oli matkallakin maistettu, mitä oli kerjetty ja koura kahminut pohjilta, tusinanvertaakos, kysyn, oli marjaa kopassamme silloin, kun Vaarniemen metsästä muinoin vadelmilta palattiin, mutta parkeista, parkkilaivan pikkasista kait on parempi saalis sinun samassa Vaarniemessäsi, ja mistä ei täystusinaa noukittu vadelmavattua suvipäivän mitassa kapan koriin, sieltä nyppii yhdellä nyhtämällä latuskaisen paperin ainoan riviradin korjoon kolmen topin laivoja kuustoista täyskappaletta samassa kimpussa! Lahdenperän lammasnavetassakos, oman lammaskarsinasi veräjän suullakos, kysyn, sinä ennen kotoa lähtöä kävit lukua oppimassa parkinkirjaa varten ja vuona vuonalta sormi koholla karitsakarjaa laskemassa, montakos yhden kappaletta on kuudentoista nelisorkkaisen vilinässä, jottet sitte sekaantuisi määrissä ja topintorkojen knuppiluvuissa, kun päästät parkkia viliviltään paperille niinkuin imisä porsasta lätin pahnoille!» Pukkila oli Pihlmannia ja täyttä Petteriä, ja koko mies oli, niinkuin tuiskisivat parrankarvatkin joka-ainoa kärjiltänsä samat singat pirusta ja pikkupentelettä, kuin silmäntulimmaisetkin puskainsa alta ja kielenpalanen suun plakkarissa: kun nitistää, niin nitistää, ja kun saa yhdenkin kymmenestä kirpivästä kyntensä alle, niin sen luteen litistää latuskaiseksi pöytään ja voimalla!

»Takaperittäinkös sinä, niinkuin sinun vanha Friisisi perse-edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn, parkinkirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangoilla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikuilla! Kyllä sinä Friisisi muistat, niinkuin monta kertaa olet itse kertonut ja nauraa röhissyt, kuinka Kiparluodon häissä kolmannen hääpäivän ehtoona, kun jo tuli maailma surkealtakin ja pikiseltä kantiltansa mieleen, Hurunkorven Taavetti oli pilanpäiltänsä, vaikka kolmen päivän tuoppitaksin jälkeen melko häkäisenä ja karvassavisena pään mullaltaan kysynyt Friisiltä, millä hiivatin pelillä tämä kerta ajattelee juonitella itsensä ja sielunmajansa taivaan portista sisään ja paratiisin penkin istujaksi, kun ulkopitäjäläisenkin, niinkuin hänen, täytyi jo yksistä hääpidoistakin huomata ja päätellä, että syntisäkki ja lervisuu Bileamin aasin selässä oli leikintaakka ja höyhenpussin painoinen sen koiruuksien kuorman ja leukomisen tekosynnin verroilla, minkä hän, Friisi, oli sälyttänyt omantuntonsa ryhille ja tuomiopäivän muoniksi jo yhden pelkän hääpidon ja vajavaisen puolen viikon aikana. 'Kyllä sinä itsesi Pietarin verkon silmitse kiemurtelet, sen minä ymmärrän miehestä ja sinun leukasi koukusta, mutta millä pyrstön piruttelulla ja leukaevään koiruudella se tapahtuu, sitä minä ihmettelen?' oli Hurunkorpi sanonut ja sylkenyt laattiaan. 'Oi voi sinua, kun sinä olet manterelainen ja hidasjuoksuinen järkesi tervalta!' oli Friisi sanonut. 'Kristittykin on ihminen ja höyli, kun se on hänelle hyödyllistä, ja Pietari hurskas kalamies ja yksinkertainen opetuslapsi, ja minä noikin hänelle, kun hän kyselee, ja kävelen takaperittäin, kun hän tulee likelle. Juttua minä pidän koko ajan niinkuin kukko kiekumista, niin Pietarilla on kuulemista ja muinaisten muistelemista, ja kun katselen häntä ja pidän kasvoni tarkasti päin ja hänellä on partani koko ajan näkyvissä, niin mistäs hän ymmärtää minun jo kippaavan krapuna takakonstia taivaan tikkaita niinkuin edeskäypä portailla häävieraita porstuaan saatellessaan, mistäs hän ymmärtää, sanon, kun on vahdinvirassansa tottunut näkemään taivaaseen kiipustajat aina housupuolilta ja selkämyrryn verkapingoilta kiiruunkilvassa nuoranappuloilla, kun taas parranpärinä ja leuan loputon sätinä on hänelle jokapäiväistä leipää ja kyrsäkannikan syrjää niiltä, joita ei hätistämälläkään saa järkiinsä, ennenkuin tyrkkii tuuppii rintapieliltä väistymään selkä edellä ja askel askelelta sekä taukoamattomissa suukeräjissä ja silmämunan tirkistyksissä silmämunaan siihen kitaan ja katoon, jonka takana odottaa helvetin kuilu kuin Kunkkalan kaivo: kyllä minä itseni Pietarin kanssa pärjään, enkä hänelle kantapäitäni näytä ennenkuin taivaan luukulla, kun itse jo olen paratiisissa ja patiinit Abrahamin korjossa!' Friisi oli klipparimies ja järki hänellä elävä pään latvoissa kuin tuulen henki lehväksissä, ja ymmärtää sen, että hänen komeljansa eivät olleet loppuneet vielä paratiisin porteillakaan, mutta kuinkas sinäkin, jonka takatyvi on Lahdenperän takatyven tukevuinen ja järjenknuppi jotenkin samanpaksuinen, kuinkas sinä, kysyn, yrität sinun riitinkeissäsi Friisin pyllyjä ja lisäksi vielä maakamaran tanterilla, jossa ruumis niinkuin järkikin kuitenkin vielä on raskaampi ja kankeavatsaisempi kuin sielu taivaan tikkailla, kuinkas sinä yrität Friisin keikkoja asiatoimissakin ja parkinkirjoissa, eikä yksin piloissa ja paratiisin portailla, ja kirjoitat laivaosasi paperille ketarajalakset ylöskäsin päin taivasta ja reki istuinpuolineen alassuiten kinoksessa! Känsää isovarpaan kuhmulla kutsutaan lihtuunaksi ja se on kaino ruumiinpalanen ja kätketään sukkaan ja saappaaseen, mutta sama patsas näyttäisi pirun sarvelta otsan kulmalla, eikä sitä kuhmuraa peittäisi näkyviltä, vaikka vetäisi lakin särmiä silmille asti: pirun, sarvipirun sinä nyt olet kirjoittanut paperille, etkä laivanosaa! sanoisin minä, jos minä nyt olisin Alastalon sijassa ja suuttunut ja katselisin pukinkruunua parkkikirjassa!» Nämä viimeiset lipeänsä ja suolanmujunsa sanoi Pukkila jo silmä siirrettynä Lahdenperästä ja tämän, näissä ryöpyissä ja oman rötöksen tiedossa aikamoisen syntitaakan painamilta hartioilta Alastaloon ja tämän melko punottaville otsakupareille.

Tosi olikin, ettei Alastalo tällä haavaa ollut mikään laupias lammasvuona katseltavaksi ja villoiltansa, vaan pikemminkin kahlekoiran karvainen, ennenkuin se häyhäsee kiinni kinttuun. Eihän ole mitään sydämen palsamia seisoa vieressä ja olla omin silmin näkemässä, kuinka taitamaton töhertelee paperit vahingolle ja kyntää kuin savikynsin sitä, jonka itse on linjeerannut ja valmistanut puhtaaksi ja ehoksi kuin parhaasta tuomarikirjurin nyrkkiprässistä, ei varsinkaan, jos luonto oli sellainen kuin Alastalolla, joka vaati, että miesteko tapahtui miesfasuunalla ja että siinä missä kirjoitettiin isoa kirjainta käsikin kulki isossa kaaressa: rytiskäksikö hän oli talonsakaan jättänyt ja rytiskäreelläkös hän kirkollakaan ajoi senjälkeen kun naamaleuassakin kipparin sammal oli keritty kapteenin parraksi ja liivipuoliin pyllertynyt englannin veran peittoon pyöreätä niille paikoille ruumista, joita varhemmin kiristi uumahihna kotosarkahousujen kannattajana! Totisesti, kun rakensi salin, jossa oli ruumaa, niin se ei riitä, että seinäpieliin mittaa vaikka ylisyltiäkin, vaan pitää huoneessa myöskin olla mööpeliä, jotka osoittavat salin salihuoneeksi ja sanovat vieraalle, että väärti vieras on tervetullut väärtiin taloon! Ei kelpaa julkisiin muu kuin julkinen, ja harjattuna sekä tukalta että takin kaulukselta kirkkoon mennään ja pitovieraisiin niinkuin herrojen puheillekin!

Käänsi siis melkein makoa nyt katsella rötöstä parkkikirjassa ja haaskavarista selällänsä juhlallisella paperilla sorkkavarpaat sätkyillänsä ylöskäsin! Rivoa se oli katsella, niin että juljetti, ja jollei niskankarso kynsihyppysten syhymillä olisi ollut Lahdenperän karvainen niska ja sama Lahdenperä tänäpänä Vaarniemen metsän isäntä ja myyjä, niin niinkuin roikkuvan koiranpenikan olisi nostanut niskanahoista ja taluttanut tuolilta koko lautamiehen ja potkaissut peräpuoliin vielä palkanlisää läksiäisiksi kruunun tauluun, kun hellitti! Nyt oli kuitenkin nieltävä kiukku ja kiisken sätky kurkusta alas ruotoineen, ja ajateltava, kuinka sai siivoimmalla tavalla korjatuksi kompon jäljet paperilla ja valakan travit oraspellossa! Pukkilakin oli puhellut ja kirskinyt kivistakkiaisen räksytystään sen ajan, että oli kerjennyt puhaltamaan suuttumuksen sieraimistaan ja saanut ruumaa ajatella, ennenkuin kiivastui! »Koetas sinä omakätisesti ja muiden tässä todistaessa, Pukkilankin, joka katselee, vetää uusi tanko i:n siffran alle ja tämän tangon alapuolille toinen varmempi kerta 16-numeron luku, niin lukevat ja ymmärtävät kukaties merimieshuonekonttorissa sinun ylimmän kirjoituksesi vain käsiala-korennukseksi ja krumeluuriksi, elleivät luule sitä sinun kirjoituksessasi leiviskän ja lispundin merkiksi ja naura, että lautamies on jo arvellut ajatuksissaan olevansa retarina provianttimaksujen kannoilla ja läskileivisköjen kuittauksilla.» Alastalo oli jo täyttä Alastaloa taaskin ja puhella sopotti hyvänahkaisuuden hyllissä ikäänkuin ei ikänä olisi kiukkua kihissyt, neuvoi ja opasti osoitteli sormellansa paperilla, ja sylki vihitti leikin pientä parroillensa, minkä tarvittiin, jotta kommelluksen nurkan ohitse päästiin huomaamatta ja Lahdenperän luontoa kamfiilaamatta. »Vaikka pieni määrä ja kahden naulan kinkku 1/16 leiviskää kuitenkin olisi lautamiehen läskiproviantiksi ja karjusian painoksi!» naureskeli hän siis vain ja säilytti naamapuolensa lepposilla muhoilla Lahdenperän kuuliaisesti korjaillessa varhempaa vikavetoa neuvojen mukaan. »Kirjoitat sitte tuohon ja riviratia noudattaen sifranumeron jälkeen ja perästä puustaveilla 'yksi-kuudettatoistaosaa', niin kirjoitus on laillinen ja tuomarienkin silmään selvä, jos riitoja tulisi!» ohjasi hän sopuisasti ja mielensä hilliten edelleen, ja torkotti etusormen kynnellään huolellisesti sitä paikkaa paperilla, jolta hanhensulan Lahdenperän hyppysissä oli lähdettävä jatkamaan epävarmoja taipaleitaan.

Lahdenperä oli kuitenkin jo päässyt luonnoilleen taaskin ja takaisin omiin nahkoihinsa, vaikka vielä vähän karvastelivatkin sielunnahoissa Pukkilan äskeiset väkäpuheet, ja pyrkivät äköttämään. »Se on kade vaan ja pistelee sisuttelujansa, kun minä saan myydyksi Vaarniemeni!» rauhoitti hän ja lohdutti kuitenkin mielensä sekä sovitteli taas hanhensulkaa tanakammin sormiensa hyppysiin lähteäkseen käsketylle taksille. Veti hän jo naurunpalvoakin poskillensa Alastalon tasuisille sopujutuille ja hörähteli puheli ennen työn alkamista. »Mistäs talonpoikaismies ja minä kaikki seremoniiat ja penkkijärjestyksen kryssit arvaan ja nenääni haistan, ja tiedän, missä järjestyksessä rovasti on käskettävä pöytään ja millä vuorolla tuomari samoissa pidoissa, tai mikä sifra on herrasempi ja fröökinä tangon yläpuolelle ja mikä vaan mamselli ja tarhapiika alapuolille, kun kumpikin kuitenkin ovat samaa hamesäätyä ja järjestyksen kiusaa!» pakisi hän siis jo aivan entisillään ja oli harmittelevinaan vanhoja jälkiään hämätessään. »Mamsellinenäisiä ja kirpunloikkaisia minun mielestäni numeronirput aina ovatkin paperilla, eikä niistä tiedä mihin ne kullonkin lirputtavat järkineen: puustaavi on rehellinen palanen ja miesanturoinensa paikalla, ja se on paperilla sitä, miksi sen paperille kirjoittaa, mutta auta armias numerosifroja ja niiden hyppyjä ja kuperkeikkoja! Minä kun olen lautamies, niin meiltä juostaan ja minulta kysytään kaikenkaltaisia atesteja ja piikatodistuksia, ja kerran tuli Ylistuvan Fiinukin ja pyysi, että minä heidän isäntänsä puolesta kirjoittaisin todistuksen, että hän oli mynti ja täysikäinen ja vapaa palveluksesta ja kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Minä hullu meninkin kirjoittamaan ja prässäsin paperin valmiiksi, koska flikka sitä tarvitsi ja oli riidoissa Ylistuvan Kaalepin kanssa, joka oli hänen holhoojansa ja piti häntä piikana. Mutta kun minä sitte kirjoitin atestin, niinkuin asian tiesin, ja kirjoitin sifranumeroissa paperille, niinkuin ikä sanotaan, ensin 20 edellä, ja senjälkeen 1 jälestä, niin lentää tyttö tunnin perästä tupaan takaisin ja on kiukkuinen kuin hörhiäinen. 'Mikä Saara minä olen ja Aabrahamin vaimo!' tiuskii jo ovessa kuin olisi latingin lykky hameen perissä, ja on niinkuin pyry edessäni ja osoittaa sormellaan ikänumeroa atestissa. 'Franssi sanoo, minun sulhaseni, jonka kanssa menemme kuulutuksia hakemaan pappilasta, että minä olen 201 vuoden ikäinen ja niin vanha kuin Saara oli silloin, kun Iisakki jo oli omien pojanpoikiensa isopappa!' Flikka oli repiä silmät päästäni! Ei niiden numerojen konsteihin opi elämänsä ikään enempää kuin eukkonsa älleihin, ja naispuolisiksi minä uskonkin koko vekaran vietävät! Mikäs ihme sitten, jos äskeisetkin numerot menivät hyllerin pyllerin ja alapuoli ylössuiten!» räjähteli hän ja naureskeli jo itsekin omalle kommellukselleen.

Lahdenperä oli nyt jo aivan omaa poikaansa taaskin, suu oli hänellä jo sama rojo kuin tavallisestikin hyryillä ollessaan ja kirjoittaminen sujahteli niinkuin tottuneen lautamiehen pivoista ja pännän kärjiltä piti. Kun mies valmiin työn jälkeen nousi pöydän vierestä ja ryiskeli sulkujansa vapaiksi rinnoille käyvän askarevaivan jäljiltä, niin oli Alastalon parkista taaskin yksi kuudentoista osan lisä paperilla ja katseltavana kirjassa, millä mielellä ja ajatuksen joko sirkeydellä tai karvaudella sitä sitte katselivatkin vierestä ja paikoiltaan, toinen pöydän edestä ja toinen pöydän päätypäästä, Alastalo ja Pukkila.

Alkuperäinen lähde: Projekti Lönnrot